sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Hänen ainoa vaimonsa

 

Peace Adzo Medien romaani His Only Wife sijoittuu Ghanaan. Kirjailija itse on syntynyt Liberiassa, mutta varttunut Ghanassa.


Peace Adzo Medie: His Only Wife
Oneworld, 2021
s. 278

Heti kirjan ensimmäinen virke herättää kiinnostuksen.

Elikem Married me in absentia; he did not come to our wedding.

Kirjan kertoja on nuori ompelija Afi Tekple, joka haaveilee joskus perustavansa oman vaateliikkeen. Afi asuu äitinsä kanssa Ho-nimisessä kaupungissa, jossa hänen muukin sukunsa asuu. Afin isän kuolema syöksi perheen taloudelliseen kriisiin eikä muusta suvusta ole juuri apua.

Siksipä Afi ei epäröi, kun hänelle ehdotetaan avioliittoa vauraan liikemiehen, Elikemin, kanssa. Avioliitto on Elikemin äidin järjestämä motiivinaan saada poikansa lopettamaan erään (äidin mielestä) epäsopivan naisen tapailu. Afi katsoo, että avioituminen on pieni hinta siitä, että suku saa taloudellisen turvan ja hän itse pääsee maan pääkaupunkiin Accraan asumaan. Afille on kerrottu että Elikem tapailee toista naista, joten asia ei tule hänelle yllätyksenä.

Toki aviomiehen poissaolo omista häistään arveluttaa, mutta koska se ei ole aivan tavatonta, Afi ei huolestu. Syytä kyllä olisi ollut. Nimittäin Accrassa Afia odottaa komea huoneisto, mutta Elikem loistaa sielläkin poissaolollaan.

”You just got married; it is better that you spend time at home, getting to know your husband and taking care of him.”
What husband? I wanted to ask, but didn’t because I knew it would annoy her even more.


Kestää omituisen kauan ennen kuin tuore aviopari vihdoin tapaa toisensa ja pääsee kehittämään suhdettaan ja avioliittoaan. Avioliitto ei tässä ole kahden kauppa, vaan mukana on koko suku ja erityisesti Elikemin äiti, joka taustalta pyrkii vaikuttamaan suhteeseen.

Afi kokee painostusta myös oman sukunsa puolelta: äiti toivoisi Afin vain olevan hyvä vaimo ja Elikemille läsnä miehen niin halutessa. Afin setä katsoo oikeudekseen hyötyä taloudellisesti liitosta eikä häissä (Elikemin äidiltä) saadut lahjat vaienna hänet kuin hetkeksi.

Tämän ristipaineen keskellä Afi yrittää rakentaa itselleen mieluista elämää näennäisen rakastettavan, mutta paljon poissaolevan aviomiehensä kanssa. Hän tutustuu naapurihuoneiston Evelyniin (joka sattumoisin seurustelee Elikemin veljen kanssa) ja heidän välilleen kehittyy hiljalleen ystävyys.

His Only Wife on ihmissuhdepainotteinen kirja, mikä normaalisti pelottaisi minut tiehensä. En yleisesti ottaen innostu kirjoista, joissa keskeisenä punaisena lankana on ihmissuhde tai -suhteet. Mutta mutta, taiten kirjoitettuna mikä tahansa menee. Sitä paitsi en litistäisi His Only Wifea ihmissuhdekirjaksi. Se on niin paljon muutakin niin kuin elämä yleensä.

Peace Adzo Medie välttää myös kaikki kliseet ja muut sudenkuopat, vaikka asetelma itsessään kuulostaa hyvin tutulta: köyhä nainen nai rikkaan miehen. Ryysyistä rikkauksiin!

Kuluneita kuvioitakin voi käsitellä ei-kuluneesti. Niin kuin Medie. Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia ja heidän taustansa näkyy ja vaikuttaa heidän suhtautumiseensa ja ymmärrykseensä. Afinkin asenteita määrittelee pitkälti hänen taustansa.

Medie ei kirjoittanut tätä kirjaa saadakseen henkilöhahmojensa suilla päästellä mielipiteitänsä esimerkiksi feminismistä. Kirja olisi varmasti varsin toisenlainen, jos hän olisi niin tehnyt.

Kirjan dialogityyli hämmensi minua aluksi: puhe aloitettiin usein sanalla please. Arvasin, että sen täytyy liittyä kulttuuriin ja niinhän se liittyykin.

