Naiset koe-eläiminä

Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).

 

Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332

Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.

Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.

Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.

"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.

Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.

Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.

Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.

Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.

Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.

Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.

Sumopainin ihmeellinen maailma

Sumopaini se on taas pyörinyt mielessä. Kyseessä on kiehtova täyden kontaktin (japanilainen) painilaji, josta kaikki varmasti ovat kuulleet. Katsoin jo jokunen aika sitten Netflixistä aiheeseen liittyvän (fiktiivisen) sarjan Sanctuary, joka syöksi minut aloittamaan tutkintalinjan lajiin liittyen (luonnollisesti olin tietoinen sumosta ennestään, mutta en siihen ollut sen kummemmin perehtynyt).

Olen utelias ihminen, kirjat ja (tv)sarjat voivat laukaista minussa kotisohvatutkijan, joka paneutuu aiheeseen niin suurella pieteetillä, että se muistuttaa pakkomiellettä. Kyseessä on onneksi melko miellyttävä pakkomielle, jonka voin jättää välillä lepäilemään ja sitten taas jatkaa tutustumista ja tutkailua. Jossain vaiheessa pakkomielle katoaa, ehkä sitten kun koen pyöritelleeni ja tutkineeni asiaa tarpeeksi.

Sanctuary on kahdeksanosainen sarja, jossa seurataan aloittelevan, joskin vastahakoisen sumopainijan Oze Kiyoshin taivalta varsinaiseksi sumopainijaksi. Oze päätyy sumon pariin rahan houkuttelemana, painijan henkeä hänessä ei ole edes nimeksi. Ainakaan alussa.

Oze on tolkuttoman ärsyttävä, itsekäs, lapsellinen ja röyhkeä jopa siinä määrin, että sarjan katsominen aiheuttaa ajoittain myötähäpeää ja huokailua. Mietin ensimmäisen jakson jälkeen jaksanko katsoa enempää (nimenomaan ärsyttävien henkilöhahmojen takia), mutta sarjan cinemaattisuus veti puoleensa siinä määrin, että onneksi jatkoin katsomista.

Henkilökehitystä Ozessa tapahtuu, mutta hyvin maltillisella vauhdilla, joten kliseistä “idiootista idoliksi” -kääntymistä ei esiinny. Oze on loppuun asti ärsyttävä, mutta hänessä alkaa näkyä muitakin piirteitä. Ja jollain tavalla häntä alkaa ymmärtää.

Sumotallissa treenaavien painijoiden keskeisiä kemioita on kiinnostavaa seurata. Eräs painija lopettaa uransa ja hänen lopetusseremonia eli danpatsu-shiki on suorastaan koskettavaa katsottavaa.

Samoin mielenkiintoinen aspekti on (nais)urheilutoimittaja, joka on saanut alennuksen uutistoimituksesta ja joutuu tekemään juttua sumosta – lajista, josta hän ei pahemmin mitään tiedä eikä se häntä kiinnosta. Kunnes alkaakin kiinnostaa.

Pidin ihmeen paljon tästä sarjasta, mutta tiedostan ettei se ole kovin monen pala kakkua. Sarja on melko brutaali, toisinaan turhauttava ja muutenkin herättää kaikenlaisia tuntemuksia ällötyksestä liikutukseen. Mutta kenties se juuri onkin sarjan suola ja sokeri.

"Spirituaalisen" puolen (ja massiivisen sääntöviidakon) lisäksi minua kiinnosti erityisesti painijoiden treenit ja asennot. Olen vastaavanlaisia tehnyt itsekin lihasvoimaharjoituksissani ja sain lisää inspiraatiota sarjasta. Painijat ovat todella ketteriä ja taipuisia kokoonsa nähden.

Minun kehoni koostumus ei sumoon sovellu, mutta koska olen tällainen innostuva ihminen, niin mikäpäs tässä leikitellessä. Tosin nyt olen taas vaihteeksi vähän huonommassa kunnossa eli "ystäväni" pahoinvointi ja heikotus on kylässä. Eilinen oli erityisen huono päivä eikä tästäkään päivästä kovin hyvä taida tulla. Onneksi tänne on luvattu myrskyä, joten ei v**tuta niin paljon olla "kotiarestissa".

