Hae tästä blogista

Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste taide. Näytä kaikki tekstit

perjantai 12. helmikuuta 2021

Viime aikojen lukemiset maapähkinänkuoressa

 Mitäs sitä on luettu viime aikoina? 

On luettu muun muassa Olga Tokarczukilta Drive Your Plow Over the Bones of the Dead (suom. Aja aurasi vainajain luitten yli). Kirjailija oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta en ollut tarttunut hänen kirjoihinsa, koska olin ennakkoluuloinen. Tuulevin rohkaisemana (kiitos, kannatti!) tartuin kuitenkin aurauskirjaan ja voi että miten pidin. Paitsi kirjan brittikannesta, joka osoittaa (valitse sopiva vaihtoehto)

suurta mielikuvituksen köyhyyttä (toisin kuin tarina!).
resurssipulaa.
henkistä laiskuutta.
jotain sellaista taiteellisuutta, johon en pääse käsiksi.

Kyllä kirja ansaitsisi kunnon kannen. Katsokaa nyt tätä ranskalaista kantta. 

 
Voi että! Voisin ottaa kirjan lukuun ihan pelkän kannen perusteella. Tuo brittiversio on jäänyt aikoinaan lainaamatta osin vain sen mitäänsanomatton kannen takia. Takakansikin on liian täyteen ahdettu: olisin keventänyt ilmettä tyhjillä rivivaihdoilla. Nyt on koko teksti pötkössä hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Mutta siis kirja itsessään on oikea helmi, josta en jaksa kirjoittaa koska... eeh, en vain jaksa.

Haluan kuitenkin mainita kirjan, koska se on HELMI. Kirjasta on blogannut muun muassa Luettua elämää -blogin Elina, kannattaa lukea hänen kirjoituksensa. Ja sen jälkeen itse kirja. 

 

Entäs muuta?

On katsottu kirjoja. Muun muassa Shaun Tanin silmiä hiveleviä taideromaaneja. Toisessa pihtaillaan sanoja (Cicada) ja toisessa ne on jätetty kokonaan pois (The Arrival). Koska miksipä sanoa mitään, jos voi sanomattakin ymmärtää. Lukijalle jää suuri vapaus päättää, mitä ja miten ymmärtää. Mahtavaa.

 Lämmin suositus kaikille taiteen ja mielikuvituksen ystäville! Nämä pari hassua kuvaa eivät tee oikeutta kirjoille. Näiden kirjojen "lukeminen" (tai tulkitseminen) on kuin kävisi taidenäyttelyssä.



torstai 11. lokakuuta 2018

Shit is real

Kävin jokunen päivä sitten kirjastossa ja tavoistani poiketen lainasin useamman kirjan kuin yleensä. Siis peräti neljä, huh huh. Ennestään minulla oli lainassa kolme kirjaa. Tämä on minulle paljon kotioloissa. Jännä huomata, miten eri tavalla ihminen toimii kotinurkissa ollessaan ja sitten reissussa. Suomessahan lainasin yhdellä käynnillä kirjaston suunnilleen tyhjäksi, jos saan hieman liioitella.

Esittelen nyt kaksi juuri lukemaani lainakirjaa.


Saksalaisen Aisha Franzin sarjakuvaromaani Shit is Real keikisteli sarjishyllyssä näyttävästi esille aseteltuna, joten sen nimi osui silmääni ja heti tietenkin kiinnostuin. Poikaystävä on dumpannut Selman melko röyhkeästi ja siitä alkaa Selman syöksykierre masennukseen, yksinäisyyteen ja kenties jopa jonkin asteiseen hulluuteen.

Sarjakuvassa todellisuus ja fantasia menevät iloisesti (tai no, ei niin iloisesti) sekaisin ja pakko tunnustaa, etten ihan aina osannut erottaa, mitkä tapahtumat ovat todellisia ja mitkä kuviteltuja ja missä kohdin kyseessä on todellisuus, mutta vain hieman vääristyneesti kuvattuna/koettuna. Se ei oikeastaan haittaa, koska tarinasta saa silti selkoa. Lopussa pilkistelee valoakin, eli ei tämä ihan toivoton tarina ole.


