Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: When the Cranes Fly South
Doubleday, 2025
alkuper. Tranerna flyger Soderut, 2024
ruotsista englannintanut Alice Menzies
s. 309
suomennettu: Kurjet lentävät etelään

Lisa Ridzénin melankolissävyinen romaani When the Cranes Fly South toi mieleeni Kent Harufin Our Souls at Night. Molemmissa kirjoissa keskiössä on hieman iäkkäämpiä henkilöitä ja heidän huoliaan. Harufin kirjasta mieleeni on jäänyt erityisesti tunnelma (ei niinkään itse tarina), jonka tämä Ridzénin romaani nostatti pintaan.

When the Cranes Fly South’ssa keskushenkilö, lähes ysikymppinen Bo alkaa lähestyä pääteasemaa. Sitä asemaa, jossa noustaan pois kyydistä viimeisen kerran. 

Bolla on onni asua kotonaan ja hän saa siihen tukea kotihoidosta. Vaikka hoitajat vaihtuvat, hänen luonaan käy suunnilleen tietyt samat jo tutuksi tulleet henkilöt. Kaikki vaikuttavat vähintään ok:lta (erästä satunnaista tuuraajaa lukuun ottamatta), eräs on ylitse muiden.

Mutta Bolla on huolia ja erään huolen aiheuttaa hänen poikansa Hans. Hans haluaa viedä Bolta rakkaan hirvikoiralemmikin, Sixtenin. Hansin mielestä Sixten tarvitsee enemmän ulkoilua ja liikuntaa, jota Bo ei enää pysty sille tarjoamaan liikkumisvaikeuksiensa takia.

Ja oikeassahan Hans sinänsä on. Kun kyseessä on rodultaan aktiivinen koira eikä mikään seurasohvaperuna, niin pelkkä sisällä lojuminen ei ole ideaalia. 

Silti...

Kerronta tapahtuu täysin Bon näkökulmasta, jota ryydittävät vain lyhyet hoitajien kirjoittamat viestit. Koska näkökulma on Bon, asetun kuin huomaamatta hänen puolelleen. Bon huoli ja hätä Sixtenistä tulee iholle kuin myös se, miten tärkeä ja rauhoittava pelkkä Sixtenin läsnäolo hänelle on.

Hans alkaa näyttää viholliselta, joka haluaa päättää Bon asioista. Bosta tuntuu, ettei hänellä ole enää sananvaltaa mihinkään itseensä liittyvään asiaan. Minulle herää yleisesti ajatuksia siitä, missä määrin vanhus saa itse päättää asioistaan ja erityisesti kuinka paljon on sopivaa puuttua toisen elämään. Tämähän on toki tapauskohtaista. Bon liikkumisvaikeudet ja iän mukanaan tuoma hajamielisyys ja unohtelu alkaa olla sillä tasolla, että Bo on vaaraksi itselle. 

Liikkumisvaikeuksien takia Bon elämä on kutistunut melko lailla kotioloihin ja siellä yksin olemiseen. Seuraa tuovat puhelinkeskustelut Tove-ystävän kanssa, mutta muuten on aika yksinäistä. Keho on usein väsynyt ja on helppo vajota muistoihin ja pohtia jo kuljettua taivalta.

When the Cranes Fly South on kaunis romaani, joka antaa äänen ikääntyville ihmisille. Myös ehkä tietyn ikäluokan miehille, jotka eivät koe luontaiseksi puhua – varsinkaan tunteistaan. Bon ajatukset  tulevat lukijalle selviksi, mutta vain murto-osa päätyy sanoiksi.

Näin lukijana olisi helppo opastaa: Bo, mikset keskustele poikasi kanssa! Puhumalla kaikki selviää. Hans, voisitko kuunnella isääsi etkä jyrätä kaikessa! Ihan sama oletko oikeassa vai et, mutta kuuntele.

Kuten tiedämme, jos ja jos niin sitä ja tätä. Elämä ei mene niin. Ja minä lämpenen Hansillekin lopulta, vaikka Bon sängyn vaihtaminen toiseen suututti. Sixtenin tapauksessa asia on eri, koska siinä on kyseessä toisen elollisen elämänlaatu. Vaikka lemmikki on kuinka rakas, joskus on rakkautta antaa sille uusi koti, jossa sen tarpeet täyttyvät.

Kaunis romaani, joka tuli iholle ja meni sen allekin. 

Murhatutkimuksia kissan kanssa

Luen nykyään aika harvakseltaan dekkareita. Lukemistoni jännitysosastolla painottuu enemmänkin trillereiden puolelle, joissa ei välttämättä juurikaan esiinny (ainakaan keskeisessä osassa) poliisietsiviä eikä rikostutkintaakaan. Nyt luin kuitenkin pitkästä aikaa ihan pesunkestävän dekkarin, jossa tapahtuu rikoksia ja niitä sitten tutkitaan ja selvitellään.

 Jiro Akagawa: A Game of Cat And Killer
alkuper. 三毛猫ホームズの推理, 1978
Maclehose Press, 2026
japanista englannintanut Haydn Trowell
s. 312


A Game of Cat And Killer aloittaa dekkarisarjan nimeltä The Casebooks of Mikeneko Holmes. Mikeneko eli englanniksi calico tarkoittaa kissan turkin väritystä. Suurin osa calico-kissoista on naaraita. Japanissa calicoiden ajatellaan tuovan muun muassa onnea ja vaurautta ja niinpä kyseistä kissaa (ja muitakin kissoja) pidetään hyvänonnen symbolina. Kissa on yleinen lemmikki Japanissa.

Kirja on julkaistu alun perin japaniksi jo 1978 eli vaikka käännös on tuore, ei romaani sitä ole.

Kirjan keskiössä on poliisietsivä ja poikamies Yoshitaro Katayama, joka asuu nuoremman sisarensa kanssa Tokiossa. Yksin ei voi asua, koska täytyyhän jonkun hoitaa koti ja tehdä ruokaa. Sisarusten täti on kyllä kovasti huolissaan nuorten naimattomuudesta ja yrittää ahkerasti erityisesti Yoshitaroa saada naitetuksi.

Naimapuuhat (ainakaan järjestettyinä) eivät kuitenkaan kiinnosta Yoshitaroa, joka hieman kammoksuu naisia veren ja korkeiden paikkojen lisäksi. Eivät ihan parhaita ominaisuuksia poliisille, mutta Yoshitarolla on syynsä, miksi alalle hakeutui.

Kun nuori opiskelijanainen löydetään raa’asti murhattuna, saa Yoshitaro tehtäväksi tutkia tapausta. Johtolankoja ei tunnu olevan ja sitten tapahtuu toinenkin murha ja keissi alkaa vaikuttaa vielä sekavammalta.

Lisäksi eräällä uhrilla on kissa, calico nimeltä Holmes, joka on nyt jäämässä kodittomaksi. Holmes tosin päättää, että Yoshitaro on hänen uusi isäntänsä ja niin sitten käykin. Holmes ei olekaan mikään turha katti, vaan sillä on selkeästi lahjakkutta ratkoa murhia. Holmes ohjailee omalla kissamaisella tavallaan Yoshitaroa huomaamaan ja ajattelemaan eri vaihtoehtoja.

Vaikka viikatemies vierailee melko ahkerasti, ei kirja silti ole erityisen synkkä. Oikeastaan tässä ajoittain lipsutaan koomisuuden puolelle (mikä on tarkoituksellista sen perusteella mitä kirjailijasta tiedän) ja lopussa vedetään vielä niin sanotusti överit joidenkin juonensäikeiden osalta. Toisin sanoen vaikka koskettavia kohtaloita on, niitä on käsitelty siten, etteivät ne varsinaisesti juuri kosketa tai eivät ainakaan kosketa liikaa.

Ja siksipä tämä oli juuri sellainen kirja, jonka pariin oli aina mukava palata ja sitä luki ilolla vailla huolta liiasta synkkyydestä ja painostavuudesta. Vaikka osa juonesta oli vähän ennalta arvattava, ei se menoa haitannut, koska tarina piti otteessaan ja viihdytti.

Sarjan kääntämistä jatketaan ja ensi vuonna julkaistaan toinen osa, joka on (käännös)nimeltään A Copycat Killer. Ilmeisesti myös ainakin kolmas kirja käännetään ja se on nimeltään The Cat Mansion Murders. Aion jatkaa sarjan parissa, sen verran viehätti ja tuotti iloa tämä ensimmäinen kirja.

Sodan arpeuttamat kohtalot

Sotatutkielmat ne vain jatkuvat. Maanosa on edelleen Aasia, mutta nyt olen siirtynyt Vietnamiin Nguyễn Phan Quế Main romaanin Dust Child kanssa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta historiallisen romaanin The Mountains Sing, josta pidin kovasti.

 

Sodilla on pitkät kädet, jotka vielä päätyttyäänkin läpsivät poskille, jopa vuosikymmenten jälkeen. Arpeutuneet haavat repeävät. Haavat, jotka eivät ole koskaan parantuneet, vuotavat herkeämättä. Yritä siinä elää.

Ho Chi Minh City (Saigon), 2016. Nelikymppisellä Phongilla on elämänpituinen pakkomielle päästä Yhdysvaltoihin, jota hän pitää unelmien maana. Yhdysvalloissa elämä olisi helppoa ja vaurasta – toisin kuin Vietnamissa, jossa “sekarotuista” Phongia syrjitään kuten muitakin amerasianeita. 

Äiti hylkäsi Phongin orpokotiin tämän ollessa vasta pieni vauva. Isä on yhdysvaltalainen sotilas, jonka piirteitä Phong kantaa kasvoissaan ja kehossaan. Jos Phong vain voisi todistaa olevansa yhdysvaltalaisen sotilaan jälkeläinen, olisi visa Yhdysvaltoihin taattu. 

