Muodonmuutos ja kirjaostokset

Muodonmuutos, 1.2. 2026

 

Palasin Suomesta kotiin sunnuntaina. Olen viimeksi käynyt talviaikaan Suomessa tammikuussa 2018 ja sitä ennen kaiketi 2010. Tästä voi päätellä, ettei Suomen talvet kiinnosta. Avauduin aiheesta blogissanikin taannoin, kas tästä voi lukea mietteet jotka ovat edelleen aivan samat.

En mene talvella Suomeen, ellei siihen ole erittäin painavaa syytä. Nyt oli, mutta siihen liittyviä asioita en käsittele blogissani. Pakkanen pani parastaan, vain muutamana päivänä asteet (Helsingissä) nousivat alle miinuskymmenen, mutta pääasiassa pakkasta oli rutosti enemmän ja kaupan päälle tuuli raateli naaman irti. 

Osaan pukeutua kunnon talveen, olenhan suomalainen ja siten talvia kokenut. Ennen reissua ostin talvitakin ja -kengät, koska suomalaiseen talveen sopivia minulla ei ollut ennestään. Ilman kuivuus on iholleni pahinta, mutta siitä olen valittanut jo vuonna 2018, joten nyt en jaksa. Paitsi että tällä kertaa pahiten kuivui päänahka, joka on onneksi jo alkanut toipua järkytyksestä.

Keskityn kauniiseen henkireikääni, nimittäin Töölönlahdella sijaitsevaan talvi-installaatioon nimeltä Muodonmuutos.

Muodonmuutos, vasen "möhkäle", 11.1. 2026

 

Kävelin usein sen ohi lenkeilläni ja siitä tuli minulle pakkomielle: pällistelin ja kuvasin sitä eri päivinä ja dokumentoin sen muodonmuutosta, jota avustettiin vesiletkulla.

Muodonmuutos, 11.1. 2026

Suistossa nimittäin on letku, joka ruiskuttelee vettä oikealla olevaan risurykelmään, joka kuukauden aikana kasvoi melkoiseksi möhkäleeksi. Vasemmanpuoleinen möhkäle on kaiketi saanut vesivoitelunsa ja aiemmin.

24.1. 2026

1.2. 2026

4.2. 2026, nuoli osoittaa vesiletkua.

 

Mitäpä olisi reissu ilman kirjaostoksia. Tällä kertaa ostoskoriin tarttui seuraavat:

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (luettu, postaus tässä)
Hong Ying: Hyvien kukkien lapset (jota luen parhaillaan. Olen aiemmin lukenut Yingiltä muistelmateoksen Daughter of the River)
Anneli Kanto: Rottien pyhimys (Olen lukenut Kannolta aiemmin Pyövelin, josta pidin)
Imre Kertész: Kohtalottomuus
Chi Ta-Wei: Kalvot

Ovat varmaan monille tuttuja? 

Näkemiin taivaassa

Jotkut – aika useat – kirjat hautautuvat mentaaliselle lukulistalle ikuisuuksiksi, kunnes jokin yhtäkkinen selkkaus saa ne pompsahtamaan pinnalle. Näin on käynyt muun muassa Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa kanssa. Se oli saanut uinua lähes vuosikymmenen luettavien kirjojen hautausmaalla ennen kuin parisen viikkoa sitten tapahtui ylösnousemus Esteri-kierrätyskeskuksen kirjahyllyssä Länsi-Pasilassa.

Hyvää kannattaa odottaa, kuten sanonta kuuluu.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
alkuper. Au revoir là-haut, 2013
Minerva, 2018
suomentannut Sirkka Aulanko (ilmeisesti käännetty enkunkielisestä käännöksestä)
s. 541

Ranska, marraskuu 1918. Toinen maailmansota alkaa olla lopuillaan ja eloonjääneet sotilaat enemmän kuin valmiita palaamaan koteihinsa.

