Mitäpä jos vaan kuolisit ja kevyttä pohdintaa "lukuitsetunnosta"

Joidenkin kirjojen lukeminen pitää aloittaa useita kertoja ennen kuin niiden lukeminen kokonaan onnistuu. Tietenkin voisi suosiolla sivuuttaa koko kirjan, mutta jos itse tiedostaa ettei syy ole kirjassa, niin voipi kokeilla toiste uudelleen.

Tällainen keskeytyshistoria minulla oli Tetsuya Hondan Soul Cagen kanssa. Olen lainannut sen kirjastosta useita kertoja ja palauttanut yhtä monta kertaa saatuani luettua sitä vain pari sivua.

Juonipaljastus: Olen nyt saanut kirjan luettua kokonaan!

Olen miettinyt asiaa ja oikein hävettää kertoa syy, miksi kirja on aiemmin jäänyt aina kesken. Kerron silti: kirjan prologissa on hämäräperäinen minä-kertoja, joka vaihtuu pienieleisesti toiseen minä-kertojaan. Vaihdon kyllä huomaa, mutta olen häiriintyneesti takertunut siihen joka kerta ja jopa epäillyt älyäni. Olen pelännyt, etten tajua jotain oikein.

Pelko on ollut aivan turha ja nyt kirjan luettuani suorastaan naurattaa moinen. Mutta mutta, minulla on kausia kun minut valtaa ns. huono lukuitsetunto. Silloin minut yhtäkkiä valtaa eräänlainen pelko  kirjallisuutta kohtaan. Pelkään, ettei älyni riitä käsittelemään mitään hiemankaan erilaisempaa tai “vaikeampaa” kirjallisuutta (mitä Soul Cage ei edes ole), ja joskus paine sisälläni kasvaa niin suureksi, että menen ikään kuin lukkoon.

Joskus pelkään tulkitsevani tekstiä “väärin”, vaikka muistutan itselleni, että kukin lukija tulkitsee tavallaan ja minullakin on oikeus omaan tulkintaani ja se on aivan yhtä oikea kuin jonkun muun, vaikka olisikin erilainen.

Toisinaan kirjoja jää tietenkin kesken ihan vain siksi, että aika väärä (juuri jätin kesken sopivampaa lukufiilistä odottelemaan Zinzi Clemmonsin What We Lose -kirjan) tai kyseinen aihe (joka kiinnostaa) ei juuri sillä hetkellä jaksa puhutella. Tietenkin jotkin kirjat jäävät kesken, koska ne eivät nappaa ollenkaan.

Mutta kuten jo paljastin, olen nyt lukenut Tetsuya Hondan Soul Cagen ja ymmärtänyt vaikeuksitta lukemani. Kyseessä on ns. Reiko Himekawa -sarjan toinen osa (ensimmäisen osan, The Silent Dead, luin toukokuussa), joka on tunnelmaltaan huomattavasti kevyempi kuin edeltäjänsä.

The Silent Dead on melko (mies)sovinistinen, mikä tietenkin on ymmärrettävää kyseisessä kulttuurissa ja työympäristössä. The Silent Dead avaa Reikon persoonaa, menneisyyttä ja henkilökohtaista elämää ja siihen ja muihinkin kys. Kirjan tapahtumiin on viittauksia tässä kakkososassa, jossa ei noin muuten Reikon siviilielämää ja persoonaa puida. Lisäksi Soul Cagen henkilögalleria (ja tietenkin henkilöiden väliset jännitteet) on poliisien ja tutkijoiden osalta melko sama kuin ensimmäisessä osassa.

Nyt tutkitaan irtisahatun käden ja läheisestä joesta löytyneen torson kohtaloa. Tutkimukset osoittavat, että ne kuuluvat samalle henkilölle, mutta motiivi on hakusessa.

Tapausta ryhtyy tutkimaan ryhmänjohtaja Reiko Himekawa (tiimeineen) “arkkivihollisensa” Mamoru Kusakan (tiimeineen) kanssa. Reikon ja Kusakan välejä ei oikein voi ymmärtää, ellei ole lukenut ensimmäistä osaa. Kusaka jäi melko etäiseksi ensimmäisessä osassa, mutta tässä Soul Cagessa hänen persoonansa valottuu. Varsin mielenkiintoista!

Pääpaino on kuitenkin koko ajan murhan selvittelyssä eli kyseessä ei ole mikään ihmissuhdetrilleri, vaan virtaviivainen dekkari. Otaksuisin, että perinteisten dekkareiden ystävät saattaisivat näistä pitää. Väkivaltaa on, mutta melko vähän eikä se ole tarkoitushakuista.

Harmi, ettei tätä sarjaa ainakaan toistaiseksi ole enemmän englannistettu (eikä tietenkään suomennettu). Pidin tästä kovasti kuten yleisestikin japanilaisista dekkareista ja trillereistä. Ovat mielestäni yleisesti ottaen kiinnostavampia kuin vaikkapa eurooppalaiset vastaavat.

