Ahdistava kirja. Erittäin tukala, vaikka isoa osaa asioista ei koskaan varsinaisesti kerrota. Ne voi kuitenkin lukija päätellä itse. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jonnekin päin Pohjois-Afrikkaa. Ehkä Algeriaan? Kenties paikalla ei ole väliä, joten en spekuloi enempää.
François Gantheret: Lost Bodies
alkper. Les Corps Perdus 2004
Vintage 2007
Ranskasta englannistanut Euan Cameron
S. 200
For some time now, he no longer slept. Eyes wide open in the darkness, he lay in wait. It was like this every morning.
Andrès on poliittinen vanki, hänen tyrmänsä maakuoppa jonka kansi hilataan pois paikaltaan muutaman kerran päivässä ruokintaa ja laskiämpärin tyhjentämistä varten. Muuten hän vain on eikä enää erota päiviä toisistaan, ei viikkoja, ei kuukausia. Aika on lakannut olemasta.
Vankileiri sijaitsee aavikolla keskellä ei mitään. Leirin kupeeseen on asettunut Tamia, joka etsii kadonnutta miestänsä. Tiedossa on vain, että mies on päätynyt vangiksi, mutta onko hän yhä elossa. Tamian on saatava tietää ja hän viettelee nuoren vartijan, jolta lypsää tiedon. Kuollut on - kaikki työ ja uhraus valuu sormien lomitse kuin aavikon hiekka.
Mutta kun Andrès pakenee, Tamia päättää auttaa häntä. Yhdessä he etsivät vastauksia, jotka olisi ehkä kannattanut jättää löytämättä. Mutta ihminen haluaa tietää eikä tietoa voi palauttaa. Pitää päättää, mitä sillä tekee.
Gantheret kuvaa kauniisti Tamian ja Andrèsin (ystävyys)suhdetta, joka kasvaa joksikin muuksi ajan kuluessa. Hetken ehdin ajatella, että onpa ennalta-arvattavaa, mutta oikeastaan ei ole. Sitä paitsi Lost Bodiesin tenho ei ole juonessa, vaan kuvauksessa.
Lost Bodies on hiljainen kirja, jossa on paljon ajatuksia mutta ääneen ei sanota juuri mitään: vain tarpeellinen. Hiljaisella en oikeastaan edes tarkoita niukkoja dialogeja, vaan yleistä tunnelmaa. Aistin kirjat myös ääninä (sen lisäksi, että näen ne "elokuvana" lukiessani), vaikka lukeminen periaatteessa aina on hiljaista, ellei satu lukemaan esim. Rammsteinin keikalla. Mutta kuka hullu menisi Rammsteinin keikalle lukemaan?
Lost Bodies tulee todella liki, istun itsekin aavikolla ja lypsän vuohta. Käyn kylässä markkinoilla valitsemassa aasin. Silloin on hetken aikaa hälyä, markkinaääniä. Mutta se ei kestä kauan eikä riko korvia. En osaa selittää näitä aistimuksia. Olen maininnut tästä asiasta Lassi Sinkkosen kirjan, Solveigin laulu, kohdalla. Solveigin laulun koin kauttaaltaan todella meluisana, mutta pidin kirjasta.
On toki myös kirjoja, joissa melun ja hiljaisuuden taso vaihtelee ja vuorottelee. Pääasiassa hyvin actionpainotteiset kirjat koen meluisina (mutta huom: vauhdikas kirja ei automaagisesti tarkoita, että se on meluinen). Siksi en varmaan hirveästi pidä sellaisista tai ainakin olen hyvin valikoiva. Ne rasittavat minua.
Preferoin siis selkeästi hiljaisia kirjoja, mutta ajoittainen meteli ei haittaa. Jo Nesbon Torakat on sekamuoto: siinä on melko miellyttävä volyymi (ei hiljainen mutta ei meluisa) kauttaaltaan paitsi lopussa. Luen parhaillaan Kanae Minaton Penancea. Se on hiljainen kirja.
Ymmärtääkö joku, mitä tarkoitan ja kokeeko kenties samoin? Ja jos kyllä, preferoitko sinä kirjallisuudessa melua vai hiljaisuutta vai meneekö ns. kaikki?
Palaan vielä kerran Lost Bodiesiin: se murskaa alleen, ihan hiljaa. Lopuksi jään aavikolle makaamaan hiekanjyvänä. Se, mikä joskus oli kivi - sitä ei enää ole.
~~~
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5 eli kirjassa liikutaan luonnossa. Onhan aavikkokin luontoa.
