Sana sanaa vastaan

Tiffany D. Jacksonin romaanista Grown tuli aika vahvat rkelly-vibat. Jackson mainitseekin romaanin lopussa (Author’s note -osiossa) R. Kellyn, mutta painottaa ettei teos käsittele häntä (Kellyä) eikä edes varsinaisesti romaanissa esiintyvää Korey Fieldsiä, joka on suuren yleisön rakastama ja ihailema R&B-tähti.

Aivan kirjan alussa selviää, että musabisneksen valovoimainen artisti Korey Fields on kuollut. Se ei oikeastaan ole oleellista eikä edes se, miksi ja miten Korey kuolee. Oleellista on, mitä tekemistä 17-vuotiaalla Enchanted Jonesilla on lähes kolmekymppisen Koreyn kanssa.

Tai pikemminkin: mitä tekemistä Koreylla on nuoren Enchantedin kanssa.

No musiikki tietysti (ainakin kulissina): Enchantedilla on lumoava ääni. Kokeillessaan onneaan laulukilpailussa Enchanted törmää ensimmäistä kertaa ihailemaansa Korey Fieldsiin. Korey vaikuttuu Enchantedin esityksestä ja ilmoittaa halukkuutensa tukea tätä laulu-uran aloittamisessa.

Enchantedin vanhemmat ovat epäluuloisia, mutta tiukoin ehdoin sallivat tyttärensä ja Koreyn ”yhteistyön”. Jos on lukenut rkellynsä, voi aavistella mitä tuleman pitää.

Välihuomio: vaikka kirjan alussa on sisältövaroitus, ei kirjassa kuvailla mainittuja aiheita erityisen tarkasti. Toki jos on teemoille (maininnoille raiskauksesta, hyväksikäytöstä, opioidien väärinkäytöstä jne.) herkkä, kannattaa harkita onko kirja sopivaa luettavaa. Ainakin Briteissä kirja on suunnattu nuorille aikuisille, joten ehkä siksi on koettu aiheelliseksi ympätä teokseen sisältövaroitus.

Jackson kuvaa taiten nuoren Enchantedin vilpitöntä ihastumista ja lankeamista kuuluisan Koreyn pauloihin. Englannin kielessä tälle on termi: grooming.

Korey on taitava hurmaamaan myös Enchantedin vanhemmat, jotka tosin alkavat aika pian epäillä, ettei kaikki ole hyvin.

On eräittäin häiritsevää, ettei Koreyn tekemisiin puututa. Jopa viranomaistaho vähättelee asioita tai lakaisee ne kokonaan pois. Koreyta vastaan nostetut syytteet hyväksikäytöstä sovitellaan tai ne raukeavat tai niitä ei edes esitetä.

Koskapa... miten saada oikeutta, kun asetelma on tavistyttönen vs. julkkisstaraMIES? Tokihan miehen sana on uskottavampi ja hyväksikäytetyt tyttöset vain onnenonkijoita, jotka yrittävät hyötyä rikkaasta tähdestä. Plus jos satut vielä olemaan tummaihoinen tyttö/nainen, laskee uskottavuus pakkasen puolelle. Joten miksi edes vaivautua?

Grown on vetävä ja napakka lyhyine otsikoituine lukuineen ja avaa tärkeän aiheen tarinan muotoon.


Tiffany D. Jackson: Grown (suom. nimellä Rajaton)
Katherine Tegen Books, 2020
s. 371

 

Edit 23.5. klo. 17:16

Unohtui Helmet-lukuhaaste! Sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon. Olen lukenut groomingista useita teoksia (esim. Girl A) sekä uutisia ja artikkeleita.

Fantastinen Kalmanperho!

Tartun harvoin nuortenkirjallisuuteen, koska oletuksenani on, etten kuulu kohderyhmään. Niin kuin en varsinaisesti kuulukaan.

Ulpu-Maria Lehtisen nuoremmille lukijoille suunnatusta romaanista Kalmanperhon kutsu kuulin ensimmäisen kerran kirjabloggaajatapahtumassa, joka pidettiin S&S:n tiloissa 12.10.

