Vastahakoinen tutkija Pohjois-Koreassa

Jang Jin-Sunin Dear Leaderin luettuani jäin jumittamaan Pohjois-Koreaan, koska miksipä turhaan vaihtaa maata kun kerran on jo siellä.

James Churchin Inspector O:sta kertovassa (luonnollisesti fiktiivisessä) sarjassa, joka sijoittuu kys. maahan, on kuusi romaania, joista The Man with the Baltic Stare on neljäs.

Sarjassa on jonkin verran jatkumoa eli enemmän saapi irti, jos lukee kirjat järjestyksessä. Lisäksi, jos ei pidä sarjan ensimmäisestä kirjasta, tuskin pitää muistakaan. Lukijan täytyy sietää epätietoisuutta ja sitä, etteivät kaikki asiat ja yksityiskohdat välttämättä koskaan selviä.

James Church: The Man with the Baltic Stare
Minotaur Books, 2010
s. 279


Inspector O on vetäytynyt eläkkeelle vuoristoon ja nauttii rauhallisesta erakkoelämästään, kunnes eräänä päivänä hänet raahataan takaisin Pyongyangiin. On tarjolla tehtävä, jonka luonne on mitä epämääräisin. O:ta ei kiinnosta mitkään tehtävät eikä värvääjää vastaavasti kiinnosta O:n vastahakoisuus saati ennen eläköitymistä tehty sopimus.

Tehtävänanto on niin epämärääinen, ettei O itsekään tiedä mitä häneltä tarkalleen ottaen odotetaan. Pitäisi kuitenkin matkustaa Macauhun lakaisemaan murhakeissi maton alle. Vastentahtoisesti ja puolipakotettuna O lähtee matkaan ja luonnollisesti havaitsee reissullaan ja jo ennen sitä, ettei mikään tietenkään ole sitä, miltä näyttää.

Soppa sakenee, kun siihen tunkee lusikkansa muutama muukin suuria visioita luova yksilö. Näyttää siltä, että Pohjois-Koreaa havittelevat sekä Etelä-Korea että Kiina, jotka pyrkivät ujuttamaan lonkeroitaan maan sisälle.

Kirjan juoni avautuu maltillisesti, sitä mukaa kun O itse alkaa ymmärtää, mitä Pyongyangissa on meneillään. Oikeastaan minulle juonta merkityksellisempää tässä kirjassa niin kuin koko sarjassa on sen henkilöt ja tunnelma. Tietynlainen kierous ja salamyhkäisyys, kun juuri mitään ei sanota suoraan, vaan käytetään kaikenlaisia vertauskuvia joita sitten tulkitaan miten tulkitaan.

Eli jälleen mainioita dialogeja, joita ei varmasti oikeasti voisi olla olemassa jäykkien muodollisuuksien ja hierarkioiden takia. Mutta kyseessä onkin fiktiivinen romaani, joten viihteellisyys sallittakoon ja siitä nautittakoon. Itse ainakin nautin.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Ihmisiä kuolee, mutta kuolemia ei sen kummemmin kuvailla tyyliin, jos nyt henkilö vaikkapa putoaa kielekkeeltä, niin siinähän sitten putosi. 

Kirjailijasta:

“The creator of this fictional North Korean policeman is James Church – a pseudonym used by a former CIA intelligence officer who worked in East Asia for decades and has visited North Korea more than 30 times.”

Lähde: https://www.independent.co.uk/news/people/profiles/james-church-the-man-who-knows-too-much-about-north-korea-8575671.html


Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007
3. Bamboo and Blood, 2008 
4. The Man with the Baltic Stare, 2010 
5. A Drop of Chinese Blood, 2012
6. The Gentleman from Japan, 2016 

Mitä luut kertovat

Jacob Rossin romaani The Bone Readers sijoittuu kuvitteelliselle Camahon saarelle Karibialla. Esikuvana lienee Grenada, jossa kirjailija on syntynyt (1956) ja varttunut ennen kuin muutti Brittilään 1984.

 

Jacob Ross: The Bone Readers
Sphere 2018 (ensimmäisen kerran julkaistu UK:ssa by Peepal Tree Press 2016)
s. 264

18-vuotias Michael “Digger” Digson on juuri päässyt koulusta (oletan että lukiosta tai vastaavasta) erinomaisin arvosanoin, joilla voisi hakea yliopistoon opiskelemaan. Ainoa ongelma on, ettei Michaelilla ole rahaa. Äiti on kadonnut ja oletettavasti kuollut eikä isää kiinnosta poikansa opiskelujen rahoittaminen.

Kun Michael epäonnekseen (tai kenties myöhemmin ajateltuna onnekseen, who knows) sattuu todistamaan murhaa keskellä katua, hänet roudataan kuulusteltavaksi. DS Chilman, joka johtaa murharyhmää, käyttää kyseenalaisia keinoja pakkovärvätäkseen Michaelin joukkoihinsa. Ja niin alkaa vastentahtoisen Michaelin ura poliisina.

Omaperäisen ja -päisen Chilmanin pakkomielle selvittää tietyn, vuosia sitten kadonneen nuorukaisen kohtalo työllistää murharyhmää ja johtaa tutkimukset lopulta erään massiivisen tapauksen jäljille. Lisäksi Michaelia vaivaa äitinsä kohtalo, jota hän alkaa vapaa-ajallaan tutkia. 

The Bone Readersista persoonallisen ja kiehtovan tekee ehdottomasti sen miljöö ja henkilöhahmot, jotka yhdessä rakentavat kuvaa saaren kulttuurista ja käytännöistä. Ross ei selitä, vaan näyttää ja siitä syntyy autenttisuuden tunne – ja tunne, että kirjailija luottaa lukijan älyyn ja päättelykykyyn.

Jonkin verran esiintyy miehistä machoilua, mutta ymmärrän sen kulttuuriin liittyvänä piirteenä. Vastapainona miehiselle örhistelylle romaanissa on vahva naishenkilö, mysteerinen vastikään murharyhmään värvätty neiti Stanislaus, joka pistää tarvittaessa miehille jauhot suuhun eikä muutenkaan kuuntele mitä tahansa sontaa. Mutta hän tekee sen elegantisti ja niin piikikkäästi, että sivalluksen voi tuntea ihossaan.

Muitakin (kohtuu)merkittäviä naishenkilöitä romaanissa on, mikä on erittäin raikas tuulahdus. Monesti tällaisista, ehkä aavistuksen “miehisistä”, dekkareista puuttuu kunnolliset naishahmot tai naiset ovat lähinnä seinäruusuja tai päiväpeittoja jos heitä on lainkaan. Siten, tässäkin mielessä tämä romaani oli erittäin positiivinen yllätys.

Kirjan kieli on pääasiassa  ns. perusenglantia, mutta dialogeissa Ross käyttää englannin kreolia, jota otaksun Grenadassa käytettävän. Se toimii, dialogit ovat eläviä ja värikkäitä, kohtaukset saattoi nähdä ja kuulla mielessään. Pienen tovin kesti, että (dialogien) kieleen tottui, mutta yllättävän nopeasti siitä saa kiinni.

Tähän kirjaan on olemassa jatko-osa, Black Rain Falling, jonka luen sopivan hetken tullen. The Bone Readers voitti Jhalak-palkinnon vuonna 2017, jolloin se jaettiin ensimmäisen kerran.

Siellä missä linnutkin tappavat itsensä

Abir Mukherjeen Intiaan (pääasiassa Kalkuttaan) sijoittuva historiallinen dekkarisarja on eräs mieluisin kirjasarja, joka minulla on kesken ja josta tiedän lukevani kaikki kirjat. Toinen tällainen sarja on Qiu Xiaolongin Inspector Chen -sarja, josta olen lukenut seitsemän kirjaa (sarjassa on 13 kirjaa), mutta joka on jäähyllä saatavuusongelman takia.

On minulla muitakin sarjoja kesken, mutta en muista mitä kaikkia (pitäisi vääntää lista). Osa myös saa jäädä siihen kesken-tilaan eli tuskin jatkan niiden parissa.

Mukherjeen Sam Wyndham -sarjassa on tällä hetkellä julkaistu kuusi kirjaa, joista olen lukenut neljä. Juuri lukemani neljäs kirja on nimeltään Death in the East ja siitä enemmän nyt.

 

Helmikuu 1922, Jatingan kylä Assamissa Intiassa. Kylä, jossa linnut tekevät itsemurhan*.

Sam Wyndham matkustaa Kalkutasta Jatingaan sulkeutuakseen hinduluostariin vierottumaan opiumista, josta on vaivihkaa tullut rengin sijasta isäntä. Ennen kuin Wyndham pääsee kohteeseensa, hän näkee tutun henkilön menneisyydestä. Vai onko kyseessä sittenkin opiumin aiheuttama hallusinaatio?

Näky nostaa muistot pintaan. Se tuo mieleen nuoren Wyndhamin ensiaskeleet itäisen Lontoon poliisissa vuonna 1905 ja sieltä erään keissin, joka periaatteessa selvisi paitsi lain silmissä. Oletettu rikostelija teki katoamistempun eikä häntä sen koommmin ole nähty.

Kunnes nyt mahdollisesti tuolla syrjäisessä Jatingassa. Wyndhamilla on kokonainen kanala kynittävänä kyseisen henkilön kanssa, mutta kohtalo tai joku muu puuttuu peliin.

Wyndham on ristiriitainen henkilöhahmo, mikä tekee tästä kirjasta ja koko kirjasarjasta erityisen. Tavallaan pidettävä, mutta kuitenkin aikansa ja kotimaansa asenteissa marinoitu. Brittiläinen ylimielisyys ja suureellisuus näkyy kaikessa: paikallisille on eri säännöt kuin “tunkeutujille”. Ominaista on, ettei intialaisilla ole asiaa esim. valkoisten hienoille klubeille.

On ängetty toisten maille ja pidetään itseä pari astetta ylhäisempänä ja sivistyneempänä. Intialaisilta odotetaan tietynlaista (kunnioittavaa) käytöstä, mutta ylevä britti voi päästellä suustaan mitä tahansa. Kuinka sivistyneitä ovat ihmiset, jotka tunkevat toisten maille ja alkavat sitä mielivaltaisesti hallita? Sivistyneisyys on idyllinen harhakuva tunkeutujan omassa päässä.

Ironian Wyndham tiedostaa itsekin – erityisesti muissa – mutta omille asenteilleen ja tavoilleen hän on puolisokea. Kun Surrender-not (Wyndhamin alainen poliisissa) kuulustelee mahdollisia epäiltyjä (valkoisia brittejä) erään kuolemantapauksen yhteydessä, hän saa osakseen ylenkatsetta ja suoranaista halveksintaa. Ensimmäisen kerran Surrender-not puhuu suunsa puhtaaksi Wyndhamille.

