KLASSIKKOHAASTE 23: Avain

Heinäkuun viimeinen päivä on perinteisesti pyhitetty klassikkohaasteelle. Klassikkohaaste haastaa lukemaan klassikon kaksi kertaa vuodessa: toinen haastepäivä on tammikuun viimeinen. 

Tällä kierroksella haastetta luotsaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Kiitos haasteen vetämisestä! Tästä haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit osallistujien klassikkopostauksiin.

Pidemmittä puheitta paljastan oman klassikkoni, joka on Junichiro Tanizakin ”eroottissävyinen” romaani Avain. Kirjan nimi viittaa pöytälaatikon avaimeen, jolla pääsee käsiksi nimettömäksi jäävän aviomiehen päiväkirjaan.

Symbolisella tasolla nimi voisi viitata salaisuuksiin, joiden paljastaminen johtaa tyydytykseen. Sillä eräänlaista – mahdollisesti vihjailevaa ja ohjailevaa – vuoropuhelua nuo päiväkirjamerkinnät eittämättä ovat.

Kyseessä on siis päiväkirjaromaani, jossa tutustutaan sekä aviomiehen että vaimonsa Ikukon merkintöihin. Nimittäin myös Ikuko alkaa kirjoittaa päiväkirjaa taka-ajatuksenaan usuttaa miehensä sitä salaa lukemaan. Mies epäilee (ja toivoo) Ikukon lukevan omaa päiväkirjaansa, mitä Ikuko ei tietenkään myönnä. Mieskään ei tosin myönnä lukevansa Ikukon päiväkirjaa. Molempien päiväkirjamerkinnät pyörivät melko lailla seksiin liittyvien asioiden ympärillä.

Aviopuolisot ovat turhautuneita toisiinsa: Ikuko miehensä kyvyttömyyteen tyydyttää hänet ja mies Ikukon siveellisyyteen. Miehellä on kaikenlaisia (seksi)fantasioita, joita hän haluaisi toteuttaa Ikukon kanssa, mutta vaimo on sängyssä lähinnä lahna. Ikukon lahnamaisuus johtunee siveellisestä kasvatuksesta – ei ole sopivaa naisen hurjastella ja näyttää himokkuuttaan sängyssä.

Aviomiestä kiihottaa mustasukkaisuuden tunne ja lusikkansa soppaan sekoittaa – joko vahingossa tai ohjatusti – muuan komea nuorukainen nimeltään Kimura. Kimura ramppaa kylässä alvariinsa, mutta oletettavasti (ainakin joskus alkuaikoina, ennen päiväkirjamerkintöjä) pariskunnan tyttären Toshikon takia. Toshiko ei kuitenkaan vaikuta olevan erityisen kiinnostunut Kimurasta ja koko kuvio vaikuttaa melko omituiselta. Myöhemmin suorastaan perverssiltä.

Mietin, mikä on tarinan pointti mikäli sillä sellaista on. Ehkä on haluttu huomioida tai ottaa kantaa sellaiseen kasvatukseen, jossa naisista on muokattu niin estoisia ja siveitä, että seksistä nauttiminen on suunnilleen mahdotonta, ellei ole puoliksi tajuton. Se (puolitajuttomuus) tuntuu ainakin mahdollistavan Ikukolle suuren nautinnon saamisen ja toisaalta miehelle mahdollisuuden toteuttaa fantasioitaan. Estoista mahdollisesti vapautuminen tosin muuttaa Ikukoa dramaattisella tavalla.

Kaipa tällainen aihe on aikanaan ollut sensaatiomainen ja rohkea, myös siksi kun tässä estynyt vaimo aviomiehen mukaan haluaa ”jatkuvasti” seksiä. Aviomiehelle riittäisi vähäisempikin määrä, kun ei saa edes toteuttaa fantasioitaan. Seksitarpeet pitäisi hoidella pimeässä peiton alla, mikä ei kiihota miestä, joka haluaisi katsella vaimonsa vartaloa.

Avain on hämmentävä romaani, joka viimeisillä sivuilla vastaa kaikkiin heränneisiin kysymyksiin, joten lopussa ainakin kiitos – jos ei mikään muu – seisoo.

Junichiro Tanizaki: Avain
alkuper. Kagi, 1956
Tammi, 1961
englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Tuomas Anhava
s. 140

Kooste vielä aiemmin haasteeseen lukemistani klassikoista. Nähtävästi kuusi haastetta on jäänyt välistä. 

1. Joseph Konrad: Pimeyden sydän
2. Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
3. Maria Jotuni: Huojuva talo
4. George Orwell: Animal Farm
5. Minna Canth: Kauppa-Lopo
6. Yasunari Kawabata: Snow Country
7. (jäi välistä)
8. Jean-Paul Sartre: Nausea
9. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
10. Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
11. Fumiko Enchi: The Waiting Years
12. Sam Selvon: The Lonely Londoners
13. Osamu Dazai: No Longer Human
14. Kobo Abe: The Woman in the Dunes
15. (jäi välistä)
16. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
17. (jäi välistä)
18. (jäi välistä)
19. (jäi välistä)
20. Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
21. (jäi välistä)
22. Seicho Matsumoto: Tokyo Express
23. Junichiro Tanizaki: Avain

Tokuen resepti ja Higashinon muistolle

Sotimisen sijasta luin vaihteeksi lempeämpää kirjallisuutta, jota minulle tarjoili Durian Sukegawa romaanillaan Tokuen resepti. Ehkä lempeä on harhaanjohtava kuvaus, sillä ei Tokuen resepti periaatteessa lempeä ole, vaikka lämminhenkinen kyllä.

Iäkäs Tokue on viettänyt lähes koko elämänsä eristyksessä lapsena sairastamansa lepran takia. Vaikka hänen lepransa saatiin aikanaan hoidettua kokonaan, sairauden stigma pysyi eikä lepraan sairastuneita haluttu ns. terveiden joukkoon.

Toisaalla elämän murjoma ex-vankilakundi Sentarŏ pyörittää huonosti menestyvää dorayaki-leivonnaiskauppaa. Piti googlettaa kyseinen leivos (sivuhuomio: ovat kiinnostavan näköisiä), koska en varsinaisesti ole minkäänmaalaisten ruokien ystävä ja siitä johtuen tunnen huonosti eri suuhunpantavia.

Toki yleisesti tunnetuista ”maailmanruuista” olen tietoinen (yleissivistyksellisistä syistä), mutta ei ole koskaan ollut kiinnostusta perehtyä syvemmin minkään maan ruokalajeihin eivätkä oikein mitkään ruokaan liittyvät asiat kiinnosta (kaikkein vähiten kokkaaminen).

Erään kerran Lontoossa mies osti (en tiedä miksi eikä hän tiedä itsekään; oli kai utelias) Japani-kaupasta jotain paputahnaa säilykkeenä. Purkki lojui kaapissa niin kauan, kunnes parasta ennen -päivä lähestyi uhkaavasti. Avasimme purkin ja maistoimme tahnaa; roskakori sai suurimman annoksen. Mielestäni tahna maistui todella makealta eikä ollut hyvää. Todennäköisesti makuasia ja tottumiskysymys, kuten ruuat yleensä.

Tokuen ja Sentarŏn tiet tietysti kohtaavat ja Tokue päätyy työskentelemään Sentarŏlle. Sentarŏ ei ole aluksi uudesta työntekijästään erityisen innoissaan, mutta ajan myötä hänen asenteensa kuin huomaamatta muuttuu eikä vain Tokueta vaan myös dorayakeja – ja kenties koko elämää – kohtaan.

Ihmeellisen koukuttava romaani, vaikkei mitään oikeastaan tapahdu. Kirjaan tarttui aina mielellään, mutta mutta… Lopulta lukukokemus jäi kuitenkin aika valjuksi eikä se herättänyt sen kummoisempia ajatuksia. Enemmän sanottavaa kirjasta ovat löytäneet muun muassa Oksan hyllyltä, Kirjaluotsi ja Hemulin kirjahylly.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
alkuper. あん 2013
Sammakko, 2020
japanista suomentanut Raisa Porrasmaa
s. 196

 

*

 

Surullinen uutinen osui silmiini: Keigo Higashino on kuollut. Higashino oli yksi japanilaisista lempparikirjailijoistani ja olen lukenut häneltä kaikki englanniksi käännetyt teokset paitsi kaksi uusinta (The Guilt ja The Keeper of the Camphor Tree), jotka on julkaistu tänä vuonna enkä ole vielä saanut niitä käsiini.

Higashino ei kirjoittanut vain dekkareita, vaan hänen tuotannostaan löytyy myös maagista realismia sisältäviä teoksia kuten Naoko ja The Miracles of the Namiya General Store. Kaikki lukemani Higashinon romaanit alla.

Itsenäiset romaanit:

The Miracles of the Namiya General Store (suom. Namiyan puodin ihmeet)
The Name of the Game is a Kidnapping
Naoko
Journey Under the Midnight Sun


Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade
Invisible Helix


Kyoichiro Kaga -sarja:

Malice (suom. Pahan asialla)
Newcomer
A Death in Tokyo
The Final Curtain

Rintamakarkureita ja salaisuuksia

Viime (Suomi)reissulla (tammi-helmikuussa) luin lukulistalle hautautuneen ja sieltä ylösnousseen Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa, joka ihastutti kovasti. Jatko-osan (All Human Wisdom/Tulen varjot) luin englanniksi ja nyt on käsissäni trilogian kolmas osa, Tuhon Lapset, jonka juuri luin. Kirjan saalistin kirjastosta. 

Päätin nimittäin kokeilla onneani ja katsoa myönnetäänkö minulle Helmet-kirjastokortti. Ja kyllähän sen saa, jos vain on antaa jokin suomalainen osoite. Annoin majapaikkani osoitteen, josta periaatteessa omistan kolmanneksen. En maininnut, etten siellä vakituisesti asu, koska maininta ulkomailla asumisesta olisi ehkä vain mutkistanut asioita. Palautan lainaamani kirjat ajallaan enkä hukkaa tai riko niitä, joten olen riskitön käyttäjä.

Vietän koko suomiajan (viisi viikkoa, joista pari on kulunut) tällä kertaa Helsingissä ja kirjoja on pakko saada luettavaksi, joten kirjasto on järkevin vaihtoehto. Ei ole mieltä ostaa järisyttävää kirjavuorta, jota en sitten kuitenkaan voi roudata (painorajoitusten takia) himaan.

Mutta nyt muutama sananen Tuhon lapsista, joka yltää samalle tasolle kuin aiemmat trilogian kirjat. Näitä olisikin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä olen pitänyt kaikista todella paljon. Tuhon lapset on trilogian kenties suoraviivaisin ja juoneltaan etenevin.

Sivuhuomio: taas sota-aiheinen romaani. Minulla tuntuu olevan jokin järisyttävä sotaputki päällä enkä ymmärrä, mistä se johtuu, kun periaatteessa en ole kiinnostunut sota-aiheista. Mutta niin vain lukuun päätyy (tiedostamatonta, koska en etsi sota-aiheisia kirjoja) jatkuvasti kirjoja sodasta ja vieläpä pidän lukemastani.

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset
alkuper. Miroir de nos peines
Minerva, 2020
ranskasta suomentanut Susanna Hirvikorpi
s. 508

Tuhon lapsissa seurataan useita henkilöitä, joista yksi on tuttu sarjan ensimmäisestä kirjasta. Hän on Louise, joka ensimmäisen kirjan aikana oli vielä lapsi. Nyt elellään jo vuotta 1940 ja Louise on kolmekymppinen opettaja ja sivutoiminen tarjoilija.