Osallistun kirjabloggaajien tapaamisiin Suomessa käydessäni, jos satun olemaan huudeilla. On aina ilo tavata toisia kirjaihmisiä (iloinen vilkutus teille, jotka olitte paikalla!) ja nyt bonuksena vielä kolme kirjailijaa: jo mainitun Ulpu-Maria Lehtisen lisäksi paikalla oli Susanna Hast (Ruumis/Huoneet) ja Raisa Omaheimo (Ratkaisuja läskeille).

Kirjailijat järjestyksessä vasemmalta: Raisa Omaheimo, Susanna Hast ja Ulpu-Maria Lehtinen

Kiinnostuin kaikkien kirjoista (jotka tilaisuudessa myös saimme, siitä iso kiitos!), mutta ensimmäisenä lukuun päätyi Lehtisen Kalmaperhon kutsun, joka on trilogian avausosa.

Itse asiassa aikeeni ei välttämättä edes ollut lukea kys. kirjaa, vaan ajattelin antaa sen siskontytölle, joka ainakin iältään on kohderyhmää. Aloin kuitenkin selailla kirjaa ja lukea sitä sitten alusta ja hupsista jäinkin melko pian koukkuun ja luin koko kirjan.

14-vuotias Lilja ja hänen isoveljensä Joonatan muuttavat mummonsa luokse maalle. Sisarusten äiti on häipynyt kuvioista jo aiemmin ja nyt isällä on uusi vaimo ja vastasyntynyt vauva eikä kaupunkiasunnossa ole oikein tilaa kaikille.

Sisarukset eivät ole muutosta järin innoissaan, mutta rempseä ja sosiaalinen Joonatan löytää pian uusia ystäviä. Hiljaisemmalle Liljalle se on vaikeampaa, mutta onneksi veljen imussa saa maistaa hieman suosiota.

Lilja kokee kuitenkin jäävänsä valovoimaisen veljensä varjoon, olevansa vain "se Joonatanin sisko", jonka nimeä ei tarvitse sanoa tai edes muistaa.

Lehtinen kuvailee mielestäni tarkasti ja taiten sisarusten välisiä suhteita ja ongelmia, joita muun muassa erilaiset temperamentit voivat aiheuttaa (juuri tuo sisaruussuhteen kuvaus resonoi minussa voimakkaasti). Miten ristiriitaisia tunteita ne voivat herättää molemmissa sisaruksissa.

Seesteinen maalaiselo muuttuu, kun Joonatan alkaa käyttäytyä omituisesti ja yölliset painajaiset alkavat riivata häntä. Muutos aina eloisan Joonatanin käytöksessä on niin suuri, ettei Lilja voi olla sitä huomaamatta.

Koulumatkalla Lilja huomaa Joonatanin synkistä piirroksista tutun perhosen ja lähtee seuraamaan sitä päätyen aivan toisenlaiseen maailmaan. Mitä ihmettä oikein tapahtuu ja miten päästä takaisin kotiin?

Kirjan alun arkisuus muuttuu vaivihkaa maagiseksi kunnes kääntyy fantasiaksi. Uudessa maailmassa on aivan omanlaisena järjestys ja miljöö.

Takakannesta:

Lilja joutuu keskelle mysteeriä, joka hänen on ratkaistava - apunaan temperamenttinen kauppiaan tytär Aurelia, parantaja Jiro ja arvoituksellinen Roland.

Ja voi hiisi, miten kiinnostavaa! Minulle fantasia kirjallisuusgenrenä on yhä melko tuore, koska en sitä juuri lue. Ehkä siksi (tai mistäs tedän vaikka muutenkin) koin kirjan raikkaana ja yllätyksellisenä. Vaikka kirja on luokiteltu nuortenkirjaksi, en näe syytä miksei tällainen elähtäneempikin lukija voisi siitä nauttia.

Tarina etenee reilulla tempolla, aika juonikkaasti, mutta silti on aikaa ajatuksille ja huomioille. Koko ajan tapahtuu jollakin tasolla jotain eli voisin kuvitella, ettei nuoremmankaan lukijan mielenkiinto hevin herpaannu.

Kirjan viimeisen sivun käännettyäni aloin heti odottaa seuraavaa osaa. Se ilmeisesti julkaistaan ensi vuonna, joten hetki pitää odotella. Miten tässä nyt malttaa!

