Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: When the Cranes Fly South
Doubleday, 2025
alkuper. Tranerna flyger Soderut, 2024
ruotsista englannintanut Alice Menzies
s. 309
suomennettu: Kurjet lentävät etelään

Lisa Ridzénin melankolissävyinen romaani When the Cranes Fly South toi mieleeni Kent Harufin Our Souls at Night. Molemmissa kirjoissa keskiössä on hieman iäkkäämpiä henkilöitä ja heidän huoliaan. Harufin kirjasta mieleeni on jäänyt erityisesti tunnelma (ei niinkään itse tarina), jonka tämä Ridzénin romaani nostatti pintaan.

When the Cranes Fly South’ssa keskushenkilö, lähes ysikymppinen Bo alkaa lähestyä pääteasemaa. Sitä asemaa, jossa noustaan pois kyydistä viimeisen kerran. 

Bolla on onni asua kotonaan ja hän saa siihen tukea kotihoidosta. Vaikka hoitajat vaihtuvat, hänen luonaan käy suunnilleen tietyt samat jo tutuksi tulleet henkilöt. Kaikki vaikuttavat vähintään ok:lta (erästä satunnaista tuuraajaa lukuun ottamatta), eräs on ylitse muiden.

Mutta Bolla on huolia ja erään huolen aiheuttaa hänen poikansa Hans. Hans haluaa viedä Bolta rakkaan hirvikoiralemmikin, Sixtenin. Hansin mielestä Sixten tarvitsee enemmän ulkoilua ja liikuntaa, jota Bo ei enää pysty sille tarjoamaan liikkumisvaikeuksiensa takia.

Ja oikeassahan Hans sinänsä on. Kun kyseessä on rodultaan aktiivinen koira eikä mikään seurasohvaperuna, niin pelkkä sisällä lojuminen ei ole ideaalia. 

Silti...

Kerronta tapahtuu täysin Bon näkökulmasta, jota ryydittävät vain lyhyet hoitajien kirjoittamat viestit. Koska näkökulma on Bon, asetun kuin huomaamatta hänen puolelleen. Bon huoli ja hätä Sixtenistä tulee iholle kuin myös se, miten tärkeä ja rauhoittava pelkkä Sixtenin läsnäolo hänelle on.

Hans alkaa näyttää viholliselta, joka haluaa päättää Bon asioista. Bosta tuntuu, ettei hänellä ole enää sananvaltaa mihinkään itseensä liittyvään asiaan. Minulle herää yleisesti ajatuksia siitä, missä määrin vanhus saa itse päättää asioistaan ja erityisesti kuinka paljon on sopivaa puuttua toisen elämään. Tämähän on toki tapauskohtaista. Bon liikkumisvaikeudet ja iän mukanaan tuoma hajamielisyys ja unohtelu alkaa olla sillä tasolla, että Bo on vaaraksi itselle. 

Liikkumisvaikeuksien takia Bon elämä on kutistunut melko lailla kotioloihin ja siellä yksin olemiseen. Seuraa tuovat puhelinkeskustelut Tove-ystävän kanssa, mutta muuten on aika yksinäistä. Keho on usein väsynyt ja on helppo vajota muistoihin ja pohtia jo kuljettua taivalta.

When the Cranes Fly South on kaunis romaani, joka antaa äänen ikääntyville ihmisille. Myös ehkä tietyn ikäluokan miehille, jotka eivät koe luontaiseksi puhua – varsinkaan tunteistaan. Bon ajatukset  tulevat lukijalle selviksi, mutta vain murto-osa päätyy sanoiksi.

Näin lukijana olisi helppo opastaa: Bo, mikset keskustele poikasi kanssa! Puhumalla kaikki selviää. Hans, voisitko kuunnella isääsi etkä jyrätä kaikessa! Ihan sama oletko oikeassa vai et, mutta kuuntele.

Kuten tiedämme, jos ja jos niin sitä ja tätä. Elämä ei mene niin. Ja minä lämpenen Hansillekin lopulta, vaikka Bon sängyn vaihtaminen toiseen suututti. Sixtenin tapauksessa asia on eri, koska siinä on kyseessä toisen elollisen elämänlaatu. Vaikka lemmikki on kuinka rakas, joskus on rakkautta antaa sille uusi koti, jossa sen tarpeet täyttyvät.

Kaunis romaani, joka tuli iholle ja meni sen allekin. 

Sodan arpeuttamat kohtalot

Sotatutkielmat ne vain jatkuvat. Maanosa on edelleen Aasia, mutta nyt olen siirtynyt Vietnamiin Nguyễn Phan Quế Main romaanin Dust Child kanssa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta historiallisen romaanin The Mountains Sing, josta pidin kovasti.

 

Sodilla on pitkät kädet, jotka vielä päätyttyäänkin läpsivät poskille, jopa vuosikymmenten jälkeen. Arpeutuneet haavat repeävät. Haavat, jotka eivät ole koskaan parantuneet, vuotavat herkeämättä. Yritä siinä elää.

Ho Chi Minh City (Saigon), 2016. Nelikymppisellä Phongilla on elämänpituinen pakkomielle päästä Yhdysvaltoihin, jota hän pitää unelmien maana. Yhdysvalloissa elämä olisi helppoa ja vaurasta – toisin kuin Vietnamissa, jossa “sekarotuista” Phongia syrjitään kuten muitakin amerasianeita. 

Äiti hylkäsi Phongin orpokotiin tämän ollessa vasta pieni vauva. Isä on yhdysvaltalainen sotilas, jonka piirteitä Phong kantaa kasvoissaan ja kehossaan. Jos Phong vain voisi todistaa olevansa yhdysvaltalaisen sotilaan jälkeläinen, olisi visa Yhdysvaltoihin taattu. 

Dan on kuusikymppinen yhdysvaltalainen sotaveteraani, johon Vietnam on jättänyt kipeät arvet. Vaikka sodasta on aikaa vuosikymmeniä ja Dan elänyt näennäisen mukavaa elämää vaimonsa kanssa, eivät sodan tapahtumat – saati hänen itsensä tekemät teot – jätä rauhaan. Entä mitä tapahtui Kimille, jonka Dan saattoi raskaaksi ennen kuin häippäsi maasta?

Kun Danin vaimo ehdottaa matkaa Vietnamiin, Dan suostuu vastahakoisesti. Voisi kuitenkin tehdä hyvää kohdata verinen menneisyys silmästä silmään ja sitten ehkä vihdoin unohtaa se, päästää irti. Saigonissa unohtamisen sijasta Dan huomaakin etsivänsä Kimiä, jonka olemassaolon hän on salannut vaimoltaan.

Rinnan vuoden 2016 kanssa keritään auki sodan aikaisia tapahtumia Saigonissa vuonna 1969. Tässä ajassa seurataan sisarusten Trangin ja Quynhin elämää sodan jaloissa. Siskosten perhe on köyhä ja heidän isänsä haavoittunut sodassa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Rahaa ei juuri ole ja velkojat vaativat saataviaan. 

Trang ja Quynh päättävät lähteä Saigoniin työn ja tienestien toivossa. Amerikkalaisten sotilaiden suosimissa baareissa tarvitaan baarityttöjä, jotka viihdyttävät miehiä. Naiivisti siskokset uskovat, että kyseessä on vain jutustelu ja teen litkiminen sotilaiden kanssa.

On tietysti selvää, että yllä mainittujen henkilöiden tiet risteävät. Tarina etenee jouhevasti kahdessa aikatasossaan, kunnes menneisyys sulautuu nykyisyyteen. 

Mietin valheita. Sitä, miten ihmisellä periaatteessa pitäisi olla oikeus tietää totuus. Ja sitten mietin, kuinka tärkeä totuus (tai sen tietäminen) lopulta on.

Koskettava ja taiten kirjoitettu romaani, joka ei aiheestaan huolimatta ole pelkkää itkua ja tuskaa. Maailmassa on paljon hyvää ja kaunista kaikesta huolimatta. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Dust Child
Oneworld 2023
s. 332
suom. Missä tuhka kukkii

 *

Loppuun hyvää ja kaunista. Kuvissa tämän viikon lenkkimaisemiani. 

Nälkä ja jano

Claire Fullerin uusin romaani Hunger And Thirst (Fig Tree 2026, s. 312) on luokiteltu goottimaiseksi kauhuksi, mikä herätti minussa innostusta. Olen lukenut Fullerilta nyt yhteensä neljä romaania ja vaikka ne kaikki ovat aika erilaisia, yhteistä niissä on voimakas tunnelma. 

Hunger And Thirst ei siten tee poikkeusta eli tunnelma edellä mennään unohtamatta kiinnostavia henkilöhahmoja. Keskiössä on Ursula Major, jonka silmin tarina suodattuu.

 

Englanti 1987, 16-vuotias lastenkodista toiseen ajautunut Ursula on asettunut asumaan halfway houseen, josta hänen sosiaalityöntekijänsä on onnistunut saamaan hänelle huoneen. Lisäksi Ursulalla on työ paikallisen taidekoulun postihuoneessa.

Asiat vaikuttavat siten pintapuolisesti olevan suhteellisen kunnossa, mutta sisältä Ursula on sekasotku. Lapsuuden trauma painaa eikä hänellä ole juuri ystäviä. Elämä on pärjäämistä, ei niinkään elämistä.

Kunnes Ursula tutustuu paremmin taidekoulussa sihteerinä työskentelevään Sueen ja muihinkin koulun työntekijöihin. Erityisesti Suella on voimakas vaikutus ystävyyttä ja rakkautta janoavaan Ursulaan. Sue on määräilevä ja dominoiva eikä osaa pitää salaisuuksia, mutta toisaalta hän on usein mukava – ja tuntuu todelliselta ystävältä.

Sue jopa auttaa Ursulaa muuttamaan pois halfway housesta erääseen autioksi jääneeseen taloon niinikään taidekoulussa työskentelevän Vincen kanssa. Halfway house ei ole mitenkään ihanteellinen paikka asua, mutta silti Ursula epäröi: asua nyt autiotalossa epävakaan Vincen kanssa, hmm. Mutta Sue on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja niin Ursula muuttaa.

Muutto on kohtalokas käännekohta Ursulan elämässä eikä voi sanoa, että parempaan suuntaan. Toisaalta mitään muuttoa ei olisi koskaan tapahtunut, ellei Ursula olisi tavannut Sueta. Tosin Suekin on nuori ja vaikkakin oikukas ja vaativa, niin tuskinpa hänkään tiesi mitä on tulossa. Talolla on historiansa eikä se ole kaunis.

On kulunut 36 vuotta, Ursula tekee taidetta nimellä Uschi ja yrittää antaa menneen olla. Mutta menneisyys ei anna Ursulan olla.

Rinnan vuoden 1987 tapahtumien kanssa nähdään välähdyksiä nykyajasta, kun true crime -podcastia pitävä Emma Zahini tutkii kyseisen vuoden katoamistapausta. Kuka silloin katosi ja mitä asiasta tietää Ursula ja muut tapaukseen sekaantuneet – erityisesti Vince?