Ghanaians are very hospitable and polite, which you might notice on hearing the signature phrase Akwaaba wherever you go – which translates to “you’re welcome”. In addition, every sentence starts with the word please
. Lähde: An introduction to etiquette in Ghana


Pidin valtavasti tästä kirjasta ja lukukokemuksen kruunasin kuuntelemalla Sarah’s Bookshelvesista Medien haastattelun (kuuneltavissa myös Spotifyssa). Ihastuin Medien persoonaan ja ajatuksiin, jakson voi kuunnella vaikkei olisi kirjaa lukenut: siinä ei spoilata, vaikka kirjasta keskustellaankin. Itse en tosin tykkää kuunnella kirjailijahaastatteluja ja vastaavia etukäteen (jos niissä siis käsitellään pääasiassa kirjaa), vaan vasta lukemisen päätteeksi syventämään kokemusta.

Kirjan nimen ymmärtää täydellisesti luettuaan kirjan. Ja tulikin vielä mieleeni, että Medieltä todennäköisesti on piakkoin tulossa uusi romaani: hän nimittäin paljastaa podcastissa, että editoi toista kirjaansa parhaillaan. Siitä tietysti on vielä matkaa julkaisuun, mutta se mitä Medie kertoi kirjasta, sai minut kyllä kiinnostumaan!

tiistai 25. toukokuuta 2021

Ajatteleminen ei lopu, vaikka ei haluaisi ajatella

 

Kikuko Tsumura: There’s No Such Thing as an Easy Job
alkuper. この世にたやすい仕事はない
Bloomsbury, 2020
japanista englannintanut Polly Barton
s. 399

36-vuotias nainen lampsii työvoimatoimistoon ja ilmoittaa haluavansa työn, jossa ei mielellään tarvitsisi juuri ajatella. Nainen on kirjan kertoja, jonka nimi ei (muistaakseni) ponnahda kirjassa esille, joten kutsun häntä jatkossa Kertojaksi. Kertoja toipuu burn outista ja toivoo siksi saavansa työn, joka vaatisi mahdollisimman vähän voimavaroja.

Työvoimatoimiston virkailija on nimeltään rouva Masakado ja törmäämme häneen erilaisten töiden välissä. Kertojamme nimittäin päätyy tekemään lopulta viittä eri työtä (ei tietenkään samaan aikaan) ennen kuin ympyrä sulkeutuu (kirjan luettuasi ymmärrät, mitä tarkoitan).

Ensimmäinen työ on jonkin sortin valvomotyö, jossa Kertojan tehtävä on tarkkailla videotallenteilta erään kirjailijan tekemisiä. Epäillään, että kirjailija on mukana salakuljetuksessa. Sen enempää ei Kertojakaan tiedä.

Kirjaa lukiessa kannattaa heitellä hyvästit tiukalle realismille ja antaa maagisuuden viedä mennessään. On turhaa pohtia mikä on mahdollista, mikä ei. Sillä tässä kirjassa mikä tahansa on mahdollista ja se sopii kirjan miljööseen ja luonteeseen.

Loppuunpalamisesta toipuva kertoja ei menetä luontaista uteliaisuuttaan edes näissä väliaikaistöissä. Vaikka työjaksot eivät ole pitkiä, muuttavat ne Kertojaa – ja Kertoja kyseisiä töitä. Kirjan rakenne on novellimainen, sillä kukin työrupeama käsittää oman luvun ja ne on merkitty kirjan alkuun. Selkeä punainen lanka ja jatkumo kuitenkin on.

The Surveillance Job                                                        1
The Bus Advertising Job                                                  67 
The Cracker Packet Job                                                    147
The Postering Job                                                             223                 
The Easy Job in the Hut in the Big Forest                        303

Mitään suuria ei tapahdu, mutta ei tarvitsekaan. Jokin ihmeellinen tenho ja taika kulkee läpi kirjan. Jokaisen uuden luvun (eli työn) kohdalla ajattelin, että tämä on kiinnostavampi kuin edellinen ja mietin, miten ihmeessä seuraava luku voi olla kiinnostavampi. Mutta niin se vain oli.

Suosittelen tätä kirjaa lukijalle, joka kaipaa hiljaisuutta, omaa rauhaa, hyvyyttä ja kauneutta. Minulle tämä oli kuin kehto, jossa sain tuutia turvallisesti ja palautua burn outista jota minulla ei tosin ole. Ihastuttava romaani, jossa on kauttaaltaan viehättävän hämyinen tunnelma.

