Hae tästä blogista

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Klassikkohaaste XIII – No Longer Human

Kuva: Niina T.
Heinäkuun viimeisen päivän kruunaa klassikkohaaste, vuorossaan jo kolmastoista.

Klassikkohaasteen loi Omppu vuonna 2015 ja haaste on nähtävästi tullut jäädäkseen. Sitä ainakin toivon. Olen osallistunut joka kerta paitsi kerran jäi välistä.

Klassikkohaaste on ehkä paras lukuhaaste koskaan jos asiaa minulta kysytään. Ja on se silti, vaikka ei kysyttäisikään.

Tällä kerralla haastetta luotsaa Kirjakaapin kummitus, jonka blogista voit lukea säännöt ja ohjeet.

Tästä linkistä pääset koontipostaukseen, jossa on linkit kaikkien osallistujien tämänkertaisiin klassikkokirjoituksiin. Neljättätoista haastetta emännöi – tadaa – minä. 

*

Sitten itse haasteeseen.

Valitsin luettavaksi Osamu Dazain No Longer Humanin, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Aloin sitä kerran aiemmin jo lukea, mutta ajankohta oli väärä. Nyt tuntui siltä, että aika on oikea ja niin olikin.

(Sori vaan William Somerset Maugham ja The Painted Veil: niin ne lukusuunnitelmat muuttuu, mutta ehkä ensi kerralla!)

 

Mine has been a life of much shame. I can’t even guess myself what it must be to live the life of a human being. 

Kirjan suora käännös on ”Disqualified as a Human Being”. Molemmat käännökset miellyttävät minua, vaikka niillä selkeästi on eri vivahde. Toisessa ihmisyys tai kelpoisuus ihmisenä on ”menetetty” kun taas toisessa ihmiskelpoisuus on hylätty. Ei sovellu ihmiseksi. Diskattu.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joista toinen jää nimettömäksi ja hänen osuutensa muutenkin käsittää vain prologin ja epilogin. Hän on henkilö, joka saa Yozon muistikirjat käsiinsä. No Longer Human koostuu pääasiassa Yozon muistikirjoista. Mutta erityisesti prologi on niin voimakas, että sen haluaa lukea uudelleen luettuaan koko kirjan. Prologi on ulkopuolinen katse, joka täydentyy lukijalle kun tarina on kulkenut loppuun. Tai pikemminkin kun muistikirja loppuu, sillä tarina ei pääty vaikka sivut loppuvat.

Milloin Yozo menettää ihmisyytensä vai kokiko hän koskaan olevansa ihminen. Kenties pelkkä kuori, jonka sisällä ei mitään. Nuoruuden naamiona pelle, jolla on paljon merkityksetöntä kerrottavaa ja josta kaikki pitävät. Koska pellestä täytyy pitää, muuten pellellä ei ole oikeutta olla olemassa.

Kuinka kauan ihminen jaksaa teeskennellä olevansa… ihminen? Pelle? Miksi jotkut solahtavat yhteisöön liukkaasti kuin ankeriaat jokeen, mutta jotkut tukehtuvat, hukkuvat. Yozo ei siedä rooliaan klovnina eikä jaksaisi teeskennellä, mutta hän taipuu muiden odotuksiin. Tuntuu, ettei Yozolla ole muuta arvoa kuin viihdearvo ja siihen Yozo itsekin tarkertuu.

Eräs merkittävä osoitus Yozon taipuisasta – mieleni tekisi sanoa alistuvasta tai jopa alistetusta – persoonasta näkyy jo lapsuudessa. Yozon isä on lähdössä matkalle ja kysyy lapsiltaan, mitä tuliaisia nämä haluavat. Yozon kohdalla hän ”kysyy”, että Yozo haluaa varmaankin asian z. Yozo ei oikeastaan halua mitään ja isä pettyy, pahoittaa mielensä, ehkä jopa suuttuu.

Myöhemmin Yozo käy kirjoittamassa salaa isänsä muistivihkoon isän ehdottaman lahjatoiveen ja isä ilahtuu.

Ihmisarvoa on täyttää toisten odotukset. Mitä väliä, mitä itse haluaa. Kirjan epilogissa eräs henkilö väittää Yozon isän olevan syypää poikansa kohtaloon (jota en aio mainita, sori).

Yozon isä ei tosiaan mikään lempeyden esikuva ole. Jos ei menetellä niin kuin isä haluaa, seuraa rangaistus. Isä katkaisee lopulta välit kokonaan Yozoon. Ei selityksiä, ei mitään.

No Longer Humania on vaikea olla peilaamatta Dazain omaan elämään, sillä Yozon ja hänen elämässään on lukuisia samoja piirteitä. Yozon tavoin Dazai oli vauraan perheen lapsi, jonka oli vaikea löytää paikkaansa yhteiskunnasta. Ulkopuolisuus ja identiteettiongelmat vaivasivat molempia, molemmat myös alkoholisoituivat.

No Longer Humania ei pidä kuitenkaan typistää miksikään autofiktiiviseksi tilitykseksi. Kyseessä on kirjallisestikin merkittävä teos. Minuun se teki suuren vaikutuksen sekä kielellisesti (laadukas käännös!) että muulta tyyliltään. Pidän itseanalyysista ja muusta analysoinnista sekä pohtimisesta yleisesti ja niitä tämä kirja sisältää.

