Asenneongelmainen lukija

 

Hyllynlämmittäjäpinoni on surullisen kuuluisa siitä, etten lue siitä ikinä mitään. Sama pino on siten tänä vuonna jo toista kertaa lämmittämässä hyllyä, koska miten se sanonta menikään: ei se vaihtamalla parane.

Vaan ihmeiden aika ei ole ohi. Luin hiljattain yhden kirjan (Duong Thu Huong: No Man’s Land) tuosta epäonnisesta pinosta ja nyt on jo toinen menossa: Alma Katsun The Hunger (Bantam Press 2018, s. 380), joka perustuu Donnerin retkueen matkaan vuonna 1846. Donnerilla viitataan retkueen kapteeniin, joka oli nimeltään George Donner. Kirjan mainostetaan perustuvan tositapahtumiin.

 

Mistä, minne ja miksi: Matkaan lähdetään pääasiassa Springfieldistä Illinois’ta mutta samalla reitillä on myös retkue, joka on lähtenyt Missourin Independencestä. Päämäränä on Kalifornia ja sinne on lähdetty etsimään vauraampaa elämää ja leudompaa ilmastoa.  Monien koko elämä ja omaisuus kulkee vankkureissa mukana.

Olen vältellyt tämän aiheen tutkimista (josta en siis ollut aiemmin edes tietoinen), koska haluan lukea Katsun kirjan niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Tiedän pääpiirteittäin, mistä on kyse, mutta en halua tietää yksittäisten ihmisten (joiden esikuvat ovat todellisuudessa) kohtaloita enkä mitään heidän mahdollisista persoonistaan. Asenteeni on lukea The Hunger fiktiona ja kirjan luettuani tsekkaan faktat ja miten henkilöitä mahdollisesti kuvataan oikeasti vs. romaanissa. 

Tunnustan kyllä hieman googletelleeni erityisesti retkueen henkilöitä, mutta ainoastaan silmäilin löydöksiäni ja vahingossa kyllä joidenkin osalta vähän spoilaannuin. Nyt yritän pitää näppini erossa Googlesta.

Postauksen muotona on lukupäiväkirja, koska tämä tuntuu jotenkin niin massiiviselta teokselta, etten tiedä saanko siitä sanottua mitään, ellen kirjaa heti mietteitäni ylös.

HUOMIO: sisältää joitakin fiktiivisiä juonipaljastuksia. Eivät mielestäni ole erityisen merkittäviä kokonaisuuden kannalta.

 

Tiistai 11.8.

Olen nyt lukenut 80 sivua ja henkilökuvausta tehdään huolella (on sitten myöhemmin mielenkiintoista selvitellä, kuinka paljon kirjailija on mahdollisesti käyttänyt värikynää henkilöiden persoonien luomisessa). Lukijan eteen on marssitettu muun muassa George Donner itse (ja hänen vaimonsa Tamsen), muuan poikamies Charles Stanton ja eräs James Reed (jonka kohtalon vahingossa näin nettiä selatessani) ja monia muita.

George Donnerin vaimo Tamsen kuvataan “miestennielijänä”. Tamsen ei tyydy omaan aviomieheensä, vaan vehtaa monien muidenkin kanssa. Tamsenin “rietastelu” on eräs syy, miksi George Donner perheineen päättää lähteä länteen tuolle kohtalokkaalle matkalle.

Stantonilla on hämäräperäinen menneisyys ainakin muinaisen rakkautensa tiimoilta. Tuo rakas on nimeltään Lydia, mutta hän on kuollut jo aikoja sitten. Stanton ei ole kiinnostunut puhumaan aiheesta, mutta tulee siitä hieman kertoneeksi eräälle Mary Gravesille, jonka tuleva sulhanen menehtyi äkillisesti ennen avioitumista. Sulhasen oli (avioliiton myötä) määrä kuitata Gravesin isän velat, mutta koska avioliitto ei toteutunut, joutuivat Gravesit perikatoon ja päättivät lähteä länteen etsimään parempaa elämää.

Henkilöitä on tosiaan siunaantunut tähän mennessä todella paljon (on vaimoja, lapsia, apulaisia, vankkurikuskeja jne. ja useimpien nimet mainitaan), joten hyvästä muistista on etua. Mainittakoon vielä toimittaja Edwin Bryant, joka on Stantonin jonkin sortin ystävä. Bryant tosin jättää retkueen ja lähtee oman pienen joukkonsa kanssa tutkimaan muun muassa intiaaneja. Bryantin matka avautuu lukijalle Bryantin kirjoittamin kirjein.

Kirjan alussa on kartta retkueen reitistä. Siitä voipi tarkistaa etenemistä ja kohta aletaan olla paikassa, jossa kaikki alkaa ilmeisesti mennä pieleen. James Reed on jo varoitellut muita matkalaisia siitä, että ruokavarastot eivät ehkä riitä ja täydennystä ei todennäköisesti ole tarjolla aikoihin. Pitäisi olla säästäväinen. James Reedin ilmoituksesta ei innostuta, vaan siitä seuraa melkein käsirysy.

Mielenkiinnolla odotan jatkoa. 

Sunnuntai 16.8.

Nyt on luettu 203 sivua. Ei siis mikään hurja lukutahti, koska luen vain iltaisin ja nukahdan aikaisin. 

On syyskuu. Retkue lähti matkaan toukokuussa, mutta kirjassa tarinaa aletaan kertoa kesäkuusta eteenpäin.

Retkueen on tarkoitus kulkea uutta oikotietä, niin sanottua Hastings Cutoffia. Reitti on saanut nimensä Lansford Hastingsin mukaan. Oikotie on kuitenkin maastoltaan haastava, suorastaan mahdoton toteuttaa vankkureilla. Lisäksi osa alueesta on karua ja kuivaa tarkoittaen sitä, että osa karjasta menehtyy matkalla. Joudutaan myös karsimaan tavaroita, sillä nälkiintyneet härät eivät jaksa vetää täysiä vankkureita.

Kohtaamme Lansford Hastingsin matkanvarrella ja hän tuntuu menettäneen järkensä. Hastings myös varoittaa, ettei oikotielle kannata lähteä, koska se on vaarallinen. Donnerin kulkue päättää kuitenkin jatkaa matkaa oikotielle, koska se on alkuperäinen matkasuunnitelma.

Nyt on tarinassa tapahtunut myös yliluonnolliselta tuntuvia kohtauksia, joista osa liittyy sairaaseen matkustajaan nimeltä Luke Halloran. Tunnustan, että oli pakko googletella kesken lukemisen ja luinkin Luke Halloranin todellisen tarinan. Siihen on kirjassa lisätty “spiritualista” värikynää melko anteliaasti. Kirjan nimi The Hunger alkaa saada muotoa.

Täytyy todeta, että on erittäin vaikeaa pysytellä erossa Googlesta, kun tekisi oikeastaan mieli oitis selvittää retkueen todellinen tarina ja tutkia sen henkilöt pohjamutia myöten. Kirjailija nimittäin piirtää melko voimakkaita ja yksityiskohtaisia henkilökuvia, joten väkisinkin alan miettiä niiden todenpohjaisuutta. Muistutan itseäni: lue tämä fiktiona, sitten tutustu faktoihin.

Maanantai 17.8.

Luettu 242 sivua. 

Tapahtui murha: James Reed puukotti John Snyderin. Nyt oli pakko googlettaa ja näin tosiaan tapahtui. Tosin kirjassa motiivi on aivan tuulesta temmattu. Kirjassa puukotukseen liittyy homoseksuaalinen aspekti, jollaista ei oikeasti ollut olemassa. 

Huomaan, ettei lukemisesta tule mitään, kun olen jatkuvasti tuntosarvet pystyssä miettimässä, mikä on totta ja mikä sepitettä. Luin kirjan sivuliepeen uudelleen ja siitä saa käsityksen, että romaani painottuu käsittelemään henkilöiden välisiä suhteita äärioloissa. No juu, olisi pitänyt lukea lieve kunnolla jo aiemmin. Melkoista ihmissuhdemättöä tämä kirja nimittäin on.

Mutta nyt viimein meni jakeluun, että tämä kirja todellakin on fiktiota. Mitään ei kannata ottaa tosissaan. Mietin, miksi kirjailija on halunnut käyttää todellisia henkilöitä esikuvina tarinassaan? Miksei hän keksinyt omaa “Donner-retkuettaan” ja luonut siihen omia henkilöitä? Nyt jos ilkeästi ajattelen, niin markkinointiin liittyvistä syistä. 

Torstai 20.8.

Nyt on luettu koko kirja. Olisin ehkä saattanut nauttia kirjan lukemisesta, ellen olisi koko ajan vaivannut päätäni sillä mikä on totta ja mikä sepitettä. Myönnän siis lukeneeni kirjan ihan väärällä asenteella, mutta toisaalta aluksi luulin, että sen idea on kuvata retkuetta vahvasti faktaan nojaten.

Toisaalta en pidä siitä, miten luovasti kirjailija on käsitellyt todellisia henkilöitä ja sepittänyt muun muassa heidän taustojaan. Mukaan on saatu ympättyä insestiäkin. 

Kirjailija itse kertoo kirjan lopussa, että on haastavaa kirjoittaa todellisiin tapahtumiin perustuvaa fiktiota, kun ei ole tiedossa kuinka moni lukija tietää ennestään aiheesta. Henkilöhahmojen dramatisointi liittyy tietysti romaanin draamankaareen. Mutta joo, olisi sepittänyt kaikki henkilönsä ja laittanut ne olemaan vaikka osa retkuetta tmv.

Jos olisin lukenut kirjan täysin ummikkona pitäen sitä puhtaasti fiktiona, lokeroisin sen yliluonnolliseksi draamaksi, jossa on ripaus kauhuelementtejä mukana. Kirjan nimi saa merkityksen lukemalla ja muutenkin kaikkiin lukijassa heränneisiin kysymyksiin (paitsi jos ne liittyvät faktoihin) saapuu vastaus. 

On todettava, että en ole kohderyhmää tällaiselle kirjallisuudelle. Olisin mieluummin lukenut vaikka tietokirjan tästä Donnerin keissistä. Tosin enää ei tarvitse, sillä googlettamalla kyllä löytyy faktat.

Mietin, että lisään tähän loppuun linkkejä, mutta enpä lisää. Ensinnäkin tämä postaus on jo muutenkin niin pitkä, että onnea vaan jos tänne asti pääsit. Lisäksi uskon jokaisen osaavan itse googlettaa ja tällöin voi myös itse valita lähteensä. Lupaan, että niitä kyllä löytyy.

