Ei niin kauheaa kauhua

Thomas Olde Heuvelt: HEX
Hodder&Stoughton, 2016
enlgannintanut Nancy Forest-Flier
S. 380
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomeksi

Kylläpä harmittaa, kun kovasti odottamani kirja osoittautuukin pettymykseksi. Jo edellisestä, joskin varsin aneemisesta, postauksesta voi päätellä, ettei Hex tehnyt vaikutusta. Silloin oli tosin vielä noin sata sivua lukematta, vaan eivätpä ne loput tilannetta juuri pelastaneet.

Black Spring on pieni eristäytynyt kyläpahanen Jenkeissä. Alun perin Hollannissa, mutta kirjailija teki muutoksia englanninkieliseen käännökseen Jenkkejä silmällä pitäen - ihan kuin täällä Brittilässä ei puhuttaisi englantia, hmps. Perustelut tarinan uudelleensijoittamisesta voi lukea täältä. Minusta kyseessä on kaupallisuus, anteeksi nyt vain. Tai lukijoiden älyn kyseenalaistaminen.

Tai ehkä nahkeat ajatukseni johtuvat siitä, että olen itsekin pieneltä - vielä pienemmältä! - kielialueelta ja Euroopasta. En myöskään tajua perusteluja miljöön/kulttuurin tuttuuden tärkeydestä. Kyseessähän on periaatteessa fantasia. Toisekseen minulta saa aina plussaa erilaisista kulttuureista enkä näe syytä, miksi kauhukirjallisuus ravistelisi jotenkin enemmän, jos miljöö/kulttuuri on tuttu.

No, takaisin sinne Black Springiin, jota näennäisesti on pitänyt vallassaan noita jo 1700-luvulta lähtien. Black Springiin muuttaneet ovat ikuisesti tuomittuja asumaan siellä, sillä pois lähteminen aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia. Mielenkiintoinen asetelma ja kirjan alku onkin varsin vetävä ja melko pian noidan tarina avautuu lukijalle. Siinä ei oikeastaan ole mitään erikoista. Mitäs luulisitte noidille tehdyn 1700-luvulla?

Kirjassa seurataan erityisesti Steve Grantin perhettä. Perheeseen kuuluu isä-Steven lisäksi vaimo, kaksi poikaa ja koira. Myös muita ihmisiä tietenkin on, mutta erityisesti Grantin perhe tulee lähelle lukijaa. Jos tulee. Minusta koko perhe on varsin hengetön ja jotenkin ontto. En tiedä, mistä se johtuu, etten saa otetta oikein kenestäkään: kaikki ihmiset vaikuttavat jokseenkin samanlaisilta. Latteilta.

Enkä pitänyt tavasta, jolla he puhuivat koirastaan - ihan kuin se olisi ollut rasite. Siksi en oikein osannut samastua niihin tuntemuksiin, kun tapahtui jotain kamalaa. Tuli vain mieleeni: mitäs siinä ruikutatte - ettehän edes piitanneet koirastanne.

HEX ei ole erityisen jännittävä eikä varsinkaan kauhea. Tai no, on aika kauheaa kun tylsistyy kauhukirjaa lukiessa niin paljon, että jopa oravat alkavat vaikuttaa jännittävämmiltä.

Hexistä olisi voinut saada irti vaikka mitä, mutta valitettavasti ei saada. Mielestäni jännitteen rakentaminen kestää liian kauan ja on jopa ajoittain puuduttavaa. Kun sitten vihdoin ja viimein alkaa tapahtua toden teolla, niin lukijaparka on jo niin uupunut, ettei halua muuta kuin äkkiä kirjasta eroon. Kyllä, vaikka periaatteessa tietyt ajatukset ja käänteet kirjan lopussa ovat melko yllättäviä ja kiinnostavia.

Taas tuli hapan miete, mutta näin tämän kirjan koin ja harmittaa itseänikin. Moni on tästä kirjasta Goodreadsissa kuitenkin pitänyt, joten linkitän sinne: sieltä voi lukea positiivisempia lukukokemuksia ja hankkia ns. second opinionin. Toisen roska on toisen aarre.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Hämärän jälkeen -haasteeseen. Jee, nyt on sekin haaste vihdoin korkattu.

Illallinen neljälle, kiitos

Herman Koch: Dinner
(suom. Illallinen)
Atlantic Books 2012
S. 312
Käännös Sam Garrett

Ennen kuin ryhdyn repostelemaan illallista haluan ihmetellä erästä asiaa.

Nimittäin varsin usein - ei kuitenkaan aina - käännöskirjallisuudessa (täällä, ei Suomessa) jätetään kirjan alkuperäinen nimi mainitsematta.

Tästäkään kirjasta ei sitä löytynyt - kyllä, etsin kissojen ja koirien kanssa. Het diner lienee hollanninkielinen nimi, mikäli lunttasin oikein Goodreadista.