Tekee mieli lähteä metsään, mielellään isoon. Sellaiseen, johon voisi eksyä. Kaipaan niin ISOA luontoa.

torstai 20. toukokuuta 2021

Valkoinen tiikeri karkaa kanahäkistä


Ostin Aravind Adigan romaanin The White Tiger (suom. Valkoinen tiikeri) joskus muinoin sen ollessa melko tuore. Aloin sitä jopa joskus lukea, mutta jätin saman tien kesken. Jostain syystä koin silloin kirjan sekavana. Nyt kun luin kirjan, en osaa sanoa mistä tuo tunne johtui. Ilmeisesti jostain muusta kuin kirjasta eli tuttuun tapaan omasta päästäni. Ystäväni aika ei ehkä tuolloin ollut puolellani.

Nyt oli.

Valkoinen tiikeri (luin kirjan englanniksi, mutta käytän postauksessani suomenkielistä nimeä) on kirja, joka sai minut lukemisen lomassa ja sen jälkeen googlettelemaan ennätyspaljon erilaista tietoutta Intiasta. Kirja on todella runsas, vaikka jälkeenpäin ajatellen siinä ei paljon tapahdu.

Tosin siinä tapahtuu elämä ja elämässä ajatellaan, koetaan, hahmotetaan asioita. Ja muututaan. Ja sehän on paljon se.

Kirjan kertoja on Munna. Munna tarkoittaa poikaa eli ei ole nimi laisinkaan. Mutta muuta nimeä ei Munnalla ole ennen kuin hänen opettajansa nimeää hänet Balramiksi.

Balramin isä on riksataksin vetäjä. Siis todellakin vetäjä eli kyseessä on vanhanaikainen riksa (ei siis esim. ns. fillari-riksa), jota vedetään perässä. Nykyään ne on kielletty, mikäli lukemiini uutisiin on uskominen.

Köyhyys periytyy eikä kastista tai ”yhteiskuntaluokasta” noin vain siirrytä toiseen – paitsi korkeintaan alaspäin. Balramin perheellä (joka käsittää koko suvun) on tiukkaa ja siksi Balramkin otetaan pois koulusta ja pistetään töihin teekauppaan.

Mutta Balram onnistuu karkaamaan ”kanahäkistä” (kirjassa ”rooster coop”) ja hänestä tulee menestyvä yrittäjä. Kanahäkkivertaus on osuva ja avaava. Olisin mielelläni siteerannut kyseisen kohdan tähän postaukseeni, mutta en merkinnyt lukemisen ohessa sivua muistiin enkä jaksa etsiä sitä (vähän etsin, mutta ei löytynyt enkä viitsi koko päivää tähän käyttää). Siispä totean: lue kirja, niin tiedät. Ja jos olet jo lukenut, niin tiedät.

Koska Balram kertoo tarinaansa takautuvasti kirjeitse Kiinan (silloiselle) pääministerille Wen Jiabaolle, lukija tietää monia asioita jo ennen kuin ne tapahtuvat. Esimerkiksi ihan kirjan alussa jo selviää, että Balram murhaa työnantajansa Ashokin. Sitä on vaikea käsittää ennen kuin se tapahtuu.

Sillä Balram on kiintynyt Ashokiin, jolle hän on autonkuljettaja ja yleispalvelija. Ashok on erilainen kuin muut, vaikka lopulta ei olekaan. Lukijan silmät avautuvat samassa tahdissa Balramin silmien kanssa. Se on häiritsevää, koska näin länsimaisena Intiassa vallitsevan korruption laajuutta on vaikea sulattaa puhumattakaan äärimmäisen köyhyyden näköalattomuudesta. Mikä vastakohtaisuuksien maa ja lähinnä ikävällä tavalla (välihuomio: lueskelin muutamia artikkeleita liittyen korruptioon Intiassa).

Balram on kertojana sekä räväkkä ja räävitön että pehmeä ja mietiskelevä. Hän ei ole murhaaja sen enempää – tai vähempää – kuin kukaan muukaan. Balram ei ole sen moraalittomampi kuin kukaan muukaan. Köyhän henki ei ole edes pysähtymisen arvoinen asia. Sen sijaan rikkaan henki vastaa tarvittaessa vaikka kokonaisen (köyhän) suvun henkeä.

Intialaisena Aravind Adiga tietänee, mistä kirjoittaa ja vaikka kyseessä on fiktiivinen teos, niin harvemmin mitään kulttuurisia kuvauksia ja käytäntöjä on ihan tuulesta temmattu. Yksi totuus ei koskaan ole koko totuus. Totuus – siinä missä todellisuuskin – muodostuu sirpaleista.

