Suomilukukuulumiset

Tätä Suomireissua varjostaa yhä melkoinen stressi ja huoli, joten nähtävästi en saa edes blogattua enkä luettua toisten blogeja. Kirjat ovat kyllä kulkeneet mukana ja ovat ihania turva- ja pakokeitaita kaikesta muusta.

Helsingissä ollessani (nyttemmin olen siirtynyt maaseudulle) ostin Punaisesta planeetasta (oikein mainio divari - suosittelen) kaksi kirjaa, jotka olenkin jo lukenut.

 

Ensimmäinen on Yu Huan romaani Xu Sanguanin elämä ja verikaupat (Aula & Co 2017 [alkuper. 1995], suom. Rauno Sainio), joka kertoo nimensä mukaisesti pääasiassa Xu Sanguanin tarinan. Xu Sanguan työskentelee silkkitehtaalla, mutta palkka ei päätä huimaa.

Lisärahalle on tarvetta ja niin Xu Sanguan päätyy myymään vertansa, sillä siitä saa summan joka vastaa monelle puolen vuoden palkkaa. Veren myyminen on siis oiva lisätienesti vaikeana aikana, vaan kun ajat vielä vaikenevat lähtee veren myyminen ns. laukalle.

Vaikka ”verikaupat” ovat oleellinen osa tarinaa, ei kirja suinkaan ole pelkkää veren myymistä. Pikemminkin se on kuvaus Xu Sanguanin perheestä ja vallitsevista tilanteista/olosuhteista, joita Maon toteuttama kulttuurivallankumous myös muuttaa radikaalisti.

Pidin todella paljon tästä kirjasta, vaikka kaikki sen henkilöhahmot käyvät ajoittain hermoilleni mutta sitten kuitenkin heti seuraavassa hetkessä tekee mieli lohduttaa ja tukea.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo.

 

Toinen Punaisesta planeetasta ostamani kirja on Kayo Mpoyin Virtaavan eden sukua (Atena 2020, suom. Ulla Lempinen), josta niinikään pidin kovasti. Kayo Mpoyi on ruotsalainen kirjailija, joka tässä esikoisteoksessaan ammentaa sukunsa kertomuksia Tansaniasta.

Kirjan keskiössä on pieni Adi, joka teoksen aikana varttuu teini-ikäiseksi. Kerronta poukkoilee ajassa ja paikassa, mutta on helposti seurattava.

Itse tarina on kiinnostava, samoin viehätyin Mpoyin kerrontatyylistä: kieli on kaunista, ajoittain henkevää. Romaanissa käsitellään raskaita aiheita, mutta tyylin yleinen kepeys pitää huolen, ettei lukija rasitu liikaa.

Virtaavan veden suvusta voisi kirjoittaa pitkästikin, mutta en jaksa. Syy niukkasanaisuuteen ei siten ole romaanissa, vaan minussa. Ja samaa koskee tuota Yu Huan romaania: nyt ei jaksa, mutta haluan molemmista kirjoista merkinnät blogiini.

*

Vielä ostin erään kirjan Klassikkohaastetta varten ja senkin olen jo lukenut. Länsi-Pasilan Esteri-kierrätyskeskuksesta lähti mukaani Viikset, nimittäin Emmanuel Carreren Viikset. Olen jo pitkään sen halunnut lukea ja yllätys oli iloinen, kun sen hyllystä bongasin. Vielä pitäisi klassikkopostaus kirjoittaa, toivon että saan aikaiseksi.

*

Olen päässyt myös kirjaston äärelle ja sieltä lähti tällainen pino mukaan. Kaikki täsmäiskuja Suomi-kirjalistaltani, joka osoittautui erittäin käteväksi.

Enempää listan kirjoja en löytänyt, koska ilmeisesti en osannut etsiä niitä oikeista paikoista (ja osa ei ollut paikalla tai niitä ei ollut ollenkaan) eikä ollut aikaa pyytää apua kirjastovirkailjalta. Toisaalta en ehdi näitäkään kaikkia lukea, joten eipä sen niin väliä.

