Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: When the Cranes Fly South
Doubleday, 2025
alkuper. Tranerna flyger Soderut, 2024
ruotsista englannintanut Alice Menzies
s. 309
suomennettu: Kurjet lentävät etelään

Lisa Ridzénin melankolissävyinen romaani When the Cranes Fly South toi mieleeni Kent Harufin Our Souls at Night. Molemmissa kirjoissa keskiössä on hieman iäkkäämpiä henkilöitä ja heidän huoliaan. Harufin kirjasta mieleeni on jäänyt erityisesti tunnelma (ei niinkään itse tarina), jonka tämä Ridzénin romaani nostatti pintaan.

When the Cranes Fly South’ssa keskushenkilö, lähes ysikymppinen Bo alkaa lähestyä pääteasemaa. Sitä asemaa, jossa noustaan pois kyydistä viimeisen kerran. 

Bolla on onni asua kotonaan ja hän saa siihen tukea kotihoidosta. Vaikka hoitajat vaihtuvat, hänen luonaan käy suunnilleen tietyt samat jo tutuksi tulleet henkilöt. Kaikki vaikuttavat vähintään ok:lta (erästä satunnaista tuuraajaa lukuun ottamatta), eräs on ylitse muiden.

Mutta Bolla on huolia ja erään huolen aiheuttaa hänen poikansa Hans. Hans haluaa viedä Bolta rakkaan hirvikoiralemmikin, Sixtenin. Hansin mielestä Sixten tarvitsee enemmän ulkoilua ja liikuntaa, jota Bo ei enää pysty sille tarjoamaan liikkumisvaikeuksiensa takia.

Ja oikeassahan Hans sinänsä on. Kun kyseessä on rodultaan aktiivinen koira eikä mikään seurasohvaperuna, niin pelkkä sisällä lojuminen ei ole ideaalia. 

Silti...

Kerronta tapahtuu täysin Bon näkökulmasta, jota ryydittävät vain lyhyet hoitajien kirjoittamat viestit. Koska näkökulma on Bon, asetun kuin huomaamatta hänen puolelleen. Bon huoli ja hätä Sixtenistä tulee iholle kuin myös se, miten tärkeä ja rauhoittava pelkkä Sixtenin läsnäolo hänelle on.

Hans alkaa näyttää viholliselta, joka haluaa päättää Bon asioista. Bosta tuntuu, ettei hänellä ole enää sananvaltaa mihinkään itseensä liittyvään asiaan. Minulle herää yleisesti ajatuksia siitä, missä määrin vanhus saa itse päättää asioistaan ja erityisesti kuinka paljon on sopivaa puuttua toisen elämään. Tämähän on toki tapauskohtaista. Bon liikkumisvaikeudet ja iän mukanaan tuoma hajamielisyys ja unohtelu alkaa olla sillä tasolla, että Bo on vaaraksi itselle. 

Liikkumisvaikeuksien takia Bon elämä on kutistunut melko lailla kotioloihin ja siellä yksin olemiseen. Seuraa tuovat puhelinkeskustelut Tove-ystävän kanssa, mutta muuten on aika yksinäistä. Keho on usein väsynyt ja on helppo vajota muistoihin ja pohtia jo kuljettua taivalta.

When the Cranes Fly South on kaunis romaani, joka antaa äänen ikääntyville ihmisille. Myös ehkä tietyn ikäluokan miehille, jotka eivät koe luontaiseksi puhua – varsinkaan tunteistaan. Bon ajatukset  tulevat lukijalle selviksi, mutta vain murto-osa päätyy sanoiksi.

Näin lukijana olisi helppo opastaa: Bo, mikset keskustele poikasi kanssa! Puhumalla kaikki selviää. Hans, voisitko kuunnella isääsi etkä jyrätä kaikessa! Ihan sama oletko oikeassa vai et, mutta kuuntele.

Kuten tiedämme, jos ja jos niin sitä ja tätä. Elämä ei mene niin. Ja minä lämpenen Hansillekin lopulta, vaikka Bon sängyn vaihtaminen toiseen suututti. Sixtenin tapauksessa asia on eri, koska siinä on kyseessä toisen elollisen elämänlaatu. Vaikka lemmikki on kuinka rakas, joskus on rakkautta antaa sille uusi koti, jossa sen tarpeet täyttyvät.

