Kuka on Oliver?

Luin kesäkuussa Liz Nugentin romaanin Strange Sally Diamond (suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond), josta pidin kovasti ja syntyi uteliaisuus kirjailijan muita kirjoja kohtaan. Niitä on useita:

Unravelling Oliver (Penguin 2014, s. 231)
Lying in Wait (2016)
Skin Deep (2018)
Our Little Cruelties (2020)
Strange Sally Diamond (2023), luettu, miete täällä.

Unravelling Oliver päätyi lukuun, koska tarvitsin koukuttavaa ja sujuvaa lukemista Covidin runtelemille aivoilleni ja keholleni. Sally Diamondin perusteella oletin, että Oliver voisi sellainen romaani olla. Ja niin olikin.

I expected more of a reaction the first time I hit her. She just lay on the floor holding her jaw. Staring at me. Silent. She didn’t even seem to surprised.
I was surprised. I hadn’t planned to do it.

Oliver on juuri pamauttanut pataan vaimoaan Alicea. Hiljaista ja nöyrää Alicea, ihannepuolisoa josta harvoin on harmia. Mikä ihme saa Oliverin toimimaan väkivaltaisesti jopa siinä määrin, että Alice päätyy lopulta teholle koomassa.

Ymmärtääkseen suosittua lastenkirjailijaa Oliveria täytyy palata ajassa taaksepäin. Niin tapahtuu sekä Oliverin että muutamien muiden Oliveria lähellä olevien henkilöiden kertomana. Erityisesti Ranskassa viinitilalla vietetty kesä vuonna 1973 pompsahtaa esille. Silloin oltiin nuoria ja notkeita, mutta jotakin tuona kesänä tapahtui.

Tarinan edetessä Oliver tosiaan kääriytyy auki, kerros kerrokselta. Esiin piirtyy kompleksinen menneisyys ja persoonallisuus. Oliverin ohella kirjassa on useita muita kiinnostavia henkilöitä, joiden elämä valottuu sopivasti vaikkakaan ei kokonaan.

En viitsi enempiä kirjasta kertoa, koska tämäntyylinen kirja on sellainen josta ei kannata tietää ennestään liikoja. Unraveling Oliver vahvisti tunnetta, että luenpa kaikki muutkin Nugentin kirjat (en tosin juuri nyt, vaan ajan kanssa aina sopivan fiiliksen tullen). On aina mukavaa, kun löytyy “uusi” kirjailija, jonka koko tuotannon haluaa lukea.

Kirjailijan sivut: https://www.liznugent.com/ 

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 37. Kirjailija on maasta, jossa haluaisit käydä. Vaikka naapurisaarella asun, en ole koskaan Irlannissa käynyt. Olisi kiva joskus käydä. Sen verran on lyhyt matkakin, ettei olisi este. Lauttamatka Walesista Dubliniin kestää himpan päälle kolme tuntia.

Menneisyyden muovaamia ihmisiä

 

Liz Nugent: Strange Sally Diamond
Penguin 2023
s. 362
suomennettu nimellä Särmikäs Sally Diamond

Pääasiassa Irlantiin sijoittuva trilleri.

Tässä ehkä raflaavin alku romaanille sitten naismuistin:

“Put me out with the bins,” he said, regularly. “When I die, put me out with the bins. I’ll be dead, so I won’t know any different. You’ll be crying your eyes out,” and he would laugh and I’d laugh too because we both knew that I wouldn’t be crying my eyes out. I never cry.

Näin “ohjeistaa” Sallyn kasvatti-isä, jolta on nähtävästi jotenkin päässyt vuosikymmeniä kestäneen tutkimisen jälkeen livahtamaan ohi, että Sally tulkitsee sanat kirjaimellisesti. Niinpä kun isä kuolee, hän päätyy puutarhasäkkiin ja poltettavaksi vajan jätteenpolttouuniin.

Tästä alkaa muutos nelikymppisen Sallyn aiemmin hyvin kaavamaisessa ja eristäytyneessä elämässä. On pakko ottaa kontaktia ihmisiin ja opetella olemaan ihmisten seurassa. Sallylla on ennestään minimaalisen pieni tukipiiri, joka laajenee terapiakäyntien myötä, kun Sally oppii hahmottamaan maailmaa ja ihmisiä perusteellisemmin.

Sallyn persoonaa ja käytöstä voi oppia ymmärtämään, kun Sallyn traaginen varhaislapsuus avautuu lukijalle. Kunnollisen avun puitteissa Sallysta olisi varmasti tullut melko toisenlainen, mietin, mutta en paljasta enempää koska en halua spoilata juonta. Kirjan lukeneet tietänevät mitä tarkoitan ja myös sen, miten häiritsevää se on.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: Sally nykyajassa ja mystinen Peter menneisyydessä. Peterin osuudet alkavat vuodesta 1974 ja harppovat sopivalla tempolla kirjan nykyaikaan. Tietenkin Sallyn ja Peterin elämät jollakin tavalla linkittyvät toisiinsa, mutta miten. Tarina kasvaa ja näyttää.

Koska tämä (erittäin psykologinen) trilleri on melko juonivetoinen (ei kuitenkaan henkilöhahmojen kustannuksella), ei siitä(kään) sen enempää.

Jos kaipaat todella koukuttavaa ja jatkuvasti mielenkiinnon ylläpitävää trilleriä, kannattaa tarttua tähän. Kirja  mahdollisesti pistää ajattelemaan muutenkin melko monella tasolla, joten nyt ei ole pelkkää höttöä tarjolla.

Kirjassa on muutamia brutaaleja kohtia, mutta niissä ei ryvetä. Ovat juonen kannalta oleellisia ja mielestäni ne on käsitelty ilman tarkoitushakuista mässäilyä. Mutta, jos sietokykysi ei ole kovin korkea, niin ehkä ei sitten kannata lukea tätä.

Bongasin Sally Diamondin Kirjojen kuisketta -blogista ja olen todella iloinen tästä löydöstä. Annelin kirjoitus (joka sisältää mielestäni tai ainakin minun makuuni aika paljon spoilereita, joten klikkaa ja lue omalla vastuulla) herätti kiinnostukseni niin voimakkaasti, että ostin lopulta kirjan omaksi kun se sattui tulemaan eteen charityssä. Olin ajatellut kirjaa matkakirjaksi, mutta tulikin tunne että haluan lukea sen heti. 

Nyt kun silmäni ovat aunneet Liz Nugentille, näen hänen kirjojaan joka paikassa. Eräässä charity shopissa Carlislessa bongasin Nugentin varhaisemman romaanin Unraveling Oliver ja piti korjata se talteen, vaikka sen saisi kirjastostakin. Se ei tosin sovellu matkakirjaksi, koska on liian lyhyt. Matkakirjan pitää olla pitkä, koska matkan tekeminen on työläs ja kestää ja olisi kaameaa, jos kirja loppuisi kesken. Sellaisesta tulisi turvaton olo.

Kun silmukka kiristyy

Adrian McKinty: The Chain
Orion, 2019
s. 393
suomennettu nimellä Ketju



Lapsesi kidnapataan ja ainoa keino saada hänet ehjänä ja elossa takaisin on kidnapata jonkun toisen lapsi. Lapsesi vapautetaan, kun olet tehnyt kaiken, mitä on ohjeistettu tekemään. Näin ketjuun punoutuu silmukka toisensa perään. Ketju on kuin ikiliikkuja, jossa osaset alati vaihtuvat, mutta liike jatkuu ja ketju pitenee.

