Koronaa ja murhia Manhattanilla

 

 

Kylie Lee Bakerin Bat Eater on häiritsevä romaani monella tavalla. Sanomansa ja juonensa takia erityisesti, mutta myös omituisen koukuttavuutensa takia. Harvemmin koen tällaista, että kirjan pariin palaa aina mielellään ja sen lukemista odottaa, mutta silti itse kirja on… noh, useimmiten jokseenkin meh.

En sano tylsä, koska en tarkoita varsinaisesti tylsää. Ehkäpä kuivakka olisi kuvaava sana. Mielenkiintoisia kohtia/kohtauksia/ajatuksia esiintyy, mutta myös todella paljon joutavaa tamppaamista. Ikään kuin jonkin odottelua, mutta odottamiseen ei liity mitään jännitystä tai jännitettä.

Romaanin nimi on pilkkanimi, jolla viitataan lähinnä kiinalaisiin. Kirjan alkuperäinen (yhdysvaltalainen) nimi on Bat Eater and Other Names for Cora Zeng. Tarinan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin (Manhattanille) Covid-pandemian alkuaikoihin. Aasialaisilta näyttävät henkilöt saavat kuraa niskaansa, koska on kollektiivisesti päätetty, että pandemia sai alkunsa Kiinasta ns. märkätorilta. Lepakot liittyvät asiaan, tietysti.

Cora Zeng on neuroottisen tarkka hygieniasta ja pelkää Covidia kuin ruttoa. Pahinta on epävarmuus ja se, ettei kukaan tiedä mitä tapahtuu ja mitä vielä on tulossa. Kirjailija itse sanoo, että tämä oli hänelle itselleen(kin) vaikeinta pandemian puhjetessa.

Itse en jaksa Covidia enää juuri ajatella. Varmaan elämäni aikana (ellen kuole tässä hyvin pian) näen ja koen vielä toisenkin pandemian tai vastaavan. Ihmisluontoon tuntuu kuuluvan, että mistään ei opita mitään ja siten historia toistaa itseään.

Sitten Coran isosisko, Delilah, murhataan. Joku työntää Delilahin metron alle solvattuaan häntä ensin lepakonsyöjäksi. Tästä alkaa Coran varsinainen alamäki ja pakko yrittää selviytyä itsenäisesti.

Cora ei ole ajatellut itseään ilman Delilahia tai edes yksilönä. Lähinnä sisarensa varjona tai muuna ylimääräisenä osasena. Vaikean sisaruussuhteen kuvaus on kiinnostavaa, mutta se suodattuu ainoastaan Coran ajatusten kautta. Delilahin ajatukset olisivat kiinnostaneet myös, mutta kuolleella ei ole ääntä.

Kuolleita tässä kirjassa onkin sitten paljon. Ja lisää kuollaan. Bat Eater on luokiteltu muun muassa kauhuksi, joten jos ei kyseinen genre kiinnosta, ei sitä kannata lukea.

Sisarensa kuoleman jälkeen Cora päätyy siivoamaan rikospaikkoja ja erityisesti siis murhapaikkoja. Kolmihenkinen siivoustiimi tapaa toisiaan vain työn puitteissa, kunnes muutamien tapahtumien tiimoilta heistä tulee jonkin sortin ystäviä.

Tarinan edetessä kierrokset kasvavat ja yliluonnollinen brutaalius astuu niin sanotun maallisen brutaaliuden rinnalle. Kirjan alun pohtiva taika latistuu sivu kerrallaan kun kuljetaan kohti jenkkityylistä mahtipontista loppua. En kerro mitä tällä tarkoitan: sen voi varmaan arvata.

Bat Eater on varmasti kirja, joka jää mieleen eli siinä mielessä vaikuttava romaani. Noin muuten sanoisin, että pidin enkä pitänyt tästä kirjasta. Että sillä lailla erikoinen lukukokemus. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kyllä.

Kylie Lee Baker: Bat Eater
Hodder & Stoughton, 2025
s. 298

Tietoja kirjailijasta: Kylie Lee Baker 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 2. Fantasiakirja.

Kasvot seinässä

 Joskus kirjan luettuaan ensimmäinen ajatus on Mitä vittua minä juuri luin?

Oletin, että minulle kävisi näin Alison Rumwittin romaanin Tell Me I’m Worthless kanssa. Väärin oletettu. Ennakko-odotukseni perustuivat pääasiassa kirjailijan omiin lausuntoihin ja kirjan alussa olevaan sisältövaroitukseen (joka mielestäni on aika turha ottaen huomioon, että kirja on luokiteltu kauhuksi).

Minut kirjan pariin ujutti ensin sen nimi, sitten takateksti jonka poikkeuksellisesti kopioin tähän. Sen jälkeen kerron jotain hajanaisia mietteitäni.

A dark, unflinching haunted house novel that takes readers from the well of the literary gothic, up through Brighton’s queer scene, and out into the heart of modern day trans experience in the UK.

Three years ago, Alice spent one night in an abandoned house with her friends Ila and Hannah. Since then, things have not been going well. Alice is living a haunted existence, selling videos of herself cleaning for money, going to parties she hates, drinking herself to sleep. She hasn’t spoken to Ila since they went into the House. She hasn’t seen Hannah either.

Memories of that night torment her mind and her flesh, but when Ila asks her to return to the House, past the KEEP OUT sign, over the sick earth where teenagers dare each other to venture, she knows she must go.

Together Alice and Ila must face the horrifying occurrences that happened there, must pull themselves apart from the inside out, put their differences aside, and try to rescue Hannah, who the House has chosen to make its own.

Cutting, disruptive, and darkly funny, Tell Me I’m Worthless is a vital work of trans fiction that confronts both supernatural and real-world horrors as it examines the devastating effects of trauma and the way fascism makes us destroy ourselves and each other.

Kirjan keskiössä on kolme naista: Alice, Ila ja Hannah. Erityisesti Alice ja Ila ovat läheisiä, kunnes eivät enää ole. Jotakin kammottavaa nimittäin tapahtuu hylätyssä talossa, jossa kolmikko viettää erään yön.

Tuo yö rikkoo ystävysten välit. Tai pitäisi sanoa, että talo rikkoo. Talon voi nähdä edustavan Brittilää ja maan yleistä fasistista ilmapiiriä – toki liioitellusti, alleviivaten. Irvaillenkin. Mutta tunnistettavasti.

Esitetään myös kysymys: onko transnainen nainen? Kuka on nainen? Millaiset sukuelimet pitää naisella olla?

Alice on transnainen. Monien mielestä hän on lähinnä friikki, transu, ”tranny”. Mitä tahansa muuta, mutta ei nainen. Tapahtumat talossa saavat Ilankin kääntymään Alicea vastaan.

Tell Me I’m Worthless alkaa kiinnostavasti ja pitää koukussa about puoleen väliin. Sen jälkeen tarina alkaa hajoilla ja levitä. Pirstaloitua. Ihmettelen myös, miksi kolmen vuoden karttelun jälkeen Alice ja Ila päätyvät jälleen tuosta noin vain panemaan. Heillä molemmilla on vakava trauma, josta he syyttävät tietyltä osin toinen toistaan. Kyse on niin suuresta asiasta, että on vaikea ymmärtää että nimenomaan panohommeleihin palataan. Vaan ehkä raivopanot vapauttavat heissä molemmissa jotain.

Ajoittain tajunnanvirtamainen tyyli sekä kiehtoo että valitettavasti myös tylsistyttää. Nuo (tajunnanvirtamaiset) kohdat eivät ole pitkiä, mutta itse olisin mielelläni ottanut vastaan suorempaakin tekstiä, suorempaa kritiikkiä. Nyt tuli tunne, että vaikka ääneen sanottiin niin ei uskallettu/jaksettu/viitsitty avata sanomisia. Mainitaan, että on rasismia ja that’s it. ”piirretään” hakaristi, näytetään kuva. Mutta ei sanota suoraan.

Tietenkään taitavan kirjailijan ei tarvitse selittää eikä edes sanoa, hän näyttää. Mutta minun makuuni tässä nähtiin lopulta aika vähän niitä oleellisia asioita, jotka kuitenkin on nostettu kirjan teemoiksi (trauma ja fasismi). Ja kun nähtiin, ne lähinnä vilahtelivat ohimennen. Ehkä tarkoitus onkin herätellä lukija ajattelemaan itse eikä niinkään sanoa mitään suoraan. Kyseessä on kuitenkin kaunokirjallinen teos.

Vaan minut se jätti kylmäksi – suurelta osin myös siksi, ettei yhteenkään kirjan henkilöön syntynyt varsinaisesti mitään tunnesidettä. Kaikki kirjassa esiintyvät henkilöt ovat kuin nukkeja, joiden silmät räpsyvät kun niitä heiluttelee, mutta sisältä ne ovat onttoja.

Erittäin kiinnostava lukuelämys silti eli missään nimessä ei mennyt aika hukkaan enkä miettinyt kirjan jättämistä kesken.

Koska mietteeni on näinkin kitkerä, linkitän Goodreadsiin josta voi lukea suopeampia mietteitä. Tämän postauksen otsikon ymmärtää vain, jos on lukenut kirjan.

Alison Rumfitt: Tell Me I’m Worthless
Cipher Press, 2021
s. 264

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua saduista?

Rakastin lapsena satuja ja minulla oli useita satukirjoja. Ikisuosikkini oli Hanhiemon satuaarre, koska pelkkä kirja oli jännittävän muotoinen (pitkulainen, kuten kirjat yleensä eivät ole) sekä siinä oli kiehtova kuvitus. Ja tietenkin jännät sadut.

Toinen suosikkini oli Andersenin satukirja (kuvassa), joka asuu kanssani edelleen. Olen lukenut sen useita kertoja myös aikuisiällä, tosin nyt en vuosikausiin. Pidin jo lapsena kaikesta jännästä, jopa kauhusta. Vanhempani katsoivat joitakin sen ajan kauhuleffoja eikä minua kielletty niitä katsomasta heidän seurassaan. Monet Grimmin veljesten sadut ovat niinikään tuttuja minulle niin kuin varmasti monille muillekin.

Saduista sitten kätevä aasinsilta Tales-nimiseen podcastiin, johon olen korviani myöten ihastunut. Talesin Vanessa Richardson lukee perinteisiä satuja eri maista. Nänä sadut eivät ole erityisen soveltuvia lapsille eli tämä ei ole kuunteluvinkki perheen pienokaisille.

Esimerkiksi vietnamilainen kansantaru Kajong and Haloek sisältää väkivallan lisäksi kannibalismia.  Kajong and Haloek on ns. tuhkimotarina, jollaisia löytyy suunnilleen jokaisen kulttuurin tarinoista jossakin muodossa. Tarinassa on käänteitä niin paljon, että se suorastaan imee kuuntelijan itseensä. 