Minua kirjassa kiehtoivat erityisesti henkilöhahmot, joista löytyy useampikin kiinnostava. Koska tarina aukenee Ursulan silmin, jää moni henkilö tietyllä tapaa mysteeriseksi, mutta se ei haittaa. Niinhän asia on: kaikki ihmiset, joita elämässämme on, suodattuvat meidän omien silmiemme ja tulkintojemme kautta. Fuller kirjoittaa mielestäni niin kiinnostavasti, että toisten näkökulmia ei tarvita.

Kirjan kauhu on yliluonnollista, psykologista. Se saa pohtimaan, onko kyseessä todelliset tapahtumat vai mielikuvitus – tai mielenvika, psykoosi. Lopputulos (eli aiemmin mainittu katoaminen) pysyy samana, mutta se miten siihen on päädytty, vaihtelee tulkinnan mukaan. Ursulalla on oma vahva tulkintansa, muilla omansa. Minun tulkintani jää avoimeksi.

Pidin valtavasti tästä vahvatunnelmaisesta romaanista, josta tuskin innostuvat lukijat, jotka haluavat selkeitä vastauksia ja päätöksiä. Minuakin pienesti häiritsi eräs epäjohdonmukaisuus, joka ei välttämättä ole epäjohdonmukaisuus vaan kyse on siitä, etten ymmärtänyt (osannut tulkita) täysin asiaa. Olen kryptinen, koska en halua spoilata. Kirjan nimenkin ymmärtää vasta, kun on lukenut kirjan ja otaksun, että senkin kukin ymmärtää omalla tavallaan.

Claire Fullerin romaanit:

Our Endless Numbered Days
Swimming Lessons
Bitter Orange 
Unsettled Ground
The Memory of Animals
Hunger And Thirst

Lukematta minulla on Swimming Lessons ja Bitter Orange, erityisesti Swimming Lessons kiinnostaa ja ottanen sen lukuun vielä tämän vuoden aikana.

Kirjailijan sivut.

Nankingin verilöyly

Olen tänä vuonna lukenut epätavallisen paljon sotaan liittyviä romaaneja. Nyt muutaman kuukauden välirauhan jälkeen olen jälleen ajautunut sotien pariin. Tällä kertaa fiktio on muuttunut faktaksi, sillä otin vihdoin lukuun pitkähköön lukulistallani roikkuneen Iris Changin tietokirjan The Rape of Nanking (Penguin 1997, s. 290), joka on suomennettu nimellä Nankingin verilöyly.

The Rape of Nanking (josta käytän jatkossa nykysin yleisesti lännessä käytettävää nimeä Nanjing) ponnahti esiin kesäkuussa lukemassani Geling Yanin romaanissa The Flowers of War ja jäi häiritsemään mieltäni.

Nanjingin tapaus oli minulla jo tuolloin pääpiirteittäin tiedossa, mutta halusin tietää enemmän. Lähinnä ehkä yrittää ymmärtää, miksi japanilaiset sotilaat käyttäytyivät kuin raivotautiset julmurit. Tähän yrittää vastausta hakea Iris Chang tietokirjassaan, jonka tarkoitus ei siis ole dissata japanilaisia kansakuntana, vaan tutkia mitä tapahtui Nanjingissa joulukuussa 1937 ja miksi ja entä sen jälkeen.

Raiskaus pitää ymmärtää laajasti, symbolisella(kin) tasolla: Nanjingin tapauksessa kyse ei ole vain naisten raiskaamisesta (mitä siis tapahtui järkyttävän paljon, johdonmukaisesti ja julmasti – usein johtaen uhrin kuolemaan), vaan sen voi ajatella tarkoittavan kaikenlaisten sotaetikettien ignoraamista, raiskaamista. Japanilaiset sotilaat surmasivat sotilaiden lisäksi siviilejä. Sotavankeja kohdeltiin brutaalisti ja lopulta heidät massamurhattiin – pistettiin jopa itse kaivamaan hautansa. 

Lisäksi japanilaiset huvittelivat kiduttamalla kiinalaisia sotilaita (jotka olivat antautuneet japanilaisten luvattua heidän saavan asiallista kohtelua ja ruokaa) mitä erilaisimmin keinoin, joita en aio tässä esitellä. Kirjassa yleisimmät ja todennetut metodit kuvataan (huom: tietokirjamaisesti, ei tarkoitushakuista repostelua) ja täytyy todeta, ettei japanilaisilla ole mielikuvituksesta ollut pulaa eri kidutus- ja tappotapoja toteuttaessaan.

Nanjing oli tuohon aikaan Kiinan pääkaupunki ja siksi merkittävä hyökkäyskohde. Japanilaiset sotilaat aloittivat invaasionsa Kiinaan heinäkuussa 1937 ja kun Shanghai oli valloitettu, jatkui matka Nanjingiin.

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään (sino-japanilaisen) sodan kulku pääpiirteittäin siihen asti, kunnes päästään Nanjingiin, johon huonio sen jälkeen keskittyy.

Vaikka toisen maailmansodan mielletään alkaneen vasta 1939, ovat konfliktit Kiinan ja Japanin välillä alkaneet huomattavasti aiemmin. On tärkeää tietää aiempia tapahtumia voidakseen jollain tasolla ymmärtää tulevia. Ymmärtää ei tarkoita samaa kuin hyväksyä.

Chang nostaa esille niin sanotut Safety Zonet, joita useat länsimaiset Nanjingissa asuvat henkilöt perustivat ja joiden tarkoitus oli suojella siviilejä. Japanilaiset eivät pääasiassa turva-alueita tunnustaneet, vaan pyrkivät niistäkin hakemaan muun muassa naisia raiskattaviksi ja miehiä muuten vain tapettavaksi. Siviilien suojeleminen vaati länsimaisen henkilön läsnäolon, koska heitä japanilaiset sotilaat eivät rohjenneet (diplomaattisista syistä) listiä.

Teoksen toisessa osassa pohditaan Nanjingin tapausta globaalista näkökulmasta: mitä muu maailma tiesi ja miten asiaan suhtauduttiin ja miten siitä kirjoitettiin lehdissä. Miten Japani itse suhtautui tuolloin (ja nykyään) omien sotilaidensa perseilyyn (kiistivät tai vähättelivät). Lisäksi piipahdeteaan kansainvälisessä sotaoikeudessa, jossa vain kourallinen japanilaisia saa tuomion. Toinen märkä rätti vasten kiinalaisten naamaa, toinen raiskaus.

The Rape on Nanjing on todella kattava (lausuntoja saadaan lukea sekä verilöylystä selvinneiltä kiinalaisilta että japanilaisilta sotilailta, myös safety zonessa vaikuttaneiden länsimaisten henkilöiden kohtaloista kerrotaan) ja mielenkiintoinen teos verilöylystä, jonka Japani on yrittänyt lakaista maton alle, vaikka todisteita sotilaiden brutaalista toiminnasta on lukuisia ja kiinalaisia siviilejä ja sotavankeja surmattiin lyhyessä ajassa laskelmista riippuen 300 000 tai jopa enemmän. Japani ei ole edelleenkään tunnustanut tekojaan eikä siten ole pyytänyt anteeksi Kiinalta.

Tarjoaako The Rape of Nanking vastauksen mieltä askarruttavaan kysymykseen: miksi japanilaiset sotilaat toimivat niin julmasti Nanjingissa? 

Kyllä tavallaan, vaikka mikään ei silti oikeuta moisia julmuuksia. Japanin armeijassa kuri oli kova ja japanilaisten (rivi)sotilaiden koulutus itsessään oli melko ankaraa ja julmaa. Nöyryyttäminen oli arkipäivää eikä tavallista sotilasta pidetty arvokkaana. He olivat armeijan pohjasakkaa. Mitä tapahtuu, kun pohjasakka saa kokea vallan tunnetta ja ylemmyyttä rintamalla. Kun löytyy ihmisiä (kiinalaiset), jotka ovat vielä alempiarvoisia, eivät oikeastaan edes ihmisiä vaan sikoja. Lienee selvää, että sotilaiden käytökseen on vaikuttanut voimakas aivopesu ja tekojen oikeuttaminen milloin milläkin tekosyyllä. Kun olosuhteet on otolliset, ihminen voi muuttua äärimmäiseksi pedoksi.

Iris Chang teki itsemurhan marraskuussa 2004.

Kirja pikakelauksella

Sisältövaroitus: Postauksen alkulätinä sisältää kärjistyksiä, jotka voivat pahoittaa ihmisen mieltä. Suosittelenkin lukemaan – tai jättämään lukematta – harkintaa käyttäen.

Olen oppinut, että jotkut lukijat lukevat kirjoja harppoen. Tylsänä pidetyt kohdat joko vain silmäillään läpi tai skipataan kokonaan. Ilmeisesti silmäillään, missä kohden diipadaapa loppuu ja viitsii taas jatkaa lukemista.

Äänikirjoja kuunnellessa lukunopeuden voi valita. Jotkut kehuvat, että ovat niin nopeita sisäistämään asioita, että kuuntelevat noin satakertaisella nopeudella. Nopeus on valttia myös telkkaria (striimauspalveluista) katsottaessa: osan elokuvasta tai sarjasta tai mitä nyt ikinä katsookaan voi näppärästi pikakelata ja katsoa vain osan. Aikaakin säästyy, ehtii katsoa enemmän. 

 

Miten yllä oleva jeesustelu liityy vastikään lukemaani Pam Williamsin romaaniin A Trace of Sun (Legend Press 2024, s. 380)? Äkkiseltään ei mitenkään. Sitten kuitenkin lukiessa jäyti jatkuvasti tunne, että lukee romaania, josta on pikakelattu puolet pois. Mitään ei sinänsä missaa, mutta toisaalta henkilöhahmot jäävät vahanukeiksi, joita vain siirrellään, laitetaan repliikkejä suuhun ja runsain kielikuvin työnnetään ajatuksia päähän.

A Trace of Sun kelailee elämää lähes 35 vuoden ajalta. On kaksi tarkastelukulmaa: äidin ja vanhimman pojan. 

Cilla varttuu Grenadassa, jossa tapaa tulevan aviomiehensä Sonnyn. Lapsia siunaantuu kaksi, esikoinen Raef ja toinen poika Davey. Elämä Grenadassa on köyhää eikä parempia aikoja näytä olevan edessä. Vaan Sonnylla on unelma, jonka hän kauppaa myös vaimolleen. Lähdetään Englantiin ja vaurastutaan siellä!

Sonny matkustaa edeltä ja vihdoin kesällä 1960 (josta kirja alkaa) Cilla saa mieheltään kirjeen, joka sisältää kaksi matkalippua Englantiin. Esikoiselle (Raef) ei ole sijaa tässä erässä. Myöhemmin, Cilla lupaa. Odota täällä tädin hoteissa sen aikaa, että saamme asiat Englannissa (Lontoossa) kuntoon. Sitten haemme sinutkin sinne. Cillalla on yllätys myös Sonnylle: hän on raskaana. Sonny ei varsinaisesti hihku innosta.

Myöhemmin on seitsemän pitkää vuotta. Niin kauan kestää ennen kuin Raef saa käskyn liittyä takaisin perheeseensä, joka on kasvanut tytöllä: Raefilla on yhtäkkiä sisar, Luci. Raefista tuntuu kuin hän astuisi uuteen perheeseen, kaikki tuntuvat vierailta – jopa oma äiti. Davey on ainoa, jossa Raef näkee tuttuutta. Lucia hän ei voi sietää.