Louisen äiti on kuollut muutamia kuukausia aiemmin, kun tapahtuu merkillisen karmaiseva juttu: eräs kuppilan kanta-asiakas pyytää palveusta Louiselta, mutta ampuukin sitten itsensä Louisen edessä. Kauhistunut Louise pakenee paikalta, mutta tapaus ei jätä häntä rauhaan. Ilmeisesti asialla on jotain tekemistä Louisen edesmenneen äidin kanssa ja Louise alkaa selvitellä äitinsä salaisuuksia.

Samaan aikaan toisaalla seurataan parin sotilaan, Gabrielin ja Raoulin, edesottamuksia rintamalla, jossa ei tunnu tapahtuvan mitään. Sota polkee paikallaan, se onkin niin sanottu ”valesota” jonka ei kai odoteta johtavan ”oikeaan” sotaan. Monien sattumusten summana Gabriel ja Raoul karkaavat ja myöhemmn heidät vangitaan rintamakarkureina. Valesota päättyy ja alkaa oikea sota, kun Saksa hyökkääkin Ranskaan.

Gabriel on matematiikan opettaja ja luonteeltaan oikeamielinen ja lempeä. Raoul taas on ilkikurinen vekkuli, joka onnistuu pyörittämään kaikenlaista bisnestä ja tienaamaan rahaa lähes millaisessa ympäristössä tahansa. Raoul vetää haluttoman Gabrielin mukaan likaisiin puuhiinsa. Ajan saatossa miesten välille kehittyy vahva side ja ystävyys. 

Vielä on mainittava salaperäinen ja toimelias Désiré, jonka sukunimi vaihtelee toimenkuvan mukaan. Désiré on huijari, jolla on suuret luulot itsestään, mutta täysin sydämetön hän ei ole.

On selvää, että mainittujen henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta se miten se tapahtuu, on varsin yllättävää ja viihdyttävää.

Pierre Lemaitre räjäyttää potin kolmannen kerran taitavalla tarinankerronnallaan ja henkilökuvauksellaan. Vaikka aihe (sota-aika) on jälleen raskas, kirjailija onnistuu sekoittamaan riittävästi huumoria ja pilkettä tarinan – ja henkilöhahmojen – silmäkulmaan, ettei lukija murskaannu. Tuhon lapsien pariin palaamista suorastaan odotti ja kirjaa teki mieli lukea jatkuvasti. Jatkuva lukuhimo alkoi jo melkein häiritä muuta elämää.

Tämän trilogian voi periaatteessa lukea tai jättää lukematta missä järjestyksessä tahansa, sillä kukin kirja on omanlaisensa kokonaisuus eikä varsinaista jatkumoa ole paitsi tietysti ajankulun tiimoilta (kirjasarja etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1918 ja tavallaan päättyen vuoteen 1940).

Viitteitä aiempiin kirjoihin on, mutta niillä ei periaatteessa ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Esimerkiksi tässä kirjassa Louise viittaa muutaman kerran ensimmäisen kirjan Edouardiin, jonka kanssa hänellä lapsena oli erikoinen ystävyyssuhde. Ei ole kuitenkaan väliä, vaikkei taustoja tietäisi, koska kyseessä on vain pieni muisto.


Trilogian kirjat järjestyksessä:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows 

 

Minusta tuli tämän trilogian myötä suuri Pierre Lemaitre -fani ja ehdottomasti haluan lukea myös hänen Suuri maailma -sarjansa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Loistavat vuodet ja sen saisi Pasilan kirjastosta. Kirja on kuitenkin sen verran tuhti (yli 600 sivua), etten viitsi sitä Suomessa alkaa lukea. Sarja on käännetty enkuksi, joten se voi odottaa kotiinpaluuta.

Sodanjälkeinen kolmiodraama Vietnamissa

 

Duong Thu Huong: No Man’s Land
alkuper. Chốn vắng, 2002
Hyperion East, 2005
vietnamista englannintanut Nina McPherson ja Phan Huy Duong
s. 450

Huomio: tämä postaus sisältää mietoja juonipaljastuksia. Osa on mielestäni ennalta arvattavia, mutta varoituksen sana nyt kuitenkin. Tätä ei-juonivetoista romaania on mahdoton käsitellä, ellei avaa joitakin yksityiskohtia. Kokonaisuuden kannalta ovat mielestäni melko merkityksettömiä, koska itse tapahtumia tärkeämpää on se, miten niitä käsitellään ja vatvotaan.


Sota katkaisee nuoren Bonin elämän ja unelmat. Hän lähtee sotaan jättäen taakseen tuoreen vaimonsa Mienin, jonka kansa lempi ei ehtinyt kauan leiskua. 

Vietnam, 1975. Sota on juuri päättynyt.

On kulunut kolmisentoista vuotta siitä, kun Bon jätti taakseen kotikylänsä (nimetty yleisesti vain Mountain Hamletiksi) ja Mienin. Bon palaa Mountain Hamletiin haavoittuneena ja rutiköyhänä aikeenaan jatkaa elämäänsä Mienin kanssa siitä, mihin se ennen sotaa jäi.

Vaan Mienillä on uusi aviomies Hoan, ja poika Hanh. Mien ja koko kylä ovat eläneet uskossa, että Bon on kuollut aikoja sitten rintamalla. Ei käy kuitenkaan kiistäminen etteikö Bon olisi urhoollinen sotilas, jonka panosta maalle ei voi ohittaa. Mienin on tehtävä valinta (avio)miesten välillä ja kylän vanhin muistuttaa, että Bonin uroteot on pidettävä mielessä päätöstä tehdessä.

Tästä alkaa triangelidraama, joka suistaa kaikkien kolmen elämät raiteiltaan. Otaksun, että kunniallisuus ja mahdollisesti Mienin kokema paine (joko kuviteltu tai todellinen) kyläläisten taholta saa hänet tekemään tuhoon tuomitun valinnan – hän palaa Bonin luokse.

On vaikea käsittää Mienin päätöstä, ellei sen tosiaan ajattele liittyvän kunniaan ja ehkä joihinkin perinteisiin. Mienin ja Hoanin suhde on nimittäin erikoislaatuisen kaunis ja pariskunta on kokenut kaikenlaista yhdessä. On selvää, että molemmat – rakastamisen lisäksi – kunnioittavat ja arvostavat toisiaan. 

Mutta Mienin valintaan ei Hoanilla ole mitään sanomista. Hoan ilmeisesti ymmärtää jollakin tasolla Mienin päätöksen eikä vaikuta siitä edes järin yllättyneeltä. Ehkä hänkin aluksi ajattelee, että kunnian nimissä niin on tehtävä. Koska Bon on ensimmäinen aviomies ja vieläpä sotasankari, ei ole muuta vaihtoehtoa.

On selvää, ettei Mienillä enää ole rakkaudellisia tunteita Bonia kohtaan. Heidän suhteestaan on kulunut yli kymmenen vuotta eivätkä he edes ehtineet olla yhdessä kuin jokusen kuukauden ennen kuin sota heidät erotti. En voi olla ajattelematta, miten itsekäs ja harhainen Bon on palatessaan yli vuosikymmenen kuluttua kuvitellen voivansa vaatia Mienin itselleen ja jatkaa siitä, mihin he joskus jäivät. Ei mikään – edes ihmiset – ole enää samaa.

Bonilla ei ole mitään muuta kuin Mien. Tai niin Bon jääräpäisesti ajattelee. Kun välähdyksiä Bonin sotavuosista avautuu, käy selväksi että Bonilla olisi ollut useitakin risteyksiä, joissa valita toisenlainen tie. Toisaalta sodan brutaalisuus on traumatisoinut Bonin eikä hän ajattele selkeästi.

Kirjailija yrittää olla neutraali, antaa lukijan itse valita puolensa, mikäli niin haluaa tehdä.

Bonin (sota)taustan takia häntä pitäisi kai sääliä. Edes hippusen. Minulta ei oikein sääliä irtoa. Bon saa useitakin mahdollisuuksia ja häntä tuetaan, mutta hän ei jaksa tai halua tarttua annettuun apuun. Hänen päähänsä mahtuu lähinnä Mien ja se, miten hän voisi omistaa Mienin kokonaan. Koska silloin hänen elämänsä ilmeisesti palaisi raiteilleen ja sodan kauhutkin unohtuisivat. Tuntuu ettei Bon kykene ajattelemaan kuin itseään, omia (pakkomielteisiä) tunteitaan. Muiden tunteet ja elämät – mitä niistä.

Hoanin pitkämielisyys ja rakkaus Mieniä kohtaan on liikuttavaa. Kunnes sekin mielestäni hieman tahraantuu. Hoan päätyy käsittelemään eroaan Mienistä porttolassa, koska paneskelu on vissiin ainoa tapa käsitellä tunteita. Käy mielessä, että kirjailija on halunnut piirtää muuten niin kunnolliselle Hoanille edes yhden kyseenalaisen piirteen laittamalla hänet ajattelemaan kyrvällään.

Koin että nämä ilotalotouhut eivät oikein istu Hoanin persoonaan ja itse asiassa Hoan itsekin on vähän yllättynyt. Että miten ihmeessä tällainen hienostunut mies sortuu panemaan porttoa saastaisen korttelin saastaiseen huoneeseen. Mainehan siinä menisi, jos kiinni jäisi. 

Mainittakoon, että minua ei sinänsä häiritse bordellitouhut, mutta Hoanin kohdalla en vain mitenkään voi ymmärtää niitä. Kenties minussa asuu pieni romantikko (tai sitten järki-ihminen), joka olisi odottanut Hoanilta hieman enemmän, jotain. En tiedä mitä. Ehkä yläpäällä ajattelua. Toisaalta varmasti tieto siitä, että Mien joutuu viettämään yönsä Bonin makuukammarissa, hieman ahdistaa Hoania. 

No Man’s Land osoittautui varsin erilaiseksi kuin kuvittelin. En varsinaisesti tiedä, mitä kirjalta odotin mutta en ainakaan tällaista ihmissuhdevatvomista. Kirjan alku on kiehtova ja pitää otteessaan, vaikkei juuri mitään tapahdu ja sivupoluille pompsahdetaan milloin mistäkin syystä ja niillä viivytään juuri niin kauan kuin viivytään.

Varsin runsas romaani siis kaiken muun paitsi juonen tiimoilta enkä mainitse tätä sinänsä negatiivisessa mielessä. Tämän luki loppuun ihan helposti ja mielenkiinto pysyi yllä joskin eriasteisena läpi koko kirjan. Kliimaksi jäi kuitenkin puuttumaan. Eittämättä tässä on kyllä teos, jonka miljöö, tunnelma ja henkilöt jäävät mieleen todella pitkäksi aikaa.

Duong Thu Huongilta on käännetty englanniksi muutamia muitakin romaaneja ja kyllä ne mielelläni luen, jos käsiini saan. 

Sodan kukat

 

Geling Yan: The Flowers of War
alkuper. 金陵十三钗 2007
Vintage, 2012
englannintanut Nicky Harman
s. 250

Japanin muinaiset suuruudenhullut invaasiot Itä-Aasiassa kohdistuivat luonnollisesti myös Kiinaan. The Flowers of War käsittelee vuoden 1937 Nanjingin tapausta (fiktiivisesti), joka tunnetaan nimillä Nanjing Massacre tai Rape of Nanjing.

Nanjing, Kiina. Joulukuu 1937. 

Japanilaisten sotilasjoukkojen vallatessa Nanjingin yhdysvaltalainen Isä Engelmann ottaa hoteisiinsa koulutytöt, joiden vanhemmat eivät pääse lapsiaan noutamaan (koska ovat ulkomailla tmv.). Hän uskoo ja luottaa siihen, etteivät japanilaiset hyökkää kirkkoon: onhan kirkon alue (sota)neutraali.

