Tämä on Pii Marin-sarjan kuudes ja viimeinen kirja. Hienoa, että nuotio on tajunnut lopettaa sarjan.
Jotkut kirjasarjat paisuvat uskomattoman pitkiksi eivätkä tunnu loppuvan ollenkaan. Se ei ole aina hyvä asia. Etenkään silloin, jos ainekset muutenkin ovat melko köyhät, kuten näissä Pii Marin –romaaneissa.
Pii selvittelee edelleen menneisyyttään ja saakin selville ihan riittävästi. Joskus tieto lisää tuskaa ja joskus olisi ehkä parempi, ettei tiedäkään. Mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi.
Piin ja Heinon ohella kirjassa käsitellään muutaman kadonneen ihmisen kohtaloa. Missä he ovat ja liittyvätkö katoamiset kenties toisiinsa?
Entä miten käy nuoren lapsiperheen, kun selviää että he ovat joutuneet talokaupoissa huijatuksi: heidän ostamansa talo onkin hometalo.
Kirja on mukavan lyhyt: vain reilut parisataa sivua nopea- ja helppolukuista tekstiä eli samalla tyylillä veti Nuotio kasaan tämän viimeisenkin kirjan.
Ihan luettava kirja, mutta ei mitenkään kummoinen. Tuskin jää siis mieleen kovin kauaksi aikaa niin kuin eivät muutkaan tämän kirjasarjan kirjat.
Tästä pääset katsomaan mietteitäni aiemmista Pii Marin -sarjan kirjoista.
Paine on Nuotion viides Pii Marin-romaani. En ole mitenkään erityisen viehättynyt tästä sarjasta, mutta jokin siinä on koukuttanut ekasta kirjasta lähtien niin, että ilman muuta on ollut pakko jatkaa sarjan lukemista.
En pidä Pii Marinista eikä siinä suhteessa ole tapahtunut muutosta tämänkään kirjan kohdalla. Pii on mielestäni naiivi ja kohtalaisen itsekäs eikä hän kykene usein ajattelemaan omaa napaansa pidemmälle.
Mutta onhan toki sellaisia ihmisiä oikeassakin elämässä, joten siinä mielessä hyvin rakennettu henkilöhahmo. Uskottavakin, koska näiden kirjojen aikana Pii ei ole juurikaan muuttunut saati oppinut kokemastaan, ja niinhän se usein on itsekkäiden ja impulsiivisten ihmisten kanssa, joita ei edes kiinnosta yrittää hillitä ja hallita itseään.
Nyt kun olen saanut “haukuttua” Piin, voinkin keskittyä itse juoneen. Paine on erittäin osuva nimi tälle kirjalle, sanottakoon se heti aluksi.
Piin veli, Joel, muuttaa Piin entiseen asuntoon Piin muuttaessa poliisinsa (Juha Heino) luokse. Heidän suhteensä on nyt siis “virallinen” ja vakiintunut. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö ongelmia ilmenisi: kyllä ilmenee.
Joel taasen joutuu tahtomattaan vedetyksi mukaan kahden tulen väliin. Eroa tekevä pariskunta, Pasi ja Iiris, asuvat samassa talossa, jonne joel muuttaa. Joel mieltyy mukavaan Pasiin, mutta myös herkkään Iirikseen, jonka ei aluksi tiedä olevan Pasin “avokumppani”.
Sanoisin, että lopulta Pasin ja Iiriksen suhde on kuitenkin vain sivujuoni, sillä suurin osa kirjasta keskittyy Piin ja Heinon tutkimuksiin koskien Piin mahdollisesti murhattua isää. Isänsä kohtalon selvittäminen on Piille pakkomielle. Se on tietyllä tavalla myös pakkomielle Heinolle, mutta eri syistä.
Kirjan tyyli ei poikkea aiemmista paitsi ehkä siinä mielessä, että yliampuvat kuvaukset ovat tässä (onneksi!) jääneet vähemmälle. Etenkin Maksussa moiset suorastaan räjähtivät silmille. Vai pitäisiköhän sanoa iskeytyivät kuin jäiset nuolet silmieni verkkokalvoille saaden iirikseni vaihtamaan väriään kuin kameleontti ja plaa plaa.
