Hae tästä blogista

torstai 12. toukokuuta 2022

Raiskaustapaus

 

Shiori Iton teoksen nimi Black Box viittaa raiskaukseen, joka tapahtuu suljettujen ovien takana ja on siten vaikea todistaa että mitään raiskausta on tapahtunut. Siispä tapauksesta ei suostuta nostamaan syytettä, vaikka aihetodisteita on.

Tämä on iso ongelma Japanissa. Tai ei se ole ongelma raiskaajille tietenkään. Noriyuki Yamaguchikin olisi päässyt pälkähästä, ellei Ito olisi sinnikkäästi päättänyt saada oikeutta.

Huomio tähän väliin: Ito ei kirjoittanut Black Boxia saadakseen huomiota itselleen, vaan koska haluaa nostaa esiin tämän epäkohdan Japanin lainsäädännössä, joka on paikoin varsin vanhentunut. Ito avaa seikkaperäisesti lainsäädäntöä raiskausten/seksuaalisen väkivallan osalta ja hänen oma keissinsä toimii mielestäni enemmänkin kehyksenä ja esimerkkinä. Toki hän kuvaa myös sitä, miten raiskaus vaikutti ja yhä vaikuttaa häneen.

Suuressa osassa raiskaustapauksia, uhri ja raiskaaja tuntevat toisensa. Näin on myös Iton tapauksessa. Hän tapaa Noriyuki Yamaguchin New Yorkissa työskennellessään journalistiopintojensa ohessa pianobaarissa tarjoilijana. Juttua syntyy, koska Yamaguchi on (media)alalla ja voi mahdollisesti auttaa Itoa löytämään työtä. Kyse on professionaalisten suhteiden luomisesta.

Kuluu muutama vuosi.

3.4. 2015.  Ito ja Yamaguchi tapaavat Tokiossa. Kyseessä on työhön liittyvä tapaaminen, joka toteutetaan ravintolassa syöden ja juoden kuten on melko tavanomaista Japanissa. Itolla ei siten ole syytä epäillä, että taustalla olisi muutakin.

Itolta katkeaa filmi kesken illan. Hän havahtuu yöllä siihen, että Yamaguchi raiskaa häntä. Hän on Yamaguchin hotellihuoneessa.

Ito kertaa illan ja yön tapahtumat. On melko todennäköistä, että Yamaguchi on huumannut Iton, mutta sitä ei tietenkään voida todistaa.

Muunlaisia todisteita saadaan. Muun muassa hotellin valvontakamerasta käy ilmi, että Yamaguchi on raahannut Iton hotelliin. Ito on avuttomassa tilassa eikä pystyisi omin jaloin kävelemään. Myös heidät hotellille kyydinnyt taksikuski antaa oman lausuntonsa, joka puoltaa Iton näkemystä.

En aio mennä yksityiskohtaisesti näihin, koska ne voi lukea kirjasta.

Tämä on aika hyhmäinen keissi, sillä on selvää että Yamaguchia suojelee myös hänen korkea asemansa ja siteet Japanin entiseen pääministeriin Shinzo Abeen.

Iton sinnikkyys kuitenkin tuottaa tulosta ja lopulta Yamaguchi saadaan oikeuden eteen. Yamaguchi kiistää viimeiseen asti raiskauksen, vaikka myöntää penetraation. Oikeus kuitenkin katsoo, että Yamaguchi aloitti raiskauksen Iton ollessa tiedoton.

Kirjassa käsitellään myös suostumusta ja sen ilmaisemista. Suosittelen kirjaa heille, joita Japanin lainsäädäntö ja yleinen asenneilmapiiri seksuaalirikosten tiimoilta kiinnostaa.

Raiskauksen kuvaaminen on mielestäni ainoa kohta, joka saattaa joillekin lukijoille olla liikaa. Noin muuten Ito on tyyliltään asiallinen ja pysyttelee faktoissa. Hän avaa jonkin verran omaa taustaansa, mutta pysyttelee yleistasolla ja mainitsee lähinnä relevantteja asioita.

Tapaus on saanut paljon kansainvälistä huomiota, googlettamalla löytyy jos kiinnostaa perehtyä aiheeseen enemmän, mutta ei jaksa lukea kirjaa.


Shiori Ito: Black Box
alkuper.  文藝春秋, 2017
Tilted Axis Press, 2021
japanista englannintanut Allison Markin Powell
s. 213

tiistai 10. toukokuuta 2022

Juuria selvittelemässä

Olen lukenut viime aikoina ja luen edelleen. Nyt on vaihe, kun koen suurta vaikeutta saada ajatuksiani ulos, koska ne karkailevat kuin ketun aitauksessa hätyyttelemät kanat.

Tuorein lukemani romaani on Chibundu Onuzon Sankofa, joka jätti omituisen jälkimaun jota voisin kuvailla vaikkapa sanoilla “jaahas”, “vain niin”, “sillä lailla”, “selvä”.

 

Anna on mustan isän ja valkoisen äidin “rakkauslapsi”. Suhde syntyy Briteissä eikä se kauan kestä, sillä isä häipyy maisemista jo ennen Annan syntymää eikä äiti ole halukas puhumaan Annalle tämän isästä. Kun Annan äiti sitten menehtyy, jo keski-ikäiseksi ennättänyt Anna saa jäämistöstä käsiinsä isänsä vanhat päiväkirjat.

Alkaa tutustumismatka juurille.

Annan oma avioliitto on kariutumassa ja tytär jo omillaan, joten Annalla on hyvin aikaa kaivella menneisyyttä. Selviää, että Annan isä on ollut läntisessä Afrikassa sijaitsevan (kuvitteellisen) Bamanan valtion presidentti ja diktaattori.

Ja hän on yhä elossa. Ei muuta kuin tapaamaan.

Tarina herättää pohtimaan omia juuria ja taustaa, ulkopuolisuuden tunnetta. Turvallisuuden tunnetta. Anna on elänyt aikuisikänsä lähinnä miehensä siipien suojassa antaen puolison tehdä tärkeimmät päätökset.

Rasismi ja ennakkoluulot.

Anna on Bamanassakin ulkopuolinen eikä sitä epäröidä tuoda esille. Paikallisilla on omat käsityksenä (ennakkoluulot, oletukset) siitä, millaisia obronit ovat.

Sankofa on kiinnostava teos, mutta kokonaisuus jää minun makuuni latteaksi. Ehkä perimmäinen sanoma on, että koskaan ei ole liian myöhäistä löytää itseään ja paikkaansa elämässä. Tai ainakin etsimisen voi aloittaa myöhemmälläkin iällä.

Tarinassa on melko paljon rönsyjä, joille en näe perustetta. Esimerkiksi Annan tyttären syömishäiriö tuntui melko turhalta sivujuonteelta.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja pääsääntöisesti melko sujuvasti etenevä romaani, joka loppupuolella saa jopa hieman trillerimäisiä piirteitä.

Chibundu Onuzo: Sankofa
Virago 2021
s. 291

Chibundu Onuzo Wikipediassa.

sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Palkkamurhaajanaisen tilinpäätös

Tulin jälleen lukeneeksi kirjan, josta en oikein osaa muodostaa mielipidettä. Kirja jätti samalla lailla hämmentyneeksi kuin vastikään lukemani Nukentekijä. Nyt kyseessä on eteläkorealaisen Gu-Byeong-Mon romaani The Old Woman wtih the Knife.

 

Gu-Byeong-Mo: The Old Woman with the Knife
alkuper. Pagwa, 2013
Canongate, 2022
koreasta englannintanut Chi-Young Kim
s. 281


Hornclaw on 65-vuotias palkkamurhaaja, joka harkitsee eläköitymistä. Kroppa on alkanut reistailla ja salakavalasti myös muisti. Tai mieli. Ja ehkä ikääntyminen myös muuttaa ja saa aikaan menneisyydessa tapahtuneiden asioiden kertaamista ja uudelleentulkintaa.

Ja sitten menneisyys palaakin kummittelemaan nuoren nousukkaan muodossa. Lukija on askeleen Hornclaw'ta edellä, sillä lukija pystyy yhdistelemään tapahtumia ja päättelemään asioita. Hornclaw itse sen sijaan on hämillään ja pohtii motiivia nousukkaan omituiselle käytökselle, jonka aluksi pistää mahtailun piikkiin. Mutta kyseessä ei sittenkään taida olla silkka brassailu.

Kiintoisa kertomus palkkamurhaajanaisesta ja hänen alalle päätymisestään, joka valottuu hiljaksiin tarinan edetessä. Muita malleja ei oikeastaan ollut, joten Hornclaw tarttui siihen, mitä oli tarjolla. Se ei tietenkään ole synninpäästö ihmisten tappamiselle, mutta mutta… Elämän ehtoopuolella on sitten aikaa ajatella tekosiaan.

Koukuttava romaani, joka antaa juoneen liittyviä vastauksia riittävästi, mutta kaikenlainen muu pohdinta jää lukijalle. Muulla pohdinnalla tarkoitan moraalista pohdintaa ja joitakin valintoja. Oikeastaan motiivien pureskelukin jää melko lailla lukijan harteille. Samoin tunteet.

Kirja jätti varsin kliinisen olon, vaikka ilmeisesti oli tarkoitus, että Hornclaw'ssa herää tunteita ja tuntemuksia, joita hänellä ei ollut aikoihin ollut. Ne kyllä tulevat kirjassa esille, mutta ikään kuin matter of fact – eli tunne puuttuu tunnekuvauksesta (!).

Virkistävää on, että kirjan päähenkilö on nimenomaan nainen eikä ihan nuorikaan enää. Ja että tämä 65-vuotias nainen ei ole mikään avuton mummeli, jota kuvataan kehon kremppojen kautta vaikka itse asiassa Hornclaw’n kroppa kremppaakin ja sitä tuodaan esille aika paljon. Hieman ristiriitaista, mutta ehkä tarkoitus on alleviivata sitä, että rapistumisesta huolimatta naiset ovat sisukkaita. Sivuliepeessä nimittäin lukee

...no matter their age, the female of the species is alwau deadly than the male.

Kirjaa luki mielenkiinnolla, mutta kliimaksi jäi puuttumaan. Juoni sinänsä on kiinnostava ja koukuttava, mutta tunnetasolla kirja jätti kylmäksi. Mahtaako jotain olla kadonnut käännöksen myötä, jään miettimään.