“Pelase don’t call me that.”
“What?”
“You know what. We’ve known each other for almost three years. I have saved your life and stood by you in times when no sahib did. You call yourself my friend, yet you don’t even make the effort to call me by my real name?”
“You know,” I stammered, “that I have trouble with the pronunciation. And everyone in the department calls you Surrender-not...”
The sergeant shook his head. “Only sahib officers call me that. The Indian officers and the constables not.”
“What are you saying?”
“I’m saying that as my friend, you should call me by my name, not some mockery of it.”
“You insult a pastor because you’re upset about my pronunciation of your name?”
“I insulted the pastor?”
He took a step back.
“I addressed him with no derogatory epithets. He on the other hand called me a heathen runt, a jumped-up subaltern. You have nothing to say about that? He took a bribe to settle a case involving two dead Indians, but I am the one who is being insulting?”

Jokin ystävysten väleissä on muuttunut maan natistessa liitoksissaan, kun joukko kansallismielisiä liikehtii vaatien itsenäisyyttä (non-cooperation movement). Kuten historiansa lukenut tietää, itsenäisyyttä ei tuolloin saavutettu, mutta intialaisia liikehdintä jakoi kahtia – jopa perheitä hajosi poliittisten erimielisyyksien takia.

Minulle tässä sarjassa kiehtovinta on nimenomaan aika ja miljöö sekä Wyndhamin ja Surrender-notin välinen ystävyys, joka joutunee vielä suuremmalle koetukselle seuraavassa romaanissa, mikä hieman huolettaa. Ystävyyssuhteet eivät puissa kasva tai ole pellolta noukittavissa, vaan muotoutuvat ja kasvavat ajan myötä. Ystävyyden tuhoutuminen on aina tragedia.

Koska tässä romaanissa kuljetaan kahdessa aikatasossa, joista toinen lisäksi tapahtuu Lontoossa, on Surrender-notin osuus melko pieni: hän saapuu “näyttämölle” vain viimeisten sadan sivun ajaksi.

Brutaalisuusmittari: 1/3. Muutama kuolema plus vähän väkivaltaa, mutta ei mitään brutaalia kuvailua saati mässäilyä.

Abir Mukherjee: Death in the East
Vintage 2019
s. 411

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men
6. The Burning Grounds

*The mystery of the Indian village where birds come to commit suicide (Indian Times).

Harmi, ettei näitä ole suomennettu. Olisi omaperäinen lisä suomalaisen käännöskirjallisuuden kaanoniin.

Abir Mukherjeen kirjailijasivut.

Kotiväkivaltaa kaikille

On vuotuisen Keigo Higashinon aika. Tuorein enkkukäännös on julkaistu tänä vuonna ja on nimeltään Invisible Helix. Se jatkaa Tokioon sijoittuvaa Galileo-sarjaa ollen sen viides englanniksi käännetty kirja.

Tätä sarjaa voi mielestäni lukea missä järjestyksessä tahansa (jos psyyke sen kestää, minulla ei kestäisi), sillä niin sanottu taustakestojuoni sulautuu kussakin romaanissa kokonaisuudeksi muun juonen kanssa. Keskeisten henkilöiden suhteet eivät ainakaan toistaiseksi ole niin paljon muuttuneet, että sillä olisi merkitystä lukujärjestykseen.

 

Kun Tokionlahdesta ongitaan ylös ruumis, on selvää ettei kyseessä ole luonnollinen kuolema vaan murha. Aiemmista kirjoista tuttu Chief Inspector Kusanagi saa murhakeissin tutkittavakseen. Vihjeitä on niukasti, joten pieninkin tiedonjyvä täytyy tutkia tarkasti. Kusanagi pyytää apua vanhalta ystävältään, professori Manabu Yukawalta eli Galileolta.

Galileo lupautuu auttamaan, mutta haluaa toimia omilla ehdoillaan. Jutussa on jotain sellaista, joka saa Galileon erityisen varovaiseksi ja pidättäytyväiseksi. Näitä syitä hän ei kerro edes Kusanagille, joka alkaa myöhemmin epäillä Galileon pimittävän tietoja.

Kusanagin rinnalla murhaa tutkii (Detective Sergeant) Kaoru Utsumi, joka on niinikään sarjan aiemmista kirjoista tuttu etsivä. Invisible Helixissä Kaoru Utsumi nousee enemmän esille kuin Kusanagi, mutta vain työasioissa. Traumatisoituneita etsiviä ja oman elämäsä sössineitä poliiseja kaipaavan kannattaa hankkia muuta luettavaa. 

Invisible Helix on puhdasverinen dekkari, jossa pysytään tiukasti aiheessa eli murhatutkimuksessa. Keskeisten henkilöhahmojen henkilökohtaista elämää ei juuri kuvata paitsi tässä esille nousee – hyvinkin luontevasti – Galileon tausta.

Romaanin eräs teema on parisuhdeväkivalta, mutta mitään turpakeikkoja ei kuvailla eli sopii herkemmällekin lukijalle. Kuten on tavanomaista Higashinon dekkareissa, itse rikosta merkittävämpää on tekijän ohella motiivin selvittäminen. Miksi kävi niin kuin kävi? Mikään ei ole tietenkään niin yksinkertaista kuin päällepäin näyttäisi olevan.


Keigo Higashino: Invisible Helix
alkuper.     透明な螺旋, 2021
Abacus, 2025
japanista englannintanut Giles Murray
s. 276

Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade
Invisible Helix

Keigo Higashinolta julkaistaan ensi vuonna englanniksi kaksi romaania. Toinen on itsenäinen dekkari nimeltä Guilt (julk. huhtikuussa), toinen on fantasiaa/maagista realismia sisältävä The Keeper of the Camphor Tree (julk. kesäkuussa).

*

Koska kotiväkivallasta on kyse, niin tähän samaan syssyyn vinkkaan aiheesta kiinnostuneille eteläkorealaisen sarjan (jonka katsoin tietysti Netflixistä) nimeltä As You Stood By (8 jaksoa).

Cho Hui-su kärvistelee väkivaltaisessa avioliitossa eikä ulospääsyä ainakaan elävänä näytä olevan. Aivan viime hetkellä apuun rientää Cho Eun-su (eivät ole sukua toisilleen) ja yhdessä ystävykset kehittelevät keinon päästä Hui-sun aviomiehestä eroon. Suunnitelma ei kuitenkaan suju ollenkaan niin kuin pitää, vaan jatkuvasti jotain menee pieleen.

Aika synkkä sarja, sillä perheväkivaltaa tuntuu esiintyvän vähän siellä sun täällä. Väkivaltaa ei niinkään näytetä, mutta sarja on silti kohtuullisen brutaali eli en herkille suosittele. Toisaalta on siinä hieman koomisiakin hetkiä, jotka keventävät yleistunnelmaa. Itse pidin kovasti.

Ystävyyden monet kasvot

Huumeet ja raha. Siinä kaksi inhokkiaihettani sekä kirjallisuudessa että tv-sarjoissa ja oikeastaan muutenkin.

Huumeet – varsinkaan niiden käyttäminen – ei kiinnosta, koska yleensä huumekuvaukset ovat tappavan tylsiä. Raha on muuten vain kaluttu aihe, koska se tekee useimmista ihmisistä typeriä, ennalta-arvattavia ja ahneita.

Arttu Tuomisen uudessa teoksessa Alec (Otava 2025, s. 365) näitä molempia esiintyy, joten pieni huolenvire väijyi takaraivossa, että mahtaako tämä olla kirja minua varten.

On se, ihan vain tiedoksi heti alkuun. Kysehän on tietysti siitä, miten aihetta käsitellään.

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 1990-luvun Sallaan. Poliisia työllistää itärajan puolelta Suomeen valuva huumekauppa ja siihen liittyvät oheistoiminnot eli muun muassa veriset välienselvittelyt eri rinkien kesken ynnä muuta vehkeilyä. 

Sallassa poliisina työskentelevä Sami Aho yrittää tiiminsä kanssa selvittää syrjäisellä maatilalla tapahtunutta verilöylyä, jossa on tapettu toistakymmentä henkilöä. Hiihto- ja kuvausretkellä ollut Samin tytär Liina on nähnyt teurastuksen ja ikuistanut siitä otoksia kamerallaan. Kuvat ovat merkittävä apu tapauksen selvittämisessä ja ne kiinnostavat joitakin vähän liiankin kanssa.

Jokin kuviossa ei täsmää ja Sami alkaa epäillä, että tietoa vuotaa rikollisille kuin itärajalta huumeita Suomeen. 

Alec on melko toiminnallinen trilleri/dekkari, mutta kokonaisuus on tasapainossa. Henkilöhahmoihin perehdytään rauhassa ja toiminnallisuuden keskellä on suvantovaiheita, jolloin jännite kasvaa ja lukija voi vedellä omia johtopäätöksiään. Tunnelma on pahaenteinen ja painostava – jotakin on vireillä koko ajan.

Koin luonto- ja miljöökuvaukset autenttisina ja kiinnostavina, vaikken koskaan Lapissa ole käynytkään. Pienet kylät/kaupungit, autius ja väljä asumistiheys ovat kuitenkin tuttuja nykyisestä asuinpaikastani, jossa voi halutessaan kadota karuun “erämaahan” olemaan rauhassa kaikelta (eli ihmisiltä ja infrastruktuurilta).

Kuka on kirjan nimihenkilö, Alec? Hänestä tihkuu tietoja, mutta lopulta käteen jää vain pieni palanen totuutta ja aavistus. Se on kuitenkin riittävästi tyydyttämään uteliaisuuden. Minua viehätti erityisesti 14-vuotiaan Liinan ja Alecin hiljainen ystävyys, joka ei vaadi selittelyjä ja analyysejä. Asiat ovat niin kuin ovat, joskus oli toisin mutta se oli silloin se.

Alec on selkeä kokonaisuus, joka aloittaa kolmiosaisen Kide-sarjan. Tämä ensimmäinen kirja vastaa riittävän moniin kysymyksiin mutta raottaa siinä aivussa uutta ovea (melkoinen koukku lopussa, jota pedataan pitkin kirjaa). Ovi johtanee sarjan toiseen osaan, joka julkaistaan ensi vuonna. Romaanin nimi ei ole tiedossa (ainakaan minulla), mutta Alecin lopussa on lyhyet kuvaukset tulevista kirjoista.

Ja tästä pääsenkin erääseen merkitykselliseen seikkaan, jonka olen havainnut kaikissa Tuomisen kirjasarjoissa (olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit).

Nimittäin, oletan Tuomisen hahmottelevan ja suunnittelevan kirjasarjojensa raamit melko tarkasti etukäteen. Hän ei kirjoita kirja kerrallaan ja fiilistele, mitä mahdollisesti mieleen tulee, vaan hänellä on laajempi kokonaisuus hallussa heti ensimmäisestä teoksesta lähtien. Näin syntyy kohtuullisen pituisia kirjasarjoja, jotka toimivat todella hyvin kokonaisuutena ja ovat nautittavia lukea.

Tekee mieli verrata tv-sarjoihin (ja miksei joihinkin “ikuisuuskirjasarjoihinkin”). Kärjistäen: On sarjoja, joissa edetään kausi kerrallaan katsojalukuja kytäten ja juonta kehitellään sitä mukaa kun jaksoja syntyy tai siltä se ainakin katsojasta tuntuu. Tarinaa kuljetetaan sinne sun tänne omituisten oikkujen mukaan ja lopulta koko sarja levähtää käteen ja sitten se lopetetaankin, kun ei sitä kukaan jaksa enää katsoa (lukea) eikä varmaan tehdäkään.

Sitten on sarjoja, jotka on mietitty alusta loppuun ja ne ovat ehyitä kokonaisuuksia, joissa laatu ja mielenkiinto säilyvät viimeiseen jaksoon asti. Ei esiinny tyhjäkäyntiä eikä turhaa lätinää. Niitä ei jatketa keinotekoisesti ja väkisin vain jatkamisen ilosta, vaikka katsojat (lukijat) kyyneleet poskilla kerjäisivät. Arttu Tuominen kuuluu tähän ryhmään. Respect.

Nyt pitäisi sitten vuosi malttaa odotella seuraavaa osaa.

Pirullinen viimeinen tahto

Seishi Yokomizo: The Inugami Curse
alkuper. 本陣殺人事件 (Inugamike no ichizoku, 1950)
Pushkin Press, 2020
japanista englannintanut Yumiko Yamazaki
s. 316

Nasu, Japani. Eletään 1940-lukua. Kun Sahei Inugami kuolee 81-vuotiaana, jättää hän jälkeensä melkoisen perinnön: on yritystoimintaa ja kiinteistöjä. Ahnaat perilliset tuskin malttavat odottaa pääsevänsä käsiksi rikkauksiin, mutta Sahein testamentti ei ole mikään hellämielinen tasajako vaan pirullinen viimeinen tahto, joka saa ennestään huonoissa väleissä olevat perilliset kyräilemään toisiaan.

Testamentti on niin kauhistuttava, että asiaa hoitaneen lakifirman asianajaja ottaa yhteyttä yksitysetsivä Kosuke Kindaichiin. Asianajaja nimittäin pelkää, että testamentin lukeminen perillisille voi saada aikaan melkoisen verilöylyn ja se pitäisi jotenkin saada estettyä.

Kindaichi matkustaa Nasuun, jossa verilöylyn ensimmäiset mainingit ovat jo rantautumassa. Eikä testamenttia ole vielä edes luettu. Tilanne eskaloituu melkoisen brutaaliksi perillisten riidellessä keskenään. Samalla valottuu Inugamin suvun vaiheet ja salaisuudet, selviää mikseivät lapset erityisesti pitäneet isästään, jota kuvailevat kylmäksi ja etäiseksi.

Aiemmin lukemani The Honjin Murdersin lailla The Inugami Curse on rikospähkinämäinen dekkari, jossa tapahtumia puidaan tarkasti samalla kun niitä yritetään niin sanotusti reaaliajassa selvittää. Tässä kirjassa erikoista edelliseen verrattuna on, että rikokset alkavat vasta Kindaichin tullessa mukaan kuvioon: mitään selvitettävää rikosta ei siis ole ennen kuin niitä alkaa tulla.

Tarina on viihdyttävä ja joutuin etenevä, joskin muutamissa kohdissa äidytään kertaamaan ja vatvomaan tapahtumia turhankin perusteellisesti. Nämä vatvomiset ovat tietysti myös vihjeitä sellaiselle lukijalle, joka yrittää selvittää tapahtumia lukemisen ohessa. Itse olen sellainen lukija ja osan “mysteereistä” aavistin oikein tai ainkin sinnepäin.

The Inugami Curse, vaikka on periaatteessa ajaton, on kuitenkin aikakautensa tuote. Se kannattaa pitää mielessä kirjaa lukiessa ja tarkastella sitä nimenomaan ajallisessa kontekstissaan, jolloin asenteet tiettyihin asioihin olivat erilaisia kuin nykyään.

Itse viihdyin mainiosti kirjan parissa, vaikka tällainen (rikospähkinämäinen) tyyli ei suurimpien intressieni piiriin kuulukaan. Silloin tällöin luettuna minulle kyllä maistuu tällainenkin ja tässä The Inugami Cursessa on paljon mielenkiintoisia taustatarinoita.

Englanniksi käännetyt Kindaichi-sarjan kirjat:

1. The Honjin Murders
2. The Inugami Curse
3. The Village of Eight Graves
4. Death on Gokumon Island
5. The Devil’s Flute Murders
6. The Little Sparrow Murders

Seishi Yokomizo (1902-1981) oli aikanaan Japanissa eräs tunnetuin ja rakastetuin murhamysteerien kirjoittaja.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 16. Kirja, jossa on sukupuu tai hahmoluettelo.

Opium-addiktin murhaselvittelyt Intiassa

Abir Mukherjee: Smoke and Ashes
Vintage 2018
s. 330

Smoke and Ashes on kolmas kirja Sam Wyndham -sarjassa. Kirjat kannattaa lukea järjestyksessä, koska keskeisten henkilöiden elämä ja suhteet kehittyvät eli jatkumoa on. Kukin kirja on toki myös kokonaisuus sellaisenaan, mutta mielestäni enemmän saa irti, jos lukee kirjat järjestyksessä.

Tapahtumapaikkana on edelleen Kalkutta, Intia. Eletään vuotta 1921. Kalkutan (britti)poliisissa työskentelevä Kapteeni Sam Wyndham kärvistelee pahenevan opium-riippuvuutensa kanssa.

Eräänä yönä opiumluolaan, jossa Sam sattumoisin toteuttaa riippuvuuttaan, tehdään ratsia. Samin onnistuu paeta paikalta, mutta siinä sivussa hän törmää ruumiiseen.

Tilanne on hankala, koska Sam ei mitenkään voi riippuvuutensa paljastumisen pelossa kertoa näkemästään. Sam ei myöskään saa tuota brutaalia näkyä pois mielestään, joten hän yrittää vaivihkaa tutkailla, mistä voi olla kyse.

Sitten löytyy toinen ruumis, joka on silvottu samalla tavalla kuin Samin aiemmin löytämä. On vaikea uskoa, että kyseessä olisi erilliset tapaukset. Mutta mikä on yhdistävä tekijä. Sitä Sam ja apulaisensa Surrender-not yrittävät selvittää.

Smoke and Ashes alkaa vauhdikkaasti, mutta sitten meno rauhoittuu. Pieniä tiedonmurusia ropisee kuitenkin sopivalla tahdilla, niin mielenkiinto pysyy yllä.

Minua kiinnostaa tosin varsinaisen juonen lisäksi näissä Mukherjeen kirjoissa erityisesti miljöö ja aika. Kirjailija tuo hyvin esille niitä jännitteitä, joita esiintyy kun mielivaltaisesti valloitetaan maankolkkia ja alistetaan paikalliset oman hallinnon alle. Kapinoilta ei voi välttyä.

“The sense of absurdity hit me: these men, born into bondage, seemed to bear no personal ill will towards me, a representative of the authority that made them second-class citizens in their own land.”

Mielenkiintoisen vastakkainasettelun tuo myös se, että Sam Wyndham on britti (tunkeutuja) kun taas Surrender-not paikallinen. Samin ja Surrender-notin suhde on erikoinen ja miesten sanailua on hauska seurata.

Brutaalisuusmittari: 2/3. Kirjassa esiintyvät murhat ova brutaaleja, mutta niiden tekoa ei kuvailla yksityiskohtaisesti. Muutama väkivaltainen kohtaus löytyy. Itse en kokenut kirjaa erityisen raakana, koska juuri mitään väkivaltaisuuksia ei jäädä kuvailemaan tai niissä märehtimään.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa valvotaan yöllä.

Pari sanaa kirjailijasta: Abir Mukherjeen vanhemmat ovat Intiasta, mutta muuttivat Lontooseen, jossa Mukherjee syntyi. Hyvin pian perhe muutti Skotlantiin. Mukherjeen kirjoja ei ole suomennettu ainakaan toistaiseksi.


Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

*

Vinguin tammikuun alussa, että kirjastosta on lämmitys mennyt rikki ja se on siksi auki poikkeusajoin. Nyt on tapahtunut asiassa muutos - nimittäin huonompaan suuntaan. Kirjasto meni kokonaan kiinni: ilmeisesti siellä on jotain muutakin vikaa kuin lämmitys, ehkä koko rakennus aikoo romahtaa tmv. Se on nyt viikon ollut kiinni ja on vielä ainakin toisen. Sikäli harmillista, kun olisi siellä varauksia odottelemassa noutoa.

Kirjat voi yrittää noutaa menemällä koputtelemaan tiettyinä kellonaikoina kirjaston ovelle. Siellä ehkä on joku paikalla. Voi tätä maalaismenoa ja ekan maailman ongelmia. Onneksi on kotihyllyssä lukemattomia kirjoja!

Traagisia salaisuuksia

Keigo Higashino: The Final Curtain
alkuper. Inori no Maku gaOriru Toki, 2014
Abacus 2023
englannintanut Giles Murray
s. 390


Keigo Higashinon The Final Curtain jatkaa Kyoichiro Kaga -sarjaa. Kaga työskenteli aiemmin (ensimmäisessä enkkukäännöksessä eli Malicessa) Tokyo Metropolitan Policen murhayksikössä, mutta sittemmin (jossain vaiheessa ennen kirjaa Newcomer) sai alennuksen paikallispoliisiksi Nihonbashiin (alue Tokiossa).

Tässä tuoreimmassa enkkukäännöksessä eli The Final Curtainissa Kaga työskentelee edelleen Nihonbashissa “tavispoliisina”, mutta kun hänen serkkunsa Matsumiya Tokion murharyhmästä pyytää apua liittyen erääseen keissiin, Kaga kertoo mielipiteensä. Lopulta hän (Kaga) päätyy itsekin tutkimaan kyseistä tapausta.

En pääsääntöisesti tykkää kopsata kirjojen takakansia blogipostauksiini, koska se on mielestäni laiskaa ja melkoisen turhaa: ne (kirjan kuvaukset) saa helposti luettua mistä tahansa muualtakin. Lisäksi minua kiinnostaa omin sanoin kirjoitetut postaukset ja erityisesti lukijan omat ajatukset ja pohdinnat.

Nyt teen kuitenkin poikkeuksen, koska mikäpäs sen mukavampaa kuin tehdä juuri sitä, mitä kritisoi eli kas tässä kirjan takateksti (lupaan, ettei tästä tule tapa ja tunnustan samalla, että olen aiemminkin kopsannut kirjan takatekstejä ja sivuliepeitä blogiini, jos olen katsonut sen olevan mielestäni perusteltua):

The Final Curtain brings the story of Detective Kaga to a surprising conclusion in a series of rich, surprising twists with a confounding murder in Tokyo connected to the mystery of the disappearance and death of Detective Kaga's own mother.

A decade ago, Tokyo Police Detective Kyoichiro Kaga went to collect the ashes of his recently deceased mother. Years before, she ran away from her husband and son without explanation or any further contact, only to die alone in an apartment far away, leaving her estranged son with many unanswered questions.

Now in Tokyo, Michiko Oshitani is found dead many miles from home. Strangled to death, left in the bare apartment rented under a false name by a man who has disappeared without a trace. Oshitani lived far away in Sendai, with no known connection to Tokyo - and neither her family nor friends have any idea why she would have gone there.

Hers is the second strangulation death in that approximate area of Tokyo - the other was a homeless man, killed and his body burned in a tent by the river. As the police search through Oshitani's past for any clue that might shed some light, one of the detectives reaches out to Detective Kaga for advice. As the case unfolds, an unexpected connective emerges between the murder (or murders) now and the long-ago case of Detective Kaga's missing mother.

The Final Curtain valottaa Kagan henkilökohtaista elämää, erityisesti liittyen hänen äitinsä katoamiseen Kagan ollessa vielä lapsi. Näihin on ollut viittauksia aiemmissa romaaneissa (etenkin The Death in Tokyossa), mutta nyt tuo mysteeri avautuu kunnolla.

Todella koukuttava ja ovela romaani, jossa tosin ilmeni muutamia piirteita (tai pikemminkin asenteita), jotka saivat silmäni pyörimään kuopissaan ja huulet huokaamaan just joo saatana ei tätä paskaa taas pliis dear lord.

Ei aio käsitellä asiaa blogissani, koska… En jaksa vaivautua. En myöskään tiedä ovatko kirjassa esiintyvät asenteet tarkoituksellisia vai joiden misogynisyyttä kirjailija ei edes itse tajua, koska asenteet ovat niin “normeja” hänelle ja empiiristen kokemusteni mukaan monille muillekin (onneksi ei kaikille).

Meni kuitenkin maku kirjoittaa kirjasta mitään enempää, joten that’s it. Lukekaa itse kirja ja tsekatkaa löydättekö kohdat, joihin mahdollisesti viittaan. The Final Curtain ehdottomasti on lukemisen arvoinen romaani ja aion jatkossakin lukea Higashinon tuotantoa eli ei tässä avioeroa tullut vaikka pieni särö kylläkin.

Kuolemanjärvi

Aloin lukea Qiu Xiaolongin ns. Chen Cao -sarjaa Kirjaimia-blogin Lauran kanssa keväällä 2021. Nyt olemme edenneet jo sarjan seitsemänteen osaan, joka on nimeltään Don’t Cry, Tai Lake (Mulholland Books 2015, s. 262)

Chen Cao lähtee Shanghaista lomailemaan prameaan resorttiin liki Tai-järveä, mutta kuten arvata saattaa ei lomailusta tule mitään. Varsinainen ylläri se tuskin Chenille (saati lukijalle) on, sillä ei ole olemassa ilmaisia lounaita lomista puhumattakaan.

Dekkarin aihe on valitettavan ajankohtainen eli saastuttaminen. Kirkasvetinen Tai-järvi on muuttunut lähinnä viemärivettä muistuttavaksi rehevöityneeksi lammikoksi eikä se tunnu kuin harvoja eli luonnonsuojelijoita kiinnostavan. Yrityksille on edullisempaa dumpata saasteet järveen kuin käsitellä niitä muulla tavoin. Tuotto on tärkeämpää kuin puhdas luonto.

Tuli mieleeni täkäläinen Windermere-järvi, jonne paikallinen vesiyhtiö aina silloin tällöin pullauttaa sitä itseään eli paskaa “vahingossa” ja milloin milläkin verukkeella. Windermere sijaitsee luonnonsuojelualueella Lake Districtin kansallispuistossa. Oh irony.

Takaisin Chenin pariin. Tai-järven rannalla sijaitsevan (saasteita järveen vapauttavan) yrityksen johtaja on murhattu. Luonnollisesti Chen sotkeutuu asiaan alkamalla vaivihkaa selvitellä tapausta. Nimittäin Who knows, koska ei ole ilmaisia lomia, on todennäköistä että Chenin lomalla on jokin salainen agenda jota ei Chen tiedä itsekään. Vaan ei hätää, Chen on poliisi joten eiköhän hän saa sen (lomansa mahdollisen motiivin) selville itse tai ainakin suunnilleen sinne päin.

On aina lodullista palata Chenin pariin, Xiaolongin kirjat ovat tuttuja ja turvallisia joissa tutuksi tulleet henkilöt uskollisesti odottavat. Ei turhaa raakailua, vaan painopiste on rikosten ja kaikenlaisen muun selvittelyssä, runoilussa ja syömisessä. Syömisasiat eivät minua kiinnosta, mutta pienissä erissä kuten näissä kirjoissa ne menettelee.

Helmet lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 34. Kirjan nimessä on käsky tai kehotus.

Chen Cao -sarjan kirjat (suluissa suomennos, jos kirjasta sellainen on):

1. Death of a Red Heroine (Punaisen sankarittaren kuolema)
2. A Loyal Character Dancer (Punaisen merkin tanssija)
3. When Red Is Black (Musta sydän)
4. A Case of Two Cities (Kahden kaupungin tarina)
5. Red Mandarin Dress (Punapukuiset naiset)
6. The Mao Case (Tapaus Mao)
7. Don’t Cry, Tai Lake (Kuolemanjärvi)
8. Enigma of China
9. Shanghai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder
13. Love and Murder in the Time of Covid 

 *

 

Aloin “opiskella” mandariinia jokunen aika sitten löytäessäni sattumalta kiinnostavalta kuulostavan podcastin Spotifysta. Kyseessä on Coffee Break Chinese. Muitakin kieliä on tarjolla, mutta ajattelin nyt ensin käydä läpi Kiinan eli tarkemmin mandariinin kielen.

Tavoitteeni ei ole oppia mandariinia, vaan minua kiinnostaa lähinnä kielen rakenne ja muut ominaisuudet, joista jotain (aika vähän) tiesin ennestään. Vaikka en koskaan opi kyseistä kieltä, avaa sen perusteiden ja rakenteen ymmärtäminen ikkunan kulttuuriin: sillä kieli on osa kulttuuria ja itse asiassa se miten kieltä käytetään, antaa raamit myös ajattelulle. Juuri tätä ymmärrystä haluan syventää ja se kiinnostaa minua.

Lisäksi liikun niin paljon, että alkaa kohta olla pulaa kuunneltavista podcasteista. Kuuntelen podcasteja ainoastaan liikkeessä ollessani, en koskaan kotona. Olen nirso eli minulle ei kelpaa mikä tahansa kuunneltavaksi enkä myöskään aio alkaa kuunnella äänikirjoja. Minulla on ihan erilaiset preferenssit ja intressit podcasteihin ja nekin vaihtelevat kausittain.

Lavastuksia ja roolisuorituksia

Arttu Tuomisen Lavastaja (Wsoy 2024, s. 320) on kuudes eli päätösromaani ns. Delta-sarjalle. Melkoinen päätös onkin, mutta ei mennä asioiden edelle.

 

Aiemissa Delta-sarjan kirjoissa on selvitettävän rikoksen ohella “valokeilaan” noussut joku kirjojen keskeinen henkilö Porin poliisista. Esimerkiksi edellisessä kirjassa eli Vapahtajassa erityistä huomiota sai Susanna Manner.

Lavastajassa valokeilaan päätyvät kaikki lukijalle ennestään erityisen tutut poliisit: Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja Susanna Manner. Tämän kirjan kohdalla voi puhua ihan konkreettisesta valokeilasta, sillä Lavastajalla on kunnianhimoinen projekti, johon kullekin poliisille on kirjoitettu oma roolinsa.

“Näytelmä” polkaistaan käyntiin, kun poliisin tietoon tulee tapaus, jossa koko perhe löydetään surmattuna kotisohvaltaan televisiota katsomassa. Lavastus on taiten tehty ja se olisi idyllinen, ellei koko perhe koiraa myöten olisi kuollut.

Tapaus tuntuu käsittämättömältä, mutta pian poliisi löytää (uusien ruumiiden lisäksi) vihjeitä joiden avulla alkaa keriä vyyhtiä auki. Vihje johtaa toiseen välillä vähän liiankin mukavasti. Onko se sattumaa vai ohjaileeko joku ulkopuolelta poliisin tutkimuksia?

“Näytösten” (kirja on jaettu seitsemään osaan ja nimetty antiikin Kreikan käsitteiden mukaan ensimmäisen osan nimen ollessa Poiesis) välissä lukijaa puhuttelee – ja myös ajatuksia ohjailee – muuan Harri, jota Lavastajaksi voimme kutsua. Harri kujeilee lukijan kanssa, vihjailee menneestä ja tulevasta, vähän itsestäänkin, haluaa lukijan tietävän vähän muttei liikaa, asettaa ennakko-odotuksia siitä, mitä tapahtuu. Mutta tapahtuuko niin?

Taiten rakennettu romaani, joka kiihtyy loppua kohden alkaen käydä suorastaan ylikierroksilla. Lavastaja on Delta-sarjan surrealistisin romaani, mutta riittävän uskottava omassa maailmassaan.

Kirjan lopusta on käyty paljon spekulaatiota ja minulla on siitä oma käsitykseni, jota en aio blogiini kirjata, koska en halua spoilata juonta enkä toisaalta OHJATA ketään taipumaan omalle tulkintakannalleni (kuitenkin, jos olet lukenut kirjan ja haluat keskustella sen lopusta kanssani, voit mailata minulle: s-postiosoitteeni on sivun oikeassa yläreunassa).

Sillä loppu on tulkinnanvarainen.

Makustelin sitä muutaman päivän ennen kuin päädyin siihen tulkintaan, mihin päädyin. Luonnollisesti pidän omaa tulkintaani “oikeana” (sikäli kun tällaisiin mitään oikeaa tulkintaa on paitsi tietysti kirjailijalla itsellään), koska lukijana minulla on oikeus tulkita miten haluan ja käytän mielelläni tätä oikeutta.

Itse asiassa eräs syy, miksi rakastan kirjaillisuutta on juuri se, että saan tulkita ja päättää itse (tietokirjat tietty asia erikseen, mutta kun on kyseessä fiktio). Toki kirjailija voi ohjata (ja usein ohjaakin) ajatuksia tiettyyn suuntaan, mutta mitä epämääräisempi johdatus on kyseessä, sitä enemmän jää lukijalle tilaa spekuloida ja tehdä omia johtopäätöksiä.

Lavastaja tosiaan vaatii sulattelua, mutta mitä kauemmin sulattelin, sitä enemmän aloin kirjasta pitää. Mahdottoman ovela ja mielestäni mainio päätös Delta-sarjalle! Olisin kyllä voinut sarjan parissa jatkaa pidempäänkin, mutta arvostan Tuomisen taitoa rakentaa kokonaisuuksia, jotka joskus päättyvät. Lavastaja menee heittäen suosikkeihini.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Ehkä ei herkimpien kannata tätä lukea. Murhatavat ovat melko brutaaleja, vaikka niitä (murhia) ei tekijän näkökulmasta kuvailla. Tutkimuksissa tietysti asiaa käsitellään.

Delta-sarja julkaisujärjestyksessä:

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja
6. Lavastaja

Lavastajan sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2024. Oli muuten ensimmäinen tänä vuonna julkaistu kirja, jonka luin.

Lady Joker

Kaoru Takamuran viidensadan mailin pituinen romaani Lady Joker (Baskerville 2022) on jaettu kahteen osaan (kumpikin osa sisältää noin 600 sivua) ja olisin ollut iloinen, jos olisin tämän tajunnut ennen kuin kirjan otin lukuun.

Näiden kahden erillisen niteen yhteyttä olisi mielestäni voinut ja pitänyt korostaa sekä myös kirjan kannessa mainita, että tämä on ENSIMMÄINEN puolisko kirjaa ja yksinään luettua aivan turha, koska tarina jää kesken.

Tietysti on omaa tyhmyyttäni, kun en tutkinut ja selvitellyt kunnolla asiaa. En silti pidä siitä, että tällaista oleellista tietoa pantataan/ei tuoda selkeästi esille.

Sama juttu joidenkin kirjasarjojen kanssa: missään nimessä ei voida kertoa, jos kirja on osa sarjaa ja jos se kerrotaankin, niin ei kerrota mones osa. Onneksi nykyään voi esim. kirjakaupoilla asian selvittää googlettamalla siellä hyllyjen välissä. Aika rasittavaa kyllä.

Mistä on kyse?

Romaanin sivulieve kertoo oleellisen:

Tokyo, 1995. Five men meet at the racetrack every Sunday to bet on horses. They have little in common except a deep disaffection with their lives, but together they represent the social struggles and griefs of post-War Japan: a poorly socialized genius stuck working as a welder; a demoted detective with a chip on his shoulder; a Zainichi Korean banker sick of being ostracized for his race; a struggling single dad of a teenage girl with Down syndrome.

The fifth man bringing them all together is an elderly drugstore owner grieving his grandson, who has died suspiciously after the revelation of a family connection with the segregated buraku community, historically subjected to severe discrimination.

Intent on revenge against a society that values corporate behemoths more than human life, the five conspirators decide to carry out a heist: kidnap the CEO of Japan’s largest beer conglomerate and extract blood money from the company’s corrupt financiers.

Inspired by the unsolved true-crime kidnapping case perpetrated by "the Monster with 21 Faces", Lady Joker has become a cultural touchstone since its 1997 publication, acknowledged as the magnum opus by one of Japan’s literary masters, twice adapted for film and TV and often taught in high school and college classrooms.

 

Vaikuttaa lupaavalta ja alku sitä onkin. Takamura kirjoittaa hyvin yskityiskohtaisesti eikä ole asiaa, josta ei saisi väännettyä monen sivun pituista kuvausta – ihan sama liittyykö aihe raveihin tai yrityksen taloudellisen tilanteen, hierarkioiden, käytäntöjen ja whatever kuvaamiseen.

Runsaan kuvailun takia juoni tamppaa pääasiassa paikallaan ja kun siinä sitten päästään askel eteenpäin, alkaa uusi yksityiskohtainen kuvaus jostain/mistä tahansa. Kirjan alkuvaiheilla, kun käsitellään pääasiassa ravitoveruksia (jotka siis suorittavat kidnappaamisen ja kiristyksen), se vielä menettelee sillä henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän elämiinsä paneudutaan.

Kirjan edetessä pikkutarkka kuvaus painottuu voimakkaasti (talousjargonin ohella) muun muassa poliisin ja median työskentelyn yksityiskohtaiseen vatvomiseen usean eri henkilön kautta. Näissä kohdin henkilöiden persoonat jäävät mielestäni muun vuolaan kuvailun taustalle muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Myönnän, että oli ajoittain saatanan puuduttavaa lukea sellaista jaaritusta. Olen tosin ymmärtänyt, että tällä kaikella on merkitystä sitten joskus myöhemmin.

Otaksun, että Lady Jokerissa on voimakas kulttuurinen aspekti, joka tekee siitä suositun kotimaassaan eli Japanissa. Näin ulkopuolisena sitä on vaikea tavoittaa, vaikka kirjan teemat ovat sinänsä universaaleja. Toisaalta tiedostan, että kiinnostustani nakersi jatkuva jauhaminen asioista, jotka eivät varsinaisesti minua kiinnosta. Kirjailijan tyyli on myös melko kuivakka.

Lady Joker oli meillä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa lukupiirikirjana. Oli kyllä melkoista tervanjuontia saada viikoittainen osuus luettua. Ja kaikesta tästä huolimatta se toinenkin osa on kyllä pakko lukea, koska kun nyt olen kirjasta lähes 600 sivua lukenut, niin en viitsi enää jättää kesken – ihan sama vaikka luettavaa on vielä toiset 600 sivua.

Elättelen toivoa, että tämä ensimmäinen osuus Lady Jokerista oli niin sanottu alkusoitto loppuosalle. Ainakin toisella osalla on paremmat tähdet Goodreadsissa

(en ole tähtiuskovainen, koska kukin antaa ja tulkitsee tähtiä omien subjektiivisten intressiensä/kokemustensa mukaan: itse en edes tähditä. Mutta joskus niitä voi katsoa - etenkin jos on epätoivoinen).

Toisessa osassa käsittääkseni palataan taas ravitovereiden pariin, joten siltä osin se jo oletuksena on kiinnostavampi.

Lady Joker on julkaistu alun perin japaniksi 1997. Sen ovat kääntäneet englanniksi Marie Iida ja Allison Markin Powell.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa on presidentti.

Hämmentävä lappireissu

Helmet-lukuhaasteessa on kohta Suomi mainittu. Olen itse asiassa onnistunut lukemaan tänä vuonna useammankin kirjan, jossa on yllätyksekseni Suomi mainittu (vain muutamalla sanalla, mutta silti). Listaan kyseiset kirjat alle.

Kieran Yates: All the Houses I’ve Ever Lived in
Lucy Clarke: The Hike
Guy Delisle: Jerusalem (kirja on minulla kesken)

Haastekohtaan oli siis suorastaan tunkua. Halusin kuitenkin varta vasten etsiä kirjan ja apuna käytin TheBooktrail-sivustoa. Irlantilaisen kirjailijan Jo Spainin The Last to Disappear sijoittuu lähes kokonaan Suomeen, kuvitteelliseen Koppen kylään lähellä (parin tunnin ajomatkan päässä) Rovaniemeä.

 

En ole hetkeen lukenut romaania, jonka kirjoittaja ei ole suomalainen mutta sijoittaa romaaninsa tapahtumat Suomeen kirjoittaen vieläpä ns. kulttuurin sisältä (eli suurin osa henkilöhahmoista on suomalaisia).

Luin huhtikuussa 2019 Katja Ivarin dekkarin Evil Things (sijoittuu Suomeen), joka oli vähintäänkin omituinen lukukokemus. Yhtä omituinen, mutta hieman eri tavalla, on aiemmin mainitsemani Jo Spainin dekkari.

Brittiläinen Alex Evans matkustaa Suomeen saatuaan järkyttävän tiedon: hänen sisarensa Vicky on löytynyt kuolleena Inarinjärvestä ja on syytä epäillä rikosta. Alex lentää pikimmiten Koppeen, jossa hänen sisarensa toimi matkaoppaana ja jonka lähellä Inarinjärvi sijaitsee. Häntä vastassa on paikallisen poliisin johtaja Agatha Koskinen.

Hmm, Koppen poliisijohtaja on vastassa murhatun henkilön veljeä ja noutaa hänet Rovaniemen lentokentältä ja ajaa hänet sieltä parin tunnin päähän Koppeen. Okei.

Alex on erittäin epäluuloinen Agathaa kohtaan (nainen ja vieläpä nuori!) eikä hän luota poliisin kykyyn selvittää siskonsa kuolemaa. Alex päättää jo heti alussa ryhtyä itsekin tutkimaan asiaa. Koska tokihan Alex nyt paremmin osaa tutkia murhaa kuin joku tuppukylän suomalainen poliisi.

Kirjan alku muistuttaa idiootille tehtyä matkatarinaa, jossa Alex ihmettelee silmät pyöreinä Suomea. Suomalainen Agatha kertoo Suomesta kuin olisi itse jostain muualta (kuin Suomesta) kotoisin. Se että tekstiin heittelee suomenkielisiä sanoja kuten vaikkapa KORVAPUUSTI ei yksinään tee henkilökuvauksesta autenttista.

Suomessa ei myöskään ole eritysen yleistä puhutella (tuntemattomia) ihmisiä rakkaiksi kuten briteissä on luonnollista heittää horinoiden päätteeksi love, pet tmv. Jos jotain sanaa Suomessa käyttäisi, niin mieleen tulee muru tai kulta (harvemmin tosin tuntemattomille sanottuna). Suomalainen Agatha vaikuttaakin lähinnä britiltä tai miksei irkulta niin kuin kirjailijakin.

”I’ve got you, rakas.” Näin Agatha kuiskaa siis ruumiille.

Ja voihan revontulet, joihin eräässä kohdassa viitataan sanoilla Fox Fires. En ole ikinä kuullut kenenkään suomalaisen käyttävän enkuksi tuollaista sanaa revontulista, mutta ehkä kirjailija halusi Agathan suulla kääntää termin kirjaimellisesti.

”If you’re lucky, you’ll see the fox fires.”
”Fox fires?”
”The revontulet. The Northern Lights.”

En tiedä, miksi minua ärsytti tämän kirjan lukeminen niin paljon kuin ärsytti. Myönnän nimittäin, että oli vaikeuksia lukea romaania, jossa oma synnyinmaa on eksotisoitu niin voimakkaasti, ettei sitä edes meinaa tunnista omaksi maakseen.

Kirjailijalla toki on vapaus sijoittaa tarinansa minne tahansa ja kuvata kulttuureja miten tahansa. On hyvin haastavaa kirjoittaa sisältäpäin kulttuurista, jota ei tunne. Jo Spain ei tunne suomalaista kulttuuria, hän tietää jonkin verran Lapin turistikohteista (joissa on käynytkin) ja osaa kuvata miljöötä. Alex ihailee Agathan ja muiden taitoja ajaa autolla lumisilla teillä itseluottavaisina.

Kirjaa lukiessa tuli todellakin tunne, että luen teosta jossa joku yrittää koko ajan selittää Suomea minulle – kuin en olisi koskaan Suomesta kuullutkaan. Koin kirjan lukemisen omituisena, koska en ole tottunut tällaiseen ”kliseilyyn”.

Kirjassa on henkilö, joka on puoliksi saamelainen. Kirjailija selittää tämän ja erään toisen henkilön kautta saamelaisuutta ja saamelaisten välejä muihin suomalaisiin tavalla joka muistuttaa jostain ikivanhasta opaskirjasesta revityltä. En näe tällä varsinaista lisäarvoa tarinassa muuta kuin kirjailijan haluna ripotella kaikki haalimansa tiedot tähän romaaniin. Ihminen voi tietää asioita, mutta asioiden ymmärtäminen on niin sanotusti asia erikseen.