Tällä hetkellä luvussa on Satu Vasantolan Kun isä osti merenkurkun, joka on kiinnostanut minua jo piemmän aikaa. Vajaan sadan luetun sivun perusteella voin todeta, että pidän kirjasta vaikka se mielestäni on hyvin surullinen. Se herättää minussa melko lailla ajatuksia.

Alkoholinhuuruinen kasvutarina

Terveisiä Helsingistä. Suunnilleen kaikki on mennyt päin helvettiä täällä, ja jo ennen kuin edes pääsin tänne. Niistä ei sen enempää, mutta se on syy näin pitkälle blogitauolle ja sille, etten ole saanut edes luettua juuri mitään. Paitsi nyt hiljattain. On jopa klassikkohaasteeseen (31.7.) kirja luettuna.  

Sitten muuhun vastikään luettuun kirjaan.

 

Douglas Stuartin Shuggie Bain (Picador 2020, s. 430) kuvaa kymmenisen vuoden ajan pienen Shuggien varttumista köyhissä oloissa teini-ikäiseksi. Lähtökohdat eivät ole erityisen hyvät: Agnes-äiti on alkoholisti, joka juo itseltään ensin aviomiehensä ja sitten muun elämänsä. Myös Shuggien vanhemmat sisarukset häipyvät heti kuin mahdollista ja Agnes jää Shuggien harteille.

(Yli)lojaali Shuggie kannattalee äitiään ja jaksaa uskoa, että joskus iänikuinen lupaus raitistumisesta toteutuu. Vaikka romaani kantaa Shuggie Bainin nimeä, on se pitkälti myös kertomus Agnesista. Oikeastaan Shuggien ja Agnesin tarinaa ei voi erottaa toisistaan, koska niin voimallisesti ne ovat toisissaan kiinni. Agnesin mielialavaihtelut ja Shuggien ripustautuminen äitiinsä ja loputon lojaalius.

Lukija kyllä huomaa Agnesin käyttävän hyväksi lastaan: Shuggiella on lähinnä välinearvoa, kun pitää saada asioita tehdyksi/toimitetuksi ymv. Äidin rakkaus lapseensa on yhtä turtunut kuin Agnes itse juominkiensa päätteeksi ja jo niiden aikanakin.

Kohtuullisen masentava, mutta silti kiinnostava romaani erityisesti miljöön ja aikakauden osalta. Bainit asuvat Skotlannissa Glasgow’ssa ja tarina sijoittuu pääasiassa 1980-luvulle ja 90-luvun alkuun. Luonnollisesti henkilötarinoiden taustoituksen myötä piipahdetaan hieman varhaisemmassakin ajassa.

Douglas Stuart on kertonut, että hänen oma taustansa on inspiroinut hänet kirjottamaan Shuggie Bainin. Se missä määrin romaani on kirjailijalle omakohtainen ei ole selvää eikä mielestäni edes merkityksellistä. Henkilöiden tunne- ja luonnekuvaukset tällaisessa sairaassa ympäristössä tuntuvat aidoilta.

Kirja on suomennettu samannimisenä ja se voitti Booker-palkinnon 2020.

Itse luin kirjan luonnollisesti englanniksi ja pidin sen tyylistä: Stuart ei selitä mitään puhki, vaan antaa lukijan itse ajatella. Dialogit on pääasiassa kirjoitettu skotlannin englannilla ja niissä on merkittäviä eroja standardienkkuun. Itse jouduin googlettamaan muutamat slangisanat, mutta esim. tietyt verbit ja (persoona)pronominit osasin päätellä asiayhteydestä, ja olen myös jonkin verran ottanut selvää skotlannin englannista (Skotlanti kiinnostaa ja nykyäänhän asun melko lähellä Skotlannin rajaa).

Skotlannin englantikin vaihtelee sen mukaan missä päin ollaan. Edinburgh on kuulemma sieltä helpoimmasta päästä ymmärtää kun taas Glasgow vaikeammasta (molemmissa olen käynyt). Edinburghissa olen käynyt lukuisia kertoja eikä minulla siellä ole ymmärrysongelmia: itse asiassa pidän sikäläisestä enkusta/aksentista.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 8. Kirjan nimessä on perheenjäsen.

