Amatöörit koskea laskemassa

Mikä voi mennä pieleen, kun neljä miestä lähtee kanoottiretkelle? Erityisesti kun näistä neljästä vain yksi osaa edes auttavasti meloa ja ohjata kanoottia. Tekemällä tietysti oppii, mutta kukaan täysjärkinen tuskin lähtee koskenlaskuun aivan vihreänä. Tosin kosketkin tulivat ainakin osin ylläreinä, koska tämä melajengi ei nähtävästi edes tiennyt, mitä on menossa tekemään. Siis lähdetään laskemaan tuntemattomia koskia ihan vaan perstuntumalla. Jep jep.

Niin että mikä voi mennä pieleen? No, suunnilleen kaikki ja pahemman kerran. Ja mikäs kirja on kyseessä? No James Dickeyn klassikko Syvä joki (Deliverance).

 

Ollaan jossain Yhdysvalloissa, (suomennoksen mukaan) Pohjois-Carolinassa (enkunkielisen teoksen mukaan Georgiassa). Lewis ehdottaa kanoottiretkeä tovereilleen Edille, Bobbylle ja Drew’lle ja hitaasti he lämpenevät ajatukselle. Miksikäs emme lähtisi melomaan joelle, josta emme tiedä hevonpeetä – ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla!

Ennen kuin matkaan päästään saa lukija nautiskella kirjan kertojan, joka on Ed, ajatuksista ja huomioista. Edin ajatukset ovat suunnilleen toiselta planeetalta ja tietyssä mielessä ne ovatkin – ovathan ne 70-lukuisen miehen päästä ja se kyllä näkyy läpi kirjan.

Lewis on joukon “aivot” Bobbyn ja Drew’n jäädessä lähinnä tarinan koristeiksi, joilla toki molemmilla on oma tärkeä roolinsa juonessa.

Amatööriretkue etenee kahdella kanootilla ja onnistuu kadottamaan hetkeksi toisensa. Sinä aikana tapahtuu väkivaltainen selkkaus parin paikallisen kanssa. Tuo kohtaus muuttaa täysin matkan luonteen: enää ei olla vain matkalla, vaan selviytymässä.

Testosteroni jyllää, kun äijät selviytyvät. Joen elämää kuvaava symboliikka jää mielestäni haljuksi, vaikka voihan sen nähdä niinkin, että myrskyn jälkeen tyyntyy ja joki asettuu rauhallisesti takaisin uomaansa niin kuin toverusten elämät tahollaan. Piti laskea kosket ja tiedostaa kuolevaisuutensa osatakseen arvostaa elämää ja asettaa villi mieli aloilleen. Tai jotain.

Syvässä joessa ei ole yhtäkään merkittävää naishahmoa: on vain vaimot kotona ja yksi valokuvamalli, jonka olemassaoloa romaanissa en varsinaisesti ymmärrä. Ehkä sen piti olla pönkittämässä miehuutta ja miehistä silmää kauneudelle tmv.

Minun painokseni kirjasta on Suuren suomalaisen kirjakerhon kuukauden kirja. Aivan alussa esitellään elokuva, joka on tehty kirjan pohjalta. Tuo oikein kuvien kera toteutettu esittely spoilaa suunnilleen kaikki juonen pääkohdat ja koko kirjan keskeisen idean, joten sitä ei kannata lukea ennen kuin on lukenut kirjan. Ellei siis halua tietää kaikkea etukäteen.

Mielipide pähkinänkuoressa: Mikään tässä kirjassa ei resonoinut minussa, ei edes se luonto. Johtunee siitä, että se siivilöityi niin erilaisen ihmisen silmin, etten saanut mitään tarttumapintaa ajatuksiin. Muutenkin koko kirjan tunneskaala oli jotain niin omituista, etten saanut siihenkään mitään otetta. Jos tässä kirjassa jotain syvää oli, niin se joki eikä sitten muuta.

Ihmettelen suomennosta Syvä joki kun alkuperäinen nimi on Deliverance. Deliverance ohjaa ajattelua ihan toiseen suuntaan kuin suomenkielinen nimike. 

