perjantai 3. heinäkuuta 2020

Nyt olemme sujut

Kävin viime kesänä Porissa. Oli melko hektinen meininki siellä: ryypättiin ja puukotettiin. Oli (veri)velat maksamatta (Arttu Tuominen: Verivelka). Nyt on aika hyvittää. Mutta mitä ja kenelle?


Arttu Tuominen: Hyvitys
Wsoy 2020
s. 355


Porilaiseen ravintolaan tehdään kranaatti-isku, jonka seurauksena kuolee useita. Teon takana on Lähettiläs, joka avautuu motiiveistaan videolla, jonka lataa nettiin. Ja lietsoo. Lietsoo ja yllyttää. Vihaa ja eripuraa on helppo kylvää maaperässä, jossa se itää muutenkin. Sanoista on matkaa tekoihin, mutta se matka ei välttämättä ole kovin pitkä.

On syytä pelätä, että Lähettiläs iskee uudelleen. Rikos on sen verran vakava ja poikkeuksellinen, että keskusrikospoliisi lähettää tutkintatiimin johtamaan selvittelyä. Yhteistyö ei miellytä kaikkia Porin poliisissa, mutta minkäs teet.

Verivelan tapaan Hyvityksessä ei oikeastaan ole kysymys niinkään itse rikoksesta, vaan syistä jotka siihen johtivat. Millainen on henkilö, joka on niin marinoitunut vihassaaan, että on valmis tappamaan satunnaisesti ketä tahansa. Tai ei ihan satunnaisesti, mutta ketä tahansa kuitenkin. Kyseessä on nimittäin seksuaalivähemmistöjen suosima yökerho. Ei siis ole vaikea päätellä, mihin viha kohdistuu.

Porin poliisista tapausta tutkivat Verivelasta tutut poliisit, mutta Jari Paloviidan sijasta valokeila kohdistuu nyt erityisesti hänen kollegaansa Henrik Oksmaniin. Oksmanilla on salaisuus, joka raatelee hänen moraaliaan. Hän panttaa tietoa henkilökohtaisista syistä samalla peläten jäävänsä kiinni. On raastavaa seurata sivusta hänen kamppailuaan.

Hyvitystä on sanottu synkäksi, mutta minä näen siinä myös toivoa.

Näen hyviä ihmisiä, jotka tekevät parhaansa. Näen ihmisiä, jotka erehtyvät ja tekevät virheitä. Näen anteeksi antamista ja hyväksyntää. Näen ihmisyyden ja inhimillisyyden kirjon. Näen ystävyyttä ja sen puolustamista. Näen viisaita sanoja ja ajatuksia.

Ja kyllä, näen siinä vihaa, suvaitsemattomuutta, fanaattisuutta, kaaosta. Näen toivottomuutta ja näköalattomuutta. Piittaamattomuutta. Synkkyydelle on perusteensa, mutta sysipimeässä ei lukijan tarvitse vaeltaa.

Tuominen on taitava rakentamaan henkilöhahmoja ja tekemään heistä eläviä ja moniulotteisia. Hyvyys ei ole absoluuttista hyvyyttä eikä pahuus absoluuttista pahuutta niin kuin se harvemmin oikeastikaan on. Vaikka kirjan henkilöt pääasiassa ovat tavallisia ihmisiä, he ovat kiinnostavia. Kiinnostavia nimenomaan siksi, että he tuntuvat aidoilta kaikkine ristiriitoineen. Sillä useimmat ihmiset ovat ristiriitaisia.

Mielestäni Tuominen ylittää jälleen itsensä tai ainakin minut odotukset. Hänelle on muodostunut tunnistettava omanlaisensa tyyli, joka näkyi jo Verivelassa ja nyt tässä Hyvityksessä vielä selvemmin. Mietin Verivelan luettuani, miten Tuominen tästä voi enää parantaa, sillä minulle Verivelka oli The Kirja. Mietin, mitä Tuominen saa vielä irti henkilöistään (Oksman muuten jäi kovasti kiinnostelemaan jo Verivelan jälkeen), mihin suuntaan tarinat lähtevät kulkemaan. Kenen jalanjäljissä?