 Kirjailijan sivut.

Kaksoiselämän kauaskantoiset vaikutukset

Tayari Jonesin romaani Silver Sparrow saa minut jälleen kerran pohtimaan (pohdin samaa muun muassa Peace Adzo Medien Nightbloomin kohdalla), miten merkityksellistä järjestys on siinä mielessä, kuka saa ensin äänensä kuuluviin: ensimmäisellä on nimittäin usein etulyöntiasema. Ensimmäinen saa aloittaa puhtaalta pöydältä, määritellä näkökulmat ja synnyttää asenteitakin. Toisena äänen saava on eittämättä altavastaaja: hänen sanojaan ja tekojaan verrataan ensimmäiseen.

Silver Sparrow’ssa on kaksi kertojaa, kaksi sisarpuolta. Toinen sisar on syntynyt avioliitossa, toinen sen ulkopuolella. Toinen sisar tietää toisen sisaren olemassaolosta, toinen ei. Yhteistä heille on heidän isänsä, James Witherspoon.

James elää “normaalia” avioelämää vaimonsa Lavernen ja tyttärensä Chaurissen kanssa Atlantassa. Siinä sivussa James vierailee Gwenin ja toisen tyttärensä Danan luona, jotka niinikään asuvat Atlantassa Yhdysvalloissa. Vaikka Gwen ja Dana ovat tietoisia Jamesin kaksoiselämästä, heidän täytyy pysytellä hiljaa ja piilossa. Olisihan se nyt ihan kamalaa, jos tulisi yleisesti tietoon Jamesilla olevan avioton lapsi ja avioliiton ulkopuolinen suhde.

Romaanin ensimmäisessä osassa äänen saa Dana. Jamesin ja Gwenin tarina on alkanut jo aikoja sitten ja se avataan lukijalle melko tarkasti. Romaanin nykyaika painottuu pääasiassa 1980-luvulle, mutta tarina tietysti etenee siitä myöhemmäksikin.

Mitä vanhemmaksi Dana varttuu, sitä enemmän tämä omituinen perhekuvio alkaa häntä häiritä. Danaa tuntuu riivaavaan sisar- ja perhekateus. Välittääkö isä enemmän Chaurissesta kuin hänestä? Kipuilu isän suosiosta vain voimistuu iän karttuessa.

Myöhemmin Dana kiinnostuu sisarpuolestaan Chaurissesta, josta hänen pitäisi pysytellä kaukana. Sallittua on vain tarkkailu ja sitä Dana harjoittaa äitinsä kanssa. Tarkkailun kohteena ei ole vain Chaurisse, vaan tietysti myös Laverne. Dana pysyttelee erossa Chaurissesta, kunnes sitten eräänä päivänä ei enää malta mieltään, vaan varta vasten hakeutuu Chaurissen seuraan.

Kirjan toinen osa antaa äänen Chaurisselle ja siinä selviää vastaavasti Jamesin ja Lavernen pitkä yhteinen historia ja miten he päätyvät avioliittoon. Kyseessä ei nimittäin ollut varsinaisesti mikään rakkausliitto ainakaan aluksi.

Chaurissen lapsuusaika käsitellään melko suurpiirteisesti ja tarina jatkuukin pian siitä, mihin se ensimmäisessä osassa eli Danan kertomana jäi.

Koin Chaurissen osuuden jossain määrin latteampana kuin Danan. Lisäksi Chaurisse jää etäisemmäksi muutenkin. Sisarusten niin sanottu ystävyyskin jää minulle hämäränpeittoon: mitään varsinaista ystävyyttä en nimittäin kokenut siskosten välille koskaan edes syntyneen. Pikemminkin kyseessä on Danan puolelta kaiketi uteliaisuus ja tietämättömän Chaurissen puolelta toive, että saisi sydänystävän.

Kirjailijan sivut


Tayari Jones: Silver Sparrow
Oneworld Publications, 2020
s. 340

Vastahakoinen tutkija Pohjois-Koreassa

Jang Jin-Sunin Dear Leaderin luettuani jäin jumittamaan Pohjois-Koreaan, koska miksipä turhaan vaihtaa maata kun kerran on jo siellä.

James Churchin Inspector O:sta kertovassa (luonnollisesti fiktiivisessä) sarjassa, joka sijoittuu kys. maahan, on kuusi romaania, joista The Man with the Baltic Stare on neljäs.

Sarjassa on jonkin verran jatkumoa eli enemmän saapi irti, jos lukee kirjat järjestyksessä. Lisäksi, jos ei pidä sarjan ensimmäisestä kirjasta, tuskin pitää muistakaan. Lukijan täytyy sietää epätietoisuutta ja sitä, etteivät kaikki asiat ja yksityiskohdat välttämättä koskaan selviä.

James Church: The Man with the Baltic Stare
Minotaur Books, 2010
s. 279


Inspector O on vetäytynyt eläkkeelle vuoristoon ja nauttii rauhallisesta erakkoelämästään, kunnes eräänä päivänä hänet raahataan takaisin Pyongyangiin. On tarjolla tehtävä, jonka luonne on mitä epämääräisin. O:ta ei kiinnosta mitkään tehtävät eikä värvääjää vastaavasti kiinnosta O:n vastahakoisuus saati ennen eläköitymistä tehty sopimus.

Tehtävänanto on niin epämärääinen, ettei O itsekään tiedä mitä häneltä tarkalleen ottaen odotetaan. Pitäisi kuitenkin matkustaa Macauhun lakaisemaan murhakeissi maton alle. Vastentahtoisesti ja puolipakotettuna O lähtee matkaan ja luonnollisesti havaitsee reissullaan ja jo ennen sitä, ettei mikään tietenkään ole sitä, miltä näyttää.

Soppa sakenee, kun siihen tunkee lusikkansa muutama muukin suuria visioita luova yksilö. Näyttää siltä, että Pohjois-Koreaa havittelevat sekä Etelä-Korea että Kiina, jotka pyrkivät ujuttamaan lonkeroitaan maan sisälle.

Kirjan juoni avautuu maltillisesti, sitä mukaa kun O itse alkaa ymmärtää, mitä Pyongyangissa on meneillään. Oikeastaan minulle juonta merkityksellisempää tässä kirjassa niin kuin koko sarjassa on sen henkilöt ja tunnelma. Tietynlainen kierous ja salamyhkäisyys, kun juuri mitään ei sanota suoraan, vaan käytetään kaikenlaisia vertauskuvia joita sitten tulkitaan miten tulkitaan.

Eli jälleen mainioita dialogeja, joita ei varmasti oikeasti voisi olla olemassa jäykkien muodollisuuksien ja hierarkioiden takia. Mutta kyseessä onkin fiktiivinen romaani, joten viihteellisyys sallittakoon ja siitä nautittakoon. Itse ainakin nautin.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Ihmisiä kuolee, mutta kuolemia ei sen kummemmin kuvailla tyyliin, jos nyt henkilö vaikkapa putoaa kielekkeeltä, niin siinähän sitten putosi. 

Kirjailijasta:

“The creator of this fictional North Korean policeman is James Church – a pseudonym used by a former CIA intelligence officer who worked in East Asia for decades and has visited North Korea more than 30 times.”

Lähde: https://www.independent.co.uk/news/people/profiles/james-church-the-man-who-knows-too-much-about-north-korea-8575671.html


Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007
3. Bamboo and Blood, 2008 
4. The Man with the Baltic Stare, 2010 
5. A Drop of Chinese Blood, 2012
6. The Gentleman from Japan, 2016 

Naiset koe-eläiminä

Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).

 

Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332

Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.

Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.

Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.

"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.

Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.

Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.

Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.

Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.

Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.

Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.

Sodan rikkomat perheet ja ihmiset

V. V. Ganeshananthan: Brotherless Night
Viking, 2023
s. 348

Sota rikkoo perheitä. Ei ainoastaan tappamalla, vaan repimällä perheenjäsenet erilleen – joskus fyysisesti, joskus psyykkisesti. Toisinaan toinen johtaa toiseen: eriävät näkökulmat ja asenteet repivät railon perheenjäsenten välille. Milloin railo on niin leveä, ettei sitä enää voi ylittää?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä nousee esiin V. V. Ganeshananthanin romaanissa Brotherless Night, joka sijoittuu Sri Lankaan alkaen vuodesta 1981. Maassa on pitkään itänyt sisällissodan siemen (vähemmistönä olevat tamilit vastaan singaleesit), joka puhkeaa lopulta kukkaan heinäkuussa 1983. Sodan alkua kutsutaan nimeltää Black July, Musta Heinäkuu.

Brotherless Nightissa seurataan sisällissodan alkua ja sen kulkea nuoren Jaffnassa asuvan tamilitytön Sashin näkökulmasta. Vielä 1981 Jaffna on melko rauhallinen ja Sashi haaveilee opiskelevansa lääkäriksi kuten vanhin veljensä. Sashilla on neljä veljeä, jotka kaikki ovat hänelle eri tavalla rakkaita. Vanhemmat tukevat lastensa haaveita ja opintoja, joskin isä etäältä sillä hän työnsä puolesta joutuu asumaan usein eri kaupungissa.

Tässä taas vaihteeksi sellainen romaani, jonka tiimoilta tuli googleteltua ahkerasti. Kirjailija ottaa esille useita (sisällissotaan liittyviä) merkittäviä tapahtumia 80-luvun Sri Lankassa. Tunnustan oman sivistymättömyyteni, sillä en aiemmin ollut erityisen perillä Sri Lankan tapahtumista enkä niistä syistä, miksi siellä sodittiin.

Militanttiorganisaatio The Liberation Tigers of Tamil Eelam kasvoi merkittävästi Mustan Heinäkuun tuloksena 1983. Se houkutteli erityisesti nuoria tamilimiehiä joukkoihinsa. Kukapa ei haluaisi taistella itsenäisten (tamili)alueen ja oman vähemmistönsä puolesta?

Tiikereiden toiminta on vähintäänkin kyseenalaista. Omien oikeuksien eteen ollaan valmiita tekemään kaikenlaista ja se kaikenlainen kohdistuu myös tavallisiin tamileihin. Ganeshananthan kuvaa taiten niitä pihtejä, joilla organisaatio pitää kiinni jäsenistään ja miten tavallisia siviilitamileitakin pakotetaan tavalla tai toisella toimintaan mukaan.