Kun silmukka kiristyy

Adrian McKinty: The Chain
Orion, 2019
s. 393
suomennettu nimellä Ketju



Lapsesi kidnapataan ja ainoa keino saada hänet ehjänä ja elossa takaisin on kidnapata jonkun toisen lapsi. Lapsesi vapautetaan, kun olet tehnyt kaiken, mitä on ohjeistettu tekemään. Näin ketjuun punoutuu silmukka toisensa perään. Ketju on kuin ikiliikkuja, jossa osaset alati vaihtuvat, mutta liike jatkuu ja ketju pitenee.

Rachel joutuu osaksi ”ketjua”, kun hänen lapsensa Kylie katoaa. Ajoitus on varsin huono, sillä Rachelilla on vakavia terveysongelmia ja takana avioero. Rahaa ei ole ylenpalttisesti, mutta sitä pitäisi jostain kehittää ”ketjua” varten.

Mekanismina ketjun idea on nerokas: se on kuin rahaa erittävä lehmä, jota käyvät eri ihmiset lypsämässä. Rahat tietysti menevät ”organisaatiolle” ja lypsäjät saavat palkaksi  ”omaisuutensa” (eli lapsensa) takaisin. ”Organisaation” tehtävä on valvoa, että lypsäjät toimivat ohjeiden mukaisesti. Vaikka siis kysehän ei ole rahasta, ”Organisaatio” painottaa. Mutta kyllä se melko lailla on.

Erittäin koukuttava trilleri, joka pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti. Valitettavasti tyypillisten trillereiden/dekkareiden tapaan kirjan loppuun on pakattu se pakollinen action-pläjäys, joka pilaa koko kirjan. Kaipaan älyllisesti nerokkaampia loppuja näiden ainaisten ”listimiskaavojen” sijasta. Ovat liian helppoja ja laiskoja ratkaisuja mielestäni.

Mietin myös, miten Rachelin oletettu erityinen älykkyys on kirjassa esitetty. Itse en Rachelissa mitään erikoista älykkyyttä havainnut, mutta jotenkin Ketjun ”ylläpitäjä” havaitsi ja ihaili Rachelin älyä. Jos halutaan vakuuttaa lukija jonkun henkilöhahmon älykkyydestä, kannattaisi tuoda se jotenkin esille. Siis muullakin tavalla kuin jonkun random-tyypin suulla.

Kirjassa kyllä mainitaan, että Rachel ex-miestään prepatessaan olisi kuvitteellisesta testistä saanut paremmat tulokset kuin miehensä. Mutta onko se nyt sitten merkki jostain erityisestä älykkyydestä vai vaan ihan normaalista oppimisesta.

Pointtini: mietin lähinnä sitä, että monesti törmää kirjassa siihen, että henkilön X älyllistä kapasiteettia ylistetään maasta taivaaseen, mutta se ei mitenkään NÄY henkilön X kuvauksessa. Words words words. Just words.

Marinoistani huolimatta The Chain on juonivetoinen ja viihdyttävä romaani, jota voin trillereiden ystäville suositella, kunhan ei odota henkilöhahmoilta kummoisempaa syvyyttä.

Kokemukseni kirjasta on melko samanlainen kuin Luetut-blogin Marilla.

Lady Joker

Kaoru Takamuran viidensadan mailin pituinen romaani Lady Joker (Baskerville 2022) on jaettu kahteen osaan (kumpikin osa sisältää noin 600 sivua) ja olisin ollut iloinen, jos olisin tämän tajunnut ennen kuin kirjan otin lukuun.

Näiden kahden erillisen niteen yhteyttä olisi mielestäni voinut ja pitänyt korostaa sekä myös kirjan kannessa mainita, että tämä on ENSIMMÄINEN puolisko kirjaa ja yksinään luettua aivan turha, koska tarina jää kesken.

Tietysti on omaa tyhmyyttäni, kun en tutkinut ja selvitellyt kunnolla asiaa. En silti pidä siitä, että tällaista oleellista tietoa pantataan/ei tuoda selkeästi esille.