Kielelliset ansiot näissä Pii Marin –kirjoissa ovat aika olemattomat eli ei muutosta senkään suhteen. Koin kuitenkin tämän viidennen kirjan lukemistani sarjan kirjoista parhaaksi.
Paine imaisi nopeasti mukaansa ja piti otteensaan loppuun asti. Hyvää viihdettä siis, sanoisin. Mutta että jännittävää? Ei todellakaan.
Mietteitäni aiemmista Pii Marin –kirjoista:
1. Musta 2. Kosto 3. Maksu 4. Varjo 5. Paine (tässä postauksessa) 6. Loppu (tulossa)
~~~~
Hyvää juhannusta kaikille näin jälkikäteen! Oma juhannus sujui rauhallisesti mökillä Pohjanmaalla saunoen ja lukien.
Tänään kävin Keskisten kyläkaupassa ja sieltä löysin tuon kuudennen eli viimeisen Pii Marin -kirjan.Luen sen seuraavaksi, sillä asiat jäivät joiltakin osin vielä avoimeksi Paineessa.
Nyt voi tulla useampikin päivitys lyhyessä ajassa, sillä en ole jaksanut reaaliajassa kirjoittaa kaikista lukemistani kirjoistani.
Minulla on kuitenkin pakkomielle sanoa edes muutama sana jokaisesta lukemastani kirjasta (koska tämä blogi on myös itselleni muistio siitä, mitä olen lukenut), joten täältä pesee.
Eppu Nuotio: Varjo
Varjo on Nuotion neljäs Pii marin –romaani. Koska olen lukenut kaikki edellisetkin, oli tämäkin pakko lukea.
Ei silti kannata ajatella, että tämä kirjasarja olisi mitenkään erityisen taitavasti kirjoitettu ja jännittävä. Varjo on samaa tyyliä kuin muutkin Pii Marin –sarjan kirjat eli tapahtumien tykitystä ilman sen kummempia tunteita.
Syy, miksi kuitenkin tämäkin kirja oli pakko lukea, oli yksinomaan mielenkiinto Piin ja poliisi Heinon suhteen tilasta. Jokin näissä kirjoissa koukuttaa, vaikka ajoittain lukeminen jopa tylsistyttää. Tylsistyminen menee kuitenkin aika nopeasti ohi ja onneksi kirjakin on lyhyt.
Varjossa selvitellään maahamuuttaja-morsiamen murhaa. Pii saa myös tietää enemmän biologisesta isästään mm. sen, ettei hän välttämättä kuollutkaan auto-onnettomuudessa: hänet ehkä murhattiin.
Siinäpä juonen ydin olikin parissa lauseessa. Luonnollisesti on pakko lukea seuraavakin sarjan kirja (Paine), joka on jo ilmestynytkin. Olen vain vähän jäljessä, kun suomalaisten kirjailijoiden kirjojen saaminen tänne on suuren työ takana.
Olen kirjoittanut muistakin Pii Marin –sarjan kirjoista. Jos kiinnostaa, ne ovat täällä.
Maksu jatkaa suunnilleen siitä, mihin kosto jäi. Aikaa on tässä välillä kulunut vain vajaa vuosi.
Kostossa Piillä ja komisario Juha Heinolla oli vireillä orastava suhde. Maksussa heidän suhteensa jatkuu, mutta ei ihan ongelmitta.
Suhde Piin ja Heinon välillä on kuitenkin vain aika ohkainen sivujuonne. Kirjassa keskitytään etsimään varastetun 9-kuukautisen vauvan mysteeriä. Kuka varastaa vauvan kesken päiväunien rattaistaan?
Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kyseessä on eräänlainen kosto. Tai oikeastaan muistutus. Mutkikkaaksi Piin kannalta asian tekee se, että hänen veljensä Joel sotketaan tapaukseen.
Armaasta komisariostakaan ei ole paljon tukea tässä tilanteessa, sillä kesken sairasloman (Heino loukkasi selkänsä Kostossa) töihin kiiruhtaneella Heinolla ei ole aikaa – tai halua – Piille.