Kaksi Sashin veljistä liittyy Tiikereihin. Muu perhe ei sitä hyvällä katso, mutta koska kyseessä on täysi-ikäiset miehet, ei heitä oikein voi estääkään. Myös Sashi päätyy tukemaan Tiikereiden toimintaa, mutta eri tavalla ja syistä kuin veljensä. Maa repeää, siihen tulee halkeama, joka ajan saatossa leviää ja laajenee. Eikä sitä sitten enää voi ylittää.

I recently sent a letter to a terrorist I used to know. He lives near me, here in New York City, and when I opened the envelope and slid in the note that said I would like to come and see you, I thought of how much he had always required of me and how little I had ever asked of him. Even when I was growing up in Sri Lanka, before I had ever heard the word terrorist, I knew that if a certain kind of person wanted something done, I should comply without asking too many questions.  I met a lot of these sorts of people when I was younger because I used to be what you would call a terrorist myself.

We were civilians first. You must understand: that word, terrorist, is too simple for the history we have lived---

V.V. Ganeshananthanin kirjailijasivut

Herrasmies Moskovassa

Lukiessani Amor Towlesin romaania A Gentleman in Moscow mieleeni alkoi kirjan edetessä pompsahdella ajatus, että  kreivi Alexander Ilyich Rostov lienee sympaattisin (huom: ei imelä) romaanihenkilöhahmo sitten naismuistin. Ei ainakaan ihan heti tule mieleeni vastaavaa – kyseessä todellakin on herrasmies. Hyväntahtoinen henkilö, joka valitsee kohdella toisia kunnioittavasti. Omanarvontuntoinen ymmärtäen, että muillakin on arvoa. Sopeutuva, mutta ei alistuva.

Sopeutumista Rostovilla nimittäin riittää. Moskovan Metropol-hotellissa vuonna 1922 huoletonta eloa viettänyt Rostov joutuu ongelmiin ja oikeuteen muinoin kirjoittamansa runon takia. Tuomio on tyly: loppuelämä kotiarestia Metropol-hotellissa eikä suinkaan kreivin asuttamissa hulppeissa huoneissa, vaan hänet häädetään ullakolle kaikenlaisen romun keskelle. Ulko-ovista ei ole enää asiaa ulos, vaan hotellin sisätilat on Rostovin uusi reviiri.

Lupsakka kreivi tokenee pian alkujärkytyksestä ja kunnostaa ullakkohuoneesta itselleen kelvollisen asumuksen ”lisäsiivellä”. Turha on rimpuilla sellaisten asioiden edessä, joita ei voi muuttaa. Niinpä Rostov keskittyy asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ja niin on kreivimme kuin huomaamatta rakentanut itselleen uuden elämän uusien rajoitusten sisälle.

Tarina kulkee läpi useiden vuosikymmenten kreivin elämää ja ajatuksia episodimaisin kohtauksin kuvaten. Vaikka moniin tapauksiin ei suoranaisesti koskaan palata, on niillä paikkansa tarinan kulussa ja ajankuvassa.

Tunnelmaltaan eloisa romaani, jota luki kuin hypnoosissa. Towlesin tyyli on omintakeinen ja runsas, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Hienostunut huumori pitää lukijan mielen keveänä ja avoimena – ehkäpä niin kuin itse kreivinkin.

Amor Towles: A Gentleman in Moscow
Penguin 2016
s. 462

Minulle A Gentleman in Moscow on täyden kympin romaani, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Olen nyt ollut usemman viikon Suomessa surullisten asioiden takia ja äärellä, mutta sellaistakin elämä joskus on. Amor Towles on auttanut hirmuisesti viemällä minut kauas pois toiseen maahan ja aikaan.

Kulissien takana kaaos

Luen vuosittain noin yhden (jos sitäkään) chick lit -genren teoksen. Tänä vuonna lukuun valikoitui (jos David Nichollsin romaania You Are here ei lasketa) jonkin Jane Fallonin kirjan sijasta Emiko Jeanin Mika in Real Life.

Mika in Real Life oli positiivinen yllättäjä siinä mielessä, että vaikka siinä valehdellaan suunnilleen koko elämän verran, siitä puuttuu tahallinen pahantahtoisuus, ilkeys ja juoruilu joita monissa muissa lukemissani genren kirjoissa esiintyy melko lailla.

Ihmissuhteita pohditaan (ei onneksi varsinaisesti vatvota), mutta vaihteeksi enemmän muuta kuin parisuhteeseen liittyvää. Voi tietty johtua siitä, ettei kirjan keskeisellä henkilöllä eli Mikalla ole parisuhdetta eikä suurta hinkua sellaiseen (jonkin sortin romanttinen suhde kyllä kehittyy, kuten genrelle on ominaista mutta lukijaa ei hukuteta hunajapurkkiin).

Mika Suzuki on 35-vuotias elämänsä sössinyt nainen, joka asuu kaverinsa nurkissa saatuaan fudut töistä. Uusia töitä ei tunnu löytyvän eikä Mikaa muutenkaan oikein kiinnosta mikään. Välit japanilaisiin vanhempiin – etenkin äitiin – on vaikeat. Mikan äiti ei olisi koskaan halunnut Yhdysvaltoihin muuttaa ja tuntuu haikailevan entistä elämäänsä Japanissa.

Sitten soi puhelin, Penny soittaa. Penny on Mikan 16-vuotias tytär, jonka Mika antoi adoptoitavaksi koska ei uskonut voivansa vauvasta itse huolehtia. Raskaus oli “vahinko” eli ei käytetty ehkäisyä (asia, johon Mika ei voinut vaikuttaa…) ja sitten kertalaakista kohtalokkaasti tärppäsi. Adoptiosopimukseen kuuluu, että adoptiovanhemmat raportoivat Mikalle kerran vuodessa kirjeitse Pennyn elämästä. 

Mielenkiintoinen järjestely: mietin onko tällaisia oikeasti Yhdysvalloissa (en ihmettelisi jos on, mutta en jaksa ottaa selvää koska asia ei kiinnosta niin paljon). Siis että synnyttäjä saa valita lapsen nimen lisäksi hänelle adoptiovanhemmat toimiston “katalogista” ja vieläpä esittää joitakin vaatimuksia (vuotuisen kirjeen lisäksi Mika toivoi, että adoptiovanhemmat mm. tutustuttaisivat Pennya japanilaiseen kulttuuriin). Pennyllä ei luonnollisesti ole tietoa biologisesta äidistään, vaikka tietysti tiesikin olevansa adoptiolapsi.

Vaan jostain (selviää lukemalla) Penny on onkinut tietoonsa Mikan yhteystiedot ja on nyt päättänyt ottaa yhteyttä. Aluksi Mika ja Penny juttelevat tavalliseen tapaan puhelimessa, sitten siirtyvät käyttämään FaceTimea. Lopulta Penny pudottaa pommin: mitäpä jos hän tulisi käymään Portlandissa Mikaa tapaamassa.

Koska Mika ja Penny asuvat eri puolilla Yhdysvaltoja, ei Mika varsinaisesti uskonut koskaan tapaavansa Pennyä. Tai ei ainakaan tapaavansa kovin pian. Pennyn kanssa jutustellessa Mika on rakentanut itselleen melko toisenlaisen elämän kuin todellisuudessa. Toisin sanoen valehdellut ummet ja lammet antaakseen menestyneen vaikutelman itsestään. 

On kaksi vaihtoehtoa: joko lavastaa valehdeltu elämä “todelliseksi” tai nöyränä kertoa totuus. Mika valitsee valehtelun ja ystäviensä suosiollisella avustuksella hän alkaa rakentaa kulisseja, joiden on tarkoitus pysyä pystyssä Pennyn visiitin ajan.

Minua kiinnosti erityisesti Mikan ja äitinsä Hiromin suhde, vaikka painopiste onkin Pennyn ja Mikan suhteessa. Jokin Mikan ja Hiromin äiti-tytär-suhteessaan on alusta lähtien ajautunut vinoon eikä eritysempää yhteyttä enää näin pitkän ajan jälkeen löydy. Ihmiset ovat mitä ovat ja harva yhtäkkiä muuksi muuttuu. Hiromi pysyy suljettuna, häntä ei avaa edes aika.

Ihmeellisen koukuttava ja sopivaa tempoa etenevä romaani, jota luki mielellään. Oivallinen valinta chick lit -romaaniksi. Voin lämpimästi suositella kyseisen genren ystäville ja muillekin uteliaille lukijoille.

Emiko Jean: Mika in Real Life
Penguin, 2022
s. 375

Onnellisuus on suhteellista

Angie Kimin romaani Happiness Falls (Faber&Faber 2024, s. 387) on siinä mielessä erikoinen kirja, että sen luettuani mietin mitä siinä oikeastaan tapahtui. Ei nimittäin näin jälkikäteen ajateltuna tapahtunut juuri mitään. Ihme ja kumma sitä ei lukiessa huomannut, koska jotain oli vireillä koko ajan – vaikkakin tuo jokin oli useimmiten sivupolku.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin ja siellä Virginian osavaltioon vuonna 2020 eli Covidin myllertämään vuoteen. Covidilla on juonen kannalta merkitystä, vaikka itse virusta ei varsinaisesti käsitellä. Romaanissa Covidiin suhtaudutaan vakavasti (mielestäni hyvin saavutettu se tunnelma, mikä Covidin alkuaikoina pääasiassa vallitsi), sitä jopa pelättiin eikä pidetty vain jonain kausiflunssana niin kuin siitä nykyään moni (minäkin, hmm!) ajattelee.

Keskiössä on “Parksonien” (isä Yhdysvaltalainen Parson ja äiti eteläkorealainen Park, hence Parkson) korealais-amerikkalainen perhe.

Asetelma on mystinen: Angelmanin syndroomaa sairastava 14-vuotias Eugene juoksee verissäpäin kotiin. Hän on ollut puistossa isänsä kanssa kuten tavallista. Mutta tässä päivässä on jotakin poikkeuksellista, jotakin on mennyt pieleen. Isä ei ikimaailmassa jättäisi Eugenea yksin.

We didn’t call the police right away. Later, I would blame myself, wonder if things might have turned out differently if I hadn’t shrugged it off, insisting Dad wasn’t missing missing but just delayed, probably still in the woods looking for Eugene, thinking he’d run off somewhere.