Rachel joutuu osaksi ”ketjua”, kun hänen lapsensa Kylie katoaa. Ajoitus on varsin huono, sillä Rachelilla on vakavia terveysongelmia ja takana avioero. Rahaa ei ole ylenpalttisesti, mutta sitä pitäisi jostain kehittää ”ketjua” varten.

Mekanismina ketjun idea on nerokas: se on kuin rahaa erittävä lehmä, jota käyvät eri ihmiset lypsämässä. Rahat tietysti menevät ”organisaatiolle” ja lypsäjät saavat palkaksi  ”omaisuutensa” (eli lapsensa) takaisin. ”Organisaation” tehtävä on valvoa, että lypsäjät toimivat ohjeiden mukaisesti. Vaikka siis kysehän ei ole rahasta, ”Organisaatio” painottaa. Mutta kyllä se melko lailla on.

Erittäin koukuttava trilleri, joka pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Valitettavasti tyypillisten trillereiden/dekkareiden tapaan kirjan loppuun on pakattu se pakollinen action-pläjäys, joka pilaa koko kirjan. Kaipaan älyllisesti nerokkaampia loppuja näiden ainaisten ”listimiskaavojen” sijasta. Ovat liian helppoja ja laiskoja ratkaisuja mielestäni.

Mietin myös, miten Rachelin oletettu erityinen älykkyys on kirjassa esitetty. Itse en Rachelissa mitään erikoista älykkyyttä havainnut, mutta jotenkin Ketjun ”ylläpitäjä” havaitsi ja ihaili Rachelin älyä. Jos halutaan vakuuttaa lukija jonkun henkilöhahmon älykkyydestä, kannattaisi tuoda se jotenkin esille. Siis muullakin tavalla kuin jonkun random-tyypin suulla.

Kirjassa kyllä mainitaan, että Rachel ex-miestään prepatessaan olisi kuvitteellisesta testistä saanut paremmat tulokset kuin miehensä. Mutta onko se nyt sitten merkki jostain erityisestä älykkyydestä vai vaan ihan normaalista oppimisesta.

Pointtini: mietin lähinnä sitä, että monesti törmää kirjassa siihen, että henkilön X älyllistä kapasiteettia ylistetään maasta taivaaseen, mutta se ei mitenkään NÄY henkilön X kuvauksessa. Words words words. Just words.

Marinoistani huolimatta The Chain on juonivetoinen ja viihdyttävä romaani, jota voin trillereiden ystäville suositella, kunhan ei odota henkilöhahmoilta kummoisempaa syvyyttä.

Kokemukseni kirjasta on melko samanlainen kuin Luetut-blogin Marilla.

Kun vaihtoehdot käyvät vähiin

Paul Lynchin Prophet Song alkaa lupaavasti, mutta hiljakseen selviää näkökulman olevan ja pysyvän varsin rajattuna. Minua se ei miellyttänyt. Vika ei ole romaanissa, vaan minussa ja odotuksissani. Täytyyhän Prophet Songin olla mainio teos, koska se voitti Booker-palkinnon viime vuonna.

Takakansi:

On a dark, wet evening in Dublin, scientist and mother-of-four Eilish Stack answers her front door to find the GNSB on her step. Two officers from Ireland’s newly formed secret police are here to interrogate her husband, a trade unionist.

Ireland is falling apart. The country is in the grip of a government turning towards tyranny and Eilish can only watch helplessly as the world she knew disappears. When first her husband and then her eldest son vanish, Eilish finds herself caught within the nightmare logic of a collapsing society.

How far will she go to save her family? And what – or who – is she willing to leave behind?


Prophet Songissa kuvaillaan tilanteita, jollaisia periaatteessa jo on olemassa mutta ei Eroopassa.  Romaanissa keskitytään seuraamaan tapahtumia lähinnä yhden perheen näkökulmasta eikä mitään syitä tai taustoja hallituksen brutaaleille toimille sortaa kansalaisiaan selitetä – ei edes pienesti avata.

Onko romaani hyytävä siksi, koska se sijoittuu Eurooppaan? Tulee siten lähelle ja voisi ikään kuin tapahtua itselle, omalle maalle? Kun on totuttu ajattelemaan, että eihän meillä (paitsi toki tiedostan Irlannin verisen historian ja olen lukenut maan vaikeuksista, ”The Troubles”).

Erityisesti Prophet Songin lopusta tuli mieleeni Melissa Flemingin kirjoittama ”pakolaisteos” A Hope More Powerful than The Sea. Yksittäisten ihmisten tunteet, epätietoisuus ja pelot ovat vastaavia ja ne ajavat ihmisen tekemään sellaisia ratkaisuja, jotka eivät välttämättä pääty hyvin. Mutta mitkä ovat vaihtoehdot, onko niitä edes?

Vaihtoehdottomuus tulee Prophet Songissa hyvin esille. Tai pikemminkin se, kun vaihtoehdot yksi toisensa jälkeen hupenevat ja sitä myötä toivo. Koska vallitsevasta poliittisesta tilanteesta tai mistään muustakaan ei kerrota, jää Prophet Song lähinnä yhden perheen kielellisesti kauniiksi katastrofikuvaukseksi.

Tiedostan olevani tämän nahkean mietteeni kanssa melko yksin, sillä moneen Prophet Song on tehnyt suuren vaikutuksen enkä sitä ihmettele. Mutta minulle tämä teos nyt vain jäi keskinkertaiseksi.

Ihastuneita mietteitä voi lukea Goodreadsista ja löytyypä sieltä jokunen soraäänikin, joten en ihan yksin ole.

Paul Lynch: Prophet Song
Oneworld, 2023
s. 309

Hämmentävä lappireissu

Helmet-lukuhaasteessa on kohta Suomi mainittu. Olen itse asiassa onnistunut lukemaan tänä vuonna useammankin kirjan, jossa on yllätyksekseni Suomi mainittu (vain muutamalla sanalla, mutta silti). Listaan kyseiset kirjat alle.

Kieran Yates: All the Houses I’ve Ever Lived in
Lucy Clarke: The Hike
Guy Delisle: Jerusalem (kirja on minulla kesken)

Haastekohtaan oli siis suorastaan tunkua. Halusin kuitenkin varta vasten etsiä kirjan ja apuna käytin TheBooktrail-sivustoa. Irlantilaisen kirjailijan Jo Spainin The Last to Disappear sijoittuu lähes kokonaan Suomeen, kuvitteelliseen Koppen kylään lähellä (parin tunnin ajomatkan päässä) Rovaniemeä.

 

En ole hetkeen lukenut romaania, jonka kirjoittaja ei ole suomalainen mutta sijoittaa romaaninsa tapahtumat Suomeen kirjoittaen vieläpä ns. kulttuurin sisältä (eli suurin osa henkilöhahmoista on suomalaisia).

Luin huhtikuussa 2019 Katja Ivarin dekkarin Evil Things (sijoittuu Suomeen), joka oli vähintäänkin omituinen lukukokemus. Yhtä omituinen, mutta hieman eri tavalla, on aiemmin mainitsemani Jo Spainin dekkari.

