torstai 21. maaliskuuta 2019

Kohdusta, kuukautisista ja kivuista

Olen tietoinen endometrioosista, mutta minun ei ole tarvinnut ajatella sitä niin kuin ei oikeastaan mitään muutakaan naisen lisääntymiselimiin liittyvää. Kuukautiseni ovat mukavan niukat ja melko lailla huomaamattomat. Joskus esiintyy pieniä kramppeja, mutta ne ovat niin mitättömiä, etteivät oikeastaan ansaitsisi tulla edes mainituksi.

Abby Normanilla ei ole käynyt niin hyvä tuuri. Hänelle kuukautiset ovat tuottaneet päänvaivaa niiden alkamisesta lähtien. Norman oli tuolloin 12-vuotias (minun kuukautiseni muuten alkoivat vasta ollessani 17) ja hänen kuukautisensa ovat aina olleet kivuliaat ja runsaat.

Käänne pahempaan tapahtuu Normanin ollessa 19-vuotias. Kivut yltyvät niin voimakkaiksi, että hänen on hakeuduttava lääkäriin. Diagnosoidaan endometrioosi, mutta se ei ole ainoa kipu, joka riivaa Normanin kehoa. Kipujen takia Norman joutuu keskeyttämään opinnot, hän palaa takaisin synnyinkonnuilleen Maineen toipumaan. Siitä tulee pitkä tie, joka jatkuu edelleen.



Abby Norman: Ask Me About My Uterus – A Quest to Make Doctors Believe in Women’s Pain
Nation Books 2018
S. 272


Ask Me About My Uterus (jatkossa AMAMU) on sekoitus Abby Normanin omia kokemuksia endometrioosista ja hänen tutkimuksiaan aiheesta. Hän nostaa kirjassaan esille henkilöitä, joilla on diagnosoitu endometrioosi sekä pohtii yleisesti miten naisten kipuihin ja vaivoihin on kautta aikain suhtauduttu – vähättelevästi.

Kaikenlaiset “naisten vaivat” on melko huoletta liitetty hysteriaan eikä niiden varsinaista alkuperää ole edes vaivauduttu tutkimaan. Norman nostaa esille lukuisia esimerkkejä, muun muassa Freudin tekemän tapaustutkimuksen Dorasta, ja kritisoi sen tulkintaa. Olisin toivonut Normanin kaivautuvan syvemmälle nostattamiinsa tapauksiin: hän käsittelee niitä melko pintapuolisesti ja lyhyesti. Lukuisten esimerkkien ja sivupolkujen takia kirja on aavistuksen sekava ja poukkoileva, mutta annettakoon se anteeksi aiheen tärkeyden takia.

Esimerkkien ja tutkimusten rinnalla Norman avaa omaa elämäänsä ja muun muassa hankalaa lapsuuttaan. Normanin äiti sairastaa anoreksiaa ja isä vaikuttaa varsin poissaolevalta hahmolta perheessä. Norman pohtii vaikeaa äitisuhdettaan (äidin anoreksia luonnollisesti vaikuttaa Normaniinkin).

The only control my mother had – or believed she had – was the command she had over food. As a child, I interpreted her restriction of my food as cruelty. As hatred. But as I’ve gotten older and have come to understand the psychology, and physiology, of eating disorders, I see that for her, there was no other choice.

Jos olet ihminen, joka kokee herkästi itsensä tirkistelijäksi, niin huoli pois: Norman ei jauha eikä ryve lapsuudessaan, vaan käsitteleen sitä sen verran kuin on tarpeen ja senkin melko analyyttisesti. On asioita, joilla on vaikutuksia nykyaikaan ja lääkärit vihjasivat myös Normanille “it’s all in your head” (olen muuten lukenut aiheesta kirjankin, kas tässä suora linkki postaukseen jos kiinnostaa). Norman itse ei monista syistä johtuen usko niin olevan.

Voidakseen saada apua (Normanin äiti tuskin olisi päästänyt tytärtään mm. terapiaan) Norman haki “vapatusta” vanhemmistaan 16-vuotiaana. “Vapautuminen” vanhemmista tarkoittaa, ettei vanhemmilla ole enää määräysvaltaa eikä mitään velvollisuuksia lastaan kohtaan, vaan lapsi vastaa täysin itse itsestään. Normanin hakemus hyäksyttiin eivätkä vanhemmat edes riitauttaneet asiaa.