Huom: saduissa käänteet ja ylivuotava mielikuvitus ovat pelkkää plussaa - ne kuuluvat satuihin. Alla olevat kuvat ovat ruutukaappauksia Talesin Spotify-sivulta, josta näitä voi maksutta kuunnella.

Oma sosikkini tähän mennessä kuuntelemistani voisi olla The Painted Skin, joka on kiinalaisen Pu Songlingin kirjoittama. Kyseinen tarina sijoittuu (ja on kirjoitettu) 1700-luvulla eli jo se itsessään kiehtoo. Käänteitä ei tästä(kään) tarinasta puutu. Ihan saa kuunnellessa ällistellä ja huokailla synkästi.

Kunkin tarinan syntyperää ja tulkintaa (sekä vastaanottoa kulttuurissaan) avataan kuuntelijalle, mikä on mainio lisä kuhunkin tarinaan. Ainakin minua kiinnostaa tarinan lisäksi kovasti myös se, miten siihen on aikanaan suhtauduttu ja miten sitä on tulkittu ja mahdollisesti kritisoitu.

Pakko mainita vielä japanilainen The Tale of Urashima. Se on enemmänkin melankolinen kuin kauhistuttava/kauhua, niin kuin nuo kaksi aiemmin mainitsemaani. Koin sen myös erityisen visuaalisena kuunteluelämyksenä: jotenkin kaikki piirtyi hyvin selkeästi ja helposti mieleeni.

Vanessa Richardson on oiva lukija: hänellä on selkeä ja miellyttävän matala ääni. Podcastissa on hieman musiikkia ja toisinaan repliikit esitetään eli ei vain lueta tekstiä. Tarina luetaan muutenkin juuri sopivasti eläytyen. Minun makuuni tässä on kaikki kohdillaan: ei yliesitystä eikä liikaa tehosteita (lähinnä sitä musiikkia maltillisesti ja tarpeeksi hiljaisella).

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, jos tämäntyyppiset tarinat/sadut vähänkin kiinnostaa! Kukin tarina on oma kokonaisuutensa eli sieltä vaan noukkimaan esittelyn perusteella itseä kiinnostava tarina.

Osa tarinoista on varmasti tuttuja ennestään, esim. Hannu ja Kerttu, Lumikki, Pieni tulitikkutyttö jne. (tietty siis englanniksi, joka on podcastin kieli) Itse noukin kuunteluun nimenomaan tarinoita, jotka eivät ole minulle ennestään tuttuja. Seuraavaksi ajattelin kuunnella norjalaisen kansantarun nimeltä Three Billy Goats Gruff.

Miten on, kiinnostaako vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Itse olen ihan täpinöissäni näistä!

Kuivakka kummitustarina

Halloween-lukuhaaste muhinoi alitajunnassani ja silmäni bongailevat automaagisesti kirjoja, jotka voisivat haasteeseen sopia. Eräs tällainen löydös on Amanda Masonin The Wayward Girls, joka on melko puhdasverinen kummitustarina. On hylätty maatila, talossa omituisia ääniä ja selittämättömiä tapahtumia: siis tyylipuhdasta poltergeistia.

Kerronta kulkee kahdessa aikatasossa, joissa molemmissa on keskiössä Lucia. Lucia, jota kutsutaan lapsena Looksi ja joka aikuisena nykyajassa käyttää nimeä Lucy.

Kaikki saa alkunsa vuodesta 1976, kun Corvinon perhe muuttaa maatilalle. Perheessä on vanhempien lisäksi viisi lasta, joista Loo on kolmanneksi vanhin. Hän on läheinen sisarensa Been (Bianca) kanssa ja tarina pyöriikin melko lailla heidän ympärillään.

Corvinon perhe ei ole pidetty alueella. Heitä pidetään outoina, koska hippimäinen Cathy-äiti ei halua päästää lapsiaan kouluun, vaan haluaa opettaa heitä itse kotona. Perheen Joe-isä lähtee melko pian lätkimään: hän saa opetustyötä Skotlannista eikä hän ole sen jälkeen pahemmin tekemisissä perheensä kanssa.

Nykyaika: Lucy saa puhelun vanhainkodista, jossa hänen äitinsä asuu. Orastavaa dementiaa sairastava Cathy on loukannut itsensä häipyessään keskellä yötä ulos. Moinen “karkailu” ei tietenkään ole sopivaa ja Lucy saapuu katsomaan, mikä on tilanne. Selviää kaikenlaista, mikä linkittyy menneeseen ja nimenomaan vuoteen ‘76.

Kirjan asetelma on hurjan kiinnostava etenkin jos yliluonnolliset tapahtumat ja kauhuelementit kiinnostavat. Tämä kirja ei tosin ole kovin kauhea, jokin jännite joka tekisi kirjasta pelottavan, puuttuu. Salamyhkäinen olisi kuvaavampi termi. Harmillisesti salamyhkäisyydessä mennään niin pitkälle, että kun mitään kovin oleellista ei paljastu tai ilmaan jätetään liikaa joko tahallisia tai tahattomia “cliffhangereita” alkaa tylsistyttää. Siinä ei edes miljöökuvaus pelasta. Tunnelmakirjassakin olisi hyvä olla moniulotteisia henkilöhahmoja.


Kommentoin lukemaani Goodreadsissa näin:

Elina (olen GR:ssä nimellä Elina) is on page 218 of 438 of The Wayward Girls: Lupaavasti alkoi, mutta nyt on alkanut tarina polkea paikallaan. Ei oikein tapahdu mitään, mikä on ihan jees jos esim. henkilöissä esiintyy luonnekehitystä, syvyyttä tai vastaavaa. Mutta kun ei oikein mitään. Irrallisia vihjeitä on heitelty, mutta niihin ei palata. Ettei nyt kävisi niin, että kaikki heitetään sitten kirjan lopussa lukijan naamalle ja the end. Noh, jatkan lukemista kuitenkin.

Valitettavasti juuri noin kävi. Kaikki “jytkyt”, jotka eivät varsinaisesti edes jysäyttäneet, oli jätetty kirjan loppuun. Kaikkea ei edes selitetty, mikä on ihan ok sillä taiten esitettynä asioiden jättäminen avoimeksi toimii mielikuvitusta kutkuttavana. Nyt fiilikseni oli kirjan luettuani lähinnä plääh. Olisin kenties voinut pitää tästä kirjasta, jos edes joihinkin henkilöihin olisi syntynyt syvempi suhde. Sellaista ei kuitenkaan päässyt käymään, kaikki jäivät etäisiksi ja yhdentekeviksi. Jopa Lucy.

Goodreadsissa kirja on saanut mainion vastaanoton, sieltä voi hankkia ns. second opinionin.

Kirjan tiedot:

Amanda Mason: The Wayward Girls
Zaffre 2019
s. 435

Se leviää kuin virus

Spiral on jatko osa Suzukin legendaariselle Ringille. Halusin lukea Spiralin heti Ringin jälkeen, kun tarina on yhä tuoreessa muistissa. Ihan turha halu toisaalta, sillä Spiral on ns. itsenäinen jatko-osa (ja sen oikeasti voi  lukea ja ymmärtää lukematta Ringiä) ja siinä selitetään melko seikkaperäisesti Ringin tapahtumia.

Koska Spiral spoilaa Ringiä, tämä kirjoituskin hieman spoilaa. Jos siis olet aikeissa lukea Ringin, jatka tästä oman harkintasi mukaan.

Koji Suzuki: Spiral
alkuper. Rasen 1995
HarperCollins 2005
S. 281
Englannistanut Glynne Walley

Spiral sijoittuu Tokioon ajallisesti lähes heti Ringin jälkeiseen aikaan jatkuen siitä lähes saumattomasti tosin uusien henkilöiden (joskin joitakin samojakin esiintyy) myötä. Patologi Andon pöydälle saapuu Ringistäkin tuttu henkilö, nimittäin professori Ryuji (joka kuoli Ringin lopussa). Asia järkyttää Andoa, sillä Ryuji oli hänen opiskeluaikainen toverinsa.

Ruumiinavauksessa tapahtuu kummallisia asioita. Ikään kuin Ryuji lähettäisi viestin Andolle tuonpuoleisesta. Eikä minkä tahansa viestin, vaan koodin jonka Ando onnistuu ratkaisemaan. Seuraa lisää koodeja. Seuraa lisää omituisia tapahtumia, virus. Ando pääsee mystisen "ringin" jäljille. Siinä ohessa käydään pikakelauksella läpi Ringin keskeiset tapahtumat, jotka minä koin hieman puuduttavina, koska ne olivat minulla vielä tuoreessa muistissa.

Spiralissa on paljon koukkuja, jotka roikottavat lukijaa kuin kuollutta sikaa. Se vie lukijan ihan uusille urille, se flirttailee scifin kanssa. Kauhua on vain nimeksi, mutta sitä on. Se (kauhu) pysyttelee lähinnä taustalla aavistuksena, henkäyksenä. Kunnes muuttuu lihaksi. Lukija saa niksautella aivojaan monenlaisiin asentoihin tämän mysteerin edetessä.

Spiral on asteen Ringiä synkempi. Ja kierompi. Miten valitset, kun valinnanvaraa ei oikeastaan ole? Tai et edes tiedä, mitä valitset.

Brutaalisuusmittarin neulan asetan nyt täyteen nollaan. Mittarin perusajatus on, että nolla edustaa ns. "perusraakuutta", jota (dekkareissa/trillereissa/kauhussa) kirjassa on oletuksena. Oletusraakuus on kuitenkin niin mietoa ja vähäistä, että sen kestää hyvin herkkäkin lukija. Ei siis mitään yksityiskohtaisia väkivallantekokuvailuja ymv.

Spiralissa samoin kuin Ringissä on jännite ja jännitys luotu ihan muilla kuin väkivaltaisin keinoin. Ja voin todeta, ettei kirja väkivaltaa kaipaakaan ollakseen kiinnostava ja hyvä. Joskus mietin (kenties ilkeästi), että on aidan matalimmasta kohdasta menemistä tuutata kirja täyteen väkivaltaa ja kuvitella, että se tekee kirjasta hyvän ja kiinnostavan. Laiskuutta, sanoisin. Ja minua ei edes runsas väkivalta sinänsä haittaa. Korkeintaan se voi puuduttaa ja jopa tylsistyttää, jos tulee tunne että väkivalta on kirjassa itseisarvona ilman sen kummempaa perustelua.

Sinä kuolet viikon kuluttua

Kyllä, tämä on Se Kirja, jonka pohjalta legendaarinen japanilainen kauhuleffa Ringu on tehty. Olen nähnyt kys. elokuvan (japanilaisen version) joskus sata vuotta sitten ja suunnilleen ainoa muistikuva siitä on kaivo ja televisiosta ulos ryömivä nainen.