Nuotiomaiseen tapaa teksti on iskevää ja nopeasti eteenpäin kulkevaa. Turhat korulauseet on (melkein) jätetty pois niin kuin muissakin Pii Marin –sarjan kirjoissa.
Tässä Nuotio on tosin ryhtynyt jopa hieman runolliseksi kuvauksissaan, jotka eivät mielestäni oikein istuneet kirjan tyyliin. Ne herättivät minussa lähinnä hilpeyttä.
Ihan pakko kerätä pari esimerkkiä tähän:
"Otsikoiden lasersäteet sokaisivat hänet."
"Hän kuunteli ujeltavaa tuulta ja yltyvää pakkasta, sen rautaterässaappaiden potkuja."
"Pakkasviima polttaa nielurisoja..."
"Vedet juoksevat silmistä, kun hän huutaa eikä metsä vastaa."
"Kuumat maalisuikaleet putoilevat valkoiseksi maalatusta katosta hänen kasvoilleen, tapetin läpi työntyy tulen musta sormi."
Tunnustusta Nuotiolle täytyy antaa siitä, että hän osaa kirjoittaa mukaansa tempaavasti. Tämäkin kirja tuli ahmittua yhdessä päivässä, vaikka eipä noita sivujakaan liikaa ollut. Ihan riittävästi kuitenkin tähän kirjaan.
Lukijan on aika turha osallistua vauvamysteerin selvittämiseen, sillä vinkkejä tulee aika harvakseltaan ja ne painavimmat tulevat vasta kirjan lopussa, kun asia muutenkin alkaa ratketa. Joistakin se on mukavaa, mutta minusta olisi ollut kiva osallistua spekulointiin.
Tähän Pii Marin –sarjaan on olemassa vielä yksi jatko-osa (aiempien Mustan, Koston ja Maksun lisäksi), Varjo. Sitä en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä lukea senkin.
Jokin kummallinen koukku näissä kirjoissa kuitenkin on, mikä pakottaa lukemaan ne kaikki – siitä huolimatta, että itse en oikeastaan pidä Pii Marinista.
Nämä kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, sillä viittauksia edellisiin jaksoihin on aika paljon.
Kosto on maannut hyllyssäni jo hyvän aikaa, mutta vasta nyt sain sen luettua. Ja heti aloin ihmetellä, miksi olen pantannut sen lukemista niin kauan.
Mustaa lukiessani valittelin kirjan puhekielisyydestä. Enää en valita. Olen tottunut jo siihen eikä se enää häiritse. Kaipa sen alun perinkin oli lähinnä tottumiskysymys.
Ulkomaista kirjallisuutta kun lueskelee, niin saa usein lukea tekstinsä kirjakielellä. Siksi se (suomalaisten kirjailijoiden kirjojen lukeminen) varmaan alussa olikin niin vaikeaa. Ja voipi olla, että se oli eräs syy, miksi karttelin suomalaista kirjallisuutta.
Mutta Kostoon… Kosto imaisee mukaansa jälleen ihan heti ensisivuilta lähtien. Nuotio kirjoittaa koruttomasti ja tiiviisti turhia jaarittelematta. Eli sama tyyli jatkuu kuin ensimmäisessäkin osassa. Se on ihan hyvä asia.
Pidin muuten paljon Koston blogikirjoitteluosiosta. Tuli tunne, että Nuotio tosiaan tietää, mitä blogit ovat ja hän osasi hyvin kuvata nuoren tytön ihastumista ja voimakkaita tunteita.
Kosto oli mukavan yllätyksellinen, oikein nautittava lukuelämys. Nyt olen tavallaan iloinen, että panttasin sen lukemista, sillä saan lukea seuraavat osat (Maksu ja Varjo) vaikka peräkkäin (kunhan saan ne käsiini).
Odotan myös saavani lisätietoa siitä, miten Juha Heinon ja Piin orastava suhde kehittyy. Vai kehittyykö? Kostossa suhde jäi paitsioon murhatutkimusten takia.
Juoni pähkinänkuoressa:
”Lukijat valloittanut tummaihoinen toimittaja Pii Marin palaa kuvioihin: aluetoimituksessa kuvataan Isoveljen suosittua maakuntaversiota, kun yksi osallistujista löydetään kuolleena suorassa lähetyksessä.”
