Simon & Schuster 2017
S. 290
Saudi-Arabian syntisäkit
Nainen on oletusarvoisesti syntinen. Sen voikin pukea säkkiin, niin se näyttää siltä, mitä on: syntisäkiltä. Nainen on seireeni ja lutka, joka on paketoitava mustaan telttaan, ettei se pääse viekottelemaan viattomia Miehiä vartalonsa kaarilla saati seksiä tihkuvilla silmillään. Nainen on vallaton ja oitis rientämässä synnin poluille, jos sen päästää vapaaksi: siksi se on pakko pitää valvonnanalaisena. Ensin isä valvoo, sitten aviomies. Eikä vain valvo, vaan päättää. Naisella ei ole omaa tahtoa eikä päätäntävaltaa. Tällä ei ole periaatteessa mitään tekemistä Islamin kanssa. Kyseessä on salafismi.
Yllä oleva kirjoitus on kärjistetty. Tai ei oikeastaan kärjistetty, vaan kirjoitin sen siten kuin tulkitsin al-Sharifin kirjaa (hän ei ole noin suorasanainen, vaan asiallinen ja viimeiseen asti pohdiskeleva), sillä kun riisuu korulauseet niin alaston asenne jää jäljelle. Sama asia suoraan kirjoitettuna. Tuskin tulee yllärinä monelle.
Kirja alkaa Manal al-Sharifin pidätyksestä vuonna 2011, syy driving while female. Miten tähän on päädytty, miksi konservatiivisesta al-Sharifista tulee naisten oikeuksia ajava aktivisti? Se on pitkä tie ja sisältää järjestelmällistä aivopesua alkaen tytöille suunnatusta koulusta. Al-Sharif jättää itsensä vankilaan virumaan (palaamme sinne taas kirjan lopussa) ja palaa ajassa taaksepäin kerraten elämäänsä ja varttumistaan lapsesta teiniksi, sitten aikuiseksi.
On helppo ymmärtää al-Sharifin konservatiivisuus: onhan aivopesu aloitettu jo lapsena ja lapset ovat otollista maastoa tällaiselle. Saadaan ihan puhdas paperi, johon sutata mitä tahansa. Töhryt alkavat haalistua, kun ikkuna muualle maailmaan avautuu. Me länsimaissa sanomme, että tieto lisää tuskaa. Saudi-Arabiassa voisi sanoa, että tieto lisäisi vapautta, jos sitä suotaisiin naisille. Ei suoda, kaikki on haram. Eikä tieto toisaalta itsessään tuo vapautta: tarvitaan asennemuutosta.
Nyt täytyy muistaa, etteivät kaikki miehet kannata naisten alistamista. On suuri joukko miehiä, jotka eivät. Lisäksi naisten alistaminen ja heidän liikkumisen hankaloittaminen häiritsee miehiäkin. On vaikea nähdä, kenen etua lopulta palvelee sellainen, että naiset pyritään eristämään kokonaan yhteiskunnasta ja pysymään neljän seinän sisällä. Ymmärrän jos kyseessä olisi esimerkiksi täit tai rotat, joita ei sinänsä tarvita. Mutta nainen: kun ei sitä oikein voi hävittääkään kokonaan. Vallastahan tässä tietenkin on kyse.
Minulle kenties ainut ylläri tässä kirjassa oli valtava naisviha. En kuvitellutkaan, että nainen Saudeissa nauttii olemassaolon sietämättömästä keveydestä buduaarissaan makoillen, mutta en ollut ihan käsittänyt, miten alhainen jäte hän on. Olin ajatellut, että nainen on enemmänkin sellainen reppana hupakko (ja tietenkin salaseksikäs ja kiero, jota tulee kontrolloida), joka ei kykene itsenäiseen ajatteluun. Taustalla jyllää kuitenkin sellainen naisviha, että ihan yllätti.
Väkivallasta saa epätasapuolisesti kaikki osansa. On tavallista, että mies pieksää vaimoaan ja lapsiaan (myös poikalapsia, ei siis vain tyttöjä). Onpahan lapsia (ja toki myös vaimoja) kuollutkin miehen käsittelyssä. Miehen aikuistuessa hän vapautuu selkäsaunoilta, mutta nainen ei: pieksijä vain vaihtuu.
Mitä tulee muuten autolla ajamiseen Saudi-Arabiassa: sitä ei ole kielletty "traffic codessa". Kyseessä on lähinnä perinne tai tapa, jonka mukaan naisen ei tulisi ajaa autolla.
Daring to Drive on runsaasti yksityiskohtia ja esimerkkejä sisältävä muistelmateos, joka juuri runsautensa takia avaa todella hyvin paikallista kulttuuria ja käytäntöä ja sen pulmallisuuksia sekä naisille että myös miehille. Al-Sharifin tyyli ei ole tuomitseva, vaan pohtiva. Hän säilyttää uskonsa ja pysyy muslimina, sillä ei ole uskonnon vika, että sitä tulkitaan miten sattuu ja käytetään keppihevosena muissa asioissa.
Kirjan lopussa itketti. Turhautti kovasti niin moni asia. Lisäksi itketti al-Sharifin äiti (ja vähän isäkin), josta en oikeastaan pitänyt kirjan alussa. Minua itketti al-Sharifin ja äitinsä suhde. En aio avata sitä tässä, mutta jos luet tämän kirjan, olen melko varma että ymmärrät, mitä tarkoitan. Sitten lopussa.
Jos saisin suositella tätä kirjaa jollekin, suosittelisin sellaisille ihmisille, jotka niputtavat jonkin tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin ihmiset samaksi. Sellaisia yleistäjiä on yllättävän paljon: ei olisi heille pahitteeksi ymmärtää, että ihmiset kaikkialla - eivät esim. vain Suomessa - ovat inhimillisiä yksilöitä, eivät mitään massa-aivoja.
Kirjan kieli on tavanomaista: sen tehtävä tässä kirjassa on välittää tietoa ja sanomaa, ei luoda taiteellisia merkityksiä. Ajattelen, että kirjallisuudella on useita tehtäviä ja kieli on hyvä valita tavoitteen - mikä se nyt kullekin kirjan kirjoittajalle ja kirjalle milloinkin on - mukaan.
Manal Al-Sharifin TED-talk, tässä suora linkki videoon jos haluat katsoa sen isompana.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja - onhan tämä eräänlainen kasvutarinakin.