Vastaavaa aihetta käsittelee muuten myös Un-Su Kim teoksessaan Plotters, joka oli enemmän makuuni. Siinä oli sellaista syvyyttä, joka tästä Old Womanista mielestäni puuttuu.

torstai 28. huhtikuuta 2022

Murhia ja poliittista vehkeilyä Shanghaissa

Qiu Xiaolongin dekkarisarja, jossa seurataan lähinnä ylikomisario Chenin työtä ja elämää on koukuttanut rauhallisuudellaan ja salamyhkäisyydellään. Luemme tätä sarjaa LauraKatarooman kanssa kahden ihmisen lukupiirissämme.

 

Nyt olemme edenneet peräti kolmanteen kirjaan eli When Red Is Black (Sceptre 2004, s. 310) tai suomeksi Musta sydän. Sarjan ensimmäinen kirja herätti eniten keskustelua, koska siinä riitti pureskeltavaa liittyen miljööseen, kulttuuriin ja politiikkaan. Erityisesti siihen poliittiseen puoleen.

Näissä kirjoissa keskeinen teema onkin Kiinan poliittinen ilmapiiri ja käytännöt 90-luvulla. Tapahtumat sijoittuvat pääosin Shanghaihin. Rikos, joka ainakin näissä kolmessa ensimmäisessä kirjassa on esiintynyt, on ollut aina murha.

When Red Is Blackissa kuolo korjaa keski-ikäisen opettajan ja luonnollisesti taustalla voi olla tai olla olematta poliittisia vaikutteita. Joka tapauksessa tapaus täytyy tutkia pikaisesti ja hienovaraisesti, ettei mitään epämukavaa vanhingossakaan päädy päivänvaloon edellyttäen että sellaista (epämukavaa) on.

Ylikomisario Chen on ottanut lomaa ja tekee sen sijaan massiivista käännöstyötä. Tapauksen tutkinta jää siten melko lailla Chenin apulaiselle Yulle.

Jos kaipaa perinteistä murhatutkintaa ja jännitystä, kannattaa nämä kirjat jättää suosiolla rauhaan. Rikos eli yleensä se murha on periaatteessa sivuseikka ja painopiste on henkilöiden ja organisaatioidenkin välisissä suhteissa.

Myös korruptiota kuvataan ja sitäkin melko monipuolisesti, sillä kommunistisessa Kiinassa korruptio on levinnyt suunnilleen joka tasolle. Korruptiota on erilaista ja osa näyttäytyy lähinnä palveluksina ja vastapalveluksina tai lahjontana.

Tämä Chen-sarja kannattaa lukea järjestyksessä, koska keskeisten henkilöiden elämässä tapahtuu muutoksia. Otaksuisin että yksittäisestä kirjasta saa enemmän irti, kun tietää aiemmat tapahtumat. Minuun tämä sarja on kolahtanut kovin, vaikka koen vaikeaksi näistä kirjoista kirjoittaminen.

Kas tässä kaikki sarjan kirjat. Ensin englanniksi ja sitten suomennos, jos sellainen on:

1. Death of a Re Heroine / Punaisen sankarittaren kuolema (minipostaus)
2. A Loyal Character Dancer / Punaisen merkin tanssija (luin tämän kirjan suomeksi, minipostaus)
3. When Red Is Black / Musta sydän (tässä postauksessa)
4. A Case of Two Cities / Kahden kaupungin tarina
5. Red Mandarin Dress / Punapukuiset naiset
6. The Mao Case / Tapaus Mao
7. Don’t Cry, Tai Lake / Kuolemanjärvi
8. Enigma of China
9. Shangai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder

perjantai 22. huhtikuuta 2022

Kun seksinukke katoaa

Yleensä kirjan luettuaan tietää pitikö kirjasta vai ei. Ainakin noin suunnilleen. Guðrún Eva Mínervudóttirin romaanin Nukentekijä kohdalla yhä emmin. Lukeminen ei ollut tuskaista eikä tarpomista umpihangessa, mutta olo on vähän pöllämystynyt. Niin että mikähän tämän kirjan pointti lopulta oli vai oliko sellaista? Pitääkö edes olla?

Ehkäpä asia selviää minulle nyt kun kirjoitan tästä kirjasta. Ja jos ei selviä, niin jääköön avoimeksi. Kirjan loput ovat joskus avoimia niin kuin elämäkin – sitä pitää oppia sietämään, ellei peräti nauttimaan.

Sveinn valmistaa seksinukkeja asuntonsa yhteydessä olevassa työpajassa Reykjavíkin laitamilla. Hän on erakoitunut eikä varsinaisesti edes kaipaa seuraa. Sveinnin rauhallinen arki häiriintyy, kun hänen pihaansa hurauttaa nainen. Selviää, että naisen autosta on puhennut kumi eikä nainen saa sitä itse korjattua. Vastentahtoisesti Sveinn tarjoutuu auttamaan.

Naisen nimi on Lóa ja hän vaikuttaa stressaantuneelta. Selviää, että Lóa on kahden tytön yksinhuoltaja eikä se ole helppoa – varsinkaan kun toinen tytöistä on vakavasti sairas. Sveinnin ja Lóan kiusallinen kohtaaminen johtaa vielä kiusallisempiin seurauksiin: Lóa nimittäin varastaa yhden Sveinnin valmistaman seksinuken.

Lukija saa aitiopaikalta seurata tapahtumien kulkua sekä Sveinnin että Lóan näkökulmasta. Lukija tietää siten enemmän ja on molempia askeleen edellä. Paljon ei tosin tapahdu paitsi ajatusten ja spekulaatioiden saralla. Luonnollisesti Sveinnin on vaikea ymmärtää, miksi Lóa on varastanut seksinuken etenkin kun Sveinn epäilee Lóanista hieman muutakin.

Lóan taas pitää Sveinniä omituisena ja mahdollisesti pervona, mutta melko harmittomana sellaisena, kunnes…

Samojen asioiden kuvaaminen kahdesta näkökulmasta on sekä toimiva että myös hieman tylsä ratkaisu. Jännite ei mielestäni kanna paitsi ihan kirjan alussa. Loppua kohden tyyli muuttuu lähinnä toisteiseksi, koska lukija tietää muutenkin jo niin paljon.

Jostain kumman syystä, jota en todellakaan osaa eritellä, koin kirjan silti koukuttavana. Jotakin suurempaa käännettä ja punaista lankaa jäin kuitenkin kaipailemaan. Mietin kirjan sanomaa, joka voisi olla että me ihmiset täällä elelemme kukin tahoillamme ja yritämme parhaamme mukaan pärjätä joskus vaikeissakin olosuhteissa niin hyvin kuin osaamme. Ja aina ei oikein osata, mutta sellainenkin ihminen on.

Vahvana kirjassa esiintyy myös toistensa ohi puhumista, mikä johtuu siitä että ei puhuta suoraan. Oletetaan paljon, mutta ei kysytä eikä oteta selvää, vaan täytetään aukot omalla mielikuvituksella. Jonkinlaista oppimista kyllä tapahtuu, joten kirjan synkähkö perusvire saa kirkkaampia sävyjä lopussa.

Mielipide selkokielellä: En edelleenkään tiedä pidinkö tästä. Sen tiedän, etten inhonnut eikä tullut mieleeni jättää kirjaa kesken. Kirja on sekoitus tilannekomiikkaa, mustaa huumoria (jotka eivät tosin minua varsinaisesti naurattaneet) ja eräänlaista melankolista vakavuutta. Asetelma on kutkuttava, mutta sen käsittely jäi mielestäni jokseenkin vajavaiseksi.


Guðrún Eva Mínervudóttir: Nukentekijä
Atena, 2010
alkuper. Skaparinn, 2008
islannista suomentanut Juha Peura
s. 296

Kirjojen karsintaprojekti:

Nukentekijä päätyi lukuuni sattumalta: se oli hautautunut hyllyjeni piiloihin ja tuli sieltä esille runsaan puhdistuksen (eli kirjojen karsimisen) myötä. Kirjojen "konmarittaminen" on muuten edennyt siihen pisteeseen, ettei minulla juuri ole enää kirjoja. Karsin todella rankalla kädellä ja jätin lähinnä sellaiset kirjat, joita en ole lukenut plus sellaiset, joilla on iso tunnearvo tai ovat kirjoja, joita voi lukea tai selailla uudelleen. Myös vuosikausia lukemattomana hyllyssä maanneet kirjat saivat lähteä. 

Tuntuu todella omituiselta olla näin vähäkirjainen, vaikka jonkun mielestä kirjoja minulla vielä varmasti on paljon (veikkaisin että max. 200, joista yritän vielä nipistää). Olen raahannut kirjat läheiseen charity shoppiin, joka näyttää nykyään minun kirjastoltani. Vielä sinne lähtee ainakin yksi erä.

Alussa kirjoista luopuminen tuntui kaamealta, mutta kun nyt pari viikkoa olen tätä karsintaa ja raivausta tehnyt, alkaa olla jokseenkin helpottunut olo. Kirjoja saa aina uusia (tosin jotain rajaa on saatava tähän hamsteroimiseen jatkossa)!

torstai 14. huhtikuuta 2022

Vankilaelämää

Aiemmin jo kirjoittelin muutaman sanasen David Berridgen muistelmateoksesta Inside Parkhurst, mutta vielä palaan siihen nyt kun olen kirjan lukenut kokonaan.


Berridgen muistelmat perustuvat merkintöihin, joita hän on kirjoittanut vanginvartijavuosinaan 1992-2019. Ne sisältävät erilaisia tapauksia ja selkkauksia, joita vankilassa on tapahtunut. Oikeita nimiä ei tietenkään käytetä, koska vaitiolovelvollisuus sitoo. Itse googlettelin eräitä tunnettuja vankeja.

Inside Parkhurst avaa ansiokkaasti vannginvartijan työtä käytäntöineen ja organisaatiota ja hallintoa vankilassa. Berridge teki lähes kolmenkymmenen vuoden uran Parkhurstissa ja sen sisarvankiloissa, joten hänellä on pitkä kokemus Brittein vankilakäytännöistä. Ne ovat muuttuneet paljon vuosien saatossa eikä Berridge koe, että kaikki muutokset välttämättä ovat hyvästä.

Käsittelyyn pääsee myös poliittiset kysymykset, jotka liittyvät erityisesti rahoitukseen (ja sen leikkaamiseen) mikä tietysti tarkoittaa pienempiä resursseja alati suurenevien vankimäärien edessä. Vartijan työtä ei juuri arvosteta eikä siitä kirjoiteta lehdissä, ellei ole tapahtunut jotain negatiivista (esim. pako, murha/tappo vankilassa ymv.).