Olen liikkunut liikaa (ja syönyt liian vähän: syömishäiriö on lähtenyt lapasesta ja sen saaminen hallintaan on vaikeaa monestakin syystä ja siksikin, etten vain jaksa syödä), on niin vaikea tietää omia rajoja koska kuntoni on ihme kyllä edelleen melko hyvä ja olen myös jälleen aika nopea. Mutta nämä sitten ilmeisesti kostautuu jossain vaiheessa. Kehoon ei edelleenkään voi luottaa eli ei ole asiaa korpeen kiipeilemään.

Netflixistä olen katsonut myös minidokumentin, Little Miss Sumo, joka kertoo naissumopainijasta Hiyori Konista.

Sodan rikkomat perheet ja ihmiset

V. V. Ganeshananthan: Brotherless Night
Viking, 2023
s. 348

Sota rikkoo perheitä. Ei ainoastaan tappamalla, vaan repimällä perheenjäsenet erilleen – joskus fyysisesti, joskus psyykkisesti. Toisinaan toinen johtaa toiseen: eriävät näkökulmat ja asenteet repivät railon perheenjäsenten välille. Milloin railo on niin leveä, ettei sitä enää voi ylittää?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä nousee esiin V. V. Ganeshananthanin romaanissa Brotherless Night, joka sijoittuu Sri Lankaan alkaen vuodesta 1981. Maassa on pitkään itänyt sisällissodan siemen (vähemmistönä olevat tamilit vastaan singaleesit), joka puhkeaa lopulta kukkaan heinäkuussa 1983. Sodan alkua kutsutaan nimeltää Black July, Musta Heinäkuu.

Brotherless Nightissa seurataan sisällissodan alkua ja sen kulkea nuoren Jaffnassa asuvan tamilitytön Sashin näkökulmasta. Vielä 1981 Jaffna on melko rauhallinen ja Sashi haaveilee opiskelevansa lääkäriksi kuten vanhin veljensä. Sashilla on neljä veljeä, jotka kaikki ovat hänelle eri tavalla rakkaita. Vanhemmat tukevat lastensa haaveita ja opintoja, joskin isä etäältä sillä hän työnsä puolesta joutuu asumaan usein eri kaupungissa.

Tässä taas vaihteeksi sellainen romaani, jonka tiimoilta tuli googleteltua ahkerasti. Kirjailija ottaa esille useita (sisällissotaan liittyviä) merkittäviä tapahtumia 80-luvun Sri Lankassa. Tunnustan oman sivistymättömyyteni, sillä en aiemmin ollut erityisen perillä Sri Lankan tapahtumista enkä niistä syistä, miksi siellä sodittiin.

Militanttiorganisaatio The Liberation Tigers of Tamil Eelam kasvoi merkittävästi Mustan Heinäkuun tuloksena 1983. Se houkutteli erityisesti nuoria tamilimiehiä joukkoihinsa. Kukapa ei haluaisi taistella itsenäisten (tamili)alueen ja oman vähemmistönsä puolesta?

Tiikereiden toiminta on vähintäänkin kyseenalaista. Omien oikeuksien eteen ollaan valmiita tekemään kaikenlaista ja se kaikenlainen kohdistuu myös tavallisiin tamileihin. Ganeshananthan kuvaa taiten niitä pihtejä, joilla organisaatio pitää kiinni jäsenistään ja miten tavallisia siviilitamileitakin pakotetaan tavalla tai toisella toimintaan mukaan.

Kaksi Sashin veljistä liittyy Tiikereihin. Muu perhe ei sitä hyvällä katso, mutta koska kyseessä on täysi-ikäiset miehet, ei heitä oikein voi estääkään. Myös Sashi päätyy tukemaan Tiikereiden toimintaa, mutta eri tavalla ja syistä kuin veljensä. Maa repeää, siihen tulee halkeama, joka ajan saatossa leviää ja laajenee. Eikä sitä sitten enää voi ylittää.