Jenkkiläisen sairasvakuutussysteemin takia Normanin täytyy tarkkaan miettiä, mihin lääkärikäynteihin ja hoitoihin hänellä on varaa. Luonnollisesti Normanin taloudellinen tilanne vaikeuttaa hoidon saamista (vapatumisen myötä hän menettää tietenkin oikeutensa kuulua vanhempiensa vakuutuksen piiriin), mikä näin julkisen terveydenhuollon maassa varttuneena suorastaan suututtaa – toisilla ei ole VARAA hoitaa itseään (Norman ei tästä valita, koska asia on niin normatiivinen Jenkeissä, että niin vain on).

Norman on varsin vastuullinen ja oma-aloitteinen, joten hän selvittää omaa tilannettaan itse niin paljon kuin mahdollista. Hattua nostan Normanin sitkeydelle.

Tässä kirjassa olisi niin paljon tarttumapintaa, että postausta voisi jatkaa ikuisuuksiin. Minua esimerkiksi kiinnosti Dr Marinin, jota Norman haastatteli, käsitys kuukautisista ja siitä mikä on normaalia. Onko esim. mitenkään välttämätöntä että naisten “täytyy” vuotaa kuukausittain?

“You don’t have to have period, ever.” she (Dr Marin) told me unflinchingly. “You should never have a period, unless you’re trying to get pregnant. And even then, maybe not...”

Koska minulla ei ole koskaan ollut sen kummempaa vaivaa kuukautista,

(nuorempana ne olivat hyvin epäsäännölliset ja jäivät ajoittain kokonaan pois silloisen anoreksiani takia, mutta ne käynnistettiin uudelleen ja sain e-pillerit, jotka pitivät kiertoa yllä. En voi myöskään käyttää tamponeja, koska ne aiheuttava kipuja ja kuukautiset keskeytyvät siksi aikaa, kun käyttäisin tamponia – omituista!)

ajatus siitä ettei niitä olisi, tuntuu… hmm, omituiselta. Kirjassa laskettiin kuinka monet kuukautiset nainen keskimäärin vuotaa elämänsä aikana. Se on suuri määrä, mutta itse kohautan olkiani.

Ehdottaessani taannoin sterilisaatiota Gp:lle (ei suostunut, on niin helvetin pyhää tämä lisääntyminen), hän sen sijaan kirjoitti minulle reseptin kierukan asentamista varten. Kehui vielä, että kuukautisetkin kaiketi jäävät sen ansiosta pois (oli muuten mieslääkäri).

En minä halua, että kuukautiseni katoavat – minä hitto vie tykkään niistä! Ne edustavat minulle muutamaakin asiaa: nimittän että a) koen itseni edes jotenkin normaaliksi ja b) voin iloita kerran kuussa ihan konkreettisesti etten ole paksuna, mikä (raskautuminen) tietenkin olisi mahdotonta koska ehkäisy on kunnossa. Silti, minä jostain syystä nyt vain tykkään hilloistani. Olenkohan ainoa? Ja en todellakaan huolinut sitä kierukkaa.