Mitä vittua -osio:

Koska Alex on innokas selvittämään sisarensa murhaa, ottaa Agatha lopulta hänet – siis tavallisen siviilin, joka on lisäksi uhrin omainen – mukaan jopa kuulusteluihin. Mitä välii luottamuksellisilla tiedoilla, yksityisyydellä tai millään protokollalla. Poliisi se vaan levittelee kaikenlaisia tietoja ympäri ämpäri.

Osalla kirjan suomalaisista on omituiset nimet. Kaya (voinemme arvata kantanimen), Janic. Löytyy myös eräs sukunimeltään Niemenen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat marras-joulukuulle 2019. Koronaa ei tässä kirjassa ole olemassakaan. Se on tietysti kirjailijan vapaus myös. Itse olisin ehkä sijoittanut tarinan vuoteen 2018 ihan vaan koska voin. On ihan sama onko tässä vuosi 2018 vai 2019 paitsi että moni ihminen muistaa vuoden 2019 covid-vuotena.

Goodreadsissa kirja on saanut mainiot arvostelut, kannattaa käydä lukemassa, niin ei tarvitse yhden epävakaan lukijan mielipiteen varassa olla.

Minulla ei tosiaan tästä ole pahemmin hyvää sanottavaa. En myöskään osaa perustella, miksi tämä kirja kävi hermoille. Ehkä vain vitutti liikaa kirjan kliseinen ja selittelevä suomikuvaus.

Kyseessä on myös dekkarityyppi, jota en voi sietää: ekat 350 sivua körötellään tyhjäkäynnillä ja sitten kaikki äkkiä paljastuu ja selitetään vikassa noin neljässäkymmenessä sivussa. Lisäksi kirjassa ei ole mielestäni yhtäkään kiinnostavaa henkilöhahmoa, mikä itsessään on jo melkoinen saavutus.

Olisi superkiinnostavaa, jos joku muukin suomalainen lukisi tämän dekkarin ja kertoisi, millaisia ajatuksia se herätti. Koska voihan olla, että joku muu ei koe tätä ollenkaan näin nihkeänä ja ärsyttävänä kuin minä koin.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Ei mitään uiskentelua verilammikoissa tai muutenkaan brutaaleja kuvailuja.

Jo Spain: The Last to Disappear
Quercus, 2022
s. 390

Kruununprinssin kuolema

Abir Mukherjeen historiallinen dekkari A Necesary Evil on jatko-osa A Rising Manille, jonka luin muutama vuosi sitten. Pidin kovasti A Rising Manista ja tiesin, että haluan jatkaa sarjan parissa. Kauan se vei, mutta nyt on toinenkin kirja luettu.

Laura tuli ilokseni mukaan tähän sarjaan eli jatkamme sarjan lukemista lukupiirissämme. Ei haittaa, vaikka luimme ensimmäisen kirjan erillään.

Abir Mukherjee: A Necessary Evil
Vintage, 2017
s. 370

”India, 1920. Captain Wyndham and Sergeant Banerjee of the Calcutta Police Force investigate the dramatic assassination of a Maharajah's son.”


Sambalpore on vauras kuningaskunta timanttikaivoksineen ja aurinkopalatseineen Intian maaperällä. Sambalporen rauha järkkyy, kun kruununprinssi Adhir murhataan hänen ollessaan vierailulla Kalkuttassa – vieläpä Sam Wyndhamin (tuttu ekasta kirjasta) silmien edessä.

Sam Wyndham ja ”Surrender-Not” Banerjee määrätään tutkimaan murhaa. Tutkimuksia vaikeuttaa se, ettei briteillä ole valtaa Sambalporessa (niin kuin muualla Intiassa tuohon aikaan), missä kruununprinssi asuu. Wyndhamin esimies ei myöskään ole erityisen innostunut laajentamaan tutkimuksia liian laajalle.

Mutta Wyndham löytää keinot päästä Sambalporeen tutustumaan menehtyneen kruununprinssin kuningaskuntaan ja elämään. Sieltä löytyykin kaikenlaista ja myös vahvistus siitä, että murha olisi tilattu nimenomaan jostain kuningaskunnan sisältä – ei ulkopuolelta, vaikka murha toteutettiin Kalkuttassa.

A Necessary Evil alkaa melko vauhdikkaasti, mutta vauhti hiljenee tarinan edetessä. Se ei haittaa, sillä pientä edistystä (tai ainakin muutosta johonkin suuntaan) tapahtuu tutkinnassa koko ajan. Lisäksi romaanin miljöö ja kaikenlaiset yksityiskohdat ja dialogit pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä.

Samat asiat kiehtovat minua edelleen kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Tyyli on sama, mutta ei tullut lukiessa sellaista oloa, että kirjailija toistaa jotain hyväksi havaitsemaansa kaavaa niin kuin joidenkin dekkarisarjojen kohdalla tuntuu käyvän. Lisäksi tässä sarjassa on ehkä kaksi kiinnostavinta ja hauskinta henkilöhahmoa (Wyndham ja ”Surrender-Not”) sitten naismuistin. Muukin henkilökuvaus on ensiluokkaista.

Pidän myös siitä, miten sama asia voi näyttäytyä hyvinkin eri tavoin riippuen siitä kuka sitä tulkitsee. Maailma ei ole meille kaikille sama eivätkä meille aukene samat ovet.

”...Remember what I told you. Your soul craves the truth. You have that now. Justice is a matter for the gods.”

Kirjailija ei selitä asioita puhki, vaan näyttää ja antaa lukijan itsekin havaita ja tulkita. On viisas valinta, että kirjassa on ns. kulttuurin ulkopuolinen henkilö (Wyndham, joka on britti), ja henkilö joka on ns. inessä eli paikallinen (”Surrender-Not”).

Vertailuksi: Luen parhaillaan dekkaria, joka on irlantilaisen kirjailijan kirjoittama ja se sijoittuu Suomeen (kirjan valitsin lukuun Helmet-lukuhaasteen kohdan ”Suomi mainittu” takia). Romaanin keskiössä on muun muassa suomalaisia (tai "suomalaisia") ja britti, joka Suomeen matkustaa. Enpä olekaan aiemmin lukenut näin outoa ja eksotisoitua kuvausta Suomesta. Tai no, ehkä Katja Ivarin dekkari Evil Things on yhtä omituinen.

Sam Wyndham -sarjan kirjat:

1. A Rising Man
2. A Necessary Evil
3. Smoke and Ashes
4. Death in the East
5. The Shadows of Men

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.

Surullinen sekasotku

Vielä on varastossa muutamia kirjoja, jotka olen lukenut mutta odottavat yhä postausta. Eräs niistä on israelilaisen D.A. Mishanin dekkari The Man Who Wanted to Know. Kirja on kolmas osa ns. Avi Avraham -sarjassa.

 

Avi saa nyt (ylennyksensä jälkeen) ensimmäinen murhakeissin selvitettäväkseen. Murhapaikalla (joka on uhrin asunto) Avi havaitsee tietävänsä uhrin, mutta pitää tiedon aluksi itsellään.

Silminnäkijä väittää, että murhapaikalta poistui poliisi joitakin hetkiä murhan jälkeen. Tällainen väite herättää tietysti tohinaa poliisien keskuudessa: osan mielestä havainto saattaa olla väärä, koska silminnäkijää ei voi pitää luotettavana.

Toisaalla Mazal Bengtson vaikeroi hankalassa avioliitossa: hänen aviomiehensä on muuttunut vaiteliaaksi ja arvaamattomaksi. Lisäksi mies sattuu olemaan omilla teillään murhan tapahtuessa, mikä herättää ajatuksia Mazalissa.

Tarinassa on kaksi kerrontalinjaa: toisessa seuravaan Avin johtamaa murhatutkintaa, toisessa Mazalin ajatuksia ja elämää. Ja kuten asiaan kuuluu, Avi ja Mazal kohtaavat erään tutkintalinjan säikeen myötä.

Mishani osoittaa jälleen ihmisen erehtyväisyyden ja motiivit, joiden syitä ulkopuolisen on vaikea arvata. Ellei satu olemaan selvännäkijä tai dekkareissa usein esiintyvä klassinen yliälykäs poliisi, joka on niin onnekas että tulkitsee kaikenlaiset vihjeet juuri oikealla tavalla. Ja ratkasee keissin yleensä yksin ja päälle sataa mainetta ja kunniaa.

Sellaista ei tässä kirjassa tapahdu. Koska lukija tietää hieman enemmän kuin poliisi, on ajoittain häiritsevää lukea, kuinka Avi vetelee ohimeneviä tulkintoja tai kuinka joku muu poliisi haluaa vetää tutkintalinjaa tyylillä kunhan nyt joku saadaan pidätettyä.

Sivujuonteena seurataan Avin ja belgialaisen Mariankan (tuttu ed. kirjasta) suhteen edistymistä. Sekään ei ole mutkatonta muun muassa epämääräisten syyllisyyden tunteiden jne. takia. En aio näitä enempää avata, mutta mielestäni on kiinnostavaa ja arvostettavaa se, että ei ole keksitty mitään överiongelmia. Ongelmat voivat olla ihan sopeutumiseen liittyviä tai vaikkapa muiden puuttumista suhteeseen. Suhdetta ei vatvota liiallisesti, se ei siis hallitse tarinaa.

The Man Who Wanted to Know on hidastempoinen, pohdiskeleva ja melko tasainen dekkari. Siten en suosittele tätä toiminnan ja lukuisten käänteiden ystäville.

Brutaalisuusmittari: 0/3. Millään yksityiskohdilla ei mässytellä, vaikka luonnollisesti on tapahtunut kamalia asioita. Niiden kuvailu on kuitenkin minimalistista.

D.A. Mishani: The Man Who Wanted to Know
alkuper. 2015
Riverrun, 2016
s. 274
hepreasta englannintanut Todd hasak-Lowy

Avi Avraham -sarja: (kannattaa lukea järjestyksessä, nimeä klikkaamalla kirjoittamaani postaukseen)

1. The Missing File
2. A Possibility of Violence
3. The Man Who Wanted to Know (tässä postauksessa)
4. Conviction (en ole vielä lukenut)

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan The Man Who Wanted to Know'n kohtaan 28. Kirjailija on Välimeren maasta.

*

Netflix-vinkki: FAUDA

Olen katsonut israelilaisen sarjan nimeltä Fauda. Suosittelen sarjaa, jos muun muassa radikalisoituminen ja terrorismi kiinnostavat. Sarja on erittäin brutaali, joten ei nyt ehkä herkkisten kannata katsoa. Faudaa on kehuttu todentuntuiseksi. Lue sarjasta vaikkapa tästä Ylen jutusta.

Minimiete: lapsipaholaiset

Zijin Chen: Bad Kids
alkper. Huai Xiao Hai, 2014
Pushkin Vertigo, 2022
englannintanut Michelle Deeter
s. 332

Kesäkuu 2013. Ningbo, Kiina.