Mutta se siitä, tässähän tulee nälkä, joten eiköhän tilata aperitiivit. Aperiitivien lomassa valottuu joitakin syitä siihen, miksi illalliselle piti ylipäänsä lähteä.

Paljastettakoon tässä vaiheessa, että illallisseurue koostuu kahdesta pariskunnasta: veljekset Lohman vaimoineen. Velisuhde paljastuu lukijalle melko pian kirjan alussa, joten en näe, että sen paljastamisesta tässä on mitään haittaa.

Kirjan minäkertoja on veli-Paul, joka tarkkailee ympäristöään ja ihmisiä melko kriittisesti. Minua naurattivat usein Paulin ajatukset: se kuinka hän suomii veljeään ja ravintolavalintaa. Ja siinä sivussa paljon muutakin. Paul on mielenkiitoinen kertoja, jolla on vahvat mielipiteet ja näkemykset asioista.

Tarjoilija saapuu pikkurilleineen tarjoamaan alkupaloja. En enää muista, mitä seurue tilasi. Minulle jäi mieleeni vain pikkurilli, joka sojottaa tämän kirjan aikana melkoisesti. Jopa siinä määrin, että sain itseni kiinni kirjaa lukiessani siitä, että olin sulkenut käteni nyrkkiin jättäen pikkurillin sojottamaan suorana. Toivottavasti tästä ei tule tapa.

Myönnän, että minulla oli valtaisat ennakkoluulot tätä kirjaa kohtaan. Ennakkoluulot johtuivat lähinnä kirjan nimestä: kaikki syömiseen ja ruokaan liittyvät nimet ovat minulle nou nou.

Tämän kirjan kohdalla mietin, miten muka jaksaisin istua hienostoravintolan illallispöydässä vetämässä mättöä naamaan ja vieläpä pitkällä kaavalla. Minähän olisin humalassa jo ennen pääruokaa ja levottomat jalkani vaatisivat päästä liikkeelle!

Vaan huoli pois, ei tässä istuta pöydän ääressä koko iltaa. Osa seurueesta karkaa vetämään happea, kun tilanne äityy liian vaikeaksi. Vessassakin käydään. Paulin keralla päästään takautumien kautta tutustumaan päivänpolttavaan puheenaiheeseen eli siihen, miksi illalliselle mentiin.

Tapahtumat kuoriutuvat verkalleen ja lukija saa sopivalla tempolla tiedonmurusia eteensä. Se onkin kirjan suola, samoin kuin jo mainostamani Paulin sisäiset ajatukset, jotka hän yrittää olla sanomatta ääneen.

Vaikka kirjan taustalla on vakavia aiheita, en voinut mitään että hihittelin useammankin kerran tätä lukiessani. Minusta tämä kirja oli miellyttävä sotku tilannekomiikkaa, farssia ja draamaa.

Moraalisten kysymysten kohdalla pohdin itsekin, miten menettelisin. Kirjassa on siis vakava puolensa, mutta itse en kokenut sitä raskaaksi, vaan osana tuota kaikkea vaihtelevuutta.

Tätä kirjaa on vaikea selittää ja vielä vaikeampi on selittää sen tunnelmaa. Pidin mielettömästi Kochin tyylistä kirjoittaa, ja kääntäjä Sam Garrett on tehnyt loistavaa työtä. Lisää Kochia minulle, kiitos!

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Leena Lumi, Annika, Mari A ja Lumiomena.

~~~

Osallistukee arvontaan, mahtavia kirjapalkintoja - myös minun kirjoittama kirja on tarjolla! Lue lisää täältä.

Tyttö ja helmikorvakoru

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Tässäpä vasta kirjallinen helmi, jonka lukemista olen jostain syystä vain siirtänyt ja siirtänyt.

Griet asuu pikkukylässä käyhien vanhempien kanssa. Koska Grietin isä on sokeutunut eikä voi enää työskennellä ja rahasta on pulaa, ehdotetaan Grietiä kylään muuttaneen pasiskunnan palveljaksi. Griet saa paikan ja muuttaa pariskunnan taloon, jossa myös vaimon äiti asuu.

Talon isäntä on kuuluisa taidemaalari Vermeer. Griet kiinnostuu hänen työstään ja maalaamisesta ja löytää lohtua Vermeerin ateljeesta vaikean arjen keskellä.

Pidin valtavasti kirjan tunnelmasta ja Chevalierin taidosta kuvata tuota pientä hollantilaista kylää. Kirjassa eletään 1600-lukua ja pelkästään ajankohdan tavat ja käytännöt ovat kiehtovia ja muistuttavat siitä yksinkertaisuudesta, joka muinoin vallitsi.

Tämän kirjan haluan ehdottomasti lisätä suosikkini-kategoriaan.