Summa summarum: runsas ja kiinnostava kirja, jossa paljon mielipiteitä ja pohdintaa ja minulle myös ymmärrystä ja uusia näkökulmia niitä kohtaan, joille menkat ovat helvetti.

~~~

Tämä kirjaa sopii Elämä, kerta kaikkiaan! - haasteeseen.

torstai 28. helmikuuta 2019

Voihan Kissa

Olisin tästä Junichiro Tanizakin kirjasta halunnut kirjoittaa kunnollisen postauksen, mutta en ehdikään. Olen jättänyt pakkailut ja kaiken muunkin viime tippaan ja "noutaja" tulee huomenna kukonlaulun aikaan, joten lätkäsen vain kirjakuvan ja paljastan että pidin kirjasta.

Junichiro Tanizaki: A Cat, A Man, And Two Women

A Cat, a Man, and Two Women muuten sopii hyvin Helmet-lukuhaasteen kohtaan  39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja. Kirjan nimi on muuten erittäin kuvaava, sillä kirja todellakin kertoo yhdestä kissasta, miehestä ja kahdesta naisesta. Kissa on tärkein.

Blogi vaikenee nyt epämääräiseksi ajaksi. Reissufiilistelyäni voi lukea toisesta blogistani, jonne myös reissujutut postaan kunhan olen ensin reissannut.

keskiviikko 27. helmikuuta 2019

Loput helmikuun kirjaostoksista



Kirjoja on ilmestynyt lisää vielä tässä helmikuun aikana, osanhan listasin jo aiemmin. Tässä siis vielä loput “lapsukaiset”.


5. George and Weedon Grossmith: The Diary of a Nobody

Lehteilin kirjaa puodissa lukien sieltä täältä. Kiinnostuin kovasti, onhan kyseessä kuvaus eräänlaisesta englantilaisesta arkkityypistä.


6. Francesca Jakobi: Bitter

Lähihistoriallinen romaani, kiinnosteli minua jo ilmestyessään mutta sitten unohdin koko jutun vain muistaakseni uudelleen.


7. Wilkie Collins: The Haunted Hotel

Goottilainen kauhu kiinnostaa.


8. Jo Nesbo: The Devil’s Star

En saa tätä Hole-sarjaa luettua, ellen omista sarjan kirjoja. Niitä ei nimittäin tule lainattua kirjastosta, koska Hole-lukufiilis tulee aina salaa ja yllättäin ja kirjan pitää silloin olla saatavilla heti. Ostelen tätä sarjaa julkaisujärjestyksessä charity shopeista eli punnalla parilla saa seuraavan aina odottelemaan.

Tästä Hole-sarjasta muodostunee minulle Se Sarja, josta otan kirjan lukuun aina halutessani tavata “tuttuja”. Joskus en vain jaksa uusia ihmisiä edes kirjallisuudessa, vaan haluan kulkea tutussa “asetelmassa” ja seurassa.


9. Katja Ivar: Evil Things

Kiinnostuin kirjasta, koska se sijoittuu Suomen Lappiin ja vieläpä 50-luvulle. Kyseessä on dekkari, joka ilmeisesti aloittaa ns. Hella Mauzer -sarjan. Hella työskentelee poliisina Helsingissä, mutta hänet siirretään Lappiin koska häntä pidetään liian “tnnnepitoisena”.

Googlettelin Katja Ivaria, sillä olisin ihan vain uteliaisuudesta halunnut tietää hänen kansalaisuutensa. Hän on varttunut sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa.


10. Tomoka Shibasaki: Spring Garden

Tämä on roikkunut minulla ei kiireelliset -hankinltalistalla (kirjaa ei saa alueeni kirjastoista) eli nappaan mukaan tavatessa, mutta en viitsi tilata erikseen mistään. No nyt tuli vastaan charity shopissa kahdella punnalla.




Sellaisia kullanmuruja tällä erää. Näistä eniten minua kiinnostaa nyt (huomenna saatan tuntea toisin) tuo Katja Ivarin kirja.

tiistai 26. helmikuuta 2019

Islantilainen dekkari ja reissuinfo


Ragnar Jónassonin Blackout on toinen osa ns. Dark Iceland -sarjassa. Ei kannata uskoa Goodreadsin järjestysnumerointia, sillä kirjat on englannistettu (suomennoksia ei toistaiseksi ole) väärässä järjestyksessä. Mielestäni nämä kirjat kannattaa lukea nimenomaan alkuperäisessä julkaisujärjestyksessä, koska taustalla kulkee “kestojuoni”. Jo tässä Blackout-kirjassa on viittauksia ensimmäiseen osaan.

Luin Snowblindin viime kesänä enkä sen kummempaa bloggausta siitä vääntänyt.

“Islantilaisen Dark Iceland -dekkarisarjan ensimmäisessä kirjassa tutustumme Ari thór Arasoniin, joka päätyy poliisiksi pieneen tuppukylään.”

