Luonnollinen puuhamaa

Törmäsin Anna Nolaniin ensimmäisen kerran jokunen vuosi sitten lukiessani kotipaikkani paikallislehteä Keswick Reminderia. Nolanista tuntuu olevan siellä juttu lähes joka numerossa. Keswick Reminder on ainoa lehti, jonka ostan säännöllisesti. Se on kerran viikossa perjantaisin ilmestyvä paikallislehti.

Anna Nolan on puolalainen kielitieteilijä, joka on asunut Briteissä aika kauan. Pahoittelen epämääräistä aikamäärettä, mutta edes googlettaminen ei tuottanut tarkempaa tulosta (enkä jaksanut alkaa kaivella kovin perusteellisesti, koska asia ei liene niin oleellinen). Hän on kuitenkin asunut Lontoossa ehkä vuosikymmenen (työskennellyt mm. BBC:llä ja opettanut englantia) ja sittemmin muuttanut Keswickiin ja asunut siellä (eli täällä) noin 26 vuotta.

Nolan julkaisi ensimmäisen varsinaisen teoksensa eli Lakeland Larks, Laughter and Lunacies tänä vuonna kesäkuussa (heti syyskuussa julkaistiin jatko-osa nimeltä More Lakeland Larks, Laughter and Lunacies). Kyseessä on muistelma, joka melko tarkasti rajautuu Nolanin elämään Keswickissä ja erityisesti “haikkaamiseen” (hiking) ja vaeltamiseen.

Kiinnostuin Nolanin kirjasta tietysti paikallisuuden takia ja myös siksi, että sen kirjoittaja ei ole natiivi. Vaikka Nolan on käsittääkseni asunut yli puolet elämästään Briteissä (ja hankkinut kansalaisuuden), hän silti vitsailee olevansa “muualta tullut”. Juuret istuu vahvassa eikä niitä niin vain millään paperinpalasella pyyhkäistä pois eikä ole tarvekaan. Voi vaalia ja helliä kaikkia puolia itsessään.

Nolan tuokin läpi teoksen esille omaa “muukalaisuuttaan” ja puolalaisuuttaan humoristisella tyylillä ja (minun näkökulmastani) hyväntahtoisesti Brittilää ja vähän brittejäkin pilkaten. Mietin, että vakavampi natiivi saattaisi pahastua, mutta toisaalta kirjaa ei ole suunnattu vakaville ihmisille.

Lisäksi teos on hyvin paikallinen kaikkine haikkauskuvauksineen ja muine kommelluksineen. Jos ei ole Lake Districtiin sidettä tai tuntemusta (tai ei tunne aluetta) ei tästä kirjasta välttämättä saa paljon irti. Nolan nimittäin mainitsee detaljeja (kuten dösäreittejä ja -linjoja, joita ei osaa enää edes ole), jotka tuskin kiinnostavat muita kuin paikallisia.

Julkinen liikenne on Nolanille tärkeä, sillä hänellä (eikä puolisollaan) ole ajokorttia eikä siten tietenkään autoa. On melko haastavaa heittää kaikki 214 Wainwrightia käyttäen vain julkisia (tiedän, koska teen itse samaa).

Mistä on kyse?

“Summiting all of the Wainwrights is a popular form of peak bagging in the Lake District...” (lainaus Wikipediasta)

Nolan kertoo mehevimmät seikkailut omista “bägäämisistään” ja niitä oli kiinnostava lukea, koska merkittävä osa (olen toistaiseksi tehnyt vähän yli puolet Wainwrighteista ja ison osan useita kertoja joko eri tai samoja reittejä kulkien) kukkuloista on minulle tuttuja ennestään ja pystyn tuomaan mieleeni monet reitit, joihin hän viittaa.

Sen sijaan ihmettelen Nolanin holtittomuutta. Lähdetään muun muassa lumisateessa reiteille, joita ei tunneta ja kartanlukutaito Nolanilla tuntuu olevan vähän niin ja näin (kompassia ei osaa sanojensa mukaan käyttää, mikä olisi kyllä melko oleellinen taito jos käyttää paperikarttaa).