Kirjana Ring on melko erilainen kuin muistikuvani elokuvasta. Kaivo löytyy ja tietenkin se videotallenne. Televisiokin, mutta sieltä ei ryömi ulos kukaan. Elokuvassa toimittaja on nainen, kirjassa mies. Muistelisin myös, että elokuva oli huomattavasti kauheampi, siis todellakin kauhua. Kirja yllätti siinä mielessä, että se ei oikeastaan ollut kovin kammottava. Mutta nyt lopetan vertailun ja käsittelen kirjan kirjana ja unohdan koko elokuvan, joka on ihan eri tuote.

Koji Suzuki: Ring
alkuper. Ringu 1991
HarperCollins  2004
S. 284
Englannistanut Robert B. Rohmer ja Glynne Walley


17-vuotias opiskelija kuolee kotonaan Yokohamassa näennäisesti ilman syytä. Kyseessä on sydänhalvaus, mikä on varsin omituinen kuolinsyy niin nuorella ja terveellä tytöllä. Muuta (kuolin)syytä ei kuitenkaan löydy, joten siihen on tyytyminen. Tyttö on työlleen omistautuneen Tokiossa asuvan toimittajan, Asakawan, veljentytär.

Kun Asakawa saa sattumalta tietoonsa kolme muuta vastaavaa kuolintapausta, hän haistaa jutunjuuren ja päättää tutkia johtaako se mihinkään. Veljensä perheen luona vieraillessaan hän tutkii salaa kuolleen tytön huoneen. Sieltä löytyykin eräs vihje, joka johtaa toiseen, joka johtaa toiseen, joka johtaa toiseen...

Vihjeiden seuraamana Asakawa päätyy vuoristossa sijaitsevaan syrjäiseen lomakeskukseen ja siellä hän päätyy katsomaan videotallenteen, jonka lopussa kerrotaan että videon katsonut henkilö on tuomittu kuolemaan tasan seitsemän päivän kuluttua videon katsomisesta. Kuoleman voi välttää toimimalla videon lopussa olevan ohjeen mukaan. Harmi vain, että ohje on pyyhitty yli nauhoittamalla sen päälle jotain muuta.

Video on kuvailtu hyvin tarkasti ja sen sisältö on oleellinen juonen kannalta. Koska ohje kuoleman välttämiseksi on pyyhitty yli, pitää "loitsu" yrittää ratkaista viikon kuluessa muulla tavoin. Mutta miten? Vai onko kenties kyseessä vain sairas pila? Mutta miksi neljä videon katsonutta nuorta kuoli tahoillaan samanaikaisesti? Onko Asakawalla varaa ottaa riski ja unohtaa koko video?

Syntyy myös moraalinen dilemma: näyttääkö video jollekin toiselle saadakseen apua ja siten ehkä altistaa tuo joku toinenkin kuolemalle? Mitä itse tekisit? Eikö olisi jotenkin helpottavaa, jos joku muukin olisi samassa veneessä? Sitä paitsi kuolemantuomiolta pelastavan "loitsun" löytämiseen olisi varmaan kiva saada apuja. Asakawa kääntyy opiskeluaikaisen, omaperäisen professori-ystävänsä Ryujin puoleen.

Nyt loppuu juonikuvailu, koska en halua spoilata kirjaa. On parempi lukea se itse ja nauttia käänteistä. Tai oikeastaan vihjeiden perässä juoksemisesta. Ring on jokseenkin dekkarimainen trilleri: on epämääräisesti kuolleita uhreja, joiden kuolemaan johtaneita syitä selvitellään samalla kun yritetään löytää keino estää oma mahdollinen kuolema. Syntyy kilpajuoksu ajan kanssa, jossa on mukana ripaus seikkailua, mytologiaa, mystiikkaa ja paranormaaleja tapahtumia ja ilmiöitä.

Sivut kääntyivät melko tiheään tahtiin Ringiä lukiessa. Lukemisen lomassa teki mieli pusutella kirjaa ja rutistaa se rintaa vasten (ehkä teinkin niin). Minulle tässä oli moni asia kohdillaan: miljöö, mystisyys, henkilöt, tunnelma, kulttuuri. Kirjan kieli on perusproosaa ilman sen kummempia kikkailuja, mikä sopii minulle mainiosti. Minulle kelpaa monenlainen kirjallisuus - saa olla kieli-ilottelua mutta paikkansa on myös ihan perushyvälle tekstille. Riippuu kirjasta ja aiheesta ja monesta muusta asiasta.

Brutaalisuusmittari: 1/3 (melkein olisi voinut antaa pyöreän nollan) Muutamia kuolemia kuvaillaan, mutta kirja ei sisällä verimättöä tai kuolemilla keikistelyä. Tämän kirjan jännite on ihan muualla, mikä on mainio esimerkki siitä, että kirjan voi kirjoittaa ilman karskeja kidutuskuolemia ja silti se voi olla kiinnostava ja jännittävä (minuahan eivät verimätöt sinänsä haittaa, mutta jännitettä voi rakentaa muullakin tavoin sitä paitsi ylenpalttinen verisyys voi jopa olla tylsää). Ring olisi voinut olla jännittävämpikin, mutta toisaalta tunnelma oli muuten niin kovasti makuuni, ettei haittaa.

Suzuki on kirjoittanut peräti kuusi kirjaa tähän Ring-sarjaan. Kirjoista ainakin neljästä ensimmäisestä on olemassa enkkukäännös (tutkimusteni mukaan yhtäkään näistä kirjoista ei ole suomennettu - saa oikaista, jos olen väärässä). Kolme ensimmäistä ovat romaaneja, neljäs on novellikokoelma.

Listaan (englanninkieliset) kirjat tähän lähinnä itselleni muistiin ja toki muillekin kiinnostuneille:

1. Ring
2. Spiral
3. Loop
4. Birthday

Tilasin Spiralin perjantaina Ebaysta ja sain sen jo käsiini. Enpä paljon malta odottaa päästäkseni sitä lukemaan!

Loppuun tyyliltään varsin kulttuurinen sitaatti (toki täytyy muistaa, että kirja on aikansa tuote eli vuodelta 1991):

Asakawa was lost in thought, and didn't want to be bothered. He wished his wife would act like her name, which meant "quiet". The best way to seal a woman's mouth was not to reply.

~~~

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta. Kirjalla osallistun myös Tuijatan Marrasjännityksen levittämiseen.

Elokuva: A Tale of Two Sisters

Katsoin hiljattain elokuvan, josta en voi vaieta. Harvemmin kirjoittelen elokuvista, koska en niitä juuri katso ja jos katsonkin, niin aika harvoin mikään koskettaa niin paljon, että jaksan siitä erikseen mainita.

Nyt kuitenkin osui eteeni sellainen helmi, että on pakko kerta kaikkiaan mainostaa sitä. Kyseessä ei ole mikään uutuus, vaan 2003 julkaistu eteläkorealainen elokuva nimeltä Janghwa, Hongryeon (englanniksi A Tale of Two Sisters - katsoin leffan luonnollisesti tekstityksen kera, koska en osaa koreaa).

Ohjannut Kim Jee-woon

Ei kannata säikähtää posteria, vaikka se onkin melko verinen. Elokuva ei ole ollenkaan niin brutaali kuin juliste antaa ymmärtää, vaikka verta siinä on. Jännite on luotu muilla keinoin kuin veriroiskeilla eli kyseessä ei ole mikään splatteri tai gore, vaan psykologinen kauhutrilleridraama. Varsinainen mind fuck - elokuva, joka tekee mieli katsoa uudelleen heti sen loputtua.

Kopsaan tähän IMDb:n sivulta juonikuvauksen. Sen enempää ei tästä elokuvasta ole tarve tietää ennen sen katsomista.

Two sisters who, after spending time in a mental institution, return to the home of their father and cruel stepmother. Once there, in addition to dealing with their stepmother's obsessive and unbalanced ways, an interfering ghost also affects their recovery.

A Tale of Two Sisters pitää katsoa erittäin skarppina. Mielestäni katsoin, mutta silti tipahdin kärryiltä eräässä kohdassa (veikkaan, että niin käy lähes kaikille katsojille, jotka eivät elokuvasta ennestään mitään tiedä, ja se onkin tarkoitus).

Pääsin kuitenkin takaisin kyytiin ja koko elokuvan kaari alkoi hiljaksiin valjeta, mutta koko ajan pitää olla mieli ns. palapelinrakentamismoodissa. Tiettyjä vihjeitä osaisi tulkita toisella katselukerralla eri tavalla, joten siksi elokuva ehdottomasti kestää toisenkin katselukerran. Ja se on harvinaista elokuvalle.

Tässä on kaikki kohdillaan: leikkaus ja valaistus, miljöö, näyttelijät, tunnelma. Jopa värit. Ja musiikki. Nyt ei ole kyseessä pelkkä elokuva, vaan taideteos. Tietoa elokuvasta Wikipediassa - huom. sisältää juonikuvauksen, joten en suosittele lukemaan ainakaan ennen elokuvaa.

Alla virallinen traileri, joka ei mielestäni tee oikeutta leffalle. Joku katsoja on tehnyt oman trailerin, joka kuvaa paremmin elokuvan toista puolta. A Tale of Two Sisters ei ole niin vauhdikas kuin virallinen traileri antaa ymmärtää. 

Minimiete: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi, 2016
S. 255

Ihan harmittaa, että taas Hautalan kohdalla käy näin eli väännän vain pikaisen mietteen. Tämä ei sentään ole niin pikainen kuin Käärinliinojen kohdalla, joka oli niin pikainen ettei sisältänyt juuri muuta kuin pari adjektiivia.

Vaan Hautala ansaitsee saada muutaman sanasen, joten siksi tällainen esittelymuotoinen pikakirjoitus. Kirja oli minulla lainassa kirjastosta ja sinne jo palautettu, ja lukemisestakin on kulunut jonkin aikaa.

Antonin työtoveri kuolee ja jättää Antonille viestin. Viesti sisältää punaisen kansion, jossa on potilaskertomus. Kyseessä ei olekaan kenen tahansa potilaskansio,vaan Antonin tyttären. Siinäpä riittävä koukku tarttua kuolleen miehen ns. perintöön.

Alun epäusko muuttuu kouristavaksi tuskaksi, kun kansion sisältö hiljalleen aukeaa. Antonin tyttären tapaus ei suinkaan ole ainoa laatuaan. Voiko tyttären viela palauttaa harhoistaan? Mitä ovat nuo kuiskaavat äänet, jotka mellastavat korvanjuuressa? Tutkimukset johdattavat Antonin Vaasaan, jossa vanha legenda jatkaa elämäänsä - tavalla ja toisella.

Kuiskaava tyttö on koukuttava ja sopivalla tempolla etenevä kauhutrilleri. Tarina on arvaamaton, sillä aloitus tapahtuu lähes tyhjästä ja kasvaa mielenkiintoiseksi legendaksi kirjan edetessä. Kuiskausten taustalta paljastuu kokonainen tarina, joka hahmottuu maltillisesti ja jännite kehittyy ja kasvaa loppua kohden.

Hautala ei selitä asioita puhki, vaan kauhugenrelle tyypillisesti joitakin lankoja jää repsottamaan avoimena. Ratkaisu toimii, sillä se antaa tilaa lukijalle itse päätellä - päättää - ja askarrella lopun.

Jos pidät kauhukirjoista, niin vahva suositus minulta. Itsehän en oikeastaan paljon kauhukirjallisuutta lue, vaikka kauhua diggailenkin - lähinnä elokuvien ja kuvien muodossa. Hautalasta on kuitenkin muodostunut lempparini kauhukirjallisuuden saralla, sillä hänen kauhunsa sisältää mentaalisia ja psykologisia piirteitä, jotka erityisesti kiinnostavat minua.

Kuiskaavasta tytöstä on blogannut mm. Dysphoria, jonka postauksesta löytyy linkkejä muidenkin kirjsta bloganneiden kirjoituksiin.

