Riesapäivitys (toivottavasti viimeinen)

Keswick Latriggin rinteeltä kuvattuna. Kotitalo näkyy kuvassa.

Olen satunnaisesti kertoillut Long Covid -kuulumisia ja täältä pesee taas. Sitkeä riesa (ollut kylässä jo heinäkuusta 2025) on kyseessä, mutta hitaasti keho toipuu ja voimistuu. Toukokuussa harmittelin, kun lihakset ovat edelleen paskana eli niitä ei voi rasittaa saati treenata. Siihen on tullut muutos eli nyttemmin voin tehdä jonkin verran lihastreenejä kotosalla, mutta täytyy pitää maltti mukana.

Lihakset kyllä kipeytyvät, mutta eivät treenin aikana, mikä siis on aiemmin estänyt treenit. Nyt kivut tulevat normaaliin tapaan eli vasta seuraavana päivänä ja vain niitä lihaksia särkee, joita on rasitettu enemmän (aiemmin meni suunnilleen koko kroppa kipeäksi, jos yritti mitään lihaksia treenata). Hiljaksiin olen tässä nyt siis alkanut lihaksia herätellä.

Kauas vuoret karkaavat. Ehkä pian minäkin.

 

Pieni romahdus tapahtui noin kuukausi sitten, kun sain tavisnuhan. Se (lähinnä kurkkukipu ja tukkoisuus) kesti vuorokauden enkä ollut erityisen väsynyt. Niinpä en tietenkään levännyt (oppiiko ihminen ikinä...) ja kurkkukipu uhkasi uusiutua ja tuli huono olo, joten piti rauhoittua. Räkää tursusi pari viikkoa, vaikka muuten koin olevani terve.

Infernaalisia väsymyksiä ei ole enää ollut. Siis sellaisia, kun on niin väsynyt että jopa makaaminen sängyssä tuntuu ylivoimaisen raskaalta ja toivoisi voivansa vajota patjan alle ja sieltä lattialautojen raosta vielä alemmas jonnekin maan alle tai mihin tahansa.

Nyt kun mietin, niin en myöskään ole enää juuri koskaan "vähän" väsynyt (paitsi tietysti illalla ennen kuin nukahdan) ja aamuisin pomppaan sängystä samantien ylös. Vielä pari kuukautta sitten kesti pahimmillaan tunteja, että jaksoin nousta. Nukun kyllä edelleen tuntimääräisesti aika paljon, mutta otaksun unenlaatuni olevan huono, koska heräilen monta kertaa yöllä. Pahoinvoinnit ovat pysytelleen poissa, mistä olen erityisen iloinen.

 

Lopetin kiipeilyt reilu kuukausi sitten taas kokonaan, koska ne tuntuivat kuluttavan "akkuani" niin paljon. Rajoitan siis yhä liikkumista ja nostan rasitusta viikkotasolla. Tämä systeemi on toiminut paremmin kuin kertarykäisyt, jotka menivät kyllä näennäisen hyvin mutta niillä oli hintansa. Jos tämä systeemi toimii ja jatkuu vakaana, ei mene kauan kun voin kiivetä taas ylös asti saamatta niin sanotusti sakkoja.

Keswickin keskustaa.

 

Kaikki kuvat ovat eiliseltä lenkiltä. Maltillisesti ylämäkiä, mutta ei varsinaista pitkäkestoista nousua.  Olen oppinut hidastamaan muutenkin menoa ja alkanut nauttia maisemista ihan eri tavalla. Aiemmin tuntui olevan niin kiire eteenpäin, ettei usein malttanut pysähtyä kuvia ottamaan, kun piti tarkkailla “suoritusta”.

Jälkiviisaus eli viisauksista julmin: jos olisin ymmärtänyt (tai ylipäätään tiennyt), mikä on PEM (Post-exertional malaise) ja miten sen kanssa tulee toimia, olisi toipuminen voinut olla nopeampaa.   

Hyvästi Suomi

Länsi-pasila

 

Aika on rientänyt ja niin riensin minäkin takaisin kotiini. Vuosi vuodelta huomaan yhä enemmän olevani vieras Suomessa. Olen muuttumassa turistiksi, joka tuntee kyllä maan, mutta sen vanhentuneen version. Suomi vuonna 2009 oli melko erilainen kuin Suomi 2026. Vieraantuminen ja kelkan kyydistä putoaminen on tapahtunut vaivihkaa.

Kaikenlaisia tuntemuksia pompsahtaa nykyään pintaan, kun Suomesta lähtee. Niitä on vaikea kuvailla. Kyse on eräänlaisesta haikeudesta ja luopumisesta. Sen ymmärtämisestä, että yksi kerrallaan side sinne katkeaa. Kun kaikki siteet (jäljellä on enää oikeastaan yksi) ovat katkenneet, onko minulla enää motivaatiota tulla sinne…

Helsingin tuomiokirkko

En tunne itseäni yksinäiseksi koskaan paitsi Suomessa käydessäni. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että suurin osa ystävistäni on kaikonnut näiden vuosien aikana. En voi väittää, että olisin itsekään maailman ahkerin yhteydenpitäjä, mutta mutta… Ei ole ollut moni muukaan. Tämä lienee yleinen “kohtalo” kauan muualla oleskelleelle, ellei satu olemaan erityisen ulospäinsuuntautunut. En ole.