Brittiläinen Alex Evans matkustaa Suomeen saatuaan järkyttävän tiedon: hänen sisarensa Vicky on löytynyt kuolleena Inarinjärvestä ja on syytä epäillä rikosta. Alex lentää pikimmiten Koppeen, jossa hänen sisarensa toimi matkaoppaana ja jonka lähellä Inarinjärvi sijaitsee. Häntä vastassa on paikallisen poliisin johtaja Agatha Koskinen.

Hmm, Koppen poliisijohtaja on vastassa murhatun henkilön veljeä ja noutaa hänet Rovaniemen lentokentältä ja ajaa hänet sieltä parin tunnin päähän Koppeen. Okei.

Alex on erittäin epäluuloinen Agathaa kohtaan (nainen ja vieläpä nuori!) eikä hän luota poliisin kykyyn selvittää siskonsa kuolemaa. Alex päättää jo heti alussa ryhtyä itsekin tutkimaan asiaa. Koska tokihan Alex nyt paremmin osaa tutkia murhaa kuin joku tuppukylän suomalainen poliisi.

Kirjan alku muistuttaa idiootille tehtyä matkatarinaa, jossa Alex ihmettelee silmät pyöreinä Suomea. Suomalainen Agatha kertoo Suomesta kuin olisi itse jostain muualta (kuin Suomesta) kotoisin. Se että tekstiin heittelee suomenkielisiä sanoja kuten vaikkapa KORVAPUUSTI ei yksinään tee henkilökuvauksesta autenttista.

Suomessa ei myöskään ole eritysen yleistä puhutella (tuntemattomia) ihmisiä rakkaiksi kuten briteissä on luonnollista heittää horinoiden päätteeksi love, pet tmv. Jos jotain sanaa Suomessa käyttäisi, niin mieleen tulee muru tai kulta (harvemmin tosin tuntemattomille sanottuna). Suomalainen Agatha vaikuttaakin lähinnä britiltä tai miksei irkulta niin kuin kirjailijakin.

”I’ve got you, rakas.” Näin Agatha kuiskaa siis ruumiille.

Ja voihan revontulet, joihin eräässä kohdassa viitataan sanoilla Fox Fires. En ole ikinä kuullut kenenkään suomalaisen käyttävän enkuksi tuollaista sanaa revontulista, mutta ehkä kirjailija halusi Agathan suulla kääntää termin kirjaimellisesti.

”If you’re lucky, you’ll see the fox fires.”
”Fox fires?”
”The revontulet. The Northern Lights.”

En tiedä, miksi minua ärsytti tämän kirjan lukeminen niin paljon kuin ärsytti. Myönnän nimittäin, että oli vaikeuksia lukea romaania, jossa oma synnyinmaa on eksotisoitu niin voimakkaasti, ettei sitä edes meinaa tunnista omaksi maakseen.

Kirjailijalla toki on vapaus sijoittaa tarinansa minne tahansa ja kuvata kulttuureja miten tahansa. On hyvin haastavaa kirjoittaa sisältäpäin kulttuurista, jota ei tunne. Jo Spain ei tunne suomalaista kulttuuria, hän tietää jonkin verran Lapin turistikohteista (joissa on käynytkin) ja osaa kuvata miljöötä. Alex ihailee Agathan ja muiden taitoja ajaa autolla lumisilla teillä itseluottavaisina.

Kirjaa lukiessa tuli todellakin tunne, että luen teosta jossa joku yrittää koko ajan selittää Suomea minulle – kuin en olisi koskaan Suomesta kuullutkaan. Koin kirjan lukemisen omituisena, koska en ole tottunut tällaiseen ”kliseilyyn”.

Kirjassa on henkilö, joka on puoliksi saamelainen. Kirjailija selittää tämän ja erään toisen henkilön kautta saamelaisuutta ja saamelaisten välejä muihin suomalaisiin tavalla joka muistuttaa jostain ikivanhasta opaskirjasesta revityltä. En näe tällä varsinaista lisäarvoa tarinassa muuta kuin kirjailijan haluna ripotella kaikki haalimansa tiedot tähän romaaniin. Ihminen voi tietää asioita, mutta asioiden ymmärtäminen on niin sanotusti asia erikseen.

Mitä vittua -osio:

Koska Alex on innokas selvittämään sisarensa murhaa, ottaa Agatha lopulta hänet – siis tavallisen siviilin, joka on lisäksi uhrin omainen – mukaan jopa kuulusteluihin. Mitä välii luottamuksellisilla tiedoilla, yksityisyydellä tai millään protokollalla. Poliisi se vaan levittelee kaikenlaisia tietoja ympäri ämpäri.

Osalla kirjan suomalaisista on omituiset nimet. Kaya (voinemme arvata kantanimen), Janic. Löytyy myös eräs sukunimeltään Niemenen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuulle 2019. Koronaa ei tässä kirjassa ole olemassakaan. Se on tietysti kirjailijan vapaus myös. Itse olisin ehkä sijoittanut tarinan vuoteen 2018 ihan vaan koska voin. On ihan sama onko tässä vuosi 2018 vai 2019 paitsi että moni ihminen muistaa vuoden 2019 covid-vuotena.

Goodreadsissa kirja on saanut mainiot arvostelut, kannattaa käydä lukemassa, niin ei tarvitse yhden epävakaan lukijan mielipiteen varassa olla.

Minulla ei tosiaan tästä ole pahemmin hyvää sanottavaa. En myöskään osaa perustella, miksi tämä kirja kävi hermoille. Ehkä vain vitutti liikaa kirjan kliseinen ja selittelevä suomikuvaus.

Kyseessä on myös dekkarityyppi, jota en voi sietää: ekat 350 sivua körötellään tyhjäkäynnillä ja sitten kaikki äkkiä paljastuu ja selitetään vikassa noin neljässäkymmenessä sivussa. Lisäksi kirjassa ei ole mielestäni yhtäkään kiinnostavaa henkilöhahmoa, mikä itsessään on jo melkoinen saavutus.

Olisi superkiinnostavaa, jos joku muukin suomalainen lukisi tämän dekkarin ja kertoisi, millaisia ajatuksia se herätti. Koska voihan olla, että joku muu ei koe tätä ollenkaan näin nihkeänä ja ärsyttävänä kuin minä koin.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Ei mitään uiskentelua verilammikoissa tai muutenkaan brutaaleja kuvailuja.

Jo Spain: The Last to Disappear
Quercus, 2022
s. 390

Nämä pienet ahdistavat asiat

Otin lukuun Claire Keeganin romaanin Small Things Like These (suomennettu nimellä Nämä pienet asiat), vaikkei se minua alun perin varsinaisesti kiinnostanut. Kirjasta on kohkattu Briteissä ja kun se suomennettiin, on siitä julkaistu useita kirjoituksia (suomalaisissa) kirjablogeissa. Kirja on saanut pääosin hyvän vastaanoton, joten päätin kokeilla, miten sen itse koen.

Joulu on jo ovella vuonna 1985 irlantilaisessa pikkukaupungissa. Bill Furlong on hiili- ja (poltto)puukauppias, jolle joulu (ja talvi yleisesti) on kiireisintä aikaa. Vaikka työ pitää kiireisenä, on siitä satava saava rahallinen tuotto vaatimaton. Mutta on sentään katto pään päällä ja ruokaa seitsenhenkiselle perheelle.