Kaunis romaani, joka tuli iholle ja meni sen allekin. 

Murhatutkimuksia kissan kanssa

Luen nykyään aika harvakseltaan dekkareita. Lukemistoni jännitysosastolla painottuu enemmänkin trillereiden puolelle, joissa ei välttämättä juurikaan esiinny (ainakaan keskeisessä osassa) poliisietsiviä eikä rikostutkintaakaan. Nyt luin kuitenkin pitkästä aikaa ihan pesunkestävän dekkarin, jossa tapahtuu rikoksia ja niitä sitten tutkitaan ja selvitellään.

 Jiro Akagawa: A Game of Cat And Killer
alkuper. 三毛猫ホームズの推理, 1978
Maclehose Press, 2026
japanista englannintanut Haydn Trowell
s. 312


A Game of Cat And Killer aloittaa dekkarisarjan nimeltä The Casebooks of Mikeneko Holmes. Mikeneko eli englanniksi calico tarkoittaa kissan turkin väritystä. Suurin osa calico-kissoista on naaraita. Japanissa calicoiden ajatellaan tuovan muun muassa onnea ja vaurautta ja niinpä kyseistä kissaa (ja muitakin kissoja) pidetään hyvänonnen symbolina. Kissa on yleinen lemmikki Japanissa.

Kirja on julkaistu alun perin japaniksi jo 1978 eli vaikka käännös on tuore, ei romaani sitä ole.

Kirjan keskiössä on poliisietsivä ja poikamies Yoshitaro Katayama, joka asuu nuoremman sisarensa kanssa Tokiossa. Yksin ei voi asua, koska täytyyhän jonkun hoitaa koti ja tehdä ruokaa. Sisarusten täti on kyllä kovasti huolissaan nuorten naimattomuudesta ja yrittää ahkerasti erityisesti Yoshitaroa saada naitetuksi.

Naimapuuhat (ainakaan järjestettyinä) eivät kuitenkaan kiinnosta Yoshitaroa, joka hieman kammoksuu naisia veren ja korkeiden paikkojen lisäksi. Eivät ihan parhaita ominaisuuksia poliisille, mutta Yoshitarolla on syynsä, miksi alalle hakeutui.

Kun nuori opiskelijanainen löydetään raa’asti murhattuna, saa Yoshitaro tehtäväksi tutkia tapausta. Johtolankoja ei tunnu olevan ja sitten tapahtuu toinenkin murha ja keissi alkaa vaikuttaa vielä sekavammalta.

Lisäksi eräällä uhrilla on kissa, calico nimeltä Holmes, joka on nyt jäämässä kodittomaksi. Holmes tosin päättää, että Yoshitaro on hänen uusi isäntänsä ja niin sitten käykin. Holmes ei olekaan mikään turha katti, vaan sillä on selkeästi lahjakkutta ratkoa murhia. Holmes ohjailee omalla kissamaisella tavallaan Yoshitaroa huomaamaan ja ajattelemaan eri vaihtoehtoja.

Vaikka viikatemies vierailee melko ahkerasti, ei kirja silti ole erityisen synkkä. Oikeastaan tässä ajoittain lipsutaan koomisuuden puolelle (mikä on tarkoituksellista sen perusteella mitä kirjailijasta tiedän) ja lopussa vedetään vielä niin sanotusti överit joidenkin juonensäikeiden osalta. Toisin sanoen vaikka koskettavia kohtaloita on, niitä on käsitelty siten, etteivät ne varsinaisesti juuri kosketa tai eivät ainakaan kosketa liikaa.

Ja siksipä tämä oli juuri sellainen kirja, jonka pariin oli aina mukava palata ja sitä luki ilolla vailla huolta liiasta synkkyydestä ja painostavuudesta. Vaikka osa juonesta oli vähän ennalta arvattava, ei se menoa haitannut, koska tarina piti otteessaan ja viihdytti.

Sarjan kääntämistä jatketaan ja ensi vuonna julkaistaan toinen osa, joka on (käännös)nimeltään A Copycat Killer. Ilmeisesti myös ainakin kolmas kirja käännetään ja se on nimeltään The Cat Mansion Murders. Aion jatkaa sarjan parissa, sen verran viehätti ja tuotti iloa tämä ensimmäinen kirja.