Huomaan olevani jälleen samassa pisteessä: mitä seuraavaksi? Sillä yksi kirja on vielä tähän Delta-sarjaan tulossa. Jännittää ja pelottaa etukäteen. Ei siis Tuomisen puolesta, sillä minulla on vahva usko hänen taitoihinsa. Omaa tulevaa eroahdistusta tässä jo etukäteen murehdin.

Hyvitys on itsenäinen jatko-osa Verivelalle, mutta suosittelisin kyllä lukemaan sen Verivelan ensin. Tässä on nimittäin viittauksia aiempaan ja erästä hyvin merkittävää asiaa voi ymmärtää paremmin, jos on lukenut verivelan. Verivelan lukeminen antaa syvyyttä tälle teokselle. Toisekseen Verivelka on pirun hyvä, että se kannattaa muutenkin lukea.

Hyvityksestä ovat bloganneet ainakin Kirjaluotsi ja Mummo matkalla.

Edit. 3.7. klo. 14.47

Väitän tuossa yllä, että Delta-sarja on kolmiosainen eli yksi kirja olisi vielä tulossa. Se on ihan höpöä enkä enää muista, mistä olen sellaista saanut päähäni. Onneksi kirjailija oikaisi käsitystäni blogini Facebook-sivulla. Eli iloisia uutisia: Delta-sarjasta on suunniteltu kuusiosaista. Aivan mahtavaa!

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

10 Oman hyllyn himotuinta 2020

Bongasin Lotan (Lotta reads books) blogista hauskan listauksen. Ideana on kasata omasta hyllystä kymmenen kirjaa, jotka haluaisi lukea juuri nyt.

Teenpä tässä oman listaukseni ja ehdottomasti samalla tyylillä kuin Lotta itsekin eli “ideanahan on vaan katsoa mitkä kiinnostavat omasta hyllystä eniten ja sitten onnellisesti unohtaa koko lista.”

Listalle valitsin lähinnä kirjoja, jotka voivat olla tuttuja myös Suomessa. Tällainen rajaus helpotti pinon rakentamista. Ensi kesänä voipi katsella onko pinosta mitään kadonnut. Pinosta katoaminen tarkoittaa tietenkin sitä, että kirja on luettu. Uutuudet jätin listan ulkopuolelle.



Aminatta Forna: The Memory of Love (suom. nimellä Muisto rakkaudesta)

In contemporary Sierra Leone, a devastating civil war has left an entire populace with secrets to keep. In the capital hospital, a gifted young surgeon is plagued by demons that are beginning to threaten his livelihood.

Olen ollut kiinnostunut tästä kirjasta ikuisuuden, mutta se on silti jäänyt lukematta enkä edes tiedä miksi. Jospa vihdoin saisi luettua!


Delphine de Vigan: Based on a True Story

Kirja on ilmeisesti jonkin sortin autofiktio, jossa Delphine tapaa erään henkilön, L:n. L ujuttaa itsensä Delphinen elämään ja saa Delphinen identiteetin horjumaan.

Tämän kirjan hommasin niinikään tuoreeltaan ajatuksena lukea se heti. Olen de Viganilta lukenut aiemmin Nothing Holds Back the Night, joka on suomennettu nimellä Yötä ei voi vastustaa.


Yiyun Li: The Vagrants (suom. nimellä Kulkurit)

Kiina 1979, nuorta naista, Gu Shania, syytetään vallankumouksellisesta toiminnasta. Rangaistukseksi hänet teloitetaan. Gu Shanin äiti ei suostu kieltämään tytärtään ja alkaa kapinoida.

En ole lukenut aiemmin Yiyun Liltä ythäkään kirjaa, vaikka mieli on tehnyt.


Timur Vermes: Look Who’s Back (suom. nimellä Täällä taas)

Hitler herää 66 vuotta kestäneestä horroksestaan “hieman” erilaiseen Saksaan. Niin absurdi aihe, että kiinnostaa.


Markus Nummi: Karkkipäivä

Olen lukenut Karkkipäivästä aikoinaan joitakin bloggauksia ja kiinnostuin kirjasta. Juuri mitään en lukemistani postauksista muista eli ei ole paljon hajua, mistä kirja varsinaisesti kertoo.