Raefin näkökulma tuo esille nuorukaisen sopeutumisvaikeudet uuteen maahan ja perheeseensä. Erityisesti kotiolot tuottavat päänvaivaa, sillä isä ei tunnu voivan sietää poikaansa. Raef ei ymmärrä Sonnyn vihamielisyyttä, joka ei kohdistu muihin sisaruksiin. 

Cillalla on aavistus Sonnyn kylmäkiskoisuuden syistä, mutta kun Sonny ottaa asian esille, Cilla vaikenee, kiertelee ja kaartelee. Lukijalle vihjaistaan jo alkumetreillä, mistä mahdollisesti on kyse ja Cillan muistojen kautta merkittäviä tapahtumia menneisyydestä avautuu. 

Kirjan asetelma on kiinnostava ja etenkin kirjan alku jaksaa pitää otteessaan. Minua alkoi kuitenkin uuvuttaa jatkuva aikaharppominen. Vuodet vierivät kuin kivivyöry rinteessä. Lukijalle tarjotaan episodimaisia kohtauksia, jonka jälkeen vyöry jatkaa kulkuaan ja yhtäkkiä on taas hurahtanut vuosia (kirja päättyy marraskuuhun 1994).

Joissakin vuosissa pysytellään useamman kuukauden verran, muutama vuosi elellään jopa kokonaan ennen kuin harppominen jatkuu. Tarinassa on makuuni hyvin vähän mitään koukkuja, asioita joita alkaisi odottaa. Syitä, joiden takia kirjan pariin olisi tehnyt mieli rientää.

Itse asiassa mietin jopa kirjan kesken jättämistä – vielä ihan sen loppumetreillä. Mutta kun kirjasta on jäljellä enää noin 50 sivua, niin en kyllä enää siinä vaiheessa viitsi kesken jättää. 

A Trace of Sun on kieleltään runsas ja kuvaileva. Jossain vaiheessa tosin runsas kuvailukin alkoi kypsyttää, koska se ei vie tarinaa minnekään vaan pikemminkin mahdollistaa sen polkemisen paikallaan. Kielikuvat ovat ajoittain kyllä kauniita ja oivaltavia, mutta sitten toisinaan tuntuivat pakotetuilta ja lisäksi niitä oli mielestäni aivan liikaa.

Interfering fingers had poked through the crumbling veneer of his loathing. Scratched at it. Dug through the grit. Displaced solid bricks of determination. Then as he wobbled, mammy’s revelation,  like a wanton wrecking ball, had razed his world. 

Huomaan, että minulle ei tällainen vuosikymmeniä pikakelaava pirstaleinen romaanityyli sovi (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni myöhemmin). Mitä ilmeisemmin olen perusteellisen paneutumisen ystävä. Eli vaikka tämä kirja minut uuvutti, voi se jotain toista ihastuttaa.

Elämää sarjamurhaajan varjossa

Bongasin Jennie Godfreyn romaanin (Epäilyttävien asioiden lista) Janen blogista ja syntyi voimakas tunne, että haluan kirjan lukea mitä pikimmiten. Käväisin reissussa ja heti palattuani varasin kirjan kirjastosta ja ryhdyin toimeen.

 

Jennie Godfrey: The List of Suspicious Things
Penguin 2024
s. 450
suomennettu nimellä Epäilyttävien asioiden lista

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Yorkshireen, josta kirjailija on kotoisin. Tarkempaa paikkaa ei mainita eikä ole tarviskaan. On vuosi 1979, Margaret Thatcher on juuri valittu pääministeriksi ja siitä ollaan montaa mieltä (joskaan asiaa ei vatvota, joten politiikasta ei-kiinnostuneet voivat huokaista helpotuksesta). 

Sen sijaan paikalla mellastavasta sarjamurhaasta, “Yorkshire Ripperistä”, ollaan aika yksimielisiä: saisi jo jäädä kiinni. Kaikki britit varmasti tietävät kenestä on kyse ja itsekin tiesin eli tietysti Peter Sutcliff on kyseessä. Kirjailija mainitsee sen itsekin lyhyissä alkusanoissaan. The List of Suspicious Things ei kuitenkaan käsittele Peter Sutcliffia, jonka nimeä ei edes mainita romaanissa. Romaanissa keskitytään tavallisten ihmisten elämään ja siihen, miten uhka sarjamurhaajan läsnäolosta heihin vaikuttaa.

Erityisesti asia koskettaa 12-vuotiasta Miviä, joka pelkää perheensä muuttavan pois Yorkshiresta murhatapausten takia. Lapsellisesti (lapsi kun on) Miv pohtii, että jos “Ripper” saadaan kiinni, muuttokaan ei toteudu. Niin syntyy epäilyttävien asioiden lista, jota Miv alkaa koostaa ystävänsä Sharonin kanssa.

Listaa kootessaan Sharon ja Miv saavat selville asioita, joita eivät aina täysin ymmärrä ja myös asioita, joita heidän ei haluta tietävän. Toisaalta he tutustuvat ihmisiin, erityisesti lähikaupan pakistanilaisen Mr Bashirin poikaan Ishtiagiin, jonka he ennestään ulkonäöltä tuntevat – samaa koulua kun käyvät.

Joihinkin romaaneihin sisään pääseminen vie aikansa, mutta Epäilyttävien asioiden listalle sujahdin mukaan jo aivan alussa. Vaikka kysymyksiä heti herää (muun muassa miksi Mivin äiti on niin vaisu ja poissaoleva) ja lukija saa sietää epätietoisuutta, tarina alkaa rullata jouhevasti mukavalla tempolla esitellen juuri sopivassa määrin uusia henkilöitä. 

Viehättävää on myös varhaisteinien touhujen kuvailu, joka toi mieleeni sen saman vapauden, joka itselläni oli lapsuudessa. Vietettiin päivät ulkosalla pois vanhempien katseelta ja touhuttiin omiamme. Aina keksittiin jotain puuhaa, jos meinasi tylsistyminen uhata. Suomessa lapsilla samaa vapautta esiintynee edelleen, joskin siihen on tullut kohinaa (älylaitteet). 

Suomessa lapset ovat muutenkin voimakkaasti mukana katukuvassa, mikä pistää silmään kauan Suomesta pois ollutta. Briteissä lapsia ei näy koululukukausien aikana juuri missään ilman vanhempia. Lapset viedään ja haetaan koulusta – myös täällä böndellä. Ei tulisi kuuloonkaan, että alakoululaiset kävelisivät itsenäisesti kouluun, ellei se koulu nyt ole ihan kadun toisella puolella. Lapset eivät myöskään kuljeskele keskenään koulun jälkeen missään.

Täkäläiset koulut on aidattu eikä niistä pääse livahtamaan kesken päivän poikkeuksena vanhemmat koululaiset, jotka saattavat hakea eväitä kaupasta ruokatauolla. Tätä tosin tuskin tapahtuu isommissa kaupungeissa.

Mutta Yorkshiressa lapsuus 1970-luvulla kuulostaa melko samalta kuin Helsingissä omana aikanani hieman myöhemmin. Meillä ei ollut sarjamurhaajaa, mutta oli Jammu-setä, joka onneksi jäi kiinni tekosistaan melko pian.

The List of Suspicious Thingsissä on useita näkökulmia, mutta lähes 90 prosenttia kerronasta on Mivin. Miv on pohdiskeleva nuori, joka havahtuu lopulta pohtimaan myös omien tekojensa seurauksia. Ehkä tutkiminen ja listojen tekeminen itsessään on kyseenalaista, etenkin silloin kun se johti ei-toivottuihin tapahtumiin.

Pidin todella paljon tästä kirjasta. En sano, että yllätyin siitä miten paljon, koska minulla oli jo alkujaan voimakas tunne, että tässä kirjassa on sitä jotain. Vaikka romaanissa käsitellään raskaitakin aiheita (muun muassa rasismi, kotiväkivalta, koulukiusaaminen jne.), ei se murskaa alleen. Aina löytyy hippunen toivoa ja ystävyys kannattelee.

Asenneongelmainen lukija

 

Hyllynlämmittäjäpinoni on surullisen kuuluisa siitä, etten lue siitä ikinä mitään. Sama pino on siten tänä vuonna jo toista kertaa lämmittämässä hyllyä, koska miten se sanonta menikään: ei se vaihtamalla parane.

Vaan ihmeiden aika ei ole ohi. Luin hiljattain yhden kirjan (Duong Thu Huong: No Man’s Land) tuosta epäonnisesta pinosta ja nyt on jo toinen menossa: Alma Katsun The Hunger (Bantam Press 2018, s. 380), joka perustuu Donnerin retkueen matkaan vuonna 1846. Donnerilla viitataan retkueen kapteeniin, joka oli nimeltään George Donner. Kirjan mainostetaan perustuvan tositapahtumiin.

 

Mistä, minne ja miksi: Matkaan lähdetään pääasiassa Springfieldistä Illinois’ta mutta samalla reitillä on myös retkue, joka on lähtenyt Missourin Independencestä. Päämäränä on Kalifornia ja sinne on lähdetty etsimään vauraampaa elämää ja leudompaa ilmastoa.  Monien koko elämä ja omaisuus kulkee vankkureissa mukana.

Olen vältellyt tämän aiheen tutkimista (josta en siis ollut aiemmin edes tietoinen), koska haluan lukea Katsun kirjan niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Tiedän pääpiirteittäin, mistä on kyse, mutta en halua tietää yksittäisten ihmisten (joiden esikuvat ovat todellisuudessa) kohtaloita enkä mitään heidän mahdollisista persoonistaan. Asenteeni on lukea The Hunger fiktiona ja kirjan luettuani tsekkaan faktat ja miten henkilöitä mahdollisesti kuvataan oikeasti vs. romaanissa. 

Tunnustan kyllä hieman googletelleeni erityisesti retkueen henkilöitä, mutta ainoastaan silmäilin löydöksiäni ja vahingossa kyllä joidenkin osalta vähän spoilaannuin. Nyt yritän pitää näppini erossa Googlesta.

Postauksen muotona on lukupäiväkirja, koska tämä tuntuu jotenkin niin massiiviselta teokselta, etten tiedä saanko siitä sanottua mitään, ellen kirjaa heti mietteitäni ylös.

HUOMIO: sisältää joitakin fiktiivisiä juonipaljastuksia. Eivät mielestäni ole erityisen merkittäviä kokonaisuuden kannalta.

 

Tiistai 11.8.

Olen nyt lukenut 80 sivua ja henkilökuvausta tehdään huolella (on sitten myöhemmin mielenkiintoista selvitellä, kuinka paljon kirjailija on mahdollisesti käyttänyt värikynää henkilöiden persoonien luomisessa). Lukijan eteen on marssitettu muun muassa George Donner itse (ja hänen vaimonsa Tamsen), muuan poikamies Charles Stanton ja eräs James Reed (jonka kohtalon vahingossa näin nettiä selatessani) ja monia muita.

George Donnerin vaimo Tamsen kuvataan “miestennielijänä”. Tamsen ei tyydy omaan aviomieheensä, vaan vehtaa monien muidenkin kanssa. Tamsenin “rietastelu” on eräs syy, miksi George Donner perheineen päättää lähteä länteen tuolle kohtalokkaalle matkalle.