Riesapäivitys (toivottavasti viimeinen)

Keswick Latriggin rinteeltä kuvattuna. Kotitalo näkyy kuvassa.

Olen satunnaisesti kertoillut Long Covid -kuulumisia ja täältä pesee taas. Sitkeä riesa (ollut kylässä jo heinäkuusta 2025) on kyseessä, mutta hitaasti keho toipuu ja voimistuu. Toukokuussa harmittelin, kun lihakset ovat edelleen paskana eli niitä ei voi rasittaa saati treenata. Siihen on tullut muutos eli nyttemmin voin tehdä jonkin verran lihastreenejä kotosalla, mutta täytyy pitää maltti mukana.

Lihakset kyllä kipeytyvät, mutta eivät treenin aikana, mikä siis on aiemmin estänyt treenit. Nyt kivut tulevat normaaliin tapaan eli vasta seuraavana päivänä ja vain niitä lihaksia särkee, joita on rasitettu enemmän (aiemmin meni suunnilleen koko kroppa kipeäksi, jos yritti mitään lihaksia treenata). Hiljaksiin olen tässä nyt siis alkanut lihaksia herätellä.

Kauas vuoret karkaavat. Ehkä pian minäkin.

 

Pieni romahdus tapahtui noin kuukausi sitten, kun sain tavisnuhan. Se (lähinnä kurkkukipu ja tukkoisuus) kesti vuorokauden enkä ollut erityisen väsynyt. Niinpä en tietenkään levännyt (oppiiko ihminen ikinä...) ja kurkkukipu uhkasi uusiutua ja tuli huono olo, joten piti rauhoittua. Räkää tursusi pari viikkoa, vaikka muuten koin olevani terve.

Infernaalisia väsymyksiä ei ole enää ollut. Siis sellaisia, kun on niin väsynyt että jopa makaaminen sängyssä tuntuu ylivoimaisen raskaalta ja toivoisi voivansa vajota patjan alle ja sieltä lattialautojen raosta vielä alemmas jonnekin maan alle tai mihin tahansa.

Nyt kun mietin, niin en myöskään ole enää juuri koskaan "vähän" väsynyt (paitsi tietysti illalla ennen kuin nukahdan) ja aamuisin pomppaan sängystä samantien ylös. Vielä pari kuukautta sitten kesti pahimmillaan tunteja, että jaksoin nousta. Nukun kyllä edelleen tuntimääräisesti aika paljon, mutta otaksun unenlaatuni olevan huono, koska heräilen monta kertaa yöllä. Pahoinvoinnit ovat pysytelleen poissa, mistä olen erityisen iloinen.

 

Lopetin kiipeilyt reilu kuukausi sitten taas kokonaan, koska ne tuntuivat kuluttavan "akkuani" niin paljon. Rajoitan siis yhä liikkumista ja nostan rasitusta viikkotasolla. Tämä systeemi on toiminut paremmin kuin kertarykäisyt, jotka menivät kyllä näennäisen hyvin mutta niillä oli hintansa. Jos tämä systeemi toimii ja jatkuu vakaana, ei mene kauan kun voin kiivetä taas ylös asti saamatta niin sanotusti sakkoja.

Keswickin keskustaa.

 

Kaikki kuvat ovat eiliseltä lenkiltä. Maltillisesti ylämäkiä, mutta ei varsinaista pitkäkestoista nousua.  Olen oppinut hidastamaan muutenkin menoa ja alkanut nauttia maisemista ihan eri tavalla. Aiemmin tuntui olevan niin kiire eteenpäin, ettei usein malttanut pysähtyä kuvia ottamaan, kun piti tarkkailla “suoritusta”.

Jälkiviisaus eli viisauksista julmin: jos olisin ymmärtänyt (tai ylipäätään tiennyt), mikä on PEM (Post-exertional malaise) ja miten sen kanssa tulee toimia, olisi toipuminen voinut olla nopeampaa.   

Sodan arpeuttamat kohtalot

Sotatutkielmat ne vain jatkuvat. Maanosa on edelleen Aasia, mutta nyt olen siirtynyt Vietnamiin Nguyễn Phan Quế Main romaanin Dust Child kanssa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta historiallisen romaanin The Mountains Sing, josta pidin kovasti.