Tarina kulkee Furlongin kintereillä: mitä Furlong näkee, tekee ja mitä hän ajattelee. Päivien toisteisuus ei jätä paljon tilaa omalle olemiselle, vaikka ajatella sentään ehtii. Onko tällaisessa elämässä mitään järkeä, käy Furlongnin mielessä?

Voisipa edes kotona joskus pysähtyä ja vain olla perheen parissa. Mutta vaimolla on yleensä kädet täynnä tehtävää. Kun on leivottu hedelmäkakku, alkaa silityssessio suoraan lennosta. Elo on jatkuvaa tekemistä ja hetket – oikeat kohtaamiset – toisen kanssa ovat harvassa.

Teoksen nimi kuvaa erittäin mainiosti tätä kirjaa: Small Things Like These koostuu pienistä arjen asioista ja ajatuksista. Ne liihottavat mieleen nopeasti ja yhtä nopeasti pois.

Tämä ei ole juoniromaani, vaan (lähinnä Furlongin) elämässä esiintyvien hetkien ja ajatusten kuvaus. Tarina kulkee, kuten elämäkin – jonnekin suuntaan. Sitten tapahtuu jotain niin häiritsevää, että asian pelkkä ajatteleminen ei riitä, vaaditaan toimenpiteitä. Siitäkin huolimatta, että siinä samalla tallotaan toisten varpaille ja rikotaan kirjoittamattomia sääntöjä.

”Tis no affair of mine, you understand, but you know you’d want to watch over what you’d say about what’s there? Keep the enemy close, the bad dog with you and the good dog will not bite. You Know yourself.” --- ”Take no offence, Bill,” she said, touching his sleeve. ”Tis no business of mine, as I’ve said, but surely you must know these nuns have a finger in every pie.”

Ennen toimia Furlong palailee mietteissään omaan lapsuuteensa ja siihen, miten muiden armo ja hyväsydämisyys ovat hänen elämänsä suuntaan vaikuttaneet. Furlongin ajatukset ovat niukkoja, mutta vihjeet riittäviä ainakin minulle johtopäätösten tekemistä varten.

Mielestäni tämä on ankea romaani, suorastaan masentava. Mutta sellaista vaikuttaa monen kirjassa olevan henkilön elämä olevan. Minulle tuli lukiessa klaustrofobinen olo kaiken ollessa jotenkin niin rajattua. Lumi ja talven pimeys, jopa jouluvalot hämärässä alkoivat ahdistaa. En tiedä johtuuko se nyt siitä, että joulu ja talvi on ”juuri” takana ja pelkkä ajatus talvesta ja uudesta joulusta ahdistaa minua. Kestän sen kyllä taas loppuvuodesta, mutta juuri nyt en. Pakko kyllä arvostaa taiten luotua aidon tuntuista tunnelmaa ja kuvausta.

Miten kirja minuun kolahti: Ymmärrän hypen, mutta oma lukukokemukseni ei ole niin hype. Pidin kirjasta ja se sai minut tutkimaan muun muassa Magdalen Laundries -toimintaa (oli minulle uusi ilmiö). Katolisen kirkon alla on Briteissä ja Irlannissa tehty kaikenlaista sairasta muinoin ja myös ei niin muinoin. Kirjan kielellisestä tyylistä pidin kovasti.

Lukenen Keeganilta sen Fosterin/Kasvatin, jahka tulee otollinen olo.

Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjakaapin kummitus, Leena Lumi ja Kirjaluotsi.

Claire Keegan: Small Things Like These
Faber&Faber, 2021
s. 110

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 10. Kymmenes kirja, jonka luet tänä vuonna. Kriittiseen sävyyn vikisen, että onpa typerä haastekohta – eihän siinä ole mitään haasteetta, ellei ole ongelmia saada luettua kymmentä kirjaa vuodessa, mutta sellaiselle lukijalle tämä haaste ei taida soveltua muutenkaan.

*

Loppuun kysymys liittyen blogin selkeyteen. Erottuvatko sinulle tekstissä olevat linkit jollakin värillä eli näet selkeästi, että kyseessä on linkki viemättä hiirtä sen päälle?

Mietin siis erottuvatko linkit tekstin seasta hyvin vai pitääkö niiden olemassaolo ilmaista jotenkin toisin. Yleensä oletus on, että tekstin seassa oleva erivärinen sana tai sanat on linkki. Minulle näkyvät hyvin kaikissa käyttämissäni laitteissa.

Kaunisääninen kapinallinen ja aktivisti

Sinéad O’Connorin muistelmateos Rememberings (suomennettu nimellä Muistelmat) on peräti kolmas julkkiksen kirjoittama muistelma, jonka tänä vuonna luen. Erona muihin tässä on se, että O’Connor ehti kuolla ennen kuin tartuin hänen teokseensa. Itse asiassa tuskin olisin tarttunut ollenkaan, ellei hän olisi kuollut – niin raadolliselta kuin tämä kuulostaakin.

Minulle O’Connorin musiikki on tuttu ainoastaan yhdestä hitistä, jonka varmaan arvaattekin eli Nothing Compares 2 U. En muista kuulleeni tai kuunneelleeni mitään muuta O’Connorilta, mutta tuo kyseinen biisi on jäänyt mieleeni teiniajoilta, jolloin se soi ”joka paikassa” ja pidin siitä kovasti.

O’Connorin lapsuus ei ollut ruusuinen, mutta minulle tuli yllätyksenä kuinka kaamea se on ollut. Kirjasta asia ei selviä, koska O’Connor sivuaa sadistisen äitinsä tekosia vain muutamilla virkkeillä siellä sun täällä. Nekin maininnat jättävät enemmän arvailujen varaan kuin kertovat suoranaisesti mistään.

Toisaalta Dr Philinsä katsoneelle niissäkään ei ole mitään uutta. O’Connor on nimittäin ollut kyseisen tohtorin (mielestäni kyseeanalaisessa) tv-ohjelmassa (jota teininä kyllä silmät suurina katselin itsekin) ja siellä hän on avannut lapsuuttaan ja äitisuhdettaan varsin monisanaisesti. O’Connor mainitsee aiheesta teoksessaan ja kokee, että Dr Phil käytti hyväkseen hänen haavoittuvaista tilaansa saadakseen hänet ohjelmaansa. O’Connorin mukaan Dr Phil kutsui hänet ohjelmaan nähtyään O’Connorin Youtube-videon, jossa tähti epätoivoisesti etsi apua itselleen.

Koska en ole koskaan (en edes teininä) ollut eritysen kiinnostunut julkkisten elämistä, O’Connorin kirja antoi minulle paljon tietoa laulajasta (erityisesti hänen persoonastaan), mutta toisaalta ne kaikki tiedot ovat luettavissa/katsottavissa myös ympäri nettiä ja vielä tarkemmin kerrottuna (trust me, olen googletustyöni tehnyt) kuin kirjassa. Eli jos olet seurannut O’Connorin vaiheita uutismedioista, ei Rememberings varsinaisesti tarjoa juuri mitään uutta.

Kirja on kuitenkin kiinnostavasti kirjoitettu ja pidin O’Connorin tyylistä. Rivien väleistä pilkahtelee hänen huumorintajunsa ja kapinallinen persoonansa, joihin ihastuin ja joita arvostan. Jostain syystä koin myös yllättävän kiinnostavana O’Connorin kertomukset biisiensä ja albumiensa synnystä – siitä huolimatta, etten muista kuulleeni aiemmin niistä yhtäkään (lukuun ottamatta tuota aiemmin mainitsemaani cover-biisiä). Olen kyllä aikeissa kuunnella.