Koen että on ihan terveellistä lukea siitä toisestakin puolesta: miten vartijat kestävät työssään, jossa joutuvat olemaan päivittäin tekemisissä kierojen kusipäiden (pardon my French, kaikki vangit eivät tietenkään ole mulkkuja mutta eivät he etenkään Parkhurstiin päädy ilman mittavaa rikosta tai rikossarjaa) kanssa ja jossa jokainen päivä on uusi uhka. Sellainen vaatii vahvaa psyykettä.

Suhde vankeihin on niinikään muuttunut: ennen vangit olivat vankeja, sittemmin heistä tuli mistereitä, joiden jokaista oikkua tulee harkita ja peräti täyttää. Pakko sanoa, että otti päähän lukea niitä kohtia, joissa selkeästi vangit käyttävät systeemiä hyväkseen. Suunnilleen kaikki (paitsi ehkä korkein johto) sen näkevät, mutta siihen ei voi puuttua, koska tokihan vangeilla on oikeuksia.

Vartijat eivät enää ole vartijoita, vaan lähinnä vankien palvelijoita. Aivan nurkinkurista. Vankilan viihtyvyydestä kertoo sekin, ettei monille vangeille ole mikään ongelma tulla takaisin lusimaan: mikäpäs siinä maatessa täysihoidossa. Lisäksi vankilassa on helppo tienata rahaa erilaisin kepulikonstein.

Mainitaan nyt vaikka se paska, josta jauhoin jo aiemmin. Paskalla voi tosiaan tehdä kauppaa. Vangit siivoavat itse tiloja, joten vangeilla saattaa olla sopimuksia keskenään tyyliin joku sotkee sellinsä ulosteella jotta siivooja saa ”paskaisen työn lisän” (vangeille maksetaan eritteiden siivoamisesta extraa). Kaikenlaista kaman (huumeiden ja arkisten tavaroiden) diilaamista myös esiintyy. Kokenut vanki löytää kyllä keinot tienata pimeää rahaa ”majoitusaikanaan”.

Berridgen tyyli on humoristinen, mutta vakava pohjavire löytyy ja etenkin kirjan edetessä myös kantaaottavuus lisääntyy. Kirjaa oli ajoittain turhauttava lukea: toisteisuutta esiintyy jonkin verran ja oikeustaju on monet kerrat koetuksella. Eritekammoisille en tätä suosittele, mutta muille tiedonhaluisille kyllä. Itse koin kirjan sekä viihdyttävänä (jos nyt näin sopii tällaisesta kirjasta sanoa) että aihettaan avartavana. 

Teaserimaisen arvion kirjasta voi lukea County Pressistä.

David Berridge: Inside Parkhurst - Stories of a Prison Officer
Seven Dials, 2021
s. 286

*

Suorittelen rennolla otteella Seinäjoen kirjaston lukuhaastetta, jossa teemana on paikat. Tämä kirja sopii kohtaan 19. vankilassa. Lukuhaaste oli innoittaja siinä, että tulin katselleeksi erilaisia vankilakirjoja, joista tämä Inside Parkhurst sitten päätyi lukulistalle. Tästä linkistä pääset katsomaan, mitä muuta olen tähän mennessä haasteeseen lukenut.

maanantai 11. huhtikuuta 2022

Frankenstein-versio mangana

Keswick, Lake District. Tulevat kotihuudit.

Lukeminen on jäänyt hieman paitsioon viime aikoina, koska käyn ylikierroksilla ja on vaikea keskittyä lukemiseen. Yleensä luen lähinnä iltaisin sängyssä siihen asti että nukahdan, mutta viime aikoina on jäänyt iltalukemiset tosi minimiin.

Keskeneräiset olen saanut luettua loppuun paitsi lukupiirikirjan, jota luetaan tietty määrä viikossa. Junji Iton mangakokoelma Frankenstein on ollut osuva teos laskeutua takaisin arkeen.

Teoksen nimikkokertomus eli Frankenstein on pääpiirteittäin mutta muuten löyhästi Mary Shelleyn samannimiseen kirjaan nojaava. Junji Iton tarinassa Frankensteinin ”hirviöllä” ei ole edes nimeä.

Olen lukenut Shelleyn Frankensteinin about kymmenisen vuotta sitten, joten tietenkään minulla ei ole muistissa alkuperäisen teoksen detaljit. Sen verran kuitenkin muistan, että Shelleyn romaanissa ”hirviöllä” (eli Adamilla) on suurempi rooli ja moraalisia pohdintoja on paljon. Junji Iton versiossa ei varsinaista syvyyttä juuri ole, mutta tarina on viihdyttävä ja kuvitus taiten tehty ja silmää miellyttävä. Siten ihan kiintoisa lukuelämys.

Kirjassa on myös kuusi tarinaa Oshikiri-nimisestä koulupojasta, joka asuttaa yksin suurta kartanoa hänen vanhempiensa ollessa ulkomailla. Kartanossa tapahtuu kummia: jostakin on pääsy rinnakkaistodellisuuteen, jossa meno on ajoittain varsin brutaalia.

Oshikirin tarinat koin raikkaina ja jänninä, koska ne edustavat minulle hyvin erilaista mitä yleensä luen: siis sarjakuvissa tai yleisesti. Mangaa/sarjakuviahan en paljon lue muutenkaan, joten minut on ainakin toistaiseksi helpohko yllättää. Junji Iton teos luokittuu kauhuksi, mikä miellyttää muutenkin minua. Mitenkään erityisen pelottavia tarinat eivät kuitenkaan ole.

Näiden lisäksi on vielä muutama hyvin lyhyt tarina, jotka olivat ihan ok. Huomaan, että tykkäisin sarjakuvissakin pidemmistä tarinoista. Koen, etteivät kovin lyhyet sarjakuvat yleensä oikein saa henkeä alleen. Stripit ovat tietysti eri asia.

Junji Ito: Frankenstein
(alun perin julkaistu japaniksi 2013)
Viz Media, 2018
japanista englannintanut Jocelyne Allen
s. 400

Luettu on myös David Berridgen Inside Parkhurst, josta pyrin kirjoittamaan erillisen postauksen.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2022

Hupsista saatana

Derwentwater, Keswick, Lake District

Reissu tuli ja meni eikä mikään ole enää ennallaan. Tai näinnäisesti on, mutta ei silti ole. Ankaran patikoinnin ja fillaroinnin lisäksi tarkastelimme kämppätarjontaa ja vaikka hamuamamme napattiin nenämme edestä, löysimme toisen.

Toinen ei ole aivan sitä, mitä halusimme mutta riittävän lähellä. Lyhyesti: ilmeisesti ostimme kämpän Järviltä ja jos myyjä ei tee ohareita, niin sopparit voidaan allekirjoittaa piankin. Prosessi on käynnissä ja meillä lakimies (Conveyor Solicitor) valittuna.

The One, NOT.
 

Nyt pelottaa, että joku tekee paremman tarjouksen ja myyjä dumppaa meidät. Se olisi tässä vaiheessa aika perseestä, koska meille alkaa juuri tulla kuluja tästä prosessista. Ne rahat tietysti menevät kankkulankaivoon, jos myyjä heivaa meidät.

Löysässä hirressä nyt keikutaan jokunen aika. Uusi kämppä on hieman pienempi kuin tämä nykyinen, joten olen aloittanut kirjojen karsimisen. En millään voi enkä oikeastaan edes halua kaikkea ottaa mukaan. Tänään lähtee ensimmäinen erä charityyn, jonka kanssa olen sopinut kirjalahjoituksesta.

 

Yllä olevan kuvan oikeassa kulmassa levittäytyy Keswick, joka mahdollisesti on siis uusi kotikylämme. En ole koskaan asunut tuppukylässä, joten melkoinen muutos on luvassa.

Rydal Cave

Reissussa en lukenut mitään, koska en ehtinyt enkä jaksanut. Rankkaa oli, mutta pääasiassa hyvällä tavalla.

Dreams are free, until they are not.

Seuraavassa postauksessa sitten taas kirjajuttuja. Nyt on vielä sellainen olo, että "mitäs helvettiä me juuri teimme." 

Talven ekat (ja vikat) lumet nähtiin tällä reissulla.

torstai 24. maaliskuuta 2022

Kirja-asioita ja reissutiedote

Iconic Temple, Chiswick Gardens (23.3.2022)

Huomenna saapuu noutaja ja äkkilähden vihreämmille niityille. En kuitenkaan (tietääkseni) niille viimeisille, vaan aikomus on palata.

Nokka kääntyy kohden Lake Districtiä, josta olen erityisesti toisessa blogissani aika paljon kirjoitellut. Blogi on ollut vahingossa tauolla, koska on ollut vaikeahko kausi pääkopassa. Mutta ehkä palaan tauolta pian, kun elämä hiljalleen hiipii taas suoniini.

Reissun syy ei ole pelkästään patikointi, vaan teemme samalla tiedusteluretken: on muutama kämppä kiikarissa ja käymme niitä katsomassa. Toiveena on muuttaa Järville, mutta vaikka kuinka haluaisin sinne muuttaa, olen realisti: en usko, että muutto onnistuu. Kysyntä on suurempaa kuin tarjonta, lisäksi osassa asunnoista on paikallisuusrajoituksia, joita emme luonnollisesti täytä.

Mutta aina voi yrittää ja katsoa, mitä tämä tie tarjoaa jos mitään. Jos ei onnistu, niin sitten käyttöön plan B. Jonnekin tästä on muutettava joka tapauksessa, koska tämä kämppä alkaa olla kipeästi remontin tarpeessa.

Sitten lukuasioihin eli mitä on luettu?

No ihastuttavaa maagista realismia Mizuki Tsujimuralta. Lonely Castle in the Mirror (Doubleday 2021, japanista enkuntanut Philip Gabriel, s. 355) on tarina seitsemästä tokiolaisesta teinistä, jotka syistä tai toisista ovat jääneet koulusta pois. He tapaavat toisensa linnassa, johon he saapuvat peilien läpi.

Kukaan ei tiedä, miksi juuri heidät on valittu pääsemään linnaan, jossa tehtävänä on etsiä avain. Avaimen löytäjä saa esittää toiveen, joka sitten toteutetaan. Luulisi, että avainta etsitään apinanraivolla, mutta niin ei käy. Sen sijaan nuoret tutustuvat toisiinsa ja hiljalleen linnan salaisuus alkaa avautua.