Tällaista olisin mielelläni muuten lukenut omassakin lapsuudessani/nuoruudessani, vaan enpä muista että olisi vastaavia ollut tarjolla. Lukenut olen kuitenkin lapsesta lähtien, mutta silloinkaan en muista varsinaista fantasiaa lukeneeni, koska sitä ei tainnut suomen kielellä olla juuri tarjolla.

Mainio teos, jonka annan siskontytölle vuolaiden kehujen saattelemana muutaman päivän päästä!

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
S&S, 2022
s. 509

Viime aikojen lukemiset maapähkinänkuoressa

 Mitäs sitä on luettu viime aikoina? 

On luettu muun muassa Olga Tokarczukilta Drive Your Plow Over the Bones of the Dead (suom. Aja aurasi vainajain luitten yli). Kirjailija oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta en ollut tarttunut hänen kirjoihinsa, koska olin ennakkoluuloinen. Tuulevin rohkaisemana (kiitos, kannatti!) tartuin kuitenkin aurauskirjaan ja voi että miten pidin. Paitsi kirjan brittikannesta, joka osoittaa (valitse sopiva vaihtoehto)

suurta mielikuvituksen köyhyyttä (toisin kuin tarina!).
resurssipulaa.
henkistä laiskuutta.
jotain sellaista taiteellisuutta, johon en pääse käsiksi.

Kyllä kirja ansaitsisi kunnon kannen. Katsokaa nyt tätä ranskalaista kantta. 

 

Voi että! Voisin ottaa kirjan lukuun ihan pelkän kannen perusteella. Tuo brittiversio on jäänyt aikoinaan lainaamatta osin vain sen mitäänsanomatton kannen takia. Takakansikin on liian täyteen ahdettu: olisin keventänyt ilmettä tyhjillä rivivaihdoilla. Nyt on koko teksti pötkössä hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Mutta siis kirja itsessään on oikea helmi, josta en jaksa kirjoittaa koska... eeh, en vain jaksa.

Haluan kuitenkin mainita kirjan, koska se on HELMI. Kirjasta on blogannut muun muassa Luettua elämää -blogin Elina, kannattaa lukea hänen kirjoituksensa. Ja sen jälkeen itse kirja. 

 

Entäs muuta?

On katsottu kirjoja. Muun muassa Shaun Tanin silmiä hiveleviä taideromaaneja. Toisessa pihtaillaan sanoja (Cicada) ja toisessa ne on jätetty kokonaan pois (The Arrival). Koska miksipä sanoa mitään, jos voi sanomattakin ymmärtää. Lukijalle jää suuri vapaus päättää, mitä ja miten ymmärtää. Mahtavaa.

 Lämmin suositus kaikille taiteen ja mielikuvituksen ystäville! Nämä pari hassua kuvaa eivät tee oikeutta kirjoille. Näiden kirjojen "lukeminen" (tai tulkitseminen) on kuin kävisi taidenäyttelyssä.

Lastenkirja: Herra Lemu

 Rajoitettu liikkuminen on saanut minut tutustumaan läheisemmin omien kirjahyllyjeni ja -kasojeni tarjontaan. Rutiinien muuttuminen on muuttanut myös lukufiiliksiä.

Jokin aika sitten (olen jäljessä näiden kirjabloggausten kanssa) kaipasin jotain todella simppeliä ja helppoa luettavaa. Sellaista, ettei tarvtise liikoja ajatella. Niinpä lukaisin jo kauan hyllyssäni maanneen David Walliamsin lastenkirjan Mr Stink (suomennettu nimellä Herra Lemu).

David Walliams on minulle ennestään tuttu lähinnä Britain’s Got Talent -ohjelmasta, jota en ole katsonut vuosikausiin (meillä kotona ei ole televisiokanavia: on Amazon Prime ja Netflix). Walliams on luonnollisesti täällä erittäin tunnettu persoona, joten kaikki jotka eivät asu tynnyrissä, ovat varmasti hänestä kuulleet.