Sama juttu joidenkin kirjasarjojen kanssa: missään nimessä ei voida kertoa, jos kirja on osa sarjaa ja jos se kerrotaankin, niin ei kerrota mones osa. Onneksi nykyään voi esim. kirjakaupoilla asian selvittää googlettamalla siellä hyllyjen välissä. Aika rasittavaa kyllä.

Mistä on kyse?

Romaanin sivulieve kertoo oleellisen:

Tokyo, 1995. Five men meet at the racetrack every Sunday to bet on horses. They have little in common except a deep disaffection with their lives, but together they represent the social struggles and griefs of post-War Japan: a poorly socialized genius stuck working as a welder; a demoted detective with a chip on his shoulder; a Zainichi Korean banker sick of being ostracized for his race; a struggling single dad of a teenage girl with Down syndrome.

The fifth man bringing them all together is an elderly drugstore owner grieving his grandson, who has died suspiciously after the revelation of a family connection with the segregated buraku community, historically subjected to severe discrimination.

Intent on revenge against a society that values corporate behemoths more than human life, the five conspirators decide to carry out a heist: kidnap the CEO of Japan’s largest beer conglomerate and extract blood money from the company’s corrupt financiers.

Inspired by the unsolved true-crime kidnapping case perpetrated by "the Monster with 21 Faces", Lady Joker has become a cultural touchstone since its 1997 publication, acknowledged as the magnum opus by one of Japan’s literary masters, twice adapted for film and TV and often taught in high school and college classrooms.

 

Vaikuttaa lupaavalta ja alku sitä onkin. Takamura kirjoittaa hyvin yskityiskohtaisesti eikä ole asiaa, josta ei saisi väännettyä monen sivun pituista kuvausta – ihan sama liittyykö aihe raveihin tai yrityksen taloudellisen tilanteen, hierarkioiden, käytäntöjen ja whatever kuvaamiseen.

Runsaan kuvailun takia juoni tamppaa pääasiassa paikallaan ja kun siinä sitten päästään askel eteenpäin, alkaa uusi yksityiskohtainen kuvaus jostain/mistä tahansa. Kirjan alkuvaiheilla, kun käsitellään pääasiassa ravitoveruksia (jotka siis suorittavat kidnappaamisen ja kiristyksen), se vielä menettelee sillä henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja heidän elämiinsä paneudutaan.

Kirjan edetessä pikkutarkka kuvaus painottuu voimakkaasti (talousjargonin ohella) muun muassa poliisin ja median työskentelyn yksityiskohtaiseen vatvomiseen usean eri henkilön kautta. Näissä kohdin henkilöiden persoonat jäävät mielestäni muun vuolaan kuvailun taustalle muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Myönnän, että oli ajoittain saatanan puuduttavaa lukea sellaista jaaritusta. Olen tosin ymmärtänyt, että tällä kaikella on merkitystä sitten joskus myöhemmin.

Otaksun, että Lady Jokerissa on voimakas kulttuurinen aspekti, joka tekee siitä suositun kotimaassaan eli Japanissa. Näin ulkopuolisena sitä on vaikea tavoittaa, vaikka kirjan teemat ovat sinänsä universaaleja. Toisaalta tiedostan, että kiinnostustani nakersi jatkuva jauhaminen asioista, jotka eivät varsinaisesti minua kiinnosta. Kirjailijan tyyli on myös melko kuivakka.

Lady Joker oli meillä Kirjaimia-blogin Lauran kanssa lukupiirikirjana. Oli kyllä melkoista tervanjuontia saada viikoittainen osuus luettua. Ja kaikesta tästä huolimatta se toinenkin osa on kyllä pakko lukea, koska kun nyt olen kirjasta lähes 600 sivua lukenut, niin en viitsi enää jättää kesken – ihan sama vaikka luettavaa on vielä toiset 600 sivua.