 

Sodilla on pitkät kädet, jotka vielä päätyttyäänkin läpsivät poskille, jopa vuosikymmenten jälkeen. Arpeutuneet haavat repeävät. Haavat, jotka eivät ole koskaan parantuneet, vuotavat herkeämättä. Yritä siinä elää.

Ho Chi Minh City (Saigon), 2016. Nelikymppisellä Phongilla on elämänpituinen pakkomielle päästä Yhdysvaltoihin, jota hän pitää unelmien maana. Yhdysvalloissa elämä olisi helppoa ja vaurasta – toisin kuin Vietnamissa, jossa “sekarotuista” Phongia syrjitään kuten muitakin amerasianeita. 

Äiti hylkäsi Phongin orpokotiin tämän ollessa vasta pieni vauva. Isä on yhdysvaltalainen sotilas, jonka piirteitä Phong kantaa kasvoissaan ja kehossaan. Jos Phong vain voisi todistaa olevansa yhdysvaltalaisen sotilaan jälkeläinen, olisi visa Yhdysvaltoihin taattu. 

Dan on kuusikymppinen yhdysvaltalainen sotaveteraani, johon Vietnam on jättänyt kipeät arvet. Vaikka sodasta on aikaa vuosikymmeniä ja Dan elänyt näennäisen mukavaa elämää vaimonsa kanssa, eivät sodan tapahtumat – saati hänen itsensä tekemät teot – jätä rauhaan. Entä mitä tapahtui Kimille, jonka Dan saattoi raskaaksi ennen kuin häippäsi maasta?

Kun Danin vaimo ehdottaa matkaa Vietnamiin, Dan suostuu vastahakoisesti. Voisi kuitenkin tehdä hyvää kohdata verinen menneisyys silmästä silmään ja sitten ehkä vihdoin unohtaa se, päästää irti. Saigonissa unohtamisen sijasta Dan huomaakin etsivänsä Kimiä, jonka olemassaolon hän on salannut vaimoltaan.

Rinnan vuoden 2016 kanssa keritään auki sodan aikaisia tapahtumia Saigonissa vuonna 1969. Tässä ajassa seurataan sisarusten Trangin ja Quynhin elämää sodan jaloissa. Siskosten perhe on köyhä ja heidän isänsä haavoittunut sodassa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Rahaa ei juuri ole ja velkojat vaativat saataviaan. 

Trang ja Quynh päättävät lähteä Saigoniin työn ja tienestien toivossa. Amerikkalaisten sotilaiden suosimissa baareissa tarvitaan baarityttöjä, jotka viihdyttävät miehiä. Naiivisti siskokset uskovat, että kyseessä on vain jutustelu ja teen litkiminen sotilaiden kanssa.

On tietysti selvää, että yllä mainittujen henkilöiden tiet risteävät. Tarina etenee jouhevasti kahdessa aikatasossaan, kunnes menneisyys sulautuu nykyisyyteen. 

Mietin valheita. Sitä, miten ihmisellä periaatteessa pitäisi olla oikeus tietää totuus. Ja sitten mietin, kuinka tärkeä totuus (tai sen tietäminen) lopulta on.

Koskettava ja taiten kirjoitettu romaani, joka ei aiheestaan huolimatta ole pelkkää itkua ja tuskaa. Maailmassa on paljon hyvää ja kaunista kaikesta huolimatta. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Dust Child
Oneworld 2023
s. 332
suom. Missä tuhka kukkii

 *

Loppuun hyvää ja kaunista. Kuvissa tämän viikon lenkkimaisemiani. 

Nälkä ja jano

Claire Fullerin uusin romaani Hunger And Thirst (Fig Tree 2026, s. 312) on luokiteltu goottimaiseksi kauhuksi, mikä herätti minussa innostusta. Olen lukenut Fullerilta nyt yhteensä neljä romaania ja vaikka ne kaikki ovat aika erilaisia, yhteistä niissä on voimakas tunnelma. 

Hunger And Thirst ei siten tee poikkeusta eli tunnelma edellä mennään unohtamatta kiinnostavia henkilöhahmoja. Keskiössä on Ursula Major, jonka silmin tarina suodattuu.

