Noin viikko sitten varhaisaamulla Lontoosta alkanut matka päättyi iltamyöhällä Suomen keskiosiin. Tämä on nyt majapaikkani määrittelemättömän ajan. Reissun syy ei ole kovin iloinen, mutta en aio siitä sen enempää jauhaa.
 |
| Enkeli taivaan |
Olen lukenut monta hyvää kirjaa, joista tekisi mieli blogatakin, mutta en ole jaksanut. Ennen reissua ehdin kotona lukea Jari Salosen Kuokkavieraat (Otava 2016). Minun on vaikea kirjoittaa kirjasta, jos en saa sitä hipelöidä samalla, joten nyt vain tällainen suppeahko miete.
Kuokkavieraat aloittaa KRP:n komisario Jukka Zetterman -sarjan. Ja hienosti aloittaakin. Heti ensimmisellä sivulla tärähtää. Morsian ryöstetään häissään, mutta ryöstö ei olekaan osa ohjelmaa. Kyseessä on ihka oikea kidnappaus.
Uransa pikaistuksissaan sössineestä Zettermanista on tullut heittopussi, jota lähetellään sinne missä apua tarvitaan ja hän päätyy kiertotien kautta tutkimaan kidnappausta.
Kuokkavieraita ei olisi millään tahtonut laskea käsiskään enkä paljon laskenutkaan. Kirjassa on useampikin mielenkiintoinen henkilö ikääntyvän Zettermanin lisäksi. Sellaisia henkilöitä, joihin kiintyy - niin taiten heidät on kuvattu.
Juonen ja henkilöiden lisäksi kirjan kieli ja tunnelma hivelevät hermoja. Pidän Salosen sanailusta ja kepeyden alla piilevästä vakavammasta. Huumori on ajoittain ironista, mutta ei missään mielessä katkeraa, vaikka siihenkin voisi olla aihetta.
Ihailen Salosen kieltä, joka on helposti soljuvaa ja mietittyä. Sitä on ilo lukea. Iloani lisää se, ettei Salonen mene sieltä, mistä aita on matalin.
Tämä toimii aasinsiltaja suomen kieleen pesiytyneeseen tulla-futuurin mielipuoliseen käyttöön, jota viljellään kuin kauraa tukiaispellossa. Salonen ei viljele: hän osaa viljellä ilman tulemisiakin. Tulla-futuurin vältteleminen vaatii tietenkin aivotyötä: niin tiukasti se nähtävästi on istutettu suomen kieleen.
Elän edelleen luulossa (saa korjata, jos olen väärässä tai vanhentunut), että tulla-futuurin käyttäminen on ihan hyväksyttävää, jos sille on perusteltu syy. Perusteltu syy on esimerkiksi sekaannuksen vaara, eli täytyy voida erottaa nykyhetki tulevasta. Kun pelkkä preesens ei tee eroa, turvaudutaan liiankin herkästi tulla-futuuriin.
Meinasin oksentaa katsoessani telkkarista jotain ajankohtaisohjelmaa (oliskos ollut joku Suomi Areena tai vastaava), jossa asiat tulivat olemaan ja menemään lähes joka virkkeessä. Hyi saatana. Puhutussa kielessä sen vielä voi jotenkin hyväksyä, mutta että kirjallisuudessa.
Meillä on suomen kielessä tulevaisuutta kuvaavia sanoja, joilla voidaan ilmaista, että jokin tapahtuu TULEE TAPAHTUMAAN jossain hamassa tulevaisuudessa. Miten olisi vaikka huomenna, ensi viikolla, ensi vuonna. Miksi jonkin asian pitää TULLA TAPAHTUMAAN huomenna, kun pelkkä huomen viittaa tulevaisuuteen? Meillä on myös aikoa-verbi siltä varalta, ettei tarvitse tulla menemään hammaslääkärille, jos ei voi vain mennä.
Suurimman osan asioista voi ilmaista ihan selkeästi ilman tuota karseaa ja kielellisesti naurettavan kuuloista tulla-futuuria, jos vain hieman vaivautuu miettimään. Harmillista, että liian harva vaivautuu.
Luen tällä hetkellä Simo Hiltusen romaania Lampaan vaatteissa. Voi jestas, miten kauniisti kirjoitettu! Lampaan vaatteissa ei keinotekoiset futuurit kuki - siinä kukkivat huolella mietityt sanat ja kokonaiset virkkeet.
Kuulisin mielelläni muiden mielipiteitä tästä tulla-futuurista? Olenko ainoa, jonka korva itkee vaikkua sitä kuullessaan, silmät vuotavat rähmää sitä lukiessaan?