Liza Dalby: The Tale of Murasaki

Olen aikoja sitten katsonut elokuvaversion The Tale of Genjistä, jonka Murasaki Shikibu on kirjoittanut joskus 1000-luvulla. Murasakista kiinnostuin oikeastaan kunnolla luettuani Mia kankimäen teoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.


Denise Chong: The Girl in the Picture

Kim Phuc was nine years old in 1972. Severely burned by napalm, she ran from her burning village and was captured on film.

Onko kukaan välttynyt näkemästä tuota kuvaa? Tämä kirja kertoo Kim Phucin tarinan.


Zlatan Ibrahimovic ja David Lagercrantz: I am Zlatan Ibrahimovic (suom. nimellä Minä, Zlatan Ibrahimovic)

Jalkapallo ei kiinnosta pätkääkään eikä oikein muukaan toisten suorittama urheilu. Mutta tätä kirjaa on niin paljon kehuttu, että se kiinnostaa muista syistä – siis lähinnä Zlatan persoonana, hänen ajatuksensa ja kokemuksensa kiinnostavat.


Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes

Lääketieteeseen liittyävät henkilökohtaiset kirjat ovat täällä nyt suosittuja. Kirjoja ovat kirjoittaneet eri alojen lääkärit ja kirurgit, hoitajat ja nyt myös patologi.

Kirjasta on tulossa joskus loppuvuodesta (marraskuussa?) suomennos nimellä Epäluonnolliset syyt.


David Vann: Caribou Island (suom. nimellä Kylmä saari)

Pariskunta matkaa syrjäiselle saarelle rakentamaan mökkiä. Pitkä avioliitto rakoilee ja ilmeisesti saarelle lähtemisen eräs tarkoitus on eheyttää liittoa.

Olen lukenut Vannilta romaanin Dirt, joka ei vakuuttanut.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Elämää maan alla

Moni on varmaan kuullut (ja kenties myös lukenut) Hugh Howeyn Siilo-sarjasta. Kyseessä on kolmiosainen dystopiasarja, jonka ensimmäinen kirja on nimeltään Wool (suomennettu nimellä Siilo, käytän jatkossa suomenkielistä nimeä vaikka luin kirjan englanniksi).

Siilo on jälleen eräs oman hyllyn asukki, jonka olen aikoinaan hankkinut ajatuksella luenpa sen ensi tilassa. Minun “ensi tilassa” -käsite on melkoisen laaja, ja se vaihtelee parista päivästä pariin tai pariinkymmeneen vuoteen.

Siilo sopi mainiosti luettavaksi lockdown* -aikana: pääsi pakoon reaaliajan “vankilaa” toiseen vankilaan. Siilo on klaustrofobisia fiilareita synnyttävä romaani, sillä sieltä varsinaisesta siilosta ei pääse edes tunniksi ulkoilemaan, ei paista päivä sisään eikä minnekään. Aherretaan keinovalossa tarkkojen sääntöjen mukaan eikä kyseenalaisteta mitään.

Kunnes kyseenalaistetaan. Siilon sheriffi, Holston, suree vaimonsa kohtaloa. Utelias vaimo pääsi ehkä synkän salaisuuden jäljille ja hänet “päästettiin” ulos. Mitä Holstonin vaimo tiesi? Ja mitä Holston tietää halutessaan ulos. Sillä ulos kyllä pääsee, jos pyytää – ja myös pyytämättä.

Holstonin tapaus sysää kiveä, jonka päällä sammal lepää. Sammal alkaa irrota kivestä pala kerrallaan, kunnes kivi näkyy kokonaan. Näky on karski ja brutaali, kun siitä on valheet irrotettu.

Mutta menin asioiden edelle. Ei sammal kivestä itsekseen irtoa ja mitä kauemmin sammaleella on ollut aikaa juurtua, sitä paksumpaa ja tiukemmassa se on. Eräs siilon nobody-mekaanikko nimeltä Jules päätyy vasten tahtoaan raaputtamaan sammalta. Julesista tulee uusi sheriffi, joka lyhyen tähdenlentonsa aikana ehtii kuoria kiven lähes puhtaaksi.