~~~

Ängen tähän lopuksi koontipostauksen Hämärän jälkeen -haasteesta, joka päättyi pari päivää sitten eli 2.11. Toivottavasti saan lisätä (lisään joka tapauksessa) Kuiskaavan tytön listaani, koska muuten luettujen saalis jää säälittävästi yhteen ja luinhan kirjan tosiaan ennen haasteen päättymistä.

Kas tässä Hämärän jälkeen -haasteeseen lukemani kirjat:

Thomas Olde Heuvelt: HEX
Marko Hautala: Kuiskaava tyttö (tässä postauksessa)

Nimikkeeni tällä tuloksella on haudankaivaja. Kolmesta kirjasta olisin päässyt aaveeksi, mutta nyt kävi näin. Mainio haaste kuitenkin, kiitos emännälle!

Ei niin kauheaa kauhua

Thomas Olde Heuvelt: HEX
Hodder&Stoughton, 2016
enlgannintanut Nancy Forest-Flier
S. 380
Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomeksi

Kylläpä harmittaa, kun kovasti odottamani kirja osoittautuukin pettymykseksi. Jo edellisestä, joskin varsin aneemisesta, postauksesta voi päätellä, ettei Hex tehnyt vaikutusta. Silloin oli tosin vielä noin sata sivua lukematta, vaan eivätpä ne loput tilannetta juuri pelastaneet.

Black Spring on pieni eristäytynyt kyläpahanen Jenkeissä. Alun perin Hollannissa, mutta kirjailija teki muutoksia englanninkieliseen käännökseen Jenkkejä silmällä pitäen - ihan kuin täällä Brittilässä ei puhuttaisi englantia, hmps. Perustelut tarinan uudelleensijoittamisesta voi lukea täältä. Minusta kyseessä on kaupallisuus, anteeksi nyt vain. Tai lukijoiden älyn kyseenalaistaminen.

Tai ehkä nahkeat ajatukseni johtuvat siitä, että olen itsekin pieneltä - vielä pienemmältä! - kielialueelta ja Euroopasta. En myöskään tajua perusteluja miljöön/kulttuurin tuttuuden tärkeydestä. Kyseessähän on periaatteessa fantasia. Toisekseen minulta saa aina plussaa erilaisista kulttuureista enkä näe syytä, miksi kauhukirjallisuus ravistelisi jotenkin enemmän, jos miljöö/kulttuuri on tuttu.

No, takaisin sinne Black Springiin, jota näennäisesti on pitänyt vallassaan noita jo 1700-luvulta lähtien. Black Springiin muuttaneet ovat ikuisesti tuomittuja asumaan siellä, sillä pois lähteminen aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia. Mielenkiintoinen asetelma ja kirjan alku onkin varsin vetävä ja melko pian noidan tarina avautuu lukijalle. Siinä ei oikeastaan ole mitään erikoista. Mitäs luulisitte noidille tehdyn 1700-luvulla?

Kirjassa seurataan erityisesti Steve Grantin perhettä. Perheeseen kuuluu isä-Steven lisäksi vaimo, kaksi poikaa ja koira. Myös muita ihmisiä tietenkin on, mutta erityisesti Grantin perhe tulee lähelle lukijaa. Jos tulee. Minusta koko perhe on varsin hengetön ja jotenkin ontto. En tiedä, mistä se johtuu, etten saa otetta oikein kenestäkään: kaikki ihmiset vaikuttavat jokseenkin samanlaisilta. Latteilta.

Enkä pitänyt tavasta, jolla he puhuivat koirastaan - ihan kuin se olisi ollut rasite. Siksi en oikein osannut samastua niihin tuntemuksiin, kun tapahtui jotain kamalaa. Tuli vain mieleeni: mitäs siinä ruikutatte - ettehän edes piitanneet koirastanne.

HEX ei ole erityisen jännittävä eikä varsinkaan kauhea. Tai no, on aika kauheaa kun tylsistyy kauhukirjaa lukiessa niin paljon, että jopa oravat alkavat vaikuttaa jännittävämmiltä.

Hexistä olisi voinut saada irti vaikka mitä, mutta valitettavasti ei saada. Mielestäni jännitteen rakentaminen kestää liian kauan ja on jopa ajoittain puuduttavaa. Kun sitten vihdoin ja viimein alkaa tapahtua toden teolla, niin lukijaparka on jo niin uupunut, ettei halua muuta kuin äkkiä kirjasta eroon. Kyllä, vaikka periaatteessa tietyt ajatukset ja käänteet kirjan lopussa ovat melko yllättäviä ja kiinnostavia.

Taas tuli hapan miete, mutta näin tämän kirjan koin ja harmittaa itseänikin. Moni on tästä kirjasta Goodreadsissa kuitenkin pitänyt, joten linkitän sinne: sieltä voi lukea positiivisempia lukukokemuksia ja hankkia ns. second opinionin. Toisen roska on toisen aarre.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Hämärän jälkeen -haasteeseen. Jee, nyt on sekin haaste vihdoin korkattu.

Empty Zone - taiteellinen dystopia

Jason Shawn Alexander: Empty Zone vol. 1
Conversations with the dead
Image Comics, 2015
S. ei ole merkitty enkä jaksanut laskea
Ei ole ainakaan toistaiseksi käännetty suomen kielelle

Tämä laitos pitää sisällään Empty Zonen numerot 1-5, enempää niitä ei käsittääkseni olekaan. Kyseessä on kokonaisuus, jota ei voi mitenkään ymmärtää, ellei lue kaikkia numeroita.

Empty Zone on dystopia, jonka tapahtumat sijoittuvat maapallolle kahdenksankymmentä vuotta maailmanlaajuisen sähkökatkon jälkeen. Lukijan eteen läväytetään melko synkkä ja karu maailma, jossa ihmiset selviytyvät kuka mitenkin.

Corinne White, entinen sotilas, piehtaroi syyllisyydessä painajaisten riivaamana. Viina maistuu ja huumeetkin. Lopulta menneisyys on kohdattava, koska sen "haamut" on vapautettava. Enpä kerro juonesta enempää. Melko hyytävä se on, mutta en tiedä kuinka omaperäisenä se näyttäytyy dystopiaa paljon lukeville.

Kiinnostuin tästä sarjakuvasta (tai oikeammin graafisesta romaanista) erityisesti sen taiteellisuuden takia: pelkästään kannen ja pikaisen selaamisen perusteella lainasin sen kirjastosta. Empty Zone sisältää verta, irtoavia raajoja ja seksiä, joten herkimmille sitä en suosittele.

Kotona koneen ääressä googlettelin Jason Shawn Alexanderia ja opin, että hän on varsin monipuolinen taiteilija. Pidän hänen tyylistään kautta linjan eli seurantaan menee. Kiinnostaisi lukea myös Abe Sapien, jonka Alexander on kuvittanut (mutta ei ymmärtääkseni kirjoittanut).

Suosittelen dystopiasta ja brutaalista taiteesta kiinnostuneille. Vaaleanpunaiset villakoirat voivat mennä kotiinsa.

Kuvat luonnollisesti Empty Zone -kirjasta.

Syöpäläiset

David Cronenberg: Consumed
Fourth Estate, 2014
S. 284


Jos olisin odottanut tältä kirjalta jotain, olisin pettynyt karvaasti. Onneksi tajusin olla odottamatta mitään, joten ei tarvinnut pettyä. Kirjaa lukiessani odotin ainoastaan, että jotain tapahtuu. Se onkin ainoa syy, miksi luin kirjan loppuun asti.

Consumed on suomennettu nimellä Syöpäläiset. Juttelin kirjasta jonkin verran ystäväni Annikan (terkut muru!) kanssa ja sitä kautta siis kuulin tästä kirjasta. Olisi muuten mennyt ihan ohi. Kirja vaikutti niin omituiselta, että siksi halusin sen lukea.

Minua kiinnosti myös oma mielipiteeni, jota en tietenkään voisi tietää, ellen kirjaa lue. Tai no, onhan joillakin ihmisillä varsin messeviäkin mielipiteitä kirjoista, joita eivät ole lukeneet, mutta minä haluan muodostaa mielipiteeni lukemalla kirjan itse.

Kirjan asetelma on periaatteessa varsin kiinnostava. Keskeiset henkilöt ovat rakastavaiset Naomi ja Nathan, jotka molemmat ovat freelance-toimittajia. He eivät tosin työskentele yhdessä, vaan molemmilla on omat juttuintressinsä: Nathania kiinnostavat lähinnä lääketieteelliset aiheet, Naomia mm. ihmiset ja skandaalit. Molempia heitä kiinnostaa tekniikka ja (kuvaus)laitteet.

Kumpainenkin liitelee pitkin maailmaa milloin missäkin ja he tapaavat toisiaan lähinnä lentokenttien hotelleissa. Noin muuten he pitävät yhteyttä netin välityksellä muun muassa Skypellä. Kirjan alku onkin varsin mielenkiintoinen ja koukuttava: seurataan vuoroin Naomin, vuoroin Nathanin juttututkimuksia.

Naomi on kiinnostunut filosofipariskunnan, Célestinen ja Aristiden, tapauksesta: Célestine on löydetty silvottuna kodistaan ja Aristide, jota epäillään vaimonsa murhasta, on kadonnut kuin penis emättimeen (hups, sori). Lisäksi murhan ympärillä pyörii huhumylly mahdollisesta kannibalismista: löytyy merkkejä siitä, että Célestineä on hieman maisteltu.

Siis ihan mielettömän jännittävää ja kiinnostavaa! Alussa, kyllä. Melko pian alkaa kuitenkin varsinainen jahkaaminen ja tamppaaminen. Mitään oleellista ei periaatteessa tapahdu. Nathanin ja Naomin pakkomielteen teknisiin vempaimiin jakaa ilmeisesti myös itse kirjailija Cronenberg, joka taitaa olla ns. Nikon-ihminen (olisi edes Canon, niin minua olisi voinut ehkä jopa hiukan kiinnostaa - tai sitten ei).

Nathan slumbed back against the corridor's damp wall. So he was stuck now with the 24-70mm zoom on his primary camera body, the D3. How close could that thing focus? It would probably be good enough. And he could drop the D3's image files if he really needed to be close.

