Sosuke Natsukawa: The Cat Who Saved Books
alkuper. 本を守ろうとする猫の話
Picador 2021
japanista englannintanut Louise Heal Kawai
s. 220
Pehmyt pumpulipallero, jonne voi sukeltaa ja lillutella väsyneitä raajojaan. Voi sulkea silmät ja päästää pienen hymyn huulille, keinua pilvilinnassaan odottaen vain hyviä asioita tapahtuvaksi.
Sellainen on Sosuke Natsukawan The Cat Who Saved Books, joka on suomennettu nimellä Kissa joka suojeli kirjoja. Ei yhtään terävää kulmaa, ei särmää. Vain kaikkialle ulottuvaa pehmeyttä ja hyvää mieltä.
Tällaisille kirjoille on paikkansa ja täytyy todeta, että luin kirjan juuri oikeaan aikaan. Halusin helppoa ja turvallista ja sitä sain suloisen maagista realismia pullistelevan tarinan muodossa. Mieleen jää kauniita kuvia lentelevistä kirjoista, lämmin tunnelma.
Ihan kiva, sanoisin. Eikä sitten muuta.
Todellakaan ei nyt muuta, koska kyseessä on sellainen kirja joka ei herättänyt minussa varsinaisesti mitään ajatuksia (ja se on ihan ok). Ehkä ihmettelen hypeä kirjan ympärillä, kun mieleeni tulee useampikin vastaavaa tyyliä edustava japanilainen kirja, joka on mielestäni parempi. Mainitsen vaikkapa Keigo Higashinon The Miracles of the Namiya General Store. Kyseinen kirja edustaa erilaisempaa Higashinoa kuin muut häneltä lukemani kirjat (olen lukenut kaikki häneltä englanniksi käännetyt teokset ja innolla odotan ensi kuussa julkaistavaa uusinta käännöstä)
Japanista käänetään englanniksi ihastuttavan monipuolisesti kirjallisuutta. Toivoisin samaa monipuolisuutta suomalaiseenkin kääntämiseen. Japanilaisessa kirjallisuudessa on paljon eri genrejä ihan niin kuin kaikkien (miinus Pohjois-Korea) maiden kirjallisuudessa. Sieltä löytyy paljon ammennettavaa.
Tästä sainkin aasinsillan ihmetykseni aiheeseen.
Ihana, just sellainen japanilainen kirja. Mitä se tarkoittaa? Sanotaanko myös mukava kirja, just tällainen suomalainen/argentiinalainen/chileläinen tunnelma ja ajatukset. Mitä se tarkoittaa?
Otaksun, ettei kovin monelle tulisi mieleen sanoa esim. Ryu Murakamin Coin Locker babiesista, että just tällainen ihana japanilainen tunnelma. Tai Koushun Takamin teoksesta Battle Royale, että söpö japanilaisia ajatuksia sisältävä tiiliskivi.
Toki tiedostan, että kieli (ja kulttuurikin tietyssä mielessä) asettaa sekä rajat että raamit kerronnalle. Näin on jokaisen kielen kohdalla. Koen kuitenkin kyseenalaisena typistää jonkin tietyn maan kirjallisuus fraasiksi, jota ei sitten avata ollenkaan. Näin ne jäävät vain eksotisoiviksi irrallisiksi kliseiksi. Eihän suomalainenkaan kirjallisuus ole pelkkää sotaa ja kurjuutta tai muuta samalla tyylillä kirjoitettua melankolista itkuvirttä.
Kuvassa Brentfordin kirjasto, jonka pihalla kuvasin Natsukawan kirjan pari viikkoa sitten. Kirjasto ei kuulu minun kirjastopiiriini, mutta rakennus on niin kaunis, että haluan jakaa sen kauneuden blogissanikin.