Ari jatkaa kanssamme samaisen tuppukylän, Siglufjörðurin poliisina Blackoutissa. Ensimmäisessä osassa kerrottiin, miten Ari kys. kylään päätyi, hänen perhesuhteista (mm. molemmat vanhemmat kuolleet) ja avattiin hänen persoonaansa ja avoliittoa Kristin kanssa (ero tuli). Ari haikailee yhä Kristin perään.

Kesä on saapunut Islantiin. Eteläistä osaa saarta peittää purkautuvan tulivuoren tuhka- ja savupilvi, Pohjoisessa saadaan nauttia raikkaammasta säästä. Siglufjörðurin kesäinen rauha säröilee, kun syrjäiseltä rakennustyömaalta löytyy brutaalisti pahoinpidelty ruumis. Uhrin henkilöllisyys on pian selvitetty, mutta murhaaja on tietenkin hakusessa.

Samoihin aikoihin Reykjavíkissa asuva tv-toimittaja, Ísrún, kiinnostuu jutusta ja matkustaa pohjoiseen tekemään omia tutkimuksiaan. Ísrún osoittautuukin mielenkiintoiseksi persoonaksi, joka kantaa sisällään sellaisia salaisuuksia, jotka eivät olisi minulle tulleet mieleenkään. Olen iloinen, että Ísrun nähtävästi jatkaa kirjasarjassa mukana ainakin vielä kolmannessa osassa (olen lukenut kys. kirjan takakannen).

Blackout on tempoltaan melko maltillinen, mutta jouhevasti etenevä. Jotain kiinnostavaa on koko ajan ilmassa ja pieniä tiedonjyväsiä heitellään lukijalle pitkin matkaa. Tämä ei ole mikään actionpläjäys, mistä iso plussa. En jaksa sellaisia. Raakuutta vältteleville myös iloisia uutisia: tässä kirjassa ei tarvitse verimätöistä lukea. Brutaalisuusmittarin voisi melkein sijoittaa pyöreään nollaan.


Kirjan tiedot:

Ragnar Jónasson: Blackout
alkuper. Myrknætti 2011
Orenda Books 2016
Englannistanut Quentin Bates
S. 247


Tähän lisään vielä kirjasarjan alkuperäisen järjestyksen:

1. Snowblind (lyhyt maininta täällä)
2. Blackout (tässä postausessa)
3. Rupture (hankintalistalla)
4. Whiteout (hyllyssäni)
5. Nightblind (hyllyssäni)


Kuukauden kieli -haasteessa on maaliskuun kielenä Islanti. Olen pari päivää etuajassa, mutta toteutan tätä haastetta ilman mitään kuukausirajoitteita tavoitteenani saada ainakin yksi (mielellään tietysti useampi) kirja kullekin kuukaudelle.




Sitten reissutiedote:

Lähden pienelle “talviretkelle” Lake Districtille perjantaina. Reissun ajaksi blogi saattaa hiljentyä, koska en usko ehtiväni lukea saati blogata kesken matkan. Vaikka eihän sitä tiedä, jos on ihan surkeat säät ja tulee vain saunottua ja maattua sviitissä. Jos kiinnostaa keväiset kuvat eiliseltä ja muutama sananen lisää reissusta, niin tsekkaapa MieliBidee-blogini (blogin nimi on aikeissa muuttua, mutta on uusi vielä harkinnassa).

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Äidin salattu elämä


Joskus sitä tulee lukeneeksi kirjan, joka on ihan hyvä, mutta kun siitä sitten ajattelee kertovansa jotain, ei tule juuri mitään sanottavaa mieleen. Elisa Lodaton An Unremarkable Body on tällainen kirja: ihan hyvä, mutta siinäpä se.

Tai no, kenties merkittävin mainitsemisen arvoinen asia on Lodaton kaunis kieli, joka synnyttää kirjaan hieman melankoisen – ei silti synkän - mutta pohtivan tunnelman. Kirja käsittelee Lauran äidin äkillistä kuolemaa ja sen aiheuttamaa surua. Äiti tuntuu mysteeriltä, kuka hän oikeastaan edes oli? Lapsuudesta mieleen jääneet yksittäiset kohtaukset avautuvat Lauralle nyt kolmekymppisenä eri tavalla kuin lapsena.

Ymmärtääkseen äitiään pitää tutustua tarkemmin hänen menneisyyteensä ja niin Laura tekee. Suru kourii ja myllää sisuksissa ja omaa elämääkin pitäisi elää. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen ja osa mainituista paikoista on minulle erityisen tuttuja.

Lukuja ei ole numeroitu, vaan uusi luku alkaa otteella kuolinsyyntutkintaraportista.

”The Stomach contained porridge-like material. There was a scar to the lower abdomen consistent with caesarean section. The lower urinary tract and genital organs were otherwise unremarkable.”