O’Connor on varsin hellä niitä kohtaan, jotka kirjassaan mainitsee. Purevampaa settiä saa osakseen lähinnä jo edesmennyt laulaja Prince ja levy-yhtiöguru Nigel Grainge. Heitäkin kohtaan O’Connor on sinänsä reilu, sillä hän tuo kritiikin esille kertomalla kyseisten henkilöiden käyttäytymisestä. Lukija voi vedellä itse johtopäätökset niistä.

Itse vedän sellaisen johtopäätöksen O’Connorista, ettei hän koskaan päässyt yli lapsuudestaan/äitinsä käytöksestä eikä kuolemasta, vaikka kiistääkin niiden vaikuttaneen häneen mitenkään. Selitykseksi O’Connor  mainitsee, että hänen sisaruksensa ovat ”normaaleja”, joten siksi ei ole mahdollista että hänenkään oletetut mielenterveysongelmat (jotka hän kirjassaan sekä kiistää että epämääräisesti myöntää) voisivat johtua lapsuudesta. Oma äiti voi tehdä lähes mitä tahansa, mutta lapsi ei pysty vihaamaan. Ei vaikka haluaisi. Niin on O’Connorin laita. O’Connorin äiti kuoli hänen (O’Connorin) ollessa 18-vuotias.

Sinéad O’Connor kuoli kesällä. Kuolinsyytä ei ole annettu julkisuuteen. Mutta eiköhän se ollut itsemurha (tämä tietysti mutua).

Huomaan, että kirjoituksestani tuli melko yksipuolinen ja tässä painottuu lapsuus ja äitisuhde. Mainittakoon siksi, että itse teoksessa näin ei ole.


Sinéad O’Connor: Rememberings
Penguin, 2021
s. 286

Hei me (tai en minä) kokataan!

Historiallinen tapahtuma luvassa. Pidelkää penkistä kiinni. Nimittäin antikokkausihminen esittelee parit keittokirjat (oikeastaan vain yhden). Minua ei kokkailu voisi vähempää kiinnostaa, mutta onnekseni taloutemme miehekästä osapuolta kiinnostaa enemmän kuin vähän (ja juuri hän on kaikki taloutemme keittokirjat hankkinut).

Taustatiedoksi:

Minä olen vege, mies on sekasyöjä. Sen voi ajatella tuovan omat haasteensa, mutta ei sen tarvitse olla ongelma. Meillä on erilliset keittiövälineet ja pannut liharuuille. Tai kasvisruuille – miten päin tätä nyt haluaa ajatella. Me molemmat tiedämme mitä milloinkin käytetään joten no added drama.

Miehen lihansyönti on myös dramaattisesti vähentynyt (ja muuttunut kalapainotteisemmaksi) vuosien saatossa, mikä ei siis johdu siitä että minä jotenkin painostaisin häntä. En ole sellainen ihminen, joka puuttuu toisten syömisiin, joten muutos on lähtenyt ihan miehestä itsestään. Toki rehuja on mies alkanut minun myötä syödä enemmän ja pitää sitä positiivisena asiana.

Mutta nyt niihin keittokirjoihin. Esittelen lempparini, joita saatan selailla peräti ehkä noin kerran vuodessa.

Saanko esitellä irlantilaiset kaksoset David ja Stephen Flynn - THE HAPPY PEAR

 

Veljeksiltä on julkaistu useita keittokirjoja, meillä on niistä kaksi eli nuo yllä olevassa kuvassa näkyvät.

The Happy Pear -kirjan (kuva alla) alussa identtiset kaksoset kertovat matkastaan kasvissyöjiksi. Kirjan tarkoitus ei todellakaan ole käännyttää ketään vegeksi, vaan inspiroida syömään enemmän rehuja. Siten kirjaa ei myöskään ole suunnattu vain vegeille, vaan kaikille jotka haluavat lisätä kasvisten käyttöä ruuanlaitossa.

Aterimet sijoitin tarkoituksella "väärinpäin", koska minä käytän aterimia "väärinpäin".

Kirjassa on runsaasti terveellisiä aamiaisreseptejä, jotka eivät minua kiinnosta koska en syö aamiaista paitsi poikkeustapauksissa. Sen sijaan keitto-osio hieman kiinnostaa, koska tykkään keitoista.

Reseptejä täytyy usein soveltaa, koska en tykkää mausteisesta ruuasta. Miehenikin mielestä (joka mausteisista ruuista pääsääntöisesti tykkää) nämä herrat käyttävät aika lailla mausteita, joten sitä(kin) kohtaa voi soveltaa ja muutenkin omaan annokseen voi sitten lisätä mitä haluaa.

Selailen kirjaa tässä samalla ja valitsen keiton, joka kiinnostaa minua ainesosiensa perusteella. Pitääkin kertoa (kerroin jo, ei jaksanut kauheasti keskittyä asiaan juuri nyt) miehelle, että hän voisi sitä joskus tehdä. Auttelen kyllä keittiössä eli siivoilen ja täytän astianpesukonetta jne. Salaattiainekset myös paloittelen.

Meillä syödään ruuat aina salaatin kanssa ja minä pidän huolen, että jääkaapissa on aina paloiteltuna ainakin paprikaa ja tomaattia (ellei ole kirsikkatomaatteja), salaattipussi/pestyä salaattia. Sen lisäksi vaihtelevasti paloiteltuna kukkakaalia, porkkanaa, selleriä (jota vain minä syön sellaisenaan) ja usein myös suippokaalia.

Mutta siihen keittoon, joka on Chunky Moroccan Harira Soup (kuva alla), s. 56.

Miltä vaikuttaa, tykkäisitkö (kuvan voi klikata suuremmaksi)? Itse rakastan linssejä ja kikherneitä ja tomaattia ja porkkanaa ja ja ja… slurps. Mausteista jätetään pois ainakin chilli powder, kumina ja mahdollisesti valkosipuli.

Reseptien lisäksi kirjassa on tieto-osuuksia, joissa kerrotaan terveellisestä syömisestä ja myös siitä, miksei lihaa ja maitotuotteita kannata syödä. Niissä ei taida tänä maailman aikana olla juuri mitään uutta monelle.

Kirjassa on lisäksi runsaasti erilaisia ruokaisia salaatteja ja salaatinkastikkeita (itse olen aika mielikuvitukseton salaattien suhteen enkä käytä salaatinkastikkeita) ja tietysti sitten pääruokareseptejä (ja jälkiruuat, jotka eivät kiinnosta minua lainkaan). Kirjan ohjeen mukaan (tai mies niitä aina vähän soveltaa) on tehty muun muassa punajuuripihvejä, jotka ovat taivaallisen hyviä.

Tietoja kirjasta:

David & Stephen Flynn: The happy Pear
Penguin Ireland, 2014
s. 238

 

Toinen Flynnien kirja, joka meiltä löytyy on nimeltään Recipes for Happiness (Penguin Ireland 2018, s. 304). Siitä minulla ei ole paljon sanottavaa, se on mielestäni tylsempi, vaikka ei siis huono kuitenkaan. Siinä on reseptien lisäksi paljon hypetystä liittyen terveelliseen kasvipohjaiseen syömiseen. Olen itse ollut vege about 25 vuotta ellen enemmänkin, joten kovin paljon ei siinä uutta ole minulle.