Vielä viime hetkellä ennen rauhan julistamista tapahtuu hämäräperäinen rynnäkkö ja sotamies Albert Maillard hautautuu elävältä. Kuolema ei kuitenkaan ehdi häntä korjata, sillä aseveli Edouard Péricoult saa hänet kaivettua ylös – vaan millä hinnalla: Kranaatti räjäyttää suuren osan Péricoultin kasvoista tuusannuuskaksi. Tapaus sitoo miehet yhteen tavalla, jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Kun rintamalta vihdoin päästään Pariisiin, ei siellä odota maine ja mammona, vaan näköalaton kurjuus ja köyhyys. Sotatraumat kuiskivat korviin eikä etenkään Albertin asiaa auta tietoisuus siitä, että häikäilemätön luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle on nainut Edouardin sisaren Madeleinen. Nimittäin, Pradelle on itse piru joka sodassa tappoi vaikka omiaan, jos tilanne sitä hänen mielestään vaati.

Kaikki nämä kolme keskeisintä henkilöhahmoa ovat kiinnostavia, joskin Edouard jää melko etäiseksi. Hänestä piirtyy kuitenkin riittävän elävä kuva, ettei hän jää vain seinäruusuksi vaikka periaatteessa vammansa takia sellainen onkin. Edouard on hiljainen – pakon sanelemana tietenkin, koska puolet naamasta ja sen seurauksena puhekyky puuttuu – mutta hiljaisuuden takana on terävät aivot ja vahingoittunut mieli.

Albert yrittää auttaa Edouardia minkä voi, koska kokee olevansa sen hänelle velkaa. Albertin ja Edouardin välinen ystävyys on vaikea erityisesti vallitsevien olosuhteiden takia ja myös siksi, että molemmat ovat sodan jäljiltä pahasti traumatisoituja. Luvattua rahallista tukea valtiolta ei kuulu eikä näy, mutta jostain on rahaakin saatava elämiseen.

Luutnantti, myöhemmin kapteeni, d’Aulnay-Pradelle on ylhäistä sukua, mutta rutiköyhä. Madeleinen naiminen avaa ovet ylhäistön seurapiireihin, mutta appiukko Péricoult pitää huolen, ettei Pradelle pääse Pericoultien varoihin käsiksi. Mikä kaamea pettymys, joten rahaa täytyy hankkia muita kanavia pitkin.

Ote takakannesta:

Teos piirtää tarkan kuvan ranskalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sodanjälkeisestä todellisuudesta. Sota haluaa voittajia, vammautuneet siivotaan pois silmistä ja unohdetaan. Kansakunta kiirehtää eteenpäin, jälleenrakennus tarjoaa äkkirikastumisen ja välistävedon mahdollisuuksia. Turhaan käydyn sodan aiheuttama katkeruus antaa tilaa myös kostolle.

Sota-aiheet eivät yleensä kiinnosta minua, mutta kuten olen aiemminkin todennut: tyyli ratkaisee. Tässä romaanissa ei juuri rintamakuvauksia (joita en siis yleensä jaksa) ole alun muutamia lyhitä kohtauksia lukuun ottamatta. Ne ovat merkittäviä juonen kannalta (ja ihmeen kiinnostavia, vaikkakin melko brutaaleja kuten nyt sota yleensä), joten niille on perustelunsa ja paikkansa tarinassa.

Näkemiin taivaassa oli minulle jälleen täyden kympin kirja: juuri sopivaan aikaan luettu ja ihanan pitkä. Nähtävästi kaipaan pitkiä kirjoja, koska en jaksa olla koko ajan miettimässä, mitä lukisin seuraavaksi. Kaiken aloittaminen on minulle nyt vaikeaa, joten mitä pidempi kirja sen harvemmin tarvitsee niitäkään aloittaa. Jokin historiallinen kausi lienee päällä, koska historialliset romaanit erityisesti kiinnostelevat.

Näkemiin taivaassa on käännetty englanniksi nimellä The Great Swindle, joka vihjaa suurenluokan huijaukseen, jollaisella on keskeinen osuus romaanissa. Itse asiassa huijauksia franginkuvat silmissä tehtaillaan useammallakin taholla. Minua kiehtoo kirjan allkuperäinen nimi enemmän sen tietyn runollisuuden ja monimerkityksellisyyden takia. Toki The Great Swindle on nimenä viihteellisempi ja siten vissiin myyvempi.