Zhang Dongsheng työntää appivanhempansa alas jyrkänteeltä. Ja alkaa huutaa apua, sillä kamala vahinko on tapahtunut. Miten he nyt sillä lailla putosivat. Tapauksella ei ole silminnäkijöitä, koska Zhang on suunnitellut murhat huolellisesti.

Väärin.

13-vuotias Chaoyang on kahden ystävänsä kanssa samaisella vuorella ja he pelleilevät kameran kanssa. Murha tallentuu Chaoyangin kameralle, mutta kolmikko huomaa sen vasta myöhemmin, kun katsovat tekemänsä videon.

Pitkällisen pohdinnan tuloksena he päätyvät ratkaisuun – nimittäin kiristämiseen. Zhang Dongsheng saa luvan maksaa siitä, että murhavideo ei päädy poliisille.

Ratkaisu johtaa toiseen ja sitten toiseen eikä vierimään lähtenyttä kiveä voi enää pysäyttää.

Juonesta en viitsi enempää paljastaa, koska en halua spoilata romaanin yllätyksellisyyttä. Teinitoveruksilla on kuitenkin syynsä toimia, miten toimivat vaikka kelkka lopulta lähteekin holtittomaan luisuun eikä törmäykseltä voi välttyä.

Monen kehnohkon lukukokemuksen jälkeen Bad Kids osui juuri oikeaan hermoon ja aikaan. Juoni on kiero ja vireillä on koko ajan jotain. Mikään toimintarytke tämä ei – onneksi – ole, mutta tuntui silti nopeatempoiselta.

Zijin Cheniltä on käännetty (englanniksi) myös romaani The Untouched Crime, joka on Bad Kidsin kanssa samaa sarjaa. Itse asiassa se on sarjan ensimmäinen osa, mutta hyvin Bad Kids toimi itsenäisenäkin teoksena. Kiinnostaisi kyllä lukea myös tuo ensimmäinen osa. Siinä on ainakin yksi sama henkilö – tosin eri tehtävissä, koska hän on vaihtanut alaa. Super kiinnostavaa.

Luonnollisesti Zijinin kirjoja ei kirjastostamme saa, joten täytynee tuo ensimmäinenkin osa hankkia omaksi.

Mielipide selkokielellä: pidin saatanan paljon.

Brutaalisuusmittari: 1/3. Vaikka ruumiita tulee, ei kuolemisilla repostella.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Bad Kidsin kohtaan 9. Kirjassa joku karkaa.

Bensalla valoa pimeyteen

Otsikolla viittaan kirjan takakannen teaseriin:

Pimeään maailmaan saa valoa vain bensiinillä.

Arttu Tuomisen Vapahtaja on viides eli toiseksi viimeinen osa ns. Delta-sarjassa. Luonnollisesti olen lukenut kaikki aiemmat sarjan kirjat, joista lista postauksen lopussa.

Vapahtajassa liikuskellaan tuttuun tapaan Porissa. Porissa on levotonta: nuorisojoukot herättävät pelkoa alueella, samoin ollaan huolissaan jengiytymisestä sekä huumeiden käyttämisestä ja diilaamisesta. Kun Kuntoradalta löytyy poltettu ruumis, epäilee poliisi aluksi alueella vaikuttavaa nuorisojoukkoa.

Sitten tapahtuu toinen polttomurha, jossa kohteena on ensimmäisen uhrin lailla koditon laitapuolen kulkija. Ryöstömurha ei vaikuta todennäköiseltä, sillä mitään ryöstettävää ei kodittomilla ole. Lisäksi poliisin korviin kantautuu huhuja ns. vapahtajasta, joka auttaa kodittomia löytämään uuden alun tai muulla tavoin vapautumaan tuskistaan.

Murhatutkintaa johtaa Susanna Manner, jolla on omia päivänvaloa kestämättömiä huolia. Manner nimittäin pelkää poikansa mahdollisesti sekaantuneen tapaukseen jollakin tavalla. Tai sitten ei. Epätietoisuus raastaa ja Manner on äitinä valmis tekemään lähes mitä tahansa suojellakseen poikaansa. Tuo suojelutarve ylittää moraalin rajat ja ohjaa Manneria tekemään harkitsemattomia ratkaisuja – tai ehkä kuitenkin varsin harkittuja, mutta kyseenalaisista syistä.

Rikostutkija Jari Paloviita syventyy tutkimaan tapausta tutustumalla muun muassa syrjäytyneiden maailmaan. Kukaan tuskin vapaaehtoisesti jättäytyy kodittomaksi, vaan taustalla on aina paljon muutakin. Kyynisimmät pitävät syrjäytymistä ja kodittomuutta henkilön omana vikana unohtaen, että emme me tänne tasa-arvoisiin oloihin synny. Mitä tahansa voi tapahtua ja joillekin seuraukset voivat olla hyvinkin traagiset.

Vapahtajassa käsitellään tunnistettavia, ajankohtaisia aiheita: Huoli nuorison jengiytymisestä Ruotsin tapaan, syrjäytyminen, asenteet huono-osaisia kohtaan jne.

On tilanteita, jolloin yleisesti suoraselkäisenä pidetty henkilö astuu rajan yli. Sellainen henkilö, jonka ei kuvittelisi sellaista missään tilanteessa tekevän. Henkilö, jolla pitäisi olla selkärankaa ja oikeustajua. Mutta kenties lopulta meistä kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa, jos olosuhteet osuvat kohdilleen – niin hyvässä kuin miksei pahassakin.

Tuomisen kirjoissa parasta onkin juuri henkilöiden rosoisuus ja johdonmukaisuus, joka on ehkä johdonmukaista vain henkilölle itselleen. Ulospäin se saattaa näyttää ristiriitaiselta ja jopa epäuskottavalta, vaikka lopulta henkilö käyttäytyy omalle persoonallisuudelle ominaisella tavalla ja siten kun on itselle perustellut. Eri asia on, kuinka paljon ihminen valehtelee nimenomaan itselleen oikeuttaakseen tekonsa.

Vapahtajassa tiivistyy jälleen ne seikat, joista Tuomisen dekkareissa pidän: ajankohtaiset teemat ja niiden syvempi tarkastelu monesta kulmasta. Pelonsekaisella kauhulla odotan sarjan viimeistä osaa, joka ilmeisesti ensi vuonna julkaistaan. Pidän ehdottomasti siitä, että Tuominen kirjoittaa sarjakokonaisuuksia (jotka ovat selkeästi mietittyjä ja ehyitä!) eikä keinotekoisesti jatka niitä ikuisuuksiin, mutta siinä on tietysti se huono puoli, että joutuu luopumaan hyvästä sarjasta ja sen henkilöistä.

Brutaalisuusmittari: 2/3 Muutamia brutaaleja kohtia, mutta ei mitään superkauheaa.

Mielipide selkokielellä: Lyhyesti ja ytimekkäästi: saatanan hyvä.

Arttu Tuominen: Vapahtaja
Wsoy, 2023
s. 366

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt
5. Vapahtaja

Kuva tekoälyn kanssa.

Tapaus Mao

Qiu Xiaolongin romaani Tapaus Mao on kuudes kirja ns. Chen Cao -sarjassa. Luemme tätä sarjaa Lauran kanssa kahden ihmisen lukupiirissämme.

Tämä on kiintoisa dekkarisarja, vaikka ei aina herätä paljon keskustelua johtuen siitä, että kirjat ovat aika hidastempoisia ja sarjan edetessä moni ajatuksia herättänyt asia on jo kaluttu lukupiirissämme.

Tähän kopioinkin saman alustuksen kuin Red Mandarin Dress -kirjoituksessani (vaihtaen vain kirjan nimen Tapaus Maoksi). Eli siteeraan itseäni:

Tapaus Maon tapahtumat sijoittuvat 90-luvun Shanghaihin. Vaikka Maon kulttuurivallankumouksesta on aikaa, sen vaikutukset sukupolviin ja yksittäisiin ihmisiin eivät ole ohi.

Tapaus Maossa Chen Cao saa tutkittavakseen Maon entisen ja edesmenneen rakastajattaren tyttärentyttären Jiaon äkillisen vaurastumisen. Miten on mahdollista, että orpokodissa varttunut tyttönen yhtäkkiä liikuskelee taiteilijapiireissä ja asuu hienostoalueella. On aihetta pelätä, että Jiao on saanut käsiinsä jotain arkaluontoista materiaalia liittyen Maoon.

Chen soluttautuu samoihin taiteilijapiireihin, joissa Jiao liikuskelee. Tapaus monimutkaistuu, kun yksi taiteilijoista löytyy murhattuna.

Tyypilliseen tapaan kirjassa syöpötellään runsaasti ja ateriat kuvaillaan tarkasti. Jos olisin lukijana harppoja (mitä en ole, koska haluan lukea kirjat kokonaan ja ajatuksella), saattaisin harpata niiden kohtien yli. Toisaalta kuvaukset eivät ole järin pitkiä, joten niihin ei ehdi pitkästyä.

Erityisesti minua ihastuttaa sananlaskut ja muut hienovireiset kaskut, joita kirjassa viljellään. Samoin runositeeraukset, vaikka suurin osa runoista meneekin sujuvasti minulta ohi ellei niitä selitetä erikseen (usein selitetään). Vaikea olisi ollut arvioida, mihin esim. pilvillä ja sateella viitataan, ellei kirjailija olisi sitä lukijalle avannut.

Alla pätkä eräästä kohtauksesta, jolle jostain syystä kihertelin monta minuuttia. Siinä ollaan teehuoneessa ja pitäisi saada keskustella tutkintaan liittyvistä asioista rauhassa ilman ylimääräisiä korvia.

 ”Japanissa teenjuontiin suhtaudutaan kuin hienostuneeseen taiteeseen. Se on hölynpölyä. Tarkoitus on nauttia teestä, ei hössöttää siitä”, Vanha Metsästäjä sanoi. ”Kuten vanha sananlasku sanoo: idiootti palauttaa mittaamattoman arvokkaan helmen mutta pitää pramean laatikon.”
”Olette oikeassa, erityisesti kun tukenanne on vanhoja sananlaskuja.” Chen nyökkäsi ja kääntyi hymyillen tarjoilijan puoleen. ”Nautimme teen keskenämme. Teidän ei tarvitse palvella meitä.”
”Sillä tavoin meidän teehuoneessa toimitaan”, tarjoilija sanoi punastuen. ”Se on hyvin muodikasta nykyisin.”
”Me olemme vanhanaikaisia. Lahosta puusta ei voi kaivertaa mitään muodikasta”, Chen sanoi.   

Olen lukenut tätä sarjaa englanniksi, mutta tämän kirjan luin suomeksi, koska sen satuin löytämään taannoin Suomesta joltain kirppikseltä. Kielen vaihtaminen kesken sarjan ei häirinnyt eli tunnelma säilyi samana – oivallista käännöstyötä siis.