Dan on kuusikymppinen yhdysvaltalainen sotaveteraani, johon Vietnam on jättänyt kipeät arvet. Vaikka sodasta on aikaa vuosikymmeniä ja Dan elänyt näennäisen mukavaa elämää vaimonsa kanssa, eivät sodan tapahtumat – saati hänen itsensä tekemät teot – jätä rauhaan. Entä mitä tapahtui Kimille, jonka Dan saattoi raskaaksi ennen kuin häippäsi maasta?

Kun Danin vaimo ehdottaa matkaa Vietnamiin, Dan suostuu vastahakoisesti. Voisi kuitenkin tehdä hyvää kohdata verinen menneisyys silmästä silmään ja sitten ehkä vihdoin unohtaa se, päästää irti. Saigonissa unohtamisen sijasta Dan huomaakin etsivänsä Kimiä, jonka olemassaolon hän on salannut vaimoltaan.

Rinnan vuoden 2016 kanssa keritään auki sodan aikaisia tapahtumia Saigonissa vuonna 1969. Tässä ajassa seurataan sisarusten Trangin ja Quynhin elämää sodan jaloissa. Siskosten perhe on köyhä ja heidän isänsä haavoittunut sodassa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Rahaa ei juuri ole ja velkojat vaativat saataviaan. 

Trang ja Quynh päättävät lähteä Saigoniin työn ja tienestien toivossa. Amerikkalaisten sotilaiden suosimissa baareissa tarvitaan baarityttöjä, jotka viihdyttävät miehiä. Naiivisti siskokset uskovat, että kyseessä on vain jutustelu ja teen litkiminen sotilaiden kanssa.

On tietysti selvää, että yllä mainittujen henkilöiden tiet risteävät. Tarina etenee jouhevasti kahdessa aikatasossaan, kunnes menneisyys sulautuu nykyisyyteen. 

Mietin valheita. Sitä, miten ihmisellä periaatteessa pitäisi olla oikeus tietää totuus. Ja sitten mietin, kuinka tärkeä totuus (tai sen tietäminen) lopulta on.

Koskettava ja taiten kirjoitettu romaani, joka ei aiheestaan huolimatta ole pelkkää itkua ja tuskaa. Maailmassa on paljon hyvää ja kaunista kaikesta huolimatta. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Dust Child
Oneworld 2023
s. 332
suom. Missä tuhka kukkii

 *

Loppuun hyvää ja kaunista. Kuvissa tämän viikon lenkkimaisemiani. 

Nälkä ja jano

Claire Fullerin uusin romaani Hunger And Thirst (Fig Tree 2026, s. 312) on luokiteltu goottimaiseksi kauhuksi, mikä herätti minussa innostusta. Olen lukenut Fullerilta nyt yhteensä neljä romaania ja vaikka ne kaikki ovat aika erilaisia, yhteistä niissä on voimakas tunnelma. 

Hunger And Thirst ei siten tee poikkeusta eli tunnelma edellä mennään unohtamatta kiinnostavia henkilöhahmoja. Keskiössä on Ursula Major, jonka silmin tarina suodattuu.

 

Englanti 1987, 16-vuotias lastenkodista toiseen ajautunut Ursula on asettunut asumaan halfway houseen, josta hänen sosiaalityöntekijänsä on onnistunut saamaan hänelle huoneen. Lisäksi Ursulalla on työ paikallisen taidekoulun postihuoneessa.

Asiat vaikuttavat siten pintapuolisesti olevan suhteellisen kunnossa, mutta sisältä Ursula on sekasotku. Lapsuuden trauma painaa eikä hänellä ole juuri ystäviä. Elämä on pärjäämistä, ei niinkään elämistä.

Kunnes Ursula tutustuu paremmin taidekoulussa sihteerinä työskentelevään Sueen ja muihinkin koulun työntekijöihin. Erityisesti Suella on voimakas vaikutus ystävyyttä ja rakkautta janoavaan Ursulaan. Sue on määräilevä ja dominoiva eikä osaa pitää salaisuuksia, mutta toisaalta hän on usein mukava – ja tuntuu todelliselta ystävältä.

Sue jopa auttaa Ursulaa muuttamaan pois halfway housesta erääseen autioksi jääneeseen taloon niinikään taidekoulussa työskentelevän Vincen kanssa. Halfway house ei ole mitenkään ihanteellinen paikka asua, mutta silti Ursula epäröi: asua nyt autiotalossa epävakaan Vincen kanssa, hmm. Mutta Sue on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja niin Ursula muuttaa.

Muutto on kohtalokas käännekohta Ursulan elämässä eikä voi sanoa, että parempaan suuntaan. Toisaalta mitään muuttoa ei olisi koskaan tapahtunut, ellei Ursula olisi tavannut Sueta. Tosin Suekin on nuori ja vaikkakin oikukas ja vaativa, niin tuskinpa hänkään tiesi mitä on tulossa. Talolla on historiansa eikä se ole kaunis.

On kulunut 36 vuotta, Ursula tekee taidetta nimellä Uschi ja yrittää antaa menneen olla. Mutta menneisyys ei anna Ursulan olla.

Rinnan vuoden 1987 tapahtumien kanssa nähdään välähdyksiä nykyajasta, kun true crime -podcastia pitävä Emma Zahini tutkii kyseisen vuoden katoamistapausta. Kuka silloin katosi ja mitä asiasta tietää Ursula ja muut tapaukseen sekaantuneet – erityisesti Vince?

Minua kirjassa kiehtoivat erityisesti henkilöhahmot, joista löytyy useampikin kiinnostava. Koska tarina aukenee Ursulan silmin, jää moni henkilö tietyllä tapaa mysteeriseksi, mutta se ei haittaa. Niinhän asia on: kaikki ihmiset, joita elämässämme on, suodattuvat meidän omien silmiemme ja tulkintojemme kautta. Fuller kirjoittaa mielestäni niin kiinnostavasti, että toisten näkökulmia ei tarvita.

Kirjan kauhu on yliluonnollista, psykologista. Se saa pohtimaan, onko kyseessä todelliset tapahtumat vai mielikuvitus – tai mielenvika, psykoosi. Lopputulos (eli aiemmin mainittu katoaminen) pysyy samana, mutta se miten siihen on päädytty, vaihtelee tulkinnan mukaan. Ursulalla on oma vahva tulkintansa, muilla omansa. Minun tulkintani jää avoimeksi.

Pidin valtavasti tästä vahvatunnelmaisesta romaanista, josta tuskin innostuvat lukijat, jotka haluavat selkeitä vastauksia ja päätöksiä. Minuakin pienesti häiritsi eräs epäjohdonmukaisuus, joka ei välttämättä ole epäjohdonmukaisuus vaan kyse on siitä, etten ymmärtänyt (osannut tulkita) täysin asiaa. Olen kryptinen, koska en halua spoilata. Kirjan nimenkin ymmärtää vasta, kun on lukenut kirjan ja otaksun, että senkin kukin ymmärtää omalla tavallaan.

Claire Fullerin romaanit:

Our Endless Numbered Days
Swimming Lessons
Bitter Orange 
Unsettled Ground
The Memory of Animals
Hunger And Thirst

Lukematta minulla on Swimming Lessons ja Bitter Orange, erityisesti Swimming Lessons kiinnostaa ja ottanen sen lukuun vielä tämän vuoden aikana.

Kirjailijan sivut.

Nankingin verilöyly

Olen tänä vuonna lukenut epätavallisen paljon sotaan liittyviä romaaneja. Nyt muutaman kuukauden välirauhan jälkeen olen jälleen ajautunut sotien pariin. Tällä kertaa fiktio on muuttunut faktaksi, sillä otin vihdoin lukuun pitkähköön lukulistallani roikkuneen Iris Changin tietokirjan The Rape of Nanking (Penguin 1997, s. 290), joka on suomennettu nimellä Nankingin verilöyly.

The Rape of Nanking (josta käytän jatkossa nykysin yleisesti lännessä käytettävää nimeä Nanjing) ponnahti esiin kesäkuussa lukemassani Geling Yanin romaanissa The Flowers of War ja jäi häiritsemään mieltäni.

Nanjingin tapaus oli minulla jo tuolloin pääpiirteittäin tiedossa, mutta halusin tietää enemmän. Lähinnä ehkä yrittää ymmärtää, miksi japanilaiset sotilaat käyttäytyivät kuin raivotautiset julmurit. Tähän yrittää vastausta hakea Iris Chang tietokirjassaan, jonka tarkoitus ei siis ole dissata japanilaisia kansakuntana, vaan tutkia mitä tapahtui Nanjingissa joulukuussa 1937 ja miksi ja entä sen jälkeen.

Raiskaus pitää ymmärtää laajasti, symbolisella(kin) tasolla: Nanjingin tapauksessa kyse ei ole vain naisten raiskaamisesta (mitä siis tapahtui järkyttävän paljon, johdonmukaisesti ja julmasti – usein johtaen uhrin kuolemaan), vaan sen voi ajatella tarkoittavan kaikenlaisten sotaetikettien ignoraamista, raiskaamista. Japanilaiset sotilaat surmasivat sotilaiden lisäksi siviilejä. Sotavankeja kohdeltiin brutaalisti ja lopulta heidät massamurhattiin – pistettiin jopa itse kaivamaan hautansa. 

Lisäksi japanilaiset huvittelivat kiduttamalla kiinalaisia sotilaita (jotka olivat antautuneet japanilaisten luvattua heidän saavan asiallista kohtelua ja ruokaa) mitä erilaisimmin keinoin, joita en aio tässä esitellä. Kirjassa yleisimmät ja todennetut metodit kuvataan (huom: tietokirjamaisesti, ei tarkoitushakuista repostelua) ja täytyy todeta, ettei japanilaisilla ole mielikuvituksesta ollut pulaa eri kidutus- ja tappotapoja toteuttaessaan.

Nanjing oli tuohon aikaan Kiinan pääkaupunki ja siksi merkittävä hyökkäyskohde. Japanilaiset sotilaat aloittivat invaasionsa Kiinaan heinäkuussa 1937 ja kun Shanghai oli valloitettu, jatkui matka Nanjingiin.