I recently sent a letter to a terrorist I used to know. He lives near me, here in New York City, and when I opened the envelope and slid in the note that said I would like to come and see you, I thought of how much he had always required of me and how little I had ever asked of him. Even when I was growing up in Sri Lanka, before I had ever heard the word terrorist, I knew that if a certain kind of person wanted something done, I should comply without asking too many questions.  I met a lot of these sorts of people when I was younger because I used to be what you would call a terrorist myself.

We were civilians first. You must understand: that word, terrorist, is too simple for the history we have lived---

V.V. Ganeshananthanin kirjailijasivut

Miten elät tai voisit elää?

Genzaburo Yoshino: How Do You Live?
Alkuper. 君たちはどう生きるか, 1937
Rider, 2021
Japanista englannintanut Bruno Navasky
s. 280



Genzaburo Yoshinon romaani How Do You Live? esittää heti nimikkeessään suuren kysymyksen. Siksipä otin kirjan lukuuni, vaikka se on periaatteessa suunnattu kouluikäisille, oman matkansa alussa oleville. Isoja asioita mietittäväksi jo varhain. Vaan mikäpä miettiessä, kun on rakastavia ihmisiä ympärillä.

Romaanin kehystarinassa seurataan 14-vuotiaan Jun’ichi Hondan arkista elämää lyhyen ajanjakson ajan. Jun’ichin, jota Copperiksi kutsutaan (lempinimen tausta selviää lukemalla), päivät täyttyvät koulusta kuten muidenkin ikäistensä. Syntyy ystävyyksiä ja niiden synnyt kuvataan kiinnostavasti.

Ystävyys onkin eräs merkittävä teema tarinassa. Se on oikeastaan punainen lankakerä, joka avautuu kirjan alussa ja kierii somasti auki. Kunnes siihen ilmestyy solmu, joka pitäisi jotenkin saada avattua. Yksi solmu, joka Copperin mielessä muuntuu ylitsepääsemättömäksi umpisolmuksi.

Varsinaisen tarinan rinnalla luetaan Copperin enon muistikirjaa, jonka tekstit hän on osoittanut Copperille. Copper saa muistikirjan, kun eno katsoo pojan olevan siihen valmis. Kirjoitukset ovat eräänlaista vuoropuhelua, sillä niissä eno viittaa Copperin kanssa käytyihin keskusteluihin niitä pohtien ja täydentäen.

Toisinaan enon tekstit ovat melko selittäviä. Esimerkiksi kun eno pohtii varakkaiden ja köyhien eroja, teksi on alleviivaavaa ja otaksuisin, että suurimmalle osalle (aikuisista) melko selvää. Tosin (kuten tiedämme) siitä huolimatta isohko osa (nimenomaan aikuisista) ihmisistä arvottaa toisia juuri varallisuuden perusteella. Copperin erästä ystävää kiusataan vähävaraisen työläisperhetaustansa takia.

How Do You Live on melkoinen runsaudensarvi, joka muistuttaa sillisalaattia, sillä käsittelyyn pääsee kaikenlaisia asioita niin Napoleonin elämästä ja sotimisesta kuin buddhalaisuuden synnystä ja Buddha-patsaiden rakentamisesta näin muutamia mainitakseni. Sillisalaatti pysyy kuitenkin tyylikkäästi koossa, sillä jokainen ainesosa on siististi omassa lokerossaan ja niitä napsitaan pala kerrallaan.

“Even among adults, the human tendency to think about things and form judgements with ourselves at the center remains deep-rooted. --- In the world at large, people who are able to free themselves from this self-centered way of thinking are truly uncommon.” 

Tämä kohta on tärkeä. Eivätköhän kaikki osaa ajatella asioita muistakin näkökulmista. Näennäisesti osaavat, kyllä varmasti. Mutta sitten kuitenkin. Jos näin olisi, ehkä maailma olisi toisenlainen… Just saying.