Isä Engelmannin kirkkotiluksille saapuu myös joukko läheisen ilotalon prostituoituja etsimään turvapaikkaa. Jokseenkin vastahakoisesti Isä Engelmann päästää heidätkin kirkon suojaan. Vaan mitä tehdä, kun oven taakse ilmestyy haavoittuneita kiinalaisia sotilaita etsimään turvaa.

Isä Engelmannin luottamus kykyynsä suojella vieraitaan alkaa horjua. Ruuasta ja vedestä on pulaa, mutta vielä kauheampia ovat uutiset ja huhut, joita Nanjingissa pyörii. Japanilaiset sotilaat ovat brutaaleja eivätkä noudata sotaetikettiä. Muille ns. neutraaleille alueille on tunkeuduttu ja niistä on viety väkivalloin sekä miehiä että naisia.

Myös rintamalla (japanilaisten) toiminta on laskelmoitua ja julmaa. Mutta voiko sodalla edes olla etiikkaa? Tai yhteisiä “sääntöjä”. Romaanissa on eräs hyvin häiritsevä rintamakuvaus, jonka kiinalainen sotilas kertoo Isä Engelmannille. Lukijaa helpottaa tieto, että sotilas pelastui, mutta entä sitten. Onko tilanteesta selviäminen vain yksi voitto loputtomassa taistelussa.

Isä Engelmann joutuu tekemään päätöksiä, joita ei haluaisi tehdä. Entä miten elää päätöstensä kanssa... Huomaan nostavani Isä Engelmannin tikunnokkaan, vaikka kirjassa on useampi näkökulma ja oikeastaan Isä Engelmannin osuus on melko suppea. Mutta hän on alati läsnä, vaikka olisikin taustalla. Isä Engelmann on viimeinen sana ja viimeinen päätös.

Minulle tämän kirjan ainoa lohtu on nimenomaan Isä Engelmann ja hänen uskonsa. Ja hyvyytensä, joka tuntuu tulevan sydämestä ja rakkaudesta Jumalaan eikä vaikuta lainkaan tekopyhältä. Mainittakoon, että uskonnollista otetta tässä kirjassa on melko vähän, vaikka kirkkomailla ollaankin, mutta koen että uskoa ei tarvitse selittää eikä siitä tarvitse jauhaa – sen kyllä huomaa, jos sitä on.

Jostain syystä tämä kirja meni suoraan sydämeeni. En ole uskossa, mutta ei minua haittaa, jos romaanissa on uskonnollisia raiteita: eivät ne ole uhka minuudelleni tai millekään. Tosin monissa (ei kaikissa kuitenkaan) lukemissani uskontoa käsittelevissä tai sivuavissa kirjoissa uskonto on kuvattu enemmänkin ongelmallisuuden näkökulmasta. Tässä kirjassa usko näkyy teoissa, ajatuksissa. Hvyytenä, mutta ei kliseisellä tavalla. Usko on kaunista, kun sitä ei käytetä sorron välineenä tai lyömäaseena. Sellainen ei minun silmissäni tosin ole edes uskoa.


Pakollinen huomio: tämä miete on todella yksipuolinen ja painottuu (kristin)uskoon ja Isä Engelmanniin eli asioihin, jotka periaatteessa ovat romaanissa marginaalissa. Vaikka romaanin aihe on karmaiseva, pidin tästä kokonaisuutena todella paljon enkä siis osaa edes eritellä miksi.

Jos ei Nanjingin verilöyly ja raiskaukset ole tuttuja, tästä voi katsoa lyhyen dokumentin aiheesta. Japani ei ole edelleenkään myöntänyt tekojaan eikä siten pyytänyt anteeksi. 

Kiina kymmenellä sanalla

 

Yu Huan teos China in Ten Words (suom. Kiina kymmenellä sanalla) kuvaa Kiinaa nimensä mukaisesti kymmenen sanan kautta. Teos antaa mielenkiintoisen kuvan Kiinan lähiajoista – Maon kulttuurivallankumouksesta teoksen nykyaikaan eli 2010-luvulle.

Itse asiassa tämän teoksen luettuani ymmärrän nyt eri tavalla (laajemmin) jokunen vuosi sitten lukemaani Yu Huan romaania Xu Sanguanin elämä ja verikaupat. 

China in Ten Words alkaa ihmisistä, People. 

As I write these characters I have to look a second time to make sure I have them right. That’s the thing about this word: it feels remote, but it’s so familiar, too. I can’t think another expression in the modern Chinese language that is such anomaly – ubiquitous yet somehow invisible. In China today it’s only officials who have “the People” on their lips every time they open their mouths, for the people themselves seldom use the term – perhaps they hardly recall its existence. We have to give those voluble officials some credit, for we rely on them to demonstrate that the phrase still has some currency.

Eri kulttuurit ja kielet kiinnostavat, sillä ne vaikuttavat siihen, miten hahmotamme maailmaa ja miten ajattelemme. Kieli ei ole pelkästään viestinnän vaan myös ajattelun väline. Siksi eri kielten kieliopit ja rakenteet kiinnostavat, vaikken kieltä osaisikaan. Olen lukenut, kuunnellut podcasteja ja katsonut Yutubesta videoita liittyen mandariini-kieleen ja myös sellaisia, joissa pohditaan kantoninkiinan ja mandariinin eroja (liittyen lähinnä ääntämiseen ja laulamiseen). Minua kiinnostaa, miten asioita ilmaistaan ja mitä sanoja käytetään.

Yu Hua on valinnut mielenkiintoiset sanat, joilla hän kuvaa Kiinaa tietyssä aikajaksossa ja siinä samalla hän avaa jossain määrin omaa elämäänsä. Kyseessä on siten muistelmatyyppinen teos, jonka painopiste ei kuitenkaan ole kirjailijassa itsessään. Valittujen sanojen tiimoilta hahmottuu kehitys, joka Kiinassa on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut.

Täytyy ihan ihailla Yu Huan taitoa saada valitsemistaan sanoista irti niin paljon ja lisäksi sijoittaa ne laajempaan kontekstiin (ei siis vain itseensä). Maon kulttuurivallankumous pompsahtaa pintaan jokaisessa luvussa tavalla tai toisella ja se kielii kyseisen ajan merkittävyydestä Kiinan lähihistoriassa.

Teos ei ole sivumäärältään suuri, mutta sisällöltään sitäkin runsaampi ja tämän sanon hyvässä mielessä: kirjassa ei ole mitään turhaa. Jos Kiinan lähihistorian ilmiöt ja talouskasvu vähänkin kiinnostaa, on tämä hyvä perusteos niihin tutustumisessa.

Yu Hua: China in Ten Words
Duckworth. 2013
s. 225
Yu Hua on käsittääkseni kääntänyt kirjan itse englanniksi
Suomennettu nimellä Kiina kymmenellä sanalla

Matkalla tuonpuoleiseen

 

Jos olisin tajunnut Sanaka Hiiragin romaanin The Lantern of Lost Memories (suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo) käsittelevän kuolemaa, olisin jättänyt sen lukematta. Nyt ei ole sellainen aika, että jaksaisin ajatella kuolemaa/kuolemista yhtään enempää, joten huonostipa olin tehnyt taustatyöni kirjan suhteen.

Vaan koska olin aloittanut kirjan lukemisen, en sitä viitsinyt keskenkään jättää ja hyvä niin. Sillä jälleen tuli muistutus siitä, että joskus käsittelytapa merkitsee enemmän kuin itse aihe. Mistä tahansa aiheesta voi saada suunnilleen mitä tahansa riippuen, miten sitä käsitelään.

The Lantern of Lost Memories on lohdullinen ja lämmin eikä oikeastaan juuri ollenkaan surullinen tai painostava, vaikka kirjan viimeisessä luvussa melko rajua tapausta sivutaan.

Hirasakan valokuvastudio sijaitsee elämän ja kuoleman rajamailla. Se on paikka, johon menehtynyt henkilö saapuu ennen viimeistä matkaansa sinne jonnekin. Studiossa henkilö käy läpi valokuvia elämästään ja valitsee kuvan kustakin ikävuodestaan lyhtyyn pyöritettäväksi – kuin hyvästiksi eletylle elämälle.

Henkilöllä on myös mahdollisuus vierailla menneisyydessä, haluamassaan ajassa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen voi elää sivusta seuraten uudelleen.

Kirjan rakenne on novellimainen: se koostuu kolmen eri henkilön tarinoista. Tai oikeastaan vain pienistä välähdyksistä heidän elämästään. Luvut toisiinsa liimaava tekijä on valokuvastudio ja siellä Hirasaka. Hirasaka itse on menettänyt muistinsa/muistonsa ja uskoo, että joskus joku hänet tunteva saapuu studioon ja tunnistaa hänet. Näin hän mahdollisesti saisi tietää jotain itsestään.

Kaikkien kolmen henkilön tarinat ovat hyvin erilaiset ja olisin mielelläni lukenut heidän elämistään enemmänkin. Erityisesti Yakuza Waniguchin osuus on kiinnostava, mutta ei eniten Waniguchin itsensä, vaan erään toisen hänen elämässään vaikuttaneen henkilön takia. Hirasakin muistinmenetyskin selviää – jos ei Hirasakille itselleen niin ainakin lukijalle.

Vaikka kirja on ihan kiinnostava ja koukuttavakin, ei siitä syntynyt minulle nyt sen kummempia mietteitä.

Sanaka Hiiragi: The Lantern of Lost Memories
alkuper. 人生写真館の奇跡, 2019
Picador 2024
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 199
suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo

Piipahdus Pohjois-Koreaan

Pohjois-Korea on niin häiritsevä “teatteri”valtio, että siitä tulee säännöllisin väliajoin luettua. Teatterilla en viittaa maan ihmisiin, vaan siihen mitä maasta ulsopäin näytetään. Sehän on kaikki yhtä teatteria: tarkoin suunniteltua ja ohjattua.

 

Jang Jin-sung: Dear Leader
Rider 2014
koreasta englannintanut Shirley Lee
s. 326

Jang Jin-Sung (pseudonyymi) avaa muistelmateoksessaan Dear Leader hieman erilaista näkökulmaa maahan, sillä Jangilla oli varsin korkea asema Pyongyangissa ja siten tietoa maan eri organisaatioista, käytännöistä ja valtarakenteista. Jang karkasi maasta ystävänsä kanssa tammikuussa 2004, jolloin vallassa oli Kim Jong-il.

Suuri osa lukemistani Pohjois-Koreaan liittyvistä kirjoista käsittelee pääasiassa maaseudulla asuvien loikkareiden kokemuksia tai ovat “ulkopuolisten” (eli esim. länsimaalaisten) kirjoittamia tietokirjoja, joissa tieto on rajallista sen vaikean saatavuuden takia.

Jang Jin-Sung toimi Pyongyangissa propagandistina ja vastavakoilijana. Hänen tehtäviään oli muun muassa perehtyä Etelä-Koreaan monenlaisten materiaalien (kirjallisuus, lehdet) avulla. Tietoja käytettiin tarkkojen oheiden mukaan erilaisiin toimiin, joiden tarkoitus oli vahvistaa diktaattorin eli Kimin asemaa palvottuna ylivertaisuutena ja rakastettuna maan isänä ynnä muuta vastaavaa. Toisin sanoen viestintää käytettiin (käytetään) tehokkaasti hyödyksi propagandan levittämisessä ja kansalaisten pitämisessä kurissa ja järjestyksessä. 

Rangaistukset (joita voi saada mistä tahansa, jos tulee tarve rangaista) koskettavat yleensä koko sukua, joten yhden henkilön möhliminen voi suistaa suvun perikatoon ts. työleireille tai/ja hautaan. Tällainen uhka hillitsee monien mahdollisia kapinointihaluja ja se on tietenkin tarkoituskin.