James Dickey: Syvä joki
alkuper. Deliverance, 1970
Otava, 1981 (ensimmäisen kerran julkaistu suomeksi 1972 Tammen kustantamana)
suomentanut Eero Huhtala
s. 255

Syvällä joella korkaan Sadan vuoden lukuhaasteen ja siitä 1970-luvun.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitain kirjan kohtaan 12. Kirjan nimi liittyy veteen.

 

Tässä meidän toinen joki, se on nimeltään River Derwent (se toinen on River Greta). Kuva viime kesäiseltä fillarireissulta.

Blue Light Yokohama

Voitin jokunen viikko sitten Goodreadsin arvonnassa kirjan, jonka olin merkinnyt tämän vuoden kiinnostavat uutuudet -listalleni. Tarkoitukseni oli postata lista tänne blogiinkin, mutta jäi postaamatta. Eräs syy (laiskuuden lisäksi) postaamattomuuteen oli se, että luonnollisesti kaikki kirjat ovat enkunkielisiä eli UK:n uutuuksia. Ne tuskin kiinnostavat monia suomalaisia, koska Suomessa on omat uutukaisensa.

Minulta on joskus kysytty, miksen pidä kirjablogia englanniksi. Vastaus siihen on yksiselitteinen: minä haluan edes pienen keitaan, jossa voin ympäriöidä itseni suomen kielellä, jota rakastan (myös kielenhuollon kannalta se on tärkeää). Tästä syystä en juuri lue enkunkielisiä kirjablogejakaan: luen lähes kaiken (uutiset, kirjat, lehdet jne.) muutenkin englanniksi, olen englannin kielen ympäröimä. Olen vetänyt rajan blogiini.

Arvonnassa voittamani kirja on Nicolás Obregónin dekkari nimeltä Blue Light Yokohama (Michael Joseph 2017, s. 432).

Kiinnostuin kirjasta sen nimen takia: nimi on tuttu, koska (japanilaisella laulajalla) Ayumi Ishidalla on samanniminen kappale, josta pidän kovasti (kuuntele biisi tästä). Kävi ilmi kirjan saatuani, että kirjan nimi viittaa kyseiseen biisiin. Odotukseni olivat melko korkeat, mutta ne rämähtivät alas ja hajosivat pirstaleiksi. Harmillista. Kerron myöhemmin miksi.

Kirjan tarinan synty on mielenkiinoinen. Se kumpuaa todellisesta murhatapauksesta, joka ei koskaan selvinnyt. Mies murtautuu taloon ja tappaa koko perheen. Sen jälkeen murhaaja hengailee noin yksitoista tuntia uhriensa talossa muun muassa syöden jäätelöä ja surffaillen netissä. Sitten hän häipyy eikä häntä koskaan saada kiinni.

Obregón on kirjoittanut Blue Light Yokohamaan  vastaavan tapauksen, jonka ympärille juoni rakentuu. Kirjan murha on tosin brutaalimpi (suolenpätkillä ei mässäillä, joten sopii herkemmillekin), sillä perheen isältä revitään sydän rinnasta, ja seinään jätetään kummallinen symboli. Tapausta ryhtyy tutkimaan vastikään Tokioon siirron saanut Kosuke Iwata, joka kantaa sisällään rikkinäistä menneisyyttä. Jotakin tosi kauheaa murhatapaus sisältää, sillä sitä aiemmin tutkinut poliisi, Hideo Akashi, tekee itsemurhan.

Varsin herkullinen asetelma kaikin puolin. Minulle ongelmaksi muodostui henkilöhahmojen länsimaalaisuus. Vaikea kuvitella että juuri rekrytty, alempiarvoinen poliisi tuosta noin vain lompsahtaa sisään esimiehensä toimistoon ja rojahtaa pyytämättä istumaan. Kiroilee ja kukkoileekin vielä, fuckit vain sinkoilevat. Haloo, ollaan Japanissa - ei missään New Yorkissa. Itse asiassa lähes kaikki kirjan henkilöt kiroilevat: aika uskomatonta, että voi haistattaa ylempiarvoisilleen ja yleensäkin kaikille.