Tätä kannattaakin pysähtyä miettimään ihan ajatuksella. Koska tietysti jokainen meistä osaa ajatella (tai ei ainakaan myönnä, ettei osaa) asioita toisten näkökulmasta ja olla empaattinen. Mutta kuinka paljon tuosta oletetusta toisen näkökulmasta on lopulta vain sitä itseään eli omaa oletusta, joka kiertää oman navan kautta.

(Mahdollisesti epäoleellinen, mutta pakollinen sivuhuomio: Japanissa tietysti kulttuuri on toisenlainen ja toisten huomioon ottaminen on siinä syvälle juurrutettua. Toisten kasvoja ajatellaan enemmän kuin omia. Hierarkiset toimintatavat tulevat selkärangasta eivätkä välttämättä ole sen syvällisempiä kuin mitkä tahansa automaatiolla toteutetut käytössäännöt.)

Jopa kuuluisa opetus “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” alkaa lähtökohtaisesti omasta navasta. Tästä kiertää toisenlainenkin versio, joka menee suunnilleen näin: Älä kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan – makunne voivat olla erilaiset.

Ihmisellä on (ollut ammoisista ajoista alkaen) taipumus pitää itseään luomakunnan keskuksena.

How Do You Live on ihan kiinnostava teos, joskin jotkin kohdat koin hieman puuduttavina. En myöskään jaa kaikilta osin samantyyppistä katsomusta kuin eno kirjeissään opettaa. Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen – ja myös ajattelemisen, jos ajatella haluaa.

Kirjablogi 20 vuotta

Kaksikymmentä vuotta eikä suotta. Perustin kirjablogini Vuodatukseen vuonna 2006, jolloin kirjablogeja oli vain kourallinen jos sitäkään. Kerrankin olin mukana ensimmäisessä aallossa, vaikka yleensä hiihtelen perässä. Bloggaamisen (muulla kuin kirjablogilla) aloitin vuotta aiemmin eli 2005.

Olin aikeissa juhlavuoden kunniaksi kirjoittaa kirjablogini synnystä, mutta olenkin kertonut siitä (ja muustakin bloggaamiseen liittyvästä) jo parisen vuotta sitten blogini täytettyä 17 vuotta, joten turha tässä on toistella samoja asioita.

Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin aika iso siivu elämästä. Kaksikymmentä vuotta olen hoivannut tätä pientä blogiani (joka on blogeistani pitkäikäisin ja ainoa aktiivinen tällä hetkellä), joka tuottaa minulle suunnattomasti iloa. Siinä missä lukeminenkin.

Suurin mullistus lukemisessa tapahtui 2009 muuttaessani (pois Suomesta) Lontooseen. Sitä ennen luin pääasiassa suomeksi ja vain ani harvoin tartuin englanninkieliseen kirjaan. En kokenut tuolloin erityistä tarvetta lukea englanniksi, koska suomeksikin löytyi luettavaa.

Muuton jälkeen oli tietysti selvää, että lukukieltä täytyy vaihtaa, jos aikoo jatkaa lukemista. Lukemattomuus ei minulle ollut eikä ole vaihtoehto, joten aloin tutustua “uuteen” tapaan lukea.  Koska en ollut aiemmin juuri englanniksi lukenut, kesti jokusen hetken ennen kuin siihen tottui ja lakkasin kaipaamasta suomeksi lukemista. Sillä kyllä vain, aluksi kaipasin nimenomaan suomen kieltä ja suomeksi lukemista.

 

Sittemmin tilanne on kääntynyt ja saan patistaa itseäni lukemaan suomeksi. Se sujuu parhaiten, kun käy Suomessa, sillä siellä se (suomeksi lukeminen) tuntuu luontevalta. Jostain syystä täällä kotona suomeksi lukeminen on alkanut tuntua oudolta ja siksi kirjahyllyjä ja kasoja lämmittää lukuisat lukemattomat suomenkieliset kirjat. Pitäisi kaapia ne kaikki (lukemattomat) esiin ja perustaa niille oma hylly. 

Niistä voisi koota pinon vaikka hyllynlämmittäjä-haasteen. Se olisi varmaan todella hyödyllistä, sillä esimerkiksi viime vuoden hyllynlämmittäjä-haasteesta sain luettua nolla kirjaa. Mutta olisi ainakin pino tehtynä.