Olen kryptinen, koska en halua paljastaa mitään. Siilo on parhaimmillaan, kun ei liikoja tiedä. Erityisesti kirjan alku on vetävä ja sopivan mystinen. Kokonaiskuva muodostuu hiljalleen ja Siilon maailmaan on helppo kadottaa itsensä.

Ajoittain koin kohtaukset ja tapahtumat pitkitettyinä: muun muassa portaissa ramppaaminen alkoi käydä hermoilleni, vaikka ymmärrän toki että portaita oli paljon ja niissä kulkeminen vei aikansa. Vähempikin kuvailu olisi kuitenkin riittänyt.

Toisaalta mietin, miten paljon niitä portaita oli kerrosten välillä, jos ei siiloa voinut kulkea päivässä alhaalta ylös tai päinvastoin. Kerroksia oli muistaakseni about 130 ja niiden laskeminen aloitettiin jännästi ylhäältä alas (siilo itsessään oli siis maan sisällä). Kenties aivan turhaa pohdintaa, mutta joskus takerrun lillukanvarsiin ja sotkeudun niihin hieman liiaksikin.

Kiinnostava kirja siis kaiken kaikkiaan ja aion varmaan jossain vaiheessa ne kaksi muutakin osaa lukea. Ne ovat nimiltään Shift (suom. Siirros) ja Dust (suom. Kohtalo). Woolin lopussa on pätkä Shiftin alkua (yleinen tapa täällä kirjasarjojen kohdalla: kirjan loppuun saatetaan laittaa teaseriksi seuraavan kirjan alku, jos siis kyseessä ei ole ensimmäinen painos eli jatko-osa on jo olemassa). Luin siis pätkän Shiftin alkua ja tiedän, että se sijoittuu aikaan ennen juuri lukemani Siilon tapahtumia.

Muita Siilo-sarjan kirjoja minulla ei ole, joten ihan heti en ole jatkamassa sarjan parissa. En halua näitä kirjoja itselleni ostaa, koska ne saa kirjastosta (sitten joskus kun se aukeaa). 

Kirjan tiedot:

Hugh Howey: Wool
Century 2013
s. 537
suomennettu nimellä Siilo

Siilosta on blogannut muun muassa Yöpöydän kirjat, siellä myös linkkejä muihin blogeihin.


*Täällä lockdown tarkoitti pahimmillaan sitä, että vain kaupassa sai käydä ja kerran päivässä tunnin ulkoilla (kukaan ei tosin tuota aikaa valvonut, joten minun tunti venyi monesti useammaksi tunniksi). Nyt on jo lockdownin purku käynnissä ja maanantaina saivat kaikki kaupat avata ovensa. Kiinni ovat edelleen monet palvelut (kampaamot jne.), kirjastot jne.

Waterstoneskin avasi ovensa ja kävin jo siellä ihastelemassa kirjoja lähes liikutuksen tilassa. Uutuuksia sinne ei ole vielä saatu, koska korona (täällä käytetään yleisesti nimeä Covid19) katkaisi jakeluketjut sun muut.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2020

Avautumista kirja-asioista

BookCrossing

Maailmassa on suurempiakin murheita kuin kirjastojen aukiolot tai lähinnä niiden aukiolottomuudet. Englannissa kirjastot ovat edelleen kiinni. Ilmeisesti saavat avautua heinäkuun alussa, mutta mitään yksityiskohtaisempia tietoja ei ainakaan minun kirjastoalueeni ole tiedottanut.

Koska tämä on kirjablogi, niin vingun täällä kirjoihin liittyvistä asioista tiedostaen, kuten yllä jo mainitsinkin, että on suurempiakin murheita.