 

Englanti 1987, 16-vuotias lastenkodista toiseen ajautunut Ursula on asettunut asumaan halfway houseen, josta hänen sosiaalityöntekijänsä on onnistunut saamaan hänelle huoneen. Lisäksi Ursulalla on työ paikallisen taidekoulun postihuoneessa.

Asiat vaikuttavat siten pintapuolisesti olevan suhteellisen kunnossa, mutta sisältä Ursula on sekasotku. Lapsuuden trauma painaa eikä hänellä ole juuri ystäviä. Elämä on pärjäämistä, ei niinkään elämistä.

Kunnes Ursula tutustuu paremmin taidekoulussa sihteerinä työskentelevään Sueen ja muihinkin koulun työntekijöihin. Erityisesti Suella on voimakas vaikutus ystävyyttä ja rakkautta janoavaan Ursulaan. Sue on määräilevä ja dominoiva eikä osaa pitää salaisuuksia, mutta toisaalta hän on usein mukava – ja tuntuu todelliselta ystävältä.

Sue jopa auttaa Ursulaa muuttamaan pois halfway housesta erääseen autioksi jääneeseen taloon niinikään taidekoulussa työskentelevän Vincen kanssa. Halfway house ei ole mitenkään ihanteellinen paikka asua, mutta silti Ursula epäröi: asua nyt autiotalossa epävakaan Vincen kanssa, hmm. Mutta Sue on tottunut saamaan tahtonsa läpi ja niin Ursula muuttaa.

Muutto on kohtalokas käännekohta Ursulan elämässä eikä voi sanoa, että parempaan suuntaan. Toisaalta mitään muuttoa ei olisi koskaan tapahtunut, ellei Ursula olisi tavannut Sueta. Tosin Suekin on nuori ja vaikkakin oikukas ja vaativa, niin tuskinpa hänkään tiesi mitä on tulossa. Talolla on historiansa eikä se ole kaunis.

On kulunut 36 vuotta, Ursula tekee taidetta nimellä Uschi ja yrittää antaa menneen olla. Mutta menneisyys ei anna Ursulan olla.

Rinnan vuoden 1987 tapahtumien kanssa nähdään välähdyksiä nykyajasta, kun true crime -podcastia pitävä Emma Zahini tutkii kyseisen vuoden katoamistapausta. Kuka silloin katosi ja mitä asiasta tietää Ursula ja muut tapaukseen sekaantuneet – erityisesti Vince?

Minua kirjassa kiehtoivat erityisesti henkilöhahmot, joista löytyy useampikin kiinnostava. Koska tarina aukenee Ursulan silmin, jää moni henkilö tietyllä tapaa mysteeriseksi, mutta se ei haittaa. Niinhän asia on: kaikki ihmiset, joita elämässämme on, suodattuvat meidän omien silmiemme ja tulkintojemme kautta. Fuller kirjoittaa mielestäni niin kiinnostavasti, että toisten näkökulmia ei tarvita.

Kirjan kauhu on yliluonnollista, psykologista. Se saa pohtimaan, onko kyseessä todelliset tapahtumat vai mielikuvitus – tai mielenvika, psykoosi. Lopputulos (eli aiemmin mainittu katoaminen) pysyy samana, mutta se miten siihen on päädytty, vaihtelee tulkinnan mukaan. Ursulalla on oma vahva tulkintansa, muilla omansa. Minun tulkintani jää avoimeksi.

Pidin valtavasti tästä vahvatunnelmaisesta romaanista, josta tuskin innostuvat lukijat, jotka haluavat selkeitä vastauksia ja päätöksiä. Minuakin pienesti häiritsi eräs epäjohdonmukaisuus, joka ei välttämättä ole epäjohdonmukaisuus vaan kyse on siitä, etten ymmärtänyt (osannut tulkita) täysin asiaa. Olen kryptinen, koska en halua spoilata. Kirjan nimenkin ymmärtää vasta, kun on lukenut kirjan ja otaksun, että senkin kukin ymmärtää omalla tavallaan.

Claire Fullerin romaanit:

Our Endless Numbered Days
Swimming Lessons
Bitter Orange 
Unsettled Ground
The Memory of Animals
Hunger And Thirst

Lukematta minulla on Swimming Lessons ja Bitter Orange, erityisesti Swimming Lessons kiinnostaa ja ottanen sen lukuun vielä tämän vuoden aikana.