Elättelen toivoa, että tämä ensimmäinen osuus Lady Jokerista oli niin sanottu alkusoitto loppuosalle. Ainakin toisella osalla on paremmat tähdet Goodreadsissa

(en ole tähtiuskovainen, koska kukin antaa ja tulkitsee tähtiä omien subjektiivisten intressiensä/kokemustensa mukaan: itse en edes tähditä. Mutta joskus niitä voi katsoa - etenkin jos on epätoivoinen).

Toisessa osassa käsittääkseni palataan taas ravitovereiden pariin, joten siltä osin se jo oletuksena on kiinnostavampi.

Lady Joker on julkaistu alun perin japaniksi 1997. Sen ovat kääntäneet englanniksi Marie Iida ja Allison Markin Powell.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4. Kirjassa on presidentti.

Minä kiroan teidät kaikki

Jenni Fagan: Hex
Polygon, 2022
s. 101


Joulukuu 1591, Edinburgh.

Vankityrmässä viruu noituudesta syytetty Geillis Duncan, joka on määrä hirttää seuraavana päivänä.

Iris, joka elää vuodessa 2021, pyrkii istunnossa ("seance") pääsemään vankilaan, jossa Geillis Duncan odottaa kuolemantuomionsa täytäntööpanoa. Iris kokee voimakasta, määrittelemätöntä vetoa Geillistä kohtaan eikä halua Geillisin joutuvan odottamaan kuolemaa yksinään. Lukijalle niin kuin Irikselle itselleen syy selviää myöhemmin.

Geillis on 15-vuotias kotiapulainen, joka työskentelee David Seatonille. On Seatonin ”ansiota”, että Geillis vangitaan ja tuomitaan kuolemaan. Eikä vain Geillis, vaan moni muukin nainen kokee saman kohtalon.

Faganin pienoisromaanin tarinan perusta on ns. Pohjois-Berwickin noitavainot (North Berwick witch trials). Geillis Duncan oli todellinen henkilö, joka vainon aikana pidätettiin ja häntä kidutettiin erittäin brutaalisti tarkoituksena pakottaa Geillis nimeämään muita ”noitia”.

Kirjailija käyttää taiteellista vapauttaan luodessaan kuvan Geillisin (ja muidenkin kirjassa mainittujen todellisten henkilöiden) elämästä ja kuolemasta. Tarinaa on helppo seurata, vaikka mainitut noitavainot eivät olisi tuttuja ennestään.

Itse tosin uteliaana aloin googletella aiheesta kesken lukemisen, koska halusin tietää missä suhteessa kyse on fiktiosta/faktoista. Mielestäni historiallisten tapahtumien tietämys toi syvyyttä tarinaan.

Hex ei kerro pelkästään noitavainoista, vaan kirjailija on ladannut tekstiin melkoisen määrän paasausta naisen asemasta. Nykyajan Iriksen suulla hän vertailee, miten naiset yhä edelleen ovat alisteisia miehiin nähden. Toisin sanoen moni asia (asenne) ei ole muuttunut sitten vuosituhansien.

”A woman’s voice is a hex. She must learn to exalt men always. If she doesn’t do that, then she is a threat.”

Etenkin kirjan alkupuolella tätä feminististä paatosta esiintyy siinä määrin, etten tiedä miten siihen suhtautua. En oikein jaksa alleviivaavaa ”kauhistelua” (oi kun miehet ovat niin kamalia, kyllä me naiset olemme niin kärsineet ja kärsimme yhä), koska sellainen ei varsinaisesti tarjoa mitään ajatuksia.

Lähinnä tuli mieleen, että kirjailija halusi ympätä kirjaansa feministisen kulman ja loihti sen väkisin ja väkinäisesti. Mielestäni sen olisi voinut upottaa tarinaan tyylikkäämmin.

Jenni Fagan on runoilija ja se näkyy kirjan kielessä ja tyylissä. Dialogit tuovat ajoittain mieleen teatteriesityksen, jossa näyttelijät vetävät överiksi roolinsa.

- Do you know, Geillis, I like to think about what would happen if the women of now went out to march for the women of then. And if… the women of then marched with the women of now.
- I would do that, Iris, we all would.
- Would you?
- Aye, all the witches in the faraway world you come from and here too, all together, marching.