Mr Stinkin ostin joskus ihan vain uteliaisuudesta Walliamsin tuotantoa kohtaan, mutta koska en yleisesti ottaen jaksa lukea lapsille tai nuorille suunnattua kirjallisuutta kävi klassisesti niin, että kirja hautautui hyllyyn. Kirjan pohjalta on tehty elokuva, josta olen katsonut pätkän sillä kirja tuntui osin tutulta ja muistan jonkin joulupyhän, kun hetken aikaa elokuvaa katsoin.

Mutta jos nyt siihen kirjaan.

Chloe on 12-vuotias tyttönen, jolla ei mene järin hyvin: kotona äiti huomioi lähinnä lahjakasta pikkusiskoa ja nalkuttaa muille. Isä on nähtävästi tossukka, joka ei ota kantaa mihinkään.

Koulussa taas kiusataan, koska Chloe ei istu muottiin. Hän on hieman pulleakin, mikä on tietenkin syy syrjiä. Vähän kliseinen ja tavanomainen asetelma, mutta varmaan lapset kokevat tällaiset asiat eri tavalla. Kirja on kuitenkin suunnattu yli 9-vuotilaille, joten asioita on käsiteltävä sen mukaisesti.

Chloe tutustuu kodittomaan haisevaan mieheen, Mr Stinkiin eli herra Lemuun. He ystävystyvät ja hyväsydäminen Chloe haluaa auttaa miestä. Niinpä hän kutsuu miehen perheen puutarhavajaan asumaan: vanhemmiltaan salaa tietysti.

Mr Stink on joutuisasti etenevä ja helppolukuinen romaani, jonka lempeä ote ja hassu huumori varmasti tehoaa lapsiin. Itse en oikein jaksanut nauraa esimerkiksi jäniksenpapanakorvatulpille, mutta Chloen sisaren älyvapaan täysi kalenteri sai hirnahtamaan. Hienosti liioiteltu.

Kulmiani kohottelin vihjailulle, että on osin kiusatun oma syy että häntä kiusataan, koska hän antaa kohdella itseään niin. Lapset (ja ihmiset yleisesti ottaen) voivat olla uskomattoman julmia ja itsensä puolustaminen saattaa vain lietsoa kiusaamista. Ei kai kukaan tosiaan kuvittele, että kiusaaminen loppuu, jos kiusattu sanoo että eläpä nyt, tulee paha mieli kun olet niin ilkeä. Tähän silmienpyöritysemoji.

Toisaalta myöhemmin kirjassa Chloe puolustaa Mr Stinkiä, joka menee sanattomaksi ilkeyden edellä. Että kenties halutaan viestiä, ettei itsensä puolustaminen ole aina niin helppoa. Mutta eipä se silti kiusaamista oikeuta, joten mautonta kohdistaa katse kiusattuun ja etsiä syitä hänen toimintatavoistaan. Valitettavan yleistä kyllä tuntuu olevan, että kiusaamistilanteissa syynätään nimenomaan kiusattua sen sijaan että käännettäisiin katse kiusaajiin ja ja alettaisiin purkaa tilannetta siltä suunnalta.

Mutta joo, sain kirjalta mitä hain eli ajatukset muualle.


Kirjan tiedot:

