Koronaa ja murhia Manhattanilla

 

 

Kylie Lee Bakerin Bat Eater on häiritsevä romaani monella tavalla. Sanomansa ja juonensa takia erityisesti, mutta myös omituisen koukuttavuutensa takia. Harvemmin koen tällaista, että kirjan pariin palaa aina mielellään ja sen lukemista odottaa, mutta silti itse kirja on… noh, useimmiten jokseenkin meh.

En sano tylsä, koska en tarkoita varsinaisesti tylsää. Ehkäpä kuivakka olisi kuvaava sana. Mielenkiintoisia kohtia/kohtauksia/ajatuksia esiintyy, mutta myös todella paljon joutavaa tamppaamista. Ikään kuin jonkin odottelua, mutta odottamiseen ei liity mitään jännitystä tai jännitettä.

Romaanin nimi on pilkkanimi, jolla viitataan lähinnä kiinalaisiin. Kirjan alkuperäinen (yhdysvaltalainen) nimi on Bat Eater and Other Names for Cora Zeng. Tarinan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin (Manhattanille) Covid-pandemian alkuaikoihin. Aasialaisilta näyttävät henkilöt saavat kuraa niskaansa, koska on kollektiivisesti päätetty, että pandemia sai alkunsa Kiinasta ns. märkätorilta. Lepakot liittyvät asiaan, tietysti.

Cora Zeng on neuroottisen tarkka hygieniasta ja pelkää Covidia kuin ruttoa. Pahinta on epävarmuus ja se, ettei kukaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä vielä on tulossa. Kirjailija itse sanoo, että tämä oli hänelle itselleen(kin) vaikeinta pandemian puhjetessa.

Itse en jaksa Covidia enää juuri ajatella. Varmaan elämäni aikana (ellen kuole tässä hyvin pian) näen ja koen vielä toisenkin pandemian tai vastaavan. Ihmisluontoon tuntuu kuuluvan, että mistään ei opita mitään ja siten historia toistaa itseään.

Sitten Coran isosisko, Delilah, murhataan. Joku työntää Delilahin metron alle solvattuaan häntä ensin lepakonsyöjäksi. Tästä alkaa Coran varsinainen alamäki ja pakko yrittää selviytyä itsenäisesti.

Cora ei ole ajatellut itseään ilman Delilahia tai edes yksilönä. Lähinnä sisarensa varjona tai muuna ylimääräisenä osasena. Vaikean sisaruussuhteen kuvaus on kiinnostavaa, mutta se suodattuu ainoastaan Coran ajatusten kautta. Delilahin ajatukset olisivat kiinnostaneet myös, mutta kuolleella ei ole ääntä.

Kuolleita tässä kirjassa onkin sitten paljon. Ja lisää kuollaan. Bat Eater on luokiteltu muun muassa kauhuksi, joten jos ei kyseinen genre kiinnosta, ei sitä kannata lukea.

Sisarensa kuoleman jälkeen Cora päätyy siivoamaan rikospaikkoja ja erityisesti siis murhapaikkoja. Kolmihenkinen siivoustiimi tapaa toisiaan vain työn puitteissa, kunnes muutamien tapahtumien tiimoilta heistä tulee jonkin sortin ystäviä.

Tarinan edetessä kierrokset kasvavat ja yliluonnollinen brutaalius astuu niin sanotun maallisen brutaaliuden rinnalle. Kirjan alun pohtiva taika latistuu sivu kerrallaan kun kuljetaan kohti jenkkityylistä mahtipontista loppua. En kerro mitä tällä tarkoitan: sen voi varmaan arvata.

Bat Eater on varmasti kirja, joka jää mieleen eli siinä mielessä vaikuttava romaani. Noin muuten sanoisin, että pidin enkä pitänyt tästä kirjasta. Että sillä lailla erikoinen lukukokemus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kyllä.

Kylie Lee Baker: Bat Eater
Hodder & Stoughton, 2025
s. 298

Tietoja kirjailijasta: Kylie Lee Baker 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Fantasiakirja.

Kuivakkaa (paitsi säiden puolesta) kävelyä

Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, otin David Nichollsin romaanin You Are Here (Sceptre 2024, s. 348, suom. Melkein perillä) luettavaksi lähinnä sen vaellusteeman takia. Ja siis erityisesti siksi, että siinä osa matkasta patikoidaan minulle ennestään tutuilla seuduilla.