Lukiessa kannattaa olla tarkkana, sillä Tsujimura ripottelee hienovaraisia vihjeitä matkan varrelle. Kirjassa onkin klassisia arvoitusdekkarin piirteitä, vaikkei kirja dekkari olekaan, vaan taianomainen kertomus nuorista, jotka kipuilevat tahoillaan. Kukin on yksinäinen ja hukassa.

Kirjassa on paljon tarttumapintaa, mutta valitettavasti en ehdi siitä tämän enempää jauhaa. Toisaalta suosittelen vahvasti olemaan tietämättä juuri mitään tästä kirjasta ennen lukemista, sillä mielestäni juonesta liikaa paljastaminen pilaa lukuelämyksen: kirjailija paljastaa itse asioita niissä kohdin, kun ne kuuluu tietää. Tietäminen ”väärään” aikaan voi muuttaa lukukokemusta.

Tästä voi tietysti olla montaa mieltä, mutta itse en halua spoilata kirjoja (ja jos niin teen, varoitan etukäteen), koska haluan antaa mahdollisen lukijan kokea ja tulkita kirjan itse. En itsekään tykkää lukea kirjamietteitä, joissa selostetaan koko juoni – ainakin arvostan spoilerivaroituksia, jos paljastellaan paljon/oleellisuuksia.

Mitä lähtee mukaan reissuun?

Vaikken reissussa ehdikään lukea, automatkalla sentään ehdin, koska en aja (ja siitä voivat kaikki olla kiitollisia).

Mukaan lähtee David Berridgen muistelmateos Inside Parkhurst – Stories of a Prison Officer. Kirjan nimi kertookin melko lailla kaiken eli vanginvartijan työstä on kyse ja vieläpä vankilassa, jossa on muhinut (ja muhii) brittien brutaaleimmat rikolliset.

Painopiste on työn kuvauksessa ja vankilakäytännöissä/normeissa&hierarkioissa eli psykologista aspektia (paitsi sosiaalipsykologisessa mielessä) tässä ei juuri ole. Mutta eipä sillä ole väliä, työ itsessään on sen verran kiinnostava.

Olen kirjasta lukenut noin 80 sivua, vaikka piti vain ”tsekata” sopisiko kirja matkalukemiseksi autossa (sopii mainiosti lyhyiden lukujensa ansiosta). Matkakirjan pitää olla sellainen, että se on helppo jättää kesken ja sen pariin on helppo palata sekä lyhyiden että pitkien taukojen jälkeen.

Automatka-aikaa on yhteensä menopaluussa reilut kymmenen tuntia eli pitänee varmaan valita mukaan toinenkin kirja. Vahva ehdokas on Kerry Daynesin What Lies Buried, joka on jatkoa The Dark Side of the Mindille

Blogitauko

Kerttu 23.3.2022
Täten blogini hiljenee määrittelemättömäksi ajaksi. Reissussa tuskin tulee tosiaan luettua, koska päivät ovat täynnä tarpomista niin että illalla sitä vain kaatuu sänkyyn ja antaa unen viedä.

Kropan piiskauksen maksimoimiseksi mukaan lähtee Kerttu (fillarini), jolla voi suhauttaa auton sijasta erinäisten trailien varrelle.

Osa reiteistä nimittäin alkaa sen verran kauempaa majoituspaikkojamme, ettei niihin ole mieltä kävellä kun itse kiipeily vuorilla vie aikaa, joten kun jollain on alkumatka taitettava niin miksipä ei sitäkin omilla lihaksilla.

*

Lopuksi pari kuvaa Järviltä, ovat edelliseltä reissulta eli vuodelta 2020, sillä viime vuosi jäi paskamaisen maailmantilanteen takia välistä.


Ai niin, jos kiinnostaa seurata reissua Instagramissa, niin minut löytää sieltä nimellä @eleinaw. Kyseinen tili on tosin yksityinen, mutta seurantapyynnön voi rohkeasti laittaa. Hyväksyn sen, jos vaikutat tolkun ihmiseltä eli et ole trolli, neurokirurgi (jonka kuvauksessa lukee live love laugh ja kymmenen eriväristä sydäntä), rauhanturvaaja (jonka kaikki netistä pöllityt kuvat on laitettu Instaan samana päivänä eikä yhdessäkään ole kuvatekstiä), yksinhuoltaja-isyli (joka rakastaa lapsiaan ja näyttää George Clooneylta) jne.

Julkinen tilini on nimeltään @kirjakivaa ja sitä voi seurata kuka tahansa. Se tili on tosin kriisissä, koska ei ehkä kiinnostakaan pelkkiä kirjakuvia sinne työntää eli mietin laajennanko sitä joskus jotenkin.

Kas niin, nähdään  huhtikuun puolella!

lauantai 19. maaliskuuta 2022

Toosaa on tuijoteltu (pääasiassa eteläkorealaisia sarjavinkkejä)

Suhteeni televisioon on sellainen, ettei sitä ole perinteisessä muodossa. Meidän taloudessa ei näy televisiokanavat, koska ei niitä tulisi kuitenkaan katsottua.

Pari striimauspalvelua on, minun makuuni on Netflix josta katson lähinnä korealaisia sarjoja. Pidän siitä, että sarjat on huolellisesti mietittyjä kokonaisuuksia ja ne loppuvat joskus.

Olen kyllästynyt yhdysvaltalaisiin sarjoihin, jotka eivät lopu suunnilleen ikinä ja sitten kun loppuvat, syy on yleensä romahtaneet katsojaluvut (koska sarjaa on tehty tipottain katsojalukuja kytäten), kun koko juoni on jo niin levinnyt ja lätsähtänyt, ettei ketään yksinkertaisesti enää kiinnosta. Toki poikkeuksiakin on, itse preferoin minisarjoja: esimerkiksi The Sinner on makuuni. Samoin Line of Duty.

Kovasti korpesi taannoin, kun eräs seuraamani (jenkki)sarja lopetettiin kesken, koska katsojia ei ollut tarpeeksi. Itse pidin kys. sarjasta, joten oli todella petetty olo, kun se vain lopetettiin. Vähän sama kuin lukisi kirjaa ja yhtäkkiä kirja vietäisiin pois enkä saisi lukea sitä loppuun.

Mutta valitukset sikseen. Ei tarvitse valitella, kun katsoo laadukkaita sarjoja, jotka on suunniteltu etukäteen niin hyvin, ettei niitä tarvitse lopettaa kesken. Ja toisaalta - osataan lopettaa ajoissa eli ei jäädä pyörittelemään samaa skeidaa kaudesta toiseen.

Tässäpä muutamat parin viime vuoden aikana katsomani sarjat, joista pidin paljon. Kussakin on vain yksi kausi, ellen erikseen muuta mainitse. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset MyDramaListin esittelyyn kys. sarjasta (englanninkielinen).

 

HISTORIALLISTA DRAAMAA Mr. Sunshine

Sarjan keskiössä on alhaista sukua oleva Eugene Choi, joka vanhempiensa kuoleman jälkeen pelastuu Yhdysvaltoihin ja luo siellä uran laivastossa. Kun Eugene palaa Koreaan 1900-luvun alussa, on maa jälleen muutoksen kourissa. Myös Eugenen menneisyys alkaa valottua.

Aivan mahtavan upea, cinemaattinen ja koskettava sarja! Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja korealaiseen tyyliin näyttelijät ovat todella taitavia. Henkilöhahmot muuttuvat ja kehittyvät sarjan edetessä. Juoni on monipolvinen. Mukana romantiikkaa, mutta se on yhtä hienovireistä kuin esim. Crash Landing on You -sarjassa eli ei mitään yliäitelää siirappia tuutin täydeltä.

En ikinä unohda tätä sarjaa (paitsi jos dementoidun)! Trailerin voi katsoa TÄSTÄ (Youtube, enkunkielinen tekstitys).

 

KORRUPTIOTA JA KOSTOA Doctor Prisoner

Superkiero sarja, joka sijoittuu sairaalamaailmaan ja vankilaan. Taitava ja humaani tohtori Na I-je menettää lääkärilupansa ja saa perusteettomasti fudut sairaalasta. Syynä on muiden kieroilu ja korruptio, jonka välikappaleeksi hän joutuu. Na värväytyy vankilaan lääkäriksi kosto mielessään.

Sarja on osin niin kiero ja absurdi, että se naurattaa ja hykerryttää, vaikka erityisesti sarjan alussa on erittäin koskettava kohtaus (joka on osasyy Na I-jen tuhoon ja potkuihin). Oikeustaju on alati koetuksella ja joidenkin henkilöiden takki kääntyy tiuhempaan kuin hygieniafriikki vaihtaa kalsareitaan.

Korruptio ja kosto ovat empiiristen tutkimusteni ja katsomusteni mukaan melko suosittuja teemoja korealaisissa sarjoissa (enkä ihmettele miksi). Minäkin niistä pidän, koska aiheita käsitellään mielestäni erittäin luovasti ja viihteellisestikin riippuen sarjasta.

Doctor Prisonerista on ilmeisesti tulossa toinen kausi. Ensimmäisen kauden trailerin voi katsoa TÄSTÄ (Youtube, enkunkielinen tekstitys).

KAUHUA Strangers from Hell

Parikymppinen kirjailijuudesta haaveileva nuorukainen, Yoon Jong Woo, muuttaa maaseudulta Souliin saatuaan vanhalta opiskelukaveriltaan työtä.

Asuminen kaupungissa on kallista eikä Yoonin rahat riitä huoneistoon. Siispä hän vuokraa huoneen halvasta asuntolasta. Asuntola onkin melkoinen hourula…

Henkilökaarti on kiinnostava ja osa henkilöistä on sairaan ärsyttäviä. Lisäksi Yoonin suhde entiseen opiskelukaveriinsa on jännitteinen: itse asiassa koko työpaikan ilmapiiri on melko karsea.

Tätä en herkille suosittele, koska sarjassa esiintyy brutaaleja kohtauksia, vaikka jännite ja kauhu on pääasiassa saatu aikaan muilla keinoin. Kauhugenren ystävät arvostanevat. Traileriin TÄSTÄ (Youtube, enkunkielinen tekstitys

BRUTAALIA KILPAILUA

Squid Game

Squid Gamessa pelataan isoista rahoista ja peliin houkutellaan ja osallistuu lähinnä taloudellisessa ahdingossa olevia ihmisiä, sillä epäonnistumisesta voi seurata ja usein seuraakin kuolema. Pelin järjestäjä ja organisaatio on hyvin hämärä ja laajempi kuin alussa voisi olettaa.

