Hae tästä blogista

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chimamanda Ngozi Adichie. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Chimamanda Ngozi Adichie. Näytä kaikki tekstit

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Miltä tuntuu olla musta?


Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah
Fourth Estate 2013
S. 482


Tätä kirjaa olen odottanut kuin illallista ravintolassa. Odotukseen on liittynyt pelkoa, sillä Chimamandan mukaan kirja kertoo rakkaudesta ja minulla on "rakkausromaanivamma".


"It is about love. I wanted to write an unapologetically old-fashioned love story."


Ihan turhaan pelkäsin: Americanah on niin paljon muutakin kuin rakkautta. Oikeastaan rakkaus on sivujuonne, joka kypsyy vasta myöhemmin.

Kirjan keskiössä ovat Ifemelu ja Obinze, joiden teinirakkaus roihahtaa lukiossa. Elämä ei kuitenkaan aina kuljeta samoihin paikkoihin eikä sitä muutenkaan voi käsikirjoittaa etukäteen, vaikka toivoa toki voi.

Nigeria kärvistelee sotilaallisen diktatuurin vallassa ja opettajat kouluissa lakkoilevat harva se viikko. Opiskelu on siten melko hankalaa ja monet pyrkivätkin pois Nigeriasta opiskellakseen tai työllistyäkseen muualla. Näiden mukana lähtee myös Ifemelu Amerikkaan Obinzen vielä jäädessä Lagosiin.

Nuoripari lupaa pitää yhteyttä, mutta välimatka ja uuden kulttuurin tuoma hämmennys uhkaa hukuttaa Ifemelun. Ei ole helppoa löytää paikkaansa uudessa maassa.

Kirja käsittelee vuoroin Ifemelun, vuoroin Obinzen elämää. Obinze päätyy myöhemmin Lontooseen ja vielä myöhemmin takaisin Lagosiin. Ja menestyy elämässään taloudellisesti.

Henkilöitä kirjassa on melko runsaasti, mikä yleensä rasittaa minua. Tässä kirjassa ei. Chimamandasta voisivat monet henkilögallerian paisuttelijat ottaa oppia.

Chimamanda näet osaa esitellä henkilöt siten, että ne jäävät mieleen eikä siihen tosiaankaan tarvita mitään kymmenen sivun jaaritteluja: muutama rivi riittää. Taikasana on mielenkiintoiset, pienet yksityiskohdat, jotka väkisinkin jäävät päähän ilman turhia ponnisteluja lukijalta.

Tämä on suuri kirja, joka on täynnä asiaa, täynnä mielipiteitä. Suurennuslasin alla ovat nigerialaisuus ja amerikkalaisuus, jotka molemmat saavat humoristisella tavalla kylmääkin kyytiä osakseen.

Later Ginika said: "You could have just said Ngozi is your tribal name and Ifemelu is your jungle name and throw in one more as your spiritual name. They'll believe all kinds of shit about Africa."

Bloggaajien kannalta mielenkiintoista on, että Ifemelu aloittaa blogin pitämisen. Blogi kertoo lähinnä siitä, mitä on olla musta ei-amerikkalainen Amerikassa.

Minulle tuli ajoittain tunne, että Chimamanda on rakentanut kirjaansa vahvasti siten, että hän pääsee kertomaan ajatuksia(an) ja kokemuksia(an) siitä, millaista on olla musta valkoisten kansoittamassa maassa. Mitä ennakkoluuloja, ongelmia ja puhdasta rasismia rotu voi saada toisissa aikaan.

Oli miten oli, en laske sitä miinukseksi. Itse asiassa täytyy ihan nostaa hattua Chimamandalle, että hän on tarttunut tähän kuumaan perunaan. Jotkin kirjan keskustelut ovat tavallaan väittelyitä, joissa näitä rotuasioita puidaan. Koin ne erittäin mielenkiintoisina, vaikka ne leimaavatkin kirjaa jopa siinä määrin, että rohkenen  väittää tämän olevan rakkaustarinan sijasta enemmänkin rotu- ja kulttuuriromaani.

Vaikka ihonväri hiuksia myöten (hiusosuudet ovat muuten äärettömän mielenkiintoisia!) on läsnä lähes jokaisella sivulla, tapahtuu kirjassa toki muutakin. Eli huoli pois sen suhteen, että joutuisi lukemaan lähes viisisataa sivua horinaa ihonväristä. Keskustelut ja mietteet on upotettu hienosti itse tarinaan ja kirja pitää koukussa alusta loppuun.

Tämä on sellainen kirja, jonka jälkeen tuntee itsensä hieman viisaammaaksi - tai jos ei viisaammaksi, niin ainakin tietoisemmaksi. Lisää Chimamandaa minulle, kiitos!