Stantonilla on hämäräperäinen menneisyys ainakin muinaisen rakkautensa tiimoilta. Tuo rakas on nimeltään Lydia, mutta hän on kuollut jo aikoja sitten. Stanton ei ole kiinnostunut puhumaan aiheesta, mutta tulee siitä hieman kertoneeksi eräälle Mary Gravesille, jonka tuleva sulhanen menehtyi äkillisesti ennen avioitumista. Sulhasen oli (avioliiton myötä) määrä kuitata Gravesin isän velat, mutta koska avioliitto ei toteutunut, joutuivat Gravesit perikatoon ja päättivät lähteä länteen etsimään parempaa elämää.

Henkilöitä on tosiaan siunaantunut tähän mennessä todella paljon (on vaimoja, lapsia, apulaisia, vankkurikuskeja jne. ja useimpien nimet mainitaan), joten hyvästä muistista on etua. Mainittakoon vielä toimittaja Edwin Bryant, joka on Stantonin jonkin sortin ystävä. Bryant tosin jättää retkueen ja lähtee oman pienen joukkonsa kanssa tutkimaan muun muassa intiaaneja. Bryantin matka avautuu lukijalle Bryantin kirjoittamin kirjein.

Kirjan alussa on kartta retkueen reitistä. Siitä voipi tarkistaa etenemistä ja kohta aletaan olla paikassa, jossa kaikki alkaa ilmeisesti mennä pieleen. James Reed on jo varoitellut muita matkalaisia siitä, että ruokavarastot eivät ehkä riitä ja täydennystä ei todennäköisesti ole tarjolla aikoihin. Pitäisi olla säästäväinen. James Reedin ilmoituksesta ei innostuta, vaan siitä seuraa melkein käsirysy.

Mielenkiinnolla odotan jatkoa. 

Sunnuntai 16.8.

Nyt on luettu 203 sivua. Ei siis mikään hurja lukutahti, koska luen vain iltaisin ja nukahdan aikaisin. 

On syyskuu. Retkue lähti matkaan toukokuussa, mutta kirjassa tarinaa aletaan kertoa kesäkuusta eteenpäin.

Retkueen on tarkoitus kulkea uutta oikotietä, niin sanottua Hastings Cutoffia. Reitti on saanut nimensä Lansford Hastingsin mukaan. Oikotie on kuitenkin maastoltaan haastava, suorastaan mahdoton toteuttaa vankkureilla. Lisäksi osa alueesta on karua ja kuivaa tarkoittaen sitä, että osa karjasta menehtyy matkalla. Joudutaan myös karsimaan tavaroita, sillä nälkiintyneet härät eivät jaksa vetää täysiä vankkureita.

Kohtaamme Lansford Hastingsin matkanvarrella ja hän tuntuu menettäneen järkensä. Hastings myös varoittaa, ettei oikotielle kannata lähteä, koska se on vaarallinen. Donnerin kulkue päättää kuitenkin jatkaa matkaa oikotielle, koska se on alkuperäinen matkasuunnitelma.

Nyt on tarinassa tapahtunut myös yliluonnolliselta tuntuvia kohtauksia, joista osa liittyy sairaaseen matkustajaan nimeltä Luke Halloran. Tunnustan, että oli pakko googletella kesken lukemisen ja luinkin Luke Halloranin todellisen tarinan. Siihen on kirjassa lisätty “spiritualista” värikynää melko anteliaasti. Kirjan nimi The Hunger alkaa saada muotoa.

Täytyy todeta, että on erittäin vaikeaa pysytellä erossa Googlesta, kun tekisi oikeastaan mieli oitis selvittää retkueen todellinen tarina ja tutkia sen henkilöt pohjamutia myöten. Kirjailija nimittäin piirtää melko voimakkaita ja yksityiskohtaisia henkilökuvia, joten väkisinkin alan miettiä niiden todenpohjaisuutta. Muistutan itseäni: lue tämä fiktiona, sitten tutustu faktoihin.

Maanantai 17.8.

Luettu 242 sivua. 

Tapahtui murha: James Reed puukotti John Snyderin. Nyt oli pakko googlettaa ja näin tosiaan tapahtui. Tosin kirjassa motiivi on aivan tuulesta temmattu. Kirjassa puukotukseen liittyy homoseksuaalinen aspekti, jollaista ei oikeasti ollut olemassa. 

Huomaan, ettei lukemisesta tule mitään, kun olen jatkuvasti tuntosarvet pystyssä miettimässä, mikä on totta ja mikä sepitettä. Luin kirjan sivuliepeen uudelleen ja siitä saa käsityksen, että romaani painottuu käsittelemään henkilöiden välisiä suhteita äärioloissa. No juu, olisi pitänyt lukea lieve kunnolla jo aiemmin. Melkoista ihmissuhdemättöä tämä kirja nimittäin on.

Mutta nyt viimein meni jakeluun, että tämä kirja todellakin on fiktiota. Mitään ei kannata ottaa tosissaan. Mietin, miksi kirjailija on halunnut käyttää todellisia henkilöitä esikuvina tarinassaan? Miksei hän keksinyt omaa “Donner-retkuettaan” ja luonut siihen omia henkilöitä? Nyt jos ilkeästi ajattelen, niin markkinointiin liittyvistä syistä. 

Torstai 20.8.

Nyt on luettu koko kirja. Olisin ehkä saattanut nauttia kirjan lukemisesta, ellen olisi koko ajan vaivannut päätäni sillä mikä on totta ja mikä sepitettä. Myönnän siis lukeneeni kirjan ihan väärällä asenteella, mutta toisaalta aluksi luulin, että sen idea on kuvata retkuetta vahvasti faktaan nojaten.

Toisaalta en pidä siitä, miten luovasti kirjailija on käsitellyt todellisia henkilöitä ja sepittänyt muun muassa heidän taustojaan. Mukaan on saatu ympättyä insestiäkin. 

Kirjailija itse kertoo kirjan lopussa, että on haastavaa kirjoittaa todellisiin tapahtumiin perustuvaa fiktiota, kun ei ole tiedossa kuinka moni lukija tietää ennestään aiheesta. Henkilöhahmojen dramatisointi liittyy tietysti romaanin draamankaareen. Mutta joo, olisi sepittänyt kaikki henkilönsä ja laittanut ne olemaan vaikka osa retkuetta tmv.

Jos olisin lukenut kirjan täysin ummikkona pitäen sitä puhtaasti fiktiona, lokeroisin sen yliluonnolliseksi draamaksi, jossa on ripaus kauhuelementtejä mukana. Kirjan nimi saa merkityksen lukemalla ja muutenkin kaikkiin lukijassa heränneisiin kysymyksiin (paitsi jos ne liittyvät faktoihin) saapuu vastaus. 

On todettava, että en ole kohderyhmää tällaiselle kirjallisuudelle. Olisin mieluummin lukenut vaikka tietokirjan tästä Donnerin keissistä. Tosin enää ei tarvitse, sillä googlettamalla kyllä löytyy faktat.

Mietin, että lisään tähän loppuun linkkejä, mutta enpä lisää. Ensinnäkin tämä postaus on jo muutenkin niin pitkä, että onnea vaan jos tänne asti pääsit. Lisäksi uskon jokaisen osaavan itse googlettaa ja tällöin voi myös itse valita lähteensä. Lupaan, että niitä kyllä löytyy.

 Kirjailijan sivut.

Kaksoiselämän kauaskantoiset vaikutukset

Tayari Jonesin romaani Silver Sparrow saa minut jälleen kerran pohtimaan (pohdin samaa muun muassa Peace Adzo Medien Nightbloomin kohdalla), miten merkityksellistä järjestys on siinä mielessä, kuka saa ensin äänensä kuuluviin: ensimmäisellä on nimittäin usein etulyöntiasema. Ensimmäinen saa aloittaa puhtaalta pöydältä, määritellä näkökulmat ja synnyttää asenteitakin. Toisena äänen saava on eittämättä altavastaaja: hänen sanojaan ja tekojaan verrataan ensimmäiseen.

Silver Sparrow’ssa on kaksi kertojaa, kaksi sisarpuolta. Toinen sisar on syntynyt avioliitossa, toinen sen ulkopuolella. Toinen sisar tietää toisen sisaren olemassaolosta, toinen ei. Yhteistä heille on heidän isänsä, James Witherspoon.

James elää “normaalia” avioelämää vaimonsa Lavernen ja tyttärensä Chaurissen kanssa Atlantassa. Siinä sivussa James vierailee Gwenin ja toisen tyttärensä Danan luona, jotka niinikään asuvat Atlantassa Yhdysvalloissa. Vaikka Gwen ja Dana ovat tietoisia Jamesin kaksoiselämästä, heidän täytyy pysytellä hiljaa ja piilossa. Olisihan se nyt ihan kamalaa, jos tulisi yleisesti tietoon Jamesilla olevan avioton lapsi ja avioliiton ulkopuolinen suhde.

Romaanin ensimmäisessä osassa äänen saa Dana. Jamesin ja Gwenin tarina on alkanut jo aikoja sitten ja se avataan lukijalle melko tarkasti. Romaanin nykyaika painottuu pääasiassa 1980-luvulle, mutta tarina tietysti etenee siitä myöhemmäksikin.

Mitä vanhemmaksi Dana varttuu, sitä enemmän tämä omituinen perhekuvio alkaa häntä häiritä. Danaa tuntuu riivaavaan sisar- ja perhekateus. Välittääkö isä enemmän Chaurissesta kuin hänestä? Kipuilu isän suosiosta vain voimistuu iän karttuessa.

Myöhemmin Dana kiinnostuu sisarpuolestaan Chaurissesta, josta hänen pitäisi pysytellä kaukana. Sallittua on vain tarkkailu ja sitä Dana harjoittaa äitinsä kanssa. Tarkkailun kohteena ei ole vain Chaurisse, vaan tietysti myös Laverne. Dana pysyttelee erossa Chaurissesta, kunnes sitten eräänä päivänä ei enää malta mieltään, vaan varta vasten hakeutuu Chaurissen seuraan.

Kirjan toinen osa antaa äänen Chaurisselle ja siinä selviää vastaavasti Jamesin ja Lavernen pitkä yhteinen historia ja miten he päätyvät avioliittoon. Kyseessä ei nimittäin ollut varsinaisesti mikään rakkausliitto ainakaan aluksi.

Chaurissen lapsuusaika käsitellään melko suurpiirteisesti ja tarina jatkuukin pian siitä, mihin se ensimmäisessä osassa eli Danan kertomana jäi.

Koin Chaurissen osuuden jossain määrin latteampana kuin Danan. Lisäksi Chaurisse jää etäisemmäksi muutenkin. Sisarusten niin sanottu ystävyyskin jää minulle hämäränpeittoon: mitään varsinaista ystävyyttä en nimittäin kokenut siskosten välille koskaan edes syntyneen. Pikemminkin kyseessä on Danan puolelta kaiketi uteliaisuus ja tietämättömän Chaurissen puolelta toive, että saisi sydänystävän.

