Viidakon laki

Tuonelan joutsen Töölössä.

Kolme viikkoa Helsingissä on vierähtänyt kuin siivillä. Pitääkseni (Long Covid)oireet poissa olen pidellyt melko hidasta eloa. Toimeliasta aikaa ei ole liikaa, koska nukkuminen ja herääminen vie niin paljon aikaa. En ole viitsinyt pakottaa itseäni, koska nyt on huono aika romahtaa. Vointi onkin ollut melko vakaa eli ei ole esiintynyt kummoisia pahoinvointeja tai muitakaan oireita. 

Kirjoja on luettu ja palautettu kirjastoon. Vastikään luin Sara al Husainin omakohtaisen romaanin Huono tyttö. Siinä tulee hyvin esille, millaista painetta muslimina oleminen etenkin ei-muslimi-kulttuurissa herättää. Suomessa eletyn lapsuuden jälkeen Irakin ankarat säännöt etenkin tytöille ja naisille ahdistavat. Kirjan kertoja päättää luopua huivista (ja uskosta) ja sen tiimoilta maksaa kovat oppirahat.

Mietin huiviasiaa. Sen väitetään olevan naisille täysin vapaaehtoinen valinta, mutta käytännössä niin ei usein ole. Ei siis edes kulttuurissa/maassa, jossa Islam ei hallitse.

Mieleeni on jäänyt kuva perheestä, joka noin 30 asteen helteessä pyöräili Richmond parkissa. Mies polki shortseissa ja t-paidassa (pienet lapset kärryssä myös hellevaatteissa) , vaimo-oletettu täysin peitettynä mustaan ”kaapuun”. Luulisi olevan vaarallistakin pyöräillä liehuvien helmojen kanssa.

Mietin valitseeko kukaan nainen (tai miksei mies!) oikeasti pukeutua siten, että näkeminen ja liikkuminen hankaloituu potenssiin sata. Vaikea uskoa, jos aidosti saisi valita ilman pelkoa seuraamuksista. Puhumattakaan siitä, ettei voisi liikkua ilman (miespuolista) ”esiliinaa” yhtään missään ja mihinkään. Ihanko totta joku valitsisi sellaisen (kytättävänä olemisen) elämäntavan vapaaehtoisesti? No ehkä jos ei muusta tiedä.

Hurjasti hiuksia Käpylässä

Sitten muihin aiheisiin, nimittäin sähkökaappeihin. Kestoharrastukseni Helsingissä on bongailla sähkökaappitaidetta. Tällä reissulla olen löytänyt jo paljon sellaisia, joita en ole ennen nähnyt. Kuvituksena muutamia tämän reissun aikana bongaamiani ”uutuuksia”.

Peikko Arabianmäen puiston lähimaastossa.

 

Pakko mainita myös eräs huvittava, arkinen ilmiö. Nimittäin viidakon laki näyttää olevan edelleen voimissaan ja miksipä ei olisi, kun kyseessä on kulttuurinen piirre. Tämän olen saanut kokea sekä kirjastossa että kaupassa.

Valokuvataidetta Kruununhaassa.

Kirjastokorttia hakiessani jonottelin pääsyä kirjastovirkailjalle. Paikalla oli vain yksi, jolla jo oli asiakas. Sain odotella aika kauan (asiakas oli ilmeisesti juttuseuraa vaikka eikä meinannut millään lähteä, vaikka asia oli jo hoidettu), kunnes jostain ilmestyi toinen virkailija. Hieman aiemmin infotiskin eteen oli ilmestynyt toinenkin odottelija ja hän ryntäsi tiskille heti ja alkoi asioida virkailijan kanssa. 

Myönnän, että alkoi pienesti vituttaa siitä vaiheessa, koska olin jo odotellut aika kauan. Mutta minkäs teet: nopeat syö hitaat. Itse en edes tajunnut rynnätä tiskille, koska olen tottunut siihen että kauiten odottanutta palvellaan ensin. Lisäksi hyvin harvoin muille odottelijoille tulee mieleen ”etuilla”. Suomessa ei tietenkään ole kyse etuilusta, vaan siitä viidakon laista.

Vuoristo Länsi-Pasilassa.

 

Ja sama siis toimii kaupoissakin. Jos ruuhkan tullen toinen kassa avataan, sinne ei mennä jonosijoituksen perusteella (kuten briteissä), vaan nopein ryntääjä voittaa. Huomaan, ettei minusta ole enää ryntääjäksi. Ei siksi, etten jaksaisi vaan siksi että olen muuttunut. Tiedän, ettei se (ryntääminen) ole huonoa käytöstä Suomessa, mutta itse en vain voi enää toimia niin. Niin se maailma muuttaa ihmistä.

Ystävyyden monet kasvot

Huumeet ja raha. Siinä kaksi inhokkiaihettani sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa ja oikeastaan muutenkin.

Huumeet – varsinkaan niiden käyttäminen – ei kiinnosta, koska yleensä huumekuvaukset ovat tappavan tylsiä. Raha on muuten vain kaluttu aihe, koska se tekee useimmista ihmisistä typeriä, ennalta-arvattavia ja ahneita.

Arttu Tuomisen uudessa teoksessa Alec (Otava 2025, s. 365) näitä molempia esiintyy, joten pieni huolenvire väijyi takaraivossa, että mahtaako tämä olla kirja minua varten.

On se, ihan vain tiedoksi heti alkuun. Kysehän on tietysti siitä, miten aihetta käsitellään.

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1990-luvun Sallaan. Poliisia työllistää itärajan puolelta Suomeen valuva huumekauppa ja siihen liittyvät oheistoiminnot eli muun muassa veriset välienselvittelyt eri rinkien kesken ynnä muuta vehkeilyä. 

Sallassa poliisina työskentelevä Sami Aho yrittää tiiminsä kanssa selvittää syrjäisellä maatilalla tapahtunutta verilöylyä, jossa on tapettu toistakymmentä henkilöä. Hiihto- ja kuvausretkellä ollut Samin tytär Liina on nähnyt teurastuksen ja ikuistanut siitä otoksia kamerallaan. Kuvat ovat merkittävä apu tapauksen selvittämisessä ja ne kiinnostavat joitakin vähän liiankin kanssa.

Jokin kuviossa ei täsmää ja Sami alkaa epäillä, että tietoa vuotaa rikollisille kuin itärajalta huumeita Suomeen. 

Alec on melko toiminnallinen trilleri/dekkari, mutta kokonaisuus on tasapainossa. Henkilöhahmoihin perehdytään rauhassa ja toiminnallisuuden keskellä on suvantovaiheita, jolloin jännite kasvaa ja lukija voi vedellä omia johtopäätöksiään. Tunnelma on pahaenteinen ja painostava – jotakin on vireillä koko ajan.

Koin luonto- ja miljöökuvaukset autenttisina ja kiinnostavina, vaikken koskaan Lapissa ole käynytkään. Pienet kylät/kaupungit, autius ja väljä asumistiheys ovat kuitenkin tuttuja nykyisestä asuinpaikastani, jossa voi halutessaan kadota karuun “erämaahan” olemaan rauhassa kaikelta (eli ihmisiltä ja infrastruktuurilta).

Kuka on kirjan nimihenkilö, Alec? Hänestä tihkuu tietoja, mutta lopulta käteen jää vain pieni palanen totuutta ja aavistus. Se on kuitenkin riittävästi tyydyttämään uteliaisuuden. Minua viehätti erityisesti 14-vuotiaan Liinan ja Alecin hiljainen ystävyys, joka ei vaadi selittelyjä ja analyysejä. Asiat ovat niin kuin ovat, joskus oli toisin mutta se oli silloin se.

Alec on selkeä kokonaisuus, joka aloittaa kolmiosaisen Kide-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja vastaa riittävän moniin kysymyksiin mutta raottaa siinä aivussa uutta ovea (melkoinen koukku lopussa, jota pedataan pitkin kirjaa). Ovi johtanee sarjan toiseen osaan, joka julkaistaan ensi vuonna. Romaanin nimi ei ole tiedossa (ainakaan minulla), mutta Alecin lopussa on lyhyet kuvaukset tulevista kirjoista.

Ja tästä pääsenkin erääseen merkitykselliseen seikkaan, jonka olen havainnut kaikissa Tuomisen kirjasarjoissa (olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit).

Nimittäin, oletan Tuomisen hahmottelevan ja suunnittelevan kirjasarjojensa raamit melko tarkasti etukäteen. Hän ei kirjoita kirja kerrallaan ja fiilistele, mitä mahdollisesti mieleen tulee, vaan hänellä on laajempi kokonaisuus hallussa heti ensimmäisestä teoksesta lähtien. Näin syntyy kohtuullisen pituisia kirjasarjoja, jotka toimivat todella hyvin kokonaisuutena ja ovat nautittavia lukea.

Tekee mieli verrata tv-sarjoihin (ja miksei joihinkin “ikuisuuskirjasarjoihinkin”). Kärjistäen: On sarjoja, joissa edetään kausi kerrallaan katsojalukuja kytäten ja juonta kehitellään sitä mukaa kun jaksoja syntyy tai siltä se ainakin katsojasta tuntuu. Tarinaa kuljetetaan sinne sun tänne omituisten oikkujen mukaan ja lopulta koko sarja levähtää käteen ja sitten se lopetetaankin, kun ei sitä kukaan jaksa enää katsoa (lukea) eikä varmaan tehdäkään.

Sitten on sarjoja, jotka on mietitty alusta loppuun ja ne ovat ehyitä kokonaisuuksia, joissa laatu ja mielenkiinto säilyvät viimeiseen jaksoon asti. Ei esiinny tyhjäkäyntiä eikä turhaa lätinää. Niitä ei jatketa keinotekoisesti ja väkisin vain jatkamisen ilosta, vaikka katsojat (lukijat) kyyneleet poskilla kerjäisivät. Arttu Tuominen kuuluu tähän ryhmään. Respect.

Nyt pitäisi sitten vuosi malttaa odotella seuraavaa osaa.

Erokeskusteluja

Väitin edellisessä postauksessa, etten ollut saanut aikaiseksi ostaa matkakirjaa. Valehtelin. En tosin tietoisesti, en yksinkertaisesti muistanut että ostin Tuurista Keskisen kyläkaupasta Tatiana Elfin kirjan Erokeskusteluja (Into 2023, s. 332).

Kyläkaupan kulissit kunnossa

En enää muista, miten se on Suomi-kirjalistalleni päätynyt, mutta jos kyseiselle listalle pääsee, olen tutkinut kirjan etukäteen (koska listalle en mitä tahansa huoli). Kirjasta pulitin huimat viisi euroa. Erokeskusteluja ei valikoitunut matkakirjaksi koska ehdin aloitella Groffin Mestarinnan. 