Kenelle näitä kirjoja sitten suosittelisin?

Ihan kaikille, jotka haluavat kokeilla kasvisruokien tekemistä ja lisätä kasvisten määrää ruokavaliossaan. Ja myös ravinnepitoisten ruokien ystäville ja/tai niistä kiinnostuneille.

The Happy Pearin kotisivut.

*

Kauniiksi lopuksi esittelen erään oman reseptini, jonka olen soveltanut WholeFoods-marketista ostamastani Moroccan lentil -salaatista. Tuo salaatti oli lempparini ja se tehtiin paikan päällä eli se ei ollut mitään tehdaskamaa. Sen valmistaminen kuitenkin lopetettiin, joten piti yrittää itse keksiä, miten sitä tehdä.

Tässä eräs variaationi:

Vihreitä linssejä, tomaattia, selleriä, sieniä (yleensä käytän kikherneitä, mutta en ollut muistanut ostaa niitä). Maustan sitruunalla (puristettua) ja celery saltilla. Voi syödä kylmänä (paitsi sienet eivät kyllä ole kovin hyviä kylmänä, mielestäni) tai lämmittää vaikka mikrossa. Itse lämmitän talvella, kesällä sotken muun salaatin sekaan ja syön kylmänä.

Todella yksinkertainen, nopea ja helppo. Eli juuri sillä rajalla, että voin itse ”kokata”, haha. Linssit (vihreät) siis tulivat suoraan purkista ja ne piti vain huuhdella, samoin sienet. Rehut piti itse sentään paloitella.

Kiinnostaisiko lukea enemmänkin antikokkaajan keittokirjaesittelyjä? Olisi nimittäin hyllyssä lisää, joita voisin tutkailla ja kommentoida erittäin amatöörimaisesti.

Japanilaisesta oikeussalikäytännöstä

Nyt kun on koluttu Etelä-Koreaa, voimmekin siirtyä taas vaihteeksi Japaniin. Tällä kertaa rikollisuuden pariin. Siis ihan oikean rikollisuuden. Matkaoppaamme on irlantilainen Paul Murphy, joka on

“...an award-winning journalist. His articles and reports about Japan have appeared in The Japan Times, International Herald Tribune/Asahi Shimbun, Mainichi Daily News, Irish Times and RTE's Prime Time television program, among others. He is currently a reporter for the RTE Investigations Unit in Dublin.”

Paul Murphy: True Crime Japan
Tuttle 2016
s. 256


Jos kuvittelet tämän kirjan sisältävän törkyä ja kohudraamaa ja sellaista kaipaat, niin keksi muuta luettavaa. Tämä kirja ei ole missään määrin sensaationhakuinen.

Sen sijaan joskus sinua kiinnostaa, mitä tapahtuu japanilaisessa oikeussalissa ja miten sinne päädytään ja siellä käyttäydytään, tämä on kirja sinulle.

Kirjassa esitellyt rikokset vaihtelevat pikkuvarkauksista murhiin, mutta itse koen että rikokset ovat tavallaan sivuseikka. Murphy esittelee lukuisia eri rikoksia, mutta painopiste on oikeastaan japanilaisen kulttuurin avaaminen ja käsittely tästä näkökulmasta.

Enkä nyt tarkoita vain sitä, mitä oikeussalissa tapahtuu, sillä syytetyn koko elämä ja motiivit ruoditaan melko lailla pohjamutia myöten ennen tuomion antamista. Jos oikeussaliin asti päätyy, tuomitaan vastaaja lähes poikkeuksetta syylliseksi tekemäänsä rikokseen. Toisaalta vastaaja useimmiten myöntää itsekin syyllisyytensä.

Tuomio vaihtelee ja siihen vaikuttavat monet tekijät (joita en ala tässä luetella, mutta voin kertoa etteivät ne ole niitä samoja kuin meillä länsimaissa eikä oikeusistunnot Japanissa muutenkaan kulje länsimaisia raiteita pitkin).

Hyvin kiinnostavaa, yksityiskohtaista, runsasta, tarkkaa ja perusteellista kuvausta. Murphy on selvästi perehtynyt aiheeseen ja on sitkeästi istunut oikeussalissa seuraamassa erilaisten rikosten käsittelyä. Kirjassa on paljon faktatietoa myös japanilaisista vankiloista. Laadukas ja ehyt kokonaisuus.


Kirjan takakansiteksti:

A middle-aged carpenter beats his 91-year old mother to death and goes to work the following day, leaving the body for his wife to find. An 82-year old woman is jailed for 10 months for stealing fried chicken. Like nearly all defendants in Japan, they both plead guilty.

What happens between plea and sentencing is the subject of True Crime Japan. In this fascinating crime book journalist and longtime Japan resident Paul Murphy provides a glimpse of Japanese society through a year's worth of criminal court cases in Matsumoto, a city 140 miles to the west of Tokyo. The defendants in these cases range from ruthless mobsters to average citizens, often committing similar crimes in rather different ways, and for different reasons. Based on court hearings and interviews with the defendants, their families, neighbors and lawyers—Murphy explores not only the motives of offenders but the culture of crime and punishment in Japan.

The resulting true crime book provides a lens through which to view this honor-shame based, conformist culture, and shows how, in its role within that culture, the court system reveals Japan to be, surprisingly to some, a land of true individuals.

Irrallinen irlantilainen sukupolvikertomus

Vuoden ensimmäinen uutuus on nyt korkattu. Kunnian, mikäli tässä mistään kunniasta on kyse, saa

Jacqueline O’Mahony: A River in the Trees
Riverrun 2019
S. 320

Tässä kirjassa kauneinta on kansi, sen takia otin sen lähempään tutkiskeluun kirjastossa ja päätin lainata, koska

kiinnostaa

kaksi kerrontatasoa; nykyisyys ja sata vuotta sitten Irlannissa.
Irlannin vapaussota ja itsenäistyminen.
O'Donovanin suvun vaiheet.

Ellen edustaa O’Donovanien nykyaikaa. Hän on kaikin puolin hukassa sössittyään työnsä ja avioliittonsa (sitä ei tietenkään yksin sössitä) ja suru lapsettomuudesta kalvaa. Erityisen traumaattinen kokemus on vauvan menettäminen jo ennen sen syntymää.

Ilmeisesti näiden masentavien tapahtumien takia hän kiinnostuu omista sukujuuristaan. Mahdollisesti hän on ollut niistä kiinnostunut aiemminkin, muttei ole tehnyt mitään ottaakseen selvää asioista. Kun Irlannissa tulee O’Donovanien vanha sukutila myyntiin, Ellen haluaa ostaa sen – miehensä rahoilla.

En tajua miten on mahdollista, että Ellen voi käyttää miehensä hilloja tyyriisiin kiinteistöostoksiin ihan vain ilmoitusluonteisena asiana. Ehkä heillä ei ole avioehtoa. Tosin Ellenin miestä ei tuntunut sinänsä moinen (kiinteistön mahdollinen ostelu) ihan kamalasti häiritsevän.