Noh, life goes on. Turha vinkua, päivääkään en ole katunut muuttoa pois. Todennäköisesti ne ystävyyssuhteet, jotka ovat katkenneet, olisivat katkenneet joka tapauksessa jossain vaiheessa.

Itä-Pasila

 

Ettei nyt luulla, että kärsin Suomessa, niin ei – en kärsinyt. Minulla oli ihan riittävästi menoa ja puuhaa. Viime kesän osalta (Covid-tartunta) jäi lähes kaikki tekemättä, nyt sain tehtyä kaikenlaista. En ole edelleenkään “oma itseni” eli sellainen kuin olin ennen tätä riesaa, mutta fyysistä toipumista on tapahtunut isoin harppauksin. Henkisellä tasolla otaksun, ettei minusta koskaan tule samaa kuin ennen. Osa siitä ihmisestä kuoli Long Covidin myötä. Synnyn uudelleen, en vielä tiedä millainen minusta tulee.

Ruiskumestarin talon pihalla

Ruiskumestarin talossa

 

 

Sitten lukukuulumisiin:

Suomessa ehdin vielä lukea Irene Zidanin romaanin Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024). Pidin kirjasta, mutta olisin kaivannut siihen enemmän sitä isä-tytär-suhdetta. Isän irrallisuus ja kaipuu kotimaahansa tulee ilmi, mutta muuten isä pysyy suljettuna. Amirakaan ei osaa puhua, hänkin vaikenee. Näin lukijana olisin toivonut hieman enemmän avoimmuutta, vaikka toisaalta ymmärrän, että kyseessä ovat kipupisteet, joista ei varmaankaan puhuta eikä niitä käsitellä edes perheen sisällä.

Matkakirjana minulla oli Tayrari Jonesin Silver Sparrow, josta pyrin kirjoittamaan erillisen postauksen.

Purkutaidenäyttely, Helsinki

Viidakon laki

Tuonelan joutsen Töölössä.

Kolme viikkoa Helsingissä on vierähtänyt kuin siivillä. Pitääkseni (Long Covid)oireet poissa olen pidellyt melko hidasta eloa. Toimeliasta aikaa ei ole liikaa, koska nukkuminen ja herääminen vie niin paljon aikaa. En ole viitsinyt pakottaa itseäni, koska nyt on huono aika romahtaa. Vointi onkin ollut melko vakaa eli ei ole esiintynyt kummoisia pahoinvointeja tai muitakaan oireita. 

Kirjoja on luettu ja palautettu kirjastoon. Vastikään luin Sara al Husainin omakohtaisen romaanin Huono tyttö. Siinä tulee hyvin esille, millaista painetta muslimina oleminen etenkin ei-muslimi-kulttuurissa herättää. Suomessa eletyn lapsuuden jälkeen Irakin ankarat säännöt etenkin tytöille ja naisille ahdistavat. Kirjan kertoja päättää luopua huivista (ja uskosta) ja sen tiimoilta maksaa kovat oppirahat.

Mietin huiviasiaa. Sen väitetään olevan naisille täysin vapaaehtoinen valinta, mutta käytännössä niin ei usein ole. Ei siis edes kulttuurissa/maassa, jossa Islam ei hallitse.

Mieleeni on jäänyt kuva perheestä, joka noin 30 asteen helteessä pyöräili Richmond parkissa. Mies polki shortseissa ja t-paidassa (pienet lapset kärryssä myös hellevaatteissa) , vaimo-oletettu täysin peitettynä mustaan ”kaapuun”. Luulisi olevan vaarallistakin pyöräillä liehuvien helmojen kanssa.

Mietin valitseeko kukaan nainen (tai miksei mies!) oikeasti pukeutua siten, että näkeminen ja liikkuminen hankaloituu potenssiin sata. Vaikea uskoa, jos aidosti saisi valita ilman pelkoa seuraamuksista. Puhumattakaan siitä, ettei voisi liikkua ilman (miespuolista) ”esiliinaa” yhtään missään ja mihinkään. Ihanko totta joku valitsisi sellaisen (kytättävänä olemisen) elämäntavan vapaaehtoisesti? No ehkä jos ei muusta tiedä.

Hurjasti hiuksia Käpylässä

Sitten muihin aiheisiin, nimittäin sähkökaappeihin. Kestoharrastukseni Helsingissä on bongailla sähkökaappitaidetta. Tällä reissulla olen löytänyt jo paljon sellaisia, joita en ole ennen nähnyt. Kuvituksena muutamia tämän reissun aikana bongaamiani ”uutuuksia”.

Peikko Arabianmäen puiston lähimaastossa.