Vastaavia kuvauksia on kirjassa pilvin pimein unohtamatta kaikkia muita laitteita, joita toistellaan pitkin kirjaa. Käväisi ihan mielessäni saako Cronenberg rahaa brändien mainitsemisesta tyyliin huntti per laaki.

Now, having made her habitual nest of BlackBerry, cameras, iPad, compact and SD flashcards, lenses, tissue boxes, bags, pens and markers, makeup gear (minimal), cups and glasses bearing traces of coffee and various juices, chargers of all shapes and sizes, two laptops, chunky brushed-aluminum Nagra Kudelski digital audio recorder, notebooks and calendars and magazines, all of these anchored by her duffel bag and her backpack, Naomi reviewed her latest photos using Adobe Lightroom while watching a new video concerning the Arosteguys that had just surfaced on YouTube.

Cronenberg viljelee paljon pitkiä virkkeitä. Usein mukana menossa on myös ajatusviivoja ja sulkeita. Virkkeet on pikaluettava, ettei alku unohdu ennen kuin pääsee loppuun asti. Joskus jätin ensimmäisellä lukukerralla sulkeet tai ajatusviivojen sisällön lukematta ja luin vain muun tekstin. Sitten luin sulkeet erikseen.

Ihan hienosti Cronenberg rakentaa tekstinsä, ei siinä mitään. Hän kirjoittaa johdonmukaista ja moitteetonta kieltä. Mutta voi miten tylsää, kuluttavaa, teknistä, persoonatonta, konemaista. Koko kirja on yksi persoona: kaikki henkilöt tuntuvat samanlaisilta. Tai no, Hervén penis kallistuu erektiossa yhdeksänkymmentä astetta oikealle. Muiden penikset taisivat olla ihan suoria.

Koin pienen persoonan ja inhimillisyyden pilkahduksen ainoastaan kaksi (nekin pikaisesti ilmaistuna) kertaa kirjassa. Toinen liittyi Naomiin (hän tunsi mustasukkaisuutta) ja toinen Nathaniin (hän oli huolissaan Naomista).

Tämä kirja ei ole mielestäni kauhua. Ei vaikka mukana menossa on tauteja ja sairauksia, hyönteisiä tississä, kannibalismia, itsensä silpomista, seksiä (jota ei edes kunnolla kuvattu). Ei ei ei, kauhun tuntua ei ole. Ei pelota, ei edes jännitä. Lähinnä pitkästyttää ja kirjan kieli on omiaan etäännyttämään vielä enemmän. Tässä kirjassa ei yksinkertaisesti ole mitään tunnelmaa.

Cronenberg on kanadalainen elokuvantekijä (genrenä kauhu), näyttelijä  ja käsikirjoittaja. Tiettyä käsikirjoitusmaisuutta on tässä romaanissa mielestäni havaittavissa. Moni seikka on niin perin juurin selostettu ja "kohtausmainen", että minulle tuli sellainen olo kun katsoisin elokuvan kuvaamista kohtaus kohtaukselta. Se on varsin tylsää, sillä mielessäni kaikuu ainoastaan ohjeita tyyliin "katse kameraan numero 3, otto. N, nosta hieman leukaa ja katso vasemmalle ja plaa plaa." Tällaisia asioita ei tietenkään kirjassa mainittu, mutta minulle tuli sellainen olo.

Entäs kirjan loppu sitten? No kun se ei loppunut, aargh! Ilmeisesti tälle tulee jatko-osa. Periaatteessa se kiinnostaa minua, sillä tässä kirjassa on kyllä kaiken taustalla ihan kiinnostava juoni. Mutta jaksanko lukea enää tällaista jaarittelua? Noh, ehkä aika kultaa muistot ennen kuin seuraava osa mahdollisesti ilmestyy.

Annikan bloggaus Syöpäläisistä on luettavissa täältä. Pakko vielä loppuun sanoa, että kitkeristä mietteistäni huolimatta olen jollain pervessillä tavalla tyytyväinen, että luin tämän kirjan.

Mary the Cutter

Katsoin vaihteeksi kauhuleffan nimeltä American Mary (2012). Minähän en pahemmin televisiota katsele (seuraan muutamaa sarjaa, mutta nekin katson nauhoituksena silloin kun huvittaa), mutta joskus tulee leffoja katseltua silti.

Mielikkigenreni on kauhu - on ollut lapsesta lähtien eli jotkin asiat eivät nähtävästi muutu. Myös eläimet (minulla on sunnuntaisin tapana istua tv:n ääressä katsellen/kuunnellen Animal Planetia samalla kun luen Sunday Timesin) ovat lähellä sydäntäni - mutta eivät lähellä lautastani. Tästäkin on ollut ennusmerkit esillä jo lapsesta asti.

Mary Mason (Katharine Isabelle) opiskelee lääkiksessä kirurgiksi. Monille opiskelijoille tutut rahahuolet painavat Marynkin mieltä. Epätoivoissaan hän hakee strippariksi eräälle clubille. Haastattelu muuttuu kuitenkin omituiseksi työkeikaksi, jonka Mary ottaa "sokkona" vastaan. Ei saa kysellä, pitää vain toimia.

Kyseessä on ensimmäinen sysäys kohti uutta uraa. Naulan arkkuun lyö juhlatilaisuus, johon Mary on kutsuttu. Juhlien taka-ajatus on melko kyseenalainen. Paluuta entiseen ei ole ja Mary lopettaa opiskelunsakin.

Pidin kovasti elokuvan miljööstä, jos näin voi sanoa. Tummaa ja hämärää, tyylikkäitä fetish-painotteisia vaatteita, (hyväsydämisiä) friikkejä. Tässä elokuvassa on vaihteeksi ihan messevä juonikin, vaikkei se mitään suuria käänteitä pdäkään sisällään. Osan niistä saattoi aavistaa ennalta, mutta ei ihan kaikkea sentään.

Koska kyseessä on kaufuleffa, niin luonnollisesti veri lentää. Pahimpia kohtauksia ei näytetä eikä tarvitsekaan. Mielikuvitus kyllä hoitelee loput, kun "potilas" makaa toimenpidepöydällä. Elokuvassa on vahva kostoteema, joka toistuu useammankin kerran - tosin kohde vaihtuu siinä välissä. Olinko nyt tarpeeksi kryptinen. Toivottavasti, sillä en aio paljastaa enempää.

Pakollinen marmatus liittyy elokuvan nimeen: American Mary on harvinaisen lattea ja mitäänsanomaton nimi. Bloody Mary olisi raflaavampi. Tai vaikkapa The Sewing Mary. Mary the Cutter.

Alla elokuvan traileri, jota en suosittele herkkiksille. Trailerin loppupuolella (leikkauspöydällä) vilahtavat naiset ovat oikeasti(kin) kaksoset: Jen Soska ja Sylvia Soska. He ovat myös käsikirjoittaneet ja ohjanneet American Maryn.




En jaksa nyt pohtia, mistä viehtymykseni kauhuun kumpuaa. Ehkä olen sadistinen sika. Terkut sialta.

Ei ihan perinteinen mummeli

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkamummo tappaa lapsia.

Marko Hautala: Kuokkamummo
Tammi 2014
S. 328
Arvostelukappale

Miten kiinnostuin Kuokkamummosta? No, ensin nimen perusteella, sitten näin kirjatrailerin. Sitten tajusin, että minun on p a k k o lukea Kuokkamummo. Sitten luin. Luettuani tajusin, että minun on p a k k o lukea lisää Hautalaa.

Mutta mennään nyt mummoon. Varovasti, ettei tule kuokasta.

Joiltakin se syö sydämet. Se kaivaa ne rinnasta kuokalla, olit elossa tai et. Se laittaa ne perunamaahan ja odottaa, kunnes ne ovat jo vähän mustia. Sitten se pureskelee ne pelkillä ikenillä. Tekareihin se ei alennu.

Vuosikymmenten ajan on eräässä syrjäisessä lähiössä koottu nuoriso pommisuojaan kuuntelemaan "saarnaa" Kuokkamummosta. Kuuntelemaan ja pelkäämään.

Samuel Autiokin on saarnan aikanaan kuullut, ja tietää lähiön tavat ja säännöt. Ja muutti täysi-ikäiseksi tullessaan pois alueelta pakoon lapsuusmuistojaan. Perusti uuden elämän, eli sitä. Mutta muistot eivät jätä rauhaan ja sitten koittaa hetki, kun on pakko palata juurille.

Samaan aikaan Samuelin ikätoveri, Maisa, tekee tutkimuksia kotiseudustaan tavoitteenaan tehdä väitöskirja seudun perinteestä. Hän saakin houkuteltua paikallisen nuoren auttamaan itseään, mutta seuraukset ovat kohtalokkaat.

Varsin mielenkiintoinen asetelma, vai mitä. Ilokseni voin myös ilmoittaa, että se toimii. Tämähän on parasta kauhua, mitä olen aikoihin lukenut! Ei tullut loppulörähdystä tai uupumusta, vaan Kuokkamummo piti pihdeissään alusta loppuun.

Kirjassa on kaksi aikatasoa, joiden kesken kerronta polveilee. Nykyajassa vaikuttaa enimmäkseen Maisa, menneessä eletään Samuelin nuoruutta. Hautala vaihtelee sopivassa määrin aikatasoja ja paljastaa kunkin aikajanan tapahtumia juuri sopivalla tempolla saaden lukijan olettamaan ja spekuloimaan.

Itse olin ihan villinä veikkausteni kanssa. Jotkin yksityiskohdat saattoi ennakoida vihjeiden perusteella, osa tuli sitten suoranaisena yllätyksenä. Hautala ei nimittäin sorru selittelyyn saati rautalangan vääntämiseen. Hän luottaa, että lukijalla on aivot ja jättää muutenkin tilaa tulkita. Hän avaa verhot, mutta antaa lukijan itse katsoa.

Omalta kohdaltani voin vain todeta, että Kuokkamummo on melkoinen yllätyspaketti: ei ollut mitään hajua, mitä seuraavaksi tapahtuu, millaisia käänteitä on luvassa ja miten kirja päättyy. Romaanissa esiintyy useita perinteisiä kauhuelementtejä, mutta Hautala käyttää niitä taiten ja omalla tyylillään. Ei siis todellakaan tarvitse pelätä mitään ennalta-arvattavaa kliseistä horinaa tämän kirjan kohdalla.

Jännityksen lisäksi tämä kirja kosketteli myös emotionaalista puoltani. Minun tuli jotenkin surku Samuelin isää, joka kaikesta päätellen oli hyvä ja rakastava isä lapsilleen. Ei ole helppoa kasvattaa kahta poikaa yksinhuoltajana. Samuelin isällä on sydän paikallaan ja siksi jotenkin riipaisi se, miten yksin hän lopulta jäi.

