(Cowriter Charles Fleming)
Vermilion 2007
S. 272
Vuosi 1960. Howard Dully on 12-vuotias eikä hän operaatioon mennessään tiedä, että hänelle tehdään lobotomia.
"My stepmother arranged it. My father agreed to it. Dr. Walter Freeman, the father of the American lobotomy, told me he was going to do some 'tests'. It took ten minutes and cost two hundred dollars."
Mitä niin kamalaa on 12-vuotias nuorukainen voinut tehdä, että hänet pitää 'parantaa' lobotomialla? Millainen diagnoosi siihen riittää, että moinen aivojensorkkimisoperaatio voidaan suorittaa? Vai onko kyseessä 'vain' äitipuolen sinnikkyys saada lapsukainen 'hoidettua'?
My Lobotomy on Howardin tarina. Se on Howardin näkökulmasta kerrottu, mutta varsin objektiivinen. Howard Dully ei latele vain muistikuviaan tai muistojaan, vaan hän on kirjaansa varten haastatellut veljiään ja velipuoliaan, isäänsä ja lukuisia muita läheisiä. Muistikuvien lateleminen olisikin melko vaikeaa, koska Howardilla on paljon aukkoja muistissaan eikä hän lähde niitä täyttämään oletuksilla.
Lobotomiakuningas (oma määreeni: kirjassa ei tuollaista käytetty) Walter Freeman oli ahkera arkistoija - oikea tutkijan unelma. Howard Dully pääsee lopulta käsiksi omiin potilastietoihinsa ja syyt lobotomian tekemiseen alkavat hiljalleen tarkentua. Mutta vastaavatko nämä tiedot lopulta mihinkään?
Minua suoraan sanottuna ällötti Freemanin arkistot. Minua ällötti koko vehkeily nuoren Howardin selän takana. Minua ällötti Howardin isä (johon Howard on syvästi kiintynyt), jota tavallaan ymmärrän, mutta en voi hyväksyä. Mutta niin, ihmiset ovat erilaisia.
Jos nyt jollekin olisi pitänyt lobotomia tehdä, niin Howardin äitipuolelle. Hänellä ei selkeästikään ollut kaikki muumit laaksossa. Hän oli ilkeä, kuvottava. Välillä oikein ihmettelin, miten Howard voi olla niin 'tunteeton' kirjassaan. Miten hän voi olla ottamatta kantaa. Tosin se selittynee sillä, ettei hän (Howard) muista, joten vaikeapa silloin on kantaa ottaa.
Mutta mutta... kirjan lopussa Howard päästää vihdoin oman tulkintansa ulos, kertoo omat ajatuksensa suoraan. Mutta loppuun päästäessä Howard on kasvanut - jopa siinä määrin, että pystyy jollakin tavalla antamaan anteeksi. Minä en lukijana pysty.
Mutta minä ymmärrän Howardin kiintymyksen äitipuoleensa ja etenkin isäänsä. Minä ymmärrän hänen kaipuunsa tulla hyväksytyksi, rakastetuksi. Vanhempi tai vanhemmat voivat tehdä melkoisia asioita ja silti lapsi rakastaa.
Minua itketti useita kertoja tätä kirjaa lukiessani. Minä voin kuvitella - ja tuntea - Howardin kirjassaan kuvailemat tunteet. Tunteet ovat kaikilla samat, vaikka syyt tunteisiin ovatkin kullakin erit.
Minua itketti Howardin hukkaan menneet vuodet, hänen elämättömät eiliset, kadonneet päivät. Minä en itke tapahtumille, en, minä itken kaikelle sille, mitä ei voi enää saada takaisin.
Vaikka kirjan loppu on periaatteessa onnellinen - Howard on yhä hengissä ja hänellä on oma perhe - minua itkettää sekin. Miltä tuntuu menettää niin iso osa elämästään ja saada se takaisin vasta ehtoopuolella?
Kuuntele My Lobotomyn esipuhe Howard Dullyn itsensä lukemana:
Linkkejä:
Howard Dully (Wikipedia)
The Guardianin juttu Dullysta
Walter Freemanin ottamat kuvat Howard Dullysta ennen, kesken ja jälkeen lobotomian.
~~~
Tämä oli jälleen sellainen kirja, jonka myötä tuli pengottua aihetta (lobotomia, sähköshokit jne.) noin muutenkin. Katsoin mm. lyhyen dokumentin Walter Freemanista ja tongin aihetta netistä muutenkin. Muutaman kirjavinkin sain myös tätä kirjaa lukiessani.
Olen ajatellut, että lobotomian tekeminen tarkoittaa lähes aina potilaan muuttumista ns. vihannekseksi. My Lobotomy valottaa tätäkin puolta: lobotomian vaikutukset voivat olla oikeastaan millaisia tahansa. Sitä ei voi etukäteen mitenkään ennustaa.
Toivon koko sydämestäni kaikkea hyvää Howard Dullylle. Olkoon hänen loppuelämänsä onnellinen. (Joo tiedän, että Dully tuskin lukee blogiani saati ymmärtäisi lukemaansa, mutta usein ajatus on tärkein.)
~~~
Kirjan kansikuva: Getty Images / Kannen suunnittelu: Two Associates
