Sinéad O’Connorin muistelmateos Rememberings (suomennettu nimellä Muistelmat) on peräti kolmas julkkiksen kirjoittama muistelma, jonka tänä vuonna luen. Erona muihin tässä on se, että O’Connor ehti kuolla ennen kuin tartuin hänen teokseensa. Itse asiassa tuskin olisin tarttunut ollenkaan, ellei hän olisi kuollut – niin raadolliselta kuin tämä kuulostaakin.
Minulle O’Connorin musiikki on tuttu ainoastaan yhdestä hitistä, jonka varmaan arvaattekin eli Nothing Compares 2 U. En muista kuulleeni tai kuunneelleeni mitään muuta O’Connorilta, mutta tuo kyseinen biisi on jäänyt mieleeni teiniajoilta, jolloin se soi ”joka paikassa” ja pidin siitä kovasti.
O’Connorin lapsuus ei ollut ruusuinen, mutta minulle tuli yllätyksenä kuinka kaamea se on ollut. Kirjasta asia ei selviä, koska O’Connor sivuaa sadistisen äitinsä tekosia vain muutamilla virkkeillä siellä sun täällä. Nekin maininnat jättävät enemmän arvailujen varaan kuin kertovat suoranaisesti mistään.
Toisaalta Dr Philinsä katsoneelle niissäkään ei ole mitään uutta. O’Connor on nimittäin ollut kyseisen tohtorin (mielestäni kyseeanalaisessa) tv-ohjelmassa (jota teininä kyllä silmät suurina katselin itsekin) ja siellä hän on avannut lapsuuttaan ja äitisuhdettaan varsin monisanaisesti. O’Connor mainitsee aiheesta teoksessaan ja kokee, että Dr Phil käytti hyväkseen hänen haavoittuvaista tilaansa saadakseen hänet ohjelmaansa. O’Connorin mukaan Dr Phil kutsui hänet ohjelmaan nähtyään O’Connorin Youtube-videon, jossa tähti epätoivoisesti etsi apua itselleen.
Koska en ole koskaan (en edes teininä) ollut eritysen kiinnostunut julkkisten elämistä, O’Connorin kirja antoi minulle paljon tietoa laulajasta (erityisesti hänen persoonastaan), mutta toisaalta ne kaikki tiedot ovat luettavissa/katsottavissa myös ympäri nettiä ja vielä tarkemmin kerrottuna (trust me, olen googletustyöni tehnyt) kuin kirjassa. Eli jos olet seurannut O’Connorin vaiheita uutismedioista, ei Rememberings varsinaisesti tarjoa juuri mitään uutta.
Kirja on kuitenkin kiinnostavasti kirjoitettu ja pidin O’Connorin tyylistä. Rivien väleistä pilkahtelee hänen huumorintajunsa ja kapinallinen persoonansa, joihin ihastuin ja joita arvostan. Jostain syystä koin myös yllättävän kiinnostavana O’Connorin kertomukset biisiensä ja albumiensa synnystä – siitä huolimatta, etten muista kuulleeni aiemmin niistä yhtäkään (lukuun ottamatta tuota aiemmin mainitsemaani cover-biisiä). Olen kyllä aikeissa kuunnella.
O’Connor on varsin hellä niitä kohtaan, jotka kirjassaan mainitsee. Purevampaa settiä saa osakseen lähinnä jo edesmennyt laulaja Prince ja levy-yhtiöguru Nigel Grainge. Heitäkin kohtaan O’Connor on sinänsä reilu, sillä hän tuo kritiikin esille kertomalla kyseisten henkilöiden käyttäytymisestä. Lukija voi vedellä itse johtopäätökset niistä.
Itse vedän sellaisen johtopäätöksen O’Connorista, ettei hän koskaan päässyt yli lapsuudestaan/äitinsä käytöksestä eikä kuolemasta, vaikka kiistääkin niiden vaikuttaneen häneen mitenkään. Selitykseksi O’Connor mainitsee, että hänen sisaruksensa ovat ”normaaleja”, joten siksi ei ole mahdollista että hänenkään oletetut mielenterveysongelmat (jotka hän kirjassaan sekä kiistää että epämääräisesti myöntää) voisivat johtua lapsuudesta. Oma äiti voi tehdä lähes mitä tahansa, mutta lapsi ei pysty vihaamaan. Ei vaikka haluaisi. Niin on O’Connorin laita. O’Connorin äiti kuoli hänen (O’Connorin) ollessa 18-vuotias.
Sinéad O’Connor kuoli kesällä. Kuolinsyytä ei ole annettu julkisuuteen. Mutta eiköhän se ollut itsemurha (tämä tietysti mutua).
Huomaan, että kirjoituksestani tuli melko yksipuolinen ja tässä painottuu lapsuus ja äitisuhde. Mainittakoon siksi, että itse teoksessa näin ei ole.
Sinéad O’Connor: Rememberings
Penguin, 2021
s. 286