Ellen on kohtuullisen vastenmielinen henkilöhahmo. Hän rypee tuskassaan ja turruttaa sitä ryyppäämällä eikä alkoilu estä autonrattiin tarttumista. Pienessä tumussa on ihan hyvä ajella. Ellen inhoaa myös pöhöttynyttä vartaloaan. Tässä kohdin oletin, että kehoinhoon paneudutaan kenties syvemmin, mutta ei paneuduta.

Ei muutenkaan paneuduta Ellenin persoonaan: Ellen lähinnä märisee ja ajelehtii saamatta mitään ahaa-oivalluksia (niitä ei saa lukijakaan, ainakaan minä). Siinä sivussa hän kiusoittelee paikallista kiinteistönvälittäjää ja välittäjän (vaikkakin) epäonnistunut “kosto” on karu. Tässä vaiheessa pyörittelin silmiäni epäuskosta ja turhautumisesta. Jestas sentään mitä skeidaa, nyt oikeasti!

Vuosi 1919 on hieman kiinnostavampi. O’Donovanit piilottelevat kapinallisia talonsa ullakolla brittisotilailta. Irlannin tasavaltalaisarmeija (IRA) on itsenäisyyden asialla ja kapinoi brittihallintoa vastaan väkivalloin. Tässä ajassa seurataan erityisesti nuoren Hannah O’Donovanin elämää. Juuri Hannahin kyseenalaisesta ansiosta perhe alkoi ottaa vastaan ja piilottaa kapinallisia. Se johtaa tietysti ongelmiin, sillä britit saavat asiasta vihiä.

Mielenkiintoista siihen asti, kunnes tapahtuu väistämätön. Sen arvaaminen ei ollut järin vaikeaa, sillä asia on tiedossa nykyajassa. Ironista on, että Hannah pamahtaa paksuksi (tuohon aikaan valtava häpeä tietenkin) ja kertalaakista tietty kun taas nykyajassa Ellen kärvistelee lapsettomuuden takia.

En tiedä mitä ajatella tästä koko vyyhdistä. Kauhea pettymys se ainakin oli. Juoni on kulunut ja kunnianhimoton. Menneisyyden ja nykyisyyden siteet jäävät melko irrallisiksi: ihan kuin olisi vain lukenut kaksi eri tarinaa.

She’d had the same dream again last night, she realized. You can’t tell anyone your dreams, no one wants to hear them. They’re only interesting to you. Simon had told her that a long time ago. (s. 68)

Olen samaa mieltä Simonin (Ellenin aviomies) kanssa. Toisten unet ovat usein kuolettavan tylsiä. Valitettavasti saamme lukea muutamatkin unet kirjassa. Onneksi niitä ei seposteta pitkästi. Tällä kirjalla kuittaan Helmet-lukuhaasteen kohdan 29. kirjassa nähdään unia.

Ai niin, Simonkin on melko ärsyttävä henkilöhahmo, josta en saanut minkäänlaista otetta onko kala vai lintu. Kun pariskunta pohtii avioliittoaan ja rakkautta, Ellen (joka mielestäni on läheisriippuvainen) kysyy johtuuko Simonin latistuneet tunteet siitä, että hän on lihonut.

“Is it because of the weight?” she said. “The weight is because of the hormones.” ---- “I can try to lose the weight,” she said quietly. ---
“You can’t blame the hormones anymore anymore, Ellen,” he (Simon) said. “It’s the crisps and the wine and the no exercise.” (s300)

Ei ollut minua varten tämä kirja, joka on saanut ihastuneen vastaanoton ainakin Goodreadsissa.

Poika raidallisessa pyjamassa

John Boyne: The Boy in the Striped Pyjamas
Definitions 2006
S. 216
Kirja on suomennettu nimellä Poika raidallisessa pyjamassa.

On hieman hämmentävää kirjoittaa kirjasta, jonka luin jo kuukauden päivät sitten. En ehtinyt purkaa ajatuksiani siitä aiemmin, koska lähdin reissuun.

The Boy in the Striped Pyjamas on kuitenkin vielä sen verran vahvasti mielessäni, että haluan muutaman sanan siitä kertoa.

Palaamme ajassa toisen maailmansodan aikaan ja keskitysleireille. Yhdeksänvuotiaan Brunon maailma murenee, kun natsi-isä saa komennuksen toisaalle ja koko perheen täytyy muuttaa kauas tutusta kotiympäristöstään. Hyvästi ystävät, tervetuloa karu maaseudun tyhjyys ja aidatut pellot.

Brunon yksinäisyys muuttuu siedettävämmäksi, kun hän tapaa ikäisensä pojan, Shmuelin. Poikia tosin erottaa korkea aita, joka jakaa heidän maailmansa kahtia. Bruno on täysin tietämätön tuon toisen maailman asioista ja käytännöistä. Viaton naiivius säilyy käytännössä läpi kirjan.

Naiivi on kirjan kielikin. Teksti on melko yksinkertaista, mutta kielellisesti toki moitteetonta ja sinänsä miellyttävää lukea. Vasta kirjaa jonkin verran luettuani oivalsin sen olevan tarkoitettu nuoremmille lukijoille.

Se selittäneekin lapsellisen tyylin ja sen, miksi jäin ulkopuoliseksi. En ole mikään teini enää, kaipaan toisenlaisia näkökulmia ja otteita. Nuoremmalle lukijalle Poika raidallisessa pyjamassa varmasti pystyy antamaan enemmän.

And that's the end of the story about Bruno and his family. Of course all this happened a long time ago and nothing like that could ever happen again. Not in this day and age.

Mjaa. Ymmärrän lukijan rauhoittelut kirjan lopussa, mikä tosiaan viittaa siihen, etten kuulu kohderyhmään. Kaikenlaista shittiä tapahtuu edelleen: meillä ei ehkä ole enää keskitysleirejä, mutta kaikkea muuta karmaisevaa on kyllä tarjolla. Ei se pahuus ole maailmasta mihinkään kadonnut, vaikka keskitysleirit ovatkin.

Jep, olen realisti.

Kirjasta on blogattu melko paljon, kas tässä Googlen hakutulos.

Kaiken nielevä ranta

Hanna Tuuri: Ranta
Otava, 2015
s. 285
Arvostelukappale


Ranta on tuhti ja rönsyilevä: romaanissa rönsyilee juonen lisäksi kieli. Toinen olisi ok, mutta molemmat yhdessä ovat minulle liikaa.

Jäsentääkseni omia ajatuksiani siteeraan näin aluksi kirjan sivulievettä:

Aikuistuminen on repinyt Noran, Jimin ja Seamusin, lapsuuden kolmikon, erilleen toisistaan. Kun Jim päätyy koomassa teho-osastolle, Nora ja Seamus tapaavat pitkän tauon jälkeen. Noralle Jim edustaa lumousta mutta myös vaaraa. Seamus elättelee yhä yksipuolista rakkautta leiskuvatukkaiseen Noraan.

Rannan tapahtumat sijoittuvat Irlantiin, ja kolmikkoa yhdistää samoilla kulmilla vietetty lapsuus. Jim ja Seamus ovat serkuksia, Nora "naapurin tyttö", joka viihtyy paremmin tien toisella puolella Seamusin perheen talossa.

Seamusin vanhempien ovet ovat avoinna kaikille ja pihalla leiriä pitävät Irlannin kiertolaiset. Seamusin toinen vanhempi on kiertolainen, toinen ns. paikallaan asuja. Seamus liikkuukin jouhevasti näiden molempien "leirien" välillä aikuisenakin.