David Walliams: Mr Stink
HarperCollins 2009
kuvitus Quentin Blake
s. 268
kirja on suomennettu nimellä Herra Lemu

~~~

Ylin kuva on eilisen lenkkini varrelta. Täällä on kevät edennyt kohisten ja t-paitakelejä pitelee. Tälle päivälle on luvattu 22 astetta.

Kun äiti tekee itsemurhan

Luin viime vuonna vain 14 kirjaa suomeksi (kaiken kaikkiaan luin 75 kirjaa: kooste on tekeillä ja julkaisen sen kunhan saan valmiiksi). Määrä nähtävästi vähenee vuosi vuosi vuodelta enkä tee muuta kuin kauhistele asiaa blogissani. Ehkä olisi aika tehdä jotain muutakin. Esimerkiksi lukea enemmän suomen kielellä eikä vain jeesustella kun en.

Joten aloin lukea suomenkielisiä kirjoja, koska niitä hyllyssäni kerran on. Suomenkielisten kirjojen puute ei siis ole syy lukemattomuuteeni.

Roudasin viime kesänä Suomesta (minulla on siellä edelleen ”kirjastojäänne”) Kyoko Morin romaanin Shizukon tytär, jonka olen ostanut noin sata vuotta sitten, mutta se on jäänyt lukematta.

Kobe 1969

Yuki on Shizukon tytär. Äidin ja tyttären suhde on läheinen, sen sijaan perheen mies ja isä on etäinen ja paljon poissa. Miestä pitää kiireisenä niin työ kuin toinen nainenkin. Mitä tapahtui miehen ja vaimon väliselle rakkaudelle, kun sitä selkeästi joskus oli? Ehkä se vain kuoli ja niin sitten kuolee Shizukokin – oman käden kautta.

Äidin kuolema on käännekohta Yukin elämässä. Aiemmin iloinen ja puhelias tyttö muuttuu hiljaiseksi ja juroksi. Isästä ei ole mitään tukea äidin kuoleman käsittelyssä, päinvastoin. Ne, jotka voisivat Yukia ymmärtää ja auttaa, ovat tavoittamattomissa - eivät varsinaisesti omasta tahdostaan, vaan isän.

Shizukon tytär kuvaa Yukin varttumista lapsesta nuoreksi naiseksi varsin rakkaudettomassa ympäristössä. Yuki ei koskaan lakkaa olemasta äitinsä tytär, Shizuko on läsnä vaikka onkin poissa.

Kirjan yleistunnelma on herkän melankolinen, mutta mahtuu siihen nauruakin. Ja toivoa. Yuki on päättäväinen ja ottaa lopulta elämänsä ohjat omiin käsiinsä ainoalla tavalla, joka on mahdollista.

Kirjan rakenne on kohtausmainen. Kukin luku on kuin oma pieni tarinansa ja ajassa harpotaan eteenpäin joskus suurinkin askelin, mutta kokonaisuus säilyy ehyenä. Jotkin kirjan luvuista ovat ilmestyneet itsenäisinä novelleina eri julkaisuissa. Idea kirjan kirjoittamisesta syntyikin nimenomaan novellin kirjoittamisen myötä.

Shizukon tyttäressä on paljon samaa kuin Kyoko Morin omassa lapsuudessa: myös Kyokon äiti teki itsemurhan ja hän (Kyoko) varttui ankaran isänsä ja vihamielisen äitipuolensa kanssa.

Shizukon tytär on englanninkielisessä kirjamaailmassa luokiteltu teineille ja nuorille aikuisille sopivaksi. Onneksi en tiennyt asiaa alkaessani lukea kirjaa (suomenkielisessä painoksessa tämä ei tule ilmi), sillä nähtävästi minulla on ennakkoluuloja ns. young adult -kirjoja kohtaan. Varmasti ihan turhaan, kuten Shizukon tytär osoitti.

Mielipide selkokielellä: Pidin kovasti tästä pohjavireeltään melankolisesta romaanista, jossa on sekä herkkyyttä että vahvuutta.

Helmet-lukuhaaste: Shizukon tytär sopii haasteessa muun muassa kohtiin 14. Urheiluun liittyvä kirja, 25. Kirjassa ollaan saarella, 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva, 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos, 42. Kirjassa on isovanhempia.

Sijoittanen kirjan kohtaan 42, mutta pidätän oikeuden vaihtaa sen paikkaa myöhemmin.

Kyoko Mori: Shizukon tytär
Otava 1999
alkuper. Shizuko’s Daughter 1993
suomentanut Sirpa Kähkönen