Piirrosjälki on selkeää ja ja sivut ilmavia. Erittäin lukija- ja katselijaystävällinen siis. Dialogeja ja teksiä kirjassa on melko vähän eli tarina nojaa vahvasti kuvitukseen. Kuvitus on mustavalkoinen ja se toimii mainiosti: en edes kaipaisi värejä tähän tarinaan, vaikka yleisesti ottaen preferoin värillisiä sarjakuvaromaaneja (silloin harvoin kun niitä tulee luettua).

Kirjan tiedot:

Aisha Franz: Shit is Real
Drawn & Quarterly 2018
Saksasta englannistanut Nicholas Houde
S. 287


Kirjan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 12. sarjakuvaromaani.



Khaled Hosseini: Sea Prayer
Bloomsbury 2018
Kuvitus Dan Williams
S. (ei ole merkitty kirjaan enkä jaksanut laskea, mutta about 50)
Kirja on suomennettu nimellä Meren rukous


Tämän kirjan isnpiraationa toimi Alan Kurdin tarina ja kirja on omistettu kaikille mereen hukkuneille pakolaisille.

En aio kirjan tarinasta kertoa mitään, koska siinä ei ole oikeastaan mitään uutta. Sen sijaan kirjan niukkasanaisuus kehystettynä kauniilla kuvituksella toimii ja luo koskettavan kokonaisuuden. Komea ja taiteellinen muistokirjoitus menehtyneille.

Kirja sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa.



Olen aiemmin lukenut Hosseinilta Leijapojan ja Tuhat loistavaa aurinkoa.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Ankeriaspiirakkasaari


Minun juhannukseni ei sisällä kokkoja eikä taikoja, ei sammumista hankeen tai hukkumista järveen. Kuljin eilen siltaa pitkin Eel Pie Islandille, josta olen aiemmin blogannut joulukuussa 2014. Tältä taidesaari näyttää kesällä.

Skumppa taskuun ja menoksi.


Rakastan miljöön epäsovinnaisuutta ja anarkisuutta, mitkä luovat paikoin räikeän ristiriidan itse taiteelle. Mutta juuri vastakohtaisuutta minä rakastan. Ja ääripäitä (paitsi mielialoissani). Mielipiteissä ja asenteissa ääripaat yleensä ottavat aivoon, turhauttavat ja tuntuvat ahtailta, mutta taiteeseen ne sopivat.

Taiteilija Lee Campbell


Nyt olisi yläosatonta pk-seuraa tarjolla...


...tai päätöntä. Hän tietää, miltä tuntuu olla vihannes.



Saari on yksityisaluetta, mutta siellä sijaitsevat studiot ovat yleisölle avoimia muutaman kerran vuodessa. Saarella asuu reilut sata ihmistä.


Ankeriaspiirakkasaari on melko inside-mesta eli sinne harvemmin turisteja eksyy. Asiaan vaikuttaa tietenkin sekin, että saari on niin harvoin avoinna. Kyseessä on pitkälti paikallinen helmi.



Saari tuo mieleeni rakkaan ystäväni SusuPetalin, jonka kirjan Vanhat poikaystävät (Käsite 2017) vastikään luin (ja nautin suunnattomasti siitä). On hieman vaikea blogata kirjasta, jonka kirjoittajan tuntee, mutta bloggaan silti (tulossa ensi viikolla).

Toisaalta tunsin Susun tekstit ennen kuin tutustuin häneen ihmisenä. Ihastuin siis Susun kirjalliseen tuotantoon ensin enkä näe syytä, miksi minun pitäisi alkaa olla pitämättä siitä, kun tunnen ihmisen sen takana. Eli kytkös on olemassa, mikä mahdollisesti kauhistuttaa joitakin tahoja. Noille mahdollisille kauhistuneille tahoille sellaisia terveisiä, että voi voi.

torstai 21. tammikuuta 2016

Empty Zone - taiteellinen dystopia

Jason Shawn Alexander: Empty Zone vol. 1
Conversations with the dead
Image Comics, 2015
S. ei ole merkitty enkä jaksanut laskea
Ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomen kielelle

Tämä laitos pitää sisällään Empty Zonen numerot 1-5, enempää niitä ei käsittääkseni olekaan. Kyseessä on kokonaisuus, jota ei voi mitenkään ymmärtää, ellei lue kaikkia numeroita.