Suurin muutos lukukielen vaihtamisessa tapahtui kuitenkin lukemistossa, vaikka intressini sinänsä eivät muuttuneet (ovat kyllä vuosien saatossa laajentuneet). Englanninkielinen kirjatarjonta suomenkieliseen verrattuna on sata- ellei tuhatkertainen ja avasi ovet ja ikkunat paikkoihin, joihin en ajatellut minulla aiemmin olevan pääsyä. Nykyään vaivaa runsaudenpula ja koska kaikkea en ehdi elämäni aikana kuitenkaan lukea, on karsittava ankaralla kädellä.

Olen havainnut, että suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ei ole saatavilla suomennosta. Tällä hetkellä luen V.V. Ganeshananthanin romaania Brotherless Night, joka on julkaistu 2023. Siitä ei ole suomennosta ainakaan toistaiseksi eikä varmaan ole tulossa, ellei kirjailija voita jotain kansainvälistä palkintoa esimerkiksi seuraavalla romaanillaan, jos sellainen on tulossa.

Vastikään luin (mielipide tulee, kun tulee) myös Yoshino Genzaburon romaanin How Do You Live?, jota pidetään Japanissa klassikkona, se on julkaistu alun perin 1937. Tutkailujeni mukaan siitä ei ole suomennosta saatavilla, englanninnos on vuodelta 2021.

Sen sijaan Tatsuya Endon mangasarjasta Spy x Family on olemassa myös suomennos. Tai en tiedä onko koko kaikkia sarjan kirjoja (joita on 16, seitsemästoista ilmeisesti tulossa) suomennettu, mutta ainakin osa on. Olen lukenut ensimmäisen kirjan ja pidin siitä kovasti, toisen kirjan varasin jo kirjastosta ja sitä odottelen saapuvaksi joskus.

Lukurikasta viikonloppua!

Kostosta ja anteeksi antamisesta

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että kiireesti halusin jatkaa trilogian parissa. Toisen osan luin englanniksi.

Pierre Lemaitre: All Human Wisdom
alkuper. Couleurs de l'incendie, 2018
MacLehose Press, 2021
ranskasta englannintanut Frank Wynne
suomennettu nimellä Tulen varjot


Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista. Nyt on päästy vuoteen 1927, edelleen Pariisissa ollaan.

Trilogian toisen osan keskiössä on Madeleine Péricourt, joka vilahteli edellisessä kirjassa, mutta pääasiassa sivuhenkilönä. Madeleinen avioliitto Henri d’Aulnay-Pradellen kanssa rysähti karille mutta suhteesta jäi muistoksi poika, Paul, joka on äitinsä silmäterä.

All Human Wisdom alkaa Madeleinen isän, varakkaan pankkiiri Marcel Péricourtin (tuttu niinikään ensimmäisestä kirjasta) hautajaisista. Hautajaisista tulee traaginen fiasko, kun Paul putoaa ikkunasta kesken hautajaissaattueen – vieläpä suoraan sinne saattueeseen.

Lukijalle tulee siten heti alkuun selväksi, että romaanin tyyli on edellisen tapaan (musta)humoristinen ja koominenkin, lisäksi henkilöhahmot ovat jossain määrin itsekin koomisia jopa överillä tavalla, mutta jostain syystä se ei häiritse minua. Olen nihkeä huumorin suhteen, mutta Lemaitren tyyli ihastutti minua jo Näkemiin taivassa -romaanissa ja nyt myös tässä.

Paul vammautuu vakavasti, mutta jää sentään henkiin. Madeleine perii isänsä massiivisen omaisuuden, mutta raha ei häntä varsinaisesti kiinnosta – pääasia, että sitä on, sillä ajatukset pyörivät Paulissa ja Paulin toipumisessa.

Kenties syntymä-äveriään asemansa takia Madeleinelle raha on itsestäänselvyys, jota vain on. Isänsä Marcel ei koskaan kannustanut tytärtään perehtymään (raha)talousasioihin, koska Madeleinehan on vain nainen jonka tehtävä on avioitua ja sitten olla vaimo ja äiti.