Erokeskusteluja on kauttaaltaan dialogimuotoinen ja se on kirjoitettu alun perin äänikirjaksi. Dialogimuoto selvisi heti kaupassa selaamalla kirjaa, äänikirja-aspektista en tiennyt. Varmaan teos olisi äänikirjana toimivampi, mutta en jaksaisi sitä kuunnella, koska a) en jaksa kuunnella äänikirjoja ja b) tämän kuvittelen olevan kaiken lisäksi “meluinen” kirja.

Kaksi ystäväpariskuntaa on vetäytynyt mökille viettämään rentoa viikonloppua. Tosin rennosta voidaan olla monta mieltä. Ruokakriitikkona työskentelevälle Lauralle on tärkeää ruoka ja sen laatu eikä esimerkiksi makkarat täytä laatukriteerejä.

Kasperi on vastikään alaa vaihtanut ex-huippukokki, jonka nykyinen “kirjoitustyö” tuntuu Laurasta säälittävältä räpellykseltä. Instakulissit kimaltaa, mutta onko parin 5-vuotias poika Joel lopulta ainoa syy, miksi he ovat yhä yhdessä?

Sinillä ja Jessellä tuntuu menevän paremmin. He ova toistensa parhaat ystävät ja erilaisuudestaan huolimatta tai juuri siksi heillä tuntuu synkkaavan oikein hyvin. Kulisseja ei tarvitse kiillottaa ja paikkailla, kun ne pysyvät muutenkin kasassa. Vai… 

Kevyt tsättäily kääntyy illan edetessä vakavampiin aiheisiin ja patoutumia aletaan purkaa, piikkejä heitellä. 

Oletin kirjan henkilöiden (mm. tyylistä päätellen) olevan max. kolmenkympin alkupäässä, mutta ovatkin ilmeisesti nelikymppisiä. Vain Lauran ikä (noin 43) muistaakseni mainitaan, mutta käsitin että muut ovat suunnilleen samanikäisiä.

Tällaista ihmissuhdesäätöä lukiessani muistan jälleen, miten paljon inhoan tällaisia draamoja ja miten vieraiksi ne koen. Itse en kuuntele selkeästi pahantahtoista piikittelyä yhtään keneltäkään ja kaikkein vähiten kuuntelisin sitä puolisoltani. Monoa vaan perseeseen sille, ken yrittää. Ja yritetty on, nuorempana huonoitsetuntoisena ovimattona sitä aikansa sietikin. Sittemmin löysin omanarvontuntoni enkä enää siedä.

Myös piikittelevät “ystävät” joutavat painumaan vittuun (kirjassa kiroillaan eli jos kirosanat ahdistavat, skippaa teos). En tarvitse sellaisia “ystäviä”, en ole niin epätoivoinen. Jos on tarjolla vain piikkimattoa, valitsen itseni. So simple, no added drama.

Huom: Tässä kirjassa eivät ystävät erityisemmin piikittele toisiaan, vaan lähinnä ruoditaan niitä parisuhteita.

Erokeskusteluja on nopeasti etenevä ja siten kohtuullisen koukuttava dialogiromaani, jonka aiheet eivät kuitenkaan mene erityisen syvälle eivätkä ne resonoi minussa mitenkään, vaikka eräs aihe on sellainen, joka periaatteessa voisi (mutta käytännössä ei). 

Jos tarinasta haluaa löytää opetuksen, sellaisen voi nähdä. Se voisi mennä kutakuinkin näin: suhtautumistaan ja tapojaan voi pyrkiä muuttamaan, mutta arvojaan ja syvimpiä halujaan/toiveitaan ei oikein voi tai vaarana on katkeroituminen. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa lomaillaan.

Aneeminen kooste lopuista suomiluvuista

Ei siitä tullutkaan takkia, siitä tuli liivi. Oikeasti siitä ei tullut yhtään mitään eikä tullut tai tule myöskään Maritta Lintusen romaanista Sata auringonkiertoa, vaikka edellisessä postauksessa niin vihjailin.

Kirjastopino Suomessa, näistä neljä ehdin lukea.

Minulla haaskautui lopulta lähes koko suomireissu sairastuvan merkeissä. Pitkällisen spekuloinnin tuloksena olen päätynyt siihen, että minulla oli korona (jonka sairastin kaksi päivää Suomeen saapumisen jälkeen – oh, the irony) jonka jälkioireet vaivasivat koko reissun enemmän tai vähemmän voimakkaina. Oli muutamia yksittäisiä päiviä, kun olo oli melkein normaali, mutta pääasiassa normaalit olot kestivät vain muutaman tunnin päivässä.

Seko-oloissa oli aikaa lukea, kun juuri muuta ei voinut tehdä. Jo mainitun Sadan auringonkierron jälkeen luin Vy Tramin Stigman (Wsoy 2025), joka herätti minussa hämmennystä enkä viittaa itse tarinaan (josta pidin) vaan kirjan kieleen.

Miten on mahdollista, että julkaisuun päätyy kauttaaltaan niin huonoa kieltä oleva teos. Ihan kuin Tramilla ei olisi ollut kustannustoimittajaa ollenkaan (käsittääkseni kyllä oli) eikä romaania olisi oikoluettu (tai luettu muutenkaan valmiina) kertaakaan ennen sen julkaisua.

Kuuntelin Takakansi-podcastista jakson, jossa Tram on haastateltavana (oli tosi hyvä ja kiinnostava haastis, kannattaa kuunnella!) ja siksi tähän kirjaan tartuin. Podcastissa Tram mainitsee, ettei hänellä ole kielikorvaa eikä hän ole erityisen hyvä kieliopissa muutenkaan. Sen kyllä huomaa ja juuri siksi kustannustoimittajaa olisi kipeästi tarvittu. Vai onko kieli tarkoituksella jätetty niin viimeistelemättömäksi (ja siinä tapauksessa kenen etua se palvelee)? Olisi kiva kuulla jonkun muun kirjan lukeneen mielipide.

Stigman olen palauttanut kirjastoon, joten suoria esimerkkejä ei nyt ole. Mutta mieleen jäi muun muassa epäjohdonmukaisuus sanojen taivutuksessa. Ohjat mainitaan ja on taivutettu ensin ohjukset ja pari sivua myöhemmin ohjakset. Herkules taipuu Herkuleen, mutta jo parin rivin päästä Herkuleksen. Aivan kuin kirjoittaja ei tietäisi, miten sanat taipuvat ja siksi taivutus vaihtelee.

Kömpelöitä lauserakenteita on niin paljon, että se häiritsi lukemista eli en viittaa mihinkään typoihin tässä valituksessani. Minua ei typoista nillittäminen kiinnosta, ellei niitä ole erityisen paljon.

Harmittaa kirjailijan puolesta, sillä tarinasta kyllä pidin. Siinä on sopivasti särmää ja mielestäni keskushenkilön eli Chin masennuksen vääristämiä ajatuskuvioita on kuvattu hyvin. Chi ei juuri itseään arvosta ja hakee hyväksyntää muilta ja kun sitä saa, takertuu toiseen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

 

Kotimatkakirjaksi valikoitui pakon sanelemana Lauren Groffin Mestarinna (S&S 2022, alkuper. Matrix, suom. Tero Valkonen), koska se sattui minulla olemaan omassa pienessä mökkikirjastossani.

Olen saanut Mestarinnan lokakuussa 2022 kirjabloggaajatapahtumassa. Kirja ei erityisemmin innostanut silloin eikä nytkään, mutta ei ollut muutakaan. Yleensä ostan Suomesta itselleni matkakirjan, mutta nyt en jaksanut koska olenkin jo tuossa postauksen alussa selittänyt miksi.

Mestarinnassa aikakausi eli 1100-luku kiinnosti, mutta aihe arvelutti, sillä nunnaluostarit eivät varsinaisesti kuulu intressieni piiriin eikä kirjan takatekstikään houkutellut. Mutta ehkä olikin hyvä, ettei ollut muuta kirjaa tarjolla, sillä Mestarinna onnistui yllättämään.

Groffin kieli ja tapa ilmaista asioita on herkullista ja polveilevaa ja itse tarina etenkin alussa kiinnostava. Kirjan edetessä tulee kiireen tuntua, tarina etenee pikakelauksella vuosien yli harppoen. Se häiritsee alun intensiteetin jälkeen. Kauttaaltaan Mestarinna on kuitenkin niin kiinnostava, että sitä luki aina mielellään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle. Tuskin olisin tätä kirjaa lukenut ellen olisi sitä saanut, joten siinä mielessä se on minulle valittu.

Minimiete: Haikara levittää siipensä

Suomikirjalistani osoittautui jälleen erittäin käteväksi. Sen kun lampsi kirjastoon, alkoi nuohota kirjahyllyjä aakkosjärjestyksessä ja lappaa kirjoja koriin. Sitten niin sanotusti kassan kautta ulos. Komea saalis tuli, joista en tosin ehdi puoliakaan lukea.

Hardwickin muistelmien jälkeen luettavaksi valikoitui Anna Soudakovan Haikara levittää siipensä (Atena 2024, s. 334). Nimi on niin kaunis, että sijoitan sen Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 23. Pidät kirjan nimestä. Kirjan nimen lisäksi suorastaan rakastuin sen sisältöön, Soudakovan kieleen ja tapaan kertoa.

Ollaan Valko-Venäjällä vuodessa 1995. 10-vuotias Andréi on juuri saanut pikkusiskon, Svetan, josta tulee hänelle rakas muuten epävakaassa perheessä. Äidille maistuu viina, isä loistaa lähinnä poissaolollaan. Isoäitikään ei lasiin sylje, mutta on jokseenkin vakaa vaikka ankarakin.

Andréin ja Svetan tiet lopulta erkanevat maassa vallitsevan epävakauden takia. Andréi ei näe toivoa kotimaassaan ja lähtee etsimään parempaa elämää muualta. Pikkusiskon on vaikea hyväksyä veljensä päätöstä ja yhä vaikeammaksi se käy iän myötä. Miksi Andréikin hänet hylkäsi?

Valko-Venäjän historialliset tapahtumat (niissä piipahdetaan aina 40-luvulle asti, kun isoäiti Stepanidan menneisyyttä valaistaan hetkisen) eivät ole minulle erityisen tuttuja, mutta tässä kirjassa ne avautuvat pääpiirteittäin, vaikka tarina itsessään tietysti on fiktiota.

Lukija saa tietoonsa asioita, joita Andréi eikä Sveta koskaan saa tietää. Niin taiten punottu ja kuljetettu tarina, että oli vaikea päästää kirjaa käsistä edes hetkeksi. Ja samaan aikaan toivoi, ettei se lopu ikinä.

Haikara levittää siipensä on romaani, jonka jälkeen kokee sivistyneensä ainakin piirun verran ellei enemmänkin. Mieli jää haikeaksi, mutta ei epätoivoiseksi.

