Oi että, kohta se on täällä – nimittäin joulukalenterin loppu! Aiheena on tänään Makes me feel merry.
En ole juhlaihminen, en juhli edes omia synttäreitäni. Lapsena synttärit tietty olivat tärkeitä ja niistä tuli iloisa ja juhlallinen olo, mutta myöhemmin en niistäkään enää piitannut enkä piittaa edelleenkään.
Yleensä juhliin liittyy – tai ainakin liitetään – seurallisuus sun muuta rasittavaa. Se voi olla syy, miksei minua juhlat innosta. En ole erityisen seurallinen ihminen enkä varsinkaan jaksa suuria ihmismassoja. Pieni intiimi juhla voisi tulla kyseeseen. Sellainen, jossa on paikalla vain ihmisiä, joista oikeasti pidän ja jotka pitävät minusta plus tunnemme toisemme todella hyvin.
Isoissa juhlallisuuksissa on tietysti se hyöty, että voi kadota paikalta pikimmiten kenenkään huomaamatta. Tai olla peräti kokonaan menemättä.
Täten, mikään ei oikein saa minua juhlatuulelle eikä se minua haittaa (huvittavaa kyllä, se tuntuu haittaavan muita). En kaipaa sellaista fiilistä. Tykkään ilostua pienistä asioista tai olla ilostumatta, jos en jaksa.
Järisyttävä paljastus: En ole ikinä tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin ihmismassojen keskellä tai vaikka sukujuhlissa tmv. Sen sijaan en ikinä koe itseäni yksinäiseksi ollessani yksin.
Niin että annetaanpa myös ei-juhlaihmisten kukkia ja nauttia yksinolosta, jos ja kun se kerran on mitä he itse haluavat. Ei tuputeta omia seurallisuusvaatimuksia toisille. En minäkään arvostele ihmisten seurantarvetta. Olen kiitollinen, että minulla on silti muutamia aitoja ystäviä, jotka hyväksyvät minut (ja minä heidät) sellaisena kuin olen.
*Postauksen otsikko liittyy Betsy Byarsin nuortenromaaniin nimeltä Antakaa mun olla (The Cartoonist). Luin kirjan ollessani arviolta 7-10-vuotias. Muistan kirjasta lähinnä vain ullakon ja sen, että kirjan henkilöllä oli ihottumaa, jota hän raapi. Tässä kohden en tosin ole varma muistikuvieni oikeellisuudesta. Voisi olla kiinnostavaa lukea tuo kirja uudelleen näin aikuisena ja yrittää pohtia, miksi se silloin joskus kolahti.
Kyseinen kirja oli minulla mukana partioleirillä ja muistan, kun eräs toveri naureskeli minulle – hänestä kirjan nimi oli hassu ja hän hoki minulle ”Antakaa mun olla”. Muistan hämmentyneen oloni, koska en ymmärtänyt mitä hauskaa kirjan nimessä oli.
Mahtaako kukaan muistaa kys. kirjaa? Se on julkaistu Suomeksi 1980. Goodreadsissa voi lukea enemmän.
(Linnakuva tekoälyn kanssa yhteistyössä)
Tunnen paljolti samoin. Olen pitänyt vain aivan pakolliset juhlat, mikä tarkoittaa poikien yo-juhlia, en koskaan esim. omia pyöreitten vuosien kemuja tai yhteisiä 2 x 50v -juhlia miehen kanssa.
VastaaPoistaOlen kyllä seurallinen ja eloisa sitten kun jossain olen, mutta väsynyt jälkeenpäin ja jos on tylsää seuraa, ajattelen helposti, miten mukavaa olisi kotona omassa rauhassa.
Haluan kyllä, että perheenjäsenten kesken muistamme toisiamme, ja olisin surullinen jos minua ei muistettaisi syntymäpäivänä. Otan takaisin sitä, että lapsuudenkodissani ei juhlittu kenenkään synttäreitä. En tiedä, miksi. Luulen, että kyseessä oli ylimitoitettu työn korostaminen. Piti puurtaa.
Sama juttu eli asenteeni on, että jos kerran seuraan ja seurustelemaan olen menossa, niin kyllä sitten olen eloisa ja seurustelen enkä piiloudu nurkkiin. Jos ei seura tai tilaisuus kiinnosta tai koen sen tylsäksi, niin alan toki itsekin haaveilla että pääsisi jo pois. Kun helposti keksisin parempaakin tekemistä kuin tylsistyä jossain.
PoistaJos oma toive on, että synttäreinä olisi kiva tulla muistetuksi niin toivottavasti silloin niin läheiset tekevät. Onhan se tapa osoittaa, että välittää. <3
Luulen että ulkopuolisuuden tunne voi olla yleisempikin kirjabloggareiden keskuudessa. En pidä ,kissanristijäisistä, vaan olen mielummin vaikka kävelemässä yksin luonnossa.
PoistaYskin oleminen ja ulkopuolisuuden tunne ovat eri asioita.
PoistaEipä ole tutun näköinen kirja. Ymmärrän kyllä täysin tuon kirjan nimen!
VastaaPoistaSuuret juhlat, ei kiitos. Pienetkin juhlat voivat olla liikaa sosiaalisesti, riippuu seurasta. Kaikkein parasta on kaksin ystävän kanssa.