Miten mikäkin naarmu tai arpi on syntynyt? Laura tietää ja unohtuu muistoihinsa. Kirja alkaakin räväkästi kuvauksella siitä, miten äidin niskassa oleva arpi on syntynyt. Siinä samalla paljastuu heti jotain muutakin. Esimerkiksi se, että äidin ja isän avioliitto oli jo tuolloin kuralla. Taustalla väijyy klassinen isä vaihtoi nuorempaan -kuvio. Mutta kuten kuvioilla on usein tapana, ne näyttävät toiselaisilta, jos niitä katsoo eri kulmasta.


Kirjan tiedot:

Elisa Lodato: An Unremarkable Body
Weidenfeld&Nicolson 2017
S. 271

perjantai 15. helmikuuta 2019

Äitini on psykopaatti

Olivia Raynen nimi oletettavasti ei ole Olivia Rayne ymmärrettävistä syistä. Vaikka hän lopulta sai katkaistua narut, joilla hänen psykopaatti-äitinsä häntä liikutteli kuin marionettiä, on äiti silti olemassa ja silloin tällöin antaa elonmerkin itsestään.



Olivia Rayne & S.M. Nelson: My Mother, the Psychopath
Growing up in the shadow of a monster
Ebury Press 2019
S.320

Olivia (nyt 27-vuotias) on britti-isänsä ja ranskalaisen Josephine-äitinsä ainokainen. Kuten kirja nimi jo vihjaakin, Olivia kertoo muistelmissaan suhteenstaan äitiinsä ja siitä, millaista on kasvaa psykopaatin "hellässä" huomassa.

Siinä oppii itsekin itsekin pelaamaan, koska selviytyäkseen on pakko lopulta nitistää omat tunteet ja murtua. Äiti harjoittaa hajota ja hallitse -tyyliä, jonka kaavan Olivia melko pian oppii, mutta josta ei niin vain irrottauduta, sillä lapsen rakkaus vanhempaansa on voimakas. Lapsi haluaa ja jaksaa toivoa muutosta, uskoa parasta, lakaista pahan pois. Äiti on muuttunut, nyt äiti oikeasti rakastaa. 

Mutta ei psykopaatti kykene sellaiseen tunteeseen.

Tämä ei ole mikään nyyhkytarina, vaan pohtiva ja rohkea muistelmateos, jota lukiessa tekee mieli nyppiä ihokarvat yksitellen irti: niin turhauttavaa! Niin turhauttavaa nähdä saman kaavan toistuvan ja toistuvan (etenkin sitten kun Olivia on jo hieman vanhempi), hamsteri juoksupyörässään ei vain pääse pois. Ja mihinkä lapsi nyt pääsisikään ilman tukea ja apua.

Isä, Clive, on melko lailla menetetty tapaus. Hän varmasti rakastaa tytärtään ja joskus jaksaa nousta Josephinen hullutuksia vastaan vain tullakseen lakaistuksi syrjään. Lopulta Clive ei jaksa edes yrittää: hän on jumissa Josephinen tossun alla eikä sieltä voi muuta kuin tarkkailla, miten Oliviaa riepotellaan. Isä asuu tapetissa, tarkkailee, muuttuu olemattomaksi.

Olivia itse mainitsee kirjassaan, että hänen on vaikeampi ymmärtää isäänsä kuin äitiänsä. Toisaalta Clive – vaikka aikuinen onkin – on saman hallinnan alaisena kuin Olivia, mutta voimaton sitä vastustamaan. Clive jopa lopulta katkaisee välit omaan sukuunsa, koska Josephine niin määrää.

Kaikelle, mitä Josephine tekee, on syynsä. Kaikki nuo syyt liittyvät valtaan, hallitsemiseen ja omistamiseen, vaikka ne onkin naamioutu muka rakkaudeksi ja välittämiseksi. Josephine hallitsee ja hajottaa Olivian seurustelusuhteetkin, kun kyllästyy niihin. Mikään Olivian elämässä ei ole hänen omaansa.

Kunnes on. Oman elämänsä johtajaksi nouseminen on raskas tie, mutta lopulta Olivia asettuu valtaistuimelle ja kohottaa valtikan vapisevin käsin. Hän on vapaa.

Kukin kirjan luku on nimetty jonkin psykopaattisen piirteen/oireen mukaan. Kyseinen piirre sitten korostuu kussakin luvussa enemmän tai vähemmän. Rakenne on kiinnostava ja koukuttava. Kirja etenee melko kronologisesti sisältäen sirpalemaisia muistoja ja yksittäisiä kohtauksia. Psykopatiasta ja ihmismielen kuvauksesta kiinnostuneille tämä on ihan must read. Itse pidin tästä kovasti, jos nyt tällaisen kirjan kohdalla on sopivaa niin sanoa.

Olivian motiivi kirjan kirjoittamiseen ei muuten ole mikään säälinkerjuu tai vastaava. Hän haluaa kertoa tarinansa antaakseen tukensa mahdollisesti muille samassa tilanteessa oleville tai olleille ja myös valaa uskoa: on mahdollista selviytyä eikä menneen tarvitse määrittää nykyisyyttä.