Kirjan kertoja on Mia, hän on Eugenen parikymppinen sisar, joka on tullut kesäksi lomalle (opinnoista) kotiin. Hän ei näe tilanteessa aluksi mitään kummoista, koska tulkitsee sen väärin. Myöhemmin alkavat itsesyytökset ja jossittelu.

Isä pysyy kateissa ja mysteerikatoamista selvitellään poliisin ja koko perheen eli Mian, hänen kaksosveljensä Johnin ja äidin voimin. Eugenesta ei ole juuri apua, koska hän ei pysty puhumaan eikä muutenkaan kommunikoimaan. Epäselvää myös on, missä määrin Eugene ymmärtää puhetta. Ajan myötä selviää, että enemmän kuin luulisi.

Jos ei Angelmanin syndrooma ole tuttu ennestään (kuten ei ollut minulle), ei huolta – se selitetään kirjassa riittävän kattavasti. Ja aina voi tietysti googlettaa, jos kaipailee enemmän infoa. Vaikka tarina avautuu ainoastaan Mian näkökulmasta ja Mian kaikkialle leviävien ajatusten kautta, on keskiössä pääasiassa Eugene.

Onnellisuutta, kuten kirjan nimestä voinee päätellä, käsitellään melkoisesti, mutta ei ihan perinteisestä kulmasta. Onnellisuutta voi tarkastella ennakko-odotusten kautta (suhteessa jonkin tapahtuman toteutumiseen/ilmenemiseen) tai sen perusteella, mikä on ns. vallitseva “baseline” eli perustaso tai lähtötila. Onnellisuuden kokemusta (jossakin yksittäisessä asiassa) voi kenties jossain määrin manipuloida pyrkimällä laskemaan tai nostamaan niin sanottua lähtötilaa. Romaanissa onnellisuutta tutkaillaan teoreettisella tasolla ja myös kokeellisesti. Onnellisuus on suhteellista.

Mian ajatukset onnellisuuteen ja sen manipulointiin liittyen lähtevät toisinaan melkoiselle laukalle ja näillä pohdinnoilla on merkitystä kirjan jännitteen luomisessa. Happiness Falls ei tosiaan ole mikään juoniromaani, vaan jännite syntyy (jos syntyy, joskus koin Mian pohdinnat tympeinä jaaritteluina, jotka jarruttavat muutenkin hitaan tarinan kulkua) melko pienten yksityiskohtien tiimoilta.

Toisaalta, ymmärtääkseen joitakin tapahtumia niille pitää antaa konteksti: siksi on tärkeää selittää jokin aiempi tapahtuma tai selkkaus eli monesti jaarittelulle kuitenkin on selkeä peruste. Ilman viitettä aiempaan tiettyjen tapahtumien merkityksellisyys ei olisi niin… merkittävä.

Romaanin kerrontatyyli tuottikin minulle aluksi päänvaivaa: en tiennyt miten suhtautua jutustelevaan/lörpöttelevään tyyliin, joka ei pääsääntöisesti miellytä minua. Lisäksi ärsytti jatkuva vihjailu tulevasta. Tiedostan, että vihjailun tarkoitus on synnyttää jännitettä ja joskus se toimikin, joskus ei.

Harkitsin muutaman luetun sivun jälkeen jopa kirjan jättämistä kesken, mutta jokin siinä kuitenkin tenhosi ja jatkoin lukemista. Ajattelin, että varsin hyvin voin joskus altistaa itseni tällaisellekin tyylille (jutustelevaisuus), josta en niin pidä. Ja kas vain, siihen tottui melko pian ja vastoin alun ennakkoluulojani pidin valtavasti tästä kirjasta.

Happiness Fallsissa on muuten kiinnostavaa pohdintaa myös verbaalisuudesta ja puhumisesta. Nämä resonoivat minussa, koska kuten kirjassa Mian äiti koen minäkin olevani hieman eri ihminen puhuessani englantia kuin puhuessani suomea (Mian äidin kohdalla toinen kieli on tietysti korea). Kieli määrittelee sitä, miten ilmaisemme asioita ja itseämme. Ja ajatelkaas, jos ei ole puhuttua kieltä ollenkaan eli ei voi puhua kuten Eugene.

Angie Kimiltä on aiemmin julkaistu romaani Miracle Creek, joka alkoi kiinnostaa myös. Olen ymmärtänyt, että se on tyyliltään erilainen (eli ei vissiin lörpöttelevä, mistä plussaa) kuin Happiness Falls, vaikka teemassa (muun muassa lapsen autismi) ja genressä (trilleriksi luokiteltu) on samaa.

Aneeminen kooste lopuista suomiluvuista

Ei siitä tullutkaan takkia, siitä tuli liivi. Oikeasti siitä ei tullut yhtään mitään eikä tullut tai tule myöskään Maritta Lintusen romaanista Sata auringonkiertoa, vaikka edellisessä postauksessa niin vihjailin.

Kirjastopino Suomessa, näistä neljä ehdin lukea.

Minulla haaskautui lopulta lähes koko suomireissu sairastuvan merkeissä. Pitkällisen spekuloinnin tuloksena olen päätynyt siihen, että minulla oli korona (jonka sairastin kaksi päivää Suomeen saapumisen jälkeen – oh, the irony) jonka jälkioireet vaivasivat koko reissun enemmän tai vähemmän voimakkaina. Oli muutamia yksittäisiä päiviä, kun olo oli melkein normaali, mutta pääasiassa normaalit olot kestivät vain muutaman tunnin päivässä.

Seko-oloissa oli aikaa lukea, kun juuri muuta ei voinut tehdä. Jo mainitun Sadan auringonkierron jälkeen luin Vy Tramin Stigman (Wsoy 2025), joka herätti minussa hämmennystä enkä viittaa itse tarinaan (josta pidin) vaan kirjan kieleen.

Miten on mahdollista, että julkaisuun päätyy kauttaaltaan niin huonoa kieltä oleva teos. Ihan kuin Tramilla ei olisi ollut kustannustoimittajaa ollenkaan (käsittääkseni kyllä oli) eikä romaania olisi oikoluettu (tai luettu muutenkaan valmiina) kertaakaan ennen sen julkaisua.

Kuuntelin Takakansi-podcastista jakson, jossa Tram on haastateltavana (oli tosi hyvä ja kiinnostava haastis, kannattaa kuunnella!) ja siksi tähän kirjaan tartuin. Podcastissa Tram mainitsee, ettei hänellä ole kielikorvaa eikä hän ole erityisen hyvä kieliopissa muutenkaan. Sen kyllä huomaa ja juuri siksi kustannustoimittajaa olisi kipeästi tarvittu. Vai onko kieli tarkoituksella jätetty niin viimeistelemättömäksi (ja siinä tapauksessa kenen etua se palvelee)? Olisi kiva kuulla jonkun muun kirjan lukeneen mielipide.

Stigman olen palauttanut kirjastoon, joten suoria esimerkkejä ei nyt ole. Mutta mieleen jäi muun muassa epäjohdonmukaisuus sanojen taivutuksessa. Ohjat mainitaan ja on taivutettu ensin ohjukset ja pari sivua myöhemmin ohjakset. Herkules taipuu Herkuleen, mutta jo parin rivin päästä Herkuleksen. Aivan kuin kirjoittaja ei tietäisi, miten sanat taipuvat ja siksi taivutus vaihtelee.

Kömpelöitä lauserakenteita on niin paljon, että se häiritsi lukemista eli en viittaa mihinkään typoihin tässä valituksessani. Minua ei typoista nillittäminen kiinnosta, ellei niitä ole erityisen paljon.

Harmittaa kirjailijan puolesta, sillä tarinasta kyllä pidin. Siinä on sopivasti särmää ja mielestäni keskushenkilön eli Chin masennuksen vääristämiä ajatuskuvioita on kuvattu hyvin. Chi ei juuri itseään arvosta ja hakee hyväksyntää muilta ja kun sitä saa, takertuu toiseen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 24. Kirjassa tehdään laittomuuksia.

 

Kotimatkakirjaksi valikoitui pakon sanelemana Lauren Groffin Mestarinna (S&S 2022, alkuper. Matrix, suom. Tero Valkonen), koska se sattui minulla olemaan omassa pienessä mökkikirjastossani.

Olen saanut Mestarinnan lokakuussa 2022 kirjabloggaajatapahtumassa. Kirja ei erityisemmin innostanut silloin eikä nytkään, mutta ei ollut muutakaan. Yleensä ostan Suomesta itselleni matkakirjan, mutta nyt en jaksanut koska olenkin jo tuossa postauksen alussa selittänyt miksi.

Mestarinnassa aikakausi eli 1100-luku kiinnosti, mutta aihe arvelutti, sillä nunnaluostarit eivät varsinaisesti kuulu intressieni piiriin eikä kirjan takatekstikään houkutellut. Mutta ehkä olikin hyvä, ettei ollut muuta kirjaa tarjolla, sillä Mestarinna onnistui yllättämään.

Groffin kieli ja tapa ilmaista asioita on herkullista ja polveilevaa ja itse tarina etenkin alussa kiinnostava. Kirjan edetessä tulee kiireen tuntua, tarina etenee pikakelauksella vuosien yli harppoen. Se häiritsee alun intensiteetin jälkeen. Kauttaaltaan Mestarinna on kuitenkin niin kiinnostava, että sitä luki aina mielellään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle. Tuskin olisin tätä kirjaa lukenut ellen olisi sitä saanut, joten siinä mielessä se on minulle valittu.

"Laowai" Shanghaissa

Valtaosassa lukemistani kirjoista, joissa käsitellään vähemmistöjä ja rasismia, asutaan jossakin länsimaassa. Sitä miten (massasta) poikkeava ulkonäkö ja tausta vaikuttavat sopeutumiseen ja ihmisten kohtaamiseen.

Aube Rey Lescuren romaanissa River East, River West asetelma on sama mutta sijaintina pääasiassa Shanghai.

Aube Rey Lescure: River East, River West
Duckworth, 2024
s. 342
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu

 

On vuosi 2007. 14-vuotias Alva asuu äitinsä Sloanin ja tämän uuden aviomiehen Lu Fangin kanssa Shanghaissa yrittäen elää tavallista arkea koulunkäynteineen sun muine teinijuttuineen. Perheenlisäys isäpuolen muodossa ei innosta Alvaa.

Romaani alkaa Sloanin ja Lu Fangin häistä ja Alvan asenne tulee selväksi heti ensimmäisessä virkkeessä.