Tästä oli sarjan julkaisun aikaan Briteissä paljonkin uutisointia ja muuta juttua, tässä eräs The Guardianin kirjoitus (jutun lopussa on linkkejä muihin sarjasta julkaistuihin juttuihin).

Näin ja luin erään jutun myös Ilta-Sanomissa, mutta sen saatte googlettaa itse: en halua linkittää siihen, koska mielestäni juttu oli typerä.

Sarjasta on tulossa toinen kausi, mutta ei ole tietoa vielä milloin. TÄSTÄ voi katsoa trailerin (Youtube, enkunkielinen tekstitys).

Alice in Borderland

Japanilainen sarja, jossa niinikään pelataan kuolettavaa peliä. Trailerin voi katsoa TÄSTÄ (Youtube, enkunkielinen teksitys).

Tämä on näistä sarjoista vähiten makuuni, vaikka pidin tästäkin ja aion katsoa toisen kauden, kun se joskus julkaistaan. Tarkempi ajankohta ei ole vielä tiedossa. Sopii äksönin ja pelien ystäville. Herkkikset älkää vaivautuko.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2022

Kasvot seinässä


 Joskus kirjan luettuaan ensimmäinen ajatus on Mitä vittua minä juuri luin?

Oletin, että minulle kävisi näin Alison Rumwittin romaanin Tell Me I’m Worthless kanssa. Väärin oletettu. Ennakko-odotukseni perustuivat pääasiassa kirjailijan omiin lausuntoihin ja kirjan alussa olevaan sisältövaroitukseen (joka mielestäni on aika turha ottaen huomioon, että kirja on luokiteltu kauhuksi).

Minut kirjan pariin ujutti ensin sen nimi, sitten takateksti jonka poikkeuksellisesti kopioin tähän. Sen jälkeen kerron jotain hajanaisia mietteitäni.

A dark, unflinching haunted house novel that takes readers from the well of the literary gothic, up through Brighton’s queer scene, and out into the heart of modern day trans experience in the UK.

Three years ago, Alice spent one night in an abandoned house with her friends Ila and Hannah. Since then, things have not been going well. Alice is living a haunted existence, selling videos of herself cleaning for money, going to parties she hates, drinking herself to sleep. She hasn’t spoken to Ila since they went into the House. She hasn’t seen Hannah either.

Memories of that night torment her mind and her flesh, but when Ila asks her to return to the House, past the KEEP OUT sign, over the sick earth where teenagers dare each other to venture, she knows she must go.

Together Alice and Ila must face the horrifying occurrences that happened there, must pull themselves apart from the inside out, put their differences aside, and try to rescue Hannah, who the House has chosen to make its own.

Cutting, disruptive, and darkly funny, Tell Me I’m Worthless is a vital work of trans fiction that confronts both supernatural and real-world horrors as it examines the devastating effects of trauma and the way fascism makes us destroy ourselves and each other.


Kirjan keskiössä on kolme naista: Alice, Ila ja Hannah. Erityisesti Alice ja Ila ovat läheisiä, kunnes eivät enää ole. Jotakin kammottavaa nimittäin tapahtuu hylätyssä talossa, jossa kolmikko viettää erään yön.

Tuo yö rikkoo ystävysten välit. Tai pitäisi sanoa, että talo rikkoo. Talon voi nähdä edustavan Brittilää ja maan yleistä fasistista ilmapiiriä – toki liioitellusti, alleviivaten. Irvaillenkin. Mutta tunnistettavasti.

Esitetään myös kysymys: onko transnainen nainen? Kuka on nainen? Millaiset sukuelimet pitää naisella olla?

Alice on transnainen. Monien mielestä hän on lähinnä friikki, transu, ”tranny”. Mitä tahansa muuta, mutta ei nainen. Tapahtumat talossa saavat Ilankin kääntymään Alicea vastaan.

Tell Me I’m Worthless alkaa kiinnostavasti ja pitää koukussa about puoleen väliin. Sen jälkeen tarina alkaa hajoilla ja levitä. Pirstaloitua. Ihmettelen myös, miksi kolmen vuoden karttelun jälkeen Alice ja Ila päätyvät jälleen tuosta noin vain panemaan. Heillä molemmilla on vakava trauma, josta he syyttävät tietyltä osin toinen toistaan. Kyse on niin suuresta asiasta, että on vaikea ymmärtää että nimenomaan panohommeleihin palataan. Vaan ehkä raivopanot vapauttavat heissä molemmissa jotain.

Ajoittain tajunnanvirtamainen tyyli sekä kiehtoo että valitettavasti myös tylsistyttää. Nuo (tajunnanvirtamaiset) kohdat eivät ole pitkiä, mutta itse olisin mielelläni ottanut vastaan suorempaakin tekstiä, suorempaa kritiikkiä. Nyt tuli tunne, että vaikka ääneen sanottiin niin ei uskallettu/jaksettu/viitsitty avata sanomisia. Mainitaan, että on rasismia ja that’s it. ”piirretään” hakaristi, näytetään kuva. Mutta ei sanota suoraan.

Tietenkään taitavan kirjailijan ei tarvitse selittää eikä edes sanoa, hän näyttää. Mutta minun makuuni tässä nähtiin lopulta aika vähän niitä oleellisia asioita, jotka kuitenkin on nostettu kirjan teemoiksi (trauma ja fasismi). Ja kun nähtiin, ne lähinnä vilahtelivat ohimennen. Ehkä tarkoitus onkin herätellä lukija ajattelemaan itse eikä niinkään sanoa mitään suoraan. Kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen teos.

Vaan minut se jätti kylmäksi – suurelta osin myös siksi, ettei yhteenkään kirjan henkilöön syntynyt varsinaisesti mitään tunnesidettä. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt ovat kuin nukkeja, joiden silmät räpsyvät kun niitä heiluttelee, mutta sisältä ne ovat onttoja.

Erittäin kiinnostava lukuelämys silti eli missään nimessä ei mennyt aika hukkaan enkä miettinyt kirjan jättämistä kesken.

Koska mietteeni on näinkin kitkerä, linkitän Goodreadsiin josta voi lukea suopeampia mietteitä. Tämän postauksen otsikon ymmärtää vain, jos on lukenut kirjan.

Alison Rumfitt: Tell Me I’m Worthless
Cipher Press, 2021
s. 264

perjantai 11. maaliskuuta 2022

Mitä on luettu ja mitä ei

Kerroin tammikuussa lukeneeni mangan, joka taisi olla ensimmäinen manga, jonka olen koskaan lukenut. Kyseessä on Nagaben The Girl from the Other Side, joka koukutti heti ensimmäisestä kirjasta alkaen.

Olen nyt lukenut sarjan kaikki kuusi kirjastossa saatavilla olevaa kirjaa. Sarjassa on (ainakin tällä hetkellä) yksitoista kirjaa, joten olisi kiva lukea ne loputkin.

En viitsisi niitä ostaa, koska en halua omistaa hajanaisia kirjasarjoja. En koe myöskään järkeväksi ostaa koko sarjaa sen takia, että olisi sitten kaikki, koska tuskin luen näitä kirjoja uudelleen.

Noh, elämä on valintoja – pieniä ja suuria. Voi sentään valita.

Tällä hetkellä minulla on ”julkisesti” kesken viisi kirjaa. Luen myös ”salaa” eli en koe aiheelliseksi merkitä jokaista lukemaani kirjaa edes Goodreadsiin saati että bloggaisin niistä. Salalukemisiin on useita syitä, tässä muutamia niistä:

- En lue kirjaa kronologisessa järjestyksessä.
- Luen kirjaa hyvin pitkään ja hartaasti tai selaillen tai muuten epämääräisellä tavalla.
-  Kirja on matkakirja, valokuvakirja tmv.
- Kirja on tyyliltään selailukirja.
- En vain halua kertoa (enkä aio avata näitä henkilökohtaisia syitä).

*

En yleensä kirjoittele keskeneräisistä kirjoista, mutta nyt teen poikkeuksen, koska olen kirjassa aivan loppusuoralla. Kyseessä on Debora MacKenzien tietokirja Covidista: Covid-19 – The pandemic that never should have happened, and how to stop the next one (The Bridge Street Press 2020, s. 280)

Kirja on ollut minulla kesken pari kuukautta ja lukenen sen tänään loppuun. Vaikka kirjan nimi ja alaotsikko viittaavat vahvasti tähän pandemiaan, MacKenzie käsittelee viruksia laajemminkin – eikä vain korona- vaan muitakin viruksia. Hän selostaa kansantajuisella kielellä eri virusten synty- ja tarttumismekanismeja ja muuta perustietoa viruksista.

Hän esittää myös mielenkiintoisen (tutkimuksiin perustuvan, kuten kaikki tässä kirjassa: jos on mutua ja spekulointia, se kerrotaan selkeästi) väitteen siitä, että ihmisen elimistö kehittää voimakkaimman vastustuskyvyn sitä virusmuotoa kohtaan, jonka ihminen sairastaa ensimmäisenä eli lapsena. Tätä on voitu tutkia liittyen espanjantautiin: tosin espanjantauti on flunssavirus kun taas koronavirus ei ole.

Erittäin sivistävä teos ainakin minulle, koska en ole aiemmin ollut järin kiinnostunut viruksista. Nähtävästi tarvittiin pandemia, että alkoi kiinnostaa. Kirjan siivin tulee kerrattua muutkin merkittävimmät kulkutaudit. Pidän MacKenzien kiihkottomasta ja asiallisesta tyylistä ja tämä kirja osoittautui huomattavasti monipuolisemmaksi ja perusteellisemmaksi kuin oletin. Ja siis pelkästään hyvässä mielessä. 

Nyt olen kyllä niin täynnä koko Covidia, että kun tämän kirjan loppuun rykäisen, jätän aiheen toistaiseksi rauhaan. Tosin Covid ei muutenkaan ole ollut mielessä aikoihin, koska täällä ei ole enää viikkoihin ollut mitään rajoituksia eikä sitäkään ennen kuin jotain pieniä, jotka eivät minun elämääni mitenkään vaikuttaneet.