Tähän väliin totean, että mielestäni täällä kirjastoja ei yleisesti ottaen arvosteta (ainakaan kuntatasolla). Ne koetaan lähinnä rahareikinä, joiden avaamisessa ei taideta kiirettä pidellä. Kirjastot nimittäin olisi varsin helppo avata turvallisesti vaikkapa alkuun siten, että kirjat varataan etukäteen ja ne vain haetaan kirjastosta. Eikös näin menetellä/menetelty Suomessakin?

väliavautuminen alkaa
Muutenkin PM Boriksen listaukset siitä, mitä liikkeitä ja toimialoja voi milloinkin avata, on naurettava: miten esim. joku kirjasto vertautuu kampaamoon tai kynsihoitolaan, joissa on PAKKO olla KOSKETUKSISSA ihmisten kanssa.
väliavautuminen loppuu

Ensi viikon maanantaina saavat “turhiskaupat” avautua eli rättipuodit ja mm. kirjakaupatkin halutessaan. Itse odotan kovasti Waterstonesin avautumista, sillä kaipaan kirjoja. Uusia kirjoja! Haluan KATSOA kirjoja ja OSTAA kirjoja livenä!

Täkäläinen WHSmith on pysynyt auki koko koronan ajan sillä verukkeella, että sen yläkerrassa on Posti (kaikki kys. ketjun liikkeet eivät siis ole auki). Valitettavasti kyseisen kirjakaupan tarjonta on lähinnä oheiskrääsää, jonka sekaan on ripoteltu kirjoja. Rajattu (kirja)valikoima harvemmin osuu minun makuhermooni.

Kirjoja voi tilata suoraan kirjakaupastakin, esim. sieltä Waterstonesista ja siten tukea kivijalkaliikkeen toimintaa. Harmi vain, että toimitusajat ovat tähtitieteelliset kun taas eräs “sademetsäjätti” toimittaa kirjoja päivässä parissa. Niin että onko kovin vaikea arvata, mihin suuntaan sitä kallistuu ostoaikeissaan.

Fillaroin pällistelemään antikvariaattia, joka on ilmeisesti sulkeutumassa lopullisesti.

Mutta takaisin siihen Waterstonesiin: minua liki oleva W-myymälä ei ole infonnut mitään liittyen mahdolliseen avaamiseen. Hieman huolettaakin aukeaako liike ollenkaan ensi maanantaina. Waterstones ei nimittäin avaa kaikkia myymälöitään. Toki fillarini on nyt kunnossa, joten voin polkaista johonkin muuhun Waterstonesiin.

Kysymys: Enkö pelkää saavani virusta, kun tämä maa on edelleen melko pahassa jamassa eikä asiaa varmasti auta monen päivän kestäneet mielenosoitukset ympäri maata plus aurinkoa kylki kyljessä palvovat itsensägrillaajat?

Vastaus: En jaksa pelätä. Pitelen turvavälejä, jos suinkin mahdollista (yllättävän moni ei niistä piittaa), mutta oleskelen ulkomaailmassa niin paljon kuin huvittaa ja käyn kaupassa silloin kun huvittaa (harvemmin huvittaa, koska koen sen “työläänä” ja stressaavana).

Vaikka tilanne on mikä on, ei maata voi pitää kiinni loputtomiin. Täällähän siis tosiaan on suunnilleen kaikki ollut kiinni ja iso osa on edelleen.

Ulkopuolella oli kirjoja myytävänä punnalla. Epäselväksi jäi, mihin maksu olisi pitänyt jättää. Lukitussa ovessa oli ohje, mutta se oli niin haalistunut, ettei siitä saanut selvää. Eipä tosin ollut minua kiinnostavia kirjojakaan tarjolla.

Minulla ei ole kirjoista pulaa, sillä kotona hyllyt notkuvat lukemattomia kirjoja eli ei tässä hätää ole. Juuri sain luettua ikuisuuksia hyllyssä lojuneen Hugh Howeyn Woolin eli Siilon. Siitä tulossa bloggaus myöhemmin.

Välipalakirjana luin jokin aika sitten Viisikkoparodian Five Escape Brexit Island. Tuskin jaksan kirjasta erillistä postausta tehdä, koska ei ole mitään sanottavaa siitä. Oli mielestäni tähän mennessä lukemistani viisikkoparodioista heikoin esitys.

