 |
| Kirjan kansi: Timo Mänttäri |
Tammi 2013
S. 268
Arvostelukappale
Mitä tapahtuu, kun karjalainen moottoriturpa ja varsinaissuomalainen sanojaan säästeliäästi käyttävä maajussi kohtaavat? No sehän on rakkautta ensisilmäyksellä, mutta täytyyhän sen (rakkauden) kestävyyttä koetella.
Suulas Aino pakkaa laukkunsa ja hurauttaa idästä maan halki länsirannikolle, jossa maajussi nimeltään Jussi häntä odottaa tiluksillaan.
Koeaika on kuukausi ja siinä ajassa olisi tarkoitus selvittää onko Ainosta asumaan maatilalle - ja kestääkö rakkaus "kulttuurierot".
Sillä niitä eroavaisuuksia on, niitä on paljon. Niistä syntyy hauska soppa, joka ajoittain meinaa kiehahtaa ylikin. Itse asiassa jo ihan ensimmäisinä päivinä. Ei ole kaukana, että Aino hyppää autoonsa ja kaasuttaa tiehensä.
Rakkautta ei pariskunnalta puutu, mutta talon muut asukkaat ovat Ainon silmissä vähintäänkin outoja kummallisessa hiljaisuudessaan ja eleettömyydessään. Maatilalla nimittäin asuu Jussin lisäksi hänen isänsä Unto, pikkuveli Jaakko ja Erkki-setä.
Perhe pitää sisällään salaisuuksia, joita Jussi ei ole katsonut aiheelliseksi kertoa Ainolle. Niinpä jopa kääretorttu voi saada aikaan draaman.
- Eiks kukaan tykkää kääretortusta? Tää on ihan hyvää.
Todellisuudessa en mieti tykkääkö kukaan tortusta, vaan mietin, että eikö kenelläkään täällä ole mitään tapoja. Eikö kukaan tajua, että tilanne on minulle jollain lailla nolo, jos olen hyvää hyvyyttäni tuonut kahvipöytään tortun ja kukaan ei ota sitä? Eikö kukaan voi uhrautua sen vertaa, että söisi palan torttua tai edes selittäisi miksei syö. Jussi? Joku?
Kirja on kirjoitettu Ainon näkökulmasta, ja Aino onkin hauska ja rempseä kertoja. Hirnuin monta kertaa ääneen etenkin Ainon ajatuksille. Joskus jopa niin äänekkäästi, että piti selittää miehelle, että olen ihan kunnossa ja kaikki on ok. Aikani hirnahdeltua - joskus meni muutamakin minuutti - saatoin taas jatkaa lukemista.
Se (Erkki) päästää jopa ääneen, jota täällä päin varmaan kutsutaan naurahdukseksi. Meillä päin se tulkittaisiin niin, että äijä meinaa tukehtua.
En yleensä innostu puhekielisistä kirjoista, mutta tässä se (puhekielisyys) ei häirinnyt lainkaan. Murteella kirjoitettuja dialogeja suorastaan odotin, vaikka sattuneesta syystä nuo dialogit jäivät yleensä melko lyhyiksi.
Mieleni tekee seuraavaksi avata keskustelu repliikillä "No miten Erkki, ootko pillua saanu?" Minun tekee mieli kiusata sitä, saada siitä jotain reaktiota irti. Sama vaikka suuttuisi, kunhan reagoisi jotenkin.
- Ootsie Erkki ollu ikinä naimisissa, kuulen ääneni kysyvän.
...
- En.
Avioliittosimulaattoriin en olisi sen nimen takia tarttunut, mutta luettuani Mari A:n mietteet kirjasta, kiinnostuin kovasti. Minulla itselläni ei murretaustaa ole, koska olen Helsingissä syntynyt ja suurimman osan elämästäni siellä asunut.
Suomessa en ole muualla asunut kuin PK-seudulla, mutta olen kyllä matkustellut melko paljon Suomea ristiinrastiin eli tiedän, että kehä kolmosen ulkopuolella on elämää. Lapsuuden kesätkin tuli vietettyä mökkeillen erään maatilan tiluksilla. Heinää olen laittanut seipäälle ja jopa lypsänyt (tai siis yrittänyt lypsää) lehmää jne.
Kirjasta löytyy syvempiäkin teemoja, jopa "perhedraama", pinnan alta. Nieminen säilyttää kuitenkin kepeän tunnelman kirjan läpi. Minuun tämä kirja tosiaan kolahti, se oli tietyllä tavalla nostalginenkin, vaikken asiaa osaa sen paremmin selittää. Opin jopa muutaman asian - lehmiin liittyen - tästä kirjasta.
Toivon kovasti, ettei tämä jää Veera Niemisen ainoaksi kirjaksi. Lukisin mieluusti lisääkin häneltä - tämänkin kirjan lukemista olisin voinut vielä jatkaa, elleivät sivut olisi loppuneet kesken.
Tekee mieleni pystyttää saarnastuoli tuvan nurkkaan, kutsua kaikki paikalle ja puhua tälle kansalle jotain järkeä. Mutta koska pelkkä kääretorttu riitti horjuttamaan tämän perheen tasapainoa, minun on annettava niiden tasaantua vähän aikaa.