Kerran Nolan on joutunut soittamaan Mountain Rescuen pelastaamaan itsensä, kun oli eksynyt Skiddaw’n (fell tässä lähellä – olen tehnyt sen useita kertoja) rinteille lumisateeseen ja orastava hypotermia kolkutteli ovella.

 

Nolan haikkasi alkuaikoina pääasiassa yksin. Myöhemmin hän sattumusten kautta päätyi perustamaan u3a-vaellusryhmän, jossa toimii oppaana. Lyhenne u3a tulee sanoista University of the Third Age ja sillä viitataan pääasiassa eläkkeellä (tai osa-aikaeläkkeellä) oleviin henkilöihin. Vauhti hidastuu iän myötä, mutta ei sen tarvitse loppua!

Kylmäsi kyllä lukea tapauksista (vaikka mitään onnettomuuksia ei Nolanin mukaan ole sattunut), joissa Nolan on johtanut ryhmänsä väärille reiteille. Hän varmasti tuntee suurimman osan fellseistä kuin omat taskunsa (itsekin tunnen nykyään aika monet), mutta kyllä pitäisi osata suunnistaa paskassa säässä ja nimenomaan silloin. Itse en uskaltaisi hänenlaisen oppaan matkaan edes lähteä eikä onneksi tarvitse, koska tykkään mennä itsekseni.

Kokonaisuudessaan Lakeland Larks on ihastuttava muistelo, jonka Nolan on höystänyt riimillisillä runoilla. Nolanin kupliva persoonallisuus paistaa naantalinaurinkona läpi teoksen, jonka lukeminen tuntuu kuin katsoisi musikaalia. Mahtava kokonaisvaltainen elämys, jollaista en varsinaisesti muista kokeneeni minkään muun kirjan kanssa. Lisäksi teos on ikään kuin rakkauskirje Lake Districtille.

Poljenta teoksen runoissa on usein melko samantyyppinen, joten joku voisi moittia monotomisuudesta. Minua tuo tahditus kuitenkin viehätti, koska kyseessä ei kuitenkaan ole runoteos: muuta kaunokirjallista osuutta on niin paljon, että esiintyy vaihtelevuutta.

Anna Nolan: Lakeland Larks, Laughter and Lunacies
The Book Guild Ltd, 2024
s. 186

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirjassa on valokuvia.

 

Kuvituksena mitäpäs muuta kuin ottamiani kuvia Lake Districtiltä. Kaikki nämä kuvat ovat viime viikon tiistailta.

Viime aikojen lukemiset maapähkinänkuoressa

 Mitäs sitä on luettu viime aikoina? 

On luettu muun muassa Olga Tokarczukilta Drive Your Plow Over the Bones of the Dead (suom. Aja aurasi vainajain luitten yli). Kirjailija oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta en ollut tarttunut hänen kirjoihinsa, koska olin ennakkoluuloinen. Tuulevin rohkaisemana (kiitos, kannatti!) tartuin kuitenkin aurauskirjaan ja voi että miten pidin. Paitsi kirjan brittikannesta, joka osoittaa (valitse sopiva vaihtoehto)

suurta mielikuvituksen köyhyyttä (toisin kuin tarina!).
resurssipulaa.
henkistä laiskuutta.
jotain sellaista taiteellisuutta, johon en pääse käsiksi.

Kyllä kirja ansaitsisi kunnon kannen. Katsokaa nyt tätä ranskalaista kantta. 

 

Voi että! Voisin ottaa kirjan lukuun ihan pelkän kannen perusteella. Tuo brittiversio on jäänyt aikoinaan lainaamatta osin vain sen mitäänsanomatton kannen takia. Takakansikin on liian täyteen ahdettu: olisin keventänyt ilmettä tyhjillä rivivaihdoilla. Nyt on koko teksti pötkössä hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Mutta siis kirja itsessään on oikea helmi, josta en jaksa kirjoittaa koska... eeh, en vain jaksa.