Eräs mielenkiintoinen henkilö on Helge, joka asuttaa mökkiä lähiön kupeessa metsässä. Helge viihtyy omissa oloissaan, eikä ole järin pidetty ihminen seudulla. Ja hänen koiransa, voi luttanaa (eläinrakkaalle ihan iik ja nyyh)... Mutta jospa en nyt selittelisi enempiä.

Voin kyllä taata, etten paljastellut liikoja, mutta jos vielä jatkan, saatan vahingossa spoilata koko kirjan. Mieleeni tulee nimittäin jatkuvasti kaikenlaisia kohtauksia, joita tekisi mieleni tässä puida. Mutta kuule, luepa itse!

Erityismaininta kirjan kannesta, joka on Mika Tuomisen käsialaa. Tyylikäs ja raju, tykkään! Kannen kuvat iStockphoto, Mika Tuominen.

Kuokkamummon on lukenut lisäkseni ainakin Booksy, Krista ja Annika.

Veriset rituaalit

Adam Nevill: The Ritual
Pan Macmillan 2011
S. 418

The Ritual on luokiteltu kauhukirjaksi ja sitä se todella onkin. Mukana on lukuisia kauhugenrelle tyypillisiä elementtejä, joihin palaan myöhemmin. Ensin kevyt juonireferaatti, kas tässä.

Neljä brittiläistä yliopistoaikaista toverusta matkustavat Ruotsiin tehdäkseen siellä vaelluksen luonnonpuistossa. Joukon koolle kutsunut Hutch on suunnitellut reitin etukäteen ja hän on ilmeisesti kokenut eränkävijä.

Phil ja Dom ovat huonokuntoisia ja mietinkin, miksi on edes ajateltu lähteä vaellukselle sellaisten henkilöiden kanssa, joiden fyysinen kunto ei kenties ole riittävä. Tosin ennen reissua oli sovittu, että kukin treenailee etukäteen, ettei tarvitse ihan rapakunnossa lähteä. Noh, Phil ja Dom eivät olleet treenanneet.

Neljäs toverus, Luke, on timmissä kunnossa. Tosin Lukella on muita ongelmia, muun muassa vaikeuksia hillitä itseään esimerkiksi suuttuessaan. Nelikon keskinäiset välit osoittautuvat nekin mutkikkaiksi vaelluksen edetessä.

Rapakuntoisten Philin ja Domin takia päätetään lähteä oikaisemaan. Virhe, kohtalokas virhe. Oikoreitti muuttuu lähes alkuunsa painajaiseksi, josta ei tunnu olevan poispääsyä - ainakaan elävänä. Toverusten keskinäinen nahistelu ei auta asiaa.

Kirjan alku on mielenkiintoinen ja Nevill kuvaa hyvin nelikon keskinäisiä jännitteitä ja ristiriitoja. Näistä neljästä Luke nousee keskiöön ja hänen elämäänsä ja ajatuksiinsa pääsee käsiksi parhaiten. Ensimmäiset parisataa sivua ovatkin kirjan parasta antia.

Sitten tapahtuu lässähdys. Kakku tulee uunista ja leviää käsiin. Mielenkiinto alkaa herpaantua. Nevill täyttää kirjaa jatkuvilla sääkuvauksilla ja toisteisuudella; samat asiat tulevat esille useita kertoja hieman eri sanoin. Alkaa puuduttaa.

Kyllä kyllä, jos edellisellä sivulla satoi vettä, uskon kyllä että vettä sataa edelleen muutaman sivun ja mailin päästä. Uskon myös, että taivas on harmaa, vaikka sitä ei tiheässä metsässä näkyisikään. Uskon myös, että metsä on tiheä, vaikkei sitä toistettaisikaan jatkuvasti jne.

Kirjan loppupuoli meneekin varsinaiseksi vetkutteluksi ja veivaamiseksi. Samalla se on kyllä jännittävä, vaikka kaikenlainen vatvominen alkaa jo väsyttää. "Kisaväsymys" vie jännitykseltäkin terää, kun alkaa odotella että päästäisiin aiheessa eteenpäin.

Nevillin pikkutarkan kuvauksen ansiosta kirjaa lukiessa tuntui kuin olisi ollut elokuvissa. Myös kirjan rakenne on tietyllä tapaa elokuvamainen; luvut ovat lyhkäisiä, kuin kohtauksia. Tästä kirjasta olisi kohtuullisen helppo tehdä kauhuleffa. En tosin usko, että minua kiinnostaisi katsoa kyseistä elokuvaa. Riittää, että luin kirjan.

Kauhugenreen kirjalla ei ole oikeastaan mitään uutta annettavaa. Mukana menossa on mystisiä ja yliluonnollisia tapahtumia, jotka toki genressään ovat loogisia ja tässä kirjassa jopa uskottavia, jos näin voi sanoa ns. paranormaalin kauhun ollessa kyseessä.

Kirjan luettuani tuntuikin siltä kuin olisi katsonut keskinkertaisen kauhuelokuvan. Veri lentää ja jännitystä pitkitetään (minun makuuni liikaa, mikäli se ei jo tullut selväksi). Kirjan loppukin on melkoisen tyypillinen kauhuleffoille. Se loppuu, mutta jää tietyllä tapaa kuitenkin kesken, roikkumaan.

Kokonaisuutena The Ritual on ihan kelpo kirja eli ei kaduta lainkaan, että sen luin. Saatanpa jopa joskus lukea jonkin muunkin Nevillin romaanin, jos tulee kauhunälkä. Tutkimusteni perusteella tätä eikä muitakaan Nevill'n kirjoja ole suomennettu.

Kartanossa kummittelee - vai kummitteleeko?

Susan Hill: Dolly
Profile Books 2012
S. 153

Dolly on kummitustarina, joka on ja ei ole jännittävä. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, nukella on jotain tekemistä asian kanssa. Mutta millä nukella ja miten?

Edward ja Leonora ovat serkuksia, jotka tapaavat ensimmäisen kerran vasta ollessaan noin kymmenvuotiaita. Lapset on lähetetty tätinsä, Kestrelin, hoiviin Iyot Lockiin määrittelemättömäksi ajaksi.

Edward on tasainen maa, joka tyytyy helposti siihen mitä on, eikä tee itsestään numeroa. Hän mieluummin sovittelee kuin haastaa. Leonora on tulivuori, joka räjähtelee holtittomasti milloin mistäkin - yleensä itsekkäistä - syistä. Leonoralle mikään ei ole tarpeeksi.

Edwardin ja Leonoran tiet eroavat Iyot Lockissa vietetyn ajan jälkeen vuosikymmeniksi. Kuitenkin tuo lyhyt aika tuulisella ja soisella maaseudulla vaikuttaa vielä pitkän ajan jälkeenkin heidän elämiinsä; tapahtumat vain odottavat kypsymistään.

Kirjan kertoja on Edward; hän on tasainen ja intohimoton kertoja, juuri niin lattea kuin tuntuu luonteeltaankin olevan. Siksi Edward onkin hyvä ja melko luotettava kertoja. Se toimii, vaikka Leonoran aivoitukset jäävät melko etäisiksi. Toisaalta Leonorasta on (kliseisesti) leivottu äitinsä kopio (ei se omena kauas puusta putoa), joten hänen pinnallista luonnettaan voi arvioida sitä kautta - jos siinä nyt mitään arvioitavaa on.

Dolly on melko perinteinen kummitustarina, joka sisältää kauhukirjallisuudesta tuttuja elementtejä sateineen, tuulineen, outoine äänineen jne. Kuuluu kummallista rapinaa, määrittelemättömiä itkemisen ääniä ja muuta vastaavaa.

Mitenkään erityisen jännittävänä en kuitenkaan kirjaa kokenut, mutta oikeastaan se ei haittaa. Susan Hill maalaa etenkin Iyot Lockin ja sen maat ja mannut niin elävästi, että jos osaisin maalata, haluaisin maalata ne kankaalle. Valitettavasti en osaa, joten taidan tyytyä hellimään noita maisemia mielessäni ja kenties käyttämään kirjan tunnelmaa ja siitä syntyneitä (mieli)kuvia omissa digitöissäni.

Sanoisinkin, että Dolly on ennen kaikkea inspiraatio- ja tunnelmakirja. Mitään järisyttävän suuria mullistuksia ei kirjassa tapahdu, mutta silti se vietteli lukemaan vielä yhden luvun.

Loppuhuipennuskin löytyy, vaikka arvasin sen jossain vaiheessa ennen lopullista paljastusta. Yhtä kaikki, kiintoisa kirja jota voin suositella kummitusjuttujen ystäville. Dolly pesee mennen tullen aiemmin Hilliltä lukemani Small Handin.

Hyllyssä odottelee vielä The Woman in Black, jonka löysin jokunen viikko sitten charity shopista. Jestas, mikä löytö ja punnalla sain omaksi.

Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen, koska Iyot Lockilla on keskeinen osa kirjassa. Yritän tässä piakkoin tehdä koosteen tämän vuoden haasteista, joista suurin osa taisi kovasta innostani huolimatta mennä reisille. Vaan ei haittaa - pääasia, että oli hauskaa!

Kirjan kannen suunnittelu: Peter Dyer / Kannen kuva: Arcangel Images

Taivaassa on jotain. Mutta se ei ole Taivaan isä.

Kirjan päällys: Jussi Karjalainen

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Atena 2013
S. 550

Joskus käy siten, että kirja vetää niin sanattomaksi, että siitä on vaikea kirjoittaa. Kysymys ei ole siitä, etteikö kirja olisi herättänyt ajatuksia, pistänyt pohtimaan. Ei, ei suinkaan. Kysymys on siitä, että kirja on sellainen, että siitä on vaikea kirjoittaa spoilaamatta.

Sielut kulkevat sateessa on sellainen kirja ja nyt ymmärrän, miksi monet jo siitä kirjoitetut arviot ovat niin kryptisiä. Niiden on pakko olla, koska kirja itsessäänkin on tietyllä tapaa kryptinen. Se antaa paljon, mutta vihjeitä tipahtelee pitkin matkaa.

Se haastaa lukijan spekuloimaan, mutta toisaalta ei pakota siihen. Kirjaa voi ymmärtää, vaikka ottaisikin sen "vain" vastaan sen sijaan että jäisi sitä makustelemaan. Itse valitsin makustelu- ja spekulointityylin. Siksi lukeminen otti aikansa.

En tosin yleisesti ottaen ole muutenkaan järin nopea lukija: nautin enemmän hitaasta ja rauhallisesta temposta. Sellaisesta, jossa voin halutessani lukea virkkeet tai jopa kokonaiset kappaleet useammankin kerran.

(Tämä ei johdu tyhmyydestäni tai siitä, etten ymmärtäisi lukemaani kerralla. Kyllä minä yleensä ymmärrän, vaan kunhan nyt olen luonteeltani märehtijä.)