Kirjailijan sivut.

Nankingin verilöyly

Olen tänä vuonna lukenut epätavallisen paljon sotaan liittyviä romaaneja. Nyt muutaman kuukauden välirauhan jälkeen olen jälleen ajautunut sotien pariin. Tällä kertaa fiktio on muuttunut faktaksi, sillä otin vihdoin lukuun pitkähköön lukulistallani roikkuneen Iris Changin tietokirjan The Rape of Nanking (Penguin 1997, s. 290), joka on suomennettu nimellä Nankingin verilöyly.

The Rape of Nanking (josta käytän jatkossa nykysin yleisesti lännessä käytettävää nimeä Nanjing) ponnahti esiin kesäkuussa lukemassani Geling Yanin romaanissa The Flowers of War ja jäi häiritsemään mieltäni.

Nanjingin tapaus oli minulla jo tuolloin pääpiirteittäin tiedossa, mutta halusin tietää enemmän. Lähinnä ehkä yrittää ymmärtää, miksi japanilaiset sotilaat käyttäytyivät kuin raivotautiset julmurit. Tähän yrittää vastausta hakea Iris Chang tietokirjassaan, jonka tarkoitus ei siis ole dissata japanilaisia kansakuntana, vaan tutkia mitä tapahtui Nanjingissa joulukuussa 1937 ja miksi ja entä sen jälkeen.

Raiskaus pitää ymmärtää laajasti, symbolisella(kin) tasolla: Nanjingin tapauksessa kyse ei ole vain naisten raiskaamisesta (mitä siis tapahtui järkyttävän paljon, johdonmukaisesti ja julmasti – usein johtaen uhrin kuolemaan), vaan sen voi ajatella tarkoittavan kaikenlaisten sotaetikettien ignoraamista, raiskaamista. Japanilaiset sotilaat surmasivat sotilaiden lisäksi siviilejä. Sotavankeja kohdeltiin brutaalisti ja lopulta heidät massamurhattiin – pistettiin jopa itse kaivamaan hautansa. 

Lisäksi japanilaiset huvittelivat kiduttamalla kiinalaisia sotilaita (jotka olivat antautuneet japanilaisten luvattua heidän saavan asiallista kohtelua ja ruokaa) mitä erilaisimmin keinoin, joita en aio tässä esitellä. Kirjassa yleisimmät ja todennetut metodit kuvataan (huom: tietokirjamaisesti, ei tarkoitushakuista repostelua) ja täytyy todeta, ettei japanilaisilla ole mielikuvituksesta ollut pulaa eri kidutus- ja tappotapoja toteuttaessaan.

Nanjing oli tuohon aikaan Kiinan pääkaupunki ja siksi merkittävä hyökkäyskohde. Japanilaiset sotilaat aloittivat invaasionsa Kiinaan heinäkuussa 1937 ja kun Shanghai oli valloitettu, jatkui matka Nanjingiin.

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä käsitellään (sino-japanilaisen) sodan kulku pääpiirteittäin siihen asti, kunnes päästään Nanjingiin, johon huonio sen jälkeen keskittyy.

Vaikka toisen maailmansodan mielletään alkaneen vasta 1939, ovat konfliktit Kiinan ja Japanin välillä alkaneet huomattavasti aiemmin. On tärkeää tietää aiempia tapahtumia voidakseen jollain tasolla ymmärtää tulevia. Ymmärtää ei tarkoita samaa kuin hyväksyä.

Chang nostaa esille niin sanotut Safety Zonet, joita useat länsimaiset Nanjingissa asuvat henkilöt perustivat ja joiden tarkoitus oli suojella siviilejä. Japanilaiset eivät pääasiassa turva-alueita tunnustaneet, vaan pyrkivät niistäkin hakemaan muun muassa naisia raiskattaviksi ja miehiä muuten vain tapettavaksi. Siviilien suojeleminen vaati länsimaisen henkilön läsnäolon, koska heitä japanilaiset sotilaat eivät rohjenneet (diplomaattisista syistä) listiä.