 

Pakko mainita myös eräs huvittava, arkinen ilmiö. Nimittäin viidakon laki näyttää olevan edelleen voimissaan ja miksipä ei olisi, kun kyseessä on kulttuurinen piirre. Tämän olen saanut kokea sekä kirjastossa että kaupassa.

Valokuvataidetta Kruununhaassa.

Kirjastokorttia hakiessani jonottelin pääsyä kirjastovirkailjalle. Paikalla oli vain yksi, jolla jo oli asiakas. Sain odotella aika kauan (asiakas oli ilmeisesti juttuseuraa vaikka eikä meinannut millään lähteä, vaikka asia oli jo hoidettu), kunnes jostain ilmestyi toinen virkailija. Hieman aiemmin infotiskin eteen oli ilmestynyt toinenkin odottelija ja hän ryntäsi tiskille heti ja alkoi asioida virkailijan kanssa. 

Myönnän, että alkoi pienesti vituttaa siitä vaiheessa, koska olin jo odotellut aika kauan. Mutta minkäs teet: nopeat syö hitaat. Itse en edes tajunnut rynnätä tiskille, koska olen tottunut siihen että kauiten odottanutta palvellaan ensin. Lisäksi hyvin harvoin muille odottelijoille tulee mieleen ”etuilla”. Suomessa ei tietenkään ole kyse etuilusta, vaan siitä viidakon laista.

Vuoristo Länsi-Pasilassa.

 

Ja sama siis toimii kaupoissakin. Jos ruuhkan tullen toinen kassa avataan, sinne ei mennä jonosijoituksen perusteella (kuten briteissä), vaan nopein ryntääjä voittaa. Huomaan, ettei minusta ole enää ryntääjäksi. Ei siksi, etten jaksaisi vaan siksi että olen muuttunut. Tiedän, ettei se (ryntääminen) ole huonoa käytöstä Suomessa, mutta itse en vain voi enää toimia niin. Niin se maailma muuttaa ihmistä.

Elämää riesan kanssa (Long Covid -päivitys)

 

Lontoossa rikottiin eilen Brittilän uusi toukokuun lämpöennätys. Uusi ennätys on 34,8 astetta ja se mitattiin Kew Gardensissa, joka sattumoisin oli eräs lempikeitaani Lontoossa asuessamme. Meiltä oli sinne matkaa muutama kilometri ja minulla oli sinne vuosikortti.

Täällä pohjoisessa ei tuollaisiin lukemiin ylletty, mutta kyllä minulle 28 astetta oli ihan sopivasti. Täällä on ollut melko kolea kevät (joitakin lyhyitä lämpimämpiä jaksoja lukuun ottamatta), joten toivotan ilolla tervetulleeksi ihan reippaatkin lämpötilat.

 

Riesa (Long Covid) on edelleen mukana kuvioissa, mutta alkaa hellittää otettaan. En ole viitsinyt aiheesta kirjoitella, koska on käynyt niin että aina kun asiasta jotain kirjoitan, tilanne muuttuu. Tämä on todella epävakaa ja aaltoileva riesa, jonka oirekuvioita on miltei mahdoton ennakoida vaikka miten yrittäisi.

Ei siis ole tehnyt mieli kirjoittaa aiheesta, koska koen että minusta tulee epäluotettava. Ensin julistan itseni lähes terveeksi, ja jo seuraavassa hetkessä olenkin lähes sänkypotilas. Ja sama toisinpäin. 

Minulla oli jokunen aika sitten huonompi kausi (ei kuitenkaan niin huono kuin edeltäjänsä) ja epätoivoissani aloitin nikotiinilaastarikuurin. Nikotiinilaastareista hoitokeinona luin ensimmäisen kerran eräästä Covid-vertaistukiryhmästä, sitten kuuntelin aiheeseen liittyvän podcast-jakson. Lopulta liityin The Nicotine Patch Test -sivustolle.

Ja kas, ihme tapahtui. Tai en tiedä onko kyseessä ihme vai oliko tervehtymiseni muutenkin ottamassa askelta nextille levelille, mutta laastarien käytön aloitettuani olen voinut alkaa myös liikkumaan kunnolla ja päivittäin.

 

Olen kiipeillyt parhaimmillaan neljänä päivänä peräkkäin jollekin läheiselle fellsille ja muina päivinä tehnyt muita pidempiä lenkkejä. Olen ottanut ensimmäiset juoksuaskeleetkin sitten viime kesän ja tartunnan. Lepopäiviä ei tarvitse pitää eli pystyn ulkoilemaan ja rasittamaan itseäni päivittäin eikä tarvitse vältellä nousuja. Kovin korkealle en ole silti vielä uskaltautunut, koska en luota edelleenkään kehooni.

Kestävyys tuntuu olevan tallella, mutta olen hitaampi kuin ennen. Eilen tein pitkän kierroksen korvessa (kaikki kuvat eiliseltä) ja välttelin fellsejä, koska täällä oli bank holiday ja rutosti turisteja. Räätälöin siis itselleni sellaisen reitin, jonne tuskin kukaan eksyy. Ja kuten kuvista voi huomata, niin aika rauhassa sain olla.