s. 250

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumit lienevät lähes kaikille tuttuja jos ei muuten niin lapsuudesta. En muista lukeneeni muumikirjoja, mutta sen sijaan muutama mustavalkoinen sarjakuva on jäänyt mieleeni televisiossa pyörineiden muumipiirrettyjen lisäksi.

En varsinaisesti koskaan ollut erityinen muumifani, joten myönnän tarttuneeni Muumipapan urotöihin hieman ennakkoluuloisena.

Muumipapan urotöissä Muumipappa alkaa kirjoittaa nuoruusmuistelmiaan. Muistelmat hän lukee ääneen kuulijajoukolle, joka koostuu Muumipeikosta, Nuuskamuikkusesta ja Nipsusta.

Kirjassa selviää, että Muumipappa on löytölapsi, joka oli dumpattu Hemulin perustaman löytölasten kodin portaille. Muumipappa kuitenkin karkaa ja tapaa Fredriksonin, joka on rakentanut laivan. Suuret seikkailut odottavat, kunhan laiva ensin saadaan vesille ja saadaanhan se ja voi millä tavalla! Tässä vaiheessa tarinaan astuvat mukaan myös Hosuli ja Juksu, jotka lähtevät mukaan matkalle.

Ahkerat kuuntelijat kommentoivat tauoilla Muumipapan tarinaa ja esittävät lisäkysymyksiä omien intressiensä mukaan. Nipsua kiinnostaa erityisesti Hosulin osuus tarinassa kun taas Nuuskamuikkunen haluaisi Juksusta kerrottavan enemmän. Muumipappaa turhauttaa, koska hänhän on itse muistelmiensa päähenkilö. Näistä seuraa hauskoja dialogeja, joille hihittelin ääneen.

- Se kummitus on hyvä, sanoi Muumipeikko, joka oli vetänyt peiton korviinsa saakka. - Se pitää ottaa mukaan. Mutta kaikki ne surulliset tunteet ovat minusta vähän tarpeettomia. Niitä on niin pitkästi.
- Pitkästi? puuskahti isä loukkaantuneena. - Miten niin pitkästi? Muistelmissa kuuluu olla surullisia tunteita. Minä koin kriisin.
- Minkä? kysyi Nipsu.
- Minulla oli kamalaa, selitti Muumipappa vihaisena. - Ihan hirveää. Olin niin onneton että tuskin huomasinkaan, että olin rakentanut talon!
- Oliko siinä Juksun omenapuussa omenoita? kysyi Nuuskamuikkunen.
- Ei, isä tokaisi. Hän nousi ja sulki vahakantisen vihkon.

Oletko miettinyt miksi muumitalo on sen muotoinen kuin on? Minä en, mutta kirja antoi siihen vastauksen, ja nyt katson muumitaloa eri silmin. Minua ihastutti myös laivan nimeäminen: se kun Merenkuiskeesta tulikin Merenhuiske.

Kirja on jaettu kahdeksaan lukuun, jonka kunkin alussa on pieni tiivistelmä siitä, mitä luvussa tapahtuu. Mielikuvitukselliset tapahtumat toteutuivat yllättävilläkin tavoilla, osa ennalta-arvattavasti mikä ei tosin lukunautintoani häirinnyt. Kyllä, voin puhua nautinnosta. En olisi missään nimessä uskonut, että viehätyn näin kovasti muumikirjasta! Siis minä, joka olen pitänyt itseäni melko antimuumina.

Tove Janssonin herkullinen mielikuvitus ja ajoittain ilkikurinen huumori kuitenkin vetoavat minuun ja lämmittävät mieltäni. Kirjan lukeminen on kuin aaltojen hyväily iholla: se kutittaa ja silittää samaan aikaan. En ihmettele ollenkaan, että Muumit ovat niin suosittuja sekä pienten että vanhempienkin keskuudessa.

Tämä krjoitus liittyy Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen, jossa esitellään yksi kotimainen kaunokirjallinen teos jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Muumipapan urotyöt (alkuteos Muminpappans bravader) edustaa vuotta 1950. Kirjan ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1963. Tove Jansson on itse kuvittanut kirjan.