Näkemiin taivaassa avaa trilogian, jonka muut osat on suomennettu nimillä Tulen varjot ja Tuhon lapset. Tulen varjoissa kirjan keskiöön nousee Madeleine ja olisi kyllä pakko saada se lukuun ASAP. Olen kys. kirjaa metsästellyt kierrätyskeskuksista, antikvariaateista ja parista kirjakaupastakin, tuloksetta. Täytynee vissiin jatkaa sarjan parissa englanniksi, kunhan täältä kotiin pääsen. Harmi sinänsä, koska olisin mielelläni lukenut koko trilogian suomeksi (käännös on mielestäni erinomaisen sujuva). 

Olen lukenut aiemmin Pierre Lemaitrelta kaksi romaania, Irenen ja Alexin. Ne ovat neliosaisen sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa. Jostain syystä sarja on jäänyt minulta kesken, vaikka pidin molemmista mainituista kirjoista kovasti.

Tuplaitsemurhan arvoitus

Luin japanilaisen Seicho Matsumoton dekkarin Tokyo Express, jota kustantamo pitää modernina klassikkona. Mietin voisinko minäkin sitten pitää sitä klassikkona, vaikka jokin haraa vastaan.

Olen lukenut Matsumotolta aiemmin kaksi muuta dekkaria (Inspector Imanishi Investigates ja A Quiet Place) ja mielestäni niiden potentiaalinen klassikkoaste on huomattavasti korkeampi.

Tokyo Express on melko yksityiskohtainen murhatutkimus, jossa ei oikeastaan mitään muuta käsitellä – paitsi vähän lahjontaa ja muuta korruptiota plus juna-aikatauluja. Muissa lukemissani Matsumoton romaaneissa on ollut rikosten lisäksi huomattava määrä yhteiskunnallista pohdintaa ja kuvailua.

Kallistun nyt kannalle, että olkoon klassikko. Olen halunnut lukea Tokyo Expressin sen enkunkielisestä julkaisusta lähtien ja nyt osallistun sillä klassikkohaasteeseen. Haastetta luotsaa tällä kierroksella (joka on jo 22.) Kulttuuri kukoistaa -blogi. Tästä pääset haasteen koontipostaukseen ja tästä voit lukea haasteen säännöt.

Tokyo Express sijoittunee ajallisesti pääasiassa vuoteen 1957 ja on melko perinteinen murhaysteeri, joka tosin alkuun näyttää rakastavaisten itsemurhalta.

Mies ja nainen löydetään Kyūshūsta Hakatenlahden rannalta makoilemasta vierekkäin. He ovat kuolleita ja ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että kyseessä on tuplaitsemurha. Ilmiölle on nimikin, Shinjū. Kyseessä ei siten ole mitenkään eriskummallinen tapaus, joka välttämättä vaatisi kummoista rikostutkintaa.

Erästä  paikallista poliisietsivää tapaus arveluttaa, koska muutamat yksityiskohdat tuntuvat epäsopivilta. Tapaus kuitenkin taputellaan itsemurhaksi, kunnes paikalle saapuu Tokiosta yllättäen etsivä Kiichi Mihara, joka haluaa kuulla tarkemmin mitä paikallisetsivällä on mielessään.

Itsemurha vaikuttaa yhä oudommalta mitä enemmän sitä penkoo. Vahvat faktat ja alibit kuitenkin häiritsevät tapauksen selvittämistä, joka etenee noin viisi senttiä tunnissa. Romaanissa on vain 149 sivua ja se onkin sopiva pituus tällaiselle pikkutarkalle nypräämiselle, jossa samoja asioita vatvotaan kerta toisensa jälkeen luupin kanssa.

Tokyo Express on ihan kiintoisa romaani, mutta ei vedä vertoja aiemmin lukemilleni. Tokyo Expressistä puuttuu kaikki se sielukkuus, jota aiemmissa romaaneissa esiintyi. Tämä on kuin kliininen ruumiinavaus ilman ruumista tosin. Ja silti, kyllähän tätä ihan sujuvasti luki ja kannattikin lukea. Aion jatkaa Matsumoton teosten parissa. Kotona on vielä lukematta Pro Bono.

