Tulevaisuutta etsimässä menneisyydestä

Hafsa Zayyan: We Are All Birds of Uganda
Penguin, 2021
s. 370


Sameer on uransa nousukiidossa oleva lakimies. Leicester vaihtuu Lontooseen opintojen ja työn myötä. Leicesteriin jäävät lapsuudenkoti, vanhemmat ja muu aasialainen (eli intialainen) yhteisö joita Sameer ei varsinaisesti kaipaa. Elämä on hyvää ja täyttä, takataskussa mahtava työtarjous, joka tosin tarkoittaisi muuttoa Singaporeen.

Sameerilla ei ole mitään Singaporeen muuttamista vastaan, päinvastoin, mutta hän tietää että vanhemmat eivät asiasta ilostu. Isä on kovasti toivonut, että poika palaisi Leicesteriin kuten kunnon aasialainen poika ja osallistuisi perheyrityksen pyörittämiseen. Onhan Sameer kohta kolmekymppinen, joten eiköhän ne lakimieskokeilut voi jo lopettaa ja palata kotiin täyttämään velvollisuutensa.

Tällaisista kulttuurisista asenteista lukeminen on aina hieman... rasittavaa.Ymmärrän tietysti kulttuurierot, mutta näin länsimaalaisena en voi sietää ajatusta, että lapsi on velkaa vanhemmilleen siitä, että on syntynyt ja häntä on hoidettu ja kasvatettu. Velka tarkoittaa lähinnä sitä, että lapsen tulisi hyväksyä ja elää sellainen elämä kuin vanhemmat haluavat. Eli on synnytelty ja toiveissa on muovailuvaha.

Itse koen, että toisen ihmisen elämän ohjailu ja määräily on vastenmielistä eikä juuri eroa orjuuttamisesta. Jos ei toimi kuten toivotaan, muu perhe mahdollisesti hylkii. Sameerin isä suuttuu pojalleen kun Sameer ei tottele ja alkaa ignorata poikaansa. Tee niin kuin sanon tai et ole minulle olemassa. Ehkä hän ajan myötä voi antaa anteeksi tai sitten ei. Siis antaa anteeksi että pojalla on oma tahto ja identiteetti eikä hän ole isänsä omaisuutta.

Sameerin sisko on asian kanssa ihan fine. Häntä ei haittaa, että hänelle valitaan sitten joskus puoliso ja että opinnotkin todennäköisesti valuvat hukkaan, koska tokihan nainen lopulta jää kuitenkin kotiin synnyttelemään ja hoitelemaan lapsia. Mikäs siinä, jos sitä itse haluaa.

Kirjailija kuvaa hyvin kulttuurien ristipaineita: ikänsä Briteissä asunut Sameer haluaa itse päättää elämästään. Lisäksi ajatus perheen yhteisestä tilistä luottokortteineen ja siitä, että isältä pitäisi pyytää lupa minkä tahansa vähänkin hinnakkaamman ostoksen tekemiseen, ahdistaa.

Kirjan sivujuonteena on kirjeet, joita muuan Ugandassa asuva Hasan on kirjoittanut äkillisesti menehtyneelle vaimolleen alkaen vuodesta 1945. Miten nämä kirjeet liittyvät mihinkään, selviää aika pian. Sameerin suku on nimittäin päätynyt Englantiin juuri Ugandasta. We Are All Birds of Ugandassa sivutaan samaa aihetta kuin Neema Shahin Kololo Hillissä eli Idi Aminin nousua valtaan ja sen vaikutuksia erityisesti aasialaisiin ja aasialaistaustaisiin ugandalaisiin. 

Keskityin nähtävästi tässä paljon Sameerin ja isänsä suhteeseen. Kirjassa sillä on oleellinen osa (ja isukki tekee muutaman todella törkeän temppusen Sameerille), mutta painopiste on muualla toisin kuin tässä mietteessäni. Eli muutakin on luvassa, muun muassa rasismia, ystävyyttä, kaunista yhteisöllisyyttä, uskontoa ja tietenkin sitä Ugandaa.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä.

 

Kirjailijasta: (alla oleva lainaus täältä)
 

Hafsa Zayyan is half-Nigerian, half-Pakistani and was born and raised (mostly) in the UK.  She is a dispute resolution lawyer working in the City of London, and is also the author of We Are All Birds of Uganda, the winner of MerkyBooks’ inaugural New Writer’s Prize.

Vastentahtoinen jihadisti

Sitten vaihteeksi iloisempiin aiheisiin eli jihadismiin ja terrori-iskuihin. Tämä on sarkasmia, mutta tietyllä tavalla totta: aiheesta voi nimittäin kirjoittaa humoristisesti(kin), mutta silti vakavalla pohjavireellä. Tässä onnistuu loistavasti Khurrum Rahman tromaanissaan East Of Hounslow.

Joku voi olla sitä mieltä, ettei näin vakavilla asioilla saisi olla viihteellä. Itse mietin, miksi ei saisi. Missä kulkee raja, jota ei edes kirjallisuudessa saisi ylittää.


“Where do suicide bombers go when they die?”
“I don’t know. Where do suicide bombers go when they die?”
“Everywhere!” He started to chuckle. (s. 275)

Javid Qasim on brittiläinen muslimi, jolla on pakistanilaiset vanhemmat. Tai vanhempi: noin kolmekymppinen Javid, joka haluaa tulla kutsutuksi Jayksi, asuu yhä äitinsä kanssa kaksin. Isä on kuollut aikoja sitten. Jay diilaa kamaa ja käy perjantaisin moskeijassa rukoilemassa. Näin yhteys Allahiin ja paikallisiin muslimeihin säilyy kohtuullisen tiiviinä.

Välihuomio: kirjailija itse on pakistanilaistaustainen ja on syntynyt Pakistanissa. Hän muutti Englantiin ollessaan yksivuotias ja varttui läntisessä Lontoossa, jossa Hounslowkin sijaitsee. Voisin siis kuvitella, että hän tietää mistä kirjoittaa. Minusta on myös viehättävää, etteivät “kaikki” vähemmistöistä (tai rikollisuudesta) kertovat kirjat _aina_ sijoitu Itä-Lontooseen.

Minua kiinnostavat elämät ja piirit, jotka ovat hyvin erilaisia kuin omani.

Toinen välihuomio: kyseessä ei ole tirkistelyn- tai kauhistelunhalu (ei tässä ole mitään kauhisteltavaa!) tai muukaan kyttääminen, vaan aito kiinnostus erilaisia (suhteessa itseeni) ihmisiä ja tapoja kohtaan. Tällainen avartaa ja laajentaa näkökulmaa, jos sellaiselle on avoin.

East of Hounslow kuvaa mielestäni hyvin ja hauskalla tavalla (varmaan osuvastikin, joitakin) muslimiyhteisöjä ja sen jäseniä, jotka ovat kaikki yksilöitä eivätkä samasta puusta veistettyjä toistensa klooneja. Kullakin on omanlaisensa persoona ja ajatukset, kuten meillä kaikilla. Tämän pitäisi olla itsestään selvää, mutta joskus tuntuu ettei se kaikille ole: ihmiset niputetaan massaksi jonkin yhden tietyn ominaisuuden perusteella (ja tämä ei koske vain muslimeja) ja yleensä tulos ei ole mairitteleva, vaan ennakkoluuloisen epämiellyttävä mutuhöttö.

Erään epäonnisen selkkauksen myötä Jay joutuu kiipeliin, josta on vaikea luovia ulos. Pelastaakseen nahkansa hän ottaa vastaan ”tarjouksen” toimia MI5:n vakoilijana: työ käsittää lähinnä oman muslimiyhteisön luotaamista ja vakoilua – selvittää onko siellä mahdollisia jihadisteja. Asia on mutkikasta, koska esimerkiksi Jayn ystävä Parvez on samassa yhteisössä. Kirjan eräs keskeinen teema onkin ystävyyssuhteet ja nimenomaan miestenväliset ystävyyssuhteet.


“Do you have an A to Z?”
“Yes, Parvez, I have an A to Z, in fact I have a whole set of encyclopaedias up my arse.”
“Why do you have to be so crass?”
“Well, don’t ask me stupid questions. No, I don’t have an A to Z.” (s. 322)


Kirjan tyyli on nokkela ja hauska, tempoltaan melko nopea mutta silti maltillinen. Mainittakoon, etten ole nopeatempoisten action-kirjojen ystävä (tulee burn out sellaisia lukiessa, heh), mutta tässä se nopeus on toisenlaista: tämä ei nimittäin ole varsinaisesti mikään action-kirja.

Ehkä osasyy on ”kielen nopeus”: kirjan kieli on todella juoksevaa ja ahmittavaa. Ja ennen kaikkea kaiken hauskuuden keskellä myös syvempää kuin pelkkää pintaliitoa eli ei tämä mikään pellekirja ole. Lisäksi tässä avataan jonkin verran Islamiin liittyviä käsitteitä/tulkintoja, joista monilla saattaa olla ristiriitaista tietoa.

Olen vaikuttunut ja ihastunut, aivan mahtava kirja, jonka todellakin toivoisin suomennettavan (realisti minussa sanoo, että tuskin suomennetaan – optimisti minussa elelee toivossa).


“Can you not swear around me? I’ve just done Wudu. Now I’m going to have to do it again.”
“Sorry.”
“My ears are not a toilet.”
“Sorry,” I said, laughing, which in turn made him smile. (s. 128)


Britaalisuusmittari: 1/3 Kirjassa on muutama väkivaltainen kohtaus, mutta niitä ei kuvailla yksityiskohtaisesti eikä niihin jäädä kylpemään.


Kirjan tiedot:
Khurrum Rahman: East of Hounslow
HQ 2017
S. 350


East of Hounslowille on tulossa jatko-osa, Homegrown Hero, joka julkaistaan tämän kuun lopulla. E of H on kuitenkin ehyt kokonaisuus eli sen voi lukea sellaisenaan ja jättää jatkot lukematta, jos ei nappaakaan. Minä tietenkin aion lukea tuon jatko-osankin.

Muslimitkin osaavat nauraa

Zarqa Nawaz: Laughing All the Way to the Mosque
Virago, 2015
(Kanadassa julkaistu samalla nimellä 2014)
S. 222

Islam lienee maapalleron halveksutuin uskonto. Siitä pitävät huolen pienet, mutta äänekkäät ryhmät, jotka tekevät Islamin nimissä kaikenlaista terroria.

Suurin osa muslimeista on kuitenkin ihan tavallisia niin kuin me kaikki siviilit, ja haluavat elää rauhassa.

Mielikuva vakavista ja huumorintajuttomista muslimeista on myös eräänlainen stereotypia. Ei ole olemassa mitään kansakuntaa, joka olisi täysin huumorintajuton: aiheet vain voivat olla erilaiset. Eivätkä nekään välttämättä aina ole niin erilaisia. Emmehän me yksilötasollakaan naura samoille asioille.




Millaista on elää muslimina länsimaassa, ja vielä tarkemmin Kanadassa? Asenteet muslimeihin ovat melko toisenlaiset pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Nawaz ei näitä eroja käsittele kirjassaan Laughing All the Way to the Mosque, mutta postauksen lopussa oleva video kannattaa katsoa, jos aihe vähänkin kiinnostaa.

Tämä kirja on oikeastaan läpileikkaus Nawazin elämästä lapsesta nykyisyyteen. Hän kertoo hauskasti ihan tavallisista arkisista asioista, joita ei-muslimi ei edes ajattele - koska ei tarvitse ajatella. Esimerkkinä vaikkapa säärikarvat: niiden ajelua ei katsella hyvällä. Säärikarvat tuottavat teini-ikäiselle Zarqalle paljon päänvaivaa. Kyse ei ole turhamaisuudesta: koulun jumppatunnilla säärikarvat saavat paljon ikävää huomiota.

Kun kulttuuri ja uskonto sekoittuvat, on joskus vaikeaa erottaa mikä on varsinaista uskontoa, mikä kulttuuria. Zarqa kapinoi - kuten teinit lähes kaikkialla - äitiään vastaan käyttämällä juuri uskontoa "aseenaan". Äidin ja tyttären välit ovat läheiset ja rakastavat, mutta tuliset.

Zarqa itse on kupliva ja eläväinen persoona. Hän on utelias, nokkela ja mahdottoman hauska. Melkoinen vastakohta aviomiehelleen Samille, joka on maltillisempi ja vakaampi, vakavampi. Silti heidän liitostaan välittyy lämpö ja arvostus toisiaan kohtaan.

Enpä muista nauraneeni aikoihin näin paljon kuin tätä kirjaa lukiessani. Sellaista hyväntahtoista ja lämmintä naurua. Olen hyvin valikoiva huumorikirjallisuuden suhteen, mutta tämä kirja herätti heti kiinnostukseni. Ja kyllä tästä oppikin kaikenlaista, pääsi tilanteisiin joihin ei tavallisesti ole asiaa. Kirja houkuttelee ajattelemaan asioita eri kanteilta, mutta ei  saarnaa tai osoittele sormella. Tyyli on kautta linjan kepeä.

En tiedä ollaanko tätä kirjaa kääntämässä joskus suomen kielelle. Ainakaan toistaiseksi en löytänyt siitä viitteitä. Minusta tämä on tärkeä kirja, jonka toivoisin saavan mahdollisimman paljon huomiota ympäri maailman - ehdottomasti myös Suomessa.

Zarqa Nawaz on käsikirjoittanut sarjaa Pieni moskeija preerialla, jota on esitetty Suomessakin.

Zarqa Nawaz on pakistanilaistaustainen nainen, joka on syntynyt Liverpoolissa ja varttunut Torontossa. Hän on opiskellut muun muassa journalismia. Zarqa Nawaz Wikipediassa.

Alla video, joka ei sinänsä liity tähän kirjaan mitenkään, mutta on minusta katsomisen/kuuntelemisen arvoinen. 

Kulta-aika

Tahmima Anam: A Golden Age
Canongate, 2012
Ensimmäisen kerran Briteissä julkaistu 2007 by John Murray
S. 287

Maaliskuu 1959, Itä-Pakistan.

Rehanan aviomies menehtyy ja Rehana itse on seota surusta eikä hän pysty estämään lankonsa järjestelyjä: Rehanan lapset viedään häneltä. Mutta Rehana tekee kaikkensa saadakseen lapsensa takaisin - ja lopulta saakin.

Sitten hypätään maaliskuuhun, vuoteen 1971. Itä-Pakistan on kovaa kyytiä irrottautumassa Länsi-Pakistanista ja itsenäistymässä Bangladeshiksi.

Itsenäisyys saavutetaan 16.12.1971, mutta sitä ennen käydään noin yhdeksän kuukautta kestänyt vapautussota, joka onkin tämän kirjan taustalla juokseva "punainen lanka".

Rehanan lapset ovat varttuneet nuoriksi aikuisiksi; poika, Sohail, on jo täysi-ikäinen, tytär Maya vasta astumassa aikuisuuden kenkiin. Nuorissa on vimmaa ja intohimoa, etenkin Mayassa. Sohail on maltillisempi; oikeastaan niin maltillinen, että haluaisi pestä kätensä koko sodasta. Mutta hän ei voi, vaan sotkeutuu siihen kainaloitaan myöten. Rehana lähinnä istuu kotona ja pelkää lastensa puolesta.