A man called Lu Fang stole Alva’s mother in Grand Ballroom B of Shanghai’s Imperial Hotel.

Sloan on valkoinen yhdysvaltalainen, joka on saapunut Kiinaan jo hyvin nuorena ja jäänyt sille tielle. Tarinan edetessä Sloanin motiivit asua Kiinassa tulevat ilmi.

Äidin ja tyttären suhde on vaikea eikä vähiten Sloanin ryypiskelyn takia. Alva haluaisi tietää isästään, mutta Sloanin mukaan mies oli lähinnä spermanluovuttaja eikä koskaan Alvan elämässä mukana. Random pano siis.

Yhdysvaltalainen äiti ja kiinalainen isä tekevät Alvasta laowain: muukalaisen, ulkopuolisen. Laowailla sanana ei sinänsä ole rasistista merkitystä, mutta sen käytöstä riippuen, sillä voi sellainen vivahde olla.

Alva käy paikallista shanghailaista koulua ja kaikki tietävät hänen olevan laowai ja asia tuodaan esille aina sopivan paikan tullen ja Alvasta tehdään oletuksia sen perusteella. Sellaisia oletuksia, joita ei “oikeista” kiinalaisista tehdä.

Mietin, mikä tekee ihmisestä jonkin tietyn maalaisen, "oikean"? Olemmehan pääasiassa kulttuuriemme tuotteita. Jos olisin syntynyt ja varttunut (samoista vanhemmista) jossakin muualla kuin Suomessa, tuskin olisin kovin suomalainen (ellei minua olisi kasvatettu eristyksessä ja pakkosyötetty suomalaisuutta/kulttuuria jollain oudolla tavalla, jollaista en nyt edes keksi). En, vaikka erottuisin ulkonäöllisesti valtaväestöstä. Ulkonäkö viittaa perimään, ei välttämättä muuhun.

Alva ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa (kovasti sinne kyllä hinkuu) ja puhuu (englannin lisäksi) sujuvaa kiinaa (mandariinia), mutta silti häntä ei nähdä kiinalaisena.

Alvan ainoa yhdysvaltalainen kulttuuriperintö (passin lisäksi) tulee Sloanilta, mutta todellista (yhdysvaltalaista) kulttuuria hän ei ole koskaan nähnyt (en pidä elokuvia todellisena kulttuurina, vaikka kulttuurin osasia ovatkin) saati kokenut. Silti, oikeana kiinalaisena ei Alvaa voi pitää, koska molemmat vanhemmat eivät ole kiinalaisia. Piste.

Romaanissa on kaksi aikatasoa ja näkökulmaa: Alva nykyajassa joka käsittää vuodet 2007 ja 2008, Lu Fang Menneessä alkaen vuodesta 1985.

Alvan kasvukipuilut ja kapinointi tulevat esille ja siinä ohessa myös suhde Sloaniin kääriytyy auki. Alva on suorastaan pakkomielteinen Yhdysvaltoihin liittyen, mutta toisaalta niin on moni kiinalainen ikätoverikin ainakin jollakin tasolla.

Lu Fangin osuudet avaavat niinikään myös Sloanin tarinaa. Sloan tuntuu olevan kaiken keskipiste, vaikka hänellä ei romaanissa omaa ääntä olekaan. Mainio ratkaisu.

Mielestäni Sloan ei tarvitse omaa ääntä, koska kenties hänellä ei ole mitään varsinaista sanottavaa. Kaipa hän parhaansa yrittää, vaan oma traaginen napansa tuntuu hänellä olevan kaiken keskipisteenä.

Pidin kovasti tästä kirjasta, jossa kukin keskeinen henkilöhahmo on moniuloitteinen ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ei ole ääripaskoja tai -hyveellisiä henkilöitä: on erilaisia ihmisiä, jotka toimivat johdonmukaisesti persoonallisuuksiensa ja intressiensä ohjaamina.

Kirjailijan sivut: Aube Rey Lescure

 *

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa. En tiedä, mitä tällä varsinaisesti haetaan (ehkä nimeä, jossa on yhdysviiva), mutta kaksi etunimeä ja sukunimi ilman mitään viivoja muodostavat mielestäni enemmän kuin kaksi osaa.

Koronaa ja murhia Manhattanilla

 

 

Kylie Lee Bakerin Bat Eater on häiritsevä romaani monella tavalla. Sanomansa ja juonensa takia erityisesti, mutta myös omituisen koukuttavuutensa takia. Harvemmin koen tällaista, että kirjan pariin palaa aina mielellään ja sen lukemista odottaa, mutta silti itse kirja on… noh, useimmiten jokseenkin meh.

En sano tylsä, koska en tarkoita varsinaisesti tylsää. Ehkäpä kuivakka olisi kuvaava sana. Mielenkiintoisia kohtia/kohtauksia/ajatuksia esiintyy, mutta myös todella paljon joutavaa tamppaamista. Ikään kuin jonkin odottelua, mutta odottamiseen ei liity mitään jännitystä tai jännitettä.

Romaanin nimi on pilkkanimi, jolla viitataan lähinnä kiinalaisiin. Kirjan alkuperäinen (yhdysvaltalainen) nimi on Bat Eater and Other Names for Cora Zeng. Tarinan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin (Manhattanille) Covid-pandemian alkuaikoihin. Aasialaisilta näyttävät henkilöt saavat kuraa niskaansa, koska on kollektiivisesti päätetty, että pandemia sai alkunsa Kiinasta ns. märkätorilta. Lepakot liittyvät asiaan, tietysti.

Cora Zeng on neuroottisen tarkka hygieniasta ja pelkää Covidia kuin ruttoa. Pahinta on epävarmuus ja se, ettei kukaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä vielä on tulossa. Kirjailija itse sanoo, että tämä oli hänelle itselleen(kin) vaikeinta pandemian puhjetessa.

Itse en jaksa Covidia enää juuri ajatella. Varmaan elämäni aikana (ellen kuole tässä hyvin pian) näen ja koen vielä toisenkin pandemian tai vastaavan. Ihmisluontoon tuntuu kuuluvan, että mistään ei opita mitään ja siten historia toistaa itseään.

Sitten Coran isosisko, Delilah, murhataan. Joku työntää Delilahin metron alle solvattuaan häntä ensin lepakonsyöjäksi. Tästä alkaa Coran varsinainen alamäki ja pakko yrittää selviytyä itsenäisesti.

Cora ei ole ajatellut itseään ilman Delilahia tai edes yksilönä. Lähinnä sisarensa varjona tai muuna ylimääräisenä osasena. Vaikean sisaruussuhteen kuvaus on kiinnostavaa, mutta se suodattuu ainoastaan Coran ajatusten kautta. Delilahin ajatukset olisivat kiinnostaneet myös, mutta kuolleella ei ole ääntä.

Kuolleita tässä kirjassa onkin sitten paljon. Ja lisää kuollaan. Bat Eater on luokiteltu muun muassa kauhuksi, joten jos ei kyseinen genre kiinnosta, ei sitä kannata lukea.

Sisarensa kuoleman jälkeen Cora päätyy siivoamaan rikospaikkoja ja erityisesti siis murhapaikkoja. Kolmihenkinen siivoustiimi tapaa toisiaan vain työn puitteissa, kunnes muutamien tapahtumien tiimoilta heistä tulee jonkin sortin ystäviä.

Tarinan edetessä kierrokset kasvavat ja yliluonnollinen brutaalius astuu niin sanotun maallisen brutaaliuden rinnalle. Kirjan alun pohtiva taika latistuu sivu kerrallaan kun kuljetaan kohti jenkkityylistä mahtipontista loppua. En kerro mitä tällä tarkoitan: sen voi varmaan arvata.

Bat Eater on varmasti kirja, joka jää mieleen eli siinä mielessä vaikuttava romaani. Noin muuten sanoisin, että pidin enkä pitänyt tästä kirjasta. Että sillä lailla erikoinen lukukokemus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kyllä.

Kylie Lee Baker: Bat Eater
Hodder & Stoughton, 2025
s. 298

Tietoja kirjailijasta: Kylie Lee Baker 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Fantasiakirja.

Viime aikoina katsottuja sarjoja

 

Kerron harvakseltaan sarjoista/elokuvista, jotka olen katsonut. En ole edelleenkään television suurkuluttaja enkä jaksa tuijottaa toosaa pitkiä aikoja putkeen.

Minulla on yleensä yksi sarja kesken, jota katson yksikseni. Sitten on sarja, jota katson miehen kanssa. Meillä on jokseenkin erilaiset maut: itse katson lähinnä aasialaisia sarjoja enkä ikinä jenkki- tai brittisarjoja itsekseni.

Televisiokanavia meillä ei edes näy (koska ei kiinnosta), ohjelmat katsotaan striimauspalvelusta eli Netflixistä. Aiemmin meillä oli myös Amazon Prime, mutta hankkiuduimme siitä eroon (syitä oli monia, en ala edes luetella) eikä ole tullut ikävä. Listan alin eli The Man in the High Castle on Amazon Primesta, kaikki muut Netflixistä katsottu. Näin vähäisellä käytöllä kaksi striimauspalvelua oli muutenkin liioittelua.

 

RIKOSTUTKIMUKSIA MENNEESSÄ JA NYKYISYYDESSÄ (Etelä-Korea)

Signal (16 jaksoa) 

Park Hae Yeong todistaa lapsena kidnappausta, mikä vaikuttaa hänen myöhempään elämäänsä voimakkaasti. Kaapattu löytyy kuolleena muutamia päiviä katoamisen jälkeen, mutta tekijää ei saada koskaan kiinni.

15 vuotta kuluu, Hae Yeong on valmistunut kriminaaliprofiloijaksi. Eräänä päivänä Hae Yeong löytää radiopuhelimen, jonka toisessa päässä on (poliisi)etsivä. Tässä ei olisi varsinaisesti mitään erityisen outoa, ellei radiopuhelimen toisessa päässä elettäisi menneisyydessä.

Menneisyyden tapahtumilla on kauaskantoiset seuraukset, mutta voiko menneisyyttä muuttaa? Hae Yeong (muutaman muun lailla) toivoo saavansa vastauksia eräisiin menneisyyden tapahtumiin.