Tämän Tokyo Expressin ostin Edinburghin lentokentältä jokunen viikko sitten matkalla Suomeen, jossa nyt kärvistelen pakkasenpuremana. Onneksi pääsen viikon kuluttua pois. Toivon, ettei vuosiin tai mieluummin enää ikinä tule mitään pakottavaa syytä tulla tänne talvella.


Seicho Matsumoto: Tokyo Express
alkuper. 点と線, 1958
Penguin Classics, 2023
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 149

Lisäys 31.1. kello 15:13

Kirja on suomennettu 1973 nimellä Junaongelma. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines. Eli tämä lukemani Tokyo Express ei olekaan ensimmäinen enkkuversio kys. kirjasta.

Herrasmies Moskovassa

Lukiessani Amor Towlesin romaania A Gentleman in Moscow mieleeni alkoi kirjan edetessä pompsahdella ajatus, että  kreivi Alexander Ilyich Rostov lienee sympaattisin (huom: ei imelä) romaanihenkilöhahmo sitten naismuistin. Ei ainakaan ihan heti tule mieleeni vastaavaa – kyseessä todellakin on herrasmies. Hyväntahtoinen henkilö, joka valitsee kohdella toisia kunnioittavasti. Omanarvontuntoinen ymmärtäen, että muillakin on arvoa. Sopeutuva, mutta ei alistuva.

Sopeutumista Rostovilla nimittäin riittää. Moskovan Metropol-hotellissa vuonna 1922 huoletonta eloa viettänyt Rostov joutuu ongelmiin ja oikeuteen muinoin kirjoittamansa runon takia. Tuomio on tyly: loppuelämä kotiarestia Metropol-hotellissa eikä suinkaan kreivin asuttamissa hulppeissa huoneissa, vaan hänet häädetään ullakolle kaikenlaisen romun keskelle. Ulko-ovista ei ole enää asiaa ulos, vaan hotellin sisätilat on Rostovin uusi reviiri.

Lupsakka kreivi tokenee pian alkujärkytyksestä ja kunnostaa ullakkohuoneesta itselleen kelvollisen asumuksen ”lisäsiivellä”. Turha on rimpuilla sellaisten asioiden edessä, joita ei voi muuttaa. Niinpä Rostov keskittyy asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ja niin on kreivimme kuin huomaamatta rakentanut itselleen uuden elämän uusien rajoitusten sisälle.

Tarina kulkee läpi useiden vuosikymmenten kreivin elämää ja ajatuksia episodimaisin kohtauksin kuvaten. Vaikka moniin tapauksiin ei suoranaisesti koskaan palata, on niillä paikkansa tarinan kulussa ja ajankuvassa.

Tunnelmaltaan eloisa romaani, jota luki kuin hypnoosissa. Towlesin tyyli on omintakeinen ja runsas, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Hienostunut huumori pitää lukijan mielen keveänä ja avoimena – ehkäpä niin kuin itse kreivinkin.

Amor Towles: A Gentleman in Moscow
Penguin 2016
s. 462

Minulle A Gentleman in Moscow on täyden kympin romaani, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Olen nyt ollut usemman viikon Suomessa surullisten asioiden takia ja äärellä, mutta sellaistakin elämä joskus on. Amor Towles on auttanut hirmuisesti viemällä minut kauas pois toiseen maahan ja aikaan.

Mainintoja luetuista kirjoista ja muustakin

Viime vuoden alussa kasasin itselleni hyllynlämmittäjäpinon, josta tavoitteeni oli saada luettua edes yksi kirja. Tavoitetta en saavuttanut, kuinkas ollakaan. Joten miksipä en siirtäisi samaa pinoa tällekin vuodelle. Varmaan sen tavoitteen jonain vuonna saavutan.

Hyllynlämmittäjät 2026

 

Viime aikoina olen lukenut muun muassa Gregg Olsenin tosipohjaisen teoksen If You Tell – A True Story of Murder, Family Secrets, and the Unbreakable Bond of Sisterhood (Thomas & Mercer 2019, s. 405). Kirja kertoo Knotekin perheestä, jota äiti Shelly brutaalisti pyörittää oman napansa ympärillä oikkujensa mukaan. Shelly on mainio käskyttämään eikä empatia kuulu hänen tunneskaalaansa. Ken Shellyn tielle osuu, saa toivonsa ja mahdollisesti koko elämänsä heittää. Shellylle ihmiset ovat olemassa manipulointia ja muita työtehtäviä varten. Kirja on suomennettu mielestäni kyseenalaisella mutta tietysti myyvällä nimellä Äitimme oli sarjamurhaaja.