Kiinnostava ja hieman koskettavakin teos, joka kestää toisenkin lukukerran – etenkin, jos lukee ensimmäisen kerran tietämättä Pohjois-Berwickin noitavainoista ja toisen kerran, kun on lukenut aiheesta ja tietää keskeiset henkilöt ja heidän taustansa.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjan tapahtumapaikka on suljettu tai rajattu.

Tess Gerritsen ja kirjakerhot

Luin muinoin paljon Tess Gerritsenin kirjoja. Aloitin Gerritsenin tuotantoon tutustumisen romaanista Kirurgi (Otava 2002/The Surgeon 2001), joka aloittaa ns. Rizzoli&Isles-kirjasarjan (josta on myös joku televisiosarjaversio olemassa: en ole katsonut enkä aio katsoa).

Isles on patologi, Rizzoli poliisietsivä (näin ainakin sarjan alussa, en ole lukenut koko sarjaa – se jäi kesken minulta jossain vaiheessa).

Muistan, että Tess Gerritsenin uutuudet olivat lähes aina elleivät ihan aina Suuren Suomalaisen Kirjakerhon kuukaudenkirjoina. Ne siis piti peruuttaa tai pamahtivat postiluukusta. Joskus ne pamahtivat peruutuksesta huolimatta.

Tämä on varma tieto, sillä tarkkana ihmisenä pidin kirjaa peruutuksista. Lähettivät toisinaan silti kirjan varmaan toivossa, ettei sitä jakseta palauttaa. En aina jaksanutkaan, joten tuli sitten ”pakko-ostettua” joitakin kirjoja.

Kerran lähettivät kirjan minulle Lontooseen (olin tehnyt yleisen osoitteenmuutoksen ja mahdollisesti Posti käänsi kirjan uuteen osoitteeseeni), vaikka olin sen perunut. Minulle oli myös sanottu, että ulkomaille ei kuukaudenkirjoja edes lähetetä, mutta sinne se vain tulla tupsahti.

Otettuani yhteyttä asiakaspalveluun saadakseni ohjeita miten palauttaa kirja (asiakaspalautus ei toimi ulkomailta maksutta Suomeen) sanottiin, että voin pitää sen koska palauttaminen menee muuten liian vaikeaksi (en suostunut maksamaan postikuluja voidakseni palauttaa sen). (Kiinnostuneille tiedoksi: kyseessä oli Dan Brownin Kadonnut symboli)

Tässä välissä pitää ihan tarkistaa onko Suuri Suomalainen Kirjakerho vielä olemassa ja näyttääpi olevan. Olin myös Uudet kirjat ja Johanna -nimisissä kirjakerhoissa. Ja monissa muissakin (muun muassa Ex Libris, Book Avenue, Akateeminen kirjakerho, Stockmannin kirjakerho), joita Suomessa on joskus ollut. Wikipediasta löytykin kirjakerhoista listaus, nostalgista.

*

Varsinaisesti minun piti Tess Gerritsenin kirjaa pohtia. Luin juuri nimittäin Gerritseniltä romaanin nimeltä Playing with Fire (Penguin 2015, s. 310), joka on suomennettu nimellä Joka tulella leikkii.

Kirjan alkuperäinen nimi on monitulkintainen ja osuva kuvaamaan romaania. Verbi ”play” voi viitata mm. leikkimiseen, pelaamiseen tai soittamiseen. Romaanin otsikko viittaa mielestäni ensisijaisesti soittamiseen – ei leikkimiseen – mutta sitähän ei voi tietää ennen kuin on lukenut kirjaa jonkin matkaa.

Romaanin keskiössä on ammattimuusikko Julia, jonka instrumentti on viulu. Työmatkalla Roomassa ollessaan Julia tutkailee erään antiikkikaupan tarjontaa ja kiinnostuu vanhasta nuottikirjasta. Kirjaa lehteillessään sen välistä putoaa irrallinen sävellys, joka kiehtoo häntä. Kaupat nuottikirjasta ja  irtosävellyksestä tehdään ja Julia palaa kotiin Yhdysvaltoihin löydöstensä kanssa.