Koukuttava sarja, johon sisään pääseminen vei hetken mutta sitten se olikin menoa. Sarja on vuodelta 2016 ja yllättäen on tullut tieto, että tälle on ilmeisesti tulossa jatkoa mahdollisesti ensi vuonna. On erikoista, että näin pitkän ajan jälkeen mitään jatkoa tulee. Sarja kyllä loppui siten, että sitä periaatteessa voi jatkaa. Luonnollisesti katson jatkot, jos ne Netflixiin tulevat.

 

HISTORIALLISTA ZOMBIE-GOREA (Etelä-Korea)

Kingdom (kaudet 1 ja 2, 6+6 jaksoa)

Historiallista zombie-gorea Joseon-dynastian aikana. Erittäin brutaali eli ei heikoille. Itse pidin tästä valtavasti. Visuaalisesti näyttävä eikä juonenkäänteitä puutu.

Isorokkoon sairastuneen kuninkaan ympärillä alkaa pyöriä huhuja hänen kuolemastaan. Varmaa tietoa on vaikea saada, joten kruununprinssi Lee Chang (joka sittemmin julistetaan petturiksi) vartijansa kanssa lähtee etsimään lääkäriä, joka viimeksi hoiti hänen isäänsä (eli kuningasta). Ehäpä lääkärillä on enemmän tietoa kuninkaan tilasta.

Kaksikko päätyy omituisen sairauden runtelemaan kylään ja erikoisia asioita alkaa paljastua.

Kingdomin tiimoilta on tehty spin off -elokuva, Ashin of the North, jossa valotetaan toisen kauden aivan lopussa esiintyvän henkilön, Ashinin, tausta. Ihan hyvä leffa, mutta ei nyt mikään huippu. Tähän sarjaan on käsittääkseni joskus tulossa kolmas kausi – ainakin sarja jäi selkeästi kesken.

 

BRUTAALIA KILPAILUA JA KAPINOINTIA (Etelä-Korea)

Squid Game (kausi 2, 7 jaksoa)

Moni on varmaan tästä sarjasta kuullutkin. Olen ensimmäisestä kaudesta kirjoittanut täällä.

Toisessa kaudessa kilpaillaan niinikään “henkensä edestä” ja joukossa on myös edellisen pelirupeaman voittaja Seong Gi Hun, joka halusi värväytyä peliin mukaan pistääkseen sille pisteen lopullisesti.

Tässä kaudessa pelin raamit hieman valottuvat, mutta aika paljon jää silti pimentoon. Meno on erittäin brutaalia ja veri lentää eli edelleenkään en suosittele herkille.

Kolmas kausi julkaistaan ilmeisesti joskus kesäkuussa. Siinä on 6 jaksoa.

 

OMITUISEN KATOAMISEN SELVITTELYÄ (UK)

Missing You (minisarja, 5 jaksoa)

“Detective Kat Donovan's world unravels when she finds her estranged fiancé on a dating app. Leading her to reopen her father's unsolved murder.”

Brittiläinen minisarja, joka perustuu Harlan Cobenin samannimiseen teokseen. En ole yhtäkään Cobenin kirjaa lukenut, mutta katsonut tietääkseni kaikki niiden pohjalta tehdyt minisarjat. Ne näyttävätkin toimivan hyvin sarjoina, joten tuskin aion koskaan lukea Cobenin kirjoja. Luettavaa on muutenkin ihan riittävästi.

Missing You:ta on kuvattu muun muassa Manchesterin ja Leedsin tienoilla, mutta myös täällä meidän huudeilla Lake Districtillä. Olikin mukavaa katsomisen ohessa bongailla tuttuja mestoja.

 

VAIKUTTAVAA VAIHTOEHTOHISTORIAA (USA)

The Man in the High Castle (4 kautta, yht. 40 jaksoa)

“In a dystopian America dominated by Nazi Germany and Imperial Japan, a young woman discovers a mysterious film that may hold the key to toppling the totalitarian regimes.”

Vaikuttava dystooppinen sarja vaihtoehtotodellisuudesta. Taiten rakennettu ja moniuloitteinen juoni ja henkilöt, visuaalisesti myös erittäin näyttävä. Harvinaisen laadukas sarja ollakseen yhdysvaltalainen. Kerrankin tuntui siltä kuin olisi katsonut alusta loppuun asti suunniteltua kokonaisuutta, jota ei ole väännetty katsojalukuja kytäten kausi kerrallaan typeriä käänteitä miettien.

Pedofiilin perhe

Helmet-lukuhaasteen kahdeskymmeneskuudes kohta on ”kirjassa on itse valittu perhe”. Voinemme kaikki kuvitella, mitä sillä havitellaan, mutta sijoitan kys. kohtaan hieman toisenlaisen itse valitun perheen. Kyseessä erityisen brutaali valinta, jossa ei pahemmin muilta jäseniltä mielipidettä kysellä.

Jaycee Dugard: A Stolen Life
Simon & Schuster, 2011
s. 273
(kirjaa ei tietojeni mukaan ole suomennettu)


Tai ei ainakaan kysytä 11-vuotiaalta Jaycee Dugardilta, kun tuleva Phillip-isukki ja myöhemmin jonkin sortin äitylin roolia leikkivä Nancy hänet kaappaavat kesken koulumatkan Kaliforniassa 1991. Nancy ei oikein tykkää kaikista Phillipin seksisysteemeistä, joten Jaycee hommataan täyttämään tätä aukkoa suhteessa.

Phillip muistaa kiittää Jayceetä avusta (ikään kuin Jaycee olisi vapaaehtoisesti ryhtynyt pedofiilin panopuuksi), kun Phillip käsittelee seksiongelmaansa. Jayceen ansiosta Phillipin ei nyt tarvitse hätyytellä muita tyttöjä. Siis aivan mahtava diili.

Phillipin onnistuu pitää Jayceeta vankina 18 vuotta. Tänä aikana Jaycee synnyttää kaksi lasta ja näin tämä Phillipin itse valitsema perhe kasvaa. Koska Nancy on vähän mustasukkainen, niin sovitaan niin että hän (Nancy) olisi niinq äiti ja Jayceen lapset ja Jaycee itsekin Nancyn lapsia.

Kahdeksantoista vuotta on valtavan pitkä aika ja sinä aikana Phillip aivopesee ja manipuloi Jayceen (jolta vie nimenkin) niin tehokkaasti, ettei tämä uskalla edes karata, vaikka muutamia tilaisuuksia olisi.

Dugard on kirjoittanut muistelmansa vain pari vuotta Phillipin ”perhevankilahelvetistä” vapautumisensa jälkeen. Mielestäni hän kirjan kirjoittamisen aikana kärsii jonkin sortin Tukholma-syndroomasta, vaikka ei mainitse tällaisesta itse kirjassaan mitään (pikemminkin painottaa, että halusi koko ajan pois, mutta kukapa ei haluaisi) ja on julkisesti kiistänyt koskaan edes kärsineensä. Kirjaa lukiessa syntyi kyllä toisenlaiset vibat, vaan se ei liene oleellista.

Oleellista on, että Jaycee pääsi eroon siitä helvetistä ja saattoi alkaa rakentaa omaa elämäänsä uudelleen.

Jaycee ei käsittele kirjassaan lainkaan oikeudenkäyntiä, jossa Phillip ja Nancy Garrido saavat tuomionsa. Hän ei itse asiassa edes mainitse, millaiset tuomiot pariskunta saa.

Sen sijaan Jaycee muun muassa miettii, miksi Phillipin psykiatri ”hoiti” Phillipiä niin hövelisti. Että eikö kukaan huomannut Phillipin harhoja ymv. Tuli tunne, että Jaycee oli jollain tasolla ”huolissaan” Phillipistä: vaikea muuten ymmärtää hänen uteliaisuutta (vielä vapautumisen jälkeenkin) Phillipin persoonaa ja asioita kohtaan.

Ja tämä on eräs syy, miksi kirjaa lukiessa tuli mieleeni, ettei Jaycee kirjaa kirjoittaessaan ollut vielä vapaa Phillipin manipuloinnista ja aivopesusta. Mikä siis on erittäin normaalia eikä missään nimessä tuomittavaa.

Tästä keissistä (ja Jayceen elämästä vapautumisen jälkeen) löytyy paljon juttua googlettamalla. En linkitä mihinkään, koska luotan että kukin osaa itse halutessaan googlettaa ja valita kanavansa, joista aiheesta enemmän lukea.

Delaispa aviomieheni

Parini Shroffin (musta)humoristisen romaanin The Bandit Queenin (Allen&Unwin 2023, s. 337) tapahtumat sijoittuvat intialaiseen pikkukylään. Keskiössä on Geeta, jonka aviomies on kadonnut viisi vuotta aiemmin ja jonka tiimoilta Geetan ympärillä pyörii huhuja. Sellaisia huhuja, että Geeta olisi hankkiutunut miehestä eroon, toisin sanoen murhannut hänet.

Geeta antaa huhujen elää omaa elämäänsä ja elelee itse omaansa. Kun eräs ystäväntapainen (Geetalla varsinaisesti ei ole ystäviä) pyytää apua aviomiehensä listimiseen, Geeta lupautuu puolivahingossa ja vastentahtoisesti auttamaan.

Tästä saa alkunsa niin sanottu lumipalloefekti, joka lopulta koskettaa jollakin lailla monien kyläläisten (ja etenkin sen naisten) elämää.

Shroffin tyyli on kepeän vistikäs, mutta näennäisen kepeyden alla voi nähdä vakavampia pohjavirtoja. Ne eivät kuitenkaan missään kohdin nouse pinnalle asti ja siten kirja jää melko kevyeksi. Tämä ei ole moite, vaan huomio.

Minulta vei jonkin aikaa tottua kirjan tyyliin, koska en oikein osannut päättää, miten suhtautua sen huumoriin ja yleiseen kerrontatapaan. Tarinan edetessä päädyin pitämään Shroffin tyylistä, joka loppua kohden tavoittelee överiyden rajoja ja ylittääkin ne. Mutta ei haittaa, se sopii tyyliin.

Adjektiiveja: yllätyksellinen, värikäs, juoruileva, käänteikäs, mieleenjäävä.

Tästä kirjasta voisi kirjoittaa enemmänkin, mutta en jaksa. Joskus käy näin, vaikka kirja olisi kuinka mainio niin kuin tämä on.

Bongasin The Bandit Queensin Ompun (Reader, why did I marry him) Instagramista ja innostuin hänen kirjoituksestaan niin paljon, että halusin heti saada kirjan lukuun ja sainkin eikä tarvinnut pettyä.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjan päähenkilöllä on lemmikkinä kissa tai koira.