Haluan kuitenkin mainita kirjan, koska se on HELMI. Kirjasta on blogannut muun muassa Luettua elämää -blogin Elina, kannattaa lukea hänen kirjoituksensa. Ja sen jälkeen itse kirja. 

 

Entäs muuta?

On katsottu kirjoja. Muun muassa Shaun Tanin silmiä hiveleviä taideromaaneja. Toisessa pihtaillaan sanoja (Cicada) ja toisessa ne on jätetty kokonaan pois (The Arrival). Koska miksipä sanoa mitään, jos voi sanomattakin ymmärtää. Lukijalle jää suuri vapaus päättää, mitä ja miten ymmärtää. Mahtavaa.

 Lämmin suositus kaikille taiteen ja mielikuvituksen ystäville! Nämä pari hassua kuvaa eivät tee oikeutta kirjoille. Näiden kirjojen "lukeminen" (tai tulkitseminen) on kuin kävisi taidenäyttelyssä.

Elämää (ja kuolemaa) keskitysleirillä

Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz
Like 2005
S. 192
Toimittanut ja Puolan kielestä suomentanut Martti Puukko


Harvemmin kirja etoo minua niin paljon kuin tämä. Se ei tietenkään ole kirjailijan syy enkä tarkoita etomisella sitä, ettei kirjaa olisi saanut kirjoittaa tmv. Tarkoitan sitä, että nyt löytyi kirja, joka oli jopa minulle liikaa - ainakin tässä elämäntilanteessa.

Kirjan nimestä, Kotimme Auschwitz, voi päätellä mistä se kertoo; elämästä (ja kuolemasta) keskitysleirillä. Se kertoo siitä, miten ihminen muuttuu sopeutuakseen vallitsevaan ympäristöön; kestääkseen ympäröivää todellisuutta. Epänormaalista tulee normaalia, kuoleman läsnäolosta arkea. Miltä tuntuu elää, kun voi olla itse seuraava?

Kirja koostuu novelleista, joista osa on varsin lyhyitä; vain muutaman sivun pituisia. Turha silti kuvitella, että lyhyiden(kään) novellien kohdalla lukija voi hengähtää. Ei voi. Minua kirjassa ahdisti (kyllä, nyt löytyi kirja joka sai minut ahdistumaan!) sen arkisuus, tunteettomuus, lakonisuus.

Mutta mitenpä muuten keskitysleirillä kestäisi kuin kuolettamalla syvimmät tunteensa ja keskittymällä elossa pysymiseen? Moraali kieroutuu ja sen myötä ihminen rapistuu. Lopulta. En ihmettele, miksi Borowski teki itsemurhan vapauduttuaan.

Haluan painottaa, että en moralisoi (olisin kaiketi toiminut itse samoin samassa tilanteessa). Usein kun pahin on ohi, on aikaa ajatella. On aikaa tutkiskella, sitä mitä oli. On aikaa - ja pakko - kohdata lopulta itsensä. Se voi olla liian kova pala.

"Ja ankarasti ponnistellen yritän hartaasti löytää jonkin todellisen merkityksen ja tarkoituksen näkemistäni asioista, tapahtumista ja ihmisistä."

En jaksa kirjoittaa tästä kirjasta enempää, koska haluan siitä eroon. Haluan sen pois silmistäni. En jaksa nyt niin paljon kuolemaa, en murjottuja ruumiita. En.

~~~

Tiedän ainakin muutaman bloggaajan, jotka ovat tämän kirjan lukeneet. Googlettelusta ja blogien tonkimisesta huolimatta en löytänyt postauksia tähän kirjaan liittyen. Enpä siis tällä kertaa linkittele.

Lisäys: Aino on myös kirjasta blogannut.

Osallistun tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteeseen.