Tinder Press, 2014
S. 396
Jestas, mitä juuri luin. Ja tulkitsin. The Snow Kimonoa ei voi vain lukea, sitä pitää tulkita. Kieli on lyyristä, se ei kuvaile vain maisemia ja tapahtumia, se kuvailee tunnelmia, ajatuksia, sisintä. Ja se karkaa käsistä kuin tiimalasissa juokseva hiekka, se leikittelee ajalla - ja ajattomuudella.
Sillä meidän muistomme ovat toisinaan vain hajanaisia sirpaleita. Palapelin paloja, jotka näennäisesti sopivat toisiinsa, mutta eivät silti. Riippuu siitä, kuka palapelin kokoaa - ja kuka katsoo.
In Japan, we have a saying:
If you want to see your life,
you have to see it through
the eyes of another.
But what if what you see
is not what you want to know?
Niin, entä?
Pariisi, 1989. Tapahtuu useampikin asia. Eläkkeelle jäänyt komisario Auguste Jovert saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Vain muutamaa päivää myöhemmin Jovertin ovelle ilmestyy japanilainen Tadashi Omura.
Arvoituksellinen Omura haluaa kertoa tarinansa Jovertille: miesten välille syntyy omituinen ystävyys, joka perustuu Omuran avautumiselle. Tarina kulkee yhä kauemmas nykyajasta, se on maatuska josta avautuu aina uusi ja uusi nukke. Pitää kulkea kauas taakse päätyäkseen takaisin tähän päivään.
Niin Omuran kertomuksen lumoissa olin, etten olisi halunnut palata lainkaan takaisin. Olisin voinut jäädä Osakaan ja Japaniin muutenkin. Vaikka siellä kytee viha, ystävyys, siellä kytee pakkomielle. Ja rakkaus, niin monitasoinen rakkaus. Myös nurkkaan ahdistettu rakkaus. Olisin halunnut sulkea silmäni joiltakin asioilta, olisin toivonut muuta. Elämä harvemmin menee, niin kuin sen toivoisi menevän. Se vain... menee.
Kirja on jaettu yhdeksään osaan, joista kahdeksan kantaa eri henkilöiden nimiä. Yhdeksäs ja viimeinen on jäähyväinen. Mietin onko pahuudella rajoja. Ehkä onkin, mutta kukin piirtää rajansa itse. Ne rajat, jotka ylitettyään ei voi enää katsoa peiliin.
Olen haltioitunut, olen järkyttynyt, olen liikuttunut. En itke, sillä en tiedä kenelle kyyneleeni vuodattaisin. En edes tiedä tarvitaanko kyyneliä - ehkä ei. Tai ehkä itkisin itselleni.
Omura looked old now, insubstantial, as though he too were already just a memory. No longer there.
Jos tämä kirja tulee eteeni jossain, ostan sen omaan hyllyyni, sillä voisin lukea tämän joskus uudelleen. Ei haittaa vaikka tiedän. Sillä kenties tulkitsen toisin ensi kerralla.
Pari sanaa vielä kirjan tyylistä. Henshaw ei käytä lainausmerkkejä eikä muutenkaan merkitse dialogeja. Dialogit hukkuvat tekstiin, mutta kyllä ne sieltä tunnistaa. Aluksi se häiritsi, mutta siihen tottui ja lopulta ymmärrän ja hyväksyn ratkaisun. Niin vain kuuluu olla tässä romaanissa. Se sopii tähän unenomaiseen ja hiljaiseen tunnelmaan.
Kirjan kannessa lukee "Wonderful... a novel of detection, a thriller of the intellect." Sydney Morning Herald
Hmm, ei ehkä trilleri. Ei ainakaan ihan puhdasverinen. Kirjan lopussa esiintyy kyllä jonkinlaisia trillerimäisiä piirteitä, mutta hmm. Toisaalta ihan sama: mahtavan upea kirja, joka vieläpä yllättää. Se myös pakottaa sietämään epätietoisuutta, mutta sekin palkitaan. Viimeistään sitten, kun kaikki on ohi.
Mark Henshaw on australiainen kirjailija, joka asuu tällä hetkellä Canberrassa. Tutkimusteni mukaan Snow Kimonoa ei ole käännetty suomeksi. Sietäisi kyllä kääntää - nyt on uniikki teos kyseessä!
Kirjan kansi: Ilona Wellman/Trevillion Images