Toki seuraan uutisia ja medioissa kerrotaan edelleen tartuntaluvut jne. jotka ovat taas nousussa. Mutta olen kohtuullisen turta jo tähän. Suhtautumiseni Covidiin on ”tulee jos on tullakseen”. Ja pakko todeta vielä, että jos on jo tullut niin enpä ole huomannut.

torstai 10. maaliskuuta 2022

Morsioksi Marokkoon

Luin huhtikuussa 2018 Leïla Slimanin romaanin Lullaby (suom. kehtolaulu), joka oli ihan ok, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Olinkin ajatellut jättää Slimanin rauhaan, mutta hänen kirjansa The Country of Others alkoi vaivihkaa kiinnostaa aiheensa ja erityisesti aikakautensa takia.

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaan, noin 1940-luvusta eteenpäin. Aluksi ollaan Ranskassa, jossa nuori Mathilde rakastuu palavasti marokkolaiseen sotilaaseen, Amine Belhajiin, joka taistelee Ranskan joukoissa.

Kun Ranska vapautuu 1944, on sotilaiden aika palata koteihinsa. Amine palaa Marokkoon tuoreen vaimonsa Mathilden kanssa. Kuten arvata saattaa, elämä ei mene ihan niin kuin se unelmissa menee. Vaaleanpunaiset lasit haalenevat ja pilivilinnat romahtavat, koittaa arki joka näyttää ihmisten toisen puolen. Sen, mitä ei alkuhuumassa homannut tai halunnut nähdä.

The Country of Others on pääasiassa Mathilden tarina, mutta historiallinen Marokko, kulttuuri ja myös sen levottomuudet ovat alati läsnä. Tietenkin kirjassa sivutaan muidenkin henkilöiden elämiä, muun muassa Mathilden ja Aminen lapsia, joista erityisesti Aïcha saa huomiota. Samoin Aminen äiti, Mouilala ja Aminen sisarukset ovat tärkeitä henkilöitä kirjassa.

Kirjassa on paljonkin kiinnostavia henkilöitä, esimerkiksi kaikki nuo juuri mainitsemani. Olisin mielelläni lukenut heistä enemmänkin, nähnyt syvällisemmin heidän ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Niin ei käy, vaan oikeastaan kaikki kirjan henkilöt jäävät melko hengettömiksi – jopa Mathilde itse.

Poukkoilua esiintyy henkilöstä ja aiheesta toiseen, mikä tekee tapahtumista hajanaisia ja jokseenkin irrallisia. Esimerkiksi Aïchan koulunkäyntiin ja sen ongelmiin paneudutaan eräässä kohdin erityisen huolellisesti ja sitten yhtäkkiä koko aihe hylätään eikä siihen juuri enää palata. Näin käy monen muunkin asian kanssa.

Henkilöiden hengettömyyden lisäksi yleinen kerrontatyyli on mielestäni varsin latteaa. Hengetön sopisi sitäkin kuvaamaan. Harmillista sikäli, koska periaatteessa kirja olisi voinut olla todella antoisa ja rikas lukuelämys. Vaan minun makuuni se jäi nyt korkeintaan löysäksi kädenpuristukseksi: tiedätkö sen tunteen, kun kättelet ja vastapuoli antaa kätensä vain lojua omassasi eikä purista takaisin.

Kirjan tapahtumat kuulemma pohjautuvat Slimanin omien isovanhempien vaiheisiin. Ilmeisesti jatkoa on luvassa. Ainakin kirja jäi sillä lailla kesken, että voisin helposti kuvitella sille jatkot. Jos jatkoa tulee, voipi olla että jää lukematta.

Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjaluotsi, Kirjojen kuisketta ja Tarukirja.

Leïla Slimani: The Country of Others
alkuper. Le pays des autres, 2020
Faber & Faber, 2021
ranskasta englannintanut Sam Taylor
s. 313
suom. nimellä Toisten maa

maanantai 7. maaliskuuta 2022

Memory of Water / Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja julkaistiin 2012. Memory of Water on Itärannan itsensä kirjoittama englanninkielinen versio Teemestarin kirjasta. Se julkaistiin Briteissä 2014.

Teemestarin kirja/Memory of Water on kiinnostanut minua sen julkaisusta lähtien, mutta en ole saanut aikaiseksi siihen tarttua. Kun kirjasta tuli puhetta LauraKatarooman kanssa ja hän ehdotti, että voisimme tehdä syrjähypyn lukupiirimme teemasta (joka on siis Aasia), olin innolla mukana.

Ja kyllä kannati syrjähypätä!

 

Emmi itäranta: Memory of Water / Teemestarin kirja
Harper Voyager, 2014
s. 263


On tapahtunut jonkin sortin ekokatastrofi, jonka on oletettavasti aiheuttanut ilmastonmuutos (jonka taas on aiheuttanut ihminen). Juomakelpoisesta vedestä on pulaa ja kuivuus vaivaa muutenkin. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääosin jonnekin pohjoisen Suomen tienoille, mutta oikeastaan sijainnilla ei sinänsä ole väliä, sillä ”vanhasta maailmasta” ei ole jäljellä juuri mitään.

Kirjan keskiössä on 17-vuotias Noria Kaitio, joka valmistuu isänsä opettamana teemestariksi. Samalla isä paljastaa hänelle tarkoin varjellun salaisuuden: perheen mailla on salainen lähde, jossa on juomakelpoista vettä. Kuivuuden runtelemassa maassa sen arvo on mittaamaton, mutta asia täytyy pitää salassa.

Memory of Water on ehdottomasti tunnelmakirja, joka etenee hyvin maltillisesti kohti väistämätöntä. Itärannan kieli on erityisen kaunista ja tunnelmallista, maalailevaa mutta ei liian runollista etäännyttääkseen. Tätä kirjaa ei voi selittää, se pitää kokea. Ja koska kirjan juoni on periaatteessa varsin simppeli, on parempi ettei siitä paljon tiedä ennestään.

Itsekin aloin lukea kirjaa melko puhtaalta pöydältä ja se osoittautui lopulta hyvin erilaiseksi kuin olin kuvitellut – ja siis pelkästään hyvällä tavalla. Jos kovasti kaipailee juonenkäänteitä ja nopeaa liikehdintää, en tätä kirjaa suosittele. Itäranta ei myöskään selittele, vaan jättää paljon lukijan päätettäväksi ja tulkittavaksi. Rohkea ja arvostettava piirre.

Kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, Veden vartija. Se saa ensi-iltansa syksyllä 2022. Tästä pääsee katsomaan trailerin. Otaksun, että elokuvaversioon on lisätty äksöniä dramatiikan maksimoimiseksi. Tunnistin muutaman kirjan kohtauksen trailerista joskin omat näkemykseni kirjaa lukiessani olivat erilaiset. Mutta tulkintojahan nämä ja elokuva, vaikka perustuukin kirjaan, on oma taideteoksensa.

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Alien saapuu maan kamaralle ja alkoholisoituu

Katsoin jokunen aika sitten Netflixistä Queen’s Gambit -nimisen sarjan. Sarja on tehty Walter Tevisin samannimisen kirjan pohjalta. Olin ennakkoluuloinen sarjaa kohtaan, koska shakki ja sen pelaaminen ei varsinaisesti kuulu intressieni piiriin.

Vaan taas sain muistutuksen siitä, että mikä tahansa aihe voi olla kiinnostavaa riippuen sen käsittelytavasta. Yllätyksekseni nimittäin pidin kovasti kyseisestä sarjasta ja mietin, että olisi kiva lukea se kirjana.

No, kirja ei ole tarjolla kirjastomme valikoimissa, mutta löytyi toinen Walter Tevisin teos, The Man Who Fell to Earth. Sen pohjalta on tehty samanniminen elokuva 1976. Pääosaa näyttelee David Bowie. En ole elokuvaa nähnyt, mutta luin kirjan.

The Man Who Fell to Earth on luokiteltu scifiksi eli nyt liikun minulle melko tuntemattomassa kirjallisuusgenressä. Tv-sarjojen ja elokuvien kautta kyseinen genre toki on tuttu, mutta kirjallisuudessa jäänyt minulta paitsioon.

 

Heti alkuun totean mielipiteeni pähkinänkuoressa: Pidin todella paljon tästä kirjasta, jossa ei näin jälkikäteen ajateltuna järin runsaasti tapahtunut. Mutta minä nyt en muutenkaan ole äksönin ylin ystävä, joten minun makuuni tämä oli juuri täydellinen: asioita tapahtuu mentaalisella tasolla.

1985, jossain päin Yhdysvaltoja

Thomas Jerome Newton on alien, joka saapuu kotiplaneetaltaan Antheasta maahan. Newtonin missio on selkeä: tienata rahaa niin paljon, että voi rakentaa avaruusaluksen, jolla tuoda loput (noin nelisensataa) hengissä olevat anthealaiset maahan.

Anthealaiset ovat teknologian osalta ja älyllisesti huomattavasti kehittyneempiä kuin maalaiset. Newton tuokin mukanaan teknologisia innovaatioita, joiden tuotannolla hän lyö rahoiksi. Kun tarpeeksi rahaa on koossa, hän voi aloittaa avaruusaluksen rakennusprojektin.

Soluttautuminen erityisesti henkisellä tasolla ihmisten keskuuteen osoittautuu vaikeaksi, vaikka Newton on uhrannut vuosikymmenen maapalleron ja sen asukkaiden tutkimiseen ja imitoimiseen. Osa pitää Newtonia outona friikkinä, osa epäilee häntä alieniksi. Newton luonnollisesti tuntee itsensä muukalaiseksi ja ”alieniksi”, mitä hän tietenkin onkin.

Maan ihmiset näyttäytyvät anthealaiselle kuin apinoina kummallisine ja tuhoavine tapoineen. Ja tavat tarttuvat joskin Newton säilyttää rauhanomaisuutensa ja lapsenomaisen ystävällisyytensä. Vaan anthealainen hauraus ei ole järin hyödyllinen meriitti maassa, jossa ihmiset ovat arvaamattomia ja irrationaalisia.

Tekee mieli tähän väliin heittää sitaatti kirjan esittelystä, jonka on kirjoittanut Ken MacLeod.

We arrive on Earth as aliens, and leave as monsters. If we’re lucky.

Tai sitten (oma miete): saavumme toiveikkaina alieneina, lähdemme (jos lähdemme) itkien.