Tässä kirjassa sellaisia virkkeitä oli paljon: sellaisia, jotka halusin lukea useampaan kertaan ja toisinaan jäädä niitä ihastelemaan, toisinaan märehtimään monttu auki. Lukiessani näen kohtaukset silmissäni, kelaan niitä taaksepäin ja katson uudelleen.

Sielut kulkevat sateessa on niin elävästi kirjoitettu, että se tulee eteen, sen voi nähdä. Sitä voi katsoa, vaikka alun realistisuuden jälkeen kirja alkaa saada kummallisempia piirteitä. Silti sen kuvajainen säilyy ja jatkuu.

Judit on elämäänsä kyllästynyt sairaanhoitaja, joka mahdollisuuden tullen riuhtaisee itsensä irti tutusta ja turvalliselta - ja niin puuduttavasta - elämästään. Hän matkustaa Helsinkiin lapsuudenystävänsä, Martan, houkuttelemana.

Odotettavissa on uusi hyväpalkkainen työ F-Remedium-nimisen kotisairaanhoitofirman palkkalistoilla. Erikoista on se, että F-Remedium ei hoida asiakkaitaan vain fyysisesti, vaan myös sielut halutaan saada kuntoon. Mutta niin, millaiseen kuntoon? Ja mikä se sielu nyt sitten lopulta on?

"Varo. Tulokas. Lähde kun vielä voit. Firma on täynnä piemää."

Minua hieman huoletti - eli olin ennakkoluuloinen - kirjan eräs keskeinen teema, joka on uskonto. Ja uskonnottomuus, ateismi. Minulla on vaikea suhde (tai suhtautuminen) uskontoon kirjallisuudessa. Ajattelen, etten yleensä jaksa lukea kovin uskonnollisia kirjoja (silti niitä tulee jostain syystä luettua ja olen jopa pitänyt niistä, kummallista!), mutta Sielut kulkevat sateessa on jotain ihan muuta.

Siinä ei periaatteessa keskitytä mihinkään tiettyyn uskontoon, vaan usko on massaa - yli eri uskontojen menevää massaa. Minulle tuo astelma on raikas ja erilainen. Jännittävä. Tämä kirja on jännittävä ja sitä lukiessa lähti mattokin alta pari kertaa. En muista, koska olisin lukenut kirjaa, jota lukiessa ei oikeasti ollut mitään hajua, mitä seuraavaksi - tai edes seuraavalla sivulla - tapahtuu.

Pidin kirjan rakenteesta ja erityisesti kaikkitietävästä sivuhuomauttelijasta. Hänen analysointiaan oli mielenkiintoista lukea, vaikka itsepäisenä lukijana uhmasin häntä toisinaan mielessäni. Ei ihme, että kirjan lukeminen kesti, koska jäin "keskustelemaan" sen (koko kirjan) kanssa!

Jos Sielut kulkevat sateessa pitäisi sulloa johonkin genreen, en edes tiedä, minne sen tunkisin. Ei se ainakaan yhteen mahdu. Kauhua? Kyllä, kauhumaisia elementtejä löytyy. Myös jopa pientä seikkailua, trillerimäistä seikkailua. Maagista realismia, fantasiaa? Miten nämä eroavat toisistaan? En tiedä, mutta jotain maagista tässä kirjassa on.

Vaikka kirjan teemat ovat tietyllä tavalla vakavia, on siinä myös huumoria. Sitä on tarjolla mustana, hirtehisenä ja jopa kieroutuneen koomisena. Tiedätkö, kun katsoo vaikka elokuvaa suu ammollaan ja silmät suurena eikä osaa päättää kauhistuako vaiko nauraa.

Minut tämä kirja otti syliinsä, kuljetti toiseen maailmaan mutta silti tähän samaan. Kuljetti läpi sateen ja kutitti kielellään (siis suomen kielellä). Olisin halunnut olla Lukija, Nomi. Mietin, että voisin tyytyä elämääni sellaisena. Ja kuitenkaan en.

Kiitän kirjailijaa tästä lukuelämyksestä. Ilman häntä (lähetti kirjansa minulle) en olisi kirjaa ainakaan juuri nyt päässyt lukemaan. Sillä, mistä kirja on peräisin, ei ole kuitenkaan vaikutusta lukumietteisiini. Mietteeni perustuvat aina suoraan itse kirjaan, mutta koska haluan olla avoin ja kertoa mahdollisista kytköksistäni, mainitsin kirjan alkuperän.

Suhteestani (jota ei aiemmin ollut) Pasi Ilmari Jääskeläisen tuotantoon voi lukea täältä. Ennakkokutina ei ollut atopiaa. Se oli intuitio, joka oli oikeassa. Ja oikeastaan olen onnellinen, etten ole lukenut Jääskeläiseltä vielä muuta: nyt minulla on nimittäin vielä kaksi hänen romaaniaan odottamassa lukemista!


Sielut on lisäkseni lukenut ainakin Annika, Leena Lumi, Krista ja Morre.

Kun painajaiset heräävät eloon

Tuomas Saloranta: Juuri sellainen yö
Kuoriaiskirjat 2013
S. 72
Pyytämäni arvostelukappale


Juuri sellaisen yön suhteen minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia. Kiinnostuin kirjasta luettuani Aamunkajon arvion siitä.

Ihan tuntematon ei Tuomas Saloranta minulle ennestään ole, sillä olen mm. lukenut hänen novellejaan joskus. Siitä on tosin aikaa, joten en niistä pahemmin mitään muista.

Juuri sellainen yö kertoo kolmen, keskenään hyvin erilaisen, lapsuudenystävän kohtaamisesta. Elämä on kuljetellut kutakin omiin suuntiinsa, ja yhteydenpitokin on väljähtänyt vuosien saatossa.

"Milloin he kaikki kolme edes olivat edellisen kerran tavanneet yhtä aikaa? Ylioppilasjuhlissa sen täytyi olla, mutta se päivä oli ollut yhtä kaaosta, ja kaiken jännityksen, onnittelujen ja pakollisten seremonioiden keskellä Markus taisi myös vältellä ystäviään."

Kirjassa tarkastellaan tapahtumia Markus Rantalan näkökulmasta, ja kerronta vaihtelee nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Luonto - tai pikemminkin eräs tietty metsä - nousee tärkeään rooliin.

"Vain luonnosta vieraantuneille kaupunkilaisille metsä oli pelottava paikka. Markus tiesi, että metsässä oli puita ja risuja ja sammalta, jäniksiä ja oravia ja lintuja ja ehkä joku kettu, ja pimeässä metsässä suurin vaara oli kompastua ja taittaa nilkkansa..."

Niinhän sitä luulisi, mutta kun se metsä ei olekaan mikä tahansa metsä. Enempää en aio kertoa, koska spoilaaminen ei kuulu tapoihini. Sitä paitsi tässäpä vaihteeksi kirja, joka onnistui oikeasti yllättämään. Jännite (ja jännitys) säilyy kirjan loppuun asti, sillä tiedonmurusia tihkuu sopivalla tempolla.

Täytyy ihan onnitella Salorantaa siitä, ettei hän sorru sellaiseen klassiseen pidetään lukija jännityksessä ja epätietoisuudessa koko kirjan ajan, ja sitten aivan lopussa rysäytetään ulos koko potti rautalangsta vääntäen.

Ehei, Salorannan ei tarvitse selitellä, sillä hän pitää narut koko ajan käsissään ja luottaa lukijan omaan älyyn. Juuri sellaisessa yössä pääsee siis itsekin spekuloimaan - ja silti yllättymään. Minulle eräs tärkeä "viihtyvyystekijä" kirjassa onkin se, että minua pidetään pimennossa, muttei pimitetä liikaa.

Vaikka teema ja ympäristö sinällään ovat synkkiä, ei kirjasta silti puutu huumoria ja hullunkurista tilannekomiikkaa, jotka keventävät sopivasti muuten raskasta tunnelmaa. Kaverusten letkautukset toisilleen saivat minut hörähtelemään ääneen. Salorannan kieli on muutenkin eloisaa ja kokonaisuutena pidän hänen tyylistään kirjoittaa.

"Et kyllä polta autossa", Markus sanoi. Kivijärvi katsoi häntä pöyristyneenä.
"Jumalauta, ties mikä yritti äsken tappaa meidät, ja sä vaan jaksat nillittää..."

Mistäs minä nyt sitten nillittäisin? Eipä tule mieleeni oikeastaan mitään. Jos ihan väkisin pitäisi jostain valittaa, niin olisin voinut lukea enemmänkin. Toisaalta turhan moni romaani pilataan venyttämällä se monisataasivuiseksi vain siksi, että siinä olisi sivuja.

Haluan huomioida myös kirjan kannen, jonka on tehnyt Antti Vanhatalo. Hän on selkeästi lukenut Salorannan kirjan, rohkenen olettaa. Kansi on "sarjakuvamainen", ehkä hitusen naiivi (minä kyllä pidän pidän tuosta kannesta eli naiivi ei edusta tässä yhteydessä mitään negatiivista), mutta kun olet lukenut kirjan, ymmärrät sen (kansikuvan) symboliikan täysin (ja jos et ymmärrä, et kyllä ymmärtänyt kirjaakaan).

Myös kirjavinkeissä on kirjasta kirjoitettu.

Aion ehdottomasti lukea Salorantaa jatkossakin. Salorannan teoksiin voi tutustua mm. Kuoriaiskirjojen sivulla. Joitakin Salorannan novelleja pääsee lukemaan Ursin (Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio) sivuillta.

Saata minut sinne, missä sieluni saa rauhan

Mia Vänskä: Saattaja
Atena 2011
S. 308


Kirjailija usein jakaa kiitoksia kirjansa alussa tai lopussa. 

Minä näin lukijan ominaisuudessa haluan alkuun jakaa kiitokseni Annikalle (Rakkaudesta kirjoihin), jonka ansiosta tämän kirjan sain lukea.

Kiitos siis, ystävä, kun lahjoit(it) minulle tämän kirjan - lukukokemus oli antoisa ja sopi hyvin tähän hetkeen!

Liljan elämä muljahtaa raiteiltaan, kun hän löytää aviomiehensä pedissä toisen naisen kanssa. Se on viimeinen niitti: Lilja nostaa kytkintä ja lopulta palaa takaisin lapsuutensa kotitaloon. Virhe.

Saattaja on juoneltaan melko klassinen kauhugenren tarina. Tuli mieleeni jotkin kauhuelokuvat, joita olen katsonut. Useissa tällaisissa ns. tuonpuoleistarinoissa on tiettyjä samankaltaisuuksia ja tunnistin ne tässäkin kirjasta.

Koin olevani elokuvissa lukiessani tätä kirjaa. Se on hyvä merkki. Vänskä osaa maalata maisemat ja henkilöt, tehdä niistä kuvat lukijalle. Hän (Vänskä) ei myöskään sorru liikaan selittelyyn ja puhkianalysointiin, vaan luottaa siihen, että lukija osaa itsekin.