Tämän paremmin en osaa Valkoista tiikeriä kuvata. Se pitää kokea itse. Todella vaikuttava romaani, mutta ei taida sopia sellaiselle, joka ei kestä naisten poissaolon loistetta tai naisten läsnäoloa lähinnä esineinä – pantavina esineinä. Minäpä lisään kirjan suosikkeihini.

Jo aiemmin mainitsin, että Valkoisen tiikerin pohjalta on tehty elokuva, joka on katsottavissa (myös Suomen) Netflixissä. Sulattelen kirjaa jokusen viikon ja sitten katson sen.

Balramin räväkkyys muuten tuo hieman mieleeni Indra Sinhan romaanihenkilön Animalin. Sekä Balram että Animal ovat jutustelevia ja varsin suorasukaisia. Siinä missä Valkoisen tiikerin Balram kirjoittaa tarinansa, Animal's Peoplen Animal sanelee omansa nauhalle.

Entä mistä kirjan nimi, Valkoinen tiikeri, juontuu? Lue kirja, niin tiedät. Se selviää jo aika alussa.

Valkoisesta tiikeristä on blogannut muun muassa Johanna (Kirjoihin kadonnut), jonka blogissa hekumoin että otan kirjan uudelleen lukuun "piakkoin" (oli vuosi 2013, heh).


tietoja kirjasta:

Aravind Adiga: The White Tiger
Atlantic Books, 2008
s. 321
suomennettu nimellä Valkoinen tiikeri

perjantai 14. toukokuuta 2021

Lapsivapaat frenemyt murhataan

Harvoin kasaan hirveän suuria odotuksia jonkin kirjan suhteen, mutta joskus kyllä. Sarah Blaun kirjasta kiinnostuin heti siitä kuultuani. Malttamattomasti odotin sen julkaisua, koska kuvittelin että siinä voisi olla kirja, josta löydän kosketuspintaa omaankin elämään.

Israelilainen Sarah Blau on kirjoittanut useita romaaneja, mutta The Others on hänen ensimmäinen englanniksi käännetty teoksensa.


Sarah Blau: The Others
Pushkin Vertigo, 2021
hepreasta englannintanut Daniella Zamir
s. 340

They would rather die than become mothers.

Mielenkiintoista, koska sinänsä samastun. Tosin onneksi ei tarvitse valita.

Kirjan nimi The Others viittaa opiskeluaikojen ystävänelikkoon. Nelikko tekee rituaalin, jossa he lupaavat etteivät koskaan hanki lapsia (örhm, eeh what’s the point). Tulkitsen, että tämä rituaali on heidän kapinansa valmiiksi käsikirjoitettua (naisen) roolia vastaan. Rituaali on heidän salaisuutensa, jonka luulisi yhdistävän heitä, mutta niin ei ole.

Parikymmentä vuotta kuluu eivätkä ”ystävykset” ole juuri tekemisissä toistensa kanssa. Kirjan kertoja on nyt nelikymppinen Sheila, joka elää mielestäni ihan seesteistä elämää. Kumppania ei ole, mutta entäs sitten. Ei pariutuminen ole mikään arvo itsessään, mielestäni.

”Ystävä”nelikon ”aivot”, Dina, on julkinen ja näkyvä henkilö, joka pauhaa lapsivapaan elämän puolesta. Mutta kas, sitten hän löytyykin kuolleena vauvanukke liimattuna käsiinsä ja otsaan on kirjoitettu ”mother”. Äiti. Mikä loukkaus!

Sheila tietenkin järkyttyy, vaikka ei voinutkaan sietää Dinaa. Hän kuitenkin saattaa tietää murhasta enemmän kuin kukaan muu – erityisesti, kun tapahtuu toinenkin murha, joka sisältää rituaalisia vihjeitä. Mahtaako Sheila itsekin olla nyt vaarassa, sillä hän on nelikosta ainoa, joka on enää elossa?

The Othersin sanotaan olevan synkkäsävyinen ja (musta)humoristinen, nokkela, jännitteinen. Ja plaa plaa.

Todellakin plaa plaa, anteeksi nyt vain. Oletin saavani jonkin sortin trillerin, mutta sainkin omituisen sekoituksen chick litiä frenemy-teemalla. Ihmissuhdemätöstä kiinnostuneita varmaan innostaa. Itse en oikein jaksa näitä.