 

Ensimmäisiä kertoja aikoihin liikunta on alkanut tuottaa mielihyvää. Sellaisia endorfiiniryöppyjä ei tule kuin ennen, mutta edes jotain. Minulla ei ole hapenottokyvyn kanssa ongelmia, vaan se tuntuu melko samalta kuin ennenkin eli on hyvä.

Mutta en ole oireeton. Väsymys (ei ole fyysistä, vaan muunlaista) vaivaa edelleen, erityisesti aamut ovat vaikeita. Yleensä makaan melkein tunnin hereillä ennen kuin pääsen ylös ja silloinkin tuntuu monesti, että miten ihmeessä jaksan ikinä enää nousta. Nyt on aamu ja olen väsynyt. Yleensä väsymys laantuu joskus muutamien tuntien päästä heräämisestä.

 

Lihaksissa kyllä on jotain vikaa: en edelleenkään pysty tekemään voimatreenejä, koska lihakset kipeytyvät samantien ja ovat kipeinä vähintään viikon ihan minimaalisesta treenistä, mikä ei ole normaalia. Pystyn silti kiipeilemään jyrkkiäkin nousuja, jotka ovat osin aerobista ja osin lihasta rasittavaa. Silloin ei myöskään ole kipuja eikä lihakseni ole koskaan kipeät raskaampienkaan lenkkien jälkeen. Erikoinen juttu. Toki kunnon lihasvoimatreeni on raskaampaa ja kohdennetumpaa, joten ilmeisesti siihen ei kehoni ole valmis vielä.

 Nikotiinilaastareiden käytöstä kiinnostuneille pari linkkiä

Nikotiinin mahdollisista vaikutuksista Long Covid -hoidossa: The Nicotine Patch Long COVID, ME/CFS and Fibromyalgia

 Podcast jonka kuuntelin: Dr Marco Leitzke - Using Nicotine Patches for Long Covid

*

Lopetan tänään laastareiden käytön ainakin toistaiseksi ja katson mitä tapahtuu. Käytin ensimmäisen viikon 7 milligramman laastaria, joka taisi olla liian voimakas minulle. Pidin viikon tauon, jonka jälkeen puolitin annoksen eli olen nyt ollut pari viikkoa 3,5 milligramman annoksella. Jos vointi huononee, aloitan laastarikuurin uudelleen.

Long Covid -päivitys

Olen aiemmin kertonut flunssasta (99-prosenttisesti Covid), jonka sairastin viime heinäkuussa ja joka jäi niin sanotusti päälle. Viimeisin päivitys aiheesta on marraskuulta, jolloin luulin olevani terve (harhaluulo, piti lopettaa taas kaikki, myös kofeiinillisen kahvin juominen). Sitten tuli romahdus ja taas parannus. Ja uusi romahdus. Tauti todellakin aaltoilee.

Hiljalleen oireita on kuitenkin jäänyt pois. Pitkäkestoisin yksittäinen oireeni eli pahoinvointi (ja dysautonomia) on ollut nyt kokonaan poissa reilut kolmisen viikkoa. Minulla liikunta on selkeästi laukaissut oireet eli kehoni rasituksensietokyky on vaurioitunut. Kyseessä on PEM eli Post-exertional malaise. Alkuun akkuni oli niin loppu, että oireet olivat päällä koko ajan.

Akku-vertaus on erittäin kuvaava. Ajattele, että meissä jokaisessa on akku, joka kuluttaa tietyn verran ja latautuu tietyssä ajassa. Yleensä henkilö itse tietää rajansa (ja akkunsa keston) eikä niitä tarvitse aktiivisesti ajatella, ellei ole suunnitteilla jokin (omia rajoja koetteleva) extreme-suoritus.

Akun ollessa rikki se kuluttaa enemmän kuin ehjänä eikä lataudu kunnolla tai latautuminen kestää epämääräisen kauan. Akusta tulee epävakaa ja koska oireet tulevat viiveellä, on omia rajoja mahdoton arvioida.

 

Nyt näin puolen vuoden jälkeen olen vihdoin voinut oikeasti aloittaa treenaamisen: sekä lihaskunnon että aerobisen, tosin huomattavasti kevyemmin kuin aikana ennen Covidia. Olen varmasti menettänyt lihasmassaa ja kuntokin on paskentunut tässä ajassa, mutta en usko että mitään kovin dramaattista paskentumista on tapahtunut. Ei mitään sellaista, mitä en voisi kohtuullisessa ajassa palauttaa edellyttäen siis, että voin taas treenata päivittäin vaikkakin kevyemmin. Nyt on viikko treeniä takana, reisilihakset ovat kipeät mutta se lienee normaalia näin pitkän tauon jälkeen. Kipu tuntuu sitä paitsi "normaalilta" eikä muita oireita ole.