Olen myös jatkanut Abir Mukherjeen Wyndham-sarjan parissa. Tai viidennestä kirjasta lähtien sarja kulkee nimellä Wyndham & Banerjee. Nyt lukemani The Shadows of Men (Harvill Secker 2021, s. 334) on sarjan viides kirja, jossa Banerjee saa ensimmäistä kertaa oman äänen. Aiemmissa kirjoissa näkökulma on ainoastaan Sam Wyndhamin. Tämä sarja se vain paranee edetessään.

Luettu on myös Kotaro Isakan The Mantis, joka kertoo palkkamurhaaja Kabutosta, joka haluaa lopettaa murhauransa. Eläköityminen alamaailmasta ei ole helppoa ja eropyrkimyksissä voi joutua itsekin murhattavien listalle. Olen aiemmin lukenut Kotaro Isakalta Bullet Trainin ja Three Assassinsin, jotka niinikään käsittelevät palkkamurhaamista.

Kurkistin tämän vuoden Helmet-lukuhaastetta, mutta se ei herättänyt oikein mitään tuntemuksia. Ei syntynyt intoa siihen osallistua, joten skippaan tämän vuoden. 

Blogi saattaa olla hiljaisempi nyt jonkin aikaa – tai sitten ei. Riippuu mielialoistani ja voinnistani. Viime vuosi oli kammottava ja sen jälkimainingit resonoivat tässä vuodessa. Onneksi on kirjat, ne ovat aina uskollisesti mukana kaikissa elämäntilanteissa milloin tukien ja lohtua tuoden, vieden ajatuksia muualle ja milloin innostaen.

Kulissien takana kaaos

Luen vuosittain noin yhden (jos sitäkään) chick lit -genren teoksen. Tänä vuonna lukuun valikoitui (jos David Nichollsin romaania You Are here ei lasketa) jonkin Jane Fallonin kirjan sijasta Emiko Jeanin Mika in Real Life.

Mika in Real Life oli positiivinen yllättäjä siinä mielessä, että vaikka siinä valehdellaan suunnilleen koko elämän verran, siitä puuttuu tahallinen pahantahtoisuus, ilkeys ja juoruilu joita monissa muissa lukemissani genren kirjoissa esiintyy melko lailla.

Ihmissuhteita pohditaan (ei onneksi varsinaisesti vatvota), mutta vaihteeksi enemmän muuta kuin parisuhteeseen liittyvää. Voi tietty johtua siitä, ettei kirjan keskeisellä henkilöllä eli Mikalla ole parisuhdetta eikä suurta hinkua sellaiseen (jonkin sortin romanttinen suhde kyllä kehittyy, kuten genrelle on ominaista mutta lukijaa ei hukuteta hunajapurkkiin).

Mika Suzuki on 35-vuotias elämänsä sössinyt nainen, joka asuu kaverinsa nurkissa saatuaan fudut töistä. Uusia töitä ei tunnu löytyvän eikä Mikaa muutenkaan oikein kiinnosta mikään. Välit japanilaisiin vanhempiin – etenkin äitiin – on vaikeat. Mikan äiti ei olisi koskaan halunnut Yhdysvaltoihin muuttaa ja tuntuu haikailevan entistä elämäänsä Japanissa.

Sitten soi puhelin, Penny soittaa. Penny on Mikan 16-vuotias tytär, jonka Mika antoi adoptoitavaksi koska ei uskonut voivansa vauvasta itse huolehtia. Raskaus oli “vahinko” eli ei käytetty ehkäisyä (asia, johon Mika ei voinut vaikuttaa…) ja sitten kertalaakista kohtalokkaasti tärppäsi. Adoptiosopimukseen kuuluu, että adoptiovanhemmat raportoivat Mikalle kerran vuodessa kirjeitse Pennyn elämästä. 