~~~

Inhoamani Daily Mail on kirjoittanut kirjasta jutun, jossa paljastetaan yksityiskohtia. Sinne vaan lukemaan, jos kiinnostaa. Itse en jaksanut kuin silmäillä jutun ja havaitsin, että siinä on virhe heti ingressissä. Tämä kirja ei suinkaan ole ENSIMMÄINEN kerta, kun Olivia kertoo tarinansa. Tämä kirja nimittäin sai alkunsa lehtieartikkelin (jonka kirjoitti Olivian ystävä) pohjalta.


Tällä kirjalla pääsen taas osallistumaan Elämä, kerta kaikkiaan! -lukuhaasteeseen. Nyt on kaksi kirjaa luettu kys. haasteeseen. Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 43. Kirja seuraa lapsen kasvua aikuiseksi.

maanantai 11. helmikuuta 2019

Virus tappaa aikuiset ihmiset

En juuri lue dystopioita (en tiedä miksi, ei vain tule luettua), joten minut olisi sillä saralla kai periaatteessa helppo yllättää. Tai ainakin tarjota jotain sellaista, joka ei ole niin nähty ja kuultu ja kaluttu.

Peraatteessa niin.


Niccolò Ammaniti: Anna
alkuper. Anna 2015
Canongate 2017
englannistanut Jonathan Hunt
S. 261


Sisiliassa jyllää virus, joka henkilössä aktivoituessaan johtaa kuolemaan. Kaikilla kyseinen virus on, mutta se ”puhkeaa” vasta aikuisiällä, puberteetin jälkeen kun henkilöstä tulee sukukypsä. Senpä takia aikuiset ihmiset ovat kuolleet ja saarta asuttavat enää lapset.

Annan vanhemmat ovat kuolleet ja hän on jäänyt kaksin pikkuveljensä Astorin kanssa asumaan heidän kotitaloonsa. Anna vanhempana yrittää huolehtia Astorista, miten parhaaksi kokee. Kodin ulkopuolella vaanivat monenlaiset vaarat, mutta sinne on mentävä ruokaa ja lääkkeitä etsimään.

Kirjan alku on tenhoava, voimakastunnelmainen ja otteessaan pitävä, mutta muuttuu varsin pian pelkäksi olemiseksi, selvitymiseksi. Minulla ei sinänsä ole mitään selviytymistä ja sen kuvaamista vastaan ja kirjan autioitunut miljöö on kiinnostava.

Mutta mutta, sitten tapahtuu kaikkea ennalta-arvattavaa, joita voi verrata dekkareiden puuduttaviin ja halpoihin ”tehokeinoihin”: niihin kun poliisi tai etsivä lähtee yksin kenellekään tietenkään ilmoittamatta vaaralliseksi tiedetyn rikollisen perään ja joutuu pulaan, koska kännykästä tietenkin loppuu akku ja plaa plaa. Vastaavaa (huom. ei samanlaista) juonenköyhyyttä esiintyy Annassa eikä sitä edes miljöö ja tunnelma onnistu pelastamaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista toinen osa on ehdottomasti heikoin ja jopa turhin. Ja tylsä puuduttavuuteen asti, vaikka on periaatteessa kirjan actionpitoisin osio. En jaksa liikuttua mistään. Siihen voi tietenkin vaikuttaa sekin, etten pitänyt Annasta eikä hirveästi kiinnostanut, miten hänelle käy.

Astoristakaan en juuri välittänyt enkä kenestäkään muustakaan. Paitsi eräästä koirasta, mutta en nyt kerro siitä enempää. Kirjan lukeneet tai lukevat tietävät sitten, mitä tarkoitan. Epäuskottavaa sekin toki. Epäuskottavankin voi kirjoittaa uskottavasti: siinäpä taito.

Kirjan loppu on samanlainen kuin kirja itse: se vain jatkuu, mikä oli arvattavissa. Tuskin kovin kauan, tietenkään. Ellei satu olemaan optimisti. Itse olen realisti ja kaikki kirjan huomiot ja tapahtumat lukuun ottaen vain lapsi jaksaa uskoa. Ja lapsiahan Anna tai siis lähinnä Astor vielä ovat.

Melko vaisu romaani siis. Ei löytynyt samaa tenhoa ja syvyyttä kuin vastikään lukemastani Ammanitin romaanista I’m Not Scared.