Teoksen toisessa osassa pohditaan Nanjingin tapausta globaalista näkökulmasta: mitä muu maailma tiesi ja miten asiaan suhtauduttiin ja miten siitä kirjoitettiin lehdissä. Miten Japani itse suhtautui tuolloin (ja nykyään) omien sotilaidensa perseilyyn (kiistivät tai vähättelivät). Lisäksi piipahdeteaan kansainvälisessä sotaoikeudessa, jossa vain kourallinen japanilaisia saa tuomion. Toinen märkä rätti vasten kiinalaisten naamaa, toinen raiskaus.

The Rape on Nanjing on todella kattava (lausuntoja saadaan lukea sekä verilöylystä selvinneiltä kiinalaisilta että japanilaisilta sotilailta, myös safety zonessa vaikuttaneiden länsimaisten henkilöiden kohtaloista kerrotaan) ja mielenkiintoinen teos verilöylystä, jonka Japani on yrittänyt lakaista maton alle, vaikka todisteita sotilaiden brutaalista toiminnasta on lukuisia ja kiinalaisia siviilejä ja sotavankeja surmattiin lyhyessä ajassa laskelmista riippuen 300 000 tai jopa enemmän. Japani ei ole edelleenkään tunnustanut tekojaan eikä siten ole pyytänyt anteeksi Kiinalta.

Tarjoaako The Rape of Nanking vastauksen mieltä askarruttavaan kysymykseen: miksi japanilaiset sotilaat toimivat niin julmasti Nanjingissa? 

Kyllä tavallaan, vaikka mikään ei silti oikeuta moisia julmuuksia. Japanin armeijassa kuri oli kova ja japanilaisten (rivi)sotilaiden koulutus itsessään oli melko ankaraa ja julmaa. Nöyryyttäminen oli arkipäivää eikä tavallista sotilasta pidetty arvokkaana. He olivat armeijan pohjasakkaa. Mitä tapahtuu, kun pohjasakka saa kokea vallan tunnetta ja ylemmyyttä rintamalla. Kun löytyy ihmisiä (kiinalaiset), jotka ovat vielä alempiarvoisia, eivät oikeastaan edes ihmisiä vaan sikoja. Lienee selvää, että sotilaiden käytökseen on vaikuttanut voimakas aivopesu ja tekojen oikeuttaminen milloin milläkin tekosyyllä. Kun olosuhteet on otolliset, ihminen voi muuttua äärimmäiseksi pedoksi.

Iris Chang teki itsemurhan marraskuussa 2004.

Kirja pikakelauksella

Sisältövaroitus: Postauksen alkulätinä sisältää kärjistyksiä, jotka voivat pahoittaa ihmisen mieltä. Suosittelenkin lukemaan – tai jättämään lukematta – harkintaa käyttäen.

Olen oppinut, että jotkut lukijat lukevat kirjoja harppoen. Tylsänä pidetyt kohdat joko vain silmäillään läpi tai skipataan kokonaan. Ilmeisesti silmäillään, missä kohden diipadaapa loppuu ja viitsii taas jatkaa lukemista.

Äänikirjoja kuunnellessa lukunopeuden voi valita. Jotkut kehuvat, että ovat niin nopeita sisäistämään asioita, että kuuntelevat noin satakertaisella nopeudella. Nopeus on valttia myös telkkaria (striimauspalveluista) katsottaessa: osan elokuvasta tai sarjasta tai mitä nyt ikinä katsookaan voi näppärästi pikakelata ja katsoa vain osan. Aikaakin säästyy, ehtii katsoa enemmän. 

 

Miten yllä oleva jeesustelu liityy vastikään lukemaani Pam Williamsin romaaniin A Trace of Sun (Legend Press 2024, s. 380)? Äkkiseltään ei mitenkään. Sitten kuitenkin lukiessa jäyti jatkuvasti tunne, että lukee romaania, josta on pikakelattu puolet pois. Mitään ei sinänsä missaa, mutta toisaalta henkilöhahmot jäävät vahanukeiksi, joita vain siirrellään, laitetaan repliikkejä suuhun ja runsain kielikuvin työnnetään ajatuksia päähän.

A Trace of Sun kelailee elämää lähes 35 vuoden ajalta. On kaksi tarkastelukulmaa: äidin ja vanhimman pojan. 