Bangladeshin itsenäisyystaistelu ei ole minulle tuttu ennestään ja siksi luinkin faktat mm. Wikipediasta kirjan lukemisen ohella. Perusfaktojen osalta kirja vaikuttaa uskottavalta. Huomatkaa, miten skeptinen olen. Minun on pakko tarkistaa tarkistettavissa olevat asiat lukiessani todellisista historiallisista tapahtumista, koska en halua omaksua ns. väärää tietoa. Toisin sanoen haluan varmistaa, että kirja ei ole ihan tuulesta temmattua fantasiaa, vaikka fiktiota onkin.

Aloin lukea kirjaa suurella vimmalla ja mielenkiinnolla ja periaatteessa kirja onkin melkoisen koukuttava ja kiinnostava. Tosin en millään pääse Rehanan, jonka näkökulmasta kirja pääasiassa kerrotaan, persoonaan käsiksi. Hän se jaksaa surra menneiden muutamaa tragediaa eikä pääse niistä sitten millään irti. Ihan alkoi ottaa päähän moinen rypeminen, anteeksi nyt vain.

Jopa lukijalle periaatteessa etäisemmäksi jäävät Maya ja Sohail ovat loogisempia ja lihallisempia persoonia kuin äitinsä Rehana. Kuitenkin kirjailijan tarkoitus lienee esittää Rehana urheana äitinä, joka tekee lastensa puolesta mitä tahansa. No juu, kyllä hän varmasti sellainen on, vaikka ei teekään periaatteessa mitään - ainakaan vapaaehtoisesti. Jonkinlaista sankariakin Rehanasta yritetään leipoa, kun niin pitää lastensa puolta. Minulle tosin jäi epäselväksi mitä niin merkittävää hän nyt oikeasti teki.

Varmaan tuli selväksi, etten oikein innostunut latteasta Rehanasta. Noin muuten kirja oli kyllä kiinnostavaa luettavaa - ennalta-arvaamattomuudesta myös plussaa - eikä se ole mielestäni turhan brutaali sota-aiheestaan huolimatta. Hieman herkempikin siis sen uskaltaa lukea ja ehkä jopa kokea Rehanan armollisemmin kuin minä.

Kirjassani mainitaan, että tämä A Golden Age on ensimmäinen osa ns. Bengal-trilogiassa. Toinen osa on The Good Muslim, joka minulla onkin jo hyllyssäni. En tosin tiennyt näiden kirjojen jatkoyhteydestä ennen kuin vasta Golden Agen luettuani. Onneksi, sillä olisi muuten voinut jäädä lukematta, koska olen ajatellut, etten ala nyt mitään trilogioita lukea. Noh, aloin kuitenkin ja hyvä niin koska kaikesta marinastani huolimatta kirja oli ihan lukemisen arvoinen. Tosin trilogian kolmatta osaa ei ilmeisesti ole vielä edes kirjoitettu: en ainakaan löytänyt viitteitä siitä.

Haluan pari sanaa vielä sanoa The Good Muslimista, joka vaikuttaa oikein kiinnostavalta. Siinä nimittäin pääpaino taitaa olla Rehanan lapsissa, ei Rehanassa itsessään thank God!

Tahmima käyttää jonkin verran vierasperäisiä sanoja. Sanasto kirjan lopussa olisi ollut kiva ylläri niin kuin usein tällaisissa kirjoissa. Vaan eipä ollut sellaista ja se hieman otti myös päähän.

Tämä kirja on suomennettu nimellä Kulta-aika. Sen saa muuten tällä hetkellä todella huokeaan hintaan (kovakantinen 2,70 euroa) eräästä paikasta, ellei kyseessä ole vale-ale. Jokunen voi arvata, mitä suomalaista nettikirjakauppaa tarkoitan!