Minulla on melko voimakas intuitio, joka ohjailee (myös) lukemisiani. Tai pikemminkin yleensä kuuntelen intuitiotani ja luotan siihen. Olin skeptinen You Are Heren suhteen ja ihan oikeassa oli intuitioni: olisin voinut hyvin jättää sen lukematta.

Marnie asuu Lontoossa Herne Hillissä. Hän työllistää itsensä kirjallisuuden parissa oikolukijana ja kustannustoimittajana. Raha on tiukalla ja ihmettelen, miten hänellä on varaa asua niin kookkaassa asunnossa yksin. Tämä on tietysti sivuseikka, mutta sai silti kulmani kohoamaan.

York. Opettajana työskentelevän Michaelin vaimo on lähtenyt lätkimään, mutta Michael elättelee vielä toiveita yhteenpaluusta. Sosiaalinen elämä on kutistunut lähes olemattomaksi, koska Michael viihtyy paremmin yksin. Vapaa-aikaa kuluu kävellen ja luonnossa.

Marnien ja Michaelin yhteinen ystävä Cleo saa painostettua molemmat muutaman päivän patikkalomalle tarkoituksena taittaa Coast to Coast -reitin alkua.

Tuttujen mestojen bongailu oli kirjan parasta antia, vaikka tietysti kirjailija on käyttänyt taiteellista vapauttaan luomalla paikkoja, joita ei ole olemassa (tietyt pubit/Innit/majoituspaikat). Etenkin se osa kirjasta, kun aloitellaan vaellus ja ollaan Lake Districtillä oli minulle luonto- ja maastokuvauksen tiimoilta kiinnostavinta, koska saatoin nähdä kaikki paikat mielessäni.

Tarina itse sitten… Noh, en ole kohderyhmää. Aloin pitkästyä kirjan keskivaiheilla ja jo aiemminkin. Koin kirjan varsin kevyeksi – ikään kuin pitkitettyä small talkia jonninjoutavista asioista. Tällä tarkoitan tietysti asioita, jotka eivät minua kiinnosta. Aiheet pyörivät pääasiassa ihmissuhteissa: erityisesti Michaelin ja Marnien ihmissuhteissa muiden kanssa ja lopulta keskenään.

Yksinäisyys on kirjan eräs teema, mutta sitä käsitellään hyvin pintapuolisesti. En siitä saanut juuri otetta semminkin, kun ymmärsin, että periaatteessa ainakin Michael viihtyi yksin. Hänellä ei ollut erityistä tarvetta hengailla seurapiireissä ja ihmisten parissa jatkuvasti. Johan hän työnsä puolesta on väkisinkin tekemisissä ihmisten kanssa. Marnien kohdalla tämä on toisin, koska Marnien työ itsessään on yksinäistä puurtamista.

Tuli mieleeni tästä kirjasta monet lukemani chick lit -teokset: samoja piirteitä esiintyy runsaasti. Mietinkin jos tämän romaanin olisi kirjoittanut nainen, se varmaan luokiteltaisiin chick litiksi. Miehen kirjoittamana se on jotain… en tiedä, ylevämpää? Itse lisään postaukseeni tunnisteen chick lit, ihan vain koska voin.

Ymmärrän, että kirjasta moni on pitänyt enkä sitä ihmettele. Maut nyt vaan ovat erilaisia eikä se kirjasta tee huonoa, että juuri minä en siitä innostunut. Otaksun, että minulle kompastuskivi oli nimenomaan ihmissuhteiden (nimenomaan rakkaussuhteiden tai poteintiaalisten sellaisten) jatkuva vatvominen. En vaan jaksa.

Kirja on saanut paljon hyviä arvosteluja muilta lukijoilta Goodreadsissa, joten sinne voipi mennä lukemaan ihastuneempia mietteitä.

Alla olevassa kuvassa Haweswater Reservoir, jonka rantaa pitkin coast to coast -reitti kulkee. Kävin siellä patikoimassa parisen viikkoa sitten. En tehnyt romaanissa mainittua Kidsty Pikea, vaan heitin rundin järven toisella puolella oleville fellseille nimiltään Branstree ja Selside Pike .

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 28. Kirjassa ollaan järvellä.

Turisteilua ja lukukuulumiset

 

Sääennusteet lupasivat (lupaavat edelleen) suotuisia säitä, joten hankimme auton. Olemme (mieheni ja minä) autoton perhe: vuokraamme auton tarvittaessa. Koska miksipä omistaa jotain, jota ei oikeasti tarvitse, mutta jolle kyllä varmasti keksisi jatkuvasti turhaa käyttöä.