Elämä on yksi siveltimenveto

Jenny Tinghui Zhang: Four Treasures of the Sky
Pengun Books 2022
s. 401

Chifu, Kiina. Vuosi 1882 heilauttaa Daiyun elämän niin totaalisesti ympäri, että hän päätyy seuraavana vuonna kokonaan toiselle mantereelle – aluksi Yhdysvaltoihin San Franciscoon, myöhemmin Idahon osavaltioon. Päätyminen ei ole tahallinen eikä toivottu, vaan 13-vuotias Daiyu kaapataan ja lähetetään uuteen elämäänsä valkoisten miesten ilolinnuksi.

Sisällään Daiyu kantaa nimensä perintöä, jota hän itse pitää kirouksena kunnes jossakin vaiheessa tuo myyttinen tarina nimen taustalla alkaa hahmottua uudelleen. Four Treasures of the Sky on historiallinen romaani ripauksella maagista realismia: juuri Daiyun nimeen liittyy tarinan maaginen virtaus, jonka koin erityisen kiehtovana.

Romaanissa kuvataan kiinalaisten kokemaa karua kohtelua Yhdysvalloissa 1800-luvun lopulla, kun maassa jylläsi väkivaltainen antikiinalainen liikehdintä. Daiyu, joka on onnistunut rakentamaan elämäänsä uudelleen, saa tietysti myös osuutensa tästä vihasta.

Four Treasures of the Sky tuntuu osin seikkailuromaanilta lukuisten, hyvinkin dramaattisten, juonenkäänteiden takia. Juonivetoisuuden rinnalla kulkee kuitenkin voimakkaat tunteet ja pohdinnat, on myös suvantohetkiä.

Ennen joutumistaan Yhdysvaltoihin Daiyu ehtii hetken elää naamioituneena pojaksi kalligrafi-Wangin hoteissa pihaa lakaisten ja koulutiloja siivoten. Master Wang tekee lähtemättömän vaikutuksen Daiyuun, joka palaa pitkin tarinaa pohtimaan Wangin oppeja. Osuus, jonka Daiyu viettää Wangin luona, on mielestäni kirjan kaunein ja kiehtovin osuus.

Kokonaisuutena tarina on aika raju, mutta karkeita tapahtumia ei kuvata yksityiskohtaisesti eikä niissä vellota. Kirjan lopussa olevat kirjailijan huomiot kannattaa lukea, mutta ei missään tapauksessa ennen kuin on lukenut romaanin - siihen on syynsä, miksi ne ovat kirjan lopussa.

Tässä kirjassa olisi vaikka mitä, mihin tarttua, mutta päätän mietteeni tähän.

“In calligraphy, as in life, we do not retouch strokes, Master Wang often said. We must accept that what is done is done.”  

Jenny Tinghui Zhan (kirjailijan sivut)

Ei karavaani yhtä koiraa kaipaa

Luin kirjan, jota lukiessa mietin kolmannelta sivulta lähtien jättäisinkö kirjan kesken. Sitten mietin asiaa jokaisella sivulla kirjan loppuun asti enkä edelleenkään tiedä, miksi luin kirjan loppuun. Ilmeisesti siksi, että olin jostain lukenut, että kirja palkitsee lukijansa lopussa. Jäin palkinnotta.

Kerron vasta postauksen lopussa, mikä kirja on kyseessä (lunttaa toki, jos et malta odottaa), koska huomaan, ettei kirjoitukseni varsinaisesti käsittele kyseistä kirjaa, vaan asenteitani ja kokemuksiani, persoonallisuuttani.

Kirja on lajityypissään varmasti mainio, jos sattuu olemaan kohderyhmää (minä en ole).

Olen yrittänyt eritellä, miksi koin kirjan niin tylsäksi. Kyllä, oli leuat revetä sitä lukiessani. Jopa mietin, että melkeinpä mieluummin selaisin (jos olisi pakko valita: onneksi ei ole) ex-Twitteriä eli X:ää. Huom: en ole koskaan ollut järin aktiivinen Twitterissä, vaikka minulla sinne tunnus on. Viimeisin päivitykseni lienee parin vuoden takaa.

En ole koskaan jaksanut kiinnostua kyseisestä alustasta enkä monista muistakaan. Ehkä siinä on syy, miksen jaksanut tätä repaleista tajunnanvirtaista romaania, jossa aihe vaihtuu kuin vastikään sotattu pöytäliina ökyravintolassa. Koen hektisyyden kuivakkaana eikä siinä auta, vaikka miten hienosti sanoja pyörittelisi ja esittäisi.

Useiden somealustojen (ja tämän kirjan) ongelma on samantyyppinen: fiidiin tulee mitä tahansa paskaa ja jos nyt vahingossa kiinnostuu jostain ja alkaa lukea, parin sekunnin kuluttua asia katoaa silmistä koska toki fiidin pitää päivittyä kolmentoista tai viiden sekunnin välein. Tuoretta paskaa vanhan tilalle. Tämän kirjan kohdalla: mitään ei käsitellä kunnolla eikä edes puolivillaisesti tai mitenkään. Sanat ainoastaan näyttäytyvät ohi kulkiessaan kuin pellet sirkuksessa.

Vaikka tunnistan aihehyppelyn ja jatkuvan aaltoilun uutisvirrassa plus tyhjästä taiotut kohut (paitsi että en tunnista kaikkia, koska en a) seuraa riittävästi somea, koska b) ei kiinnosta) sun muut älyvapaat ilmiöt, eivät ne minua kosketa. Käy nimittäin niin, että jos sellainen (KOHU) uhkaa tulla liian lähelle näkökenttääni, en kaiva poppareita kaapista ja ala mussuttaa, vaan se on adios muchachos ja poistun paikalta. Ei vaan vittu kiinnosta.

Laatulehdet pitävät kyllä huolen, ettei niistä pääse kokonaan eroon, sillä sieltähän monet jutut haetaan ja osa naamioidaan uutisiksi plus hyppysellinen lietsontaa ja Bon Appetit – liity toki joukkoon tai peukuta edes vierestä pliide.

Minua ei kiinnosta olla osa eikä edes tietoinen joka ikisistä kissanristiäisistä, joissa joku yleensä ristiinnaulitaan. Siihenhän riittää “väärä” mielipide eli ei ole samaa mieltä jonkun tärkeän tai yleisesti hyväksytyn (ihmisen/asian/ilmiön) kanssa.

Onneksi voi valita kanavansa ja jossain määrin tietoisuuden tasonsa. En koe jääväni mistään paitsi, vaikka en ole tietoinen kaikista somekohuista ja muusta skeidasta, joiden tietämisen en usko vaikuttavan elämäni laatuun yhtään mitenkään. Tai jos vaikuttaa, niin hyvällä tavalla, otaksun. En myöskään koe jääväni mistään paitsi, vaikka en esitä mielipiteitäni (uskokaa tai älkää, niistä ei ole puutetta) joka paikassa tai missään.

Keskustelua on vaikea löytää, koska kukaan ei keskustele: on tärkeämpää kertoa, mitä mieltä ollaan ja pitää olla. Jos ei ole, niin itkun pitkut ja paskapommi päähän. Ei siinä mitään keskusteluja hei tarvita. Ollaan tässä hyviä ihmisiä kuitenkin. Niin kauan kuin ollaan samaa mieltä. Muut voi suksia vittuun tai viedä saunan taakse.

En yleensä lue Goodreadsin kirja-arvosteluja, mutta tämän kirjan kohdalla etsin yhden tähden arvioita nähdäkseni, miksi muut eivät tälle lämmenneet. Ahaa-elämys: kenties syy on juuri se, etten pelleile riittävästi somessa. Pitäsköhän aloittaa (NOT)?

Patricia Lockwoodin kirjan No One Is Talking About This (Bloomsbury 2021, s. 208) koin kuolettavan tylsäksi, koska se edustaa oikeastaan kaikkea sitä, mikä ei minua kiinnosta. Haluan vielä painottaa, etten väitä kirjaa huonoksi – se ei vain puhuttele minua millään tasolla ja syyt siihen näkyvät tässä kirjoituksessani.

Kyllä se karavaani kulkee ilman minuakin ja minun tärkeitä mielipiteitäni.

Lue sinä tämä kirja, kenties saat siitä jotain muuta irti!

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 31. Kirjassa on vammainen henkilö.

Lukisko X:ää vai lähtiskö ulos? Kas siinäpä ei pulmaa.

Toisten sekä oman elämänsä tulkki

Katie Kitamura: Intimacies
Vintage, 2021
s. 225

Nimettömäksi jäävä kertoja työskentelee Haagissa Kansainvälisessä tuomioistuimessa tulkkina. Kyseessä on vuoden pesti, jota on ehkä mahdollista jatkaa. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Kertoja (joka muutti New Yorkista) on Haagissa asumiensa kuukausien aikana alkanut tottua kyseiseen kaupunkiin, vaikka kokee itsensä siellä vieraaksi. Eräs kirjan teemoista voikin olla vieraus, muukalaisuus.

Kertojan sulkee ulkopuolelle muun muassa kielimuuri, sillä hän ei taida hollantia niin hyvin, että kykenisi sillä kielellä osallistumaan keskusteluihin.

Onneksi Haagissa asuu kansainvälistä ja kielitaitoista porukkaa niin ei kertojamme sentään ole yksin jäänyt. Hyvä ystävä Jana on erityisesti auttanut kertojaa sopeutumisessa. Ystävyys ei ole ihan kompleksiton tai jos onkin, niin kertoja silti näkee siinä (vai Janassa...) komplekseja.

Kertoja on nimittäin pohdiskelija ja tarkkailija, joka luotaa jatkuvasti ympäristöään ja tekee havaintoja, arvuuttelee toisten käyttäytymistä ja motiiveja ja sitten omiaankin. Näiden havaintojen ympärille tarina rakentuu edeten rauhallisesti kohti jonkinlaista itsetuntemusta ja päätöstä siitä, miten elämäänsä elää.

Mielenkiintoisen ja keskeisen lisän tarinaan tuo kertojan työn kuvaus – etenkin kun kuvataan erästä tiettyä (rikos)oikeusistuntoa, jossa kertoja työskentee tulkkina. Tämä kyseinen tapaus ei niinkään muuta kertojaa, mutta avaa hänet näkemään itsensä toisessa valossa. Tämä on merkittävä oivallus.