Empty Zone on dystopia, jonka tapahtumat sijoittuvat maapallolle kahdenksankymmentä vuotta maailmanlaajuisen sähkökatkon jälkeen. Lukijan eteen läväytetään melko synkkä ja karu maailma, jossa ihmiset selviytyvät kuka mitenkin.

Corinne White, entinen sotilas, piehtaroi syyllisyydessä painajaisten riivaamana. Viina maistuu ja huumeetkin. Lopulta menneisyys on kohdattava, koska sen "haamut" on vapautettava. Enpä kerro juonesta enempää. Melko hyytävä se on, mutta en tiedä kuinka omaperäisenä se näyttäytyy dystopiaa paljon lukeville.


Kiinnostuin tästä sarjakuvasta (tai oikeammin graafisesta romaanista) erityisesti sen taiteellisuuden takia: pelkästään kannen ja pikaisen selaamisen perusteella lainasin sen kirjastosta. Empty Zone sisältää verta, irtoavia raajoja ja seksiä, joten herkimmille sitä en suosittele.


Kotona koneen ääressä googlettelin Jason Shawn Alexanderia ja opin, että hän on varsin monipuolinen taiteilija. Pidän hänen tyylistään kautta linjan eli seurantaan menee. Kiinnostaisi lukea myös Abe Sapien, jonka Alexander on kuvittanut (mutta ei ymmärtääkseni kirjoittanut).

Suosittelen dystopiasta ja brutaalista taiteesta kiinnostuneille. Vaaleanpunaiset villakoirat voivat mennä kotiinsa.


Kuvat luonnollisesti Empty Zone -kirjasta.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Rytökasat Lontoossa


Kävinpä taas pällistelemässä rytökasoja. Pahoittelen mahdollista epäkunnioittavaa sanavalintaa, kun kyseessä on kuitenkin taide ja käsityöt ymv. Siksipä kerron suhteestani rytökasoihin ennen kuin menemme niitä tonkimaan.

Käytän näissä taideyhteyksissä rytökasaa kuvauksena miljööstä - en siis yksittäisestä taideteoksesta. Minä pidän rytökasamiljööstä. Sen vastakohtana voisi pitää askeettista taidegalleriaa. Sellaista, jossa on valkoiset/vaaleat seinät ja taide on laitettu esille väljästi. Tilan ei olekaan tarkoitus luoda tunnelmaa eikä edes puhutella, vaan olla mahdollisimman neutraali ja mitäänsanomaton. Pääpaino on siis itse taiteessa - ei tilassa.

Pidän askeettisista taidegallerioista vain, jos siellä esitettävä taide miellyttää juuri minua. Koska jos (taide) ei miellytä (tai en ymmärrä sitä), ei paikassa puhuttele minua mikään - siellä ei ole henkeä. Olikohan tarpeeksi sekavasti selitetty? Jos oli, niin esitä ihmeessä tarkentavia kysymyksiä.

Mutta mennään nyt niitä kasoja katsomaan. Tällä kertaa vuorossa on Eel Pie Island, joka onkin varsinainen taiteilija- ja käsityöläissaari. Se on auki yleisölle vain pari kertaa vuodessa ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun onnistuin perseeni sinne hilaamaan oikeaan aikaan.

Saarella on myös venevaja, jossa kunnostetaan ihan oikeita paatteja. Suljetulle alueelle astellaan juuri tuon muulloin lukitun venevajan läpi. Venevajassa on esillä maalauksia, joita voi myös ostaa.


Alla oleva hökkeli on vene, jossa on taiteilijan myyntipuoti.



Alue ei ole järin suuri, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Kujat ovat kapeita ja joka paikka on pullollaan taidetta ja muutakin rojua mm. vanhoja autonrenkaita, metalliputkia ja -ketjuja, rikkinäisiä tuoleja ja kärryjä jne.


Ilmatilassakin on tavaraa - häkkilintu!