Kiinnostuin myös iridologysta (suomeksi Iirisanalyysi) ja luin siihen liittyen Bernard Jensenin teoksen Iridology Simplified. Mielenkiintoista, mutta tieteellinen perusta puuttuu. Yritin analysoida omaa terveydentilaani iridologyn menetelmin, mutta ei siitä mitään tullut. Ei jatkoon.

tiistai 2. kesäkuuta 2020

Niin kauniisti soi tarina

Soitan pianoa, mutta pianon virittämisestä olen aina ollut jokseenkin välinpitämätön. En tarkoita, ettenkö olisi virityttänyt pianoani asianmukaisesti silloin kun minulla piano vielä oli (nyt on digipiano, ei tarvitse virittää mutta ei se ole sama asia - tosin haluaisin myös syntikan). Kyllä se viritettiin säännöllisesti, mutta koin sen lähinnä pakollisena pahana.

Japanilaisen Natsu Miyashitan romaani The Forest of Wool and Steel käsittelee pianon virittämistä. How boring is that? No ei kuulkaa yhtään tylsää, vaikkei virittämisestä juuri mitään ennestään tietäisi saati että se kiinnostaisi (minua tosin alkoi kiinnostaa tämän kirjan myötä).

Toki tylsyyden kokeminen on makuasia. Tässä kirjassa ei varsinaisesti tapahdu mitään ja kuitenkin tapahtuu. Siis tapahtuuko vai ei, mietit ehkä nyt. Kehittymistä tapahtuu ja sisäistä kasvua, vaikka elämä näennäisesti pysyy samana, kulkee tiettyä janaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään self help -opas liittyen henkiseen kasvuun, vaan ihan vain kaunis romaani jonka rinnalla voi kulkea tovin ja rakastaa sen maailmaa ja ihmisiä.


Natsu Miyashita: The Forest of Wool and Steel
alkuper. Hitsuji To Hagane No Mori 2015
Doubleday 2019
englannistanut Philip Gabriel
s. 215

Tomura on 17-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran pianonvirittäjän työssään. Se on käänteentekevä tuokio: Tomura haluaa opiskella itsekin pianonvirittäjäksi. Ja niin alkaa pitkä opin tie, jonka aikana Tomuraa ohjaa kolme pianonvirittäjää. Kullakin omanlainen tyyli ja asenne. Ja tarina. Kaikilla on tarina, josta saamme nähdä pieniä väläyksiä.

Tomura itse painiskelee pelkojensa kanssa: onko hänessä ainesta hyväksi pianonvirittäjäksi? Tai virittäjäksi lainkaan? Vanhempien virittäjien ohjauksessa Tomura luovii urallaan epäonnistuen ja onnistuen.

The Forest of Wool and Steel on lämminhenkinen ja kaunis matka elämän ihmeisiin, ihmeellisyyksiin. Se soi vaimeasti kuin tukahdutettu nuotti etsien viivastoa, jolla soida. Viivastoa, jolle rakentaa oma sointu. Soinnut, joiden ympärille rakentaa melodia.

Kirja on jaettu viiteen lukuun, joissa kunkin alussa on kuvituksena flyygeli. Ensimmäisen luvun flyygeli on pelkistetty, lähinnä vain ääriviivat. Toisessa luvussa erottuu muutakin. Kun päästään viimeiseen lukuun, on syntynyt kokonainen maisema, tunnelma. Piirrokset ovat kauniita. Mietin kuvaisinko ne tänne, mutta en kuvaa: ne ovat osa kirjaa, osa tarinaa. En halua irrottaa niitä tarinasta.

The glistening of the world as the morning sun rises, the glowing as it sets – who can say which is better? The morning sun and evening sun are the very same sun, yet the form of their beauty differs.

Sama piano soi kunkin käsiparin alla eri tavoin. Ja kuten pianoa soitetaan, soitamme mekin tavallamme oman elämämme melodiat.

Ihastuttava romaani, joka sopii mietiskelijöille ja kun haluaa rauhoittua.