Kirjailijan sivut


Tayari Jones: Silver Sparrow
Oneworld Publications, 2020
s. 340

Elämää tuhoutuneella maapallolla

Tyypillinen asetelma dystopioissa, jotka olen lukenut:

Maapallo on (syystä tai toisesta) jollain tasolla tuhoutunut ja suurin osa ihmisistä on kuollut. Eloonjääneet pyrkivät elelemään parhaansa mukaan maailmassa, josta kaikenlainen infrastruktuuri on murentunut.

Katie Halen romaanissa My name Is Monster maapalleron on tuhonnut sodankäynti, jossa on käytetty myös biologista asetta: ilmeisesti jonkin sortin virusta, joka armotta tappaa kantajansa. Sodan syitä ei avata, vaan painopiste on yksittäisen henkilön selviytymisessä. 

Tämä yksittäinen henkilö on nimeltään Monster, joka huuhtoutuu jonnekin Skotlannin rannikolle. Hän on ilmeisesti säilynyt hengissä piileskelemällä Huippuvuorten siemenholvissa. Melko pitkän matkan hän ajelehti veneellään, kun Skotlantiin asti päätyi.

Monsterin menneisyys eli aika ennen sotaa valottuu melko niukasti lyhyin muistoin ja takautumin. Monster itse määrittelee tarinansa alkavan siitä, kun sota on päättynyt ja hän huuhtoutuu Skotlantiin. Monster ei mielestään ollut kiinnostava henkilö ennen sotaa ja nyt on pakko todeta, että ei ole sodan jälkeenkään. 

Vaikka olosuhteet olisivat kiinnostavat, ei se tee epäkiinnostavasta henkilöstä automaattisesti kiinnostavaa. Sillä kiinnostava henkilö on kiinnostava epäkiinnostavissakin olosuhteissa. Toki olosuhteet voivat muuttaa ihmistä siten, että hänestä löytyy uusia piirteitä ja hänen on pakko muuttua. Sellaista ei tunnu Monsterille käyvän. 

Sivuhuomio: Itse asiassa koin Monsterin aluksi kiinnostavana henkilönä, siis lähinnä hänen lapsuusaikansa, jos hänen persoonaansa vain olisi avattu enemmän. Niin ei käy, Monsterista muodostuu hämmentävä kuva joka on sekoitus välinpitämättömyyttä ja tunteettomuutta. Koin hänen suhtautumisensa vanhempiinsakin melko tunneköyhänä. Syitä tai Monsterin sisäistä logiikkaa kylmäkiskoisuudelle ei avata.

Monsterin persoonan yllä leijuu sumuverho, joka ei ikinä väisty. Kun hän kuitenkin on romaanin ainoa (noin ensimmäiset sata sivua) varsinainen henkilöhahmo, olisi suotavaa että hänessä on karismaa tai muuta taikaa, joka saa lukijan kiinnostumaan hänestä. Valitettavasti itse en saanut Monsterista oikein mitään otetta: hän on kuin kuiva sammal, joka murenee kun sitä puristaa.

Kun Monster kohtaa villiintyneen lapsen, ajattelen että tarina saa tuulta siipiensä alle. Väärä hälytys. Tämä lapsukainen on suunnilleen yhtä epäkiinnostava ja tylsä kuin Monster, joka luulee löytäneensä muovailuvahan.

Häiritsee tämä oma nihkeyteni, mutta kun oikeastaan mitään ei avata kunnolla, jää tarina ontoksi. Dystooppisen maailman kuvauskaan ei juuri muista vastaavista poikkea (on autiota, aavekaupungista käydään etsimässä ruokaa ja muita tarpeita, villiintyneitä koiria pelätään ymv.), joten silläkään saralla ei esiinny varsinaisesti mitään erityisen kiinnostavaa. Käteen jää siis lattea ja melko mitäänsanomaton lukukokemus ja nyt voin rehellisesti todeta, että enpä olisi missannut mitään, jos olisin jättänyt tämän kesken, kuten mielessäni käväisi muutamankin kerran.

Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Moni on tästä kirjasta pitänyt ja saanut siitä selkeästi enemmän irti kuin minä.

Katie Hale: My Name Is Monster
Canongate, 2019
s. 311

Sodanjälkeinen kolmiodraama Vietnamissa

 

Duong Thu Huong: No Man’s Land
alkuper. Chốn vắng, 2002
Hyperion East, 2005
vietnamista englannintanut Nina McPherson ja Phan Huy Duong
s. 450

Huomio: tämä postaus sisältää mietoja juonipaljastuksia. Osa on mielestäni ennalta arvattavia, mutta varoituksen sana nyt kuitenkin. Tätä ei-juonivetoista romaania on mahdoton käsitellä, ellei avaa joitakin yksityiskohtia. Kokonaisuuden kannalta ovat mielestäni melko merkityksettömiä, koska itse tapahtumia tärkeämpää on se, miten niitä käsitellään ja vatvotaan.


Sota katkaisee nuoren Bonin elämän ja unelmat. Hän lähtee sotaan jättäen taakseen tuoreen vaimonsa Mienin, jonka kansa lempi ei ehtinyt kauan leiskua. 

Vietnam, 1975. Sota on juuri päättynyt.

On kulunut kolmisentoista vuotta siitä, kun Bon jätti taakseen kotikylänsä (nimetty yleisesti vain Mountain Hamletiksi) ja Mienin. Bon palaa Mountain Hamletiin haavoittuneena ja rutiköyhänä aikeenaan jatkaa elämäänsä Mienin kanssa siitä, mihin se ennen sotaa jäi.

Vaan Mienillä on uusi aviomies Hoan, ja poika Hanh. Mien ja koko kylä ovat eläneet uskossa, että Bon on kuollut aikoja sitten rintamalla. Ei käy kuitenkaan kiistäminen etteikö Bon olisi urhoollinen sotilas, jonka panosta maalle ei voi ohittaa. Mienin on tehtävä valinta (avio)miesten välillä ja kylän vanhin muistuttaa, että Bonin uroteot on pidettävä mielessä päätöstä tehdessä.

Tästä alkaa triangelidraama, joka suistaa kaikkien kolmen elämät raiteiltaan. Otaksun, että kunniallisuus ja mahdollisesti Mienin kokema paine (joko kuviteltu tai todellinen) kyläläisten taholta saa hänet tekemään tuhoon tuomitun valinnan – hän palaa Bonin luokse.

On vaikea käsittää Mienin päätöstä, ellei sen tosiaan ajattele liittyvän kunniaan ja ehkä joihinkin perinteisiin. Mienin ja Hoanin suhde on nimittäin erikoislaatuisen kaunis ja pariskunta on kokenut kaikenlaista yhdessä. On selvää, että molemmat – rakastamisen lisäksi – kunnioittavat ja arvostavat toisiaan. 

Mutta Mienin valintaan ei Hoanilla ole mitään sanomista. Hoan ilmeisesti ymmärtää jollakin tasolla Mienin päätöksen eikä vaikuta siitä edes järin yllättyneeltä. Ehkä hänkin aluksi ajattelee, että kunnian nimissä niin on tehtävä. Koska Bon on ensimmäinen aviomies ja vieläpä sotasankari, ei ole muuta vaihtoehtoa.

On selvää, ettei Mienillä enää ole rakkaudellisia tunteita Bonia kohtaan. Heidän suhteestaan on kulunut yli kymmenen vuotta eivätkä he edes ehtineet olla yhdessä kuin jokusen kuukauden ennen kuin sota heidät erotti. En voi olla ajattelematta, miten itsekäs ja harhainen Bon on palatessaan yli vuosikymmenen kuluttua kuvitellen voivansa vaatia Mienin itselleen ja jatkaa siitä, mihin he joskus jäivät. Ei mikään – edes ihmiset – ole enää samaa.

Bonilla ei ole mitään muuta kuin Mien. Tai niin Bon jääräpäisesti ajattelee. Kun välähdyksiä Bonin sotavuosista avautuu, käy selväksi että Bonilla olisi ollut useitakin risteyksiä, joissa valita toisenlainen tie. Toisaalta sodan brutaalisuus on traumatisoinut Bonin eikä hän ajattele selkeästi.

Kirjailija yrittää olla neutraali, antaa lukijan itse valita puolensa, mikäli niin haluaa tehdä.

Bonin (sota)taustan takia häntä pitäisi kai sääliä. Edes hippusen. Minulta ei oikein sääliä irtoa. Bon saa useitakin mahdollisuuksia ja häntä tuetaan, mutta hän ei jaksa tai halua tarttua annettuun apuun. Hänen päähänsä mahtuu lähinnä Mien ja se, miten hän voisi omistaa Mienin kokonaan. Koska silloin hänen elämänsä ilmeisesti palaisi raiteilleen ja sodan kauhutkin unohtuisivat. Tuntuu ettei Bon kykene ajattelemaan kuin itseään, omia (pakkomielteisiä) tunteitaan. Muiden tunteet ja elämät – mitä niistä.

Hoanin pitkämielisyys ja rakkaus Mieniä kohtaan on liikuttavaa. Kunnes sekin mielestäni hieman tahraantuu. Hoan päätyy käsittelemään eroaan Mienistä porttolassa, koska paneskelu on vissiin ainoa tapa käsitellä tunteita. Käy mielessä, että kirjailija on halunnut piirtää muuten niin kunnolliselle Hoanille edes yhden kyseenalaisen piirteen laittamalla hänet ajattelemaan kyrvällään.

Koin että nämä ilotalotouhut eivät oikein istu Hoanin persoonaan ja itse asiassa Hoan itsekin on vähän yllättynyt. Että miten ihmeessä tällainen hienostunut mies sortuu panemaan porttoa saastaisen korttelin saastaiseen huoneeseen. Mainehan siinä menisi, jos kiinni jäisi. 

Mainittakoon, että minua ei sinänsä häiritse bordellitouhut, mutta Hoanin kohdalla en vain mitenkään voi ymmärtää niitä. Kenties minussa asuu pieni romantikko (tai sitten järki-ihminen), joka olisi odottanut Hoanilta hieman enemmän, jotain. En tiedä mitä. Ehkä yläpäällä ajattelua. Toisaalta varmasti tieto siitä, että Mien joutuu viettämään yönsä Bonin makuukammarissa, hieman ahdistaa Hoania. 

No Man’s Land osoittautui varsin erilaiseksi kuin kuvittelin. En varsinaisesti tiedä, mitä kirjalta odotin mutta en ainakaan tällaista ihmissuhdevatvomista. Kirjan alku on kiehtova ja pitää otteessaan, vaikkei juuri mitään tapahdu ja sivupoluille pompsahdetaan milloin mistäkin syystä ja niillä viivytään juuri niin kauan kuin viivytään.

Varsin runsas romaani siis kaiken muun paitsi juonen tiimoilta enkä mainitse tätä sinänsä negatiivisessa mielessä. Tämän luki loppuun ihan helposti ja mielenkiinto pysyi yllä joskin eriasteisena läpi koko kirjan. Kliimaksi jäi kuitenkin puuttumaan. Eittämättä tässä on kyllä teos, jonka miljöö, tunnelma ja henkilöt jäävät mieleen todella pitkäksi aikaa.

Duong Thu Huongilta on käännetty englanniksi muutamia muitakin romaaneja ja kyllä ne mielelläni luen, jos käsiini saan. 