En siis ajattele, että tässä kuntoutan itseäni vaan pikemminkin palautan. En ole raajarikko eikä yleiskuntoni ole niin huono, että pitäisi puhua kuntoutuksesta. Ilokseni havaitsin myös, ettei taipuisuuteni ole tästä puolen vuoden pakkolevosta kovin pahasti kärsinyt eli ei tarvitse sitäkään nollasta aloittaa.

 

Akkuni on edelleen rikki eli väsyn nopeammin ja oireita saa edelleen pelätä. Mutta tiedän, että akkuni latautuu jo nopeammin ja on kaiketi ollut täynnäkin: olen nimittäin viimeisen parin viikon aikana tuntenut ensimmäisiä kertoja sairastumisen jälkeen oloni energiseksi ja pirteäksi: sellaiseksi, jollainen aiemmin olin. Tämän puolisen vuotta olen kulkenut pääasiassa flegmaattisena ja ikään kuin jatkuvassa pienessä pöhnässä.

Nyt olen tosiaan (vihdoinkin!) melkein oireeton. Vatsavaivoja (ja “tight chest” plus ääni lähtee noin kerran viikossa hetkellisesti) on edelleen, mutta eivät ole eritysen ongelmallisia. Voin juoda taas kofeiinillista kahvia ja syöminen on helpompaa ja joskus jopa tekee mieli ruokaa, vaikka näläntunnetta minulla ei ole.

Huomenna (edellyttäen, että olen edelleen oireeton) ajattelin tehdä parin tunnin testipatikan läheiselle treenivuorelleni. Tiedän ettei ole ongelmia jaksamisen kanssa, koska kyllä minulla peruskuntoa on alla vielä riittävästi ja mahdolliset oireethan tulevat viiveellä.  Tosin akku voi loppua kesken, mutta se todennäköisesti loppuu jos loppuu vasta ihan lenkin loppupuolella eli varmaan jaksan raahautua kotiin. Sitten vain oireita odottelemaan (tulevat noin vuorokauden viiveellä), joita siis todennäköisesti ovat eskaloituvat vatsavaivat, pahoinvointi ja fatiikki.

 

Siltä varalta, että joku Long Covidin kanssa kärvistelevä eksyy tänne. Itse sain todella paljon tietoa ja lohtua brittiläisen Covid-lääkärin Tim Robinsonin podcasteista, joissa hän käy läpi Long Covidin oireita.

Jaksot on jaoteltu oireiden mukaan ja hän käy läpi, mistä oireet johtuvat ja mitä niille voi mahdollisesti tehdä. Ei ehkä paljon, mutta pahimpiin oireisiin on olemassa lääkkeitä. Lääkkeet eivät tautia paranna, mutta esim. itse sain suurta apua pahoinvointilääkkeistä.

Mitään muuta apua en ole täkäläisestä lekurista saanutkaan. Minulle podcastin suurin apu oli se, että aloin ymmärtää mitä kehossani on tapahtunut eli missä virus on tehnyt tuhojaan. Ihmisen keho on siitä ihmeellinen, että se korjaa noita tuhoja, mutta tuhojen laajuudesta riippuen se voi kestää.

Tämä on saatanallinen riesa ja ennalta-arvaamattomuus on ollut kaikkein vaikeinta. Nyt on olossani kuitenkin tapahtunut niin selkeästi positiivista muutosta, että jaksan uskoa tästä toipuvani kokonaan ja luottamus omaan kehoonkin joskus palaa.

Kuvituksena tietysti rakkaita lenkki- ja patikkamaisemiani viime vuodelta ajalta ennen Koronaa. On hirmuinen ikävä "ylämaailmaa" ja kiipeilyä!

Muodonmuutos ja kirjaostokset

Muodonmuutos, 1.2. 2026

 

Palasin Suomesta kotiin sunnuntaina. Olen viimeksi käynyt talviaikaan Suomessa tammikuussa 2018 ja sitä ennen kaiketi 2010. Tästä voi päätellä, ettei Suomen talvet kiinnosta. Avauduin aiheesta blogissanikin taannoin, kas tästä voi lukea mietteet jotka ovat edelleen aivan samat.

En mene talvella Suomeen, ellei siihen ole erittäin painavaa syytä. Nyt oli, mutta siihen liittyviä asioita en käsittele blogissani. Pakkanen pani parastaan, vain muutamana päivänä asteet (Helsingissä) nousivat alle miinuskymmenen, mutta pääasiassa pakkasta oli rutosti enemmän ja kaupan päälle tuuli raateli naaman irti. 

Osaan pukeutua kunnon talveen, olenhan suomalainen ja siten talvia kokenut. Ennen reissua ostin talvitakin ja -kengät, koska suomalaiseen talveen sopivia minulla ei ollut ennestään. Ilman kuivuus on iholleni pahinta, mutta siitä olen valittanut jo vuonna 2018, joten nyt en jaksa. Paitsi että tällä kertaa pahiten kuivui päänahka, joka on onneksi jo alkanut toipua järkytyksestä.

Keskityn kauniiseen henkireikääni, nimittäin Töölönlahdella sijaitsevaan talvi-installaatioon nimeltä Muodonmuutos.