Irrallisen sävellyksen nimi on Incendio ja sen on säveltänyt L. Todesco. Sävellyksellä on merkittävä rooli tässä kirjassa, sillä se johdattaa Julian lopulta jopa hengenvaaraan.

Mainitusta sävellyksestä pari sanaa. Tess Gerritsen on itse musikaalisesti lahjakas ja hän on säveltänyt ”Incendion” (italiaa, tarkoittanee tulipaloa tmv.) käsittääkseni tätä kirjaansa varten. Kappaleen voi kuunnella Youtubesta. Videolla Tess Gerritsen soittaa pianoa ja viulua soittaa Joerg Widmoser.

Kuuntelin Incendion vasta kirjan luettuani, koska halusin itse mielikuvitella sävellyksen ensin. Incendio on koskettava ja kun sen kuunteli Gerritsenin romaani mielessä, niin kyllä hieman kostui silmäkulma.

Tähän väliin kirjan takateksti:
 

What if your child wanted you dead?

Julia doesn't understand what is happening to her daughter, but she thinks she knows what's causing it. She is terrified for Lily, and for herself, but what scares her more is that no one believes her.

If she is going to help Lily, she will have to find the answers alone, embarking on a search that will take her to the shadowy back streets of Venice.

There, Julia uncovers a heartbreaking, long-buried tale of tragedy and devastation - a discovery that puts her in serious danger. Some people will do anything in their power to keep the truth silent…


Kotona Yhdysvalloissa Julian ja aviomies-Robin kolmevuotias tytär, Lily, alkaa yhtäkkiä käyttäytyä aggressiivisesti. Julia alkaa pelätä tytärtään ja sen takia välit Robiinkin hankaloituvat.

Playing with Fire on mukavalla tempolla etenevä sekä kahteen aikaan (nykyaika/toinen maailmansota) ja paikkaan (yhdysvallat/Italia) sijoittuva trilleri. Kirjan toista eli historiallista osuutta voinee tosin pitää pikemminkin tragediana.

Ihmeekseni tämä kirja yllätti, koska en nyt varsinaisesti mitään tällaista osannut odottaa. Ja ylläri oli nimenomaan positiivinen. Romaani on helppo- ja nopealukuinen plus koukuttava ja sopisi erittäin hyvin vaikkapa matkakirjaksi. Siinä mielessä harmi, että luin sen juuri nyt kun matka on vielä edessä. Pitää keksiä uusi matkakirja.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 7. Kirjassa rakastutaan.

Kotiorjana Kyproksella

Kyproksella kotiapulaisen palkkaaminen on yleistä. Joissakin tapauksissa ei ole ollenkaan asiatonta käyttää termiä kotiorja, sillä paljon vapaa-aikaa saati palkkaa ei apulaiselle ole tarjolla.

Christy Lefterin romaani Songbirds (Manilla Press 2021, s. 369) joka on suomennettu nimellä Laululinnut, käsittelee muun muassa kotiapulaiskulttuurin varjopuolia Kyproksella.

 

Monien paikallisten asenne kotiapulaisiin on alentava: heitä ei nähdä ihmisinä, vaan lähinnä työkoneina, joilla ei ole persoonallisuutta eikä tunne-elämää. Tai mitään elämää, sillä osa työnantajista huolehtii säännöin ja rajoituksin siitä, ettei apulaiselle pääse kehittymään omaa elämää.

Näin huonosti ei ole asiat Songbirdsin srilankalaisella Nishalla, joka on saapunut Kyprokselle kotiapulaiseksi yksinhuoltajaksi jääneelle Petralle. Petra on kohtuullisen asiallinen työnantaja paitsi että hän on sokea omalle rasismilleen ja ”ankaruudelleen”, jotka istuvat niin syvällä kulttuurisessa normissa, että niitä ei edes tajuta kyseenalaistaa.