Sodan kukat

 

Geling Yan: The Flowers of War
alkuper. 金陵十三钗 2007
Vintage, 2012
englannintanut Nicky Harman
s. 250

Japanin muinaiset suuruudenhullut invaasiot Itä-Aasiassa kohdistuivat luonnollisesti myös Kiinaan. The Flowers of War käsittelee vuoden 1937 Nanjingin tapausta (fiktiivisesti), joka tunnetaan nimillä Nanjing Massacre tai Rape of Nanjing.

Nanjing, Kiina. Joulukuu 1937. 

Japanilaisten sotilasjoukkojen vallatessa Nanjingin yhdysvaltalainen Isä Engelmann ottaa hoteisiinsa koulutytöt, joiden vanhemmat eivät pääse lapsiaan noutamaan (koska ovat ulkomailla tmv.). Hän uskoo ja luottaa siihen, etteivät japanilaiset hyökkää kirkkoon: onhan kirkon alue (sota)neutraali.

Isä Engelmannin kirkkotiluksille saapuu myös joukko läheisen ilotalon prostituoituja etsimään turvapaikkaa. Jokseenkin vastahakoisesti Isä Engelmann päästää heidätkin kirkon suojaan. Vaan mitä tehdä, kun oven taakse ilmestyy haavoittuneita kiinalaisia sotilaita etsimään turvaa.

Isä Engelmannin luottamus kykyynsä suojella vieraitaan alkaa horjua. Ruuasta ja vedestä on pulaa, mutta vielä kauheampia ovat uutiset ja huhut, joita Nanjingissa pyörii. Japanilaiset sotilaat ovat brutaaleja eivätkä noudata sotaetikettiä. Muille ns. neutraaleille alueille on tunkeuduttu ja niistä on viety väkivalloin sekä miehiä että naisia.

Myös rintamalla (japanilaisten) toiminta on laskelmoitua ja julmaa. Mutta voiko sodalla edes olla etiikkaa? Tai yhteisiä “sääntöjä”. Romaanissa on eräs hyvin häiritsevä rintamakuvaus, jonka kiinalainen sotilas kertoo Isä Engelmannille. Lukijaa helpottaa tieto, että sotilas pelastui, mutta entä sitten. Onko tilanteesta selviäminen vain yksi voitto loputtomassa taistelussa.

Isä Engelmann joutuu tekemään päätöksiä, joita ei haluaisi tehdä. Entä miten elää päätöstensä kanssa... Huomaan nostavani Isä Engelmannin tikunnokkaan, vaikka kirjassa on useampi näkökulma ja oikeastaan Isä Engelmannin osuus on melko suppea. Mutta hän on alati läsnä, vaikka olisikin taustalla. Isä Engelmann on viimeinen sana ja viimeinen päätös.

Minulle tämän kirjan ainoa lohtu on nimenomaan Isä Engelmann ja hänen uskonsa. Ja hyvyytensä, joka tuntuu tulevan sydämestä ja rakkaudesta Jumalaan eikä vaikuta lainkaan tekopyhältä. Mainittakoon, että uskonnollista otetta tässä kirjassa on melko vähän, vaikka kirkkomailla ollaankin, mutta koen että uskoa ei tarvitse selittää eikä siitä tarvitse jauhaa – sen kyllä huomaa, jos sitä on.

Jostain syystä tämä kirja meni suoraan sydämeeni. En ole uskossa, mutta ei minua haittaa, jos romaanissa on uskonnollisia raiteita: eivät ne ole uhka minuudelleni tai millekään. Tosin monissa (ei kaikissa kuitenkaan) lukemissani uskontoa käsittelevissä tai sivuavissa kirjoissa uskonto on kuvattu enemmänkin ongelmallisuuden näkökulmasta. Tässä kirjassa usko näkyy teoissa, ajatuksissa. Hvyytenä, mutta ei kliseisellä tavalla. Usko on kaunista, kun sitä ei käytetä sorron välineenä tai lyömäaseena. Sellainen ei minun silmissäni tosin ole edes uskoa.


Pakollinen huomio: tämä miete on todella yksipuolinen ja painottuu (kristin)uskoon ja Isä Engelmanniin eli asioihin, jotka periaatteessa ovat romaanissa marginaalissa. Vaikka romaanin aihe on karmaiseva, pidin tästä kokonaisuutena todella paljon enkä siis osaa edes eritellä miksi.

Jos ei Nanjingin verilöyly ja raiskaukset ole tuttuja, tästä voi katsoa lyhyen dokumentin aiheesta. Japani ei ole edelleenkään myöntänyt tekojaan eikä siten pyytänyt anteeksi. 

Orpolapsen tarina

Rose Tremain on suosittu brittiläinen kirjailija, josta ei kaiketi kukaan maassa asuva ole voinut välttyä kuulemasta, ellei asu maakuopassa tai ole luku/kielitaidoton. Minullekin Tremain on nimenä tuttuakin tutumpi ja olen häneltä muutamia haastatteluja lukenut, mutta en yhtään kirjaansa ennen kuin nyt.

 

Rose Tremain: Lily
Vintage 2021
s. 274

Kirjan nimihenkilö Lily hylätään vastasyntyneenä puiston portille Lontoossa vuonna 1850. Sieltä hänet pelastaa muuan nuori poliisi ja vie orpokotiin. Kyseinen laitos on nimeltään The Foundling Hospital, joka on oikeasti ollut muinoin olemassa. 

Suhtautuminen lapsiin ja lastenhoito tuohon aikaan oli hieman erilaista kuin nykyään. Kuri orpokodissa on ankara ja rangaistukset vähintään yhtä ankaria. Sopeutuminen orpokotiin on Lilylle vaikeaa, sillä hän on viettänyt ensimmäiset kuusi vuotta sijoituskodissa, jossa hän on saanut kokea äidinrakkautta ja perheeseen kuuluvuutta.

Romaanin kannessa kerrotaan kirjan olevan kertomus kostosta, mikä tietysti tällaista (kirjallisuudessa) kostonhimoista ihmistä kiehtoo. Heti alussa on myös selvää, että on tapahtunut murha ja murhaaja on Lily, joka kärvistelee omatuntonsa ja kiinnijäämisen pelon kanssa. 

Kuitenkin, mielestäni romaani on enemmänkin Lilyn kasvutarina kuin niinkään kertomus kostosta. Siitä miksi Lily päätyi tekemään mitä teki ja miten se vaikuttaa hänen elämäänsä sen jälkeen. Kostamisesta itsessään ei varsinaisesti jauheta kuin lyhyesti noin yhdessä kohdin, kun Lily mielessään reflektoi tekoaan ja motiivia. Jos siis kostoteema ei innosta, ei kannata ainakaan sen takia jättää romaania lukematta.

Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, mutta molemmissa Lilyn näkökulmasta. Mennyt avautuu nykyajan rinnalla takaumin omissa luvuissaan. Lily on nykyajassa 17-vuotias ja hän työskentelee peruukintekijänä Belle Prettywoodin yrityksessä. Belle on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka kohtelee Lilyä hyvin. Bellen osuus romaanissa on jää lopulta melko ohikiitäväksi, mutta sellaisia jotkin suhteet elämässä ovat.

Samoin etäiseksi jää Lilyn vauvana pelastanut poliisi, joka on läsnä taustalla koko romaanin ajan. Hän on mysteerimies kirkon takarivissä, kunnes eräänä päivänä muuttu lihalliseksi. En päässyt käsiksi poliisin pakkomielteeseen (sitä se nimittäin mielestäni on) Lilyä kohtaan enkä myöskään Lilyn tunteisiin poliisia kohtaan. 

Hurjia juonenkäänteitä odottavalle en tätä suosittele, sillä tämä on ehdottomasti tunnelmaromaani, joka lipuu arkisesti päivästä toiseen, ajasta toiseen. Tunnelma itsessään on melankolinen ja kohtuullisen ankea. Oikeastaan Belle on ainoa nauru muuten hymyttömillä huulilla. Nopea ohikiitävä nauru, joka loppuu yhtä äkkiä kuin alkaakin.

Ihan luettava romaani, mutta ei ilmeisesti kuulu Tremainin parhaimmistoon. Lily herätti kuitenkin kiinnostukseni lukea lisää kirjailijalta. Käsittääkseni Rose Tremainilta on suomennettu vain yksi romaani, Soitto ja hiljaisuus (alkuper. Music and Silence).

Kirjailijan sivut

Kiina kymmenellä sanalla

 

Yu Huan teos China in Ten Words (suom. Kiina kymmenellä sanalla) kuvaa Kiinaa nimensä mukaisesti kymmenen sanan kautta. Teos antaa mielenkiintoisen kuvan Kiinan lähiajoista – Maon kulttuurivallankumouksesta teoksen nykyaikaan eli 2010-luvulle.

Itse asiassa tämän teoksen luettuani ymmärrän nyt eri tavalla (laajemmin) jokunen vuosi sitten lukemaani Yu Huan romaania Xu Sanguanin elämä ja verikaupat. 

China in Ten Words alkaa ihmisistä, People. 

As I write these characters I have to look a second time to make sure I have them right. That’s the thing about this word: it feels remote, but it’s so familiar, too. I can’t think another expression in the modern Chinese language that is such anomaly – ubiquitous yet somehow invisible. In China today it’s only officials who have “the People” on their lips every time they open their mouths, for the people themselves seldom use the term – perhaps they hardly recall its existence. We have to give those voluble officials some credit, for we rely on them to demonstrate that the phrase still has some currency.

Eri kulttuurit ja kielet kiinnostavat, sillä ne vaikuttavat siihen, miten hahmotamme maailmaa ja miten ajattelemme. Kieli ei ole pelkästään viestinnän vaan myös ajattelun väline. Siksi eri kielten kieliopit ja rakenteet kiinnostavat, vaikken kieltä osaisikaan. Olen lukenut, kuunnellut podcasteja ja katsonut Yutubesta videoita liittyen mandariini-kieleen ja myös sellaisia, joissa pohditaan kantoninkiinan ja mandariinin eroja (liittyen lähinnä ääntämiseen ja laulamiseen). Minua kiinnostaa, miten asioita ilmaistaan ja mitä sanoja käytetään.

Yu Hua on valinnut mielenkiintoiset sanat, joilla hän kuvaa Kiinaa tietyssä aikajaksossa ja siinä samalla hän avaa jossain määrin omaa elämäänsä. Kyseessä on siten muistelmatyyppinen teos, jonka painopiste ei kuitenkaan ole kirjailijassa itsessään. Valittujen sanojen tiimoilta hahmottuu kehitys, joka Kiinassa on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut.

Täytyy ihan ihailla Yu Huan taitoa saada valitsemistaan sanoista irti niin paljon ja lisäksi sijoittaa ne laajempaan kontekstiin (ei siis vain itseensä). Maon kulttuurivallankumous pompsahtaa pintaan jokaisessa luvussa tavalla tai toisella ja se kielii kyseisen ajan merkittävyydestä Kiinan lähihistoriassa.

Teos ei ole sivumäärältään suuri, mutta sisällöltään sitäkin runsaampi ja tämän sanon hyvässä mielessä: kirjassa ei ole mitään turhaa. Jos Kiinan lähihistorian ilmiöt ja talouskasvu vähänkin kiinnostaa, on tämä hyvä perusteos niihin tutustumisessa.