Se taitaa olla myös eräs painava syy, miksi Pohjois-Korea pysyy niin sanotusti ruodussa: mahdollisuudet kapinointiin on tehty niin vaikeiksi, että esim. vallankaappaus taitaa olla melko mahdotonta järjestää, vaikka riittävän monilla haluja olisi. Ainakin siihen tarvittaisiin mukaan “ylemmän tason” henkilöitä eli sellaisia, joilla on asema Pyongyangissa. Järjestelmää on vaikea muuttaa, joten muutoksen pitäisi lähteä muualta, kansalaisista.

"We must place our faith in the people of North Korea, not in the system that imprisons them."

Aivan. On valitettavasti turha toivo, että systeemi itsessään yhtäkkiä muuttuisi. Että Kim Jong-un päättäisi, ettei halua enää leikkiä diktaattoria, järjestäisi oikeat vaalit ja avaisi ovet maahan ja maasta – sisään ja ulos. Lisäksi tällainen avoimuus paljastaisi maailmalle sen järkyttävän propagandakoneiston, joka maassa pyörii ja muutkin rumat totuudet. Ei varmasti löydy Kimin dynastiasta ketään, joka asiasta vastuun ottaisi. Liian häpeällistä. Ja anyway, why bother.

Mutta miksi ihmeessä hyvässä asemassa ja mukavaa elämää viettävä Jang loikkasi? Tapahtui kammottava asia: nimittäin ystävälle lainattu kirja katosi. Kyseessä oli teos, jota ei missään nimessä saanut kukaan ulkopuolinen nähdä saati lukea: kirja oli Etelä-Koreaa totuudellisesti käsittelevä teos, jonka Jang lainasi ystävälleen, koska halusi hänenkin näkevän toisenlaisen puolen kys. maasta – sellaisen, jota ei ollut (vihollis)propagandalla väritetty. Jangin usko oman maansa ylivertaisuuteen oli jo alkanut rakoilla.

Ystävä unohti kirjan bussiin ja jäljet johtivat ensin Jangiin, sitten ystävään jonka repussa kirja oli ollut. Ystävysten korkea asema hidasti tutkimuksia ja antoi hetken aikaa tehdä päätös: oli joko paettava tai todennäköisesti päädyttävä työleirille (josta tuskin olisi paluuta). Mahdollisesti myös ystävysten vanhemmat joutuisivat vaaraan poikien teon takia. Siksi oli parempi olla kertomatta mitään ja vain kadota.

Pidin kirjan tasapainoisesta rakenteesta, jossa juonen (tapahtumat, jotka johtivat pakoon ja itse pakomatka, josta ei käänteitä puutu) rinnalla Jang kertoo arjesta ja taustastaan sekä valottaa Pyongyangissa toimivia eri osastoja ja niiden tehtäviä sekä sitä, miten valta on rakentunut ja keskittynyt. Mikään ei ole sattumanvaraista, vaan Pohjois-Korea pyorii tarkan suunnitelman mukaisesti Kimin (silloin Jong-il, nyt Jong-un) toimiessa kapellimestarina. Seuraavaa kapellimestaria voi vain arvailla.

Jang Jin-sung asuu nyttemmin Etelä-Koreassa ja on maan kansalainen. Googlettamalla löytyy haastatteluja ynnä muuta, myös eräs epämukava uutinen muutaman vuoden takaa.

Miten elät tai voisit elää?

Genzaburo Yoshino: How Do You Live?
Alkuper. 君たちはどう生きるか, 1937
Rider, 2021
Japanista englannintanut Bruno Navasky
s. 280



Genzaburo Yoshinon romaani How Do You Live? esittää heti nimikkeessään suuren kysymyksen. Siksipä otin kirjan lukuuni, vaikka se on periaatteessa suunnattu kouluikäisille, oman matkansa alussa oleville. Isoja asioita mietittäväksi jo varhain. Vaan mikäpä miettiessä, kun on rakastavia ihmisiä ympärillä.

Romaanin kehystarinassa seurataan 14-vuotiaan Jun’ichi Hondan arkista elämää lyhyen ajanjakson ajan. Jun’ichin, jota Copperiksi kutsutaan (lempinimen tausta selviää lukemalla), päivät täyttyvät koulusta kuten muidenkin ikäistensä. Syntyy ystävyyksiä ja niiden synnyt kuvataan kiinnostavasti.

Ystävyys onkin eräs merkittävä teema tarinassa. Se on oikeastaan punainen lankakerä, joka avautuu kirjan alussa ja kierii somasti auki. Kunnes siihen ilmestyy solmu, joka pitäisi jotenkin saada avattua. Yksi solmu, joka Copperin mielessä muuntuu ylitsepääsemättömäksi umpisolmuksi.

Varsinaisen tarinan rinnalla luetaan Copperin enon muistikirjaa, jonka tekstit hän on osoittanut Copperille. Copper saa muistikirjan, kun eno katsoo pojan olevan siihen valmis. Kirjoitukset ovat eräänlaista vuoropuhelua, sillä niissä eno viittaa Copperin kanssa käytyihin keskusteluihin niitä pohtien ja täydentäen.

Toisinaan enon tekstit ovat melko selittäviä. Esimerkiksi kun eno pohtii varakkaiden ja köyhien eroja, teksi on alleviivaavaa ja otaksuisin, että suurimmalle osalle (aikuisista) melko selvää. Tosin (kuten tiedämme) siitä huolimatta isohko osa (nimenomaan aikuisista) ihmisistä arvottaa toisia juuri varallisuuden perusteella. Copperin erästä ystävää kiusataan vähävaraisen työläisperhetaustansa takia.

How Do You Live on melkoinen runsaudensarvi, joka muistuttaa sillisalaattia, sillä käsittelyyn pääsee kaikenlaisia asioita niin Napoleonin elämästä ja sotimisesta kuin buddhalaisuuden synnystä ja Buddha-patsaiden rakentamisesta näin muutamia mainitakseni. Sillisalaatti pysyy kuitenkin tyylikkäästi koossa, sillä jokainen ainesosa on siististi omassa lokerossaan ja niitä napsitaan pala kerrallaan.

“Even among adults, the human tendency to think about things and form judgements with ourselves at the center remains deep-rooted. --- In the world at large, people who are able to free themselves from this self-centered way of thinking are truly uncommon.” 

Tämä kohta on tärkeä. Eivätköhän kaikki osaa ajatella asioita muistakin näkökulmista. Näennäisesti osaavat, kyllä varmasti. Mutta sitten kuitenkin. Jos näin olisi, ehkä maailma olisi toisenlainen… Just saying.

Tätä kannattaakin pysähtyä miettimään ihan ajatuksella. Koska tietysti jokainen meistä osaa ajatella (tai ei ainakaan myönnä, ettei osaa) asioita toisten näkökulmasta ja olla empaattinen. Mutta kuinka paljon tuosta oletetusta toisen näkökulmasta on lopulta vain sitä itseään eli omaa oletusta, joka kiertää oman navan kautta.

(Mahdollisesti epäoleellinen, mutta pakollinen sivuhuomio: Japanissa tietysti kulttuuri on toisenlainen ja toisten huomioon ottaminen on siinä syvälle juurrutettua. Toisten kasvoja ajatellaan enemmän kuin omia. Hierarkiset toimintatavat tulevat selkärangasta eivätkä välttämättä ole sen syvällisempiä kuin mitkä tahansa automaatiolla toteutetut käytössäännöt.)

Jopa kuuluisa opetus “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” alkaa lähtökohtaisesti omasta navasta. Tästä kiertää toisenlainenkin versio, joka menee suunnilleen näin: Älä kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan – makunne voivat olla erilaiset.

Ihmisellä on (ollut ammoisista ajoista alkaen) taipumus pitää itseään luomakunnan keskuksena.

How Do You Live on ihan kiinnostava teos, joskin jotkin kohdat koin hieman puuduttavina. En myöskään jaa kaikilta osin samantyyppistä katsomusta kuin eno kirjeissään opettaa. Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen – ja myös ajattelemisen, jos ajatella haluaa.

Kostosta ja anteeksi antamisesta

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että kiireesti halusin jatkaa trilogian parissa. Toisen osan luin englanniksi.

Pierre Lemaitre: All Human Wisdom
alkuper. Couleurs de l'incendie, 2018
MacLehose Press, 2021
ranskasta englannintanut Frank Wynne
suomennettu nimellä Tulen varjot


Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista. Nyt on päästy vuoteen 1927, edelleen Pariisissa ollaan.

Trilogian toisen osan keskiössä on Madeleine Péricourt, joka vilahteli edellisessä kirjassa, mutta pääasiassa sivuhenkilönä. Madeleinen avioliitto Henri d’Aulnay-Pradellen kanssa rysähti karille mutta suhteesta jäi muistoksi poika, Paul, joka on äitinsä silmäterä.

All Human Wisdom alkaa Madeleinen isän, varakkaan pankkiiri Marcel Péricourtin (tuttu niinikään ensimmäisestä kirjasta) hautajaisista. Hautajaisista tulee traaginen fiasko, kun Paul putoaa ikkunasta kesken hautajaissaattueen – vieläpä suoraan sinne saattueeseen.

Lukijalle tulee siten heti alkuun selväksi, että romaanin tyyli on edellisen tapaan (musta)humoristinen ja koominenkin, lisäksi henkilöhahmot ovat jossain määrin itsekin koomisia jopa överillä tavalla, mutta jostain syystä se ei häiritse minua. Olen nihkeä huumorin suhteen, mutta Lemaitren tyyli ihastutti minua jo Näkemiin taivassa -romaanissa ja nyt myös tässä.

Paul vammautuu vakavasti, mutta jää sentään henkiin. Madeleine perii isänsä massiivisen omaisuuden, mutta raha ei häntä varsinaisesti kiinnosta – pääasia, että sitä on, sillä ajatukset pyörivät Paulissa ja Paulin toipumisessa.

Kenties syntymä-äveriään asemansa takia Madeleinelle raha on itsestäänselvyys, jota vain on. Isänsä Marcel ei koskaan kannustanut tytärtään perehtymään (raha)talousasioihin, koska Madeleinehan on vain nainen jonka tehtävä on avioitua ja sitten olla vaimo ja äiti.

Siksipä ei ole järin suuri yllätys, että Madeleinen runsaat perintörahat hupenevat – tai suorastaan katoavat – noin vuodessa. Ei Madeleine toki niin typerä ole, ettei mitään rahasta tajuaisi ja söhräisi varansa silkkaa tyhmyyttään. Hän saa siihen apua lähempää kuin uskoisi samalla kun puukko osuu selkään. Ja kun puukko on selässä, on myöhäistä itkeä. 

Onneksi voi vetää puukon irti, hoitaa haavan ja ryhtyä suunnittelemaan kostoa. Madeleine onnistuu kasaamaan ympärilleen lojaalin ryhmän ja henkilö henkilöltä Madeleine aikoo niin sanotusti ampua alas petturit ja pahantekijät.

All Human Wisdomia voi pitää kostoromaanina, sillä se (kostaminen) on erittäin keskeinen, jopa kantava teema kirjassa. Olen kostamisen ystävä. On jotakin erittäin tyydyttävää siinä, kun paha saa palkkansa. Minua kiehtoo myös lukuisat eri tavat kostaa aina elegantista kostosta kunnon goreen. All Human Wisdom edustaa eleganttia.

Kostoteemoja esiintyy usein aasialaisissa sarjoissa ja elokuvissa. Japanilainen klassikkoelokuva Lady Snowblood teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Siinä kosto on brutaalia ja veristä. Kirjoista tulee mieleeni oitis Kanae Minaton Confessions, joka edustaa hillittyä ja tyylikästä koston muotoa.

Tiedostan, että monet suhtautuvat kostoon ja kostamiseen negatiivisesti. Pitäisi kääntää toinen(kin) poski ja käsitellä asiat jotenkin rakentavasti ihan vaan vaikka mielessään tai näin modernina aikana psykoterapiassa. Sitten antaa vaikka väkisin anteeksi (vaikkei edes pyydetä), koska muutenhan ei voi päästä tapauksesta yli.