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään (sino-japanilaisen) sodan kulku pääpiirteittäin siihen asti, kunnes päästään Nanjingiin, johon huonio sen jälkeen keskittyy.

Vaikka toisen maailmansodan mielletään alkaneen vasta 1939, ovat konfliktit Kiinan ja Japanin välillä alkaneet huomattavasti aiemmin. On tärkeää tietää aiempia tapahtumia voidakseen jollain tasolla ymmärtää tulevia. Ymmärtää ei tarkoita samaa kuin hyväksyä.

Chang nostaa esille niin sanotut Safety Zonet, joita useat länsimaiset Nanjingissa asuvat henkilöt perustivat ja joiden tarkoitus oli suojella siviilejä. Japanilaiset eivät pääasiassa turva-alueita tunnustaneet, vaan pyrkivät niistäkin hakemaan muun muassa naisia raiskattaviksi ja miehiä muuten vain tapettavaksi. Siviilien suojeleminen vaati länsimaisen henkilön läsnäolon, koska heitä japanilaiset sotilaat eivät rohjenneet (diplomaattisista syistä) listiä.

Teoksen toisessa osassa pohditaan Nanjingin tapausta globaalista näkökulmasta: mitä muu maailma tiesi ja miten asiaan suhtauduttiin ja miten siitä kirjoitettiin lehdissä. Miten Japani itse suhtautui tuolloin (ja nykyään) omien sotilaidensa perseilyyn (kiistivät tai vähättelivät). Lisäksi piipahdeteaan kansainvälisessä sotaoikeudessa, jossa vain kourallinen japanilaisia saa tuomion. Toinen märkä rätti vasten kiinalaisten naamaa, toinen raiskaus.

The Rape on Nanjing on todella kattava (lausuntoja saadaan lukea sekä verilöylystä selvinneiltä kiinalaisilta että japanilaisilta sotilailta, myös safety zonessa vaikuttaneiden länsimaisten henkilöiden kohtaloista kerrotaan) ja mielenkiintoinen teos verilöylystä, jonka Japani on yrittänyt lakaista maton alle, vaikka todisteita sotilaiden brutaalista toiminnasta on lukuisia ja kiinalaisia siviilejä ja sotavankeja surmattiin lyhyessä ajassa laskelmista riippuen 300 000 tai jopa enemmän. Japani ei ole edelleenkään tunnustanut tekojaan eikä siten ole pyytänyt anteeksi Kiinalta.

Tarjoaako The Rape of Nanking vastauksen mieltä askarruttavaan kysymykseen: miksi japanilaiset sotilaat toimivat niin julmasti Nanjingissa? 

Kyllä tavallaan, vaikka mikään ei silti oikeuta moisia julmuuksia. Japanin armeijassa kuri oli kova ja japanilaisten (rivi)sotilaiden koulutus itsessään oli melko ankaraa ja julmaa. Nöyryyttäminen oli arkipäivää eikä tavallista sotilasta pidetty arvokkaana. He olivat armeijan pohjasakkaa. Mitä tapahtuu, kun pohjasakka saa kokea vallan tunnetta ja ylemmyyttä rintamalla. Kun löytyy ihmisiä (kiinalaiset), jotka ovat vielä alempiarvoisia, eivät oikeastaan edes ihmisiä vaan sikoja. Lienee selvää, että sotilaiden käytökseen on vaikuttanut voimakas aivopesu ja tekojen oikeuttaminen milloin milläkin tekosyyllä. Kun olosuhteet on otolliset, ihminen voi muuttua äärimmäiseksi pedoksi.

Iris Chang teki itsemurhan marraskuussa 2004.

Kirja pikakelauksella

Sisältövaroitus: Postauksen alkulätinä sisältää kärjistyksiä, jotka voivat pahoittaa ihmisen mieltä. Suosittelenkin lukemaan – tai jättämään lukematta – harkintaa käyttäen.

Olen oppinut, että jotkut lukijat lukevat kirjoja harppoen. Tylsänä pidetyt kohdat joko vain silmäillään läpi tai skipataan kokonaan. Ilmeisesti silmäillään, missä kohden diipadaapa loppuu ja viitsii taas jatkaa lukemista.

Äänikirjoja kuunnellessa lukunopeuden voi valita. Jotkut kehuvat, että ovat niin nopeita sisäistämään asioita, että kuuntelevat noin satakertaisella nopeudella. Nopeus on valttia myös telkkaria (striimauspalveluista) katsottaessa: osan elokuvasta tai sarjasta tai mitä nyt ikinä katsookaan voi näppärästi pikakelata ja katsoa vain osan. Aikaakin säästyy, ehtii katsoa enemmän. 

 

Miten yllä oleva jeesustelu liityy vastikään lukemaani Pam Williamsin romaaniin A Trace of Sun (Legend Press 2024, s. 380)? Äkkiseltään ei mitenkään. Sitten kuitenkin lukiessa jäyti jatkuvasti tunne, että lukee romaania, josta on pikakelattu puolet pois. Mitään ei sinänsä missaa, mutta toisaalta henkilöhahmot jäävät vahanukeiksi, joita vain siirrellään, laitetaan repliikkejä suuhun ja runsain kielikuvin työnnetään ajatuksia päähän.

A Trace of Sun kelailee elämää lähes 35 vuoden ajalta. On kaksi tarkastelukulmaa: äidin ja vanhimman pojan. 

Cilla varttuu Grenadassa, jossa tapaa tulevan aviomiehensä Sonnyn. Lapsia siunaantuu kaksi, esikoinen Raef ja toinen poika Davey. Elämä Grenadassa on köyhää eikä parempia aikoja näytä olevan edessä. Vaan Sonnylla on unelma, jonka hän kauppaa myös vaimolleen. Lähdetään Englantiin ja vaurastutaan siellä!

Sonny matkustaa edeltä ja vihdoin kesällä 1960 (josta kirja alkaa) Cilla saa mieheltään kirjeen, joka sisältää kaksi matkalippua Englantiin. Esikoiselle (Raef) ei ole sijaa tässä erässä. Myöhemmin, Cilla lupaa. Odota täällä tädin hoteissa sen aikaa, että saamme asiat Englannissa (Lontoossa) kuntoon. Sitten haemme sinutkin sinne. Cillalla on yllätys myös Sonnylle: hän on raskaana. Sonny ei varsinaisesti hihku innosta.

Myöhemmin on seitsemän pitkää vuotta. Niin kauan kestää ennen kuin Raef saa käskyn liittyä takaisin perheeseensä, joka on kasvanut tytöllä: Raefilla on yhtäkkiä sisar, Luci. Raefista tuntuu kuin hän astuisi uuteen perheeseen, kaikki tuntuvat vierailta – jopa oma äiti. Davey on ainoa, jossa Raef näkee tuttuutta. Lucia hän ei voi sietää.

Raefin näkökulma tuo esille nuorukaisen sopeutumisvaikeudet uuteen maahan ja perheeseensä. Erityisesti kotiolot tuottavat päänvaivaa, sillä isä ei tunnu voivan sietää poikaansa. Raef ei ymmärrä Sonnyn vihamielisyyttä, joka ei kohdistu muihin sisaruksiin. 

Cillalla on aavistus Sonnyn kylmäkiskoisuuden syistä, mutta kun Sonny ottaa asian esille, Cilla vaikenee, kiertelee ja kaartelee. Lukijalle vihjaistaan jo alkumetreillä, mistä mahdollisesti on kyse ja Cillan muistojen kautta merkittäviä tapahtumia menneisyydestä avautuu. 

Kirjan asetelma on kiinnostava ja etenkin kirjan alku jaksaa pitää otteessaan. Minua alkoi kuitenkin uuvuttaa jatkuva aikaharppominen. Vuodet vierivät kuin kivivyöry rinteessä. Lukijalle tarjotaan episodimaisia kohtauksia, jonka jälkeen vyöry jatkaa kulkuaan ja yhtäkkiä on taas hurahtanut vuosia (kirja päättyy marraskuuhun 1994).

Joissakin vuosissa pysytellään useamman kuukauden verran, muutama vuosi elellään jopa kokonaan ennen kuin harppominen jatkuu. Tarinassa on makuuni hyvin vähän mitään koukkuja, asioita joita alkaisi odottaa. Syitä, joiden takia kirjan pariin olisi tehnyt mieli rientää.

Itse asiassa mietin jopa kirjan kesken jättämistä – vielä ihan sen loppumetreillä. Mutta kun kirjasta on jäljellä enää noin 50 sivua, niin en kyllä enää siinä vaiheessa viitsi kesken jättää. 

A Trace of Sun on kieleltään runsas ja kuvaileva. Jossain vaiheessa tosin runsas kuvailukin alkoi kypsyttää, koska se ei vie tarinaa minnekään vaan pikemminkin mahdollistaa sen polkemisen paikallaan. Kielikuvat ovat ajoittain kyllä kauniita ja oivaltavia, mutta sitten toisinaan tuntuivat pakotetuilta ja lisäksi niitä oli mielestäni aivan liikaa.

Interfering fingers had poked through the crumbling veneer of his loathing. Scratched at it. Dug through the grit. Displaced solid bricks of determination. Then as he wobbled, mammy’s revelation,  like a wanton wrecking ball, had razed his world. 

Huomaan, että minulle ei tällainen vuosikymmeniä pikakelaava pirstaleinen romaanityyli sovi (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni myöhemmin). Mitä ilmeisemmin olen perusteellisen paneutumisen ystävä. Eli vaikka tämä kirja minut uuvutti, voi se jotain toista ihastuttaa.

Elämää sarjamurhaajan varjossa

Bongasin Jennie Godfreyn romaanin (Epäilyttävien asioiden lista) Janen blogista ja syntyi voimakas tunne, että haluan kirjan lukea mitä pikimmiten. Käväisin reissussa ja heti palattuani varasin kirjan kirjastosta ja ryhdyin toimeen.