Sain uudeksi vuodeksi kutsun juhliin ja olin kaukaa viisas eli kieltäydyin. Sinänsä ei ollut mitään syytä, ihan mukavia ihmisiä olisi juhlassa ollut, mutta mukavuudenhalu ja laiskuus voittivat. There's no place like home.
Tuo on vanha kirja eikä ollut enää edes uutuus kun sen itse luin. Mahtoiko olla aikoinaan edes erityisen suosittu Suomessa, en tiedä.
PoistaMinäkin preferoin kaksin tapaamisia. Voi rauhassa keskittyä toiseen. Kun alkaa olla porukkaa enemmän, syntyy kuppikuntia enkä itse ole järin innostunut kiertämään piiristä toiseen osallistuakseni johonkin keskusteluun. Lisäksi useat eri keskustelut häiritsevät keskittymistäni. Liikaa tohinaa ja ärsykkeitä joka puolella, etten enää tiedä mitä kuunnella.
Hyvä on tietää rajansa! Jos on kotoilufiilikset tai osaa sellaisia odottaa, niin parempi olla buukkaamatta turhia menoja. <3
Upea kuva! Eipä ole tuttu teos minullekaan, mutta komppaan SusuPetalia sen nimen suhteen.
VastaaPoistaPienet juhlat valikoidussa seurassa ovat parhaat juhlat nykyisin. Vielä antoisampaa on/olisi yhdessä wanhan ystävän kanssa, valitettavasti he ovat näillä kypsillä kymmenillä katoava luonnonvara...
Jos ja kun on sinut itsensä ja elämänsä kanssa viihtyy hyvin itsekseenkin ja/tai lenkeillä luonnon helmassa sen kauneudesta ja muutoskyvystä sekä rauhoittumisen ja tyyneyden tunteen ympäröivästä ilmapiirista nauttien, mutta kuten useasti todettu: kukin taaplaa tyylillään ja mainiota, että itse tunnistaa oman mukavuusalueensa ja sen rajat eikä pakottaudu niitä hevin rikkomaan...
Kiitos, tekoäly pani parastaan :D
PoistaEipä minullakaan ystäviä ole jonoksi asti, mutta nykyiset sitäkin arvokkaampia ja minulle riittävästi. En ole koskaan ollut mikään seurapiiri-ihminen, joka kaipaa hälinää ympärilleen. Sellainen lähinnä kuluttaa. Tiedän, että jotkut saavat energiaa siitä, että ovat toisten seurassa, mutta itse en lukeudu niihin. On ollut pitkä taival sellainen piirre itsessään hyväksyä, kun monipuolinen sosiaalisuus ja seurallisuus tuntuvat olevan arvoja sinänsä.
Parasta olisi, kun kukin saisi toteuttaa seurallisuutta oman tarpeen ja jaksamisen mukaan <3
Minä taas olen juhlaihminen. Teiniaikoina toki ujostutti sukujuhlat, mutta minulla on etuoikeus omata kummaltakin puolelta mukavia sukulaisia puolisoineen ja lapsineen. Aina on ollut rento meininki eikä turhaa pönötystä.
VastaaPoistaMutta ei sellaisen tulisi mikään pakko olla kenellekään. Minusta on ihailtavaa, miten jotkut ovat niin hyviä olemaan itsensä kanssa, ettei seuraa edes juuri kaipaa.
Minua ei varsinaisesti ujostuta enkä ole ujo. Olen vain tällainen vetäytyvä ja tarkkaileva persoonallisuus. Sukuni on ihan ok eikä mitään sukuriitoja esiinny (ainoastaan yksi serkkuni katkaisi välit minuun hakuttuaan minut ensin pataluhaksi – en tiedä vieläkään miksi eikä varsinaisesti kiinnosta). Ei kai se (mukavat sukulaiset) etuoikeus ole, ellei lähtökohtaisesti ajattele, että sukulaiset noin yleisesti ottaen ovat perseestä. :D
PoistaMinulla on pieni suku ja siitäkin on kuolo monet, jotka läheisiksi koin, korjannut. En ole tekemisissä kuin pienen osan kanssa enää. Mitään erityistä syytä siihen ei ole, sillä ovat pääasiassa ihan mukavia. Lapsena oli enemmän yhteyksiä heihin, mutta ei enää vuosikymmeniin. Ovat edelleen ihan ok, mutta en ole kokenut enkä koe edelleenkään varsinaista yhteenkuuluvuutta suurimpaan osaan. Kohteliaita ja ystävällisiä ollaan, kun joskus harvoin kohdataan.
Ihmiset ovat erilaisia ja seurantarve vaihtelee. <3
Mää nykyään haluan viettää omia synttäreitäni. Muilla juhlilla oo väliä. En vietä uskonnollisia juhlia, tosin ostan kyllä kummilapsille joululahjat. Ihanaa, ku ei tarvi juhlia ja viettää mitään, jos ei halua! <3
VastaaPoistaNäin on, antaa muiden juhlia tai olla juhlimatta. Kukin tavallaan. Eivät suhteet juhlia tarvitse, ajattelen <3
Poista