Luettu on myös Maritta Lintusen Sata Auringonkiertoa, josta kirjoittanen oman postauksen. Spoilaan jo etukäteen, että rakastuin siihenkin. Lintusen romaani herätti niin paljon ajatuksia, että toivon saavani edes osan niistä purettua tänne blogiini.

poistetut kohtaukset

Neil Hardwickin muistelmateos Poistetut kohtaukset (WSOY 2025, s. 222, suom. Tero Valkonen) alkaa lumihangesta ja sinne se myös päättyy. Poistetut kohtaukset ei ole se perinteisin muistelmateos, vaan siinä on selkeä draamankaari, joka kai usein muistelmateoksista (ainakin niistä, jotka olen lukenut) uupuu. Kirjan lukenut ymmärtää, mitä tarkoitan. Mainio ratkaisu muutenkin omaperäiselle teokselle, jossa Hardwick keskittyy eniten uraansa, mutta siinä sivussa tulee kertoneeksi paljon muutakin – esimerkiksi lapsuudestaan ja perhesuhteistaan.

Yllätyksenä tuli Hardwickin tuotteliaisuus monella saralla. Suurimmasta osasta televisiotöistä olin kuullut (vaikkakaan en katsonut: olen ollut liian nuori niihin aikoihin eikä ole tullut myöhemmin katsottua. Pakanamaan kartta alkoi kyllä erityisesti kiinnostaa), mutta Hardwickin työt teatteripuolella olivat minulle tuntemattomampaa kenttää.

Ennakkoluuloisesti pohdin jaksanko lukea teosta, jossa ura on niin keskeisessä osassa, mutta helposti jaksoin – Hardwickin tyyli piti siitä huolen. Sivupolkuja on paljon, mutta niissä lähinnä piipahdetaan eikä jäädä rypemään ja ne elävöittävät teosta. Hardwick ei myöskään selitä kaikkea, vaan tekee huomioita ja antaa lukijan halutessaan päätellä loput.

Hardwick viljelee tunnettuja nimiä ahkerasti ja se on tietoista. Koska kyllähän muistelmissa kuuluu namedropata. Joskus sellainen häiritsee, mutta poistetuissa kohtauksissa ei lainkaan. Miten ihmeessä edes voisi kirjoittaa julkiseen uraan liittyviä tai niitä sivuavia muistelmia, jos ei mainitsisi yhtään ketään? Droppailu on pääasiassa lempeää ja kun kritiikkiä esiintyy, Hardwick pohtii omaa asennettaan ja asemaansa suhteessa henkilöön. Joskus ei kemiat toimi, joskus taustalla on muuta.

Tyyli läpi kirjan on ironinen ja tietyllä tapaa vaatimaton. Tunnistan siinä (joillekin) briteille ja brittikulttuurille tyypillisiä piirteitä. Voimakas itseironia saattaa joidekin suomalaisten korvaan kuulostaa itsesääliltä tai rypemiseltä, mutta itse näen sen nimenomaan huumorina. Tuli itse asiassa mieleeni brittinaapurini, olkoon hän nimeltään Klaara, jonka jutuissa pilkahtelee samaa tyyliä. On muuten ihastuttava ihminen, Klaara.

Hardwick mainitsee, etteivät suomalaiset ole niin outoja ja ihmeellisiä kuin he itse joskus kuvittelevat. Olen täysin samaa mieltä – briteissä ja suomalaisissa on lopulta aika paljon samaa, mutta kulttuuriset eroavaisuudet vaikuttavat ilmaisutapaan ja -tyyliin (ja myös asenteisiin) ehkä eniten. Jos ihmisistä riisutaan kulttuuri, olemme kaikki lopulta aika samanlaisia.

Olen asunut kuutisentoista vuotta Briteissä: ensin Lontoossa ja nyt viimeiset kolme vuotta Keswickissä eli böndellä. Tässä ajassa olen tavoiltani ”brittiläistynyt” (identiteetiltäni olen suomalainen ja sellaisena pysynen) ja sen tiimoilta näen Suomen väistämättä eri tavoin. Kiinnitän huomiota asioihin, jotka olivat joskus minulle normi mutta nyt tuntuvat vierailta. Tietysti Suomikin muuttunut hurjasti tuossa ajassa.

Tässä oli pitkä lätinä esimekkejä, mutta deletoin ne. Ehkä kirjoitan erillisen postauksen aiheesta, sillä se on muutenkin muhinut mielessäni.

Poistetut kohtaukset on käännetty Hardwickin englanninkielisestä käsikirjoituksesta. Olisi kiinnostavaa lukea tämä kirja myös enkuksi, vaikka toisaalta osaan päätellä, millaista sanastoa Hardwick on käyttänyt. Suomennos on todella laadukas eli se ei ole syy, miksi alkuperäinen kässäri kiinnostaa.

Tästä ei nyt tullut kovin informatiivista postausta. Parempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Amman ja Marjatan blogeista. Amman blogista taisin tämän kirjan bongatakin lukulistalleni, joten kiitos siitä!

Olen aiemmin lukenut Hardwickilta Hullun lailla ja olisi kiva lukea myös Neilin tähteet ja Paluu Timbuktuun.

Valitettavasti kannettavani ei edelleenkään halua avata kuvia, joten jälleen kuvaton postaus. Sori siitä.

Kirjalliset kuulumiset Suomesta

Jäin vahingossa tauolle, vaikken mitään taukoja ollut suunnitellut. Toisaalta en muutenkaan suunnittele postaustahtia, vaan päivitän silloin kun siltä tuntuu, joten mitään suunnitelmallisuutta ei tässä blogissa harrasteta.

Sitten viime postauksen on tapahtunut paljon. Olen muun muassa siirtynyt Suomeen ja ollut sairaana. Sairastelusta en jaksa jauhaa muuta kuin että kaameaa oli ja mysteeriksi jää, mistä kaikesta lopulta oli kyse. En ole vieläkään ihan kunnossa, mutta toipuminen on hyvällä mallilla kuitenkin. Massiivinen energiavaje vaivaa ja sitä on vaikea saada korjattua. Vaan se siitä.

Matkakirjaksi valikoitui lopulta yllättäen Yangsze Choon taianomainen romaani The Fox Wife (Quercus 2024, s. 471). Jälkeenpäin ajateltuna siinä ei periaatteessa tapahtunut kummoisia, mutta luin sitä hypnoottisesti ja vitkastellen, ettei se vaan ikinä loppuisi. 

Tarina sijoittuu pääasiassa Kiinaan vuoteen 1908, mutta Japanissakin pistäydytään. On kaksi kerrontalinjaa: mystinen ”kettunainen” Snow, jota ajaa eteenpäin kosto ja etsivä Bao, jolla on erikoinen taito erottaa puheista valheet. Kumpainenkin häärää tahollaan, kunnes lopulta heidänkin polkunsa kohtaavat.

Myyttinen ja maaginen tarina lumoaa lukuisilla sivupoluillaan, jotka istuvat tarinaan luontevasti ja vaivattomasti. Upea lukuelämys, joka ei hevin unohdu.

Tuomas Kyrön kirjoittama Aleksi Suomesta (Wsoy 2023, s. 286) tarttui käteeni Länsi-pasilan Esteri-kirppikseltä. On muuten mainio kirppis: paljon kaikkea ja erityisesti kirjoja.

Kirjan lukemista varjosti tieto siitä, että Aleksi menehtyi joulukuussa 2024 Ukrainassa. Läpi kirjan tunsin surua asiasta erityisesti mitä pidemmälle lukemisessa etenin.

Aleksi syntyi 1989 suomalaiselle äidille ja afrikkalaiselle (maata en tiedä) isälle. Aleksi värväytyi vain 18-vuotiaana Ranskan muukalaislegioonaan ja palveli siellä viisi vuotta, minkä jälkeen hän jatkoi ammattisotilasuraansa muualla. Aleksin lapsuus ja elämä avautuvat maltillisesti kirjan edetessä.

Kirjan rakenne on erilainen kuin odotin. Kenties odotin perinteistä kronologista kuvausta Aleksin elämästä ja persoonasta, mutta osa kirjasta käsittelee itse kirjan tekemistä ja myös Kyrön henkilökohtaiset näkemykset tulevat jonkin verran esiin.

Aluksin mietin onko ratkaisu järkevä, mutta mitä edemmäs kirjaa luin, sen paremmin ymmärsin ettei muunlainen tapa ole välttämättä toimiva. Aleksi ei ole maailman helpoin haastateltava, vaikkei varmasti tahallisesti ”vaikea”. Kirjassa äänen saavat myös muun muassa Aleksin äiti ja isoisä.

Kauttaaltaan erittäin mielenkiintoinen (ja koskettava) teos, joka avaa myös sodan ”arkea” erityisesti Ukrainassa, jonne Aleksi lähti taistelemaan ensimmäisen kerran lähes heti Venäjän aloitettua hyökkäyksen helmikuussa 2022.

Jestas, että sekin sota on kestänyt kauan eikä loppua tunnu olevan näköpiirissä. Tämä kirja on tärkeä siksikin, että se pitää asiaa esillä. Valitettavasti tunnettu asia on, että ihmiset turtuvat kun alkujärkytys menee ohi. Tarkennan: ihmiset muualla turtuvat, paikan päällä sota on totta joka ikinen päivä. Myönnän itsekin, etten ole enää niin tarkasti seurannut Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainassa kuin aivan sen alkuaikoina.

Kirjan lopussa tuli itku. Niin turhaa. Myös Aleksin mielestä.


Olisin lisännyt kuvia, mutta kannettavaa ei kiinnosta enkä jaksa tapella sen kanssa juuri nyt. Nyt palaan Neil Hardwickin poistettujen kohtausten pariin, jonka saanen luettua tänään loppuun. Oli melkoinen ylläri, että näin uuden kirjan sai paikallisesta pikkukirjastosta lainaksi. Olin ihan varma, ettei ole mitään saumaa saada näin tuoretta teosta käsiinsä kirjastosta.

Sarjoja ja elokuva

 

Vaihteeksi katsaus muutamiin katsomiini sarjoihin ja yhteen elokuvaan. Ohjelman nimeä klikkaamalla pääset lukemaan sarjan kuvauksen valitsemastani (sarjat Mydramalististä ja elokuva IMDB:stä) paikasta. Kaikki nämä ohjelmat olen katsonut Netflixistä.

 

HELMENSUKELTAJAORJASTA KORUKAUPPIAAKSI (Kiina)

The Story of a Pearl Girl (40 jaksoa)

“After escaping a brutal pearl farm, Duan Wu, a skilled diver, meets merchant Yan Zi Jing and noble Zhang Jin Ran. Joining Yan's caravan, she gets drawn into the glittering world of jewels, while uncovering secrets about her past.”