Tätä ei kannata tulkita niin, että The Man Who Fell to Earth on jonkin sortin ihmisvihamielinen vuodatus ja että se olisi kirjan keskeinen sanoma. Ei ole, vaikka suoraan sanottuna minua ei haittaisi vaikka olisikin.

Kyse on alienimaisuudesta ja tämän voi tulkita sekä kirjaimellisesti että symbolisella tasolla.

Walter Tevis: The Man Who Fell to Earth
Gollancz, 1963 (lukemani painos on vuodelta 2016)
s. 185

keskiviikko 23. helmikuuta 2022

Keigo Higashino: Silent Parade

 

Keigo Higashino: Silent Parade
alkuper. Chinmoku no Parēdo, 2018
Little Brown, 2021
japanista englannintanut Giles Murray
s. 344
Silent Parade on neljäs englanniksi käännetty kirja ns. Galileo-sarjassa.

Kikuno (kuvittellinen esikaupunkialue Tokiossa)

Namikin perheen vanhempi tytär Saori katoaa jälkiä jättämättä. Kolmen vuoden kuluttua hänen ruumiinsa löydetään palaneesta talosta. Poliisille ennestään tuttua henkilöä, Kanichi Hasunumaa, epäillään Saorin kaappaamisesta ja murhasta. Kyseessä ei olisi Hasunuman ensimmäinen veriteko, mutta aiemmasta henkirikoksesta häntä ei koskaan saatu tuomittua.

Eikä saada tästäkään. Hasunuma vaikenee kuin muuri eivätkä todisteet riitä hänen tuomitsemiseensa ja mies vapautetaan. Se on luonnollisesti pettymys Saorin perheelle ja monille muillekin. Onko se kenties niin iso pettymys, että täytyy ottaa oikeus omiin käsiin. Käy nimittäin niin, että pian Hasunuma löydetään kuolleena eikä kuolisyy ole luonnollinen.

Tapausta ryhtyy tutkimaan aiemmista sarjan kirjoista tuttu (Detective Chief Inspector) Kusanagi tiiminsä kanssa. Sattumalta Kikunossa työasioidensa tiimoilta ramppaa myös professori Manabu Yukawa (eli ”Detective Galileo”), joka on aiemminkin auttanut poliisia selvittämään rikoksia. Yukawan panos tämänkin keissin selvittelyssä on omaa luokkaansa.

Kirjassa ei ainoastaan tutkita murhaa (tai pikemminkin murhia), vaan myös sen vaikutusta yhteisöön. Kaivellaan motiiveja ja selvitellään, miten on murhattu. Saorin palaneista jäänteistä on murhatapaa vaikea päätellä, mutta ei ole Hasunuman eli epäillyn murhaajan kuolintapakaan ihan itsestään selvä.

Jos on lukenut aiempia Galileo-sarjan kirjoja, voi tunnistaa Higashinon tyylin. Mikään ei ole lopulta sitä, miltä näyttää ja kun pintaa raaputtaa, paljastuu alta kaikenlaista.

Kirjaa ja koko tätä sarjaa voisin suositella cosy crimen ystäville: väkivaltaa on nimeksi ja painopiste on ihmisten välisissä suhteissa ja jännitteissä sekä uusia ja ovelia suuntia saavassa rikosselvittelyssä. Silent Parade itsessään ei ole jännittävä eikä hiuksia nostattava eli sitä voi lukea vaikka yksin erämaamökissä eikä tarvitse lukita ovea (itse kyllä silti lukitsisin).

Higashino sanoo lukevansa länsimaisia dekkareita, mutta mainitsee esikuviensa olevan pääasiassa japanilaisia. Hän mainitsee muun muassa Seicho Matsumoton, jonka kirjoja olen itsekin lukenut. 

Muutaman Agatha Christien kirjan lukeneena voisin kuvitella, että nämä Higashinon dekkarit voisivat miellyttää myös sitä lukijakuntaa.

Higashinon haastattelu vuodelta 2011 (The Wall Street Journal – Scene Asia)

Olen lukenut ja kirjoittanut kaikista Higashinon tähän mennessä englanniksi käännetyistä kirjoista. Higashinon tuotanto käsittää muutakin kuin dekkareita. Koosteesta puuttuu  The Miracles of the Namiya General Store, koska se on julkaistu myöhemmin.

EDIT. 24.2. kello 7:55

Galileo-sarja


The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade (tässä postauksessa)

perjantai 18. helmikuuta 2022

Podcasteja lenkille tai minne tahansa

Sisältövaroitus:

Tämä postaus sisältää lätinää podcasteista eikä juuri muuta. Kerron (en tosin kaikkea), mitä kuuntelen ja kerron, mitä en halua kuunnella. PALJASTAN mitä kuuntelin eilen.

Monia podcasteja voi kuunella muualtakin kuin mainitsemistani paikoista, mutta en jaksa kaikkia merkitä. KVG. 

Nyt asiaan.

Kuuntelen lenkeillä podcasteja. Heitän päivittäin vähintään kahden tunnin lenkin (sis. intervalleja), ellen fillaroi (jolloin en tietenkään kuuntele muuta kuin liikenteen melua välttääkseni metamorfoosin mansikkahilloksi). En ole viime aikoina juuri fillaroinut, koska vaikka talvi on täällä ollut leuto eikä edes kovin sateinen, niin tuuli on puhallellut ja muutenkin viileällä on hankala fillaroida, koska silmät vuotaa kuin seula. Vuotoefekti ei ole kovin voimakas lämpimällä säällä, joten sitä odotellessa.

Podcasteja kuuntelen vain ollessani liikkeellä eli lenkeillä, kauppareissuilla tai muuten vain ulkona hengaillessani. Missään tapauksessa en voi enkä koe tarvetta paikallani niitä kuunnella, koska keskittyminen kuuntelemiseen vaatii minulla sen liikkeen ja olemisen ulkomaailmassa.

Nyt esittelen muutamia podcasteja, jotka tuovat iloa ja vauhtia (joskus pituuttakin, kun en malta lopettaa kuuntelua) ulkoiluihini. Nähtävästi tästä postauksesta tulee järkyttävän pitkä, mutta onneksi Blogger ei ole määritellyt pituusrajaa yksittäisiin postauksiin.

Jaottelen podcastit aiheittain. Aloitetaan kirja- ja kirjallisuusaiheisilla.


Ihka ensimmäinen podcast, jota koskaan kuuntelin, on Takakansi-podcast (Spotify).

”Takakansi on podcast kirjoista ja lukemisesta sekä lukemisen vaikutuksista meihin ja maailmaan, lukemisen vaaratkin huomioiden. Tavoite on tuoda esiin monipuolisia näkökulmia lukemiseen ja jakaa erilaisia keinoja avartaa omaa maailmaa ja itseilmaisua.” (lainaus: Takakansi-podcastin sivulta) 

Siinäpä täyteläinen kuvaus kys. podcastista. Vierailijalista on monipuolinen, samoin aiheet. Pidän Marko Suomen pohtivasta ja haastateltaviaan kunnioittavasta tyylistä. Huumoriakin löytyy, toki riippuen haastateltavan persoonasta eivätkä keskustelut ole ollenkaan kuivakoita, vaikka ei vitsailtaisikaan.

Kukin jakso on uniikki kokonaisuus ja siten myös ajaton: itse olen napsinut kuunneltavaksi jaksoja sieltä täältä sen mukaan mikä kiinnostaa eniten ja sitten siirtynyt niihin, jotka eivät vaikuta niin kiinnostavilta – ja usein olen innostunut niistäkin kuunnellessani.

Jaksot ovat noin tunnin mittaisia, mikä miellyttää tällaista perusteellista märehtijää. Ei ole kiireen tuntua, on tilaa ajatuksille ja sivupoluille ja silti (sivupoluista huolimatta) kokonaisuus pysyy kasassa.

Tässä muutama mieleenpainuvin jakso. Yritin valita mahdollisimman erilaiset, että aiheiden ja haastateltavien kirjo tulee esille. Eivät ole missään paremmuus- tai aikajärjestyksessä.

Noora Vaakanainen – Mitä iloa kirjallisuuden opiskelusta on?
JP Koskinen – Kirjailija digimaailmassakin
Raita Jauhiainen – Omakustannekirjat
Anniina Tarasova – Luovuuden harjoittaminen ja kirjailijana oleminen
Anni Saastamoinen – Kirjailijan häpeä
Elina Nikulainen – Liittolaislukeminen ja monimuotoisuuden lisääminen lukemisessa
Viivi Rintanen – Mielenterveys, sarjakuva ja stigmojen purkaminen
Susinukke Kosola – Turkoosi vyöhyke, tekijän identiteetti ja Runografi
Salla Tuomivaara – Elävien olentojen kohtaamisesta
Antti Virrankoski – Eduskunnan kirjasto ja tiedon merkitys
Miriam Attias – Polarisaatio, sovittelu, konflikti

Nyt lopetan vaikka lisääkin voisi listata.

Noin muuten en juuri kuuntele kirjallisuusaiheisia podcasteja paitsi ikään kuin ”napostellen” eli saatan etsiä kirjan X luettuani jonkin podcastin, jossa on kirjailijan kanssa keskusteltu kys. kirjasta. Tästä esimerkkeinä vaikkapa Shalom Auslander ja Peace Adzo Medie.

Toisinaan tekevi mieleni kuunnella jokin kirjailijahaastattelu liittyen kirjaan, jonka olen lukenut aikoja sitten. Näin tein muun muassa Abir Mukherjeen kirjan A Rising Man kohdalla jokin aika sitten (kuuntelin BBC Radio nelosen Bookclubin podcastista sen). Oli kiva huomata, että olin saanut kirjasta irti niitä asioita, joita kirjailija on halunnutkin tuoda esille. Minulla odottelee sarjan toinen osa hyllyssä ja toivon ottavani sen pian lukuun, kunhan pääsen kaikista muista kirjoista eroon.

Takakantta lukuun ottamatta napostelen kirja- ja kirjallisuusaiheisia podcasteja lähinnä enkuksi enkä ole podcast-uskollinen, vaan menen kirja/kirjailija edellä.


Seuraan Suomen uutisia pääpiirteittäin eli lähinnä otsikkotasolla ja sitten luen jutun jos luen, ja jos se ei ole maksumuurin takana tai jos haluan tietää tai seurata jotain tiettyä aihetta.

Uutisaiheisia suomalaisia podcasteja sentään kuuntelen, alla oleva lista ei ole arvostusjärjestyksessä, vaan mielivaltajärjestyksessä.