 

Jennie Godfrey: The List of Suspicious Things
Penguin 2024
s. 450
suomennettu nimellä Epäilyttävien asioiden lista

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Yorkshireen, josta kirjailija on kotoisin. Tarkempaa paikkaa ei mainita eikä ole tarviskaan. On vuosi 1979, Margaret Thatcher on juuri valittu pääministeriksi ja siitä ollaan montaa mieltä (joskaan asiaa ei vatvota, joten politiikasta ei-kiinnostuneet voivat huokaista helpotuksesta). 

Sen sijaan paikalla mellastavasta sarjamurhaasta, “Yorkshire Ripperistä”, ollaan aika yksimielisiä: saisi jo jäädä kiinni. Kaikki britit varmasti tietävät kenestä on kyse ja itsekin tiesin eli tietysti Peter Sutcliff on kyseessä. Kirjailija mainitsee sen itsekin lyhyissä alkusanoissaan. The List of Suspicious Things ei kuitenkaan käsittele Peter Sutcliffia, jonka nimeä ei edes mainita romaanissa. Romaanissa keskitytään tavallisten ihmisten elämään ja siihen, miten uhka sarjamurhaajan läsnäolosta heihin vaikuttaa.

Erityisesti asia koskettaa 12-vuotiasta Miviä, joka pelkää perheensä muuttavan pois Yorkshiresta murhatapausten takia. Lapsellisesti (lapsi kun on) Miv pohtii, että jos “Ripper” saadaan kiinni, muuttokaan ei toteudu. Niin syntyy epäilyttävien asioiden lista, jota Miv alkaa koostaa ystävänsä Sharonin kanssa.

Listaa kootessaan Sharon ja Miv saavat selville asioita, joita eivät aina täysin ymmärrä ja myös asioita, joita heidän ei haluta tietävän. Toisaalta he tutustuvat ihmisiin, erityisesti lähikaupan pakistanilaisen Mr Bashirin poikaan Ishtiagiin, jonka he ennestään ulkonäöltä tuntevat – samaa koulua kun käyvät.

Joihinkin romaaneihin sisään pääseminen vie aikansa, mutta Epäilyttävien asioiden listalle sujahdin mukaan jo aivan alussa. Vaikka kysymyksiä heti herää (muun muassa miksi Mivin äiti on niin vaisu ja poissaoleva) ja lukija saa sietää epätietoisuutta, tarina alkaa rullata jouhevasti mukavalla tempolla esitellen juuri sopivassa määrin uusia henkilöitä. 

Viehättävää on myös varhaisteinien touhujen kuvailu, joka toi mieleeni sen saman vapauden, joka itselläni oli lapsuudessa. Vietettiin päivät ulkosalla pois vanhempien katseelta ja touhuttiin omiamme. Aina keksittiin jotain puuhaa, jos meinasi tylsistyminen uhata. Suomessa lapsilla samaa vapautta esiintynee edelleen, joskin siihen on tullut kohinaa (älylaitteet). 

Suomessa lapset ovat muutenkin voimakkaasti mukana katukuvassa, mikä pistää silmään kauan Suomesta pois ollutta. Briteissä lapsia ei näy koululukukausien aikana juuri missään ilman vanhempia. Lapset viedään ja haetaan koulusta – myös täällä böndellä. Ei tulisi kuuloonkaan, että alakoululaiset kävelisivät itsenäisesti kouluun, ellei se koulu nyt ole ihan kadun toisella puolella. Lapset eivät myöskään kuljeskele keskenään koulun jälkeen missään.

Täkäläiset koulut on aidattu eikä niistä pääse livahtamaan kesken päivän poikkeuksena vanhemmat koululaiset, jotka saattavat hakea eväitä kaupasta ruokatauolla. Tätä tosin tuskin tapahtuu isommissa kaupungeissa.

Mutta Yorkshiressa lapsuus 1970-luvulla kuulostaa melko samalta kuin Helsingissä omana aikanani hieman myöhemmin. Meillä ei ollut sarjamurhaajaa, mutta oli Jammu-setä, joka onneksi jäi kiinni tekosistaan melko pian.

The List of Suspicious Thingsissä on useita näkökulmia, mutta lähes 90 prosenttia kerronasta on Mivin. Miv on pohdiskeleva nuori, joka havahtuu lopulta pohtimaan myös omien tekojensa seurauksia. Ehkä tutkiminen ja listojen tekeminen itsessään on kyseenalaista, etenkin silloin kun se johti ei-toivottuihin tapahtumiin.

Pidin todella paljon tästä kirjasta. En sano, että yllätyin siitä miten paljon, koska minulla oli jo alkujaan voimakas tunne, että tässä kirjassa on sitä jotain. Vaikka romaanissa käsitellään raskaitakin aiheita (muun muassa rasismi, kotiväkivalta, koulukiusaaminen jne.), ei se murskaa alleen. Aina löytyy hippunen toivoa ja ystävyys kannattelee.

KLASSIKKOHAASTE 23: Avain

Heinäkuun viimeinen päivä on perinteisesti pyhitetty klassikkohaasteelle. Klassikkohaaste haastaa lukemaan klassikon kaksi kertaa vuodessa: toinen haastepäivä on tammikuun viimeinen. 

Tällä kierroksella haastetta luotsaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Kiitos haasteen vetämisestä! Tästä haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit osallistujien klassikkopostauksiin.

Pidemmittä puheitta paljastan oman klassikkoni, joka on Junichiro Tanizakin ”eroottissävyinen” romaani Avain. Kirjan nimi viittaa pöytälaatikon avaimeen, jolla pääsee käsiksi nimettömäksi jäävän aviomiehen päiväkirjaan.

Symbolisella tasolla nimi voisi viitata salaisuuksiin, joiden paljastaminen johtaa tyydytykseen. Sillä eräänlaista – mahdollisesti vihjailevaa ja ohjailevaa – vuoropuhelua nuo päiväkirjamerkinnät eittämättä ovat.

Kyseessä on siis päiväkirjaromaani, jossa tutustutaan sekä aviomiehen että vaimonsa Ikukon merkintöihin. Nimittäin myös Ikuko alkaa kirjoittaa päiväkirjaa taka-ajatuksenaan usuttaa miehensä sitä salaa lukemaan. Mies epäilee (ja toivoo) Ikukon lukevan omaa päiväkirjaansa, mitä Ikuko ei tietenkään myönnä. Mieskään ei tosin myönnä lukevansa Ikukon päiväkirjaa. Molempien päiväkirjamerkinnät pyörivät melko lailla seksiin liittyvien asioiden ympärillä.

Aviopuolisot ovat turhautuneita toisiinsa: Ikuko miehensä kyvyttömyyteen tyydyttää hänet ja mies Ikukon siveellisyyteen. Miehellä on kaikenlaisia (seksi)fantasioita, joita hän haluaisi toteuttaa Ikukon kanssa, mutta vaimo on sängyssä lähinnä lahna. Ikukon lahnamaisuus johtunee siveellisestä kasvatuksesta – ei ole sopivaa naisen hurjastella ja näyttää himokkuuttaan sängyssä.

Aviomiestä kiihottaa mustasukkaisuuden tunne ja lusikkansa soppaan sekoittaa – joko vahingossa tai ohjatusti – muuan komea nuorukainen nimeltään Kimura. Kimura ramppaa kylässä alvariinsa, mutta oletettavasti (ainakin joskus alkuaikoina, ennen päiväkirjamerkintöjä) pariskunnan tyttären Toshikon takia. Toshiko ei kuitenkaan vaikuta olevan erityisen kiinnostunut Kimurasta ja koko kuvio vaikuttaa melko omituiselta. Myöhemmin suorastaan perverssiltä.

Mietin, mikä on tarinan pointti mikäli sillä sellaista on. Ehkä on haluttu huomioida tai ottaa kantaa sellaiseen kasvatukseen, jossa naisista on muokattu niin estoisia ja siveitä, että seksistä nauttiminen on suunnilleen mahdotonta, ellei ole puoliksi tajuton. Se (puolitajuttomuus) tuntuu ainakin mahdollistavan Ikukolle suuren nautinnon saamisen ja toisaalta miehelle mahdollisuuden toteuttaa fantasioitaan. Estoista mahdollisesti vapautuminen tosin muuttaa Ikukoa dramaattisella tavalla.

Kaipa tällainen aihe on aikanaan ollut sensaatiomainen ja rohkea, myös siksi kun tässä estynyt vaimo aviomiehen mukaan haluaa ”jatkuvasti” seksiä. Aviomiehelle riittäisi vähäisempikin määrä, kun ei saa edes toteuttaa fantasioitaan. Seksitarpeet pitäisi hoidella pimeässä peiton alla, mikä ei kiihota miestä, joka haluaisi katsella vaimonsa vartaloa.

Avain on hämmentävä romaani, joka viimeisillä sivuilla vastaa kaikkiin heränneisiin kysymyksiin, joten lopussa ainakin kiitos – jos ei mikään muu – seisoo.

Junichiro Tanizaki: Avain
alkuper. Kagi, 1956
Tammi, 1961
englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Tuomas Anhava
s. 140

Kooste vielä aiemmin haasteeseen lukemistani klassikoista. Nähtävästi kuusi haastetta on jäänyt välistä. 

1. Joseph Konrad: Pimeyden sydän
2. Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
3. Maria Jotuni: Huojuva talo
4. George Orwell: Animal Farm
5. Minna Canth: Kauppa-Lopo
6. Yasunari Kawabata: Snow Country
7. (jäi välistä)
8. Jean-Paul Sartre: Nausea
9. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
10. Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
11. Fumiko Enchi: The Waiting Years
12. Sam Selvon: The Lonely Londoners
13. Osamu Dazai: No Longer Human
14. Kobo Abe: The Woman in the Dunes
15. (jäi välistä)
16. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
17. (jäi välistä)
18. (jäi välistä)
19. (jäi välistä)
20. Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
21. (jäi välistä)
22. Seicho Matsumoto: Tokyo Express
23. Junichiro Tanizaki: Avain

Tokuen resepti ja Higashinon muistolle

Sotimisen sijasta luin vaihteeksi lempeämpää kirjallisuutta, jota minulle tarjoili Durian Sukegawa romaanillaan Tokuen resepti. Ehkä lempeä on harhaanjohtava kuvaus, sillä ei Tokuen resepti periaatteessa lempeä ole, vaikka lämminhenkinen kyllä.