Kiehtova ja koukuttava sarja niin henkilöhahmojen kuin miljöönkin osalta. Käänteitä ei puutu etenkään sarjan alussa. Loppua kohden tarina menettää hieman tenhoaan ja pliisuuntuu, mutta ei missään tapauksessa muutu paskaksi. Mahdollisesti olisin kaivannut tiivistystä joiltakin osin. Kokonaisuutena kuitenkin pidin paljon. 

Sarjassa on romanttisia sivujuonteita, mutta ne ovat hienovireisiä eikä tarvitse väistellä siirappimiinoja. Itsehän en silkkaa romantiikkaa jaksa, mutta taiten rakennetut (romanttisetkin) ihmissuhteet kuuluvat niin sarjoihin kuin oikeaan elämäänkin.

 

LOISET TUNKEVAT IHMISIIN (Etelä-Korea)

Parasyte: The Grey (6 jaksoa)

“Parasites fall from space and take over human bodies by controlling their brains. Jung Soo In survives a failed takeover and begins an uneasy coexistence with the parasite in her hand.”

Superkoukuttava ja tummantyylikäs scifikauhusarja, jossa veri lentää ja päät irtoilee. Goreilu ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista: kohtaukset eivät ole loputtoman pitkiä, vaan sopivasti juoneen kuuluvia. Kyseessä ei siis ole mikään splatter-sarja.

Henkilöhahmoissa (ja tarinassa) on syvyyttä. Harmillista että tässä on vain kuusi jaksoa. Tarina jäi kesken, joten toivottavasti tekevät joskus jatkoa. En tosin pidätä hengitystä odotellessa, koska lukemieni juorujen (joiden lähdettä en tiedä eli ovat tosiaan vain huhuja) perusteella sarjan jatko on peruttu.

MAFIOIDEN MITTELÖITÄ (Etelä-Korea)

Vincenzo (20 jaksoa)

Italiaan pienenä poikana lähetetty Park Joo Hyeong palaa Etelä-Koreaan poltettuaan vähän peltoa Italiassa. Koreassa hän sekaantuu kaikenlaisiin bisneksiin ja kohtaa ihmisiä, jotka muuttavat hänen elämäänsä.

Juoni erityisesti liittyen bisneksiin on ajoittain hyvin kieronpuoleinen. Saa olla tarkkana, että pysyy kärryillä, mutta sarjan edetessä asiat alkavat hahmottua paremmin.

Ihan katsottava, mutta minulle ongelmaksi muodostui sarjan “humoristinen” puoli. En ole korealaisen (enkä varsinaisesti minkään muunkaan) komedian ystävä, koska se ei yleisesti tyyliltään edusta makuani. En jaksa lauleskeluja, ilmeilyä tai muutakaan fyysistä (esim. hassu tanssiminen) huumoria. Sellainen lähinnä tylsistyttää. Pidän enemmän sanallisesta huumorista ja otan senkin mielellään kuivana.

Yksittäisten sinne tänne sijoiteltujen komediallisten kohtausten (osa henkilöhahmoistakin on melko komediallisia, mikä on minulle turn off) rinnalla kulkee vakavampikin virta ja siitä pidin ja sen takia jaksoin sarjan katsoa loppuun.

KULLANKAIVUU GOES GORE

 Sisu (elokuva, Suomi)

Sisun olisi taannoin voinut katsoa täkäläisessä elokuvateatterissa (postauksen ensimmäinen kuva), mutta eipä tullut mentyä. Kovasti harkitsen elokuviin menemisestä, mutta ilmeisesti en silti ikinä mene, vaikka leffateatteri on viidensadan metrin päässä himasta.

No, jatkan harkitsemista. Ehkä joskus harkinta-aika päättyy ja siirryn seuraavaan vaiheeseen eli lopetan harkitsemisenkin. Tai kenties joskus ihan oikeasti menen sinne. Que sera sera.

Sisu kertoo ex-sotilaasta Aatamista, joka etsii kultaa Lapin erämaasta. Saksalaiset sotilaat tulevat pilaamaan Aatamin toimet ja Aatamia harmittaa.

Elokuvassa ei pahemmin puhuta. Esimerkiksi Aatamin ensimmäinen repliikki on muistaakseni aivan elokuvan lopussa ja the end. Toki jonkin verran muuta dialogia on, mutta melko niukasti ja pääasiassa englanniksi (mikä tuli minulle yllärinä).

Gore leffa, jota ei herkkisten kannata katsoa. Näyttelijävalinnat ja -suoritukset ovat nappiin. Aatamia näyttelevä Jorma Tommila on vertaansa vailla, samoin erityisesti saksalaista sotilasta näyttelevä norjalainen Aksel Hennie. Todella onnistunut näyttelijäkaarti ja ohjaus/kuvaus!

Sisu ei tyyliltään (kohtuullisen aivoton äksönpläjäys) edusta makuani, mutta ihmeekseni pidin siitä. Että näinkin voi käydä. 

Luonnos: oodi luonnolle ja suomen kielelle

Luin marraskuussa Heli Laaksosen englanninkielisen teoksen The Nature of Finnish Nature, joka ihastutti minua kovin. Kyseisen kirjan rinnalla selasin hieman Laaksosen suomenkielistä teosta Luonnos (Otava 2022, s. 217), jonka olen nyt lukenut kokonaan.

Luonnos on persoonallinen ja uniikki potenssiin sata tietokirja Suomen luonnosta. Teksti on lyyristä ja leikillistä, mutta tärkeissä kohdin tarkkaa: ei mitään mutuilua, vaan faktat ovat faktoja ja niiden seassa lilluu uskomuksia ja anekdootteja.

Teoksen voi sanoa sisältävän faktallisia tarinoita tai tarinallisia faktoja, jotka lumoavat lukijan. Vetävät mukaansa milloin minnekin: sammalta tutkimaan, jäkälää ihmettelemään, maksalaatikkoa tekemään (on työläs, jos alusta asti itse).

Kirjassa on Laaksosen piirtämä kuvitus, joka sekin hivelee silmää.

Lampaat ovat erityisen lähellä sydäntäni ja nekin huomioidaan Luonnoksessa.

Lampaan pitää tietää koko ajan,
mitä on meneillään ja tuloillaan.
Se ei kestä kulman takana lymyävää.
Lammasjono mutkittelee, jos voi.
Jokainen haluaa omin silmin nähdä
muutakin kuimn edellä lepattavan saparon.

Tämän olen todentanut itsekin, kun paljon lampaiden seassa kuljen. Tosin lammas väistää. Koska

Lampaalle uusi tilanne on ensisijaisesti peto.
Peto voi olla
jyrkkä varjo,
ilmastointilaite,
naapurin kauraämpäri,
pelko toisen lampaan silmässä,
yksinäisyys.

Jään usein tuijottelemaan lampaita. Ne tuijottavat takaisin. Tiedän tai ainakin otaksun, että lammasta jännittää, jos suun käynti pysähtyy, jauhaminen lakkaa ja jäljelle jää pelkkä tuijotus. Joskus tulee hätäpissat (lampaalta siis). Sitten se juoksee kauemmas.

Empiiriset tutkimukseni (koekappaleina täkäläiset ”puolivillit” lampaat) osoittavat, että nelisen metriä haluaa lammas noin keskimäärin pitää hajurakoa ihmiseen – tai ainakin minuun. Joskus harvoin pääsee lähemmäs.

Luonnos on valovoimainen ja iloa tuova teos, jonka siksi haluan lisätä Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 7. Hyvän mielen kirja.

Suosittelen kirjaa kaikille, joita luonto ja eläimet vähänkin kiinnostavat. Ja itse asiassa, vaikka ei kiinnostaisi, voipi olla että tätä kirjaa lukiessa alkaa kiinnostaa! Luonnos on oodi Suomen luonnolle sekä suomen kielelle. Lisään Luonnoksen suosikkeihini.

The Nature of Finnish Nature

Luin ja katselin (kirjassa ihastuttava piirroskuvitus!) mielenkiinnolla Heli Laaksosen teoksen The Nature of Finnish Nature (Otava 2024, s. 112). Kirjan ovat englanniksi kääntäneet Richard Clarke ja Riikka Palonen.

 

The Nature of Finnish Nature on selkeästi suunnattu muille kuin suomalaisille lukijoille. Kirjan ensimmäisessä luvussa Laaksonen esittelee lyhyesti itsensä ja kertoo suhteestaan luontoon sekä mitä lukija voi tältä kirjalta odottaa.

Mainio “esipuhe” myös minulle suomalaiselle: vaikka Heli Laaksonen on minulle nimenä tuttu (lähinnä runoteoksistaan, joita en tosin ole lukenut), en varsinaisesti tiennyt hänestä mitään. Tiivis esittely oli siis paikallaan.

Teos on persoonallinen minitietokirja, jossa esitellään Suomen luontoa ja eläimistöä. Laaksosen tyyli on omintakeinen ja valittujen faktojen lisäksi mukana on vanhoja uskomuksia. Muun muassa palokärkeen liitetyistä puheista en ollut aiemmin kuullutkaan. Kuinka kiehtovaa lukea tällaisista “muinaisista” uskomuksista. Ja vielä enemmän sellaista esiintyy Laaksosen teoksessa Luonnos, joka lienee tämän englanninkielisen teoksen esikuva.

En ole Luonnosta lukenut (vielä) kokonaan, mutta selaillut sieltä täältä ja vertaillut tähän The Nature of Finnish Nature -teokseen. Kyseessä on selkeästi kaksi eri teosta eri kohderyhmille. Tämän tajutessani pyrin välttämään Luonnoksen lukemista, koska en halunnut liikaa verrata näitä teoksia toisiinsa.

Sen verran kävi kuitenkin ilmi, että Luonnoksen tyyli on – kenties luonnollisesti – huomattavasti runollisempaa ja “vapaampaa”. Käännöksestä – nimeä lukuun ottamatta – näyttää puuttuvan sellainen leikillisyys kuin Luonnoksessa. Mutta siis, kaksi eri teostahan nämä ovat.

Koska Suomen luonto on minulle tuttu ja myös Brittilän luonnosta on viidentoista vuoden kokemus, luin kirjaa maiden luontoja vertaillen. Sillä paljon samoja lajikkeita esiintyy molemmissa maissa ja suurin ero lieneekin lajien esiintymisten mittasuhteissa.

Otetaan esimerkiksi mustikat. Suomessa mustikoita löytää suunnilleen mistä tahansa (myös pääkaupungista), mutta täällä ei niinkään.