Yu Hua: China in Ten Words
Duckworth. 2013
s. 225
Yu Hua on käsittääkseni kääntänyt kirjan itse englanniksi
Suomennettu nimellä Kiina kymmenellä sanalla

Matkalla tuonpuoleiseen

 

Jos olisin tajunnut Sanaka Hiiragin romaanin The Lantern of Lost Memories (suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo) käsittelevän kuolemaa, olisin jättänyt sen lukematta. Nyt ei ole sellainen aika, että jaksaisin ajatella kuolemaa/kuolemista yhtään enempää, joten huonostipa olin tehnyt taustatyöni kirjan suhteen.

Vaan koska olin aloittanut kirjan lukemisen, en sitä viitsinyt keskenkään jättää ja hyvä niin. Sillä jälleen tuli muistutus siitä, että joskus käsittelytapa merkitsee enemmän kuin itse aihe. Mistä tahansa aiheesta voi saada suunnilleen mitä tahansa riippuen, miten sitä käsitelään.

The Lantern of Lost Memories on lohdullinen ja lämmin eikä oikeastaan juuri ollenkaan surullinen tai painostava, vaikka kirjan viimeisessä luvussa melko rajua tapausta sivutaan.

Hirasakan valokuvastudio sijaitsee elämän ja kuoleman rajamailla. Se on paikka, johon menehtynyt henkilö saapuu ennen viimeistä matkaansa sinne jonnekin. Studiossa henkilö käy läpi valokuvia elämästään ja valitsee kuvan kustakin ikävuodestaan lyhtyyn pyöritettäväksi – kuin hyvästiksi eletylle elämälle.

Henkilöllä on myös mahdollisuus vierailla menneisyydessä, haluamassaan ajassa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen voi elää sivusta seuraten uudelleen.

Kirjan rakenne on novellimainen: se koostuu kolmen eri henkilön tarinoista. Tai oikeastaan vain pienistä välähdyksistä heidän elämästään. Luvut toisiinsa liimaava tekijä on valokuvastudio ja siellä Hirasaka. Hirasaka itse on menettänyt muistinsa/muistonsa ja uskoo, että joskus joku hänet tunteva saapuu studioon ja tunnistaa hänet. Näin hän mahdollisesti saisi tietää jotain itsestään.

Kaikkien kolmen henkilön tarinat ovat hyvin erilaiset ja olisin mielelläni lukenut heidän elämistään enemmänkin. Erityisesti Yakuza Waniguchin osuus on kiinnostava, mutta ei eniten Waniguchin itsensä, vaan erään toisen hänen elämässään vaikuttaneen henkilön takia. Hirasakin muistinmenetyskin selviää – jos ei Hirasakille itselleen niin ainakin lukijalle.

Vaikka kirja on ihan kiinnostava ja koukuttavakin, ei siitä syntynyt minulle nyt sen kummempia mietteitä.

Sanaka Hiiragi: The Lantern of Lost Memories
alkuper. 人生写真館の奇跡, 2019
Picador 2024
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 199
suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo

Murskatut liljat

 

Jane Yangin Kiinaan 1800-luvulle sijoittuva romaani The Lotus Shoes voisi olla nimeltään myös Broken Lilies. Tarina sijoiuttuu aikaan, jolloin tyttölasten jalkojen sitominen oli lähes pakollista, jos halusi saada tyttären naitettua edes jokseenkin “kunnialliseen” perheeseen tai ylipäätään.

Jalkojen sitominen ja liljoen “kasvatus” on kivulias, vuosia kestävä prosessi mutta se tehdään rakkaudesta lapseen. Köyhissä oloissa varttuvan Little Flowerin äiti alkaa sitoa tyttärensä jalkoja tämän ollessa vasta nelivuotias. Kultaisten liljojen on tarkoitus turvata Little Flowerin elämä eli toisin sanoen turvata naimakaupat hänen vartuttua. Tuohon aikaan kultaiset liljat ei enää ollut vain ylhäisemmän väestön trendi.

Little Flowerin ollessa kuusivuotias hänen isänsä kuolee ja perhe köyhtyy entisestään. Äiti päätyy myymään Little Flowerin ylempiluokkaiseen Fongin talouteen samanikäisen tytön muizaiksi eli käytännössä (orja)apulaiseksi.  

Näin Little Flower ja Lady Fongin tytär Linjing kohtaavat toisensa. Lady Fong on suopea ja hyväntahtoinen, mutta tytär Linjingiä vaivaa kateus, joka veisi kalatkin vedestä ja sen jälkeen vielä vedet. Linjingin ansiona tai syynä voi pitää Little Flowerin orastavien kultaisten liljojen tuhoutumista.

Tarinaa kerrotaan sekä Little Flowerin että Linjingin näkökulmasta. Vaikka Linjing on taipuvainen kateuteen, ei hän ole täysin tunteeton tai ääripaha (mistä plussaa, koska mustavalkoisuus henkilöhahmoissa ei oikein innosta). Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa eikä tunnu aina täysin ymmärtävän omaa valta-asemaansa tai ainakaan vallankäyttönsä seurauksia muihin – erityisesti Little Floweriin, jonka hän näkee enemmäkin omaisuutena kuin itsellisenä henkilönä.

Little Flower on taustansa ja asemansa takia täysin alisteinen ja toisten armoilla. Hän ei silti ole alistunut kohtaloonsa, vaan tekee parhaansa vallitsevissa olosuhteissa ja haaveilee toisenlaisesta tulevaisuudesta: Lady Fong on luvannut vapauttaa Little Flowerin, jos hänet saadaan naitettua. Avioliitto merkitsisi Little Flowerille ulospääsyä orjamaisesta asemastaan, sillä hän ei halua omistaa elämäänsä Linjingin palvelemiselle.

Epämiellyttävä tragedia Fongin taloudessa turmelee kuitenkin kaikki suunitelmat ja sekä Little Flowerin että Linjingin elämänkulku muuttuu täysin. Muutos pakottaa molemmat nuoret naiset kasvamaan ja arvioimaan itseään ja mahdollisuuksiaan uudelleen. Henkilökehitystä tapahtuu erityisesti Linjingissä ja se on johdonmukaista paitsi ehkä lopun övereitä lukuun ottamatta.

The Lotus Shoes tarjoilee viihdyttävän tarinan ohella kiinnostavan ja aidontuntuisen katsauksen vallitsevan ajan asenteisiin ja käytäntöihin. Ilmassa puhaltelee moderni tuulahdus liittyen jalkojen sitomiseen: sitä ei kaikissa edistyneimmissä (eli länsimaisia vaikutteita saaneissa) piireissä enää arvosteta samalla tavalla.

Kirjailijasta: Jane Yang was born in the Chinese enclave of Saigon and raised in Australia where she grew up on a diet of superstition and family stories from Old China. (kirjan sivulieve)

Jane Yang: The Lotus Shoes
Sphere 2025
s. 385

Vastahakoinen tutkija Pohjois-Koreassa

Jang Jin-Sunin Dear Leaderin luettuani jäin jumittamaan Pohjois-Koreaan, koska miksipä turhaan vaihtaa maata kun kerran on jo siellä.

James Churchin Inspector O:sta kertovassa (luonnollisesti fiktiivisessä) sarjassa, joka sijoittuu kys. maahan, on kuusi romaania, joista The Man with the Baltic Stare on neljäs.

Sarjassa on jonkin verran jatkumoa eli enemmän saapi irti, jos lukee kirjat järjestyksessä. Lisäksi, jos ei pidä sarjan ensimmäisestä kirjasta, tuskin pitää muistakaan. Lukijan täytyy sietää epätietoisuutta ja sitä, etteivät kaikki asiat ja yksityiskohdat välttämättä koskaan selviä.

James Church: The Man with the Baltic Stare
Minotaur Books, 2010
s. 279


Inspector O on vetäytynyt eläkkeelle vuoristoon ja nauttii rauhallisesta erakkoelämästään, kunnes eräänä päivänä hänet raahataan takaisin Pyongyangiin. On tarjolla tehtävä, jonka luonne on mitä epämääräisin. O:ta ei kiinnosta mitkään tehtävät eikä värvääjää vastaavasti kiinnosta O:n vastahakoisuus saati ennen eläköitymistä tehty sopimus.

Tehtävänanto on niin epämärääinen, ettei O itsekään tiedä mitä häneltä tarkalleen ottaen odotetaan. Pitäisi kuitenkin matkustaa Macauhun lakaisemaan murhakeissi maton alle. Vastentahtoisesti ja puolipakotettuna O lähtee matkaan ja luonnollisesti havaitsee reissullaan ja jo ennen sitä, ettei mikään tietenkään ole sitä, miltä näyttää.

Soppa sakenee, kun siihen tunkee lusikkansa muutama muukin suuria visioita luova yksilö. Näyttää siltä, että Pohjois-Koreaa havittelevat sekä Etelä-Korea että Kiina, jotka pyrkivät ujuttamaan lonkeroitaan maan sisälle.

Kirjan juoni avautuu maltillisesti, sitä mukaa kun O itse alkaa ymmärtää, mitä Pyongyangissa on meneillään. Oikeastaan minulle juonta merkityksellisempää tässä kirjassa niin kuin koko sarjassa on sen henkilöt ja tunnelma. Tietynlainen kierous ja salamyhkäisyys, kun juuri mitään ei sanota suoraan, vaan käytetään kaikenlaisia vertauskuvia joita sitten tulkitaan miten tulkitaan.

Eli jälleen mainioita dialogeja, joita ei varmasti oikeasti voisi olla olemassa jäykkien muodollisuuksien ja hierarkioiden takia. Mutta kyseessä onkin fiktiivinen romaani, joten viihteellisyys sallittakoon ja siitä nautittakoon. Itse ainakin nautin.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Ihmisiä kuolee, mutta kuolemia ei sen kummemmin kuvailla tyyliin, jos nyt henkilö vaikkapa putoaa kielekkeeltä, niin siinähän sitten putosi. 

Kirjailijasta:

“The creator of this fictional North Korean policeman is James Church – a pseudonym used by a former CIA intelligence officer who worked in East Asia for decades and has visited North Korea more than 30 times.”

Lähde: https://www.independent.co.uk/news/people/profiles/james-church-the-man-who-knows-too-much-about-north-korea-8575671.html


Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007
3. Bamboo and Blood, 2008 
4. The Man with the Baltic Stare, 2010 
5. A Drop of Chinese Blood, 2012
6. The Gentleman from Japan, 2016 

Piipahdus Pohjois-Koreaan

Pohjois-Korea on niin häiritsevä “teatteri”valtio, että siitä tulee säännöllisin väliajoin luettua. Teatterilla en viittaa maan ihmisiin, vaan siihen mitä maasta ulsopäin näytetään. Sehän on kaikki yhtä teatteria: tarkoin suunniteltua ja ohjattua.

 

Jang Jin-sung: Dear Leader
Rider 2014
koreasta englannintanut Shirley Lee
s. 326

Jang Jin-Sung (pseudonyymi) avaa muistelmateoksessaan Dear Leader hieman erilaista näkökulmaa maahan, sillä Jangilla oli varsin korkea asema Pyongyangissa ja siten tietoa maan eri organisaatioista, käytännöistä ja valtarakenteista. Jang karkasi maasta ystävänsä kanssa tammikuussa 2004, jolloin vallassa oli Kim Jong-il.