Sitten on komea Adriaan, jota kertoja on tapaillut jokusen kuukauden. Adriaanilla on erohanke vaimostaan kesken ja hän on ollut siitä avoin kertojalle. Kunnes ei enää olekaan.

Intimacies on nimensä mukaisesti melko intiimi ja seikkaperäinen romaani erityisesti kertojan ajatuksista ja siitä, miten hän maailmaa hahmottaa. Kirjan tunnelma on rauhallinen ja sen yllä leijuu alati jonkin sortin epämääräisyys ja -tietoisuus, joista tarinan jännite syntyy.

Intimacies sopii luettavaksi pohdiskelijoille tai sellaiseen lukumielentilaan, kun ajatteleminen on romaanissa merkityksellisempää kuin juoni.

Pidin tästä romaanista, mutta en varsinaisesti vaikuttunut eikä kirjan loppu miellyttänyt minua (mikä tietysti kertonee enemmän minusta kuin varsinaisesti mistään muusta). Tunnelmassa ja tyylissä on samaa kuin aiemmin lukemassani Kitamuran romaanissa A Separation, josta en olekaan nähtävästi blogannut.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjaa on suositellut kirjailija. Kirjan kansi on tupaten täynnä kehuja, joista suurin osa toisten kirjailijoiden. Lasken nämä lukusuosituksiksi.

Kun silmukka kiristyy

Adrian McKinty: The Chain
Orion, 2019
s. 393
suomennettu nimellä Ketju



Lapsesi kidnapataan ja ainoa keino saada hänet ehjänä ja elossa takaisin on kidnapata jonkun toisen lapsi. Lapsesi vapautetaan, kun olet tehnyt kaiken, mitä on ohjeistettu tekemään. Näin ketjuun punoutuu silmukka toisensa perään. Ketju on kuin ikiliikkuja, jossa osaset alati vaihtuvat, mutta liike jatkuu ja ketju pitenee.

Rachel joutuu osaksi ”ketjua”, kun hänen lapsensa Kylie katoaa. Ajoitus on varsin huono, sillä Rachelilla on vakavia terveysongelmia ja takana avioero. Rahaa ei ole ylenpalttisesti, mutta sitä pitäisi jostain kehittää ”ketjua” varten.

Mekanismina ketjun idea on nerokas: se on kuin rahaa erittävä lehmä, jota käyvät eri ihmiset lypsämässä. Rahat tietysti menevät ”organisaatiolle” ja lypsäjät saavat palkaksi  ”omaisuutensa” (eli lapsensa) takaisin. ”Organisaation” tehtävä on valvoa, että lypsäjät toimivat ohjeiden mukaisesti. Vaikka siis kysehän ei ole rahasta, ”Organisaatio” painottaa. Mutta kyllä se melko lailla on.

Erittäin koukuttava trilleri, joka pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Valitettavasti tyypillisten trillereiden/dekkareiden tapaan kirjan loppuun on pakattu se pakollinen action-pläjäys, joka pilaa koko kirjan. Kaipaan älyllisesti nerokkaampia loppuja näiden ainaisten ”listimiskaavojen” sijasta. Ovat liian helppoja ja laiskoja ratkaisuja mielestäni.

Mietin myös, miten Rachelin oletettu erityinen älykkyys on kirjassa esitetty. Itse en Rachelissa mitään erikoista älykkyyttä havainnut, mutta jotenkin Ketjun ”ylläpitäjä” havaitsi ja ihaili Rachelin älyä. Jos halutaan vakuuttaa lukija jonkun henkilöhahmon älykkyydestä, kannattaisi tuoda se jotenkin esille. Siis muullakin tavalla kuin jonkun random-tyypin suulla.

Kirjassa kyllä mainitaan, että Rachel ex-miestään prepatessaan olisi kuvitteellisesta testistä saanut paremmat tulokset kuin miehensä. Mutta onko se nyt sitten merkki jostain erityisestä älykkyydestä vai vaan ihan normaalista oppimisesta.

Pointtini: mietin lähinnä sitä, että monesti törmää kirjassa siihen, että henkilön X älyllistä kapasiteettia ylistetään maasta taivaaseen, mutta se ei mitenkään NÄY henkilön X kuvauksessa. Words words words. Just words.

Marinoistani huolimatta The Chain on juonivetoinen ja viihdyttävä romaani, jota voin trillereiden ystäville suositella, kunhan ei odota henkilöhahmoilta kummoisempaa syvyyttä.

Kokemukseni kirjasta on melko samanlainen kuin Luetut-blogin Marilla.

Tess Gerritsen ja kirjakerhot

Luin muinoin paljon Tess Gerritsenin kirjoja. Aloitin Gerritsenin tuotantoon tutustumisen romaanista Kirurgi (Otava 2002/The Surgeon 2001), joka aloittaa ns. Rizzoli&Isles-kirjasarjan (josta on myös joku televisiosarjaversio olemassa: en ole katsonut enkä aio katsoa).

Isles on patologi, Rizzoli poliisietsivä (näin ainakin sarjan alussa, en ole lukenut koko sarjaa – se jäi kesken minulta jossain vaiheessa).

Muistan, että Tess Gerritsenin uutuudet olivat lähes aina elleivät ihan aina Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukaudenkirjoina. Ne siis piti peruuttaa tai pamahtivat postiluukusta. Joskus ne pamahtivat peruutuksesta huolimatta.

Tämä on varma tieto, sillä tarkkana ihmisenä pidin kirjaa peruutuksista. Lähettivät toisinaan silti kirjan varmaan toivossa, ettei sitä jakseta palauttaa. En aina jaksanutkaan, joten tuli sitten ”pakko-ostettua” joitakin kirjoja.

Kerran lähettivät kirjan minulle Lontooseen (olin tehnyt yleisen osoitteenmuutoksen ja mahdollisesti Posti käänsi kirjan uuteen osoitteeseeni), vaikka olin sen perunut. Minulle oli myös sanottu, että ulkomaille ei kuukaudenkirjoja edes lähetetä, mutta sinne se vain tulla tupsahti.

Otettuani yhteyttä asiakaspalveluun saadakseni ohjeita miten palauttaa kirja (asiakaspalautus ei toimi ulkomailta maksutta Suomeen) sanottiin, että voin pitää sen koska palauttaminen menee muuten liian vaikeaksi (en suostunut maksamaan postikuluja voidakseni palauttaa sen). (Kiinnostuneille tiedoksi: kyseessä oli Dan Brownin Kadonnut symboli)

Tässä välissä pitää ihan tarkistaa onko Suuri Suomalainen Kirjakerho vielä olemassa ja näyttääpi olevan. Olin myös Uudet kirjat ja Johanna -nimisissä kirjakerhoissa. Ja monissa muissakin (muun muassa Ex Libris, Book Avenue, Akateeminen kirjakerho, Stockmannin kirjakerho), joita Suomessa on joskus ollut. Wikipediasta löytykin kirjakerhoista listaus, nostalgista.

*

Varsinaisesti minun piti Tess Gerritsenin kirjaa pohtia. Luin juuri nimittäin Gerritseniltä romaanin nimeltä Playing with Fire (Penguin 2015, s. 310), joka on suomennettu nimellä Joka tulella leikkii.

Kirjan alkuperäinen nimi on monitulkintainen ja osuva kuvaamaan romaania. Verbi ”play” voi viitata mm. leikkimiseen, pelaamiseen tai soittamiseen. Romaanin otsikko viittaa mielestäni ensisijaisesti soittamiseen – ei leikkimiseen – mutta sitähän ei voi tietää ennen kuin on lukenut kirjaa jonkin matkaa.

Romaanin keskiössä on ammattimuusikko Julia, jonka instrumentti on viulu. Työmatkalla Roomassa ollessaan Julia tutkailee erään antiikkikaupan tarjontaa ja kiinnostuu vanhasta nuottikirjasta. Kirjaa lehteillessään sen välistä putoaa irrallinen sävellys, joka kiehtoo häntä. Kaupat nuottikirjasta ja  irtosävellyksestä tehdään ja Julia palaa kotiin Yhdysvaltoihin löydöstensä kanssa.

Irrallisen sävellyksen nimi on Incendio ja sen on säveltänyt L. Todesco. Sävellyksellä on merkittävä rooli tässä kirjassa, sillä se johdattaa Julian lopulta jopa hengenvaaraan.

Mainitusta sävellyksestä pari sanaa. Tess Gerritsen on itse musikaalisesti lahjakas ja hän on säveltänyt ”Incendion” (italiaa, tarkoittanee tulipaloa tmv.) käsittääkseni tätä kirjaansa varten. Kappaleen voi kuunnella Youtubesta. Videolla Tess Gerritsen soittaa pianoa ja viulua soittaa Joerg Widmoser.

Kuuntelin Incendion vasta kirjan luettuani, koska halusin itse mielikuvitella sävellyksen ensin. Incendio on koskettava ja kun sen kuunteli Gerritsenin romaani mielessä, niin kyllä hieman kostui silmäkulma.

Tähän väliin kirjan takateksti:
 

What if your child wanted you dead?

Julia doesn't understand what is happening to her daughter, but she thinks she knows what's causing it. She is terrified for Lily, and for herself, but what scares her more is that no one believes her.

If she is going to help Lily, she will have to find the answers alone, embarking on a search that will take her to the shadowy back streets of Venice.

There, Julia uncovers a heartbreaking, long-buried tale of tragedy and devastation - a discovery that puts her in serious danger. Some people will do anything in their power to keep the truth silent…


Kotona Yhdysvalloissa Julian ja aviomies-Robin kolmevuotias tytär, Lily, alkaa yhtäkkiä käyttäytyä aggressiivisesti. Julia alkaa pelätä tytärtään ja sen takia välit Robiinkin hankaloituvat.

Playing with Fire on mukavalla tempolla etenevä sekä kahteen aikaan (nykyaika/toinen maailmansota) ja paikkaan (yhdysvallat/Italia) sijoittuva trilleri. Kirjan toista eli historiallista osuutta voinee tosin pitää pikemminkin tragediana.

Ihmeekseni tämä kirja yllätti, koska en nyt varsinaisesti mitään tällaista osannut odottaa. Ja ylläri oli nimenomaan positiivinen. Romaani on helppo- ja nopealukuinen plus koukuttava ja sopisi erittäin hyvin vaikkapa matkakirjaksi. Siinä mielessä harmi, että luin sen juuri nyt kun matka on vielä edessä. Pitää keksiä uusi matkakirja.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa rakastutaan.