Minimiete: Seinä

And were my anxieties really so idiotic? Was the wall not a confirmation of my my childhood fears? Overnight my former life, everything I was fond of, had been mysteriously stolen from me.

Muun muassa tällaisia mietiskelee nimetön kertoja itävaltalaisen Marlen Haushoferin romaanissa The Wall. Seinä on nimensä mukaisesti seinä, joskin näkymätön, joka sulkee kertojan muun maailman ulkopuolelle metsästysmökille Itävallan Alpeille.

Vuoristolaaksossa sijaitsevaan metsästysmökkiin kertoja-nainen on matkustanut serkkunsa ja hänen miehensä kanssa. Naista ei metsästys kiinnosta, mutta aikaa voi viettää muullakin tavoin.

Rento reissu muuttaa naisen – ja kaikkien muidenkin – elämän hänen jäädessä yksin vuoristoiseen laaksoon seinän ulko- tai sisäpuolelle, miten nyt asiaa katsoo. Ihmiset ja eläimet seinän toisella puolella ovat niin sanotusti pystyynkuolleet.

Romaanin arkisuus yllätti, sillä se on pitkälti naisen hengissä pysymiseen liittyvien toimien kuvausta. Mukana on toki yleisempääkin pohdintaa elämästä, mutta painopiste on tekojen kuvauksissa ja siinä, miksi täytyy toimia niin kuin toimii.

Tietynlainen toimintojen sykli täytyy pitää yllä, jos mielii hengissä pysyä. Kyse ei naisen kohdalla ole vain omasta hengestä, vaan velvollisuudentunto hänelle siunaantuneiden eläinten puolesta on voimakas. 

Ymmärrän hyvin, että kirja on aikanaan ollut sensaatio. Minäkin pidin Seinästä, erityisesti tunnelma ja miljöö kiehtoivat ja ne kohdat, kun esiintyi enemmän ajatuksia kuin tekoja. Tekojen kuvaus on toisteista, koska sellaista on naisen uusi elämä, uudet rutiinit.

Uuden edessä (etenkin jos kyseessä on suuri epämiellyttävä ja jopa traumaattinen mullistus) ihminen pyrkii etsimään uuden tavan olla olemassa ja siihen usein liittyy rutiinien luominen uudelleen. Joskus muutos voi olla hyvinkin radikaali. Joskus sitä ei jaksa ja tekee itsarin.

Marlen Haushofer: The Wall
alkuper. Die Wand, 1968
Quartet Books 2013
saksasta englannintanut Shaun Whiteside
s. 211
Suomennettu nimellä Seinä

Koomisen tarttuva trilleri

Daniel Glattauer: Takiainen
alkuper. Ewig Dein
Atena, 2013
suomentanut Raija Nylander
S. 268

Erikoinen kirja tämä Takiainen. Erityisesti siis tyyliltään, joka on töksähtelevän lapsekas - silleen söpöllä tavalla.

Aluksi tyyli häiritsi, sillä henkilöt vaikuttivat sen takia hieman idiooteilta. Mutta kun siihen (siis tyyliin, ei idiootteihin) tottuu, siihen jopa ihastuu. Sanoisin, että Takiainen on koominen trilleri.

Takiainen on nimeltään myös täysosuma. Sillä Judith kohtaa takiaisen nimeltä Hannes ruokakaupassa ja siitä alkaa Takiaisen takertuminen. Judith suostuu treffeille Hanneksen kanssa ja kuin huomaamattaan hän on yhtäkkiä seurustelusuhteessa. Takiaisen imartelu alkaa ahdistaa, vaikka aluksi se hiveli Judithin turhamaisuutta ja itsetuntoa.

Mutta Takiainen ripustautuu aina vain sitkeämmin ja kuin mustekala se ujuttaa lonkeroitaan joka suuntaan.  Itsenäinen Judith ei oikein innostu Takiaisen tuppautumisesta joka tilaisuuteen. Lopulta jopa Judithin ystävät kääntyvät Judithia vastaan. Siltä ainakin Judithista tuntuu. Takiainen-reppana on viaton uhri, joka vain rakastaa omaa kultaansa.

Judith on ehkä monen mielestä ärsyttävä, mutta minä voin itse asiassa samastua joihinkin hänen ajatuksiinsa. Tunnistan itsenäisyyden ja yksinolon kaipuun, tunnistan lievän sitoutumiskammon, joka kumpuaa pelosta, että menettää itsensä - oman määräysvaltansa. Nämä pelot eivät välttämättä liity mitenkään potentiaaliseen kumppaniin, vaan ovat henkilön omia sisäisiä ristiriitoja ja identiteettiongelmia, rikkinäistä itsetuntoa jne.  Asiaa ei tietenkään auta, jos sattuu kohtaamaan takiaisen.

Kirja muuttuu edetessään varsinaiseksi trilleriksi, jossa lukijakin (tai ainakin minä) alkaa epäillä omia johtopäätöksiään. Kuka on oikeastaan uhri, kuka hyväätarkoittava auttaja. Kirjan henkilöistä haluan mainita ihan erikseen Judithin nuoren kauppa-avustajan, Biancan, joka pysyy työnantajansa rinnalla karmaisevaan loppuun asti. Bianca on ihanan raikas tuulahdus naiiviutta ja suoraviivaisuutta, uteliaisuutta ja seikkailunhalua.