Lukija kyllä huomaa nämä asiat Petran ynnä muiden kotiapulaisia käyttävien henkilöiden käytöksessä. Kun erään kerran Nisha pyytää yhden illan vapaaksi, ei Petra sitä hänelle anna. Koska juurihan Nishalla oli vapaapäivä: se yksi vapaapäivä viikossa. Noin muuten työaikaa on aamusta iltaan niin, ettei siinä pahemmin aikaa itselle jää.

Nisha hoitaa työnsä kunnolla eikä intä vastaan, sillä Kotona Sri Lankassa odottaa hänen lapsensa ja äitinsä, joille hän lähettää rahaa. Taloudellinen ahdinko nimenomaan on syy, miksi Nisha Kyprokselle kotiapulaiseksi lähti.

Romaani kiertelee ja kaartelee Nishan ympärillä, joka tarinan alusta lähtien on poissa, kadonnut kuin tuhka tuuleen. Lukija ei kertaakaan kohtaa Nishaa itsenään, vaan ainoastaan toisten kautta.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joiden kautta Nishan elämä ja persoona avautuu.

On työnantaja Petra, joka vasta Nishan kadottua havaitsee, miten tärkeä ihminen Nisha on hänen ja lapsensa elämässä. Ei pelkästään ”työkoneena”, vaan ihmisenä. Pidin kirjan alussa Petraa jokseenkin luotaantyöntävänä henkilöhahmona nimenomaan vallankäytöllisistä syistä. Tarinan edetessä Petra itsekin alkaa ymmärtää kompleksista suhdettaan Nishaan.

Sitten on Yiannis, jolla on rakkaussuhde Nishaan. Suhde ei ole mutkaton, koska molemmat sekä Yiannis ja Nisha ovat omalla tavallaan ”nurkkaan ahdettuja” - vankina vallitsevissa olosuhteissa.

Petra ja Yiannis ovat lähes ainoita, joita Nishan katoaminen kiinnostaa. Poliisia ei kiinnosta, koska Nisha on "vain" ulkomaalainen: miksi vaivautua edes tutkimaan tapausta.

Koska poliisi ei ole Nishan katoamista kiinnostunut tutkimaan, etsivät Petra ja Yiannis Nishaa aluksi tahoillaan kunnes yhdistävät tietonsa ja jatkavat etsintöjä yhdessä.

Lefterin tyyli on melko neutraali eikä ongelmia alleviivata: ne tuodaan esille kuin olisivat  arkipäiväisiä asioita niin kuin ne Kyproksella ovatkin. Työnantajan valtasuhde kotiapulaiseen tuntuu olevan melko rajaton ja venyvä.

Raskaasta aiheesta huolimatta Songbirdsissa on myös kepeyttä ja toivoa. Kotiapulaisteeman lisäksi sivutaan laitonta lintujen pyydystämistä/tappamista, jonka koin hyvin häiritsevänä. En sellaisesta ollut aiemmin tietoinen, joten opinpa jotain tästä Lefterin kirjasta, joka sai minut muutenkin googlettelemaan kaikenlaista. Kyproksen kulttuuri ja muut käytännöt eivät ole minulle erityisen tuttuja.

Pari kiinnostavaa linkkiä:

Cyprus Mail – The truth for Cyprus’ domestic workers
Bird Life Cyprus – Illegal bird killing: the darker side of Cyprus
BBC – Cyprus serial killer Nikos Metaxas handed seven life sentences (tähän tapaukseen Christy Lefteri viittaa kirjan loppuun sijoitetussa kirjeessään lukijalle)


Christy Lefteriltä on suomennettu tämän Songbirdsin (Laululinnut) lisäksi The Beekeeper of Aleppo eli Aleppon mehiläistarhuri. Voisin kuvitella senkin lukevani, kun tulee oikea mielentila. Laululinnut luin juuri oikeaan aikaan, sillä on ollut (on edelleen) keskittymisvaikeuksia ja muuta ikävää (päänupissa), mutta kirjan pariin oli aina helppo palata/paeta. Pitää siis otteessaan ja on kiinnostava.


Laululinnuista on blogannnut muun muassa Kirjarikas elämäni.

*

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 38. Kirjan kannessa tai nimessä on käsi tai kädet.