Ja entäs kertojamme Sheila? Olen samaa ikäluokkaa hänen kanssaan ja otaksuin, että saattaisin peräti löytää jotain samastumispintaa häneen. Juu ei. Ihmettelen lähinnä, miten omasta valinnastaan lapseton urhaa niin paljon ajatuksia lapsille ja (olemattomalle) äitiydelle. Miksi Sheila jatkuvasti pohtii, miten muut ehkä näkevät hänet ja miten arvioivat hänen potentiaalista äitiysastettaan (!). Ja voi luoja hän vatvoo sitä – herkeämättä.

Ehkä Israelissa/juutalaisessa kulttuurissa tällainen on sitten vahvasti läsnä (kenties muiden painostuksesta)? Minulle tuo vatvominen näyttäytyi absurdina ja suorastaan pakkomielteisenä. Ja tappavan tylsänä.

En muutenkaan innostunut Sheilasta. En tietenkään odota, että minun täytyy pitää kirjan henkilöhahmoista. Itse asiassa henkilöhahmot, jotka herättävät ristiriitaisia tuntemuksia ovat yleensä kiinnostavia. Yleensä, eivät aina. Sillä joskus he ovat vain tylsiä.

Kiinnostaako ihmissuhdevatvominen, puumailu ja frenemyt? No tässäpä sinulle kirja, ole hyvä!

Käyn vuoropuhelua kirjan kanssa

Because by now I know that if you’re not interested in having children, you don’t go announcing it to the world like that.


Joop. Tiedän monia, jotka suureen ääneen ovat kertoneet etteivät aio hankkia lapsia ja kappas vain yhtäkkiä ilmoittavat olevansa raskaana. No mikäpä siinä, onnea vaan.

Itse olen viettänyt suurimman osan elämästäni kaapissa tämän vapaaehtoisen valintani kanssa, mutta enää en koe tarvetta, koska olen jo niin vanha (44). Kenelläkään ei pitäisi enää olla tarvetta sanoa minulle, että mieles muuttuu (ynnä muut kliseet). Kuulkaa, ei se muutu. Ei ole ikinä muuttunut. Tämä on asia, jonka olen vain aina tiennyt ja se on pikemminkin vahvistunut iän myötä.

It’s something private and profound, which slowly boils in the depths of your consciousness before simmering to the surface, and even then it won’t stop fighting you till your very last egg dries up – I should know.

Näin varmasti joillakin. Minulla ei. Olen kyllä olettanut ja joskus toivonutkin, että alkaisin haluta lapsia, koska niin kuuluu tehdä ja tuntea, mutta onneksi tajusin että hei – paskat. Ei ole pakko ja on ihan normaalia olla haluamatta lapsia.

”Could you explain to me how to tag friends on Facebook?”


Naurahdin, koska kysyjä on nelikymppinen ja hän kysyy neuvoa parikymppiseltä. Siis what a fuck. Naamakirja on fossiilien leikkikenttä. Nuoremmat ovat ihan muualla.

Sarah Blaun haastattelu Voguessa (enkunkielinen) 

Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista, olkaapa hyvät.

*


Jännä juttu muuten, että tämän postauksen kirjoittaminen oli helppoa, mutta julkaisu onkin sitten jälleen eri asia. Jostain syystä tämä valittu lapsettomuus tuntuu olevan monille muille suurempi asia kuin minulle. Eräs on heittänyt minut kavereistaankin tämän takia. Koska mielipide ei stemmaa yleisen mielipiteen kanssa? Normien kanssa?

Miksi minä en saisi kirjoittaa ja kertoa valinnastani. Ei se ole loukkaus tai hyökkäys kenenkään muun valintoja kohtaan.

Siksipä nyt ihan kiusallakin julkaisen tämän.

Laskin muuten, että olen sivunnut omaa lapsivapauttani blogissani noin kolmessa postauksessa, tämä on neljäs. Olen pitänyt tätä blogia viitisentoista (15) vuotta, joten ei voine sanoa että jatkuvasti jauhan tästä. Ja mitä sitten vaikka jauhaisinkin? (Omista) lapsista jauhetaan vielä enemmän.

Muistin nyt myös, että kirjan Sheilaa ja minua yhdistää yksi asia: nimittäin rommirusinajäätelö on molempien herkkua.

They all want the same thing, for you to be like them, to settle down, make babies, save yourself, themselves, the country, it won’t kill you!
Maybe it won’t kill you, maybe you’ll just wish it did.

lauantai 8. toukokuuta 2021

Lukupiireilyä sun muuta

Huhtikuusta tuli toukokuu enkä ole edes saanut korkattua tätä kuukautta blogissani. Ei johdu siitä, ettenkö olisi lukenut – olen kyllä. Parhaillaan on kolme kirjaa kesken, joista yhden paljastan postauksen lopussa.