Suuri osa lukemistani Pohjois-Koreaan liittyvistä kirjoista käsittelee pääasiassa maaseudulla asuvien loikkareiden kokemuksia tai ovat “ulkopuolisten” (eli esim. länsimaalaisten) kirjoittamia tietokirjoja, joissa tieto on rajallista sen vaikean saatavuuden takia.

Jang Jin-Sung toimi Pyongyangissa propagandistina ja vastavakoilijana. Hänen tehtäviään oli muun muassa perehtyä Etelä-Koreaan monenlaisten materiaalien (kirjallisuus, lehdet) avulla. Tietoja käytettiin tarkkojen oheiden mukaan erilaisiin toimiin, joiden tarkoitus oli vahvistaa diktaattorin eli Kimin asemaa palvottuna ylivertaisuutena ja rakastettuna maan isänä ynnä muuta vastaavaa. Toisin sanoen viestintää käytettiin (käytetään) tehokkaasti hyödyksi propagandan levittämisessä ja kansalaisten pitämisessä kurissa ja järjestyksessä. 

Rangaistukset (joita voi saada mistä tahansa, jos tulee tarve rangaista) koskettavat yleensä koko sukua, joten yhden henkilön möhliminen voi suistaa suvun perikatoon ts. työleireille tai/ja hautaan. Tällainen uhka hillitsee monien mahdollisia kapinointihaluja ja se on tietenkin tarkoituskin.

Se taitaa olla myös eräs painava syy, miksi Pohjois-Korea pysyy niin sanotusti ruodussa: mahdollisuudet kapinointiin on tehty niin vaikeiksi, että esim. vallankaappaus taitaa olla melko mahdotonta järjestää, vaikka riittävän monilla haluja olisi. Ainakin siihen tarvittaisiin mukaan “ylemmän tason” henkilöitä eli sellaisia, joilla on asema Pyongyangissa. Järjestelmää on vaikea muuttaa, joten muutoksen pitäisi lähteä muualta, kansalaisista.

"We must place our faith in the people of North Korea, not in the system that imprisons them."

Aivan. On valitettavasti turha toivo, että systeemi itsessään yhtäkkiä muuttuisi. Että Kim Jong-un päättäisi, ettei halua enää leikkiä diktaattoria, järjestäisi oikeat vaalit ja avaisi ovet maahan ja maasta – sisään ja ulos. Lisäksi tällainen avoimuus paljastaisi maailmalle sen järkyttävän propagandakoneiston, joka maassa pyörii ja muutkin rumat totuudet. Ei varmasti löydy Kimin dynastiasta ketään, joka asiasta vastuun ottaisi. Liian häpeällistä. Ja anyway, why bother.

Mutta miksi ihmeessä hyvässä asemassa ja mukavaa elämää viettävä Jang loikkasi? Tapahtui kammottava asia: nimittäin ystävälle lainattu kirja katosi. Kyseessä oli teos, jota ei missään nimessä saanut kukaan ulkopuolinen nähdä saati lukea: kirja oli Etelä-Koreaa totuudellisesti käsittelevä teos, jonka Jang lainasi ystävälleen, koska halusi hänenkin näkevän toisenlaisen puolen kys. maasta – sellaisen, jota ei ollut (vihollis)propagandalla väritetty. Jangin usko oman maansa ylivertaisuuteen oli jo alkanut rakoilla.

Ystävä unohti kirjan bussiin ja jäljet johtivat ensin Jangiin, sitten ystävään jonka repussa kirja oli ollut. Ystävysten korkea asema hidasti tutkimuksia ja antoi hetken aikaa tehdä päätös: oli joko paettava tai todennäköisesti päädyttävä työleirille (josta tuskin olisi paluuta). Mahdollisesti myös ystävysten vanhemmat joutuisivat vaaraan poikien teon takia. Siksi oli parempi olla kertomatta mitään ja vain kadota.

Pidin kirjan tasapainoisesta rakenteesta, jossa juonen (tapahtumat, jotka johtivat pakoon ja itse pakomatka, josta ei käänteitä puutu) rinnalla Jang kertoo arjesta ja taustastaan sekä valottaa Pyongyangissa toimivia eri osastoja ja niiden tehtäviä sekä sitä, miten valta on rakentunut ja keskittynyt. Mikään ei ole sattumanvaraista, vaan Pohjois-Korea pyorii tarkan suunnitelman mukaisesti Kimin (silloin Jong-il, nyt Jong-un) toimiessa kapellimestarina. Seuraavaa kapellimestaria voi vain arvailla.

Jang Jin-sung asuu nyttemmin Etelä-Koreassa ja on maan kansalainen. Googlettamalla löytyy haastatteluja ynnä muuta, myös eräs epämukava uutinen muutaman vuoden takaa.

Mitä luut kertovat

Jacob Rossin romaani The Bone Readers sijoittuu kuvitteelliselle Camahon saarelle Karibialla. Esikuvana lienee Grenada, jossa kirjailija on syntynyt (1956) ja varttunut ennen kuin muutti Brittilään 1984.

 

Jacob Ross: The Bone Readers
Sphere 2018 (ensimmäisen kerran julkaistu UK:ssa by Peepal Tree Press 2016)
s. 264

18-vuotias Michael “Digger” Digson on juuri päässyt koulusta (oletan että lukiosta tai vastaavasta) erinomaisin arvosanoin, joilla voisi hakea yliopistoon opiskelemaan. Ainoa ongelma on, ettei Michaelilla ole rahaa. Äiti on kadonnut ja oletettavasti kuollut eikä isää kiinnosta poikansa opiskelujen rahoittaminen.

Kun Michael epäonnekseen (tai kenties myöhemmin ajateltuna onnekseen, who knows) sattuu todistamaan murhaa keskellä katua, hänet roudataan kuulusteltavaksi. DS Chilman, joka johtaa murharyhmää, käyttää kyseenalaisia keinoja pakkovärvätäkseen Michaelin joukkoihinsa. Ja niin alkaa vastentahtoisen Michaelin ura poliisina.

Omaperäisen ja -päisen Chilmanin pakkomielle selvittää tietyn, vuosia sitten kadonneen nuorukaisen kohtalo työllistää murharyhmää ja johtaa tutkimukset lopulta erään massiivisen tapauksen jäljille. Lisäksi Michaelia vaivaa äitinsä kohtalo, jota hän alkaa vapaa-ajallaan tutkia. 

The Bone Readersista persoonallisen ja kiehtovan tekee ehdottomasti sen miljöö ja henkilöhahmot, jotka yhdessä rakentavat kuvaa saaren kulttuurista ja käytännöistä. Ross ei selitä, vaan näyttää ja siitä syntyy autenttisuuden tunne – ja tunne, että kirjailija luottaa lukijan älyyn ja päättelykykyyn.

Jonkin verran esiintyy miehistä machoilua, mutta ymmärrän sen kulttuuriin liittyvänä piirteenä. Vastapainona miehiselle örhistelylle romaanissa on vahva naishenkilö, mysteerinen vastikään murharyhmään värvätty neiti Stanislaus, joka pistää tarvittaessa miehille jauhot suuhun eikä muutenkaan kuuntele mitä tahansa sontaa. Mutta hän tekee sen elegantisti ja niin piikikkäästi, että sivalluksen voi tuntea ihossaan.

Muitakin (kohtuu)merkittäviä naishenkilöitä romaanissa on, mikä on erittäin raikas tuulahdus. Monesti tällaisista, ehkä aavistuksen “miehisistä”, dekkareista puuttuu kunnolliset naishahmot tai naiset ovat lähinnä seinäruusuja tai päiväpeittoja jos heitä on lainkaan. Siten, tässäkin mielessä tämä romaani oli erittäin positiivinen yllätys.

Kirjan kieli on pääasiassa  ns. perusenglantia, mutta dialogeissa Ross käyttää englannin kreolia, jota otaksun Grenadassa käytettävän. Se toimii, dialogit ovat eläviä ja värikkäitä, kohtaukset saattoi nähdä ja kuulla mielessään. Pienen tovin kesti, että (dialogien) kieleen tottui, mutta yllättävän nopeasti siitä saa kiinni.

Tähän kirjaan on olemassa jatko-osa, Black Rain Falling, jonka luen sopivan hetken tullen. The Bone Readers voitti Jhalak-palkinnon vuonna 2017, jolloin se jaettiin ensimmäisen kerran.

On luettu mangaa

Tatsuya Endon mangasarjassa Spy x Familyssa on toistaiseksi 17 kirjaa. Tuorein eli seitsemästoista on julkaistu ihan vastikään. Olen lukenut sarjasta kaksi ensimmäistä kirjaa ja odottelen kolmatta kirjastosta. Ainakin osa näistä kirjoista on suomennettu (ei ole tietoa, kuinka monta).

Kirjoihin minut sai tarttumaan kiintoisa aihe. Twilight on tietyissä piireissä “tunnettu” maineikas vakooja, joka uuden työtehtävän tiimoilta joutuu hankkimaan kulissiperheen itselleen.

Ensin alkaa lapsen metsästys ja sellainen löytyykin orpokodista. Lapsi, nimeltään Anya, tosin sattuu olemaan ajatustenlukija. Vaimon hankkiminen on vähän kinkkisempi juttu, mutta sattumien kautta Twilight törmää Yoriin ja he solmivat järkiavioliiton. Yor on tosin palkkamurhaaja. Twilight itse on peite-elämässään psykiatri. Kukaan perheestä ei tiedä toistensa salaisuuksia paitsi luonnollisesti ajatuksia lukeva Anya, joka tulkitsee niitä (ajatuksia) ikäisensä eli kuusivuotiaan ymmärryksellä.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa avautuu romaanin miljöö ja maailma sekä tuodaan esiinTwilightin menestys vakoojana. Pääasiassa keskitytään kuitenkin feikkiperheen etsimiseen ja sitten Anyan saamiseen tiettyyn eliittikouluun, koska Twilightin toimeksianto sitä vaatii.

Hauskaa ja koukuttavaa luettavaa ja katsottavaa. Näitä lukisi mielellään enemmänkin putkeen, koska tarina jää aina kiinnostavaan kohtaan. Kirjojen saatavuus kirjastosta on kuitenkin hidasta eikä saatavilla edes ole kaikkia kirjoja.

Harkitsen jätänkö sarjan lukemisen kesken ja siirryn katsomaan sitä Netflixistä. Sattumoisin nimittäin huomasin, että tästä sarjasta on tehty piirretty ja siitä on Netflixissä katsottavissa kaikki kolme tähän mennessä julkaistua kautta.

En varsinaisesti ole piirrettyjen ystävä, vaikka olen aikuisiällä joskus katsonut muun muassa Simpsoneita. Siitäkin on tosin aikaa ja katsoin niitä vain silloin, jos olin aivokuollut enkä jaksanut tehdä mitään – edes lukea.

Aikuisiällä katsomistani animaatioista tulee mieleen Wallace & Gromit. Niitä katseltiin yleensä vaihtelevalla kokoonpanolla sunnuntai”aamuisin” ystävän luona, kun olimme saaneet itsemme hereille viettämään krapulaa.

"Lumikellot kuutamossa"

Naiset koe-eläiminä

Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).

 

Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332

Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.

Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.

Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.

"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.

Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.

Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.

Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.

Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.

Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.

Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.