Kyseessä toki on fiktio eli kirjailijalla on oikeus ja taiteellinen vapaus ilmaisuun. Itse arvostan kulttuurikuvauksissa autenttisuutta. En ole Japani-asiantuntija, mutta jonkin verran maasta ja sen kulttuurista tiedän (koska olen sitä hieman opiskellutkin). Se, että heittelee paikannimiä ja kuvailee metroasemia ja -linjoja, ei tee kirjasta hengeltään japanilaista.

On haastavaa kirjoittaa itselle vieraasta kulttuurista uskottavasti. Toisia mahdollinen epäautenttisuus ei häiritse. Minua se häiritsee. Törmäsin vastaavaan ristiriitaan lukiessani Jackie Copletonin romaania A Dictionary of Mutual Understanding. On valtava riski sijoittaa kirja maahan, jonka kulttuuria ja erityisesti arkea ei täysin ymmärrä. Hatunnosto rohkeudesta.

Obregónin kuvaama poliisilaitos (ja henkilöt) on valovuosien päässä esimerkiksi Hideo Yokoyaman romaanista Six Four, jossa ei tarvitse heitellä paikannimiä muistuttamaan, missä maassa ja kulttuurissa ollaan: se näkyy kaikessa, ihmisissä (ja heidän välisissä suhteissaan) erityisesti. Ja ihmisethän ovat pitkälti kulttuurinsa tuotteita. Obregónin romaani tuo hierarkioiltaan ja ihmisten käytöksen osalta mieleeni jotain ihan muuta kuin japanilaisuuden.

Nyt on korvikekahvin maku suussa. Ja miksi juoda korviketta, kun voi juoda aitoa. Minun makuuni Blue Light Yokohama on amerikka siirrettynä Japaniin. Sitä ei pelasta edes taustalla alati soiva Ayumi Ishida. Anteeksi.

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Niille, jotka haluavat vetävän tarinan ja käänteitä, salaisuuksia, hieman seikkailua. Tältä osin kirja on varsin onnistunut ja yllätyksellinen.  Minun ongelmani oli se, etten päässyt yli epäjapanilaisuudesta.

Goodreadsista voi lukea erilaisia (ja suopeampia) arvioita/mielipiteitä tästä kirjasta. Uudistaessani jokin aika sitten blogini ilmettä lisäsin myös otsikkokuvaan tekstin "Mielipiteitä kirjoista ja joskus vähän muustakin", sillä siitä on blogissani kyse: subjektiivisista mielipiteistä. Ja mielipiteitä maailmaan mahtuu eikä minun kanssani tarvitse olla samaa mieltä - eivät nämä ole mitään ainoita totuuksia ja julistuksia. Yleensäkin eri mieltä oleminen on ihan normaalia: toivoisin, ettei sitä nähdä niin kauhistuttava asiana kuin joskus tuntuu.

Itse aloitin (tarkalleen ottaen vuonna 2005 - kyseessä ei ollut kirjablogi) bloggaamisen osittain siksi, että uskaltaisin kertoa mielipiteeni, myös ne negatiiviset (joo, minun piti sitä ihan opetella). Minulle on myös tärkeää perustella mielipiteet - kaikki mielipiteet, ei vain negat. Sellainen olen ja se näkyy kaiketi blogissanikin.

Minulle negatiivinen mielipide vaikkapa kirjasta ei ole lyttäys. Lyttäys on sellainen "onpa paska kirja, huonosti kirjoitettu, miksi tuollaista sontaa edes julkaistaan." Tuollaisia kirjajuttuja minua ei kiinnosta edes lukea saati kirjoittaa. Jätän sellaiset omaan arvottomuuteensa.

Kirja sujahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 17, kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Yönäytös

Marisha Pessl: Night Film
(Usa 2013)
Windmill 2014
S. 600

Pitelen nyt sellaista jytkyä kädessäni, että ihan sanattomaksi vetää. Jytky paisuu ja tursuaa, täyttää sylini kokonaan ja pyrkii siitäkin ulos. Kuin puuro padassa, joka ei lakannut kiehumasta.

Sellainen on Marisha Pessl'n Night Film (suom. Yönäytös): se lämpenee, alkaa kuumottaa ja ennen kuin huomaakaan, se alkaa porista. Ja sitten se on menoa.

Kulissi

Stanislas Cordova on salaperäinen elokuvaohjaaja ja -moguli, jonka ympärillä kuhisee ja kuhistaan. Kukaan ei tunnu edes tietävän, miltä Cordova näyttää, koska  hän poistui julkisuudesta jo vuosikymmeniä sitten.

Journalisti

Scott McGrath on journalisti, joka aiemmin ilmiötä Cordova tutkiessaan, menetti sekä uransa että avioliittonsa.

Kun Stanislas Cordovan tytär, Ashley, tekee oletettavasti itsemurhan, McGrath ajautuu uudemman kerran työntämään sorkkansa Cordovan pesäkkeeseen. Tällä kertaa hänen tutkimuskulmansa on kuitenkin toinen: sen sijaan, että yrittäisi päästä itse S. Cordovaan käsiksi, hän keskittyy tutkimaan Ashleyn eriskummallista itsemurhaa. Vai onko se edes itsemurha?

Avukseen McGrath saa - tai joutuu ottamaan - pari innokasta nuorta, jotka hän sattumalta kohtaa. Hopper on huumeidenkäyttäjä, Nora haaveilee näyttelijänurasta. Kolmikosta muodostuu hupaisiakin piirteitä sisältävä tutkijaryhmä, kun toisilleen ennestään tuntemattomat henkilöt sovittelevat maailmankatsomuksiaan yhteen tutkimusten tiimellyksessä.

Huomaan istuvani ja tuijottavani ruutua. Tuntuu, etten saa mitään itsestäni ulos. Kirjan juoni on niin nerokas, että se vetää sanattomaksi. Samalla se suututtaa. Ja ihastuttaa. Ihan kuin minua olisi lyöty poskelle, enkä osaa päättää käännänkö toisenkin poskeni vai lyönkö takaisin. Ei, minua ei ole petetty. Minua on viety kuin mätää kukkoa ja minä nautin siitä.

Minä nautin McGrathin pohdiskeluista ja mietin, milloin on aika lopettaa. Vai onko koskaan? Kirjassa viitataan useammankin kerran lapamatoon. En kerro miten ja missä yhteydessä, mutta rakastuin siihen. Ei, en siihen lapamatoon, vaan sen vertauskuvallisuuteen. Tarinaan sen takana.

Kirjassa viitataan myös Paholaisen siltaan, Devil's Bridge. Se tuli puun takaa ja oli erityisen kiehtovaa, koska olen kuullut kyseisen kansatarinan. Itse asiassa olen ollut Paholaisen sillalla, tosin Walesissa - katso kuvat! Mutta miten silta liittyy itse kirjaan? No kuulkaa, lukekaapa. Enpä aio tosiaankaan kertoa.

Vaikka tämä kirja on melkoisen synkkä, sitä ryydittävät ajoittainen huumori ja tilannekomiikka. Siinä missä höhötin ääneen kirjaa lukiessani, olisin varmasti toisissa kohdin pureskellut kynsiäni, jos harrastaisin sellaista.

Minun piti mennä välillä nurkkaan seisomaan ja lukemaan tätä kirjaa, koska en voinut olla aloillani (teen tuota samaa, jos esim. elokuvassa on jännä kohta; en voi silloin istua paikallani, vaan minun pitää mennä nojailemaan seinää vasten ja kurkkia sieltä). En saattanut myöskään laskea kirjaa käsistäni, joten menin sen kanssa kävelylle. Luinkin kirjan viimeiset noin 50 sivua kävellen.

Harmittaa se, etten merkkaillut sivunumeroita ylös voidakseni poimia lainauksia. Upeita ja ajatuksia herättäviä sitaatteja tästä kirjasta löytyisi metrikaupalla. Yritin niitä äsken etsiä randomisti, mutta kirja on sen verran paksu, että siitä ei nyt tule mitään. Ei siis lainauksia tällä kertaa.

Kiinnostuin tästä kirjasta luettuani Annikan arvion - terveisiä ja kiitos taas kerran lukuvinkistä! Annikan blogissa on myös kuvia kirjasta, sillä tämähän sisältää runsaastikin (sepitettyä) kuvitusta muun muassa erilaisten lehtijuttujen ja nettisivujen tiimoilta.

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Annami, Krista ja Kirjakirppu.

Kuva yllä: Juottola Walesin Devil's Bridgen kupeessa.

Jos metsään haluat mennä nyt...

Kansi: Antti Vanhatalo

Tuomas Saloranta: Hopea-arkun metsästäjät
Kuoriaiskirjat 2014
S. 168

Olen lukenut viime aikoina (taas) melko apeita kirjoja, joten kaipasin vaihteeksi kevennystä. Valitsin keventäjäksi Tuomas Salorannan tuoreen teoksen Hopea-arkun metsästäjät.

Olen lukenut Salorannalta aiemmin pari muuta romaania, ja niiden perusteella osasin aavistella, mitä on luvassa.

Nyt ei pidä ajatella, että Saloranta toistaa samaa kaavaa. Ei toista. Kun Diplomaattisessa selkkauksessa lenneltiin planeetalta toiselle, Hopea-arkun metsästäjissä rämmitään lähinnä metsässä.

Velho-oppilas Taavetti Rummukainen saapuu Vuolasveden rannalla sijaitsevaan parakkikylään. Parakkikylän krouvissa viina virtaa ja laulu raikaa.

"Hurlum hei, kun riemumme raikaa,
kyllä känni on ihmisen parasta aikaa!
Tänään ei tunneta murhetta, haittaa,
huomenna suolanen silli taas maittaa!"

Aamulla havaitaan, että tukkityöläisten palkkarahat on varastettu. Tekijöistä ei ole hajuakaan, mutta kylän rauhan säilyttämiseksi on tärkeää saada rahat takaisin ja äkkiä. Kootaan pieni ryhmä, jonka tarkoitus on jäljittää varkaat ja palauttaa rahat. Velho-oppilas Rummukainen pestataan muutaman muun kanssa tähän ryhmään. Sekalainen joukkio voi lähteä matkaan eikä kommelluksilta säästytä.

Minulle selvisi melko pian, kuka ne rahat lopulta varasti. En tosin usko, että Salorannan tarkoitus oli tuota tietoa pihdata, sillä hän ripotteli vihjettä sinne sun tänne ja herätteli lukijan aavistukset. Noin muuten olikin sitten aika vaikea arvailla ennakkoon, mitä tapahtuu seuraavaksi.

Se on hyvä, sillä harvassa tuntuvat olevan ns. ennalta-arvaamattomat ja yllätykselliset romaanit. Salorannalla on omanlaisensa tyyli, miljöö ja aiheet, jotka eivät minulle ainakaan ole kovin tuttuja. Saloranta ammentaa (Suomen) historiasta, kyllä, mutta tekee sen omalla tyylillään. Siinä missä Elias Lönnrot teki runonkeruumatkojaan 1800-luvulla, Taavetti Rummukaisen pitäisi kerätä loitsuja. Siis pitäisi ja pitäisi.

Kirjassa on mm. lauluja ja loitsuja, jotka ihastuttavat riimeillään (minähän olen riimirakastaja, mikäli se jollekin on vielä epäselvää). Saloranta taitaa riimittelyn; poljento on jouhevaa ja soljuu eteenpäin vaivattomasti ilman kompurointia ja töksähtelyä. Riimittelyn lisäksi luvassa on Salorannalle ominaisia hulvattoman hauskoja ja napakoita dialogeja.

Kirjassa on useita mielenkiintoisia henkilöitä, joista osa nousee keskiöön. Minulla oli alussa vaikeuksia muistaa kaikki esitellyt henkilöt, koska uusia hahmoja putkahteli mukaan melko runsaalla kädellä. Huvittavat nimet kuitenkin helpottivat muistamista ja kun ydinjoukko oli kasassa, ei ongelmaa enää ollut.

Lue Hopea-arkun metsästäjien takakansi Goodreadsista. Jatkoa lienee luvassa - toivon!

"Hopea-arkun metsästäjät avaa suomalaiskansallisten fantasiaseikkailujen sarjan, jossa synkkiä korpimaita samotaan niin Kalevalan kuin rillumareinkin hengessä!"


Aiemmin Salorannalta lukemani romaanit:

Juuri sellainen yö
Diplomaattinen selkkaus

Kirjan kansi on jälleen Antti Vanhatalon käsialaa ja kuvan kaltainen kohtaus löytyy kirjastakin. Enpä olisi kyllä ihan heti uskonut!