Kirjan loppu on muutenkin tyydyttävä. Teki mieli suorastaan hohottaa ääneen ja huutaa in your face, kusipää. Mutta kenelle huutaisin? En kerro.

Takiaisesta on blogannut muun muassa Maija, Mai Laakso, Leena Lumi, Sanna ja Mari A.

Vasenkätinen elämä

Peter Handke: The Left-Handed Woman
Alkuper. Die Linkshändige Frau, 1976
Methuen, 1980
Saksasta englanniksi kääntänyt Ralph Manheim
S. 88
Suomennettu nimellä Vasenkätinen nainen

Tällä kirjalla ei varsinaisesti ole mitään tekemistä vasenkätisyyden kanssa. Amatöörimainen veikkaukseni onkin, että kirjailija Handke on hakenut nimellä ihan muuta.

Vasenkätisyys saattaa tässä viitata myös kirjan päähenkilönaiseen noin yleisellä tasolla: nainen kokee olevansa kaiken ulkopuolella, hukassa. Ehkä vähän kuin vasenkätinen oikeakätisten maailmassa.

Mahdollisesti ylitulkitsen ja etsin merkityksiä, joita ei ole ainakaan tieten tahtoen tehty, mutta sepä onkin kirjallisuudessa - kuten taiteessa noin yleisesti - juuri mainiointa, kun saa ihan itse tulkita. Tästä syystä muuten jätän monesti kirjojen esipuheet/alustukset lukematta, koska en halua ennen kirjan lukemista turmella puhdasta mieltäni. Voin kyllä lukea alustukset jälkikäteen, jos koen siihen tarvetta.

Kirjan nainen, johon viitataan aina vain sanalla nainen (woman), vaikka hänellä on nimikin (Marianne), kokee yhtäkkiä valaistumisen.

The woman: "I suddenly had an illumination" - another word she had to laugh at - "that you were going away, that you were leaving me. Yes, that's it. Go away, Bruno. Leave me."

Bruno on Mariannen mies, ja hän ottaa tämän tietoiskun vastaan tyynesti. Hän toteaa juovansa kahvit ja hakevansa kamansa iltapäivällä. Ja that's it. Lukija saa pitkin kirjaa vihjeitä muiden henkilöiden kautta, että Marianne on nähtävästi pidemmän aikaa ollut hieman omalaatuinen, poissaoleva. Kenties tämäkin tempaus pistetään tilapäisen mielenhäiriön piikkiin.

Minulle jäi hieman epäselväksi kirjan punainen lanka. Jos se yrittää kertoa naisten asemasta patriarkaarisessa yhteiskunnassa, jää se aika ohueksi. Suorin viittaus aiheeseen löytyy tekstistä, jota Marianne kääntää.

En saanut kirjasta otetta. Ihan kuin olisin katsellut pienellä budjetilla tehtyä elokuvaa, jossa näyttelijätkin olivat amatöörejä, jotka lukivat repliikkinsä suoraan paperista. Tosin ainakin tämä painos kirjasta on käsittääkseni tehty juuri samannimisen elokuvan pohjalta, jonka Handke on itse ohjannut.

Uteliaisuudesta katsoin elokuvan trailerin. En kyllä ihan heti tunnistaisi tätä kirjaa siitä. Tunnistan ne vähäiset henkilöhahmot, kyllä, mutta en varsinaisesti yhtäkään kohtausta (paitsi sen, kun kustantaja tulee ruusupuskan kanssa).

Bongasin kirjan taannoin Marilen blogista.

Kirjamietteet Viidestä vaihteeksi videolla

Ursula Poznanski: Viisi
Atena 2013
S. 424
Suomentanut Anna Mäkelä

Meninkin tällä kertaa sieltä, missä aita on matalin eli lörpötin kirjamietteeni videolle. Tämä on ensimmäinen kirjavideoni ja sen kyllä huomaa.

Mietinkin jo, että kirjoittasinko sittenkin tästä kirjasta postauksen, koska jotenkin tuntuu, ettei video tee oikeutta tälle kirjalle. Mutta en jaksa, valitan. Ei tämä niin vakavaa ole.

Naamaani en halua esitellä, joten saatte katsella maisemia. Tai maisemaa. Näkymä on takapihallemme.

Epämääräinen murina, joka kuuluu taustalta pari kertaa on vatsani. Jostain syystä sen piti alkaa kurista juuri silloin, kun ei saisi. Sillä (masulla) oli muuten tapana murista muun muassa tenteissä, kun oli hiirenhiljaista. Kyllä sai (saa) aina hävetä mahaansa!

Vaan pitemmittä lätinöittä, tässäpä tämä:



Kiitokset Morrelle, että mahdollisti minulle tämän kirjan lukemisen (vaikka kirja ehtikin seikkailla matkalla ties missä)! Oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja seuraavaa osaa (Sokeat linnut, Atena: ilmestyy kesäkuussa) jo odottelen.

Viidestä ovat bloganneet myös ainakin Annika (jolta taisin alun perin kirjasta ensimmäisen kerran kuulla), Mari A, Elina/Luettua elämää, Annami ja Kirsi.