Muhkea mirri hyvästelee vierailijat. Oli todella antoisa kierros ja sääkin salli. Mulled winea (glögi) olisi ollut tarjolla huokeaan hintaan, mutta en viitsinyt juopotella niin aikaisin päivällä.


Ps. Löytyisi vielä yksi suhteellisen tuore rytökasa, syyskuulta nimittäin. Se on hieman erilainen, koska kyseinen tila sijaitsee sisällä. Se on eräs taidemyyntinäyttely Dallasissa, jossa meinasin pyörtyä runsauden ja liikutuksen keskellä. Se oli niin minun näköiseni paikka! Kenties esittelen senkin myöhemmin nimellä Rytökasat Dallasissa.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Rytökasat Detroitissa

Uhkailin joskus kuukausia sitten lätkiä tänne reissukuvia. Hengailin syyskuun Jenkeissä vähän siellä sun täällä, mutta vasta nyt alkaa olla sellainen olo, että jaksan palata uudelleen sinne kuvien muodossa. 

Aivan ensin haluan tehdä comebackin Detroitiin (Michigan) ja siellä The Heidelberg Projectiin. The Heidelberg Project on "ulkoilmanäyttely", joka käsittää muutaman korttelin. Sinne hurauttaa Detroitin downtownista noin vartissa.


Alue korttelin ympärillä - ja korttelissa - on vihertävää asuintaloaluetta. Suurin osa taloista on omakotitaloja ja melko huonossa kunnossa. Osa taloista on laudoitettu umpeen eli ovat selkeästi asumattomia. Todella erikoinen miljöö on siis kyseessä.


Enpä ota kantaa, missä määrin tällaisia "romuinstallaatioita" voi pitää taiteena. Oikeastaan sillä ei ole minulle merkitystä. Alueen tunnelma, rehevyys, runsaus, surrealistisuus ja rupuisuus saivat synkän sydämeni hihkumaan onnesta. Olisin voinut tutkailla ja tonkia, mietiskellä ja unelmoida vaikka puoli vuosisataa tuolla - ja kyllähän tuolla tovi jos toinenkin vierähti.




Valitettavasti jotkut urpot ovat tuikanneet Heidelbergin taloja tuleen aina silloin tällöin. Vuonna 2013 taloja kärähti peräti viisi kertaa. Lue kooste Wikipediasta, jos kiinnostaa.


Mielettömän ihana mesta! Suosittelen piipahtamaan, jos sattuu hengailemaan Detroitin suunnalla. Sen kun kurvaa auton liki ja jättää sen johonkin kadunvarteen. Tämän korttelin ympärillä on sen verran autioita taloja, että auton voi helposti jättää lähes minne tahansa, kunhan ei keskelle tietä sentään.


tiistai 11. helmikuuta 2014

Rumuuden kauneus

Kuva: Martijn 'Martino' Zegwaard
RomanyWG: Beauty in Decay
Carpet Bombing Culture 2010
Kirjan teksti: Patrick Potter
S. 192

Rapistumisessa on kauneutta, siinä on tarina - historia.

 Olen jo aiemmin kertonut rakkaudestani murjuihin. Kyseessä ei ole mikään tuore suhde, vaan ensimmäinen autiotalokokemukseni on hyvin varhaiselta iältä. En pysty määrittelemään tarkkaa ikää, mutta muistan että oli joko minun tai sisareni synttärit.

Kun oli mätetty kakku sun muut herkut naamariin, menimme ulos leikkimään synttäriporukkamme kanssa. Kävelimme (Pasilasta) jonnekin Kumpulaan ja sieltä löytyi autiona pönöttävä talo. Sitä menimme tutkimaan ja minuun se jätti lähtemättömän vaikutuksen siitä huolimatta, että se oli töhritty, täynnä pulloja ja sanomalehtiä pitkin poikin.

Taloon liittyy tarinoita, joita me joko keksimme tai sitten keksin niitä päässäni. En pysty enää erottamaan, mikä on totta ja mikä kuvitelmaa. Olin tuolloin noin 9-vuotias, ehkä jopa nuorempi. Kaikki "erilainen" on kiehtonut minua pienestä asti: joskus pelkät sanat olivat jännittäviä ennen kuin ymmärsin niiden merkityksen.