Kirja pysyy mielenkiintoisena alusta loppuun. Tylsiä suvantokohtia ei tule. Sellaiset tuntuvat olevan (yli)pitkien kirjojen ongelma. Ajatellaan, että pidemmässä kirjassa päästään lähemmäs henkilöhahmoja, tullaan tutummaksi.  Noh, Vänskä osaa kyllä tuoda henkilöt lähelle ilman viidensadan sivun jaaritteluja.

Pidin Saattajasta kovasti. Ajoittain jopa hieman jännitti, ei paljon mutta pientä kihelmöintiä tunsin aivolohkossani hetken aikaa. Vänskä ei tosin edes yrittänyt pitää lukijaa jännityksessä, vaan katkaisi sen (jännityksen) melko nopeasti. Kauhua kirjassa edustavat lähinnä jo aiemmin mainitsemani piirteet.

Sitten nipotusosuus. Vänskä korvaa hän-pronominin todella usein viittaamalla henkilöön "tämänä". "Tämän" käyttämiselle ei usein ollut mitään perustetta, vaan monesti "hän" olisi ollut sopiva muoto. Runsaan "tämän" viljelemisen olisi voinut myös joissakin tapauksissa korvata erilaisella lauserakenteella. Nipotan tästä siksi, koska "tämä" esiintyi kirjassa sen verran usein, että se tosiaan alkoi häiritä lukemista.

"Liljan lähdettyä Jokesta ei ollut kuulunut muutamaan viikkoon mitään. Kun Jokke oli tajunnut, ettei hän aikonutkaan palata heti, tämä oli alkanut soitella ja ja ruvennut ilkeäksi."

"Tämä" viittaa Liljaan, mutta ei Lilja ryhtynyt ilkeäksi saati alkanut kenellekään soitella.


Loppufiilis: kannatti lukea. Saattaja on helppo- ja nopealukuinen, ja kirjan pariin palasi aina mielellään. Voisin kuvitella lukevani lisääkin Vänskää.

Kirjan kannelle haluan antaa kunniamaininnan. Se on karmaisevan ihastuttava ja kuvaa kirjaakin erinomaisesti. En löytänyt mainintaa kannen tekijästä.

~~~

Kirjan on lisäkseni lukenut luonnollisesti Annika. Hän valottaa arviossaan hieman enemmän kirjan sisältöä (ei mitään juonipaljastuksia kuitenkaan), joten kannattaa vilkaista.

Yhdyn myös Emilien (Le Masque Rouge) mietteisiin kirjasta.  Oikeastaan koin kirjan melko samalla tavoin kuin hän. Saattaja päättyi niin, että jatko-osa voisi olla mahdollinen. Itse en tosin tiedä kiinnostaisiko minua enää jatkoa lukea.

Morre (Morren maailma) ei ollut yhtä vaikuttunut kirjasta ja kiinnitti huomiota joidenkin tapausten kliseisyyteen. Huomiot ovat perusteltuja ja voisin yhtyä niihin(kin). Tosin minua ne eivät häirinneet oikeastaan ollenkaan lukemisen aikana.

Myös Villasukka (kirjahyllyssä) oli kiinnittänyt huomiota kliseisyyteen ja teemojen runsauteen.

~~~

Osallistun tällä kirjalla kiinteistöhaasteeseen. Liljan lapsuudenkodilla on suuri merkitys tässä kirjassa.

Zombieinvaasion tullessa

Robert Kirkman, Tony Moore: The Walking Dead vol. 1
Days Gone Bye
Image Comics 2001

Moni on varmaan kuullut, ellei jopa nähnytkin, tv-sarjasta Walking Dead. Itse olen seurannut sarjaa alusta lähtien ja odotan innolla lisää.

Kirjavinkeistä bongasin samannimisen sarjakuvan ja innostuin: pakkohan se oli saada! Siinä samalla opin - kiitos jälleen Kirjavinkkien - että kyseinen tv-sarja perustuu sarjakuvaan. Ei siis toisinpäin niin kuin ensin olin luulemassa.

Koska olen katsonut Walking Deadista kaikki ilmestyneet jaksot, on hieman hankala olla objektiivinen tälle sarjakuvalle. Luonnollisesti näet vertasin sarjakuvaa lukiessani sitä koko ajan tv-sarjaan.

Tv-sarja on melko uskollinen sarjakuvalle, vaikka muutamia eroavaisuuksia löytyy. Eroavaisuudet katson tv-sarjan hyväksi, sillä ne tekevät sarjasta syvemmän. Sarjakuvaa lukiessa ei syntynyt samanlaisia jännitteitä ihmisten välille kuin tv-sarjassa.

Kaikkihan saa alkunsa siitä, kun zombiet ilmaantuvat ihmisten keskuuteen. Syytä invaasiolle ei tiedetä eikä sen pohtiminen ainakaan toistaiseksi ole keskeinen osa sarjakuvaa: zombiet vain tulivat.

Keskiössä on poliisi-Rick, joka herää sairaalasta. Hän on ollut koomassa tullessaan ammutuksi työtehtävää suorittaessaan.

Autioitunut sairaala kummastuttaa häntä. Tosin hän saa pian huomata, ettei sairaala olekaan ihan autio.

Rick on huolissaan perheestään ja olettaa heidän lähteneen pakoon lähimpään suureen kaupunkiin, Atlantaan, vanhemmilleen. Elleivät ole jo kuolleet. Sinne suuntaa myös Rick.

Jos en olisi katsonut tv-sarjaa, en olisi ehkä saanut tästä sarjiksesta pahemmin mitään irti. Nyt saatoin kuvitella henkilöhahmot syvemmiksi ja muutenkin tuntui, että tunsin heidät ennestään.

Pidin kuitenkin kovasti tästä sarjakuvasta ja aion lukea muutkin osat. Ihan vain verestääkseni muistia sarjan suhteen. Tv-sarja on pyörinyt jo sen verran kauan, että kevyt kertaus alun tapahtumiin ei ole ollenkaan pahitteeksi. Samalla voin bongailla muita eroavaisuuksia.

Sarjakuva on kauttaaltaan mustavalkoinen, mikä on ihan ok. Piirrokset ovat hyviä, mutta eivät mitenkään mieleenjääviä - osa (henkilöistä) jopa naiivistisella tavalla rumia.

Minulla oli lisäksi ongelmia erottaa joitakin hahmoja toisistaan: tunnistaminen pitikin ajoittain tehdä vaatteiden perusteella.

Niille, jotka luulevat että zombietarinat ovat aina silkkaa väkivaltaa, suolenpätkien mussuttamista ja verilammikoita , sanoisin että Walking Dead ei kuulu tähän kategoriaan. Tässä on ihan juonikin ja lähtökohta on kuvata sitä, miten selviytyä zombieinvaasion tullessa, ja miten se vaikuttaa ihmisiin ja heidän välisiin suhteisiinsa.

Heräämisiä kuolleista

K.A John: Wake Wood
Hammer 2011
S. 304

Tämä kirja lähti kirjastosta mukaan ihan puhtaasti kannen perusteella. Kirja jökötti kirjaston uutuudet -esittelyhyllyssä ja hyökkäsi heti silmilleni.

En ole lukenut kauhukirjallisuutta aikoihin, vaikka genrestä pidänkin.

Louise ja Patrick menettävät pienen Alice-tyttösensä kauheassa onnettomuudessa: koira raatelee hänet. Suru on sanoinkuvaamaton ja Patrickin mielestä parasta olisi muuttaa ihan muualle ja aloittaa uusi elämä.

Uutta elämää lähdetään metsästämään pienestä kyläpahasesta keskeltä ei mitään. Kylän nimi on Wake Wood. Kylässä tuntuu tapahtuvan outoja ja kyläläset itsekin vaikuttavat hieman oudoilta.

Ihan kiehtova asetelema, mutta kuinkahan monta kertaa tämä on jo nähty. Tuntuu olevan lähes joka toisen kauhuleffan perusraami, kirjoista en tiedä.

Äkkiseltään tuli mieleeni Kingin Pet Sematary, jonka kummallinen kirjoitusmuoto alkoi taas häiritä. Oli pakko googlettaa ja vihdoin ja viimein sain mielenrauhan kirjoitusasun suhteen. Olisi pitänyt tehdä tämä jo vuosisata sitten!

Nyt kun olen kritisoinut alkuasetelman kliseisyytä, voin heti perään sanoa, että se toimii. Luin tätä kirjaa kuin olisin katsonut elokuvaa: näin kylän mielessäni, sitä reunustavat metsät, hiljaisen keskustan, verkkaisen uneliaisuuden.

Ja aistin kylän erikoisen tunnelman. Tunnelman aisti myös Louis, joka ei millään ole päästä ohi surustaan. Patrickilla asiat ovat hieman paremmin, sillä hän toimii paikallisen eläinlääkärin partnerina ja hommia riittää ihan kivasti.

Louis sen sijaan on upota suruunsa. Siksi hän ei mietikään kahta kertaa, kun saa selville että kuollut on mahdollista herättää. Mutta vain kolmeksi päiväksi eikä yhtään pidemmäksi aikaa. Muitakin ehtoja on, ja Louise ja Patrick lupautuvat sokeasti niitä noudattamaan, kunhan vain saavat vielä nähdä ja hyvästellä tyttärensä.

Vaan minkä virheen he tekevätkään valehdellessaan kohtalokkaasta asiasta kyläläisille. Alice herää, kyllä. Mutta hän ei halua palata takaisin kuolleeksi.

Wake Wood on mukava ja menevä välipalakirja. Sen lukaisee nopeasti, sillä kieli on helppoa ja sutjakkaa lukea. Tuli ihan mieleeni, että tässäpä olisi oiva kirja sellaiselle, joka haluaa verestää englanninlukutaitoaan.

Vaikka kirja ei onnistunut minua kovin säikyttelemään, se heitti kuitenkin verkot päälleni: luin kirjaa ahmimalla tyyliin vielä yksi luku. No yksi vielä.

Tein huvikseni haun Cdon.comiin kyseisestä kirjasta. Kirjaa en löytänyt (hakutoiminto on hieman nihkeä ainakin kirjojen osalta), mutta kappas vain - elokuvan kylläkin! Enpä tiennyt, että tästä on elokuvakin tehty. Vai onkohan toiste päin: elokuvan pohjalta tehty kirja?

Kirjan kustantaja Hammerfilms.com viittaisi siihen, että elokuvien pohjalta tuotetaan kirjoja. En nyt jaksa perehtyä asiaan sen paremmin, koska muuten voi tulla kiire (vieraat tulossa aamusella, pitää mennä vastaan).

Sen verran on pakko sanoa, että elokuva ei nyt kiinnosta minua kirjan luettuani. Minusta näet tuntuu, että olen nähnyt jo kyseisen elokuvan: niin elävästi tuli kirja liki.

Täytyykin jatkossa lukea enempikin näitä Hammerin kirjoja - oli virkistävää lukea kauhua vaihteeksi!