Iäkäs Tokue on viettänyt lähes koko elämänsä eristyksessä lapsena sairastamansa lepran takia. Vaikka hänen lepransa saatiin aikanaan hoidettua kokonaan, sairauden stigma pysyi eikä lepraan sairastuneita haluttu ns. terveiden joukkoon.

Toisaalla elämän murjoma ex-vankilakundi Sentarŏ pyörittää huonosti menestyvää dorayaki-leivonnaiskauppaa. Piti googlettaa kyseinen leivos (sivuhuomio: ovat kiinnostavan näköisiä), koska en varsinaisesti ole minkäänmaalaisten ruokien ystävä ja siitä johtuen tunnen huonosti eri suuhunpantavia.

Toki yleisesti tunnetuista ”maailmanruuista” olen tietoinen (yleissivistyksellisistä syistä), mutta ei ole koskaan ollut kiinnostusta perehtyä syvemmin minkään maan ruokalajeihin eivätkä oikein mitkään ruokaan liittyvät asiat kiinnosta (kaikkein vähiten kokkaaminen).

Erään kerran Lontoossa mies osti (en tiedä miksi eikä hän tiedä itsekään; oli kai utelias) Japani-kaupasta jotain paputahnaa säilykkeenä. Purkki lojui kaapissa niin kauan, kunnes parasta ennen -päivä lähestyi uhkaavasti. Avasimme purkin ja maistoimme tahnaa; roskakori sai suurimman annoksen. Mielestäni tahna maistui todella makealta eikä ollut hyvää. Todennäköisesti makuasia ja tottumiskysymys, kuten ruuat yleensä.

Tokuen ja Sentarŏn tiet tietysti kohtaavat ja Tokue päätyy työskentelemään Sentarŏlle. Sentarŏ ei ole aluksi uudesta työntekijästään erityisen innoissaan, mutta ajan myötä hänen asenteensa kuin huomaamatta muuttuu eikä vain Tokueta vaan myös dorayakeja – ja kenties koko elämää – kohtaan.

Ihmeellisen koukuttava romaani, vaikkei mitään oikeastaan tapahdu. Kirjaan tarttui aina mielellään, mutta mutta… Lopulta lukukokemus jäi kuitenkin aika valjuksi eikä se herättänyt sen kummoisempia ajatuksia. Enemmän sanottavaa kirjasta ovat löytäneet muun muassa Oksan hyllyltä, Kirjaluotsi ja Hemulin kirjahylly.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
alkuper. あん 2013
Sammakko, 2020
japanista suomentanut Raisa Porrasmaa
s. 196

 

*

 

Surullinen uutinen osui silmiini: Keigo Higashino on kuollut. Higashino oli yksi japanilaisista lempparikirjailijoistani ja olen lukenut häneltä kaikki englanniksi käännetyt teokset paitsi kaksi uusinta (The Guilt ja The Keeper of the Camphor Tree), jotka on julkaistu tänä vuonna enkä ole vielä saanut niitä käsiini.

Higashino ei kirjoittanut vain dekkareita, vaan hänen tuotannostaan löytyy myös maagista realismia sisältäviä teoksia kuten Naoko ja The Miracles of the Namiya General Store. Kaikki lukemani Higashinon romaanit alla.

Itsenäiset romaanit:

The Miracles of the Namiya General Store (suom. Namiyan puodin ihmeet)
The Name of the Game is a Kidnapping
Naoko
Journey Under the Midnight Sun


Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade
Invisible Helix


Kyoichiro Kaga -sarja:

Malice (suom. Pahan asialla)
Newcomer
A Death in Tokyo
The Final Curtain

Viidakon laki

Tuonelan joutsen Töölössä.

Kolme viikkoa Helsingissä on vierähtänyt kuin siivillä. Pitääkseni (Long Covid)oireet poissa olen pidellyt melko hidasta eloa. Toimeliasta aikaa ei ole liikaa, koska nukkuminen ja herääminen vie niin paljon aikaa. En ole viitsinyt pakottaa itseäni, koska nyt on huono aika romahtaa. Vointi onkin ollut melko vakaa eli ei ole esiintynyt kummoisia pahoinvointeja tai muitakaan oireita. 

Kirjoja on luettu ja palautettu kirjastoon. Vastikään luin Sara al Husainin omakohtaisen romaanin Huono tyttö. Siinä tulee hyvin esille, millaista painetta muslimina oleminen etenkin ei-muslimi-kulttuurissa herättää. Suomessa eletyn lapsuuden jälkeen Irakin ankarat säännöt etenkin tytöille ja naisille ahdistavat. Kirjan kertoja päättää luopua huivista (ja uskosta) ja sen tiimoilta maksaa kovat oppirahat.

Mietin huiviasiaa. Sen väitetään olevan naisille täysin vapaaehtoinen valinta, mutta käytännössä niin ei usein ole. Ei siis edes kulttuurissa/maassa, jossa Islam ei hallitse.

Mieleeni on jäänyt kuva perheestä, joka noin 30 asteen helteessä pyöräili Richmond parkissa. Mies polki shortseissa ja t-paidassa (pienet lapset kärryssä myös hellevaatteissa) , vaimo-oletettu täysin peitettynä mustaan ”kaapuun”. Luulisi olevan vaarallistakin pyöräillä liehuvien helmojen kanssa.

Mietin valitseeko kukaan nainen (tai miksei mies!) oikeasti pukeutua siten, että näkeminen ja liikkuminen hankaloituu potenssiin sata. Vaikea uskoa, jos aidosti saisi valita ilman pelkoa seuraamuksista. Puhumattakaan siitä, ettei voisi liikkua ilman (miespuolista) ”esiliinaa” yhtään missään ja mihinkään. Ihanko totta joku valitsisi sellaisen (kytättävänä olemisen) elämäntavan vapaaehtoisesti? No ehkä jos ei muusta tiedä.

Hurjasti hiuksia Käpylässä

Sitten muihin aiheisiin, nimittäin sähkökaappeihin. Kestoharrastukseni Helsingissä on bongailla sähkökaappitaidetta. Tällä reissulla olen löytänyt jo paljon sellaisia, joita en ole ennen nähnyt. Kuvituksena muutamia tämän reissun aikana bongaamiani ”uutuuksia”.

Peikko Arabianmäen puiston lähimaastossa.

 

Pakko mainita myös eräs huvittava, arkinen ilmiö. Nimittäin viidakon laki näyttää olevan edelleen voimissaan ja miksipä ei olisi, kun kyseessä on kulttuurinen piirre. Tämän olen saanut kokea sekä kirjastossa että kaupassa.

Valokuvataidetta Kruununhaassa.

Kirjastokorttia hakiessani jonottelin pääsyä kirjastovirkailjalle. Paikalla oli vain yksi, jolla jo oli asiakas. Sain odotella aika kauan (asiakas oli ilmeisesti juttuseuraa vaikka eikä meinannut millään lähteä, vaikka asia oli jo hoidettu), kunnes jostain ilmestyi toinen virkailija. Hieman aiemmin infotiskin eteen oli ilmestynyt toinenkin odottelija ja hän ryntäsi tiskille heti ja alkoi asioida virkailijan kanssa. 

Myönnän, että alkoi pienesti vituttaa siitä vaiheessa, koska olin jo odotellut aika kauan. Mutta minkäs teet: nopeat syö hitaat. Itse en edes tajunnut rynnätä tiskille, koska olen tottunut siihen että kauiten odottanutta palvellaan ensin. Lisäksi hyvin harvoin muille odottelijoille tulee mieleen ”etuilla”. Suomessa ei tietenkään ole kyse etuilusta, vaan siitä viidakon laista.

Vuoristo Länsi-Pasilassa.

 

Ja sama siis toimii kaupoissakin. Jos ruuhkan tullen toinen kassa avataan, sinne ei mennä jonosijoituksen perusteella (kuten briteissä), vaan nopein ryntääjä voittaa. Huomaan, ettei minusta ole enää ryntääjäksi. Ei siksi, etten jaksaisi vaan siksi että olen muuttunut. Tiedän, ettei se (ryntääminen) ole huonoa käytöstä Suomessa, mutta itse en vain voi enää toimia niin. Niin se maailma muuttaa ihmistä.

Rintamakarkureita ja salaisuuksia

Viime (Suomi)reissulla (tammi-helmikuussa) luin lukulistalle hautautuneen ja sieltä ylösnousseen Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa, joka ihastutti kovasti. Jatko-osan (All Human Wisdom/Tulen varjot) luin englanniksi ja nyt on käsissäni trilogian kolmas osa, Tuhon Lapset, jonka juuri luin. Kirjan saalistin kirjastosta. 

Päätin nimittäin kokeilla onneani ja katsoa myönnetäänkö minulle Helmet-kirjastokortti. Ja kyllähän sen saa, jos vain on antaa jokin suomalainen osoite. Annoin majapaikkani osoitteen, josta periaatteessa omistan kolmanneksen. En maininnut, etten siellä vakituisesti asu, koska maininta ulkomailla asumisesta olisi ehkä vain mutkistanut asioita. Palautan lainaamani kirjat ajallaan enkä hukkaa tai riko niitä, joten olen riskitön käyttäjä.

Vietän koko suomiajan (viisi viikkoa, joista pari on kulunut) tällä kertaa Helsingissä ja kirjoja on pakko saada luettavaksi, joten kirjasto on järkevin vaihtoehto. Ei ole mieltä ostaa järisyttävää kirjavuorta, jota en sitten kuitenkaan voi roudata (painorajoitusten takia) himaan.