“It’s pretty cool to know the names of the flowers,” he said.
“You think so?”
“I do. Not knowing things means you’re not interested.”

~~~

Kirja on minulla lainassa kirjastosta. Täytyy taas ihan ihmetellä, miksi vasta nyt sen otin lukuun. Jotenkin unohdin kirjaston lainakirjat kirjastojen mennessä kiinni. Minullehan jäikin vain neljä kirjaa lainaan, joista olen nyt vain tämän yhden lukenut. Täytyy varmaan lukea ne muutkin, koska mahdollisesti kirjastot joskus aukeavat. Ei tosin ole vielä tietoa milloin.

keskiviikko 27. toukokuuta 2020

Kenen muistot ovat oikeita?

Princeton, 1987: Maineikas professori, Joseph Wieder, murhataan brutaalisti. Tekijää ei koskaan saada selvitettyä ja tapaus jää avoimeksi.

New York, 25 vuotta myöhemmin: Kirjallisuusagentti Peter Katz vastaanottaa käsikirjoituksen, jonka kirjoittaja väittää selvittäneensä Wiederin murhaajan.


E.O. Chirovici: The Book of Mirrors
Century 2017
s. 323
kirja on suomennettu nimellä Peilien kirja


Käsikirjoituksen on kirjoittanut Richard Flynn, joka tunsi edesmenneen professorin. Flynn oli muutenkin tuttu vieras professorin talossa, sillä hän auttoi professoria eräässä projektissa. Miesten välinen suhde ei kuitenkaan ollut aivan mutkaton ja asioita sekoitti muuan Laura, johon Flynn oli iskenyt silmänsä.

Minulla ei ollut minkäänlaisia odotuksia tämän kirjan suhteen, joten kaikki siinä tuli yllätyksenä ihan kirjan rakennetta myöten. Tarina liukuu kertojalta toiselle kuin viestikapula juoksijalta juoksijalle. Tässä on tosin pikemminkin kyseessä käveleminen eikä niinkään juokseminen, sillä mitään kiirettä minnekään ei ole. Tapahtumista on aikaa ja sekä murha että murhaaja ovat saaneet levätä rauhassa.

Mutta kuten ruumiilla on tapana ponnahtaa pinnalle vedenpohjasta, on myös totuudella tapana tulla ilmi ennemmin tai myöhemmin. Joskus pieni töytäisy riittää sysäämään tapahtumaketjun liikkeelle ja mitä enemmän siihen sotkeutuu ihmisiä, sen enemmän löytyy ”totuuksia”. Kenen muistot ovat oikeita ja todellisia, kun me kukin hahmotamme maailmaa ja tapahtumia eri näkökulmista. Jos valehtelee tarpeeksi kauan, muuttuuko valhe totuudeksi?

The Book of Mirrors on uskomattoman koukuttava ja alati liikkuva romaani. Se on orkesteri, johon liittyy soitin toisen perään, kunnes musiikki soi täytenä.

Tuli mieleeni tämä ”Plantyflutesizer”, jonka katson ja kuuntelen säännöllisin väliajoin, koska se kiehtoo minua. Se tuli myös mieleeni The Book of Mirrorsia lukiessani. Suosittelen katsomaan videon suoraan Youtubessa, niin kaikki yksityiskohdat erottuvat. Hypnoottista.



"Somebody once said that the beginning and the end of a story don’t really exist. They’re merely moments that are chosen subjectively by a narrator to allow the reader to look in on an event that began sometime previously and will end sometime after."


Tietoa kirjailijasta: FantasticFiction (englanniksi)
Kirjasta ovat bloganneet mm. Kirja vieköön, Mummo matkalla ja Unelmien aika.

tiistai 19. toukokuuta 2020

Tutkimuksia pohjoiskorealaiseen tapaan


Pohjoiskorealaisen diplomaatin vaimo kuolee epämääräisissä olosuhteissa Pakistanissa. Komisario O saa tehtäväkseen tutkia tapausta ja kuten tapoihin kuuluu, on toimeksianto varsin epämääräinen.

”A woman was murdered last month. We’re supposed to find out why.” He (Pak, O:n esimies) glanced up to see my reaction. I started to speak, but he cut me off. ---

”Not ’why’ actually. Not ’why’ in the traditional sense...”

Välihuomio alkaa