Muodonmuutos, vasen "möhkäle", 11.1. 2026

 

Kävelin usein sen ohi lenkeilläni ja siitä tuli minulle pakkomielle: pällistelin ja kuvasin sitä eri päivinä ja dokumentoin sen muodonmuutosta, jota avustettiin vesiletkulla.

Muodonmuutos, 11.1. 2026

Suistossa nimittäin on letku, joka ruiskuttelee vettä oikealla olevaan risurykelmään, joka kuukauden aikana kasvoi melkoiseksi möhkäleeksi. Vasemmanpuoleinen möhkäle on kaiketi saanut vesivoitelunsa ja aiemmin.

24.1. 2026

1.2. 2026

4.2. 2026, nuoli osoittaa vesiletkua.

 

Mitäpä olisi reissu ilman kirjaostoksia. Tällä kertaa ostoskoriin tarttui seuraavat:

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (luettu, postaus tässä)
Hong Ying: Hyvien kukkien lapset (jota luen parhaillaan. Olen aiemmin lukenut Yingiltä muistelmateoksen Daughter of the River)
Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Olen lukenut Kannolta aiemmin Pyövelin, josta pidin)
Imre Kertész: Kohtalottomuus
Chi Ta-Wei: Kalvot

Ovat varmaan monille tuttuja? 

Päivänä joka ei noussut

"Toinen todellisuus"

 

Maaginen sumu (oikeasti cloud inversion) peitteli eilen kaiken riittävän alhaalla olevan alleen. Jos olisi halunnut päivänsä nousevan, olisi pitänyt kiivetä jonnekin. Läheinen vuorennyppylä olisi riittänyt, mutta en viitsinyt kiipeillä koska olen taas ollut vuodepotilaana ja eilinen oli vasta toinen ylösnousemukseni päivä.

Mitäpä auringolla, kun on maaginen ranta jossa todellisuus pakenee rantaveteen. Heijastus hajoaa harvakseltaan putoavien kyyneleiden muodostamista renkaista. Mikään muu ei liiku.

"Peilikuva hajoaa"

 

Sumu piilottaa todellisuuden vaippaansa, ei halua näyttää kauas. Ehkä on parempi, ettei katso kauas, yrittää pysyä tässä hetkessä ja selvitä siitä. Ei ajatella, mitä ei voi tehdä vaan keskittyä siihen, mitä voi.

"Vedenpaisumus"

 

Ehkä jonakin päivänä vesi vetäytyy, avaa pääsyn saarekkeelta tai saarekkeelle jonne on joku yksin jäänyt jumiin.

"Rajalla"

"Niin kauas kuin silmä kantaa"

"Hän uittaa jalkojaan rantavedessä"

Kirjoja on luettu, niistä seuraavassa postauksessa.

Vedenpaisumus

Täällä satoi kaatamalla kolme päivää ja se aiheutti tulvia. Osa pienemmistä teistä hautautui veden alle ollen siten ajokelvottomia.

Tämä postaus sisltää lähinnä kuvia kauniista kotikaupungistani ja lopussa (so) Long Covid -päivitys. 

Kävin toisena kaatosadepäivänä eli tiistaina kuvaamassa lätäköitä tässä lähimaastossa. Keswickissä tulvi lähinnä liki rantaa sijaitseva leirintäalue ja rugby-kenttä (ei kuvia, mutta tässä BBC:n jutussa on, samoin Borrowdale Roadsista, joka on tässä nurkilla) niin kuin oli odotettavaa. Pahimmat tulvat olivat muualla.

Theatre by the Lake, ei tulvariskialueella.

Derwentwaterin vesi on melko korkealla ja joissakin paikoissa se on ryöminyt ulos leposijastaan. Kuvassa ei näy laitureita, koska ne ovat veden alla piilossa.

 

Rantaa lähinnä oleva matala kivirakennus on lipunmyyntikoju. Luonnollisesti mitään venelippuja ei nyt ole myynnissä, koska veneet eivät voi liikennöidä. Lisäksi ellen ihan väärin muista, nuo ylemmässä kuvassa näkyvät turistipaatit eivät muutenkaan enää kulje kuin viikonloppuisin tähän aikaan vuodesta.

 

Rakastan tätä Derwentwaterin satamaa, joka yleensä on tosin niin täyteen ammuttu ihmisiä etten jaksa siellä olla. Mutta sadepäivissä oli se ilo, että sai kerrankin hengailla ns. turistimestoilla lähes omassa ylhäisessä yksinäisyydessä. Vain rohkeimmat koirankusettajat olivat ryömineet ulos luolistaan.

 

Hope Parkin pieni puro on laajentanut uomaansa.

 

Hope Parkiin on muodostunut lammikoita. Tuossa oikealla puolella ei ole mitään puroa, siinä pitäisi olla vain nurmikkoa.

 

Jouduin palaamaan takaisin, koska polku puistosta ulos takakautta olisi vaatinut esim. kanootin. Sellaista ei ollut minulla mukana.

 

Greta-joki juoksee ja pauhaa, mutta ei niin sanotusti kiehunut yli.