Kirjan tiedot:

Tetsuya Honda: Soul Cage
Alkuper.  ソウルケイジ 2007
Titan Books 2017
Englannistanut Giles Murray
S. 428

Ps. Kun kerran tuossa yllä ymmärryksestä oli puhe, niin mainittakoon etten ymmärrä kirjan nimen merkitystä. Että miten se liittyy itse tarinaan, jää hämäräksi. Jos minun pitäisi äkkiseltään keksiä uusi nimi kirjalle, heittäisin vaikkapa Isältä pojalle. Tai olkaa hyvä ja tappakaa itsenne.

Minussa virtaava veri on sama kuin sinussa

Luin kirjan ja sitten katsoin sen pohjalta tehdyn elokuvan. Katson hyvin harvoin elokuvia enkä yleensä edes uutuuksia, vaan mitä sattuu. Tämänkin elokuvan etsin Youtubesta ja katsoin sieltä.

Televisiosopimuksen olemme irtisanoneet eli kanavat lakkaavat toimimasta en muista milloin, varmaan pian. Aivan turhaan on pidetty tv-sopimusta, kun ei telkkaria tule katsottua noin ikinä. Muutamaa sarjaa seuraan, mutta ne saa tarvittaessa muualta. Periaatteessa maksuttomat kanavat näkyvät ilman sopimustakin, mutta en ole varma pitäisikö sitä varten hankkia jokin toinen digiboxi. Ihan sama, ei kiinnosta.


Nyt kirjaan, joka on

Tetsuya Honda: The Silent Dead
Alun perin japaniksi julkaistu 2006
Titan Books 2016
Japanista englanniksi kääntänyt Giles Murray
S. 429


Kirjan nimi japaniksi on Strawberry Night ja mielestäni se kuvaa paremmin tätä kirjaa kuin (the) Silent Dead, joka ei oikeastaan kuvaa kirjaa mitenkään. Tai no, kaipa uhrit kuolivat melko hiljaisesti suu teipattuna tmv.

Kyseessä on siis puhdasverinen dekkari, jossa poliisi tutkii rikosta, joka sattuu olemaan murha. Ja sitten löytyy lisää ruumiita ja kyseessä onkin sarjamurhat. Hieman alle kolmekymppinen Reiko Himekawa on eräs päämurhatutkijoista, vaikka kilpailua kyllä esiintyy. Reikon nuori ikä ja nopea nousu uralla ei kaikkia miellytä.

Reiko asuu yhä vanhempiensa luona ja äiti yrittää löytää naimahaluttomalle Reikolle puolison. Onhan ihan kamalaa, ettei tuon ikäinen jo ole naimisissa ja saanut lapsia! Naittamispakkomielteen taustalla on muutakin ja se selviää ajallaan. Reikossa on haava, jossa kilpaileva poliisi Kensaku Katsumata yrittää uutterasti kääntää veistä.

The Silent Dead on hyvin koukuttava, vaikka näin jälkikäteen en oikein tajua edes miksi. Tai no, minulta saa miljööstä (Tokio, Japani) tietenkin plussaa. Sen sijaan kirjan henkilöt ovat ajoittain tavalla tai toisella jokseenkin koomisia, mikä keventää kirjan tunnelmaa. Huumoria siis on eikä kirja siksi käy liian synkäksi.

Tosin vahvasti (mies)sovinistinen sivumaku kirjasta jää suuhun. Se (sovinismi) on paikoitellen jopa niin päällekäyvää, että alkaa ärsyttää.  Elokuva on tässä mielessä vielä synkempi, sillä siitä puuttuu melko lailla huumori kokonaan.

Olikin mielenkiintoista katsoa elokuva heti kirjan jälki-imussa. Leffa on melko uskollinen kirjalle, vaikka joitakin kohtia on hieman muutettu ja osa poistettu kokonaan. Lisäksi henkilöpainotukset ovat toisenlaisia (tietysti johtuu siitäkin, että elokuvassa ei samalla tavalla yleensä voi paneutua henkilöhahmoihin kuin kirjassa). Katsumataa elokuvassa näyttelevä Tetsuya Takeda on suorastaan karmiva hymyttömyydessään (juuri sopiva siis rooliinsa, vaikka kirjassa koin hänet silti jotenkin “pehmeämmäksi”, mikä johtunee kirjan tyylistä ja myös omasta subjektiivisesta tulkinnastani).

~~~

The Silent Dead on Reiko Himekawa -sarjan ensimmäinen osa, joten voinen lisätä kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 3. kirja aloittaa sarjan. En muuten aina mainitse erikseen, jos lisään kirjan johonkin haastekohtaan. Tämä siksi, koska a) saatan myöhemmin vaihtaa kirjaa tai b) en vain jaksa/muista/jokin muu syy. Pääasia, että ne kirjat ovat siellä listalla: ei asiaa tarvitse tässä aina erikseen mainita.


Himekawa-sarjasta on englannistettu (suomennoksia tuskin kannattaa odotella) myös toinen osa, joka on nimeltään The Soul Cage. Kaipa sekin pitää lukea, kun sen saa kirjastosta: tämän Silent Deadin ostin taannoin kirjakaupasta, koska sitä ei saanut (eikä saa edelleenkään). Joskus hieman ärsyttää nämä täkäläiset kirjastohankinnat, kun hommataan jostain sarjasta osia sieltä sun täältä, mutta ei koko sarjaa.