Americanah ilmestyy syyskuussa suomeksi käännettynä nimellä Kotiinpalaajat.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan Tähti -haasteeseen.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Novelleja Nigeriasta ja nigerialaisuudesta

Chimamanda Ngozi Adichie: The Thing Around Your Neck


Olen lukenut Chimamandalta kirjat Puolikas keltaista aurinkoa ja Purppuranpunainen hibiskus. Molemmista pidin kovasti enkä vähiten niiden afrikkakuvauksen takia.

Minua kiehtoo minne tahansa Afrikan mantereelle sijoittuvat kirjat. Minua kiehtoo se toisenlainen maailma ja etenkin toisenlapa tapa ajatella ja nähdä.

Olen melko huono lukemaan novelleja, vaikka niistä pidänkin. Jostain syystä romaani kuitenkin vie aina voiton. Jos minulla on useampi kirja kesken samaan aikaan, jää joku niistä yleensä roikkumaan. Se joku on yleensä ne novellit tai sarjakuvat.

Niinpä haastoin itseni ennen joulua olemaan aloittamatta yhtäkään romaania enää tänä vuonna. Sen sijaan olen lukenut kaikenlaista muuta kirjallisuutta. Tämä siis eräs niistä.

Täytyy tunnustaa, että sormeni ovat suorastaan syyhynneet romaanien kimppuun, mutta olen pitänyt pääni. Vielä olisi pari päivää tätä vuotta jäljellä, joten saatan ehkä sortua.

The Thing Around Your Neck sisältää kaksitoista novellia. Tapahtumat sijoittuvat vaihdellen joko Pohjois-Amerikkaan tai Nigeriaan.

Afrikkalainen henkisyys ja kulttuuri on kuitenkin läsnä jokaisessa novellissa: afrikkalaisuus onkin kirjan kattava teema. Ihan sama, missä asumme tai olemme, kannamme kotimaata, sen tapoja ja kulttuuria, ymmärrystä, mukanamme.

Törmäyksiltä ei voi välttyä. Esimerkiksi The Arrangers of Marriagessa nuori nainen Chinaza muuttaa New Yorkiin vaimoksi nigerialaiselle miehelle. Mies ihannoi Amerikkaa ja haluaa sulautua sen kulttuuriin. Hän haluaa muuttaa myös vaimonsa mahdollisimman amerikkalaiseksi.

Kirjan nimikkonovelli The Thing Around Your Neck kuvaa niinikään kulttuurien yhteentörmäystä - hieman eri näkökulmasta tosin. Kaikki tarinat ovat hyvin erilaisia ja silti tietyllä tapaa samanlaisia. Mistään toistosta ei kuitenkaan ole kyse.

Kertoo aika paljon, että kutakin novellia lukiessani pidin juuri parhaillaan lukemaani parhaana. Nyt kun olen lukenut kaikki, en todellakaan osaisi laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Kaikki olivat parhaita omalla tavallaan. Tietynlainen sumuinen melankolisuus kulkee mukana läpi kirjan sen (kirjan) olematta kuitenkaan masentava.

Pidän Chimamandan tyylistä kirjoittaa. Se on kaunista ja henkevää, mutta Chimamanda ei onneksi sorru kielellä konstailuun. Siihen ei olekaan tarvetta, sillä itse tarinat ja ajatukset tarvitsevat tilaa: ne herättävät ajatuksia ja tunteita ihan tarpeeksi ilman koukeroista kielenkäyttöäkin.

Aion jatkossa yrittää lukea enemmän novelleja. Päätin haastaa itseni lukemaan ensi vuoden aikana vähintään seitsemän novellikokoelmaa ja sekalaisesti muita yksittäisiä novelleja esim. netistä.

Eräs pakko saada ja äkkiä novellikokoelma on One World Anthology: A Global Anthology of Short Stories. Siinä on mukana myös yksi Chimamandan novelli.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Väkivaltainen perhedraama

Chimamadna Ngozi Adichie: Purple Hibiscus
(Suom. Purppuranpunainen hibiskus)


Kiinnostukseni tätä kirjaa kohtaan heräsi luettuani Kuuttaren blogista hänen arvionsa.

Olen aiemmin lukenut Adichielta Puolikas Keltaista aurinkoa ja pidin siitä kovasti.

Purppuranpunaisen hibiskuksen pääteemana voisi pitää perheväkivaltaa, jota harjoitetaan kiihkeästi uskovan isän, Eugenen, taholta.

Jumalan nimissä hän rankaisee lapsiaan, jos katsoo heidän tehneen syntiä. Rajat syntisen elämän suhteen ovat todella tiukat.