Mustikoita olen nähnyt muutamissa paikoissa Lake Districtillä (missä siis asun), mutta määrä on mitätön verrattuna Suomen mustikkamantuihin. Lisäksi löytämäni mustikat kasvavat fellsien rinteillä. Alhaalla en muista nähneeni muuta kuin pensasmustikoita, jotka täällä vissiin (mutua) ovat yleisempiä, mutta nehän ovat käsittääkseni istutettuja – eivät siis ole luonnonvaraisia kasveja edes.

Suurpetoja täällä ei ole, sen sijaan löytyy samat käärmelajit (kyy ja rantakäärme) yhdellä lisäyksellä (Smooth Snake/kangaskäärme, jota on tosin tavattu Suomessa vain Ahvenanmaalla).

Hyttynen, tuo Suomen kansallishyönteinen (NOT) myös mainitaan.

The mosquito’s central role in the ecosystem
is neither to whine, nor to drive forest goers insane.

Ei uskoisi, juuri tämän voisi olettaa olevan niiden elämäntehtävä. Voi jumalauta niitä on paljon Suomessa (juu juu, tiedostan, että alueellisia eroja on eikä hyttysiä tarvitse kaupungissa katsella). Viime kesänä sain jälleen olla maistelualustana ihan paiserutoksi asti viettäessäni aikaa mökillä.

Mökkitiluksilla ei hyttysiä pahemmin ollut, mutta tein useita patikoita ja joka kerta yllätyin (enkä ikinä oppinut eli hommannut jotain karkoitetta: ensi vuonna opin!) että mistä helvetistä niitä riittää. Luonnon rauhoittavasta vaikutuksesta ei voinut puhua, kun koko ajan inisi korvassa ja kierrokset oli pakko heittää puoliksi juosten saatanaa ja perkelettä kutsuen.

Täälläkin on hyttysiä, mutta erittäin vähän (olen nähnyt muutaman) ja ilmeisesti sellaisia lajeja, jotka eivät ainakaan ihmistä imeskele tai jos imeskelee, niin minua eivät toisin kuin suomihyttyset, jotka suorastaan rakastavat minua. Hevospaarmoja on, mutta niitäkin tosi paikallisesti lähinnä ympäristössä, jossa on karjaa.

Skotlannissa on pieniä saatanallisia hyönteisiä (Highland midge), jotka tulevat tuhansittain päälle ja ne nipistävät. Järki oli lähteä, kun ensimmäisen kerran sellaisen ihmeen koin. Niistä minulle ei tosin  tullut koskaan paiseita toisin kuin Suomen hyttysistä. Olen ilmeisesti allerginen hyttysenpistoille, koska minulla nousee niistä jäätävät paukamat, jotka pysyvät iholla useita päiviä – jopa viikon. Antihistamiini auttaa kutinaan, mutta ei estä paiseruttoa.

Oli mieltä ilahduttavaa lukea tätä kirjaa vertaillen mielessään molempien maiden maisemia ja metsiä. Metsät ovat melko toisenlaisia täällä kuin Suomessa, vaikka samoja puulajeja esiintyy. Toki molemmista maista löytyy monenlaisia metsiä sekametsistä havumetsiin, mutta silti koen ne erilaisiksi: seisoessani täällä metsässä, harvemmin tulee suomimetsä mieleen ja sama toisinpäin.

The Nature of Finnish Nature osoittautui mainioksi fiilistely- ja vertailukirjaksi. Luulen, että Luonnos kolahtaa minuun vielä kovemmin, sillä otaksun sen siivin pääseväni nostalgiatripille sekä Suomen luontoon että kieleen. Todennäköisesti myös opin lisää uusia uskomuksia ja muuta vastaavaa!

Ajattelin antaa “Suomen luonnon” lahjaksi naapurilleni, joka luonnon lisäksi rakastaa lukemista. Luulen, että hän löytää kirjasta paljon tuttua ja myös uutta. Yhtäläisyyksien näkeminen luonnossa on osittain sama kuin yhteisten piirteiden näkeminen eri kulttuureissa.

Niin että tässäpä ihastuttava lahjavinkki ulkomaalaiselle ystävälle!

Ehkäpä elämäni nopeimmat seitsemisen kilsaa viime kesänä Suomessa!

Miten kirja päätyi lukuuni?

Kirjabloggaaja-toveri kysyi kirjailijan puolesta olisinko kiinnostunut tällaisesta kirjasta. Sanoin, että kyllä kiinnostaa, mutta en lupaa mitään bloggauksia tai muutakaan. Kirjailija lähetti minulle molemmat tuoreet, tässäkin postauksessa mainitut kirjansa, mikä ilahdutti todella kovasti (kiitos isosti!).

Entä miten kirja päätyi blogiini: koska se herätti runsaasti ajatuksia ja halusin kirjoittaa siitä eli toimin samoin kuin kaikkien lukemieni kirjojen kohdalla. Rahaa ei liikuteltu eikä sopimuksia tehty.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirjalla ei ole päähenkilöä.

Lavastuksia ja roolisuorituksia

Arttu Tuomisen Lavastaja (Wsoy 2024, s. 320) on kuudes eli päätösromaani ns. Delta-sarjalle. Melkoinen päätös onkin, mutta ei mennä asioiden edelle.

 

Aiemissa Delta-sarjan kirjoissa on selvitettävän rikoksen ohella “valokeilaan” noussut joku kirjojen keskeinen henkilö Porin poliisista. Esimerkiksi edellisessä kirjassa eli Vapahtajassa erityistä huomiota sai Susanna Manner.

Lavastajassa valokeilaan päätyvät kaikki lukijalle ennestään erityisen tutut poliisit: Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja Susanna Manner. Tämän kirjan kohdalla voi puhua ihan konkreettisesta valokeilasta, sillä Lavastajalla on kunnianhimoinen projekti, johon kullekin poliisille on kirjoitettu oma roolinsa.

“Näytelmä” polkaistaan käyntiin, kun poliisin tietoon tulee tapaus, jossa koko perhe löydetään surmattuna kotisohvaltaan televisiota katsomassa. Lavastus on taiten tehty ja se olisi idyllinen, ellei koko perhe koiraa myöten olisi kuollut.

Tapaus tuntuu käsittämättömältä, mutta pian poliisi löytää (uusien ruumiiden lisäksi) vihjeitä joiden avulla alkaa keriä vyyhtiä auki. Vihje johtaa toiseen välillä vähän liiankin mukavasti. Onko se sattumaa vai ohjaileeko joku ulkopuolelta poliisin tutkimuksia?

“Näytösten” (kirja on jaettu seitsemään osaan ja nimetty antiikin Kreikan käsitteiden mukaan ensimmäisen osan nimen ollessa Poiesis) välissä lukijaa puhuttelee – ja myös ajatuksia ohjailee – muuan Harri, jota Lavastajaksi voimme kutsua. Harri kujeilee lukijan kanssa, vihjailee menneestä ja tulevasta, vähän itsestäänkin, haluaa lukijan tietävän vähän muttei liikaa, asettaa ennakko-odotuksia siitä, mitä tapahtuu. Mutta tapahtuuko niin?

Taiten rakennettu romaani, joka kiihtyy loppua kohden alkaen käydä suorastaan ylikierroksilla. Lavastaja on Delta-sarjan surrealistisin romaani, mutta riittävän uskottava omassa maailmassaan.

Kirjan lopusta on käyty paljon spekulaatiota ja minulla on siitä oma käsitykseni, jota en aio blogiini kirjata, koska en halua spoilata juonta enkä toisaalta OHJATA ketään taipumaan omalle tulkintakannalleni (kuitenkin, jos olet lukenut kirjan ja haluat keskustella sen lopusta kanssani, voit mailata minulle: s-postiosoitteeni on sivun oikeassa yläreunassa).

Sillä loppu on tulkinnanvarainen.

Makustelin sitä muutaman päivän ennen kuin päädyin siihen tulkintaan, mihin päädyin. Luonnollisesti pidän omaa tulkintaani “oikeana” (sikäli kun tällaisiin mitään oikeaa tulkintaa on paitsi tietysti kirjailijalla itsellään), koska lukijana minulla on oikeus tulkita miten haluan ja käytän mielelläni tätä oikeutta.

Itse asiassa eräs syy, miksi rakastan kirjaillisuutta on juuri se, että saan tulkita ja päättää itse (tietokirjat tietty asia erikseen, mutta kun on kyseessä fiktio). Toki kirjailija voi ohjata (ja usein ohjaakin) ajatuksia tiettyyn suuntaan, mutta mitä epämääräisempi johdatus on kyseessä, sitä enemmän jää lukijalle tilaa spekuloida ja tehdä omia johtopäätöksiä.

Lavastaja tosiaan vaatii sulattelua, mutta mitä kauemmin sulattelin, sitä enemmän aloin kirjasta pitää. Mahdottoman ovela ja mielestäni mainio päätös Delta-sarjalle! Olisin kyllä voinut sarjan parissa jatkaa pidempäänkin, mutta arvostan Tuomisen taitoa rakentaa kokonaisuuksia, jotka joskus päättyvät. Lavastaja menee heittäen suosikkeihini.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Ehkä ei herkimpien kannata tätä lukea. Murhatavat ovat melko brutaaleja, vaikka niitä (murhia) ei tekijän näkökulmasta kuvailla. Tutkimuksissa tietysti asiaa käsitellään.

Delta-sarja julkaisujärjestyksessä:

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja
6. Lavastaja

Lavastajan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024. Oli muuten ensimmäinen tänä vuonna julkaistu kirja, jonka luin.

Suomessa luetut

Nina Beier: Women & Children, Kiasman edusta.

Kesäreissu Suomeen on päättynyt ja olen taas kotona. Ihan niin paljon en ehtinyt lukea kuin alun perin kuvittelin, mutta eipä mennyt mikään muukaan niin kuin kuvittelin.

Klassikkohaasteeseen sain tosiaan luettua Emmanuel Carrèren Viikset mutta bloggausta en saanut aikaiseksi. Viikset kujeilee ja koettelee toden ja epätoden rajoja. Kaiken keskiössä on viikset, jotka kirjan päähenkilö ajaa kirjan alussa. Päänvaivaa koituu siitä, ettei edes oma vaimo huomaa muutosta. Onko miehellä mitään viiksiä alun alkaenkaan ollut? Ja jos ei, niin mikä muu on ehkä olematonta? Ihan ok romaani, mutta ennakko-odotukseni olivat suuremmat. Ei siis kolahtanut minuun sillä lailla kuin oletin.

Mökkipaikkakunnan kirjastosta lainasin viisi kirjaa, joista ehdin kaksi lukea. Vihdoin sain käsiini Tiina Laitila Kälvemarkin H2O:n, jonka olen halunnut lukea sen julkaisusta lähtien. Hyvää kannatti odottaa eli pidin kovasti. En jaksa enää palata kirjaan, koska koen vaikeaksi kirjoittaa kirjasta, jota minulla ei ole edessäni.