Kiertolaisilla on varsin suuri rooli kirjassa ja lukija pääsee pääosin Noran ja Seamusin takaumien kautta seuraamaan heidän elämäänsä ja kulttuuriaan Irlannissa. Koin kiertolaisista kertovat osuudet ehkä jopa kirjan kiinnostavimpana antina, ja olisin voinut lukea niistä enemmänkin. Siis vaikka kokonaisen kirjan, fiktiivisen tarinan kiertolaisten elämästä. Vanhat myytit ja tarinat kiehtovat minua, mutta haluaisin ne kyllä selkeämmässä muodossa. Tähän yhteen kirjaan on saatu tavaraa sen verran paljon, että ihan hengästyttää.

Noran, Seamusin ja Jimin väliset suhteet eivät oikein jaksaneet innostaa. Epämääräisyyden verho liehuu näiden ystävysten edessä enkä oikein saavuta syytä, miksi he edes olivat ystäviä. Tai ovat olevinaan edelleen.

Jim on itsekäs, jopa ilkeä. En pitänyt hänestä kirjan alussa ja vielä vähemmän myöhemmin. En osannut edes tuntea myötätuntoa häntä (enkä muitakaan kirjan henkilöitä) kohtaan. Miksi olisin? Ilkeä päällepäsmäri, joka nauraa vieressä, kun "ystävää" kiusataan.

Norasta saati Seamusista en saanut ollenkaan otetta. Nora rypee jossain nuoruuden sattumuksessa (joka kyllä paljastuu ajallaan lukijalle), joka tapahtui rannalla. Siihen perustunee kirjan nimikin, Ranta, oletan.

Epäoleellisuuksista muodottomiksi paisuneet virkkeet jyräävät alleen tarinan lisäksi ihmiset. Kirjan tunnelma on voimakas ja painostava, mutta uskon että siihen olisi päästy hieman suppeammallakin ilmaisulla. Ehkä siten olisi jäänyt tilaa kirjan henkilöille, jotka tosiaan jäävät melko ontoiksi, kuin hämäriksi hahmoiksi kaiken nielevässä sumussa. Ne vain seisovat paikallaan, tuijottavat hiljaa etäisyydestä, mutta pysyvät lukijalle tyhjinä.

Toisteisuutta on niin paljon, että se pisti silmään. Pelkästään yhdellä sivulla on kuvailtu kuuraa (ja kuutakin) peräti kolme kertaa.

S. 212

Taivas oli tähtikirkas, kukkulan takana kohosi valkonaamainen kuu, niityllä kimalsi kuura.

Kuu heitti pitkiä varjoja. Kivi kohosi tornina. Varjoissa ja teurastuspellon kristallia hohtavassa kuurassa liikkuivat henget...

Seamus nojautui kivipaatta vasten. Niitty lepäsi kuuran kehräämässä kristallissa.

Runsaat epäoleellisuuksia pursuavat virkkeet tekevät Rannasta raskassoutuisen ja kompuroivan.

Tyllihameisen toimistotytön Trinity Collegessa rahataloutta opiskeleva amerikkalainen poikaystävä julisti, että... s. 10

Nyt on liikaa, aivan liikaa yksityiskohtia kielenkäytössä kautta kirjan. Tuuri selkeästi osaa kirjoittaa, ja kauniisti kirjoittaakin. Osa kuvauksista on hyvinkin raikkaita ja tuoreita. Mielestäni tehokeinoina onnistuneita, mutta koko kirjan kattavina rasittavia ja uuvuttavia.

Ihan harmittaa, koska tässä kirjassa olisi kaikki ainekset olla todella koskettava ja vetävä. Mielenkiintoisia teemoja on paljon, mutta valitettavasti kirjasta jäi lähinnä ärsyttävä ja hämmentynyt jälkimaku.

Suosittelisinkin tätä kirjaa heille, jotka pitävät tyylitellystä ja runsaasta kielestä, vanhoista myyteistä ja mystiikasta, sekä voimakkaasta miljöökuvauksesta.

Olisi mielenkiintoista kuulla muiden Hanna Tuurin romaaneja lukeneiden mietteitä Tuurin kirjoista. Onko tällainen runsaus hänen tyylinsä vai onkohan kyseessä kokeilu? Itse en ole muita Tuurin kirjoja lukenut, mutta voisin kyllä kuvitella lukevani, jos ne eivät ole näin "rönsyjä". Tarinankerronan taitoa Tuurilla nimittäin on, aiheitakin varmasti.

Ihmissuhdekiemuroita Dublinissa - ja vähän muuallakin

Maeve Binchy: Talo Dublinissa

"Tara Road"

Nappasin mm. tämän kirjan mukaani muuttaessamme tänne puolisentoista vuotta sitten.

Oli kiire ja kriteerini oli silloin, että kirja on paksu ja painaa mahdollisimman vähän. Eli luonnollisesti otin pokkareita.

Loput kirjani (noin 12 isoa laatikkoa) ovat edelleen Suomessa maksullisessa varastointipalvelussa. Elättelen toivoa, että saan ne joskus muutettua sinne, minne nyt ikinä päädymmekin täältä.

Mutta kirjaan.

Kirjan keskiössä on Ria ja hänen elämänsä Dublinissa. Ria tapaa tulevan miehensä (Danny) jo parikymppisenä.

Lahjakkaan ja määrätietoisen Dannyn ansioista he saavat haltuunsa maineikkaalla Tara Roadilla sijaitsevan upean talon, jonne he muuttavat yhdessä, kunnostavat talon ja perustavat perheen.

Ulospäin kaikki näyttää kiiltokuvalta ja siinä luulossa Riakin elää. Danny ei kuitenkaan ole maailman uskollisin mies ja niin käy kuin usein väistämättä käy.

Sattuma puuttuu peliin amerikkalaisen Marilyn Vinen muodossa. Marilyn tietää dannyn vuosien takaa ja soittaa aikoakseen puhua hänen kanssaan. Hän kuitenkin päätyykin juttusille Rian kanssa.

Marilynin ehdotus vaihtaa taloja kesän ajaksi saa Rian innostumaan: hän kaipaa kiihkeästi pakoa sekavasta tilanteesta. Myös Marilynilla on omat syynsä haluta irtiottoa.

Kirjan kirjoitustyyli on mielestäni aika naiivistinen ja töksähtelevä. Nyt täytyy tietenkin muistaa, että luin kirjan Suomeksi, joten en osaa sanoa, millainen tyyli olisi alkuperäiskielellä kirjoitettuna.

Mitään kielellistä ilotulitusta on siis turha odottaa, vaan luvassa on selkeitä lyhyitä lauseita ja yksinkertaisia dialogeja. Se ei kuitenkaan välttämättä ole huono asia.

Valitsin kirjan sen pituuden perusteella: halusin lukea pitkän ja selkeän kirjan, johon olisi helppo päästä sisään. Siihen Talo Dublinissa olikin oiva valinta. Kirja tempaisi alusta asti mukaansa: reilut 600 sivua siis luvassa ihmissuhdesolmuja ja muuta ”hömppää”.

Ja arvaapas mitä – tykkäsin kuitenkin.

***

Ps. Alan jatkossa kuvata itse kirjat tähän blogiin alkaen tästä postauksesta. Aiemmin olen etsinyt kuvat netistä.