Olen täysin eri mieltä anteeksi antamisesta. On tekopyhää (ja mielestäni jopa omituista) antaa anteeksi jollekin, joka ei edes anteeksi pyydä. Tärkeintä on tehdä päätös: joko voi aidosti antaa anteeksi tai sitten ei. Jos ei, niin sekin on päätös ja sen kanssa voi jatkaa elämäänsä ja ajan kanssa asia menettää merkitystään – siitä voi mahdollisesti oppia tai löytää uuden kulman. Se että väkisin yrittää antaa anteeksi on yhtä tyhjän kanssa: se vasta vaivaakin eikä jätä ikinä rauhaan.

En ole kostonhimoinen ihminen, koska olen sellaiseen liian laiska ja intohimoton (tosin en ole kokenut äärimmäistä pahuutta, joten en tiedä miten sellaisessa tapauksessa toimisin: syntyisikö pakottava kostonhimo. Nimittäin kaipa sillekin on rajansa, mitä sietää). Lisäksi ajattelen, että meillä kaikilla on omat taakkamme. Kaikki saavat melko varmasti kokea kärsimystä jossain vaiheessa elämäänsä joka tapauksessa, joten se siitä.

Mutta fiktiossa – niin kirjallisuudessa kuin erityisesti aasialaisissa sarjoissa/elokuvissa – aihe kiehtoo. Kenties siksi, että fiktion myötä voi turvallisesti nauttia kostamisen monimuotoisuudesta ja niistä tunteista, joita onnistunut kosto herättää.

Niin että Pierre Lemaitre osui nyt kostohermooni omintakeisella tyylillään. Bravo.

Trilogian kirjat:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows

Juorumaiset muistelmat

Hong Yingin muistelmateos Hyvien kukkien lapset alkaa äidin kuolemasta. Ying saa tiedon äitinsä heikkenevästä tilasta liian myöhään ja saapuu paikalle vasta kun äiti on jo poistunut tuonpuoleiseen. Hautajaisia järjestellessä sisaruskatraalla on aikaa muistella äitiään – ja riidellä keskenään. 

“Teos kertoo riipaisevan äiti-tytärtarinan, jossa taustalla kulkee Kiinan historia aina Maon suuresta harppauksesta kulttuurivallankumoukseen ja talousreformiin.”

Odotin tätä riipaisevaa tarinaa koko teoksen ajan, ja vaikka äidin menneisyys valottuu, painopiste tuntuu silti olevan sisaruksissa ja heidän välisissä suhteissa. Äiti on keskus, mutta silti piilossa sillä mielestäni äitiään enemmän Ying käsittelee suhteita sisariinsa joita hän ei ole nimennyt, vaan käyttää heistä syntymisjärjestystä tyyliin vanhin sisar, toinen sisar ja kolmas sisar, vanhempi veli ja nuorempi veli. Ying itse on nuorin sisar.

Vanhin sisar ei pidä siitä, että Ying kirjoittaa sukunsa asioista ja vähättelee Yingin kirjoja ja työtä. Kuvitteleeko nuorin sisar olevansa heitä parempi, kun on saavuttanut tekeleillään kuuluisuutta sekä Kiinassa ja että muualla maailmassa. Tähän kaunaan ei pureuduta sen kummemmin, koska mitäpä Yingillä olisi siitä sanottavaa.

Minulla on. Teosta lukiessa tuli toisinaan tunne kuin olisi lukenut juorulehteä. Kuka sanoi/teki ja mitä ja oliko sitä ja tätä oikeasti edes sanottu tai tehty. Syyttävä sormi osoittelee vähän sinne sun tänne (joskus myös omaan napaan, koska täytyyhän itseäänkin voida kritisoida), mutta lopullista tuomiota ei uskalleta antaa. Koen, että Yingillä on selkeästi parikin kanaa kynittävänä erityisesti vanhimman sisarensa kanssa.

Ying käsittelee myös sisarustensa avioliittosuhteita ja perheitä. Toki myös omiaan, mutta jälleen koin että painopiste on sisarissa. Ying kirjailijana on myös se, joka päättää mitä hän kertoo ja kenestä. Itsestään on helppoa kirjoittaa, kun voi jättää kertomatta niin paljon kuin haluaa.

Kummastutti myös runsas “ristiinpaneminen”. Ihastuttiin avioliitossa jo oleviin miehiin ja kyseltiin heidän vaimoiltaan, olisiko ok jos vähän kuhertelisin miehesi kanssa. Yleensä ei tietenkään ollut ok, mutta mitäpä vaimo asialle voi. Vaan oli oltu avoimia ja kerrottu. Ying kokee tämän itsekin, kun hänen (nyt jo entinen) miehensä aloittaa sivusuhteen (niitä taisi olla useitakin) jonkun toisen kanssa – eräässä vaiheessa Yingin kolmannen sisarenkin kanssa. Sen verran sekavaa sutinaa, että putosin pari kertaa kärryiltä.

Ajallisesti kirja sijoittuu vain muutamaan päivään: äidin hautajaisjärjestelyistä itse hautajaisiin. Muistoissa kuitenkin laukataan sen verran tiuhaan ja hartaasti, että tarkkana saa olla. Lukemista häiritsi myös satunnaiset epäloogisuudet. On menty yhdessä samaan petiin nukkuman, mutta yhtäkkiä ollaankin hereillä ja muualla tekemässä muuta. 

Samoin Ying mainitsee eräässä kohdin, ettei vanhin sisar ole tekemisissä tyttärensä kanssa eikä heillä ole läheiset välit, mutta myöhemmin tämä väite kumoutuu. Ajoittain lukiessa oli hämmentynyt ja ristiriitainen olo.

Kirjan tunnelma ja muu (ajallinen ja kulttuurinen) kuvaus piti kiinnostuksen yllä tässä muuten melko sekavassa vuodatuksessa. Sama seikka toistuu kuin aiemmin lukemassani Hong Yingin muistelmateoksessa Daughter of the River (suom. Joen tytär): ei synny oikein mitään tunnetta missään kohdin. Ei vaikka muistelmissa on (olevinaan) kyse kirjailijan äidin kuolemasta. Otaksun, että Yingin yleinen tyyli on vain sellainen, joka ei minussa resonoi. Varmasti joku toinen kokee toisin.

Hong Ying: Hyvien kukkien lapset
alkuper. teos julkaistu 2009
Ajatus Kirjat, 2010
suomentanut Riina Vuokko
s. 464

Näkemiin taivaassa

Jotkut – aika useat – kirjat hautautuvat mentaaliselle lukulistalle ikuisuuksiksi, kunnes jokin yhtäkkinen selkkaus saa ne pompsahtamaan pinnalle. Näin on käynyt muun muassa Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa kanssa. Se oli saanut uinua lähes vuosikymmenen luettavien kirjojen hautausmaalla ennen kuin parisen viikkoa sitten tapahtui ylösnousemus Esteri-kierrätyskeskuksen kirjahyllyssä Länsi-Pasilassa.

Hyvää kannattaa odottaa, kuten sanonta kuuluu.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
alkuper. Au revoir là-haut, 2013
Minerva, 2018
suomentannut Sirkka Aulanko (ilmeisesti käännetty enkunkielisestä käännöksestä)
s. 541

Ranska, marraskuu 1918. Toinen maailmansota alkaa olla lopuillaan ja eloonjääneet sotilaat enemmän kuin valmiita palaamaan koteihinsa.

Vielä viime hetkellä ennen rauhan julistamista tapahtuu hämäräperäinen rynnäkkö ja sotamies Albert Maillard hautautuu elävältä. Kuolema ei kuitenkaan ehdi häntä korjata, sillä aseveli Edouard Péricourt saa hänet kaivettua ylös – vaan millä hinnalla: Kranaatti räjäyttää suuren osan Péricourtin kasvoista tuusannuuskaksi. Tapaus sitoo miehet yhteen tavalla, jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Kun rintamalta vihdoin päästään Pariisiin, ei siellä odota maine ja mammona, vaan näköalaton kurjuus ja köyhyys. Sotatraumat kuiskivat korviin eikä etenkään Albertin asiaa auta tietoisuus siitä, että häikäilemätön luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle on nainut Edouardin sisaren Madeleinen. Nimittäin, Pradelle on itse piru joka sodassa tappoi vaikka omiaan, jos tilanne sitä hänen mielestään vaati.

Kaikki nämä kolme keskeisintä henkilöhahmoa ovat kiinnostavia, joskin Edouard jää melko etäiseksi. Hänestä piirtyy kuitenkin riittävän elävä kuva, ettei hän jää vain seinäruusuksi vaikka periaatteessa vammansa takia sellainen onkin. Edouard on hiljainen – pakon sanelemana tietenkin, koska puolet naamasta ja sen seurauksena puhekyky puuttuu – mutta hiljaisuuden takana on terävät aivot ja vahingoittunut mieli.

Albert yrittää auttaa Edouardia minkä voi, koska kokee olevansa sen hänelle velkaa. Albertin ja Edouardin välinen ystävyys on vaikea erityisesti vallitsevien olosuhteiden takia ja myös siksi, että molemmat ovat sodan jäljiltä pahasti traumatisoituja. Luvattua rahallista tukea valtiolta ei kuulu eikä näy, mutta jostain on rahaakin saatava elämiseen.

Luutnantti, myöhemmin kapteeni, d’Aulnay-Pradelle on ylhäistä sukua, mutta rutiköyhä. Madeleinen naiminen avaa ovet ylhäistön seurapiireihin, mutta appiukko Péricourt pitää huolen, ettei Pradelle pääse Pericourtien varoihin käsiksi. Mikä kaamea pettymys, joten rahaa täytyy hankkia muita kanavia pitkin.

Ote takakannesta:

Teos piirtää tarkan kuvan ranskalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sodanjälkeisestä todellisuudesta. Sota haluaa voittajia, vammautuneet siivotaan pois silmistä ja unohdetaan. Kansakunta kiirehtää eteenpäin, jälleenrakennus tarjoaa äkkirikastumisen ja välistävedon mahdollisuuksia. Turhaan käydyn sodan aiheuttama katkeruus antaa tilaa myös kostolle.

Sota-aiheet eivät yleensä kiinnosta minua, mutta kuten olen aiemminkin todennut: tyyli ratkaisee. Tässä romaanissa ei juuri rintamakuvauksia (joita en siis yleensä jaksa) ole alun muutamia lyhitä kohtauksia lukuun ottamatta. Ne ovat merkittäviä juonen kannalta (ja ihmeen kiinnostavia, vaikkakin melko brutaaleja kuten nyt sota yleensä), joten niille on perustelunsa ja paikkansa tarinassa.

Näkemiin taivaassa oli minulle jälleen täyden kympin kirja: juuri sopivaan aikaan luettu ja ihanan pitkä. Nähtävästi kaipaan pitkiä kirjoja, koska en jaksa olla koko ajan miettimässä, mitä lukisin seuraavaksi. Kaiken aloittaminen on minulle nyt vaikeaa, joten mitä pidempi kirja sen harvemmin tarvitsee niitäkään aloittaa. Jokin historiallinen kausi lienee päällä, koska historialliset romaanit erityisesti kiinnostelevat.

Näkemiin taivaassa on käännetty englanniksi nimellä The Great Swindle, joka vihjaa suurenluokan huijaukseen, jollaisella on keskeinen osuus romaanissa. Itse asiassa huijauksia franginkuvat silmissä tehtaillaan useammallakin taholla. Minua kiehtoo kirjan allkuperäinen nimi enemmän sen tietyn runollisuuden ja monimerkityksellisyyden takia. Toki The Great Swindle on nimenä viihteellisempi ja siten vissiin myyvempi.

Näkemiin taivaassa avaa trilogian, jonka muut osat on suomennettu nimillä Tulen varjot ja Tuhon lapset. Tulen varjoissa kirjan keskiöön nousee Madeleine ja olisi kyllä pakko saada se lukuun ASAP. Olen kys. kirjaa metsästellyt kierrätyskeskuksista, antikvariaateista ja parista kirjakaupastakin, tuloksetta. Täytynee vissiin jatkaa sarjan parissa englanniksi, kunhan täältä kotiin pääsen. Harmi sinänsä, koska olisin mielelläni lukenut koko trilogian suomeksi (käännös on mielestäni erinomaisen sujuva). 

Olen lukenut aiemmin Pierre Lemaitrelta kaksi romaania, Irenen ja Alexin. Ne ovat neliosaisen sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa. Jostain syystä sarja on jäänyt minulta kesken, vaikka pidin molemmista mainituista kirjoista kovasti.

Tuplaitsemurhan arvoitus

Luin japanilaisen Seicho Matsumoton dekkarin Tokyo Express, jota kustantamo pitää modernina klassikkona. Mietin voisinko minäkin sitten pitää sitä klassikkona, vaikka jokin haraa vastaan.

Olen lukenut Matsumotolta aiemmin kaksi muuta dekkaria (Inspector Imanishi Investigates ja A Quiet Place) ja mielestäni niiden potentiaalinen klassikkoaste on huomattavasti korkeampi.

Tokyo Express on melko yksityiskohtainen murhatutkimus, jossa ei oikeastaan mitään muuta käsitellä – paitsi vähän lahjontaa ja muuta korruptiota plus juna-aikatauluja. Muissa lukemissani Matsumoton romaaneissa on ollut rikosten lisäksi huomattava määrä yhteiskunnallista pohdintaa ja kuvailua.

Kallistun nyt kannalle, että olkoon klassikko. Olen halunnut lukea Tokyo Expressin sen enkunkielisestä julkaisusta lähtien ja nyt osallistun sillä klassikkohaasteeseen. Haastetta luotsaa tällä kierroksella (joka on jo 22.) Kulttuuri kukoistaa -blogi. Tästä pääset haasteen koontipostaukseen ja tästä voit lukea haasteen säännöt.

Tokyo Express sijoittunee ajallisesti pääasiassa vuoteen 1957 ja on melko perinteinen murhaysteeri, joka tosin alkuun näyttää rakastavaisten itsemurhalta.

Mies ja nainen löydetään Kyūshūsta Hakatenlahden rannalta makoilemasta vierekkäin. He ovat kuolleita ja ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että kyseessä on tuplaitsemurha. Ilmiölle on nimikin, Shinjū. Kyseessä ei siten ole mitenkään eriskummallinen tapaus, joka välttämättä vaatisi kummoista rikostutkintaa.

Erästä  paikallista poliisietsivää tapaus arveluttaa, koska muutamat yksityiskohdat tuntuvat epäsopivilta. Tapaus kuitenkin taputellaan itsemurhaksi, kunnes paikalle saapuu Tokiosta yllättäen etsivä Kiichi Mihara, joka haluaa kuulla tarkemmin mitä paikallisetsivällä on mielessään.

Itsemurha vaikuttaa yhä oudommalta mitä enemmän sitä penkoo. Vahvat faktat ja alibit kuitenkin häiritsevät tapauksen selvittämistä, joka etenee noin viisi senttiä tunnissa. Romaanissa on vain 149 sivua ja se onkin sopiva pituus tällaiselle pikkutarkalle nypräämiselle, jossa samoja asioita vatvotaan kerta toisensa jälkeen luupin kanssa.

Tokyo Express on ihan kiintoisa romaani, mutta ei vedä vertoja aiemmin lukemilleni. Tokyo Expressistä puuttuu kaikki se sielukkuus, jota aiemmissa romaaneissa esiintyi. Tämä on kuin kliininen ruumiinavaus ilman ruumista tosin. Ja silti, kyllähän tätä ihan sujuvasti luki ja kannattikin lukea. Aion jatkaa Matsumoton teosten parissa. Kotona on vielä lukematta Pro Bono.

Tämän Tokyo Expressin ostin Edinburghin lentokentältä jokunen viikko sitten matkalla Suomeen, jossa nyt kärvistelen pakkasenpuremana. Onneksi pääsen viikon kuluttua pois. Toivon, ettei vuosiin tai mieluummin enää ikinä tule mitään pakottavaa syytä tulla tänne talvella.


Seicho Matsumoto: Tokyo Express
alkuper. 点と線, 1958
Penguin Classics, 2023
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 149

Lisäys 31.1. kello 15:13

Kirja on suomennettu 1973 nimellä Junaongelma. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines. Eli tämä lukemani Tokyo Express ei olekaan ensimmäinen enkkuversio kys. kirjasta.

Lisää Morisakin kirjakauppaa

Luin hiljattain Satoshi Yagisawan romaanin Days at the Morisaki Bookshop, joka miellytti sen verran että tartuin sen jatko-osaan More Days at the Morisaki Bookshop.

Huomio: Koska More Days jne. on jatko-osa, tämä postaus spoilaa hyvin miedosti ensimmäistä (ja vähän tätä toistakin) kirjaa. Mielestäni ei erityisen oleellisesti, koska kyseessä ei ole juonivetoiset romaanit, mutta tiedoksi nyt kuitenkin.

Takako on päässyt jaloilleen ja muuttanut pois kirjakaupan yläkerrasta. Satoru-eno pyörittää edelleen Morisakia, nyt vaimonsa kanssa. Vaan elämä ei tarjoile pelkästään kermavaahtoa ja mansikoita – ilon taustalla häilyy varjo, joka kasvaa. Nyt on Takakon vuoro toimia pilarina enolleen.

Tässä Morisaki-kirjassa käsitellään muun muassa surua ja sen kohtaamista, luottamusta, ystävyyttä. Ja Takakon parisuhdettakin. Mukana ovat tietysti myös kirjat, mutta mielestäni niitä olisi saanut olla enemmänkin. Siis yksittäisiä kirjoja ja puhetta niistä. Tosin kyseessä on romaani eikä mikään kirjallisuusessee, joten.

Vaikka Morisakin sävy on lempeä ja toiveikas, käsitellään siinä lopussa myös melko tummaa aihetta – nimittäin syöpää ja kuolemaa. Osasin tätä odottaa edellisen kirjan perusteella ja mietin olenko valmis aiheesta lukemaan, koska se valitettavasti liippaa liian läheltä omassa elämässäni. Se on myös aihe, josta en halua tietää enempää koska en halua käsitellä sitä. Tai pikemminkin – olen käsitellyt sitä niin paljon, etten jaksa enää. Haluaisin lakaista sen maton alle. Tai päästää muuten pois. En voi tehdä asialle mitään. En jaksaisi kiertää kehää aiheen kanssa.

Joskus lukeminen voi tarjota vertaistukea ja sitä etsii kirjallisuutta, joka voisi kannatella. Tämän (syöpä) aiheen kohdalla en koe olevani valmis mihinkään vertaistukimaiseen kirjallisuuteen, koska en usko saavani siitä ainakaan nyt mitään. More Daysin lempeä ilmapiiri pehmitti aihetta sen verran, ettei kovin pahaa törmäystä tapahtunut ja kirjassa on paljon muutakin kuin syöpää. Kaunis kirja kuten edeltäjänsä.

Satoshi Yagisawa: More Days at the Morisaki Bookshop
alkuper. Zoku - Morisaki shoten no hibi, 2011
Manilla Press, 2024
japanista englannintanut Eric Ozawa
s. 163

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  47.-48. Kaksi kirjaa, joissa on samannimiset päähenkilöt.

Mitäs noin muuten kuuluu Helmet-haasteelle, saanko luettua kaikki kohdat? En saa. Avoimia kohtia on vielä peräti 11. Taisi tulla ennätys ”epäonnistumisessa”. Joihinkin kohtiin on kirja kyllä katsottuna, mutta ei luettuna. Tuskin saan tänä vuonna enää kovin montaa kohtaa täytettyä eli vajaaksi jää.

Mutta ei se mitään, uusi vuosi uusi yritys. Ajattelen jotenkin niin, että sitten kun saan tämän haasteen kokonaan täytettyä, en enää tähän osallistu. Sitä vuotta odotellessa, heh.

Lukemattomat kohdat:

1. Kirjan nimessä on alistuskonjunktio (että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes)
10. Kirjassa käydään elokuvissa
15. Kirjassa ajaudutaan haaksirikkoon
19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla
25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme
27. Jossain maassa kielletty kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla
32. Kirja liittyy jollain tavalla Tove Janssoniin
38. Elämäkertaromaani
43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste
46. Suosittu kirja, jonka kaikki muut vaikuttavat lukeneen
50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Kotiväkivaltaa kaikille

On vuotuisen Keigo Higashinon aika. Tuorein enkkukäännös on julkaistu tänä vuonna ja on nimeltään Invisible Helix. Se jatkaa Tokioon sijoittuvaa Galileo-sarjaa ollen sen viides englanniksi käännetty kirja.

Tätä sarjaa voi mielestäni lukea missä järjestyksessä tahansa (jos psyyke sen kestää, minulla ei kestäisi), sillä niin sanottu taustakestojuoni sulautuu kussakin romaanissa kokonaisuudeksi muun juonen kanssa. Keskeisten henkilöiden suhteet eivät ainakaan toistaiseksi ole niin paljon muuttuneet, että sillä olisi merkitystä lukujärjestykseen.

 

Kun Tokionlahdesta ongitaan ylös ruumis, on selvää ettei kyseessä ole luonnollinen kuolema vaan murha. Aiemmista kirjoista tuttu Chief Inspector Kusanagi saa murhakeissin tutkittavakseen. Vihjeitä on niukasti, joten pieninkin tiedonjyvä täytyy tutkia tarkasti. Kusanagi pyytää apua vanhalta ystävältään, professori Manabu Yukawalta eli Galileolta.

Galileo lupautuu auttamaan, mutta haluaa toimia omilla ehdoillaan. Jutussa on jotain sellaista, joka saa Galileon erityisen varovaiseksi ja pidättäytyväiseksi. Näitä syitä hän ei kerro edes Kusanagille, joka alkaa myöhemmin epäillä Galileon pimittävän tietoja.

Kusanagin rinnalla murhaa tutkii (Detective Sergeant) Kaoru Utsumi, joka on niinikään sarjan aiemmista kirjoista tuttu etsivä. Invisible Helixissä Kaoru Utsumi nousee enemmän esille kuin Kusanagi, mutta vain työasioissa. Traumatisoituneita etsiviä ja oman elämäsä sössineitä poliiseja kaipaavan kannattaa hankkia muuta luettavaa. 

Invisible Helix on puhdasverinen dekkari, jossa pysytään tiukasti aiheessa eli murhatutkimuksessa. Keskeisten henkilöhahmojen henkilökohtaista elämää ei juuri kuvata paitsi tässä esille nousee – hyvinkin luontevasti – Galileon tausta.

Romaanin eräs teema on parisuhdeväkivalta, mutta mitään turpakeikkoja ei kuvailla eli sopii herkemmällekin lukijalle. Kuten on tavanomaista Higashinon dekkareissa, itse rikosta merkittävämpää on tekijän ohella motiivin selvittäminen. Miksi kävi niin kuin kävi? Mikään ei ole tietenkään niin yksinkertaista kuin päällepäin näyttäisi olevan.


Keigo Higashino: Invisible Helix
alkuper.     透明な螺旋, 2021
Abacus, 2025
japanista englannintanut Giles Murray
s. 276

Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade
Invisible Helix

Keigo Higashinolta julkaistaan ensi vuonna englanniksi kaksi romaania. Toinen on itsenäinen dekkari nimeltä Guilt (julk. huhtikuussa), toinen on fantasiaa/maagista realismia sisältävä The Keeper of the Camphor Tree (julk. kesäkuussa).