Kirja ei kuitenkaan missään vaiheessa mässäile väkivallalla eikä yksittäisiä tapauksia tuoda esille lopultakaan monta. Pikemminkin väkivallan uhka leijuu läpi kirjan kertoja Kambilin ajatusten taustalla ja ohjaajana.

15-vuotiaalla kambililla on isoveli, Jaja, joka sisartaan suojellakseen ottaa herkästi syyt ”synneistä” niskoilleen. Lasten äiti on aika voimaton puuttumaan Eugenen väkivaltaiseen kasvatukseen, koska on itsekin alistettu ja saa osansa rajusta syntikasvatuksesta.

Eugene hallitsee perhettään pelolla. Hän ei kuitenkaan ole ihan yksinkertainen hahmo. Kambilin ajatusten kautta pääsee näkemään, miten pahaa jälkeä pelolla kasvattaminen voi saada aikaan. Toisaalta isä Eugenen toinen käsi lyö, mutta toisaalta toinen käsi silittää. Kaikki tämä tapahtuu Jumalan nimissä.

Kun Kambili ja Jaja lähetetään Ifeoma-tädilleen Nsukkaan, heille molemmille avautuu toisenlainen maailma. Se on ensimmäinen kerta, kun he näkevät muunlaista elämää, sillä kotona he elävät isän laatiman ankaran lukujärjestyksen mukaan.

Jaja on herkempi kapinoimaan ja kyseenalaistamaan isänsä metodit, mutta Kambili tuntuu olevan hyvin kiinni isässään. Hän samaan aikaan vihaa ja kaipaa isänsä hyväksyntää. Kambililla on vahvasti miellyttämisenhaluinen luonne. Taustalla on varmasti pelko rangaistuksista.

Nostan hattua Adichielle siitä, ettei hän sorru herttaiseen siirappimaisuuteen ja ”ihmeparantumisiin”. Isän käden jälki – sekä henkinen että fyysinen – ei poistu koskaan Kambilista. Se kulkee hänen mukanaan kirjan loppuun saakka.

Kirjan loppuratkaisun muuten arvasin jo ennen kuin sitä lukijalle paljastettiin. Tai minulla oli aavistus ja olin oikeassa. Oikeastaan se ei ole huono asia, vaikka periaatteessa olikin aika odotettu. Mutta en kerro siitä enempää, koska en halua paljastella.

Tämä on sellainen kirja, joka mieleeni kummittelemaan pitkäksi aikaa ja menee ehdottomasti suosikkeihini. Tämä koskettava lukuelämys tarjoaa myös mielenkiintoisen kulttuurisen katsauksen erääseen afrikkalaiseen tapaan ajatella. Henkisyys on vahvasti läsnä kirjassa enkä nyt tarkoita vain Eugenen käsityksiä Jumalasta.

perjantai 17. syyskuuta 2010

Puolikas Keltaista Aurinkoa


Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa



Kiinnostuin Keltaisesta auringosta kirjasta luettuani Iidamarin mietteitä siitä. Näin kauan kesti saada kirja käsiini ja lukea.

Ostin kirjan lentokentältä, kun se sattui siellä osumaan silmääni. Muutenkin minulle on tullut tavaksi ostella Suomen kentältä viime hetken suomenkieliset kirjat, vaikka ne onkin ylihinnoiteltu.

Tämä kannatti ehdottomasti ostaa ja lukea. Minua kiinnostaa Afrikka ja kiehtoo sen monikulttuurisuus ja salaperäisyys.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo 1960-luvun elämästä Nigeriassa ja Biafran sodasta lähinnä siivilien näkökulomasta. Luonnollsesti kirja on fiktiivinen, mutta sen kuvaukset ovat hyvin aidon tuntuisia.

Kirjan keskeisiä henkilöitä ovat sisarukset Olanna ja Kainene, Olannan miesystävä-opettaja Odenigbo ja englantilainen idealisti Richard sekä palvelija Ugwu.

Kirjan voisi tavallaan jakaa kahteen osaan vaikkapa aika ennen Biafran sotaa ja Biafran sota-aika. Sodan jaloista ei pääse karkuun, se koskettaa lopulta kaikkia – tavalla tai toisella.

Tästä ei pidä päätellä, että kirja on sotakirja. Ei ole, vaikka sota siinä suurta osaa näytteleekin. Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus rakkaudesta, ystävyydestä, väärinkäsityksistä ja eri kulttuureista/heimoista, sekä tietenkin väkevistä ihmiskohtaloista.

Tätä kirjaa ei oikein voi selittää, se pitää lukea, aistia. Jos Afrikka noin yleisesti ottaen kiinnostaa, niin tämä kannattaa taatusti lukea. Kuusisataa sivua tuli luettua kuin huomaamatta, niin hyvin tämä tempaisi mukanaan.

Menee ehdottomasti suosikkeihini.