1. Politbyroo (Spotify)

Viikon politikoinnit alle tunnin paketissa. Aluevaalijaksot jätin kylläkin väliin, koska ei hirveästi kiinnosta.

2. Uutisraportti podcast (Spotify)

”Ajankohtaisista aiheista puhutaan niin kuin toimittajat puhuvat niistä töiden jälkeen drinksuilla: mielenkiintoisesti ja turhia jännittämättä. Julkaisijana Helsingin Sanomat.”

Podcastissa (jaksojen kesto noin tunti) keskustelee yleensä kolme henkilöä, kokoonpano vaihtelee jonkin verran. Lempparini on älykkään tuntuinen ja asioista hyvin perillä oleva Marko Junkkari. Hyvänä kakkosena tulee sanavalmis ja jämäkkä Alma Onali, jonka koen myös olevan ”ajantasainen”. Tuomas Peltomäki on ajoittain höpsö, mutta huomaan ihmetteleväni hänen sivistyksensä tasoa. Esim. hänen mietteensä long covidista olivat vähintäänkin omituisia ja tietoa kyllä on ja oli saatavilla jo silloin, kun kys. jakso tuli ulos.

3. Ruben Stiller (Yle audio)

Aiheet ajankohtaisia ja haastateltavia yleensä kaksi per jakso (kesto noin tunti) Stiller on selkeästi ”häiriintynyt” koronasta ja erityisesti siitä, etteivät kaikki ota rokotetta ja se kyllä näkyy podcastissa. Itse aloin kuunnella Stilleriä vasta about puolisen vuotta sitten, joten kokemusta on vain korona-ajan jaksoista (olen kyllä jotain vanhempiakin jaksoja kuunnellut ihan sen perusteella, jos on ollut kiinnostava vieras). Sanna Marin ei myöskään kuulu Stillerin suosikkeihin.

Mutta mitä välii. Minun ei tarvitse olla asioista samaa mieltä Stillerin eikä kenenkään muunkaan kanssa. Mielestäni Stiller tekee kuitenkin laadukasta sisältöä ja pyrkii etsimään eri näkökulmia (ja ymmärtämään niitä itsekin).

4. Et sä noin voi sanoo! – Jone Nikula ja Jussi Ridanpää (Spotify)

Keskustelua ja ”kahtiajakoa” ajankohtaisista ja muistakin aiheista.

Aloin kuunnella tätä, koska eräs toveri suositteli. Nikulan ääni on minulle tuttu teiniajoilta Radio Citystä, joten sikäli nostalgista. Ridanpäästä en ollut aiemmin kuullut. Nikula vaikuttaa samalta jämerältä ja sanavalmiilta ihmiseltä kuin silloin muinoin.

Olen monista asioista Nikulan ja Ridanpään kanssa eri mieltä (etenkin jos ne liittyvät eläinten kohteluun/oikeuksiin ja joskus muutenkin), mutta en anna sen häiritä. Tekee ihan hyvää kuunnella erilaisia näkökulmia ja pidän näiden herrojen tyylistä. Hieman vierastan muutenkin sellaista mustavalkoista asennetta, jossa yhden mielipiteen, piirteen tai minkä tahansa yksittäisen asian perusteella leimataan koko ihminen perseeksi.

5. Enkunkieliset uutispodcastit… deletoin ne, koska ketä kiinnostaa ja tämä postaus on jo nyt venynyt pidemmäksi kuin matka maasta kuuhun eikä olla käsitelty kuin kaksi kategoriaa.


1. Antti Holman kaikki podcastit eli

Radio Sodoma (Yle audio)
Antti Holman oopperajuhlat (Yle audio)
Auta Antti (Listen notes)

Kaikki muut olen kuunnellut paitsi Auta Antin toisesta kaudesta on about puolet kuuntelematta. Vaikka Auta Antti on käsikirjoitettu viihdepodcast ja se sisältää huumoria, joka on periatteessa melko syvältä, on siinä syvällisempikin pohjavire, kunhan vain antautuu sinne mutaan makaamaan. Ja minähän antaudun, koska olen sillä lailla antelias ja mieleni avoin ovi.

2. En ole gynekologi, mutta voin vilkaista (Spotify)

Nikulan ja Ridanpään viihdepodcast. Vilkaisut tehtiin ennen Et sä noin voi sanoo -podcastissa, mutta niille perustettiin tämä oma podcast jokunen aika sitten. 

3. Women Like Us (Spotify)

”The only podcast hosted by women. Each week, top journalists Jennifer Hudson* and Lillian Bayliss** will chat about everything they’re interested in – from fashion to politics to free speech to veganism and back again, you can be sure that if you’re a woman like them you’ll love Women Like Us.”

*Award-winning comedian and writer Katy Brand

*Bafta-winning actress and writer Katherine Parkinson


Jos virtsani karkailisi, se olisi karannut tätä podcastia kuunnellessa. Olen kaikki jaksot kuunnellut, meno muuttui hieman toisteiseksi ja kulahtaneeksikin loppua kohden mutta noin muuten pidin kovasti. Hyvin käsikirjoitettua viihdettä ja plussat siitä, että osasivat lopettaa ajoissa.


True Crimea on tarjolla niin maan perusteellisesti sekä suomeksi että enkuksi. Kuuntelen lähinnä kahta silloin kun kuuntelen (tosin olen kuunnellut muutamia muitakin, mutten jaksa mainita niitä).

1. Jäljillä (Spotify)

Asiallinen ja uhreja kunnioittava. Pidän Tildan äänestä.

2. Canadian True Crime (Spotify)

Asiallinen ja uhreja kunnioittava. Pidän Kristi Leen äänestä ja aksentista.


1. Pieleen mennyt historia (Yle audio)

Podcast siitä, miten ihminen on pilannut noin kaiken.

2. Aristoteleen kantapää (Yle audio)

Pilkunnussintaa hauskasti ja sivistyneesti.

3. Velapodi (Spotify)

Vela tulee sanoista vapaaehtoisesti lapseton. Velaus terminä tarkoittaa sitä, että henkilö ei halua eikä ”hanki” lapsia. Tätä podcastia voisi kyllä kuunnella ne, joiden mielestä on itsekästä olla tekemättä lapsia ja vasta lapsia saatuaan tietää mitä on oikea rakkaus ja on eheä nainen ja osaa ottaa vastuuta ja plaa plaa.

Velapodissa keskustellaan erilaisista aiheista KAIKKIA kunnioittaen, mutta luonnollisesti lapsettoman näkökulmasta. Ei siis tarvitse olla huolissaan siitä, että sitä omaa mahdollista lapsentekovalintaa kritisoitaisiin tai lisääntyneitä ihmisiä pidettäisiin jotenkin itsekkäinä tai heihin liitettäisiin kaikki ne negatiiviset piirteet vailla perusteluja kuten lapsettomuuden valinneisiin.


1. Tales (Spotify)

Olen muinoin tehnyt ihan erillisen postauksen tästä podcastista, kas tässä linkki.

*

Tässä postauksessa mainitsemani podcastit ovat kaikki sellaisia, joita kuuntelen melko tai melkein säännöllisesti eli viikoittain. True crime on tosin jäänyt ainakin toistaiseksi taka-alalle, samoin The Tales.

Nyt minua kiinnostaa enempi keskustelutyyliset ja ajankohtaisia aiheita sisältävät podcastit. Mutta nämä intressit menevät sykleissä eli kenties jo ensi viikolla kuuntelen jotain ihan muuta (olen nimittäin tehnyt muutaman uuden kiintoisalta vaikuttavan podcast-löydön).

Podcasteja jätän herkemmin kesken kuin kirjoja. Kokeilen mielelläni uusia podcasteja, mutta niitä myös jää kesken jos ei aihe tai käsittelytavat kiinnostakaan. Lisäksi olen jättänyt kesken podcasteja, jos henkilön ääni on epäselvä tai -miellyttävä. Joistakin podcasteista olen kuunnellut pari jaksoa, mutta sitten en ole muistanut koskaan palata kuuntelemaan lisää. Joskus varmaan palaan.

Kirjoittelen mahdollisesti joskus toiste lisää (sori vaan) podcasteista nyt kun olen saanut tämän massiivisen koosteen ulos. Jatkossa sitten hieman tiivistetymmin. Ehkä. Tai sitten ei. Olen iloinen, jos joku näistä saa vinkkejä mutta nämä ovat muistiksi myös itselleni, jos dementia iskee kesken elämän.

KOHUPALJASTUS

Jotta tästä postauksesta tulisi mahdollisimman pitkä, paljastan vielä mitä eilen kuuntelin.

1. Auta Antti, toisen kauden kolmas jakso: Ystävyydestä (loput kymmenisen minuuttia, jotka jäivät edelliseltä päivältä kesken)
2. Auta Antti, toisen kauden neljäs jakso: Identiteetti ja kuntosalikieli
3. Takakansi-podcast: Marjo Pennonen – itsetuntemus ja ihmisyys
4. Ruben Stiller (jakso nauhoitettu 11.2.): Suomen koronakriisin johtaminen ja jengiväkivalta
5. Today in Focus (The Guardian-lehden podcast): The Fall of Prince Andrew (jakso nauhoitettu 17.2.), jäi noin kymmenen minuuttia kuuntelematta eli jatkan sen loppuun seuraavalla lenkillä.


Minulle saa suositella podcasteja. Olen tosin erittäin vaativa, koska haluan nauttia lenkeistäni enkä kuunnella mitään kärsimysnäytelmiä.

Podcastit, jotka eivät kiinnosta minua:

Liian lyhyet podcastit, joissa juostaan kauhealla kiireellää aiheesta toiseen niin ettei siinä ehdi edes ajatella.

Podcastit, joiden jaksoissa ei ole selkeää teemaa, vaan niihin on tumpattu sitä sun tätä. En jaksa sillisalaatteja lautasella enkä podcasteissa.


Epäkiinnostavia aiheita:
lapset, lapsiperheiden arki jmv. (niistä saapi lukea ihan riittämiin kaikista muista medioista ja kirjoista), äitiys/isyys/vanhemmuus/mummous/vaarius, talon rakentaminen/remontointi, sisustaminen, meikit, käsityöt, autot, kuntosalit (ellei Antti Holma kerro niistä), rakkaus, parisuhde, penkkiurheilu tai oikeastaan kaikki urheilu, häät, ruoka, siivoaminen, televisio, tietokonepelit, kaikki pelit jne.