*

Koska kotiväkivallasta on kyse, niin tähän samaan syssyyn vinkkaan aiheesta kiinnostuneille eteläkorealaisen sarjan (jonka katsoin tietysti Netflixistä) nimeltä As You Stood By (8 jaksoa).

Cho Hui-su kärvistelee väkivaltaisessa avioliitossa eikä ulospääsyä ainakaan elävänä näytä olevan. Aivan viime hetkellä apuun rientää Cho Eun-su (eivät ole sukua toisilleen) ja yhdessä ystävykset kehittelevät keinon päästä Hui-sun aviomiehestä eroon. Suunnitelma ei kuitenkaan suju ollenkaan niin kuin pitää, vaan jatkuvasti jotain menee pieleen.

Aika synkkä sarja, sillä perheväkivaltaa tuntuu esiintyvän vähän siellä sun täällä. Väkivaltaa ei niinkään näytetä, mutta sarja on silti kohtuullisen brutaali eli en herkille suosittele. Toisaalta on siinä hieman koomisiakin hetkiä, jotka keventävät yleistunnelmaa. Itse pidin kovasti.

Taukohuone

 

Ei tule mieleen montakaan romaania, joiden alussa kirjailija kertoo romaanistaan ja selittää sen idean lukijalle (yleensä nämä huomiot ovat kirjan lopussa eikä kirjailija silloinkaan usein selitä romaanin tarkoitusperiä). Mi-ye Lee tekee näin romaanissaan Break Room. Alla subjektiivisesti (kuinkas muuten) valittu ote kirjailijan merkinnöistä:


Break Room is about those people who have never experienced what it means to be genuinely understood, and who make little to effort to understand others. Just like we often treat our so-called acquaintances. 
It is one thing to be disliked, but being branded as unlikable without knowing the reason is its own kind of hell.
--- In this story, the characters react differently upon learning that they’re disliked.


Kirjailijan alkuhuomiot ovat kiinnostavia ja nostattivat odotukseni romaanista melko korkealle. Oletin ainakin jossain määrin syvää henkilökuvausta ja/tai henkilöiden ajatusmaailman avaamista. Myös sitä erilaista reagointia odotin: sitä sai parin pinnallisen virkkeen verran.

Asetelma on kiinnostava. On tv-reality-show, johon on valittu muka satunnaisesti toimistotyöntekijöitä eri toimistoista. Käy ilmi, ettei osallistujia ole valittu mitenkään randomisti, vaan heidät on omilla työpaikoillaan sinne äänestetty. Mukaan ovat “päässeet” työpaikkansa ärsyttävimmät henkilöt, kriteerinä ilmeisesti henkilön käyttäytyminen ja tavat taukohuoneessa.

Joukossa on muuli ja osallistujien tehtävä on selvittää, kuka hän heistä on. Aikaa on viikko. Oikein arvannut tai tiennyt saa rahapalkinnon. Osallistujat voivat saada niin sanottuja vihjekortteja, joiden kohteen (eli kilpailijan, josta haluavat lisätietoja) he saavat itse päättää

Eräs osallistujista on nimimerkki Ice Cube, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Ice Cube on lattea kertoja, joka jättäytyy lähinnä tarkkailijan rooliin, mikä onkin hänelle luontevaa. Kovin seurallisilta eivät muutkaan kilpailijat vaikuta. “Monologi” lätisee lähinnä itsekseen ja välttelee taukohuonetta silloin, kun siellä on muita. Pari osallistujaa on muodostanut liiton ja yrittävät yhdessä käräyttää muulin, mutta heistä(kään) ei saa oikein mitään otetta, koska lukija on täysin Ice Cuben silmien ja ajatusten armoilla.

Ice Cubea kiinnostaa oikeastaan enemmän oma napa kuin muulin käräyttäminen. Vihjeen voi näet pyytää myös itsestään, jolloin voi selvitä syyt, miksi on kollegoittensa mielestä niin ärsyttävä. Joskus ärsyttävyys perustuu väärinkäsityksiin tai -tulkintoihin, kuten kirjailija alun selvityksessään kertoo. Me oletamme ihmisistä kaikenlaista tietämättä oikeasti, millainen kyseinen ihminen on. Tämä tosiaan tulee ilmi Ice Cuben kohdalla, mutta so what.

Ollakseen tunteita nostattava romaani pitäisi siinä esiintyä muutakin kuin itsestäänselvyyksien esille tuomista ja niiden nopeaa ja pintapuolista käsittelyä. Oletin romaanin olevan raivokas katsaus veemäisiin ihmisiin ja/tai väärinymmärrettyihin poloisiin, mutta ei tämä kyllä pahemmin tunteita herättänyt. Paitsi lähinnä hämmennystä – myös sen suhteen, miten ihmeessä kukaan osallistuja voi vihjekorttien perusteella selvittää muulia. Mission impossible, jos minulta kysytään.

Vihjekorteissa ei esiinny yhtäkään sellaista asiaa, jonka perusteella olisi mahdollista päätellä kuka on niin sanottu feikki. En voi välttyä ajatukselta, että vihjeet ovat osallistujien ärsyttävien piirteiden esilletuomista varten, ihan irrallisia juonesta.

Ainakaan lukijalle kerrotuissa vihjeissä ei esiintynyt mitään sellaista, minkä perusteella voisi päätellä osallistujan mahdollisen “muuliuden”. Kuka tahansa kilpailijoista olisi voinut olla tai olla olematta muuli. Vihjekorttien sisältöä olisikin kannattanut miettiä tarkemmin eikä käyttää niitä epäjohdonmukaisesti osallistujien epämieluisten piirteiden kuvaamiseen.

Harmillista, sillä asetelma olisi antanut mahdollisuuksia vaikka mihin. Kirja on melko lyhyt – olisi kannattanut vetää kunnolla kierroksia ja kirjoittaa pidempi ja perusteellisemmin mietitty romaani eikä tällaista pikakelausta.

Mutta mutta... Ei kannata antaa minun nahkean mietteen ehkäistä kirjan lukemista, jos aihe vähänkin kiinnostaa. Moni on tätä jopa hauskana pitänyt. Minua ei naurattanut kertaakaan, vaikka osaan kai osoittaa kohdat, jotka vissiin naurattavat.


Mi-ye Lee: Break Room
alkuper. 탕비실, 2024
Wildfire 2025
koreasta englannintanut Sandy Joosun Lee
s. 146

Kirjojen parantava vaikutus

Jimbocho on lukuisista käytettyjen kirjojen kirjakaupoista tunnettu kaupunginosa Tokiossa. Kirjanörtin unelmamesta sillä edellytyksellä, että osaa japania. Toki kieltä taitamaton nörtti voi fiilistellä muuten vain tunnelmaa ja kirjamaisemia.

Satoshi Yagisawan romaani Days at the Morisaki Bookshop sijoittuu pääasiassa Jimbochon alueelle, joskin muuallakin käydään pistäytymässä. Kaiken keskus on kuitenkin (kuvitteellinen) Morisakin kirjakauppa.

 

Kirjakauppaa pyörittää 25-vuotiaan Takakon Satoru-eno. Kun Satoru ehdottaa Takakolle, että tämä voisi muuttaa kirjakaupan yläkertaan, Takako tarttuu tarjoukseen. Ei innosta hihkuen, vaan järkisyistä: Saatuaan poikaystävältään märkää rättiä naamalle Takako otti loparit töistä eikä näin ollen kykene kauan maksamaan vuokraa asunnostaan. Satorun tarjous tulee kuin taivaanlahjana: nyt Takako voisi rypeä surussaan rauhassa.

Ja niin hän tekeekin, kunnes hiljalleen alkaa kiinnostua ympärillään keikistelevistä kirjoista. Takako ei ole aiemmin kirjoista erityisesti piitannut, mutta kenties tilaisuus tekee niin sanotusti varkaan. Kirjat tulevat hänen elämäänsä sopivaan aikaan kun on vaikeaa ja vievät ajatukset muualle, kannattelevat ja lumoavat.

Monen kirjaihmisen on varmasti helppo ymmärtää kirjallisuuden erilaisia merkityksiä. Niitä voi tarkastella yhteiskunnallisella ja kulttuurisella tasolla, mutta tietysti myös yksilötasolla. Mitä kirjallisuus ja lukeminen merkitsevät yhdelle pienelle ihmiselle niin myötä kuin vastoinkäymisissä?

Käytän avioliittotermiä, koska kirjat esimerkiksi minun elämässäni ovat kulkeneet mukana kaikissa tilanteissa ja olosuhteissa, ylä- ja alamäissä. En muista sellaista aikaa, etten olisi lukenut (vaikka lukemisen määrä toki vaihtelee kausittain): pidin jo lapsena lukemisesta eikä se ole muuttunut mihinkään vuosien saatossa.

Koen kirjojen ja lukemisen olevan osa persoonaani, eräs merkittävä piirre. Jos minulta vietäisiin yhtäkkiä kirjat ja mahdollisuus lukea, jokin ytimessäni särkyisi tai muuttuisi perusteellisesti. Vähän samalla tavoin kuin jos yhtäkkiä liikuntakykyni rajoittuisi…

Syitä lukea on monia ja syyt vaihtelevat eri aikoina (näin siis minulla, jollain muulla ehkä toisin). Tai pikemminkin syyt vaikuttavat siihen, millaisia kirjoja otan lukuun. Vierastan kategorisointia ja kärjistystä, joita näkee toisinaan kirjallisuuskeskusteluissa, joita seuraan satunnaisesti tai en ollenkaan. Ihmisiä jaotellaan sen mukaan, millaisia kirjoja lukee ja sen perusteella vedetään kaikenlaisia johtopäätöksiä henkilön persoonasta. Yleensä tietysti negatiivisessa mielessä. Samaan aikaan muistutetaan lukemisen empatiaa kasvattavasta vaikutuksesta. Heh.

Palataan Morisakiin, jossa Takako on kirjojen ja Satorun avustamana alkanut kiinnostua jälleen elämästä. On aika päästää irti menneestä ja kääntää katse eteenpäin. Days at the Morisaki Bookshopia voi pitää ns. feelgood-kirjallisuutena. Vaikka ikäviä asioita tapahtuu, toivoa on aina näköpiirissä ja hiljainen tieto taustalla, että kaikki kyllä lopulta selviää.

Kirjalle on jatko-osa, More Days at the Morisaki Bookshop. Se näyttää jatkuvan suunnilleen siitä, mihin tämä ensimmäinen kirja jäi. Koska tämä ensimmäinen kirja viehätti, lukenen myös toisen. Toivon että toisessakin kirjassa on kirjaviittauksia, mielellään vielä enemmän kuin tässä. Toivon myös, että viitataan naistenkin kirjoittamiin kirjoihin. Kaikki tässä kirjassa mainitut (japanilaiset mies)kirjailijat yhtä lukuun ottamatta ovat minulle tuttuja ennestään.

Satoshi Yagisawa: Days at the Morisaki Bookshop
alkuper. Morisaki shoten no hibi, 2010
Manilla Press, 2023
japanista englannintanut Eric Ozawa
s. 147

Tästä kirjasta julkaistaan suomennos maaliskuussa 2026 nimellä Päiväni Morisakin kirjakaupassa.

Minimiete: Seinä

And were my anxieties really so idiotic? Was the wall not a confirmation of my my childhood fears? Overnight my former life, everything I was fond of, had been mysteriously stolen from me.

Muun muassa tällaisia mietiskelee nimetön kertoja itävaltalaisen Marlen Haushoferin romaanissa The Wall. Seinä on nimensä mukaisesti seinä, joskin näkymätön, joka sulkee kertojan muun maailman ulkopuolelle metsästysmökille Itävallan Alpeille.

