19. luukku: Kuolettavan tylsä (feikki)raskaupäiväkirja

Joulukalenterin aiheena on Tree eli puu. Puusta on paperikirjat muotonsa saaneet.

Ja onkin taas luettu ja petytty. Tällä kertaa sain pettyä Emi Yagin seurassa. Emi Yagin Diary of a Void lupailee paljon ja noiden vihjausten takia kirjan halusin lukea. Nyt on luettu, kun se vihdoin kirjastoomme saatiin. Onneksi en ostanut omaksi, sillä se olisi ollut erityisen turha ostos.

 

Emi Yagi: Diary of a Void
alkper. Kūshin techŏ, 2020
s. 213
japanista englannintanut David Boyd ja Lucy North
Kirja on suomennettu nimellä Tyhjyyspäiväkirja.

Postaus sisältää spoilereita. Tosin tämä kirja ei ole muutenkaan juonivetoinen, joten periaatteessa näkisin ettei näiden asioiden tietäminen vaikuta lukukokemukseen. Mutta harkitse itse haluatko tietää tämänkään vertaa.

Shibata on kyllästynyt työpaikallaan toimittamaan oman työnsä lisäksi kaikenlaista ylimäääristä muun muassa taukohuoneen siivoamista, kahvitarjoilua jne. Hän on yksikkönsä ainoa nainen, joten askareet ovat luontevasti langenneet hänelle. Miehille ei tulisi mieleenkään siivota itse jälkiään saati osallistua tällaisiin kollektiivisiin puhteisiin.

Eräänä päivänä, kun Shibataa jälleen painostetaan siivoamaan tyhjät kahvikupit, menee Shibatalla itsellään kuppi nurin: hän ilmoittaa, että likaisten astioiden haju etoo häntä, koska hän on raskaana.

Loput kirjasta kuvataan lähinnä Shibatan feikkiraskaana olemista ja sitä, miten se muuttaa hänen elämäänsä lisääntyneen vapaa-ajan muodossa. Raskaana oleva voi esimerkiksi lähteä töistä aiemmin ja aikaa jää muuhunkin kuin nukkumiseen jne.

Koin tämän kirjan kuolettavan tylsänä. Jos olisin tiennyt, että painopiste on raskauden feikkaamisessa ja sen eri vaiheiden kuvailussa, olisin jättänyt kokonaan tarttumatta kirjaan.

Teoksen ”feministinen ote” ja yhteiskuntakritiikki käsittävät lähinnä kirjan alun siivouskuvaukset ja aivan lopussa esiintyvän monologin, jossa miehiä moititaan siitä, etteivät he osallistu vauvanhoitoon. Tuoreet isät jopa suuttuvat vaimoilleen, kun vauva itkee eikä tuore äiti saa sitä (vauvaa eikä varmaan miestäkään) hiljaiseksi. Että miehen arvokkaat yöunet häiriintyvät, kun vauva itkee.

Mitään hauskaa en kirjasta löytänyt, vaikka sen kerrotaan olevan kuivalla huumorilla höystetty. Tiedostan olevani "hard to please" huumorin saralla, mutta vaikea käsittää mitä hauskaa on siinä, että joku feikkaa olevansa raskaana ja tunkee jotain rättejä vatsaansa näyttääkseen siltä.

Shibata eläytyy voimakkaasti rooliinsa, ja etenkin loppua kohden nämä raskauskuvaukset muuttuvat maagiksiksi: ikään kuin hän olisi oikeasti raskaana. Oletan, että hän kuvittelee muutamat lääkärikäynnit ja synnytyksenkin ja tuloksena on feikkivauva, jota hän myöhemmin esittelee työpaikallaan Instasta pöllimiensä kuvien kera.

Oletin jotain kärkevämpää ja kriittisempää, mutta sain kuolettavan tylsää lätinää aiheista (raskaus, mammatouhut jne.), jotka eivät voisi minua vähempää kiinnostaa. Mitään tuoreutta tai oivaltavaa en teoksesta löytänyt.

Taas näin kitkerä miete, mutta on tästä kirjasta moni muu pitänyt. Toisenlaisen mielipiteen löytää varmasti esim. googlettamalla tai lukemalla Goodreadsista. Se nyt on selvää, että kullekin kolahtaa erilaiset kirjat.