Kulta-ajasta on kirjoittanut muun muassa Kirjanurkkauksen Zephyr.

~~~

Kirjan kansi ansaitsee erityismaininnan, sillä se on erityisen kaunis - hieman kiilteleekin ja harakka minussa nostaa päätään. Se on niin kaunis, että ostin kirjan sen perusteella. Toki luin takatekstinkin ja se(kin) vaikutti kiinnostavalta, joten spontaani ostopäätös oli sillä tehty.

Kannen suunnittelu: Rafaela Romaya/Canongate Art Dept. / Illustration: Daniela Terrazzini.

Elämää kotiorjana ja nyrkkeilysäkkinä

Sameem Ali: Belonging

Usein kuulee sanottavan, että aina voi valita. Se kuulostaa äkkiseltään viisaalta sanonnalta, jota toistelevat ihmiset, jotka kenties luulevat olevansa kannustavia, tai ehkä heitä ajaa eteenpäin halu saaranata.

Jokainen voi nyt miettiä hetken ja todeta, että kylläpä vain – minulla on tosiaan vapaus valita. Niin, sepä ei kuitenkaan tarkoita automaattisesti sitä, että kaikki voivat valita.

Vauva ei valitse syntymäänsä eikä sitä, mihin syntyy. Lapsi ei niinikään edes aina voi valita, mitä syö vai syökö lainkaan. Valinnanmahdollisuus on aika rajallinen, jos sitä kaikilla edes käytännössä on.

Eikä tämä koske vain lapsia – se koskee myös varttuneempia ihmisiä. Englannissa asuvan pakistanilaistaustaisen Semaam Alin muistelmat kertovat oman tarinansa siitä, miten paljon yksilö voi loppujen lopuksi valita. Ja milloin.

Siistissä ja turvallisessa länsimaalaisessa kulttuurissa asuvan on helppo jeesustella valinnoista. On myös helppo jeesustella, jos omat valinnat ovat luokkaa syönkö makaronia vai perunaa. Ymmärtänette pointin.

Aina voi valita, kyllä, mutta vaihtoehdotkin ovat rajalliset. On helppo valita kahdesta hyvästä, mutta entä jos sellaisia ei ole?

Sameemin eräs valinta oli turvata lapsensa elämä ja tulevaisuus. Hän kenties olisi voinut pelastaa itsensä aiemmin, jos olisi hylännyt lapsensa.

Ne, jotka nyt haluavat saarnata siitä, että aina voi valita, ajattelevat ilmeisesti, että itsepähän valitsi alistumisen ja hyväksikäytön – hänhän olisi voinut valita toisin!

Nämä ”elämä on vain valintoja” –ihmiset ehkä ajattelevat valintoja ainoastaan siltä kannalta, miten valinnat vaikuttavat itseen: ei siihen, miten ne vaikuttavat muihin ja siltä pohjalta onkin huomattavasti helpompi tehdä valintoja.

Sameem varttuu lastenkodissa, jonne hänet vietiin jo ihan vauvana, Siellä hän on hyvissä käsissä. Hänen äitinsä hakee hänet kuitekin takaisin kotiin monien vuosien jälkeen. Äidillä on suunnitelmia Sameemin varalle, mutta niihin suunnitelmiin ei kuulu rakkaus ja normaali kotielämä.

Sameemista tulee perheen orja ja piika vailla sananvaltaa mihinkään. Häntä pompotellaan kuin marionettinukkea ja pahoinpidellään milloin mistäkin syystä – yleensä ilman mitään järkevää syytä.

Kun Sameemin äiti pyytää hänet mukaansa Pakistaniin lomalle, Sameem on innoissaan. Hän ei ole muuta halunnut kuin tulla hyväksytyksi ja saada äitinsä rakastamaan itseään. Kyseessä ei kuitenkaan olekaan mikään lomamatka äidin kotiseudulle, vaan perillä Sameemia odottaa yllätys järjestetyn avioliiton muodossa.

Kirja on hyvin ja selkeästi kirjoitettu ja siihen on helppo uppoutua. Toisaalta se ei mitenkään dramaattisesti eroa muusta vastaavasta kirjallisuudesta. Mutta pitääkö edes? Kyllä maailmaan mahtuu kirjoja ihmiskohtaloista.