"Vapaus, erilaisuuden ymmärtäminen ja rakkaus ovat tärkeitä teemoja Tove Janssonin Muumipapan urotyöt -romaanissa" kerrotaan Ylen sivulla, jossa perustellaan kirjan valintaa vuoden 1950 kirjaksi. Jos minulta kysytään, valinta on oikein onnistunut. Sitä paitsi Kirja romutti ennakkoluuloni ja mikäpäs sen hienompaa, kun omat ennakkoluulot romuttuvat. Tuskin nimittäin olisin Muumipapan urotöitä lukenut ilman tätä hanketta.

Minimiete: Jääkaappilappuromaani

Alice Kuipers: Life on the Refrigerator door
Macmillan, 2007
S. 218
Kirja on suomennettu nimellä Terveisin äiti

Kirjan keskipiste on jääkaapin ovi, jossa äiti ja teini-ikäinen tytär käyvät keskustelua lappusin.

Äiti on työnarkomaani, jota ei pahemmin kotona näy. Claire-tyttären pitää kiireisenä koulu ja lapsenvahtina oleminen. Äidin ja tyttären aikataulut harvemmin kohtaavat, vaikka tapaamisia suunnitellaan jääkaapin ovessa.

Erään kerran äiti jättää viestin, joka saa Clairen sydämen hakkaamaan. Kaikki ei ole ihan kunnossa. Silti kummallakaan heistä ei ole aikaa mihinkään - tai siis toisilleen.

Kirja koostuu pelkästään viesteistä, ja on siksi nopealukuinen. Minua kiinnosti erityisesti, miten voi kirjoittaa romaanin tällaisella tyylillä: voiko se toimia ja koukuttaa? Voi se - siis toimia ja olla koukuttava. Kirja on luonnollisesti kärjistetty ja siksi epäuskottava, mutta toisaalta sen sanoma korostuu sen (kärjistämisen) ansiosta.

Vaikka kirja on nuorille suunnattu, sen voi vallan hyvin lukea hieman kypsemmässäkin iässä oleva ihminen. Mikään kielellinen taideteos se ei ole, mikä lienee selvää kun kyseessä on lappusille kirjoitetut viestit. Life on the Refrigerator Door on helposti lähestyttävä ja koskettavakin romaani, jota voi suositella vaikkapa vain vähän lukeville nuorille. Jospa se inspiroisi tarttumaan muihinkin kirjoihin.

Kirjan (britti)kannesta (ei ole mainittu tekijää) on pakko sanoa, että se ei todellakaan inspiroi kirjaan tarttumaan (säikähdin nähdessäni kannen ja meinasin juosta karkuun, kun kirjastovirkailija toi sen minulle, koska en löytänyt sitä itse hyllystä). Mahdolliset poikalukijat se ainakin varmaan karkottaa melko pian. Toisaalta kirja lienee enempi tytöille suunnattu, kun sen keskiössä on kuitenkin äidin ja tyttären välit. Mutta hei, pinkki kansi, jossa maitopullo! Jessus sentään.

Tutustuin tähän kirjaan Kristan blogissa (terkkuja!), kiitokset siis vinkistä! Blogeista löytää mainioita ja erilaisia kirjavinkkejä vähän joka lähtöön.

Lämminhenkinen tarina koko perheelle

Kirsti Ellilä: Johannes ja Jura
Karisto, 2013
S. 108
Kannen kuva ja muu kuvitus Loviisa Raussi

Entä jos kaikki dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon?

Ellilän luomassa maailmassa eivät ole. Yksi Jura-niminen on jäänyt elämään täyttäen vatsaansa ihmisten roskilla. Jura kulkee öisin välttääkseen hämmentämästä ihmisiä, vaikka tuskinpa sitä kukaan näkisi kuitenkaan: ihmiset ovat sokeita ja liian kiireisiä ehtiäkseen avata silmänsä (ja mielensä) kunnolla ja nähdä.

Lasten maailmassa on vielä tilaa mielikuvitukselle ja kyvylle nähdä. Yksinäinen Johannes ystävystyy Juran kanssa ja he alkavat viettää öitänsä yhdessä keräillen pulloja auttaakseen erästä perhettä, jossa raha on tiukilla.

Johannes ja Jura on satumainen ja unenomainen kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Ellilän kieli on selkeää ja soljuvaa, lapsille sopivaa. Aikuislukija näkee kirjassa hieman toiselaisiakin ulottuvuuksia kuin lapset. Olen aistivani hienovaraista arvostelua materialistista ja luontoa turmelevaa elämäntapaa kohtaan. En osaa sanoa näkeekö lapsi sitä tekstissä, mutta itse nyökyttelin päätäni Ellilän humoristiselle tyylille.