Auton vuokraaminen tapahtui maanantaina extempore. Keswickissä on yksi autoliike, joka pääasiassa huoltaa ja myy. Ovat kuitenkin jättäneet yhden jo kohtuullisen vanhan (mutta hyvin huolletun) ja söpön Fiat Punton vuokrattavaksi, jos nyt jotakuta innostaa. Meitä innosti ja Puntokin sattui olemaan vapaana, kun maanantaina asiaa tiedustelimme. Palvelu oli ykkäsluokkaa ja auto alla puolen tunnin sisällä.

Koska idea vuokraamiseen syntyi niin pikaisesti, emme olleet ehtineet suunnitella mitään sen tarkemmin. Minua on kuitenkin kiinnostanut nähdä länsirannikkoa ja merta jo pitkään, joten ehdotin että ajelemme maisemareittejä pitkin St Beesiin. Ja sinne sitten mentiin.

 

Piti olla aurinkoista, mutta ei ollut. Onneksi emme luota sääennusteisiin, vaan puimme päälle riittävästi vaatetta ja pipotkin oli mukana. Rannikolla oli nimittäin infernaalinen tuuli.

Käyskentelimme rantaa pitkin rinteelle, josta alkaa (tai päättyy) ikoninen Coast to Coast walk, josta muun muassa David Nicholls kirjoittaa teoksessaan You are Here (suom. Melkein perillä).

En ole Nichollsin kirjaa lukenut, koska siihen on ollut pitkä jono kirjastossa. En pääsääntöisesti varaa kirjaa, jos siitä on olemassa varauksia, koska haluan lukea kirjani rauhassa enkä miettiä ehdinkö lukea sen kolmessa viikossa (täällä laina-aika on kolme viikkoa).

Nyt on ollut muutama kirja vapaana (ei lähikirjastossani), joten rohkenin sen varata. Nyt se on noudattavissa kirjastosta, kun vaan ehtisi joskus sen hakea (olen viettänyt viikon pääasiassa korvessa eräilemässä poislukien maanantain, jolloin hengailin rannikolla).

Kyseinen kirja ei minua varsinaisesti kiinnosta muutoin kuin vaellusteeman ja tuttujen mestojen takia. Joskus kiinnostaa lukea (romaaneja) paikoista, joissa on käynyt. Tämä ei tosin koske kaikkia paikkoja, vaan sellaisia joihin on jokin tunne- tai muu side.

 

 

En ole tietääkseni lukenut yhtäkään romaania Nichollsilta, vaikka toki kirjailija on nimenä tuttuakin tutumpi. Yleisesti ottaen kirjansa aiheet eivät ole kiinnostaneet minua niin paljon, että olisin niihin tarttunut. En ole myöskään katsonut Nichollsin kirjan One Day pohjalta tehtyä samannimistä suurta pöhinää saanutta sarjaa enkä usko koskaan katsovani.

Mutta You Are Heren lukemista odotan uteliaalla innolla. Erityisesti Nichollsin romaaneissa on kehuttu dialogeja ja kiinnostaakin nähdä, miten ja millaista kieltä hän niissä käyttää ja yleisestikin.

Tällä hetkellä luen muun muassa József Debreczenin teosta Cold Crematorium: Reporting from the Land of Auschwitz (suom. Kylmä krematorio – raportti Auschwitzin valtakunnasta). On kohtuullisen raskasta luettavaa, kuten kirjan nimestä voipi päätellä.

Debreczenin kuvaukset muun muassa hierarkioista, nokkimisjärjestyksistä ja siitä, miten sorretutkin sortavat sorrettuja ovat yksityiskohtaisia ja perusteellisia. Tyylillisesti kirja ei ole raporttia nähnytkään, vaan se on kielellisesti hyvinkin runollista ja koukeroista. Kaunista ruman keskellä.

Bonuskuvana Whitehavenin oranssi “kolera-allas”. Whitehavenissa olen käynyt ennenkin, mutta silloin siellä ei vielä ollut oranssia vettä.

Kaikki kuvat St Beestä paitsi alin on Whitehavenista.

Linkkejä:

Coast to Coast Walk
St Bees
Whitehaven
Miksi Whitehavenin sataman vesi on oranssia? (BBC:n juttu vmaaliskuulta 2024)