Sama koskee siten myös Satu Vasantolan romaania Kun isä osti Merenkurkun, josta niinikään pidin kovasti – ehkä jopa vielä enemmän kuin H20:sta, vaikka tuskin on mielekästä vertailla kahta upeaa kirjaa, jotka ovat upeita eri tavoilla. Molempien kirjailijoiden kirjoja haluan lukea lisää.

Lapinlahti, Helsinki.

Eräästä divarista ostin matkakirjaksi Antti Tuomaisen Kaivoksen. Ehdin lukea sen ennen viimeistä matkaa (eli lentoa), joten sitäkään kirjaa ei minulla enää ole. Jätin sen Suomeen, koska en viitsi turhaan lisätä painoa laukkuun.

Kaivos oli kuitenkin melkoinen yllättäjä: olen lukenut Tuomaiselta useita teoksia (Veljeni vartija, Synkkä niin kuin sydämeni, The Healer/Parantaja, Mies joka kuoli ja Palm Beach Finland)  ja rankkaisin Kaivoksen melkeinpä parhaaksi lukemistani.

Alppipuisto, Helsinki. Olen kotoisin Helsingin Alppilasta.

Varsinaiseksi matkakirjaksi päätyi Maja Lunden Unelma puusta, jonka sain kirjabloggaajien tapaamisessa (kiitos paljon!) Helsingissä. Aloin lukea kirjaa ennakkoluuloisesti, sillä Unelma puusta on neljäs eli päätösosa niin kutsutussa ilmastokvartetissa.

Sarjan ensimmäinen romaani on Mehiläisten historia (se on minulla täällä kotohyllyssä enkuksi, mutta lukematta vielä) ja siitä tuttu Tao esiintyy myös Unelma puusta -romaanissa. Mietin missaanko jotain, kun sarjan konteksti puuttuu minulta kokonaan, mutta toisaalta tämä voi olla jännääkin: kun luen Mehiläisten historian, tiedän jotain jota en tietäisi ellen olisi lukenut tätä Unelmaa puusta ensin. Ainakaan 160 luetun sivun perusteella kontekstin puute ei häiritse tarinan ymmärrettävyyttä ja olen pitänyt todella paljon tästä kirjasta.

Onko joku lukenut tämän koko kvartetin tai osan sen kirjoista ja kenties jopa satunnaisessa järjestyksessä? Minulle tällainen järjestyksen sotkeminen on merkittävä asia, koska yleisesti ottaen olen melko jähmeä ja haluan lukea sarjojen kirjat järjestyksessä.

Maja Lunden Ilmastokvartetti:

1. Mehiläisten historia
2. Sininen
3. Viimeiset
4. Unelma puusta

Bensalla valoa pimeyteen

Otsikolla viittaan kirjan takakannen teaseriin:

Pimeään maailmaan saa valoa vain bensiinillä.

Arttu Tuomisen Vapahtaja on viides eli toiseksi viimeinen osa ns. Delta-sarjassa. Luonnollisesti olen lukenut kaikki aiemmat sarjan kirjat, joista lista postauksen lopussa.

Vapahtajassa liikuskellaan tuttuun tapaan Porissa. Porissa on levotonta: nuorisojoukot herättävät pelkoa alueella, samoin ollaan huolissaan jengiytymisestä sekä huumeiden käyttämisestä ja diilaamisesta. Kun Kuntoradalta löytyy poltettu ruumis, epäilee poliisi aluksi alueella vaikuttavaa nuorisojoukkoa.

Sitten tapahtuu toinen polttomurha, jossa kohteena on ensimmäisen uhrin lailla koditon laitapuolen kulkija. Ryöstömurha ei vaikuta todennäköiseltä, sillä mitään ryöstettävää ei kodittomilla ole. Lisäksi poliisin korviin kantautuu huhuja ns. vapahtajasta, joka auttaa kodittomia löytämään uuden alun tai muulla tavoin vapautumaan tuskistaan.

Murhatutkintaa johtaa Susanna Manner, jolla on omia päivänvaloa kestämättömiä huolia. Manner nimittäin pelkää poikansa mahdollisesti sekaantuneen tapaukseen jollakin tavalla. Tai sitten ei. Epätietoisuus raastaa ja Manner on äitinä valmis tekemään lähes mitä tahansa suojellakseen poikaansa. Tuo suojelutarve ylittää moraalin rajat ja ohjaa Manneria tekemään harkitsemattomia ratkaisuja – tai ehkä kuitenkin varsin harkittuja, mutta kyseenalaisista syistä.

Rikostutkija Jari Paloviita syventyy tutkimaan tapausta tutustumalla muun muassa syrjäytyneiden maailmaan. Kukaan tuskin vapaaehtoisesti jättäytyy kodittomaksi, vaan taustalla on aina paljon muutakin. Kyynisimmät pitävät syrjäytymistä ja kodittomuutta henkilön omana vikana unohtaen, että emme me tänne tasa-arvoisiin oloihin synny. Mitä tahansa voi tapahtua ja joillekin seuraukset voivat olla hyvinkin traagiset.

Vapahtajassa käsitellään tunnistettavia, ajankohtaisia aiheita: Huoli nuorison jengiytymisestä Ruotsin tapaan, syrjäytyminen, asenteet huono-osaisia kohtaan jne.

On tilanteita, jolloin yleisesti suoraselkäisenä pidetty henkilö astuu rajan yli. Sellainen henkilö, jonka ei kuvittelisi sellaista missään tilanteessa tekevän. Henkilö, jolla pitäisi olla selkärankaa ja oikeustajua. Mutta kenties lopulta meistä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, jos olosuhteet osuvat kohdilleen – niin hyvässä kuin miksei pahassakin.

Tuomisen kirjoissa parasta onkin juuri henkilöiden rosoisuus ja johdonmukaisuus, joka on ehkä johdonmukaista vain henkilölle itselleen. Ulospäin se saattaa näyttää ristiriitaiselta ja jopa epäuskottavalta, vaikka lopulta henkilö käyttäytyy omalle persoonallisuudelle ominaisella tavalla ja siten kun on itselle perustellut. Eri asia on, kuinka paljon ihminen valehtelee nimenomaan itselleen oikeuttaakseen tekonsa.

Vapahtajassa tiivistyy jälleen ne seikat, joista Tuomisen dekkareissa pidän: ajankohtaiset teemat ja niiden syvempi tarkastelu monesta kulmasta. Pelonsekaisella kauhulla odotan sarjan viimeistä osaa, joka ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan. Pidän ehdottomasti siitä, että Tuominen kirjoittaa sarjakokonaisuuksia (jotka ovat selkeästi mietittyjä ja ehyitä!) eikä keinotekoisesti jatka niitä ikuisuuksiin, mutta siinä on tietysti se huono puoli, että joutuu luopumaan hyvästä sarjasta ja sen henkilöistä.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Muutamia brutaaleja kohtia, mutta ei mitään superkauheaa.

Mielipide selkokielellä: Lyhyesti ja ytimekkäästi: saatanan hyvä.

Arttu Tuominen: Vapahtaja
Wsoy, 2023
s. 366

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja

Kuva tekoälyn kanssa.

Koulukiusaamisesta

Antti Röngän romaani Jalat ilmassa (Gummerus 2019, s. 224) käsittelee koulukiusaamista ja erityisesti niitä arpia, joita se jättää kiusattuun. Kiusaamiskuvauksia ei romaanissa monta ole, mutta kiusaamisen vaikutukset resonoivat romaanin keskushenkilön, nuoren Aaron, elämässä vielä kauan kiusaamisen jälkeen, kun hän on jo muuttanut toiseen kaupunkiin opiskelemaan.

Tämän aiheen (kiusaamisen pitkäaikaiset vaikutukset kiusattuun) sietäisi olla enemmän esillä, kun kirjoitetaan ja puhutaan kiusaamisesta. Turhan usein keskustelu kääntyy siihen, miksi kiusaaja kiusaa ja miksi juuri joku tulee kiusatuksi. Ei tällainen kiusattua auta: varsinkaan syiden etsiminen kiusatusta. On kokemusta, olen itsekin saanut osani kiusaamisesta.

On myös nurinkurista, että varsin usein kiusaaminen aiheuttaa (lisää) ongelmia nimenomaan kiusatulle kun taas kiusaaja saa jatkaa toimiaan rauhassa. On älytöntä, että monesti kiusattu joutuu vaihtamaan koulua kiusaajan jäädessä tuttuun opinahjoonsa. Tällainen antaa vahvan viestin siitä, että kiusattua rangaistaan vielä sen lisäksi että häntä kiusataan.

Kiusaajat perusteellisempaan syyniin ja siirto tarvittaessa muualle. Jos kiusaajakin tarvitsee apua, niin sitä tietysti täytyy järjestää, mutta ei niin että kiusaajia paapotaan ja kiusatut jätetään suorastaan heitteille.

Kiusaamisongelma on todellinen ja nykyaikana se on saanut vielä järkyttävämpiä muotoja, joista jokainen uutisia joskus lukenut on varmasti tietoinen. Enpä ole muuta kuin onnellinen, etten ole koululainen tässä ajassa, kun kiusaaminen voidaan videoida ja levittää nettiin nöyryytyksen maksimoimiseksi. Nähtävästi voi myös pahoinpidellä kiusatun hengiltä.

Harmi, että kiusaajia tuskin aidosti kiinnostaa, millaiset arvet he jättävät kiusattuun. Mitä asialle voi tehdä, että kiusaajien ymmärrys kasvaisi ja empatiakyky kehittyisi. Miten tuoda esille ja painottaa, ettei kiusaamisen syy ole kiusatussa: auttaa häntä pääsemään kokemuksistaan yli sen sijaan, että dumpataan jonnekin toiseen kouluun tai ei tehdä mitään.

Minulla ei ole vastauksia yhtään mihinkään, mutta toivottavasti näitä asioita jossain mietitään. Ja varmasti mietitäänkin, mutta saadaanko mitään aikaiseksi onkin sitten toinen juttu.

Tämä on vaikea aihe ja Jalat Ilmassa herätti minussa ajatuksia, joita en halua ajatella enkä varsinkaan tänne kirjata eli lopetan tähän. Tuli nyt melko ulkokirjallinen miete, mutta sallin sen itselleni koska blogiini voin ja aion kirjoitella mitä sattuu. 

Kotona, olen ehtinyt käydä myös pyöräilemässä. Kuvassa Thirlmere.