Mutta nyt muutama sananen Tuhon lapsista, joka yltää samalle tasolle kuin aiemmat trilogian kirjat. Näitä olisikin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä olen pitänyt kaikista todella paljon. Tuhon lapset on trilogian kenties suoraviivaisin ja juoneltaan etenevin.

Sivuhuomio: taas sota-aiheinen romaani. Minulla tuntuu olevan jokin järisyttävä sotaputki päällä enkä ymmärrä, mistä se johtuu, kun periaatteessa en ole kiinnostunut sota-aiheista. Mutta niin vain lukuun päätyy (tiedostamatonta, koska en etsi sota-aiheisia kirjoja) jatkuvasti kirjoja sodasta ja vieläpä pidän lukemastani.

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset
alkuper. Miroir de nos peines
Minerva, 2020
ranskasta suomentanut Susanna Hirvikorpi
s. 508

Tuhon lapsissa seurataan useita henkilöitä, joista yksi on tuttu sarjan ensimmäisestä kirjasta. Hän on Louise, joka ensimmäisen kirjan aikana oli vielä lapsi. Nyt elellään jo vuotta 1940 ja Louise on kolmekymppinen opettaja ja sivutoiminen tarjoilija.

Louisen äiti on kuollut muutamia kuukausia aiemmin, kun tapahtuu merkillisen karmaiseva juttu: eräs kuppilan kanta-asiakas pyytää palveusta Louiselta, mutta ampuukin sitten itsensä Louisen edessä. Kauhistunut Louise pakenee paikalta, mutta tapaus ei jätä häntä rauhaan. Ilmeisesti asialla on jotain tekemistä Louisen edesmenneen äidin kanssa ja Louise alkaa selvitellä äitinsä salaisuuksia.

Samaan aikaan toisaalla seurataan parin sotilaan, Gabrielin ja Raoulin, edesottamuksia rintamalla, jossa ei tunnu tapahtuvan mitään. Sota polkee paikallaan, se onkin niin sanottu ”valesota” jonka ei kai odoteta johtavan ”oikeaan” sotaan. Monien sattumusten summana Gabriel ja Raoul karkaavat ja myöhemmn heidät vangitaan rintamakarkureina. Valesota päättyy ja alkaa oikea sota, kun Saksa hyökkääkin Ranskaan.

Gabriel on matematiikan opettaja ja luonteeltaan oikeamielinen ja lempeä. Raoul taas on ilkikurinen vekkuli, joka onnistuu pyörittämään kaikenlaista bisnestä ja tienaamaan rahaa lähes millaisessa ympäristössä tahansa. Raoul vetää haluttoman Gabrielin mukaan likaisiin puuhiinsa. Ajan saatossa miesten välille kehittyy vahva side ja ystävyys. 

Vielä on mainittava salaperäinen ja toimelias Désiré, jonka sukunimi vaihtelee toimenkuvan mukaan. Désiré on huijari, jolla on suuret luulot itsestään, mutta täysin sydämetön hän ei ole.

On selvää, että mainittujen henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta se miten se tapahtuu, on varsin yllättävää ja viihdyttävää.

Pierre Lemaitre räjäyttää potin kolmannen kerran taitavalla tarinankerronnallaan ja henkilökuvauksellaan. Vaikka aihe (sota-aika) on jälleen raskas, kirjailija onnistuu sekoittamaan riittävästi huumoria ja pilkettä tarinan – ja henkilöhahmojen – silmäkulmaan, ettei lukija murskaannu. Tuhon lapsien pariin palaamista suorastaan odotti ja kirjaa teki mieli lukea jatkuvasti. Jatkuva lukuhimo alkoi jo melkein häiritä muuta elämää.

Tämän trilogian voi periaatteessa lukea tai jättää lukematta missä järjestyksessä tahansa, sillä kukin kirja on omanlaisensa kokonaisuus eikä varsinaista jatkumoa ole paitsi tietysti ajankulun tiimoilta (kirjasarja etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1918 ja tavallaan päättyen vuoteen 1940).

Viitteitä aiempiin kirjoihin on, mutta niillä ei periaatteessa ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Esimerkiksi tässä kirjassa Louise viittaa muutaman kerran ensimmäisen kirjan Edouardiin, jonka kanssa hänellä lapsena oli erikoinen ystävyyssuhde. Ei ole kuitenkaan väliä, vaikkei taustoja tietäisi, koska kyseessä on vain pieni muisto.


Trilogian kirjat järjestyksessä:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows 

 

Minusta tuli tämän trilogian myötä suuri Pierre Lemaitre -fani ja ehdottomasti haluan lukea myös hänen Suuri maailma -sarjansa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Loistavat vuodet ja sen saisi Pasilan kirjastosta. Kirja on kuitenkin sen verran tuhti (yli 600 sivua), etten viitsi sitä Suomessa alkaa lukea. Sarja on käännetty enkuksi, joten se voi odottaa kotiinpaluuta.

Kiina kymmenellä sanalla

 

Yu Huan teos China in Ten Words (suom. Kiina kymmenellä sanalla) kuvaa Kiinaa nimensä mukaisesti kymmenen sanan kautta. Teos antaa mielenkiintoisen kuvan Kiinan lähiajoista – Maon kulttuurivallankumouksesta teoksen nykyaikaan eli 2010-luvulle.

Itse asiassa tämän teoksen luettuani ymmärrän nyt eri tavalla (laajemmin) jokunen vuosi sitten lukemaani Yu Huan romaania Xu Sanguanin elämä ja verikaupat. 

China in Ten Words alkaa ihmisistä, People. 

As I write these characters I have to look a second time to make sure I have them right. That’s the thing about this word: it feels remote, but it’s so familiar, too. I can’t think another expression in the modern Chinese language that is such anomaly – ubiquitous yet somehow invisible. In China today it’s only officials who have “the People” on their lips every time they open their mouths, for the people themselves seldom use the term – perhaps they hardly recall its existence. We have to give those voluble officials some credit, for we rely on them to demonstrate that the phrase still has some currency.

Eri kulttuurit ja kielet kiinnostavat, sillä ne vaikuttavat siihen, miten hahmotamme maailmaa ja miten ajattelemme. Kieli ei ole pelkästään viestinnän vaan myös ajattelun väline. Siksi eri kielten kieliopit ja rakenteet kiinnostavat, vaikken kieltä osaisikaan. Olen lukenut, kuunnellut podcasteja ja katsonut Yutubesta videoita liittyen mandariini-kieleen ja myös sellaisia, joissa pohditaan kantoninkiinan ja mandariinin eroja (liittyen lähinnä ääntämiseen ja laulamiseen). Minua kiinnostaa, miten asioita ilmaistaan ja mitä sanoja käytetään.

Yu Hua on valinnut mielenkiintoiset sanat, joilla hän kuvaa Kiinaa tietyssä aikajaksossa ja siinä samalla hän avaa jossain määrin omaa elämäänsä. Kyseessä on siten muistelmatyyppinen teos, jonka painopiste ei kuitenkaan ole kirjailijassa itsessään. Valittujen sanojen tiimoilta hahmottuu kehitys, joka Kiinassa on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut.

Täytyy ihan ihailla Yu Huan taitoa saada valitsemistaan sanoista irti niin paljon ja lisäksi sijoittaa ne laajempaan kontekstiin (ei siis vain itseensä). Maon kulttuurivallankumous pompsahtaa pintaan jokaisessa luvussa tavalla tai toisella ja se kielii kyseisen ajan merkittävyydestä Kiinan lähihistoriassa.

Teos ei ole sivumäärältään suuri, mutta sisällöltään sitäkin runsaampi ja tämän sanon hyvässä mielessä: kirjassa ei ole mitään turhaa. Jos Kiinan lähihistorian ilmiöt ja talouskasvu vähänkin kiinnostaa, on tämä hyvä perusteos niihin tutustumisessa.

Yu Hua: China in Ten Words
Duckworth. 2013
s. 225
Yu Hua on käsittääkseni kääntänyt kirjan itse englanniksi
Suomennettu nimellä Kiina kymmenellä sanalla

Matkalla tuonpuoleiseen

 

Jos olisin tajunnut Sanaka Hiiragin romaanin The Lantern of Lost Memories (suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo) käsittelevän kuolemaa, olisin jättänyt sen lukematta. Nyt ei ole sellainen aika, että jaksaisin ajatella kuolemaa/kuolemista yhtään enempää, joten huonostipa olin tehnyt taustatyöni kirjan suhteen.

Vaan koska olin aloittanut kirjan lukemisen, en sitä viitsinyt keskenkään jättää ja hyvä niin. Sillä jälleen tuli muistutus siitä, että joskus käsittelytapa merkitsee enemmän kuin itse aihe. Mistä tahansa aiheesta voi saada suunnilleen mitä tahansa riippuen, miten sitä käsitelään.

The Lantern of Lost Memories on lohdullinen ja lämmin eikä oikeastaan juuri ollenkaan surullinen tai painostava, vaikka kirjan viimeisessä luvussa melko rajua tapausta sivutaan.

Hirasakan valokuvastudio sijaitsee elämän ja kuoleman rajamailla. Se on paikka, johon menehtynyt henkilö saapuu ennen viimeistä matkaansa sinne jonnekin. Studiossa henkilö käy läpi valokuvia elämästään ja valitsee kuvan kustakin ikävuodestaan lyhtyyn pyöritettäväksi – kuin hyvästiksi eletylle elämälle.

Henkilöllä on myös mahdollisuus vierailla menneisyydessä, haluamassaan ajassa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen voi elää sivusta seuraten uudelleen.

Kirjan rakenne on novellimainen: se koostuu kolmen eri henkilön tarinoista. Tai oikeastaan vain pienistä välähdyksistä heidän elämästään. Luvut toisiinsa liimaava tekijä on valokuvastudio ja siellä Hirasaka. Hirasaka itse on menettänyt muistinsa/muistonsa ja uskoo, että joskus joku hänet tunteva saapuu studioon ja tunnistaa hänet. Näin hän mahdollisesti saisi tietää jotain itsestään.