Mielenkiintoinen järjestely: mietin onko tällaisia oikeasti Yhdysvalloissa (en ihmettelisi jos on, mutta en jaksa ottaa selvää koska asia ei kiinnosta niin paljon). Siis että synnyttäjä saa valita lapsen nimen lisäksi hänelle adoptiovanhemmat toimiston “katalogista” ja vieläpä esittää joitakin vaatimuksia (vuotuisen kirjeen lisäksi Mika toivoi, että adoptiovanhemmat mm. tutustuttaisivat Pennya japanilaiseen kulttuuriin). Pennyllä ei luonnollisesti ole tietoa biologisesta äidistään, vaikka tietysti tiesikin olevansa adoptiolapsi.

Vaan jostain (selviää lukemalla) Penny on onkinut tietoonsa Mikan yhteystiedot ja on nyt päättänyt ottaa yhteyttä. Aluksi Mika ja Penny juttelevat tavalliseen tapaan puhelimessa, sitten siirtyvät käyttämään FaceTimea. Lopulta Penny pudottaa pommin: mitäpä jos hän tulisi käymään Portlandissa Mikaa tapaamassa.

Koska Mika ja Penny asuvat eri puolilla Yhdysvaltoja, ei Mika varsinaisesti uskonut koskaan tapaavansa Pennyä. Tai ei ainakaan tapaavansa kovin pian. Pennyn kanssa jutustellessa Mika on rakentanut itselleen melko toisenlaisen elämän kuin todellisuudessa. Toisin sanoen valehdellut ummet ja lammet antaakseen menestyneen vaikutelman itsestään. 

On kaksi vaihtoehtoa: joko lavastaa valehdeltu elämä “todelliseksi” tai nöyränä kertoa totuus. Mika valitsee valehtelun ja ystäviensä suosiollisella avustuksella hän alkaa rakentaa kulisseja, joiden on tarkoitus pysyä pystyssä Pennyn visiitin ajan.

Minua kiinnosti erityisesti Mikan ja äitinsä Hiromin suhde, vaikka painopiste onkin Pennyn ja Mikan suhteessa. Jokin Mikan ja Hiromin äiti-tytär-suhteessaan on alusta lähtien ajautunut vinoon eikä eritysempää yhteyttä enää näin pitkän ajan jälkeen löydy. Ihmiset ovat mitä ovat ja harva yhtäkkiä muuksi muuttuu. Hiromi pysyy suljettuna, häntä ei avaa edes aika.

Ihmeellisen koukuttava ja sopivaa tempoa etenevä romaani, jota luki mielellään. Oivallinen valinta chick lit -romaaniksi. Voin lämpimästi suositella kyseisen genren ystäville ja muillekin uteliaille lukijoille.

Emiko Jean: Mika in Real Life
Penguin, 2022
s. 375

Päivänä joka ei noussut

"Toinen todellisuus"

 

Maaginen sumu (oikeasti cloud inversion) peitteli eilen kaiken riittävän alhaalla olevan alleen. Jos olisi halunnut päivänsä nousevan, olisi pitänyt kiivetä jonnekin. Läheinen vuorennyppylä olisi riittänyt, mutta en viitsinyt kiipeillä koska olen taas ollut vuodepotilaana ja eilinen oli vasta toinen ylösnousemukseni päivä.

Mitäpä auringolla, kun on maaginen ranta jossa todellisuus pakenee rantaveteen. Heijastus hajoaa harvakseltaan putoavien kyyneleiden muodostamista renkaista. Mikään muu ei liiku.

"Peilikuva hajoaa"

 

Sumu piilottaa todellisuuden vaippaansa, ei halua näyttää kauas. Ehkä on parempi, ettei katso kauas, yrittää pysyä tässä hetkessä ja selvitä siitä. Ei ajatella, mitä ei voi tehdä vaan keskittyä siihen, mitä voi.

"Vedenpaisumus"

 

Ehkä jonakin päivänä vesi vetäytyy, avaa pääsyn saarekkeelta tai saarekkeelle jonne on joku yksin jäänyt jumiin.

"Rajalla"

"Niin kauas kuin silmä kantaa"

"Hän uittaa jalkojaan rantavedessä"

Kirjoja on luettu, niistä seuraavassa postauksessa.