Sen sijaan joudun nillittämään kirjan (minulla Sevenin pokkari, joka on painettu 2011) lukuisista typoista ja taivutusvirheistä. Kyseessä eivät ole kieliopilliset virheellisyydet, vaan selkeät typot ja ajatusvirheet eli suoraan sanottuna huolimattomuus. Jopa nimet olivat toisinaan väärin kirjoitettu (Chenistä tullut Chan jne.), mikä hämmensi joissakin kohdissa.

Näitä oli paljon. Nyt ei ole kyse muutamasta yksittäisestä typosta (en viitsisi sellaisista urputtaa), vaan virheitä esiintyi ajoittain muutamien sivujen välein. On tainnut jäädä oikoluku kokonaan tekemättä? Todella harmillista päästää näin epäsiisti teksti painoon.

Ja ei, en ole ihminen joka ilokseen etsii virheitä tekstistä. Minä huomaan ne, koska… eikös ole ihan normaalia lukiessa sellaista havaita (ellei kyseessä ole oma teksti: silloin ei tietenkään havaitse mitään ja silmä korjaa typotkin automaagisesti. Siksi oikoluku rules!)?

Brutaalisuusmittari: 1/3. Väkivaltaa on vain nimeksi eikä sitäkään kuvailla tarkasti.

Mielipide selkokielellä: Pidin Tapaus Maosta kovasti ja yleisesti tästä Chen Cao -sarjasta. Kun sarjaa on lukenut näinkin paljon, voi suunnilleen aavistella mitä on luvassa mutta silti yksityiskohtia ja kaikenmoisia motiiveja harvemmin voi ennalta arvata. Lisäksi Chenistä on tullut ”ystävä”, jonka elämän pariin on mukava palata. Tämä sarja kannattaa lukea järjestyksessä, jos haluaa seurata myös erittäin maltillisesti taustalla kulkevaa Chenin yksityiselämää.

Qiu Xiaolong: Tapaus Mao
alkuper. The Mao Case, 2009
Otava (Seven) 2010
suomentanut Katariina Kaila
s. 335


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan Red Mandarin Dressin pariksi kohtaan 47.-48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön.

 

Kaikki sarjan kirjat (suluissa suomennosnimi, jos kirjasta on suomennos):


1. Death of a Red Heroine (Punaisen sankarittaren kuolema)
2. A Loyal Character Dancer (Punaisen merkin tanssija)
3. When Red Is Black (Musta sydän)
4. A Case of Two Cities (Kahden kaupungin tarina)
5. Red Mandarin Dress (Punapukuiset naiset)
6. The Mao Case (Tapaus Mao)
7. Don’t Cry, Tai Lake (Kuolemanjärvi)
8. Enigma of China
9. Shanghai Redemption
10. Becoming Inspector Chen
11. Hold Your Breath, China
12. Inspector Chen and the Private Kitchen Murder
13. Love and Murder in the Time of Covid

Lukukuulumiset sairasvuoteelta

Terveiset sairasvuoteelta.

Skippaa tämä osuus, jos ei eritteet ja sairastelu kiinnosta.

Tai nyt olen päässyt ylös sieltä. Ei mitään dramaattista, flunssa vain. Kurkku kipeytyi niin pahasti, ettei syöminen tullut kyseeseen – alas on saanut ainoastaan lämpimiä juomia eli Lemsipiä (täkäläinen ”Finrexin”) ja saatanan pahaa teetä. Kaikki teet ovat perseestä, koska en ole teenjuoja. Jostain syystä kuitenkin aina sairaana juon teetä, koska kahvi ei maistu.

Join myös semikuumaa vettä (vedenkeittimellä lämmitettyä), koska koko ajan piti juoda jotain kurkkukivun takia, mutta mitään kylmää en voinut niellä. Nesteytys pysyi kunnossa juomalla kuumaa/lämmintä vettä. Ja on siitä muitakin hyötyjä, joita voipi googletella jos kiinnostaa.

Kurkkukivun (joka on nyt poistunut) lisäksi räkää erittyy niin reippaasti, että ihmettelen etten ole yöllä tukehtunut siihen (no, ehkä ensi yönä sitten). Miten voikin mahtua ihmiseen räkää näin paljon.

Terveysuutisista muihin asioihin. NYT USKALTAA TAAS LUKEA

 

Olen lukenut kirjan (ei varmaan kovin suuri ihme, kun kyseessä on kirjablogi), nimittäin espanjalaisen kirjailijan Juan Gómez-Juradon kansainvälisen myyntimenestystrillerin Red Queen, jonka takakansi (eli sivulieve, takakansi on usein varattu ihan muille asioille, esim. markkinointikehuille) kuvaa kirjaa näin:
 

You've never met anyone like her…

Antonia Scott is special. Very special. She is not a policewoman or a lawyer. She has never wielded a weapon or carried a badge, and yet, she has solved dozens of crimes.

But it's been awhile since Antonia left her attic in Madrid. The things she has lost are much more important to her than the things awaiting her outside.

She also doesn't receive visitors. That's why she really, really doesn't like it when she hears unknown footsteps coming up the stairs.

Whoever it is, Antonia is sure that they are coming to look for her.

And she likes that even less.

Antonia Scott on tosiaan erityinen ja tuota erityisyyttä on onnistuttu vielä lisäämään keinotekoisesti (”lääketieteellisesti”). Trillerin asetelma on kiinnostava ja tarina etenee moninäkökulmaisesti, mikä on lukijan kannalta varsin tyydyttävää.

Jos traumatisoituneet poliisit/murhatutkijat kiinnostavat, niin tätä ei kannata missata. Itse viihdyin kirjan parissa, vaikka en oikein jaksa traumakimppuja. Tässä on kuitenkin hieman erilainen trauma kyseessä ja Red Queen -konsepti (joka avautuu kirjan edetessä – siksi en sitä tässä avaa) on kiintoisa. Alkoholiongelmaisia poliiseja ei esiintynyt.

Antonia Scottin lisäksi romaanissa on toinen kiinnostava keskushenkilö: ryvettynyt poliisi Jon Gutiérrez. Luonnollisesti Antonian ja Jonin tiet yhtyvät, vaikkakin molemmille vastentahtoisesti.

Brutaalisuusmittari värähtää tällä kertaa punaiselle: 2/3 Ihmisiä murhataan ja murhat ovat varsin brutaaleja. Oma sietokynnykseni ei ylittynyt, mutta en ole erityisen herkkä brutaalisuuksille.

Red Queen on trilogian ensimmäinen osa, otaksun että kaikki osat aiotaan englannintaa. Toinen osa on nimeltää Black Wolf ja siitä tulee enkkukäännös ilmeisesti ensi vuonna. Kolmas osa on nimeltään White King, jonka käännösaikataulusta ei minulla ole tietoa.

Entä aionko lukea jatkot? No kyllä uskon lukevani, vaikka tämä lukukokemus ei sinänsä tajuntaa räjäyttänyt.

Sellainen kutina (mutua eli ei perustu mihinkään) minulla on, että tästä saattaa tulla joskus suomennoskin. Sopisi hyvin siihen traumakimppu- ja väkivaltadekkarigenreen, joita tunnutaan mielellään suomennettavan.

Juan Gómez-Jurado: Red Queen
alkuper. Reina Roja, 2018
Macmillan, 2023
espanjasta englannintanut Nick Caistor
s. 374

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs.

*

Postauksen ensimmäisen kuvan olen tehnyt käyttäen tekoälyohjelmaa. Tekoäly luo kuvan määrittelemieni ohjeiden mukaan käyttäen algoritmeja. Tekstin lisäksi kuvan muodostamisessa voi käyttää jotain toista kuvaa, kuten itse teen (aina oma eli luvallinen kuva kyseessä). Lopputulos on yleensä vähän mitä sattuu ja joskus "virheellinen", kuten esim. tuokin kuva. Joskus syntyy melkoisia helmiä.

Olen utelias, mutta en oikein tiedä mitä ajattelisin tästä "taidemuodosta". Onko se edes taidetta. Minulle se on nyt kuitenkin uusi tutkimuskohde ja kevyt harrastus.

Katoilemisia ja kolareita

Jane Harperin Exiles (Macmillan UK 2023, s. 420) on kolmas kirja ns. Aaron Falk -sarjassa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Dry (suom. Kuiva kausi) ja toinen Force of Nature (suom. Luonnonvoimat).

 Exiles ei ole toistaiseksi saatavilla suomeksi, mutta tutkimusteni mukaan siitä on tulossa ensi maaliskuussa suomennos nimellä Ulkopuoliset.

Exiles on tuttua Harper-tyyliä eli keskeiset henkilöt kuvataan ja kuvaillaan melko perusteellisesti, jolloin heistä tulee varsin lihallisia ja sama miljöön suhteen. Juoni etenee siinä sivussa verkkaisesti kiihtyen loppua kohden.

Aaron Falk matkustaa (kuvitteelliseen) eteläaustralialaiseen Marralee-nimiseen kylään osallistuakseen kummipoikansa ristiäisiin. Ystävien perhettä varjostaa vuosi sitten kadonneen Kim Gillespien selvittämätön mysteeri. Tuntuu, ettei tapauksessa kaikki täsmää, vaikka Kim oli jo ennen katoamistaan vieraantunut ystävistään ja muuttanut muualle.

Erityisesti Kimin teini-ikäinen tytär epäilee, ettei äitinsä noin vain katoaisi ja vieläpä jättäisi pientä lastaan yksin rattaisiin. Kim oli tullut nimittäin Marraleehen festivaaleille nimenomaan aikeenaan tavata siellä ystäviään, joita ei ollut aikoihin nähnyt.

Tapaus on siis erittäin kummallinen vähän moneltakin kantilta katsottuna.

Luonnollisesti Falk alkaa epävirallisesti ja sivumennen tutkailla tapausta ja hänen ystävänsä Raco, joka niinikään on poliisi (ei tosin Marraleessa), jakaa auliisti omia selvityksiään ja ajatuksiaan aiheeseen liittyen. Siinä ohessa käydään vuotuisilla festareilla, muistellaan menneitä ja käydään kävelemässä – myös eräällä toisella onnettomuuspaikalla.

Paljon on viereillä kaiken aikaa, mutta erityisesti kirjan alkupuolisko oli vähän siinä rajalla oliko sitä muuta ihmissuhdemättöä vähän liikaakin makuuni. Turhautuminen oli kuitenkin hetkellistä, koska henkilöt sinänsä ovat ihan kiinnostavia.

Harperinsa lukenut tietää mitä saa eli EI kännisiä poliiseja hortoilemassa yksinään vaarallisissa paikoissa ilman puhelinta ymv. kliseet. Aaron ei nimittäin vieläkään ole ratkennut ryyppäämään eikä vaikuta siltä, että aikoo jatkossakaan ryhtyä alkoholistiksi. Sen sijaan erään muun suuren muutoksen Aaron tekee elämässään.


Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.

 *

Järkyttävän paskoja muuten nämä viimeaikaiset kirjankansikuvani. En ole jaksanut aikoihin panostaa niihin, mutta nyt särkee jo silmiä niin pahasti, että täytyypä skarpata jatkossa.