Johanneksella oli asiat hyvin. Hänen piti periaatteessa olla hyvin onnellinen poika. Hänellä oli isä ja äiti ja kaunis koti ja oma huone, jonka ikkunoihin ripustetuissa verhoissa oli värikkäitä helikoptereita. Hänellä oli käytössään uusimmat tietokonepelit ja hänen komeronsa olivat täynnä kiinnostavia leluja, kuten pattereilla toimivia lentäviä lautasia, jodlaavia marsilaisia...

Kiire kiire kiire. Vanhemmat eivät ehdi olla läsnä lapsilleen, eivät tajua että lapsi kaipaa vanhempiaan. Fyysisten perustarpeiden täyttäminen on vain osa vanhemmuutta. Kirja ei silti syyllistä. Tämä ei ole mikään saarnakirja, vaan kiehtova tarina lapsen kokemasta maailmasta lapsen silmin.

Jos minulla olisi lapsi, lukisin ehdottomasti tätä kirjaa hänelle iltasaduksi. Koska ei ole lapsia, luin kirjan itselleni iltasaduksi. Sen tunnelmaan oli lämmin ja lempeä uppoutua ja kansien sulkeuduttua nukahtaa levolliseen, toiveikkaaseen uneen.Tämä on koko perheen kirja: siis myös lapsettoman perheen.

Kirjan taianomainen kuvitus on Loviisa Raussin tekemä. Kuvitus käy vuoropuhelua tarinan kanssa: kuvien kohtaukset on vaivatta tunnistettavissa tarinasta ja tyyli on yhtenäinen. Tarina hivelee mieltä, kuvat silmää.

Kiehtova matka fantasiamaailmassa

Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia

Kirjan julkaisun aikaan Kirsti Ellilä ystävällisesti blogissaan lupasi jakaa tämän kirjan halukkaille. 

Kirjan olen saanut jo aikapäiviä sitten, mutta vasta nyt "ehdin" sen lukea. Lukujonossa on paljon kirjoja ja siksi uusien kirjojen lukeminen saattaa joskus kestää.

Tästä kirjasta on jo paljon kirjoitettu kirjablogeissa, joten en ryhdy juonta ruotimaan sen tarkemmin.

Keskityn mieluummin kertomaan siitä, mitä ajatuksia ja tunteita kirja minussa herätti.

Eksyneet näkevät unia on luokiteltu lastenkirjaksi, mutta heti alkuun on pakko todeta, että minusta kirja sopii aivan yhtä lailla aikuisille. Minä en lukiessani ajatellut lukevani lastenkirjaa, vaan taiten luotua tarinaa, joka sijoittuu fantasiamaailmaan.

Jos nyt välttämättä haluaa etsiä eroavaisuuksia aikuisten fantasiakirjoihin, niin kirjan pituus ja väkivallan, seksin, ylenmääräisen kieroilun ynnä muun roinan puuttuminen lienee selvä viite. Minä tosin näen sen (raakuuden puuttumisen) plussana.

Täsmennän vielä, että esiintyyhän tässäkin kirjassa julmuutta, mutta se tuodaan esille hienovaraisesti. Julmuus ja kärsimys näkyvät jopa luonnossa: kuinka linnunlaulu lakkaa ja puut lakastuvat.

Pidin kovasti kirjan luontoaspektista ja yleisesti ottaen sen miljööstä. Lukiessani kirjaa tunsin kuin olisin katsonut elokuvaa. Saatoin nähdä maisemien muuttuvan lukeissani sitä mukaa, kun matka eteni.

Jotkin kirjat koen paljon visuaalisempina kuin toiset: tämä kirja kuuluu ehdottomasti erittäin visuaalisiin lukukokemuksiin. En tiedä voiko tätä tajuta, mutta en osaa selittää paremmin.

Kirjan keskeinen teema on itsensä etsiminen. Itseä etsitään kodin ja muistojen kautta: mistä minä olen kotoisin, miksi en muista? Pidän Ellilän tyylistä kirjoittaa: kieli on kaunista, mutta konstailematonta.

Lisäksi havaitsin, että minusta oli ihana lukea kirjaa, jonka ilmapiiri kaikesta huolimatta on lempeä ja toiveikas. Kirjan loppu sai hymyn huulilleni, vaikka samaan aikaan vähän itketti - siis ilosta.


Kirsti Ellilän blogi: Kirjailijan häiriöklinikka 

Kirjan saa ainakin AdLibriksestä.