Yötä ei voi vastustaa

Kannen kuva: Frédéric Pierret

Delphine de Vigan: Nothing Holds Back the Night
Bloomsbury, 2013
Rien ne s'oppose à la nuit, 2011
Ranskasta englanniksi kääntänyt George Miller
S. 344

Miksi on kysymys, johon saatu vastaus on usein pelottavampi kuin miten tai missä. Vastauksetta jääminen repii. Mitä väliä missä ja milloin, miten. Halutaan tietää miksi. Siihen de Vigankin haluaa saada vastauken. Miksi hänen äitinsä, Lucile, päätti sammuttaa valot, sammuttaa itsensä?

Grandma (Lucile) committed suicide, yes, she did herself in, rang down the curtain, gave up, called it day, say stop, enough, basta, and she had good reasons for coming to that conclusion.

Kaikki saa alkunsa siis kuolemasta, Lucilen kuolemasta. Löytääkseen vastauksen, on matkustettava aikaan ennen itseä. Ei ole olemassa mitään yksittäisiä syitä, on tapahtumien summia joista syyt muodostuvat. Leppäkerttu lopetti lentämisen, koska se ei jaksanut enää lentää: se oli lentänyt jo tarpeeksi kauan repaleisilla siivillään.

De Vigan tutkii äitinsä, Lucilen, jäämistöä, haastattelee läheisiä. Katsoo ja kuuntelee vanhoja taltiointeja. Suurperheen idylli on pinnalta hymyä. Silti ei jakseta, kuollaan omia polkuja. Ei vain Lucile, vaan aiemmin kaksi hänen sisarustaankin. Jokin mätii jossain, lähettää etäispesäkkeitä. Mikä saastuttaa elämiämme?

Ilo ei jaksa asettua sydämeen, mieli laahaa maassa. Sillä niin se on: nothing holds back the night. Yötä ei voi estää. Sitä voi siirtää, sitä voi huijata. Mutta se tulee aina. Lopulta. Lucilen mieli on yö, joka ei jaksa nousta aamuksi. Kirjan nimi on nappivalinta, myös suomeksi: Yötä ei voi vastustaa.

Tämä kirja ei ole muistelmateos, ei elämäkerta eikä tutkimus. Se on kaikkea näitä ja aukkoja on paikattu spekulaatioilla. Se on myös kirja kirjoittamisesta, mutta ei siinä perinteisessä muodossa. De Vigan pohtii omia motiivejaan ja tuntemuksiaan tätä kirjaa kirjoittaessaan. Miksi se piti edes kirjoittaa?

Minulle tämä oli vaikea kirja. Vaikea, koska lukemisen ohessa pidin taukoja. Palasin aikaan ennen minua. Palasin aikaan kun jo olin. Vaaleanpunaiset lapsilasit ovat pudonneet silmiltäni jo aikoja sitten. Itsemurha-aalto. Minäkin olen sen kokenut - ja tiedän, miltä tuntuu elää kuolemaa janoavan ihmisen kanssa. Lopulta minustakin tuli sellainen, pakkomielteinen.

Lucile died the way she wanted to: while still alive.


Kaikkea ei voi korjata.

Ainakin Annika ja Leena Lumi ovat kirjasta bloganneet. Heidän blogeissaan lisää linkkejä muihin arvioihin.

Osallistun tällä kirjalla elämäkertahaasteeseen.