Muun muassa hiidenkirnusta olin kuullut, mutta kesti kauan ennen kuin tajusin, mikä se on. Sitä ennen keksin siihen liittyviä tarinoita päässäni (jotka eivät liittyneet varsinaiseen hiidenkirnuun mitenkään, koska en tiennyt mitä sillä tarkoitetaan).

Myöhemmin tajutessani sanan merkityksen "metsästin" hiidenkirnuja Taivaskallioilla, joihin perustuen olen kirjoittanut tarinankin. Tarinassa on tyttö nimeltä Tuuli. Tarinan lopussa Tuuli nojautuu alas kalliolta ja antaa itsensä tuulen vietäväksi, koska ei halua enää elää tässä maailmassa. Olin ehkä 10-vuotias tuolloin. Jotkin asiat eivät muutu.

Beauty in Decay on ennen kaikkea kuvakirja, vaikka se valottaakin urban explorerismin syvintä olemusta. En tosin ole samaa mieltä joka asiasta, mutta oli erittäin mielenkiintoista lukea toisten käsityksiä ja ajatuksia aiheesta.

Perussanoman voi kitetyttää yhteen virkkeeseen: "Take nothing but photographs, leave nothing but footprints."

Siksi minusta onkin jokseenkin omituista, että kirjassa käsitellään talonvaltaajia (hyvin lyhyesti tosin). Minusta on typerää edes verrata urbexeja ja valtaajia toisiinsa, sillä urbexit eivät valtaa mitään eivätkä jää muhimaan tiloihin tai käytä niitä muutenkaan mihinkään esim. bileiden pitämiseen.

Urbexit eivät myöskään riko tai sotke paikkoja. Muista en tiedä, mutta minä en riko ovia tai ikkunoita päästäkseni sisään. Menen sisään, jos löytyy joku avoin ovi tai ikkuna tai muu kolo. Muussa tapauksessa en.

Jotkut kyseenalaistavat silti autioihin rakennuksiin menemisen. He vetoavat usein lakiin: joku omistaa kys. rakennuksen eikä silloin sinne ole oikeutta mennä. Totta. Mutta jos ovi on auki, minä menen. Kävelen toisinaan myös punaisia päin ja rikon muitakin normeja.

Mutta en koskaan riko saati varasta toisten omaisuutta. En tee ilkivaltaa, aikeeni eivät ole pahat. Valitettavasti suurin osa autioiksi jätetyistä rakennuksista on päräytetty paskaksi ennen kuin olen niihin eksynyt. Tässäpä yksi esimerkki.

Mutta niin, tämän piti olla kirja-arvio kirjasta Beauty in Decay. Tai ehkä ei edes pitänyt: minä kirjoitan lukukokemuksistani ja tällaisia syntyi tällä kertaa. Kirjan kuvat ovat upeita ja harmonisessa linjassa keskenään, vaikka kuvaajia on useita. Mutta sellaisia HDR-kuvat helposti ovat: ne ovat näyttäviä ja tyylikkäitä, mutta samasta puusta veistettyjä.

Kuvat: vas. Paul 'Howzey' Howes / oik. Timothy Neesam

Kirjassa oli myös useita selkeästi muokattuja kuvia, mikä ärsytti minua. Kyllä, siitä huolimatta että kuvat ovat taidokkaita ja upeita. Miksi? Miksi pitää muokata tällaiseen kirjaan? Minusta muokatut urbex-kuvat voisi tunkea eri kirjaan (tyyliin Urbex-Art): olisin halunnut mahdollisimman autenttisen kokemuksen, sillä paikat itsessään ovat ihan riittävän kiehtovia.

Romantic Tub: Alexander '3Passa' Friedrich

Yhtä kaikki, kirja hivelee silmääni ja palaan siihen usein. Selailen ja uppoudun sen kuviin. Etsin tarinoita, jotka maatuvat hiljalleen kunnes katoavat kokonaan. Vaikka en minä ehdi. En.

Niin kauan olen elänyt
toisaalla,                            tämä todellisuus on

pakkopaita:

täällä minun tulisi olla,
vaikka en halua.

Kuva: Chirstophe 'Midnight Digital' Dessaigne