 

Olen mahdollisesti vihdoin lähes terve. Lihaskivut ovat kadonneet eivätkä lihakset tai mitkään muutkaan ruhonosat ole kipeytyneet, kun olen kokeillut rennosti aloitella treenit.

Perjantaina kävin Latriggin rinteillä (kuva täällä) testaamassa jalkoja ja hapenottokykyä: nousut sujuivat hyvin enkä usko että peruskuntoni on mitenkään dramaattisesti romahtanut. Kunnon paskentumisen huomaa lähinnä nopeudessa – tai siis hitaudessa. En ole yhtä nopea nousuissa kuin ennen, mutta en etanakaan. Ei myöskään tarvitse pysähdellä kesken nousujen, vaan voin vetää tauotta ylös tasaisella tahdilla eikä jaloissa tunnu miltään niin kuin on minulle normaalitila. Aiemmin nousuja yritellessä lihakset tuntuivat raskailta ja olivat tietysti kipeät niin kuin ne koko ajan olivat.

Eli keho selvästi palautuu normaalisti (ei ole ollut mitään PEM-oireita pariin viikkoon) enkä usko, että kestävyyden tiimoilta kunto on mitenkään merkittävästi laskenut. Kunhan luottamus omaan kehoon palaa, uskon voivani tehdä ihan samanlaisia vuorilenkkejä kuin aiemminkin. Oletettavasti niissä kestää hieman kauemmin kuin ennen, mutta siinähän kestää ja sillähän se kunto taas palautuu.

Kahviakin voi taas juoda. Ei tarvitse kofeiinitonta litkua vedellä. Perjantain testitreenin jälkeen tuli kyllä hetkeksi huono olo, mutta se kenties johtui siitä, etten ole voinut itseäni rasittaa moneen kuukauteen. Kolme ja puoli kuukautta tämä paska näytti kestäneen.

Siitä puhe mistä puute (eli liikunnasta)

Voinnissa on tapahtunut kohenemista sitten viime valituksen. Toipuminen alkoi, kun lopetin kaiken tekemisen – jopa se tunnin ulkona käyminen piti lopettaa useimpina päivinä viikkojen ajaksi. Ymmärsin, että täytyy lopettaa kaikki tekeminen voidakseen saada kaiken tai edes jotain takaisin. Kehoni hermostoa myöten on yksinkertaisesti niin sekaisin, että se toimii miten sattuu.

Kun päätös (totaalilevosta) oli tehty, oli helpompi olo: en enää jahkaillut ja stressannut, että pitää liikkua ettei kunto romahda täysin. Kuntotasoni saavuttaakseni olen treenannut vuosia todella paljon, joten kyllähän se vituttaa kun tietää, että päivä päivältä se paskenee eikä ole tietoa, miten kauan tämä pakkolepo kestää.

Hope Park, Keswick.

Lukiessani erästä artikkeliä liittyen vuodelepoon ja yleiskunnon romahtamiseen sainkin yhtäkkiä toivoa, uuden näkökulman. Asiaa voi tarkastella kahdentoista kuukauden syklinä: jos nyt vuodesta vaikka kolmekin kuukautta joutuu syystä tai toisesta olemaan pakkolevossa/liikuntakiellossa, on aktiivisia kuukausia silti yhdeksän. Se on suhteessa aika hyvin eikä vahva peruskunto romahda nollaan kolmessa kuukaudessa. Sen olen jo huomannut itsekin, kun pystyn taas liikkumaan (en tosin todellakaan samalla intensiteetillä kuin ennen Covidia).

Kehoni on tosiaan alkanut palautua eikä minulla ole ollut voimakkaita PEM-oireita enää moneen viikkoon. Aloitin ulkoilut tasamaan kävelyillä ja lisäsin pituutta aina kun ei esiintynyt oireita. Joskus tuli takapakkia, mutta oireet eivät kestäneet päivätolkulla.

River Greta, Keswick.

Nyttemmin voin tehdä päivittäin kymmenisen kilometrin pituisia kävelyjä, joissa voi olla hieman mäkiä, mutta ei varsinaisia nousuja. Ei ole siis asiaa vuorille vielä. Lihaskuntoharjoituksia en oikein voi tehdä, vaikka jaksaisinkin, koska lihakset ovat jatkuvasti kipeät (tosin niissäkin mielestäni tapahtunut paranemista). Sen sijaan voin venytellä ja tehdä niveltenvoiteluliikkeitä. Eli olen saanut osan “joogasta” takaisin.

Vaikeinta tässä on sietää sitä, etten tiedä enää omia rajojani enkä siten voi luottaa kehooni. Olen tosin oivaltanut, etten ennenkään oikeasti tiennyt rajojani, koska en useinkaan rikkonut niitä. Kuntotasoni on (tai oli) sellainen, että saatoin tehdä kaikki vuorilla hillumiset ja kiipeilyt ollessani ns. mukavuusalueellani eli olisin jaksanut enemmänkin. Mutta se onkin aina ollutkin tavoitteeni, koska haluan että pitkät ja paljon nousuja sisältävät vuoripatikat ovat miellyttäviä tehdä: kaikki treenaamiseni on nimenomaan tähdännyt kestävyyteen eli pitkäkestoisen vaihtelevan rasituksen sietämiseen.