Siksipä ei ole järin suuri yllätys, että Madeleinen runsaat perintörahat hupenevat – tai suorastaan katoavat – noin vuodessa. Ei Madeleine toki niin typerä ole, ettei mitään rahasta tajuaisi ja söhräisi varansa silkkaa tyhmyyttään. Hän saa siihen apua lähempää kuin uskoisi samalla kun puukko osuu selkään. Ja kun puukko on selässä, on myöhäistä itkeä. 

Onneksi voi vetää puukon irti, hoitaa haavan ja ryhtyä suunnittelemaan kostoa. Madeleine onnistuu kasaamaan ympärilleen lojaalin ryhmän ja henkilö henkilöltä Madeleine aikoo niin sanotusti ampua alas petturit ja pahantekijät.

All Human Wisdomia voi pitää kostoromaanina, sillä se (kostaminen) on erittäin keskeinen, jopa kantava teema kirjassa. Olen kostamisen ystävä. On jotakin erittäin tyydyttävää siinä, kun paha saa palkkansa. Minua kiehtoo myös lukuisat eri tavat kostaa aina elegantista kostosta kunnon goreen. All Human Wisdom edustaa eleganttia.

Kostoteemoja esiintyy usein aasialaisissa sarjoissa ja elokuvissa. Japanilainen klassikkoelokuva Lady Snowblood teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Siinä kosto on brutaalia ja veristä. Kirjoista tulee mieleeni oitis Kanae Minaton Confessions, joka edustaa hillittyä ja tyylikästä koston muotoa.

Tiedostan, että monet suhtautuvat kostoon ja kostamiseen negatiivisesti. Pitäisi kääntää toinen(kin) poski ja käsitellä asiat jotenkin rakentavasti ihan vaan vaikka mielessään tai näin modernina aikana psykoterapiassa. Sitten antaa vaikka väkisin anteeksi (vaikkei edes pyydetä), koska muutenhan ei voi päästä tapauksesta yli.

Olen täysin eri mieltä anteeksi antamisesta. On tekopyhää (ja mielestäni jopa omituista) antaa anteeksi jollekin, joka ei edes anteeksi pyydä. Tärkeintä on tehdä päätös: joko voi aidosti antaa anteeksi tai sitten ei. Jos ei, niin sekin on päätös ja sen kanssa voi jatkaa elämäänsä ja ajan kanssa asia menettää merkitystään – siitä voi mahdollisesti oppia tai löytää uuden kulman. Se että väkisin yrittää antaa anteeksi on yhtä tyhjän kanssa: se vasta vaivaakin eikä jätä ikinä rauhaan.

En ole kostonhimoinen ihminen, koska olen sellaiseen liian laiska ja intohimoton (tosin en ole kokenut äärimmäistä pahuutta, joten en tiedä miten sellaisessa tapauksessa toimisin: syntyisikö pakottava kostonhimo. Nimittäin kaipa sillekin on rajansa, mitä sietää). Lisäksi ajattelen, että meillä kaikilla on omat taakkamme. Kaikki saavat melko varmasti kokea kärsimystä jossain vaiheessa elämäänsä joka tapauksessa, joten se siitä.

Mutta fiktiossa – niin kirjallisuudessa kuin erityisesti aasialaisissa sarjoissa/elokuvissa – aihe kiehtoo. Kenties siksi, että fiktion myötä voi turvallisesti nauttia kostamisen monimuotoisuudesta ja niistä tunteista, joita onnistunut kosto herättää.

Niin että Pierre Lemaitre osui nyt kostohermooni omintakeisella tyylillään. Bravo.

Trilogian kirjat:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows

Välipalakirja: Hiljainen potilas

Välipalakirja. Olen miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan. Tai pikemminkin pohtinut, mitä se omalla kohdallani tarkoittaa, koska muiden mietteistä ja asenteista en voi ottaa vastuuta saati esittää oman tulkintani olevan kaikkia koskettava.