Olen saapunut onnellisesti kotiin ja ehtinyt käydä kirjastossa. Lainaan lähti Jane Harperin Exiles jota parhaillaan luen. Lisäksi pistin varaukseen kolme kirjaa, jotka ovat


Juan Gomez-Jurado: Red Queen (Espanjalaisen kirjailijan mysteeri/trilleriteos, vaikuttaa niin erikoiselta että pakko lukea plus aika vähän olen lukenut espanjalaista kirjallisuutta, joten siksikin kiinnostaa.)
Sinead O’Connor: Rememberings (Taas julkkismuistelmateos, joita en ”ikinä” lue. Tämä vuosi näyttää oleva poikkeuksellinen.)
Carine McCandless: The Wild Truth – The secrets that drove Chirs McCandless into the wild (Muistelmateos, joka liittyy Jon Krakauerin teokseen Into the Wild, jonka luin hiljattain.)

Sirkka

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kosmos, 2019

s. 188

 

Sirkka on harmaa kuin aamu-usva järven pinnalla yöstä raskaiden pilvien alla, jotka ehkä satavat tai sitten eivät. Sirkan koti on kuin syysaamun usva niityn päällä – siellä täällä vihertää, mutta muuten on harmaata.

Sanalla sanoen Sirkka on harmaa sekä sisältä että päältä. Mutta mitä sillä on väliä, jos pitää harmaasta. Ja järjestyksestä, rutiineista ja elämän yllätyksettömyydestä. Ei kaikkien tarvitse olla adrenaliininarkkareita, jotka hilluvat ympäriinsä aina uusia haasteita etsien.

Sirkka toi jonkin verran mieleeni Britt-Marien Fredrick Backmanin romaanista Britt-Marie kävi täällä. Sekä Sirkka että Britt-Marie ovat järjestysfriikkejä, joiden on vaikea sietää, jos asiat ovat ”väärällä” tavalla saati epäjärjestyksessä.

Sirkka ei voi myöskään sietää toisten tiettyjä tapoja, mutta sen sijaan että hyväksyisi ne, hän yrittää saada toisen muuttamaan tapojaan. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten Sirkka yrittää saada työtoverinsa Sepon muuttamaan joitakin tapojaan.

Sirkka itse kokee painetta äitinsä taholta, joka haluaa tuoda väriä Sirkan elämään. Sirkka ei siitä pidä, mutta ilmeisesti hänelle ei tule mieleen, että juuri samaa hän on yrittänyt itse tehdä Sepolle.

Pidin Sirkasta romaanina eikä sen tyyli käynyt hermoilleni kuten romaanin Britt-Marie kävi täällä. Sirkka on suoraviivaisempi ja siitä puuttuu lässytysmäisyys.

Ihmisen persoona (ja temperamentti) on mitä on ja sitä voi tiettyyn rajaan asti muuttaa tai kehittää, mutta eipä se peruspersoona sieltä koskaan katoa. Eikä tarvitsekaan – pääasian pitäisi olla että on sinut itse itsensä kanssa. Hyvä olisi myös laajentaa se koskettamaan kanssaihmisiä eikä olettaa, että he muuttuvat mieleiseksi.

Vaikka pidin Sirkasta kirjana, en varsinaisesti pitänyt Sirkasta persoonana. Minulle on melko lailla punainen vaate sellaiset ihmiset, jotka eivät anna toisten olla sellaisia kuin ovat. Lukiessa näille asioille voi hymähdellä ja naurahtaa, mutta mietin jos tosi-elämässä kohtaisin Sirkan, en usko että jaksaisin häntä kauan katsella.

Mutta sellaista se on: ei kaikkien kanssa voi eikä varsinaisesti tarvitse edes olla tekemisissä. Thank God.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Sirkan kohtaan 33. Kirja, jonka voit lukea kerralla alusta loppuun. En lukenut, mutta periaatteessa olisin voinut.

 

*

Esteettistä silmääni häiritsee Suomessa vääntämieni postausten erilainen fontti. En pääse kierrättämään tekstiä Notepadissa, kuten tavallisesti teen, koska tässä paskassa kannettavassani ei sellaista tietääkseni ole. Minähän en koskaan kirjoita tekstiä suoraan blogiin, vaan kirjoitan sen Wordissa.

Miten ruokasi eli elämänsä?

Elina Lappalaisen tietokirja Syötäväksi kasvatetut kuvaa kirjan sisältöä sataprosenttisen osuvasti ja kannen alaotsikko ”miten ruokasi eli elämänsä” täydentää sanoman, mikäli se silti jäi epäselväksi.

 

Otaksun, että suurimmalla osalla ihmisistä on jonkinlainen käsitys siitä, millaisissa olosuhteissa kotimaansa tuotantoeläimet (eli siis eläimet, joilla ei ole mitään muuta kuin välinearvoa ihmiselle) elävät. Eri asia on, miten lähellä tai kaukana totuutta nuo käsitykset ja mielikuvat kullakin ovat.

Lappalainen käsittelee teoksessaan neljän Suomessa tyypillisimmän tuotantoeläimen elinkaaren ja olosuhteet. Nämä eläimet ovat kana, broileri, nauta ja sika. Jokaisen eläinkunnan tuotteita syövän olisi hyvä tutustua siihen, miten monen mutkan ja kärsimyksen kautta se ruoka sinne lautaselle päätyy.

Lappalaisen näkökulma on tuotannon salliva eli kirjassa ei käydä arvopohdintaa siitä, onko eläinten kasvattaminen yksinomaan ravinnoksi eettistä. Sen sijaan Lappalainen keskittyy pohtimaan tuotantoeläinten hyvinvointia (itse puhuisin pahoinvoinnista, mutta Lappalaisen asenne on neutraali ja rakentava) prosessin aikana.

Lappalainen on tehnyt mittavan tutkimustyön ja vieraillut lukuisilla eri tuotantotiloilla. Yksittäisten tilojen kohdalla voi olla suuriakin eroja sen suhteen, miten eläimiä kohdellaan. Pääasiassa eläinten hyvinvoinnin eteen tehdään vain lain vaatima minimi. Perusteena on tietenkin raha niin kuin aina: paremmat olot maksaa liikaa, kun ala ei muutenkaan ole järin tuottoisa.

Minulle yllättävintä tässä kirjassa olikin, miten huonosti ala tuottaa. Tilat pyörivät lähinnä tukirahoilla. Mietin kannattaisiko lihan kuluttajahintaa nostaa, koska sen tuotantokulutkin ovat korkeat ja välissä on monta kvälikättä vaatimassa oman osuutensa. Kyllähän se tuotantohinta näkyy muidenkin tuotteiden kohdalla kuluttajahinnoissa.

Miksi lihatuotteiden pitäisi olla halpoja? Ja miksi kasviksista kuitenkin revitään saatanallisia hintoja? (kysymykset ovat retorisia) Myös verotuksella voi ohjata ja palkita kuluttajaa terveellisempien/eettisten ruokien äärelle. Tiedän, että osasyy hinnoitteluun on kilpailu: jos suomalaiset tuotteet ovat liian kalliita, kuluttajat siirtyvät ostamaan enemmän tuontilihaa.

Eläimiä jalostetaan tuotantoon sopivammiksi toivottavien ominaisuuksien ollessa lehmillä runsas maidon tuottaminen ja lihakarjalla nopea kasvu jne. Jalostamisessa ei oteta huomioon eläimen hyvinvointia ja luontaisia piirteitä: tarve käyttäytyä lajityypillisesti ei katoa mihinkään jalostuksessa, vaikka ihmeekseni olen sellaisiakin väitteitä kuullut.

Kirjassa on paljon toisteisuutta, mutta koska teksti on sujuvaa ja helppotajuista, on Syötäväksi kasvatetut varsin nopealukuinen. Minulla tosin lukeminen kesti, koska en ole muutenkaan pahemmin lueskellut viime aikoina. Lisäksi tunnustettakoon nyt, että minua ajoittain pänni kirjan lukeminen (liittyen juuri eläinten surkeisiin oloihin, vaikka se tiedossani toki olikin – silti oli masentavaa ja raskasta lukea aiheesta).

Syötäväksi kasvatetut on Elina Lappalaisen esikoiskirja ja se voitti Tieto-Finlandian 2012. Vaikka kirja on julkaistu kymmenen vuotta sitten, on se edelleen erityisen ajankohtainen. Kirjassa esiin tulleille epäkohdille tuskin on mitään tehty eivätkä eläinten olot juuri kirjan julkaisusta ole muuttuneet.

Onneksi kasvissyönti on lisääntynyt ja lisääntyy. Itse alkaessani kasvissyöjäksi noin vuonna 1994 vegejä pidettiin lähinnä ituhippeinä, friikkeinä, kettutyttöinä ja muina pelleinä. Itse en ole koskaan ”mainostanut” kasvisyöntiäni enkä muutenkaan ole erityisen kiinnostunut puhumaan ruuasta tai syömisestä - en omasta enkä toisten.

Etenkin muinoin kasvissyöntiä piti puolustella ja vastata iänikuisiin kysymyksiin ”mistä saat sitä ja tätä ravintoainetta, kun et syö lihaa ja plaa plaa…” Voisin veikata, että suuri osa vegeistä on huomattavasti ravintotietoisempia kuin sekasyöjät keskimäärin, joten kysely on melko turhaa ja lisäksi sen kyllä huomasi, ettei kyseessä ollut aito huoli vaan vähättely ja muu epäluulo. Monille tuntui toisen vegeys menevän tunteisiin. Onneksi sekin asia on muuttunut, vaikka kyllähän typerää kommentointia edelleen näkyy erityisesti somessa. Otaksun, että kyseessä on vain äänekäs öyhöttäjäjoukko.

Jostain syystä moni kokee aiheelliseksi selitellä minulle lihansyömisiään. Sitä en ole koskaan pyytänyt eikä siihen ole tarvetta. En minä ole mikään tuomari eikä minulle tarvitse perustella omia valintojaan. Ne voi kukin perustella itse itselleen.

En ole luonteeltani aktivistiksi sopiva, mutta arvostan aktivisteja: heitä tarvitaan, koska mikään ei koskaan muutu, ellei venettä keikuteta. Siksipä linkkaankin tähän Oikeutta eläimille -yhdistyksen julkaisemat tuoreet salakuvat eri sikatiloilta (ei herkille, vaikka jos joulupöydässäsi oli kinkkua, niin  ihan periaatteesta olisi hyvä avata silmät ja tutustua tosiasioihin).

Jos jostain syystä haluat kysyä juuri minulta jotain tähän aiheeseen liittyen, niin kysy pois. Vastaan jos osaan. Mahdollisiin asiattomiksi katsomiini kysymyksiin tuskin vastaan.

Kadonneiden jäljet

Arttu Tuomisen kirjat ovat sellaisia, joita odotan aina into pinkeänä. Nyt en suomireissun takia voinut Häväistyjä lukea ihan tuoreeltaan, mutta kyllähän elokuussa julkaistu kirja on mielestäni edelleen uusi. Minun kategoriassa vuodenkin ”vanha” kirja on vielä uutuus. Parikin vuotta ”vanha” on minulle vielä uusi.