Kaikkien kolmen henkilön tarinat ovat hyvin erilaiset ja olisin mielelläni lukenut heidän elämistään enemmänkin. Erityisesti Yakuza Waniguchin osuus on kiinnostava, mutta ei eniten Waniguchin itsensä, vaan erään toisen hänen elämässään vaikuttaneen henkilön takia. Hirasakin muistinmenetyskin selviää – jos ei Hirasakille itselleen niin ainakin lukijalle.

Vaikka kirja on ihan kiinnostava ja koukuttavakin, ei siitä syntynyt minulle nyt sen kummempia mietteitä.

Sanaka Hiiragi: The Lantern of Lost Memories
alkuper. 人生写真館の奇跡, 2019
Picador 2024
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 199
suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo

Murskatut liljat

 

Jane Yangin Kiinaan 1800-luvulle sijoittuva romaani The Lotus Shoes voisi olla nimeltään myös Broken Lilies. Tarina sijoiuttuu aikaan, jolloin tyttölasten jalkojen sitominen oli lähes pakollista, jos halusi saada tyttären naitettua edes jokseenkin “kunnialliseen” perheeseen tai ylipäätään.

Jalkojen sitominen ja liljoen “kasvatus” on kivulias, vuosia kestävä prosessi mutta se tehdään rakkaudesta lapseen. Köyhissä oloissa varttuvan Little Flowerin äiti alkaa sitoa tyttärensä jalkoja tämän ollessa vasta nelivuotias. Kultaisten liljojen on tarkoitus turvata Little Flowerin elämä eli toisin sanoen turvata naimakaupat hänen vartuttua. Tuohon aikaan kultaiset liljat ei enää ollut vain ylhäisemmän väestön trendi.

Little Flowerin ollessa kuusivuotias hänen isänsä kuolee ja perhe köyhtyy entisestään. Äiti päätyy myymään Little Flowerin ylempiluokkaiseen Fongin talouteen samanikäisen tytön muizaiksi eli käytännössä (orja)apulaiseksi.  

Näin Little Flower ja Lady Fongin tytär Linjing kohtaavat toisensa. Lady Fong on suopea ja hyväntahtoinen, mutta tytär Linjingiä vaivaa kateus, joka veisi kalatkin vedestä ja sen jälkeen vielä vedet. Linjingin ansiona tai syynä voi pitää Little Flowerin orastavien kultaisten liljojen tuhoutumista.

Tarinaa kerrotaan sekä Little Flowerin että Linjingin näkökulmasta. Vaikka Linjing on taipuvainen kateuteen, ei hän ole täysin tunteeton tai ääripaha (mistä plussaa, koska mustavalkoisuus henkilöhahmoissa ei oikein innosta). Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa eikä tunnu aina täysin ymmärtävän omaa valta-asemaansa tai ainakaan vallankäyttönsä seurauksia muihin – erityisesti Little Floweriin, jonka hän näkee enemmäkin omaisuutena kuin itsellisenä henkilönä.

Little Flower on taustansa ja asemansa takia täysin alisteinen ja toisten armoilla. Hän ei silti ole alistunut kohtaloonsa, vaan tekee parhaansa vallitsevissa olosuhteissa ja haaveilee toisenlaisesta tulevaisuudesta: Lady Fong on luvannut vapauttaa Little Flowerin, jos hänet saadaan naitettua. Avioliitto merkitsisi Little Flowerille ulospääsyä orjamaisesta asemastaan, sillä hän ei halua omistaa elämäänsä Linjingin palvelemiselle.

Epämiellyttävä tragedia Fongin taloudessa turmelee kuitenkin kaikki suunitelmat ja sekä Little Flowerin että Linjingin elämänkulku muuttuu täysin. Muutos pakottaa molemmat nuoret naiset kasvamaan ja arvioimaan itseään ja mahdollisuuksiaan uudelleen. Henkilökehitystä tapahtuu erityisesti Linjingissä ja se on johdonmukaista paitsi ehkä lopun övereitä lukuun ottamatta.

The Lotus Shoes tarjoilee viihdyttävän tarinan ohella kiinnostavan ja aidontuntuisen katsauksen vallitsevan ajan asenteisiin ja käytäntöihin. Ilmassa puhaltelee moderni tuulahdus liittyen jalkojen sitomiseen: sitä ei kaikissa edistyneimmissä (eli länsimaisia vaikutteita saaneissa) piireissä enää arvosteta samalla tavalla.

Kirjailijasta: Jane Yang was born in the Chinese enclave of Saigon and raised in Australia where she grew up on a diet of superstition and family stories from Old China. (kirjan sivulieve)

Jane Yang: The Lotus Shoes
Sphere 2025
s. 385

Mitä luut kertovat

Jacob Rossin romaani The Bone Readers sijoittuu kuvitteelliselle Camahon saarelle Karibialla. Esikuvana lienee Grenada, jossa kirjailija on syntynyt (1956) ja varttunut ennen kuin muutti Brittilään 1984.

 

Jacob Ross: The Bone Readers
Sphere 2018 (ensimmäisen kerran julkaistu UK:ssa by Peepal Tree Press 2016)
s. 264

18-vuotias Michael “Digger” Digson on juuri päässyt koulusta (oletan että lukiosta tai vastaavasta) erinomaisin arvosanoin, joilla voisi hakea yliopistoon opiskelemaan. Ainoa ongelma on, ettei Michaelilla ole rahaa. Äiti on kadonnut ja oletettavasti kuollut eikä isää kiinnosta poikansa opiskelujen rahoittaminen.

Kun Michael epäonnekseen (tai kenties myöhemmin ajateltuna onnekseen, who knows) sattuu todistamaan murhaa keskellä katua, hänet roudataan kuulusteltavaksi. DS Chilman, joka johtaa murharyhmää, käyttää kyseenalaisia keinoja pakkovärvätäkseen Michaelin joukkoihinsa. Ja niin alkaa vastentahtoisen Michaelin ura poliisina.

Omaperäisen ja -päisen Chilmanin pakkomielle selvittää tietyn, vuosia sitten kadonneen nuorukaisen kohtalo työllistää murharyhmää ja johtaa tutkimukset lopulta erään massiivisen tapauksen jäljille. Lisäksi Michaelia vaivaa äitinsä kohtalo, jota hän alkaa vapaa-ajallaan tutkia. 

The Bone Readersista persoonallisen ja kiehtovan tekee ehdottomasti sen miljöö ja henkilöhahmot, jotka yhdessä rakentavat kuvaa saaren kulttuurista ja käytännöistä. Ross ei selitä, vaan näyttää ja siitä syntyy autenttisuuden tunne – ja tunne, että kirjailija luottaa lukijan älyyn ja päättelykykyyn.

Jonkin verran esiintyy miehistä machoilua, mutta ymmärrän sen kulttuuriin liittyvänä piirteenä. Vastapainona miehiselle örhistelylle romaanissa on vahva naishenkilö, mysteerinen vastikään murharyhmään värvätty neiti Stanislaus, joka pistää tarvittaessa miehille jauhot suuhun eikä muutenkaan kuuntele mitä tahansa sontaa. Mutta hän tekee sen elegantisti ja niin piikikkäästi, että sivalluksen voi tuntea ihossaan.

Muitakin (kohtuu)merkittäviä naishenkilöitä romaanissa on, mikä on erittäin raikas tuulahdus. Monesti tällaisista, ehkä aavistuksen “miehisistä”, dekkareista puuttuu kunnolliset naishahmot tai naiset ovat lähinnä seinäruusuja tai päiväpeittoja jos heitä on lainkaan. Siten, tässäkin mielessä tämä romaani oli erittäin positiivinen yllätys.

Kirjan kieli on pääasiassa  ns. perusenglantia, mutta dialogeissa Ross käyttää englannin kreolia, jota otaksun Grenadassa käytettävän. Se toimii, dialogit ovat eläviä ja värikkäitä, kohtaukset saattoi nähdä ja kuulla mielessään. Pienen tovin kesti, että (dialogien) kieleen tottui, mutta yllättävän nopeasti siitä saa kiinni.

Tähän kirjaan on olemassa jatko-osa, Black Rain Falling, jonka luen sopivan hetken tullen. The Bone Readers voitti Jhalak-palkinnon vuonna 2017, jolloin se jaettiin ensimmäisen kerran.

On luettu mangaa

Tatsuya Endon mangasarjassa Spy x Familyssa on toistaiseksi 17 kirjaa. Tuorein eli seitsemästoista on julkaistu ihan vastikään. Olen lukenut sarjasta kaksi ensimmäistä kirjaa ja odottelen kolmatta kirjastosta. Ainakin osa näistä kirjoista on suomennettu (ei ole tietoa, kuinka monta).

Kirjoihin minut sai tarttumaan kiintoisa aihe. Twilight on tietyissä piireissä “tunnettu” maineikas vakooja, joka uuden työtehtävän tiimoilta joutuu hankkimaan kulissiperheen itselleen.

Ensin alkaa lapsen metsästys ja sellainen löytyykin orpokodista. Lapsi, nimeltään Anya, tosin sattuu olemaan ajatustenlukija. Vaimon hankkiminen on vähän kinkkisempi juttu, mutta sattumien kautta Twilight törmää Yoriin ja he solmivat järkiavioliiton. Yor on tosin palkkamurhaaja. Twilight itse on peite-elämässään psykiatri. Kukaan perheestä ei tiedä toistensa salaisuuksia paitsi luonnollisesti ajatuksia lukeva Anya, joka tulkitsee niitä (ajatuksia) ikäisensä eli kuusivuotiaan ymmärryksellä.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa avautuu romaanin miljöö ja maailma sekä tuodaan esiinTwilightin menestys vakoojana. Pääasiassa keskitytään kuitenkin feikkiperheen etsimiseen ja sitten Anyan saamiseen tiettyyn eliittikouluun, koska Twilightin toimeksianto sitä vaatii.