Keswickin keskustan laitamilla, taustalla Latrigg.

Yllä olevassa kuvassa taustalla eräs treenikukkulani, Latrigg, jonka reitit tunnen kuin omat taskuni ja rakastan sitä joka päivä yhtä paljon. Luonnollisesti ei ole sinne mitään asiaa nyt, mutta ehkä pian. Latriggille pääsee monipuolisesti eri reittejä, jotka valitsen riippuen siitä haluanko tehdä nousut loivempana vai jyrkkinä. Jos teen pidemmän ja loivemman kierroksen, juoksen yleensä osan matkasta. Reittiin voi myös tehdä ns. lisäosia (ilman että täytyy kulkea samoja reittejä tai kääntyä takaisin), jos innostuu (niin kuin usein minulle käy) ja toisaalta sitä voi lyhentää, jos ei kulje tai on liian huono sää tmv.

Kaipaan kunnon liikuntaa, mutta olen iloinen että pystyn yleensäkin liikkumaan nyt. Olen myös iloinen siitä, että saa asua näin kauniissa paikassa, jossa ei erilaisia liikkumismaastoja puutu. Vaikka en nyt voikaan minnekään kiipeillä, niin eiköhän senkin aika taas tule. Jonkinlainen mielenrauha on nyt saavutettu.

Näkymä toiseen suuntaan.

Pakollinen huomio: Luin yllä olevan tekstini liittyen liikkumiseen ja mietin kuulostaako se ylimieliseltä ja itserakkaalta hehkutukselta. Että on juu hyvä kunto. Tarkoitus ei ole kehuskella: ajattelen että saman voi saavuttaa kuka tahansa perusterve ikäiseni ihminen (toisille se vaan on helpompaa kuin toisille). Minussa tai kunnossani ei ole mitään poikkeuksellisen erinomaista.

Liikkumisen minulle on tehnyt helpoksi se, että saan niin paljon endorfiineja liikunnasta nimenomaan jo liikunnan aikana, joten liikkumaan lähteminen ei ole minulle mikään henkinen ponnistus. Kaikilla ihmisillä (esim. vaikkapa miehelläni) ei näin ole ja joillakin se mielihyvä tulee vasta liikkumisen jälkeen jos silloinkaan. Tästä löytyy tutkimuksiakin, googlettakaa itse ja valitkaa lähteenne.

Lienee selvää, jos ihminen ei saa liikunnasta juuri mitään ns. irti, ei se houkuttele ja silloin säännöllisen liikunnan harjoittaminen on työläämpää kuin esim. kaltaiselleni henkilölle, joka suorastaan sekoaa kun pääsee liikkumaan. Nämä eivät ole valintoja, vaan ominaisuuksia.

Derwentwaterin rannalla.

Tosin ei minua kaikki liikunta kiinnosta. En esim. jaksa käydä kuntosalilla, koska pelkästään ajatus kuntosalista tylsistyttää. Minulle kuntosalilla käyminen vaatisi jatkuvaa itseni motivointia ja olisi siten työlästä. Joten, olen mukavuudenhaluinen enkä mene kuntosaleilemaan. Onneksi lihaksia voi kehittää muuallakin. Otaksun, että kohdallani endorfiinintuotanto vaatii liikkumisen ja luonnon (plus ulkoilman) yhdistelmän.

Minulla ei ole itsekuria sen enempää kuin muillakaan. Itsekuria ei tarvita mukavien juttujen tekemiseen. Jos alkaisin käydä salilla, joutuisi itsekurini testiin. Mutta kas kun ei ole niin paljon itsekuria, että alkaisin siellä käydä (ihan kuin siellä voisin nyt edes käydä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Keskustan reunalla sijaitsee "Vitsiparkki".

Tulipas liikuntapainotteinen juttu. Mutta siitä puhe, mistä puute.

Olenko oppinut itsestäni jotain tämän paskan aikana? Enpä juuri. Olen joustava persoona ja sopeutuisin lopulta varmaan vaikka paskakasaan. Tämä on sekä hyvä että huono piirre eikä se tullut minulle yllärinä. 

Keswickin keskustaa.

 Kuvat viime aikojen kävelyiltä, eivät ole kaikki samalta päivältä. 

Causey Pike.

Lukukuulumiset: Keskittymiskyky on hieman parempi, mutta lukeminen on silti vielä melko hidasta. Mutta en jaksa siitä pillastua, luen sen minkä jaksan. Nyt onkin todella kiinnostava romaani kesken, jossa sattumoisin (en tiennyt ottaessani kirjan lukuun) sivutaan Covidiakin. Lisäksi siinä pohditaan muun muassa onnellisuuden koostumusta. Hyvin omaperäinen romaani, josta enemmän sitten kun olen sen lukenut kokonaan.