Kävi niin, että tavoistani poiketen olen sairastellut. Ei mitään dramaattista (eikä Koronaan liittyvää), mutta sen verran kivuliasta että kaikenlainen muu toiminta paitsi aivoton olemassaolo on ollut hankalaa.

Makoilun aikana tulin katsoneeksi Amazon Primen sarjan Them, jota voisi kuvailla adjektiiveilla

järkyttävä
koskettava
kauhea(n) hyvä
saatanallinen.

Tuo kymmenenosainen minisarja kuvaa mustan perheen elämää 50-luvun Yhdysvalloissa. Tyyliltään sarja on kauhun ja draaman sekoitus trillerimäisellä twistillä. Sarjassa rasismi ja ennakkoluulot ovat erittäinen keskeisessä osassa. Ajoittain sarjan katsominen teki niin pahaa, että itketti.

HUOM. mitään rypemistä ei esiinny eikä mielestäni tekotaiteellista shokeeraamista tai muutakaan vastaavaa. Sarja on taiten tehty kaikin puolin ja erottuu edukseen. Ei siis mitään massaskeidaa.

 

Entä mitä olen lukenut?

Niputan tähän nyt kaksi kirjaa, jotka olen hiljattain lukenut kimppalukuna LauraKatarooman kanssa. Lukupiirimme teema on Aasia eli luemme aasialaista tai Aasiaan liittyvää kirjallisuutta. Emme ole turhan nipoja rajausten suhteen.

Mainittakoon, että minulle tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun luen jonkun kanssa yhdessä. Kokemus on ollut todella antoisa ja hauska. On mahtavaa vaihtaa ajatuksia kirjasta lukemisen lomassa.

Ensimmäinen kirjavalintamme oli Qiu Xiaolongin Death of a Red Heroine (suom. Punaisen sankarittaren kuolema), jonka luimme helmi-maaliskuussa. En saanut aikaiseksi kirjasta kirjoittaa enkä saa nytkään.

Tosi pieni pähkinänkuori: Death of a Red Heroine aloittaa Shanghaihin sijoittuvan dekkarisarjan, jonka keskiössä on komisario Chen Cao. Kiinan kulttuurivallankumouksen jälkimainingit aaltoilevat voimakkaana, vaikka tarina sijoittuu 90-luvulle. Kommunismi kukoistaa.

Jatkaisin mielelläni sarjan parissa, mutta kirjoja ei meidän kirjastosta saa, joten pitäisi muutkin osat ostaa. Välttelen ylenmääräistä kirjojen ostamista (kun niitä tulee muutenkin ostettua), joten sarja on nyt ainakin toistaiseksi osaltani jäähyllä. 

Toisena kimppakirjana luimme Yiyun Linin romaanin The Vagrants (suom. Kulkurit) eli pysyttelimme tukevasti Kiinan kamaralla. Kulkurien tarina sijoittuu 70-luvulle eli ihan sinne Kiinan kulttuurivallankumouksen loppumetreille.

En jaksa Kulkureistakaan kirjoittaa, koska on nyt saamaton olo enkä halua, että blogini tuottaa minulle pakkoajatuksia tai yleensäkään mitään pakkoja. Haluan pitää puuhan rentona ja hauskana, joten tyydyn vinkkaamaan BBC:n World Book Clubin podcastiin (löytyy myös Spotifysta), jossa keskustellaan Kulkureista.

Podcastissa Yiyun Li muun muassa vastaa lukijoiden kysymyksiin. Podcastia ei kannattane kuunnella, jos on kirja lukematta nimittäin luonnollisesti siinä jonkin verran käsitellään juonta paljastavastikin.

Tällä hetkellä luemme LauraKatarooman kanssa Aravind Adigan The White Tigeria (suom. Valkoinen tiikeri). Silmiini osui jokunen aika sitten, että kirjan pohjalta on vastikään tehty elokuva. Se on katsottavissa Brittien Netflixissä. Mahtaako näkyä suomen Netflixissä (kerro, jos tiedät!)?

Itse en ole elokuvaa vielä katsonut, koska luonnollisesti haluan lukea kirjan kokonaan ensin. Varmaan sitten katson elokuvaversionkin, erityisesti miljöö kiinnostaa. Ja kirja on tähän mennessä ollut hurjan hyvä!