Vuoristolaaksossa sijaitsevaan metsästysmökkiin kertoja-nainen on matkustanut serkkunsa ja hänen miehensä kanssa. Naista ei metsästys kiinnosta, mutta aikaa voi viettää muullakin tavoin.

Rento reissu muuttaa naisen – ja kaikkien muidenkin – elämän hänen jäädessä yksin vuoristoiseen laaksoon seinän ulko- tai sisäpuolelle, miten nyt asiaa katsoo. Ihmiset ja eläimet seinän toisella puolella ovat niin sanotusti pystyynkuolleet.

Romaanin arkisuus yllätti, sillä se on pitkälti naisen hengissä pysymiseen liittyvien toimien kuvausta. Mukana on toki yleisempääkin pohdintaa elämästä, mutta painopiste on tekojen kuvauksissa ja siinä, miksi täytyy toimia niin kuin toimii.

Tietynlainen toimintojen sykli täytyy pitää yllä, jos mielii hengissä pysyä. Kyse ei naisen kohdalla ole vain omasta hengestä, vaan velvollisuudentunto hänelle siunaantuneiden eläinten puolesta on voimakas. 

Ymmärrän hyvin, että kirja on aikanaan ollut sensaatio. Minäkin pidin Seinästä, erityisesti tunnelma ja miljöö kiehtoivat ja ne kohdat, kun esiintyi enemmän ajatuksia kuin tekoja. Tekojen kuvaus on toisteista, koska sellaista on naisen uusi elämä, uudet rutiinit.

Uuden edessä (etenkin jos kyseessä on suuri epämiellyttävä ja jopa traumaattinen mullistus) ihminen pyrkii etsimään uuden tavan olla olemassa ja siihen usein liittyy rutiinien luominen uudelleen. Joskus muutos voi olla hyvinkin radikaali. Joskus sitä ei jaksa ja tekee itsarin.

Marlen Haushofer: The Wall
alkuper. Die Wand, 1968
Quartet Books 2013
saksasta englannintanut Shaun Whiteside
s. 211
Suomennettu nimellä Seinä

Sielunmurskaaja

Sebastian Fitzekin The Soul Breaker törrötti kirjastossa ja pisti silmääni, joten nappasin sen mukaan varaamiani kirjoja yhä odotellessa. Olen lukenut aiemmin Fitzekiltä The Nightwalkerin ja Therapyn, joten tiesin suunnilleen mitä odottaa.

Nyt osui kohdalle sellainen brutaalimpi Fitzekin trilleri, joten en suosittele tätä väkivallan vihollisille. The Soul Brakesissa kidutetaan, ollaan väkivaltaisia noin yleisesti ja tietysti liukastellaan verilammikoissa.

Ollaan Berliinissä, pääasiassa Teufelsbergin psykiatrisessa hoitolaitoksessa. Ärhäkkä lumimyrsky eristää syrjässä sijaitsevan laitoksen ulkomaailmasta eivätkä kännykätkään toimi. Eivät ilmeisesti lankapuhelimetkaan tai mikään muukaan, jolla voisi saada yhteyden ulkomaailmaan. Suljetun laitoksen mysteeriä on siis luvassa.

Henkilökuntaa ja potilaita on niukasti, sillä joulu tekee tuloaan. En tiedä, miksi joulu vaikuttaa potilasmäärään, mutta ilmeisesti kaikki eivät ole niin sekaisin, etteikö heitä voisi päästää niin sanotusti vapaalle jalalle lomien ajaksi. Toisaalta kyseessä on yksityinen hoitolaitos, jossa potilaat ovat vapaaehtoisesti ja vuodepaikka maksanee maltaita, joten…. Ja ehkä tämä ei ole edes oleellista. Tärkeää ilmeisesti on (juonen kannalta), ettei laitoksessa pörrää liikaa ihmisiä.

Henkilökunnan ja potilaiden kauhuksi ilmenee, että laitoksessa lymyää vuosia sitten pelkoa niittänyt Sielunmurskaajaksi nimetty rikollinen. Sielunmurskaaja ei tapa uhrejaan, vaan saattaa heidät katatoniseen tilaan, jossa henkilö ei ole hereillä eikä varsinaisesti unessa. 

Tuorein potilas on Caspariksi nimetty muistinsa menettänyt mies, joka on kirjattu sisään Teufelsbergiin vain muutamaa viikkoa aiemmin. Caspar on kirjan keskushenkilö ja hänen näkökulmastaan tapahtumat laitoksessa kuvataan. Casparin muisti palailee pätkittäin lyhyiden ja mystisten flashbackien myötä. Oma nimi muistuu mieleen, ammatti, joitakin tapahtumia…

Omaa identeettiä ei ole kuitenkaan varsinaisesti aikaa pohdiskella, koska koko ajan on niin sanotusti draamat tulilla. Outoja asioita tapahtuu ja pelko kiristää henkilöiden välejä ja haurasta luottamusta toisiinsa.

Juonenkäänteet ovat sen verran absurdeja, että piti useaan otteeseen nykiä kulmia alas hiusrajasta ja räpytellä silmiä, etteivät ne pompsahda ulos kuopistaan. Mutta mutta, uskottavuus ei ole Fitzekin tavaramerkki muutenkaan, joten se siitä.

The Soul Braker on tehokkaan toiminnan trilleri ja erittäin juonivetoinen. Toiminta tapahtuu valitettavasti henkilöhahmojen kustannuksella, sillä yhteenkään henkilöön ei mahdu sentin vertaa syvyyttä. Tämä on valitettava piirre useissa toimintaromaaneissa ja myös -elokuvissa. Henkilöhahmot ovat toissijaisia kun halutaan keskittyä vain juoneen. Näillekin on toki yleisönsä, mutta itse en oikein tällaista jaksaisi.

Kirja on kuitenkin nopealukuinen (luin sen vielä erityisen nopeasti niin kuin minulla on tapana tehdä, kun haluan päästä kirjasta eroon asap mutten kuitenkaan halua jättää kesken) ja lukuisine käänteineen koukuttava, vaikka lukeminen ajoittain uuvuttikin. Tai suoraan sanottuna tylsistytti.

Sivuseikkana mainittakoon, että Sielunmurskaajassa yllättäen pompsahtaa esiin muutama Fitzekin aiemmasta kirjasta (Therapy) tuttu henkilö. Nimimainintana tosin vain, asiaa voi miettiä enemmän jos jaksaa.

Fitzekiltä on käännetty useita romaaneja sekä englanniksi että suomeksi (ja monille muillekin kielille). Itse jään tässä vaiheessa miettimään jatkanko enää Fitzekin parissa.

Sebastian Fitzek: The Soulbraker
alkuper. Der Seelenbrecher, 2008
Head of Zeus, 2021
saksasta englannintanut John Brownjohn
s. 342
suomennettu nimellä Sielunmurskaaja

Aneeminen kooste lopuista suomiluvuista

Ei siitä tullutkaan takkia, siitä tuli liivi. Oikeasti siitä ei tullut yhtään mitään eikä tullut tai tule myöskään Maritta Lintusen romaanista Sata auringonkiertoa, vaikka edellisessä postauksessa niin vihjailin.

Kirjastopino Suomessa, näistä neljä ehdin lukea.

Minulla haaskautui lopulta lähes koko suomireissu sairastuvan merkeissä. Pitkällisen spekuloinnin tuloksena olen päätynyt siihen, että minulla oli korona (jonka sairastin kaksi päivää Suomeen saapumisen jälkeen – oh, the irony) jonka jälkioireet vaivasivat koko reissun enemmän tai vähemmän voimakkaina. Oli muutamia yksittäisiä päiviä, kun olo oli melkein normaali, mutta pääasiassa normaalit olot kestivät vain muutaman tunnin päivässä.

Seko-oloissa oli aikaa lukea, kun juuri muuta ei voinut tehdä. Jo mainitun Sadan auringonkierron jälkeen luin Vy Tramin Stigman (Wsoy 2025), joka herätti minussa hämmennystä enkä viittaa itse tarinaan (josta pidin) vaan kirjan kieleen.

Miten on mahdollista, että julkaisuun päätyy kauttaaltaan niin huonoa kieltä oleva teos. Ihan kuin Tramilla ei olisi ollut kustannustoimittajaa ollenkaan (käsittääkseni kyllä oli) eikä romaania olisi oikoluettu (tai luettu muutenkaan valmiina) kertaakaan ennen sen julkaisua.

Kuuntelin Takakansi-podcastista jakson, jossa Tram on haastateltavana (oli tosi hyvä ja kiinnostava haastis, kannattaa kuunnella!) ja siksi tähän kirjaan tartuin. Podcastissa Tram mainitsee, ettei hänellä ole kielikorvaa eikä hän ole erityisen hyvä kieliopissa muutenkaan. Sen kyllä huomaa ja juuri siksi kustannustoimittajaa olisi kipeästi tarvittu. Vai onko kieli tarkoituksella jätetty niin viimeistelemättömäksi (ja siinä tapauksessa kenen etua se palvelee)? Olisi kiva kuulla jonkun muun kirjan lukeneen mielipide.

Stigman olen palauttanut kirjastoon, joten suoria esimerkkejä ei nyt ole. Mutta mieleen jäi muun muassa epäjohdonmukaisuus sanojen taivutuksessa. Ohjat mainitaan ja on taivutettu ensin ohjukset ja pari sivua myöhemmin ohjakset. Herkules taipuu Herkuleen, mutta jo parin rivin päästä Herkuleksen. Aivan kuin kirjoittaja ei tietäisi, miten sanat taipuvat ja siksi taivutus vaihtelee.

Kömpelöitä lauserakenteita on niin paljon, että se häiritsi lukemista eli en viittaa mihinkään typoihin tässä valituksessani. Minua ei typoista nillittäminen kiinnosta, ellei niitä ole erityisen paljon.

Harmittaa kirjailijan puolesta, sillä tarinasta kyllä pidin. Siinä on sopivasti särmää ja mielestäni keskushenkilön eli Chin masennuksen vääristämiä ajatuskuvioita on kuvattu hyvin. Chi ei juuri itseään arvosta ja hakee hyväksyntää muilta ja kun sitä saa, takertuu toiseen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

 

Kotimatkakirjaksi valikoitui pakon sanelemana Lauren Groffin Mestarinna (S&S 2022, alkuper. Matrix, suom. Tero Valkonen), koska se sattui minulla olemaan omassa pienessä mökkikirjastossani.

Olen saanut Mestarinnan lokakuussa 2022 kirjabloggaajatapahtumassa. Kirja ei erityisemmin innostanut silloin eikä nytkään, mutta ei ollut muutakaan. Yleensä ostan Suomesta itselleni matkakirjan, mutta nyt en jaksanut koska olenkin jo tuossa postauksen alussa selittänyt miksi.

Mestarinnassa aikakausi eli 1100-luku kiinnosti, mutta aihe arvelutti, sillä nunnaluostarit eivät varsinaisesti kuulu intressieni piiriin eikä kirjan takatekstikään houkutellut. Mutta ehkä olikin hyvä, ettei ollut muuta kirjaa tarjolla, sillä Mestarinna onnistui yllättämään.

Groffin kieli ja tapa ilmaista asioita on herkullista ja polveilevaa ja itse tarina etenkin alussa kiinnostava. Kirjan edetessä tulee kiireen tuntua, tarina etenee pikakelauksella vuosien yli harppoen. Se häiritsee alun intensiteetin jälkeen. Kauttaaltaan Mestarinna on kuitenkin niin kiinnostava, että sitä luki aina mielellään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle. Tuskin olisin tätä kirjaa lukenut ellen olisi sitä saanut, joten siinä mielessä se on minulle valittu.