Kyseessä on ns. Inspector O -sarja ja Bamboo and Blood on sarjan kolmas kirja (postauksen lopussa on kirjaluettelo). Olen lukenut aiemmat osat keväällä 2015, mutta ovat sen verran hyvin muistissa, että ihmettelin miten Pak on tullut takaisin. Edellisessä kirjassa O:n esimies on Min ja muistan Pakia tuolloin ikävöineeni. Noh, selitystä Pakin paluuseen ja Minin poissaoloon (Miniä ei mainita lainkaan Bamboo and Bloodissa) ei anneta.

 Välihuomio päättyy

Tarkoitus ei ole kaivella ja tonkia, vaan ainoastaan luudalla lakaista tavanomaiset faktat, kuten uhrin taustat, ystävät, perhe, koulutus jne. siististi kansioon. Sieltä mahdollisesti sitten löytyy se ”miksi”. Jos löytyy. Komisario O on tietenkin skeptinen kaiken suhteen, myös sen onko uhri murhattu  - ehkä hän vain kuoli. Joskus ihmiset vain kuolevat.

”All we need is a collection of the facts on this end. That’s it. Nothing fancy, no hypothesizing, no grand framework. No essence. Just facts… --- Just think of yourself as a broom, Inspector. Now, go sweep.”

O ei edelleenkään ole kovin vakuuttunut ja ilmaisee epäilyksensä.

Pak sanoo:

”An unquestoning broom, a dump, unthinking, uncomprehending broom. Shut up and sweep, can’t you.”

Tämä kohtuullisen epämääräinen murhatutkimus jää vajavaiseksi, kun O komennetaan työmatkalle. Lisäksi maisemiin tuntuu ilmestyvän joka paikassa muuan herra Jenö, joka ramppaa Pohjois-Koreassa alvariinsa. Jotain suurta on tekeillä, mutta harva tietää mitä. Kaikenlaista tapahtuu, mutta vain harvat tietävät mitä eivätkä ne harvatkaan aina tiedä kaikkea. Tieto on repaleisena yhdellä sun toisella. Lopulta O:kin saa tiedonmurusensa, mutta ei niistä murusista kokonaista leipää synny.

Bamboo and Bloodin juoni on moneen suuntaan rehottava pensas, niin tiheä ettei sen ytimeen näe. Lukijan on O:n tavoin hyväksyttävä, ettei kaikki tule koskaan ilmi. Ja sen tiedon – siis sen, ettei tiedä – kanssa on vain elettävä. Ei auta lapioida ja tonkia pohjamutia myöten, sillä siinä helposti menettää henkensä. Jos kysyy, pitää olla tarkkana keneltä kysyy ja sittenkin saatu vastaus tulee puntaroida tarkkaan, sillä se (vastaus) ei välttämättä ole fakta.

Ai että, rakastuin tähän kirjaan! Otaksun, että nämä kirjat eivät mitään suuria massoja kosiskelevia kassamagneetteja ole, mutta kyllä näillekin löytyy lukijansa. Tämän kirjasarjan ensimmäinen kirja on suomennettu nimellä Korealainen kuurupiilo. Siitä ei vissiin ole kovin suuresti innostuttu, ainakaan sarjan suomentamista ei ole jatkettu. Minusta tämä sarja vain paranee edetessään, mutta tyyli on kyllä melko sama eli jos ei ensimmäisestä kirjasta innostu, niin tuskin näistä muistakaan.

Minulla on vielä neljäs osa tätä sarjaa hyllyssä odottelemassa, ottanen sen lukuun piakkoin. Pitää nuo kaksi muutakin hommata omaksi, sillä kirjastostamme (joka ei tietenkään ole edes auki) ei niitäkään saa.

Spontaani ruikutus:

On ikävä kirjastoja ja kirjakauppoja. Toki kirjoja voisi tilata, mutta toistaiseksi olen pidätellyt itseäni, koska minulla on niin paljon lukemattomia kirjoja muutenkin kotona. Pyrin nyt siis jotenkin hyödyntämään tätä masentavaa tilannetta koluamalla omien hyllyjen aarteita.


Kirjan tiedot:

James Church: Bamboo and Blood
Thomas Dunne 2008
s. 294

Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007
3. Bamboo and Blood, 2008 (tässä postauksessa)
4. The Man with the Baltic Stare, 2010 (hyllyssä odottelemassa lukuvuoroaan)
5. A Drop of Chinese Blood, 2012
6. The Gentleman from Japan, 2016