Välipala(kirja) edustaa minulle sellaista lukemista, jonka oletan olevan suhteellisen kevyttä, nopealukuista ja koukuttavaa. Se on kuin piknik, jossa kaikki esivalmistelut on tehty puolestani: liina on levitetty pihanurmelle tai minne tahansa sopivaan miljööseen, eväskori aseteltu somasti, lautanen ja aterimet jo odottavat. Liinalla odottaa myös Syöttäjä, joka annostelee ruuan ja kuljettaa sen suoraan suuhuni. Ruoka on pehmeää, ei tarvitse juuri purra. Sen kun nielaisee.

Välipalakirjaa lukiessa ei tarvitse märehtiä. Ottaa vain vastaan, nielaisee ja odottaa seuraavaa suupalaa. Välipalakirjan lukeminen on kutakuinkin 40 prosenttia nopeampaa kuin jonkin muun kirjan. Lukunopeus minulla on melko vakio, mutta koska ei tarvitse pysähtyä jauhamaan, kirja etenee kuin luotijuna.

Välipalakirja on myös sellainen, ettei varsinaisesti harmita, jos sen skippaa. Jääväthän välipalat muutenkin joskus tai usein syömättä, kun ei vain tee mieli. Välipalalle on kuitenkin paikkansa, esimerkiksi jotakin Tiettyä Kirjaa odotellessa on sopivaa tarttua välipalaan, jonka voi tarpeen tullen hotkaista nopeasti pois alta ennen kuin päivällinen on valmis.

Alex Michaelidesin trilleri The Silent Patient (Orion 2019, s. 339, suom. Hiljainen potilas) edustaa (minulle) melko täydellistä välipalaa. En tosin tiennyt sitä alkaessani lukea kirjaa, koska minulla oli odotuksia.

Nimittäin.

Kannen sisäsivut on omistettu lukuisille markkinointilausahduksille. Mark Edwards hehkuttaa, että kirjassa on “A twist that will blow your mind”. Wow, tajunnanräjäyttävä käänne luvassa.

Blake Crouchin kehu menee astetta pidemmälle sillä hänen mielestään kirjassa on “one of the most shocking, mind-blowing twists in recent memory.” Huh huh, ihan jo jännittää.

John Marrs kuvailee kirjan olevan “the definition of a page turner” ja hänen kuvaukseensa yhdyn. The Silent Patient nimittäin on erittäin koukuttava ja odotuksia nostattava. Nostetut odotukset harmillisesti haihtuvat sen tajunnanräjäyttävän käänteen tapahtuessa ihan kirjan lopussa. Minulla oli aavistus, mutta se meni hieman ohi. Sillä ei sinänsä ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että tuon tajunnanräjäyttävän käänteen takia osa tarinasta on aivan turha. Tavallaan jopa ei-perusteltavissa oleva. 

Tiivistelmä:

Alicia Berenson ampuu miehensä kuoliaaksi eikä sen jälkeen sano sanaakaan. Hän päätyy psykiatriselle osastolle sairaalaan hoidettavaksi. Kahdeksan vuotta myöhemmin muuan psykoterapeutti Theo Faber hakeutuu kys. sairaalaan töihin aikeenaan auttaa Aliciaa ja saada hänet vihdoin puhumaan.

Kirjaan on upotettu pätkiä Alicia Berensonin päiväkirjasta. Siinä on omituinen tyyli. Kuka kirjoittaa päiväkirjaa kuin romaania sisältäen tarkat dialogit. Päiväkirjan tyyli ei juuri eroa muusta kirjan tyylistä.

Theo Faber taas on (yllätys yllätys) traumatisoitunut psykoterapeutti, joka oman taustansa takia haluaa auttaa toisia.

Jostain syystä tämä kirja kävi hermoilleni. Minua ärsyttivät sekä psykologiset että terapiaistuntoihin liittyvät kuvaukset. Olivat mielestäni kliseisiä, romantisoitujakin. 

Goodreadsissa kirja on saanut hyvän vastaanoton, joten kannattaa sieltä lukea innostuneempia mietteitä.