En pidä sellaisesta hektisestä ajatusmaailmasta, jossa kaikki vanhenee suunnilleen saman tien kun ne on tuotu esille. Onneksi voin irtisanoutua kyseisestä hektisyydestä.

Mutta asiaan eli kirjaan.

 

Häväistyt on Arttu Tuomisen Delta-sarjan neljäs kirja (sarjaan tulee ymmärtääkseni kuusi kirjaa eli vielä kaksi). Sen voi varsin hyvin lukea itsenäisenä teoksena, mutta mielestäni sarjan aiemmin julkaistut kirjat kannattaa myös lukea – ihan niiden tarinoiden sekä henkilöhahmojen takia. Häväistyt saa syvyyttä, kun tietää ”vakituisten” henkilöhahmojen taustoja.

Toisaalta sarjaa voi lukea ikään kuin palapelinä eli missä järjestyksessä tahansa: moni asia valottuu silloinkin, mutta eri aikaan. Voi itse asiassa olla jännäkin, jos rohkenee rikkoa ajallisen kronologian ja lukea kirjat mielivaltaisessa järjestyksessä. Itsehän en pedanttina lukijana sellaiseen kovin helposti taipuisi.

Jokainen sarjan kirja on omanlaisensa kokonaisuus. Häväistyissä jo aiemmin tutuista poliiseista keskiöön nousee vanhempi konstaapeli Linda Toivonen.

Kun 13-vuotias Laura katoaa kotimatkalla, ei tapausta aluksi oteta kovin vakavasti. Teinit unohtuvat helposti asioilleen ja ajankulu hämärtyy, myös karkailua esiintyy. Lauran äiti on kuitenkin vakuuttunut, että jotakin kamalaa on tapahtunut.

Linda Toivosen selvitellessä Lauran katoamista käy ilmi asioita, jotka Laura on pitänyt salassa: Lauran tietokoneelta nimittäin löytyy materiaalia, joka viittaa siihen että Lauralla on salainen elämä netin syövereissä. Tutkinta muuttuu pian murhatutkinnaksi, kun Lauran ruumis löydetään.

Tapaus järkyttää tietenkin kaikkia, mutta eritysesti se saa Toivosen pohtimaan omaa samanikäistä tytärtään. Mistä hän voi tietää, mitä salaisuuksia omalla tyttärellä mahdollisesti on? Nuorilla on omat salaiset elämänsä, joihin vanhemmilla ei ole pääsyä. Mistä tietää pitääkö olla huolissaan? Toivosen huolta lisää karmea aavistus, ettei Lauran murhatapaus ole ainoa laatuaan. Löytyy nimittäin yhdistävä tekijä: Peter Pan.

Aiemmin kadonneiden tyttöjen huoneista jossakin muodossa esiin pompsahteleva Peter Pan saa Toivosen hälytyskellot soimaan. Moni varmaan muistaa omasta lapsuudestaan Peter Panin, minäkin. En ole koskaan tosin lukenut alkuperäistä J.M. Barrien Peter Pan -teosta, vaan ainoastaan nähyt Walt Disneyn version siitä. Syntyi nyt tarve lukea tuo alkuperäinenkin teos.

Rinnan nykyajan kanssa avautuu Toivosen nuoruus ja erityisesti hänen kokeilunsa mallimaailmassa, joka päättyi aikanaan katastrofaalisesti. Toivosella tuskin on ollut mahdollisuutta käsitellä nuoruuden tapahtumia ja ne selkeästi kummittelevät hänen mielessään edelleen.

Linda Toivosta voisi kuvailla sanoilla tarkka, herkkävaistoinen ja tunnollinen. Ja toimintakykyinen alkoholisti, jonka toiminta- ja arviointikyky tosin ovat murenemassa kovaa kyytiä palasiksi. Toivonen tajuaa itsekin tilanteensa ainakin jollakin tasolla, mutta se wake up -call puuttuu.

Alkoholismi on päihderiippuvuus, jonka luonteeseen kuuluu sekä itselle että muille valehteleminen ja juomisen vähättely.  Alkoholisti usein luulee, ettei kukaan huomaa hänen juomistaan, mutta itse asiassa erityisesti lapset kyllä huomaavat, jos vanhempi tai vanhemmat juovat. Moni muukin huomaa, mutta toisten juomiseen tuntuu olevan tosi vaikea puuttua.

Alkoholismi on melko kulunut aihe dekkareissa, samoin poliisien traumat sun muut menneiden draamat. Tuominen kuitenkin osoittaa, että näitäkin aiheita voi käsitellä tuoreesti olematta kliseinen. Henkilöt ovat usein ristiriitaisempia ja loogisia epäloogisuudessaan kuin miltä päälle päin näyttää. Tämä näkyy muun muassa Paloviidan (tuttu aiemmista kirjoista) käytöksessä. Joskus halu auttaa ei varsinaisesti auta autettavaa.

Mainittakoon, että vaikka itse tässä keskityn Toivosen alkoholismiin, niin Häväistyssä se ei ole  päällekäyvää. Se on enemmänkin yksi kude matossa, yksi Toivosen persoonaa ja käytöstä selittävä piirre, joka sulautuu saumattomasti tarinaan.

Brutaalisuusmittari: 1/3

Summa summarum, vaikuttava lukukokemus, mutta sitä uskalsin odottaakin. Arttu Tuomisesta on vuosien saatossa tullut eräs lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit ja mielestäni hän on kehittynyt hurjasti kirjailijauransa aikana.  

Arttu Tuominen: Häväistyt
Wsoy, 2022
s. 396

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjaluotsi.


Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt

Veemäiset tilikirjat

Voihan tilikirjat, venäläiset sellaiset.

Eipä voisi noin yleisesti ottaen tilikirjat vähempää kiinnostaa, mutta jälleen saan huomata että minuahan kiinnostaa lopulta mikä tahansa, jos se on oikein (eli minulle sopivalla tavalla ja oikeaan aikaan) tarjoiltu. 

Kiinnostuin Anniina Tarasovan Venäläisistä tilikirjoistani maaliskuussa 2018 luettuani kirjasta Amman blogista. Tuolloin sijoitin kirjan mentaaliselle ehkä-lukulistalleni ja sinne se jäi, kunnes kuuntelin Takakansi-podcastista Anniina Tarasovan haastattelun ja innostuin niin paljon että kirja siirtyi ehkä-listalta pakko lukea -listalle. Ostin kirjan Suomesta ja se oli muuten myös oivallinen matkakirja!

Kriteerini matkakirjalle:

- tarpeeksi pitkä, ettei lopu kesken
- koukuttava ja etenevä
- kohtuullisen selkeä
- lyhyehköt luvut tai muuten sellainen, että se on helppo jättää äkillisesti kesken ja siihen on silti helppo palata

Tarasovan romaani on tätä kaikkea ja paljon muuta. Olen yllättynyt, miten kovasti viihdyin kirjan parissa. Tyyli ei nimittäin ole omintani: chick litiä trillerimäisin höystein.

Tarinan keskiössä on Reija Wren, joka saa komennuksen Pietariin suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Suomeen jää poikaystävä, joka ei ole järin iloinen Reijan komennuksesta. Mutta minkäs teet: kun tulee mahtava tilaisuus, on siihen tartuttava.

Pietarin työelämä poikkeaa suomalaisesta eikä tarkastus suju kitkattomasti. Se johtuu paljolti myös siitä, että ei pitäisi tarkastella liian syvältä. Tai tietyistä paikoista. Reija on kuitenkin tunnollinen ja tehokas työssään eikä hänelle alkuun tule mieleen, että jotain oikeasti suurta ja hämäräperäistä saattaa muhia taustalla, kun tarpeeksi kaivaa – ennen kuin hän on kaivanut tarpeeksi.

Omituisia asioita tapahtuu ja ne vaikeuttavat Reijan työtä. Kyseessä eivät ole vahingot, vaan joku sabotoi tutkimuksia tahallaan. Mutta kuka ja miksi?

Tutkimusten ohessa Reija nauttii Pietarin yöelämästä ja vähän muustakin. Hän ei todellakaan ole mikään kuiva (no pun in.) tilintarkastaja.

Kirjan mahtavinta antia ovat ehdottomasti miljöö ja ihmissuhteet yleisesti. Tarkoitan kaikkia ihmissuhteita liittyen työhön ja vapaa-aikaan – en siis erityisesti mihinkään sutinaan liittyviä suhteita, joita niitäkin on. Kirjassa on useita taiten kuvattuja ja moniuloitteisia henkilöhahmoja Reijan itsensä lisäksi. Pidän siitä, ettei kenestäkään ole tehty pyhimystä eikä toisaalta ihan läpipaskaakaan.

 Esiin nousevat myös kulttuurista juontavat ihmisten erilaiset ajatustavat ja -raiteet, jotka hämmentävät Reijaa, vaikka hän niistä onkin tietoinen. Silti toisten puheiden tulkinta ei ole aina helppoa: vaikka ymmärtäisi sanotun, se pitäisi vielä osata tulkita oikein.

Aivan mahtava kirja, ihan uskomattoman hauska ja viihdyttävä! Pietarin kadut ja kahvilat (plus juottolat) tulevat liki, ihmisten hengityksistä nousee höyry – niin elävästi on kaikki kuvattu.

Jokin tässä kirjassa iski hermooni – luin sen juuri oikeaan aikaan. On oikein hykerryttävä olo ja harmittaa, etten tullut hankkineeksi saman tien sitä toista osaa eli Kuoleman kulisseja. Noh, tiedän mitä ostan ensi vuonna paluumatkakirjaksi!

Suurin huolenaiheeni kirjan suhteen:

Reija Wreniä verrataan takakannessa Bridget Jonesiin. Olen lukenut Helen Fieldingin Bridget Jones’s Diaryn muinoin tuoreeltaan enkä enää edes muista sainko luettua sen loppuun (ei tarvinne erikseen ilmoittaa – ilmoitan silti – etten lukenut jatko-osia saati ole katsonut kirjojen pohjalta tehtyä elokuvaa). Ihan kaameaa vatvomista koko kirja: ainoa mitä kirjasta muistan on, että Bridget asui M&S:n yläpuolella, josta osteli vaatteita, söi suklaata, joi viiniä ja laski kaloreita. Bridgetin persoonasta en muista mitään. Reija pesee Bridgetin kuusnolla.

Joten, ei kannata antaa kyseisen viittauksen latistaa, jos kirja muuten kiinnostaa. Toki chicklitmäiseen tyyliin Venäläisissä tilikirjoissanikin kohelletaan, mutta se on vain yksi sivujuonne. Todella muhkea ja rehevä romaani, jonka parissa matka taittui ja ympäröivä maailma katosi.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus 2018
s. 467

 

Kuvassa nappikuulokerasiani.