Hauskaa ja koukuttavaa luettavaa ja katsottavaa. Näitä lukisi mielellään enemmänkin putkeen, koska tarina jää aina kiinnostavaan kohtaan. Kirjojen saatavuus kirjastosta on kuitenkin hidasta eikä saatavilla edes ole kaikkia kirjoja.

Harkitsen jätänkö sarjan lukemisen kesken ja siirryn katsomaan sitä Netflixistä. Sattumoisin nimittäin huomasin, että tästä sarjasta on tehty piirretty ja siitä on Netflixissä katsottavissa kaikki kolme tähän mennessä julkaistua kautta.

En varsinaisesti ole piirrettyjen ystävä, vaikka olen aikuisiällä joskus katsonut muun muassa Simpsoneita. Siitäkin on tosin aikaa ja katsoin niitä vain silloin, jos olin aivokuollut enkä jaksanut tehdä mitään – edes lukea.

Aikuisiällä katsomistani animaatioista tulee mieleen Wallace & Gromit. Niitä katseltiin yleensä vaihtelevalla kokoonpanolla sunnuntai”aamuisin” ystävän luona, kun olimme saaneet itsemme hereille viettämään krapulaa.

"Lumikellot kuutamossa"

Naiset koe-eläiminä

Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).

 

Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332

Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.

Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.

Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.

"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.

Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.

Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.

Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.

Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.

Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.

Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.

Sodan rikkomat perheet ja ihmiset

V. V. Ganeshananthan: Brotherless Night
Viking, 2023
s. 348

Sota rikkoo perheitä. Ei ainoastaan tappamalla, vaan repimällä perheenjäsenet erilleen – joskus fyysisesti, joskus psyykkisesti. Toisinaan toinen johtaa toiseen: eriävät näkökulmat ja asenteet repivät railon perheenjäsenten välille. Milloin railo on niin leveä, ettei sitä enää voi ylittää?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä nousee esiin V. V. Ganeshananthanin romaanissa Brotherless Night, joka sijoittuu Sri Lankaan alkaen vuodesta 1981. Maassa on pitkään itänyt sisällissodan siemen (vähemmistönä olevat tamilit vastaan singaleesit), joka puhkeaa lopulta kukkaan heinäkuussa 1983. Sodan alkua kutsutaan nimeltää Black July, Musta Heinäkuu.

Brotherless Nightissa seurataan sisällissodan alkua ja sen kulkea nuoren Jaffnassa asuvan tamilitytön Sashin näkökulmasta. Vielä 1981 Jaffna on melko rauhallinen ja Sashi haaveilee opiskelevansa lääkäriksi kuten vanhin veljensä. Sashilla on neljä veljeä, jotka kaikki ovat hänelle eri tavalla rakkaita. Vanhemmat tukevat lastensa haaveita ja opintoja, joskin isä etäältä sillä hän työnsä puolesta joutuu asumaan usein eri kaupungissa.

Tässä taas vaihteeksi sellainen romaani, jonka tiimoilta tuli googleteltua ahkerasti. Kirjailija ottaa esille useita (sisällissotaan liittyviä) merkittäviä tapahtumia 80-luvun Sri Lankassa. Tunnustan oman sivistymättömyyteni, sillä en aiemmin ollut erityisen perillä Sri Lankan tapahtumista enkä niistä syistä, miksi siellä sodittiin.

Militanttiorganisaatio The Liberation Tigers of Tamil Eelam kasvoi merkittävästi Mustan Heinäkuun tuloksena 1983. Se houkutteli erityisesti nuoria tamilimiehiä joukkoihinsa. Kukapa ei haluaisi taistella itsenäisten (tamili)alueen ja oman vähemmistönsä puolesta?

Tiikereiden toiminta on vähintäänkin kyseenalaista. Omien oikeuksien eteen ollaan valmiita tekemään kaikenlaista ja se kaikenlainen kohdistuu myös tavallisiin tamileihin. Ganeshananthan kuvaa taiten niitä pihtejä, joilla organisaatio pitää kiinni jäsenistään ja miten tavallisia siviilitamileitakin pakotetaan tavalla tai toisella toimintaan mukaan.

Kaksi Sashin veljistä liittyy Tiikereihin. Muu perhe ei sitä hyvällä katso, mutta koska kyseessä on täysi-ikäiset miehet, ei heitä oikein voi estääkään. Myös Sashi päätyy tukemaan Tiikereiden toimintaa, mutta eri tavalla ja syistä kuin veljensä. Maa repeää, siihen tulee halkeama, joka ajan saatossa leviää ja laajenee. Eikä sitä sitten enää voi ylittää.

I recently sent a letter to a terrorist I used to know. He lives near me, here in New York City, and when I opened the envelope and slid in the note that said I would like to come and see you, I thought of how much he had always required of me and how little I had ever asked of him. Even when I was growing up in Sri Lanka, before I had ever heard the word terrorist, I knew that if a certain kind of person wanted something done, I should comply without asking too many questions.  I met a lot of these sorts of people when I was younger because I used to be what you would call a terrorist myself.

We were civilians first. You must understand: that word, terrorist, is too simple for the history we have lived---

V.V. Ganeshananthanin kirjailijasivut

Miten elät tai voisit elää?

Genzaburo Yoshino: How Do You Live?
Alkuper. 君たちはどう生きるか, 1937
Rider, 2021
Japanista englannintanut Bruno Navasky
s. 280



Genzaburo Yoshinon romaani How Do You Live? esittää heti nimikkeessään suuren kysymyksen. Siksipä otin kirjan lukuuni, vaikka se on periaatteessa suunnattu kouluikäisille, oman matkansa alussa oleville. Isoja asioita mietittäväksi jo varhain. Vaan mikäpä miettiessä, kun on rakastavia ihmisiä ympärillä.

Romaanin kehystarinassa seurataan 14-vuotiaan Jun’ichi Hondan arkista elämää lyhyen ajanjakson ajan. Jun’ichin, jota Copperiksi kutsutaan (lempinimen tausta selviää lukemalla), päivät täyttyvät koulusta kuten muidenkin ikäistensä. Syntyy ystävyyksiä ja niiden synnyt kuvataan kiinnostavasti.

Ystävyys onkin eräs merkittävä teema tarinassa. Se on oikeastaan punainen lankakerä, joka avautuu kirjan alussa ja kierii somasti auki. Kunnes siihen ilmestyy solmu, joka pitäisi jotenkin saada avattua. Yksi solmu, joka Copperin mielessä muuntuu ylitsepääsemättömäksi umpisolmuksi.

Varsinaisen tarinan rinnalla luetaan Copperin enon muistikirjaa, jonka tekstit hän on osoittanut Copperille. Copper saa muistikirjan, kun eno katsoo pojan olevan siihen valmis. Kirjoitukset ovat eräänlaista vuoropuhelua, sillä niissä eno viittaa Copperin kanssa käytyihin keskusteluihin niitä pohtien ja täydentäen.

Toisinaan enon tekstit ovat melko selittäviä. Esimerkiksi kun eno pohtii varakkaiden ja köyhien eroja, teksi on alleviivaavaa ja otaksuisin, että suurimmalle osalle (aikuisista) melko selvää. Tosin (kuten tiedämme) siitä huolimatta isohko osa (nimenomaan aikuisista) ihmisistä arvottaa toisia juuri varallisuuden perusteella. Copperin erästä ystävää kiusataan vähävaraisen työläisperhetaustansa takia.

How Do You Live on melkoinen runsaudensarvi, joka muistuttaa sillisalaattia, sillä käsittelyyn pääsee kaikenlaisia asioita niin Napoleonin elämästä ja sotimisesta kuin buddhalaisuuden synnystä ja Buddha-patsaiden rakentamisesta näin muutamia mainitakseni. Sillisalaatti pysyy kuitenkin tyylikkäästi koossa, sillä jokainen ainesosa on siististi omassa lokerossaan ja niitä napsitaan pala kerrallaan.

“Even among adults, the human tendency to think about things and form judgements with ourselves at the center remains deep-rooted. --- In the world at large, people who are able to free themselves from this self-centered way of thinking are truly uncommon.” 

Tämä kohta on tärkeä. Eivätköhän kaikki osaa ajatella asioita muistakin näkökulmista. Näennäisesti osaavat, kyllä varmasti. Mutta sitten kuitenkin. Jos näin olisi, ehkä maailma olisi toisenlainen… Just saying.

Tätä kannattaakin pysähtyä miettimään ihan ajatuksella. Koska tietysti jokainen meistä osaa ajatella (tai ei ainakaan myönnä, ettei osaa) asioita toisten näkökulmasta ja olla empaattinen. Mutta kuinka paljon tuosta oletetusta toisen näkökulmasta on lopulta vain sitä itseään eli omaa oletusta, joka kiertää oman navan kautta.

(Mahdollisesti epäoleellinen, mutta pakollinen sivuhuomio: Japanissa tietysti kulttuuri on toisenlainen ja toisten huomioon ottaminen on siinä syvälle juurrutettua. Toisten kasvoja ajatellaan enemmän kuin omia. Hierarkiset toimintatavat tulevat selkärangasta eivätkä välttämättä ole sen syvällisempiä kuin mitkä tahansa automaatiolla toteutetut käytössäännöt.)

Jopa kuuluisa opetus “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” alkaa lähtökohtaisesti omasta navasta. Tästä kiertää toisenlainenkin versio, joka menee suunnilleen näin: Älä kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan – makunne voivat olla erilaiset.

Ihmisellä on (ollut ammoisista ajoista alkaen) taipumus pitää itseään luomakunnan keskuksena.

How Do You Live on ihan kiinnostava teos, joskin jotkin kohdat koin hieman puuduttavina. En myöskään jaa kaikilta osin samantyyppistä katsomusta kuin eno kirjeissään opettaa. Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen – ja myös ajattelemisen, jos ajatella haluaa.