Cilla varttuu Grenadassa, jossa tapaa tulevan aviomiehensä Sonnyn. Lapsia siunaantuu kaksi, esikoinen Raef ja toinen poika Davey. Elämä Grenadassa on köyhää eikä parempia aikoja näytä olevan edessä. Vaan Sonnylla on unelma, jonka hän kauppaa myös vaimolleen. Lähdetään Englantiin ja vaurastutaan siellä!

Sonny matkustaa edeltä ja vihdoin kesällä 1960 (josta kirja alkaa) Cilla saa mieheltään kirjeen, joka sisältää kaksi matkalippua Englantiin. Esikoiselle (Raef) ei ole sijaa tässä erässä. Myöhemmin, Cilla lupaa. Odota täällä tädin hoteissa sen aikaa, että saamme asiat Englannissa (Lontoossa) kuntoon. Sitten haemme sinutkin sinne. Cillalla on yllätys myös Sonnylle: hän on raskaana. Sonny ei varsinaisesti hihku innosta.

Myöhemmin on seitsemän pitkää vuotta. Niin kauan kestää ennen kuin Raef saa käskyn liittyä takaisin perheeseensä, joka on kasvanut tytöllä: Raefilla on yhtäkkiä sisar, Luci. Raefista tuntuu kuin hän astuisi uuteen perheeseen, kaikki tuntuvat vierailta – jopa oma äiti. Davey on ainoa, jossa Raef näkee tuttuutta. Lucia hän ei voi sietää.

Raefin näkökulma tuo esille nuorukaisen sopeutumisvaikeudet uuteen maahan ja perheeseensä. Erityisesti kotiolot tuottavat päänvaivaa, sillä isä ei tunnu voivan sietää poikaansa. Raef ei ymmärrä Sonnyn vihamielisyyttä, joka ei kohdistu muihin sisaruksiin. 

Cillalla on aavistus Sonnyn kylmäkiskoisuuden syistä, mutta kun Sonny ottaa asian esille, Cilla vaikenee, kiertelee ja kaartelee. Lukijalle vihjaistaan jo alkumetreillä, mistä mahdollisesti on kyse ja Cillan muistojen kautta merkittäviä tapahtumia menneisyydestä avautuu. 

Kirjan asetelma on kiinnostava ja etenkin kirjan alku jaksaa pitää otteessaan. Minua alkoi kuitenkin uuvuttaa jatkuva aikaharppominen. Vuodet vierivät kuin kivivyöry rinteessä. Lukijalle tarjotaan episodimaisia kohtauksia, jonka jälkeen vyöry jatkaa kulkuaan ja yhtäkkiä on taas hurahtanut vuosia (kirja päättyy marraskuuhun 1994).

Joissakin vuosissa pysytellään useamman kuukauden verran, muutama vuosi elellään jopa kokonaan ennen kuin harppominen jatkuu. Tarinassa on makuuni hyvin vähän mitään koukkuja, asioita joita alkaisi odottaa. Syitä, joiden takia kirjan pariin olisi tehnyt mieli rientää.

Itse asiassa mietin jopa kirjan kesken jättämistä – vielä ihan sen loppumetreillä. Mutta kun kirjasta on jäljellä enää noin 50 sivua, niin en kyllä enää siinä vaiheessa viitsi kesken jättää. 

A Trace of Sun on kieleltään runsas ja kuvaileva. Jossain vaiheessa tosin runsas kuvailukin alkoi kypsyttää, koska se ei vie tarinaa minnekään vaan pikemminkin mahdollistaa sen polkemisen paikallaan. Kielikuvat ovat ajoittain kyllä kauniita ja oivaltavia, mutta sitten toisinaan tuntuivat pakotetuilta ja lisäksi niitä oli mielestäni aivan liikaa.

Interfering fingers had poked through the crumbling veneer of his loathing. Scratched at it. Dug through the grit. Displaced solid bricks of determination. Then as he wobbled, mammy’s revelation,  like a wanton wrecking ball, had razed his world. 

Huomaan, että minulle ei tällainen vuosikymmeniä pikakelaava pirstaleinen romaanityyli sovi (luonnollisesti pidätän oikeuden muuttaa mieltäni myöhemmin). Mitä ilmeisemmin olen perusteellisen paneutumisen ystävä. Eli vaikka tämä kirja minut uuvutti, voi se jotain toista ihastuttaa.