On surullista, ettei Yozo näe itsessään mitään inhimillistä, ihmismäistä. Paine mukautua ympäristöön ja yhteiskuntaan sekä voimakas ihmispelko eivät ole kovin hyviä lähtökohtia oikeastaan millekään. Koin monet ajatukset samastuttavina, vaikka elämämme kovin erilaiset olivat ja ovat.

The fear of human beings continued to writhe in my breast – I am not sure wheter more or less intensely than before – but my acting talents had unquestionably matured.

Samastuttavuus ei tarkoita sitä, että samastuu samoista syistä. Kyse on siitä, että tunnistaa tunteet ja ajatusmallit ja mahdollisesti kokee niihin samastuttavuutta.

Just when I had begun to relax my guard a bit, fairly confident that I succeeded by now in concealing completely my true identity, I was stabbed in the back, quite unexpectedly.


Vaikuttava teos, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. 

 

Osamu Dazai on kirjoittajanimi, Dazain oikea nimi on Shūji Tsushima. Dazai teki itsemurhan 13.6 1948 yhdessä rakastajattarensa Tomie Yamazakin kanssa hukuttautumalla Tamagawa-kanaaliin. Dazai oli kuollessaan 38-vuotias.

Tietoja kirjasta: 

Osamu Dazai: No Longer Human
alkuper. 人間失格 Ningen Shikkaku, 1948
Tuttle, 1981 (ensimmäisen kerran julkaistu englanniksi 1958)
japanista englannintanut Donald Keene
s. 177

Suomennettu nimellä Ei enää ihminen

*

Tästä pääset näkemään haasteeseen aiemmin lukemani klassikot. Viime kerralla luin Sam Selvonin The Lonely Londonersin.

tiistai 27. heinäkuuta 2021

Mustasta valkoiseksi

 

Identtiset kaksoset Stella ja Desiree Vignes ovat mustia, mutta niin vaaleita että voisivat käydä vaikkapa valkoisista. Stella valitseekin elämän valkoisena ja kaksosten tiet eroavat.

Kaikki alkaa pienestä (kuvitteellisesta) tuppukylästä, Mallardista. Louisianassa sijaitsevaa Mallardia asuttaa musta yhteisö, jossa tosin suositaan mahdollisimman valkoista ihonväriä. Mitä vaaleampi, sen parempi. Silti kaikille on selvää, että mustia ollaan.

Kaikki tietävät, miten Mallard syntyi ja miksi siitä tuli sellainen kuin tuli. Vaikka Mallard on fiktiivinen kylä, on vastaavia oikeasti ollut olemassa Yhdysvaltojen eteläisissä osavaltioissa. Muutama on mainittukin kirjassa.

The Vanishing Half on historiallinen romaani, jonka tarina alkaa varsinaisesti vuodesta 1968, mutta sitä aiempiakin tapahtumia sivutaan. Nimittäin 1968 Desiree palaa Mallardiin oltuaan poissa yli kymmenen vuotta. Kukaan kylässä ei odottanut näkevänsä kaksosista kumpaakaan enää koskaan.

Kaiken lisäksi Desiree tuo mukanaan tyttärensä Juden, jota mustempaa saa hakea. Jude ei koskaan kunnolla sopeudu Mallardiin ja haluaa sieltä pois. Lähteekin heti, kun se on mahdollista.

The Vanishing Half ei ole vain Desireen ja Stellan tarina, vaan yhtä lailla myös heidän tytärtensä. Stellallakin on tahollaan uusi perhe ja tytär. Stellan elämä valkoisena ei lopulta ole niin auvoista kuin kuvitella voisi. Päiviä varjostaa pelko siitä, että hänen taustansa voi paljastua milloin tahansa. Elämä on osin teeskentelyä, koska valitessaan valkoisuuden Stella samalla luopuu isosta osasta identiteettiään – ja menneisyyttään. Stellasta tulee taitava valehtelija – edes omalle lapselle ei voi totuutta kertoa.

Eräs kohta, jossa kuvataan Stellan elämää Los Angeleissa, tuo mieleeni jokin aika sitten katsomani sarjan Them. Them kuvaa valkoisella alueella asuvan mustan perheen elämää: ennakkoluuloja ja suoranaista vainoa, jota se sai osakseen. Samaa asetelmaa esiintyy The Vanishing Halfissa: valkoiselle asuinalueelle muuttaa musta perhe, joka saa yhteisön kihisemään. Stellaakin asia järkyttää, mutta hieman eri syistä - paljastumisen pelko ei koskaan jätä rauhaan.

The Vanishing Half on historiallinen romaani minun makuuni: se on runsas ja rikas, hallittu ja hillitty. Pidän Bennettin tyylistä kertoa asioita, kuvata tunteita ja tunnetiloja. Asioita ei selitetä puhki, vaan paljon jää lukijankin kuviteltavaksi ja päätettäväksi – ei kuitenkaan niin paljon, että se häiritsisi.

Brit Bennett: The Vanishing Half
Dialogue Books, 2020
s. 366

Lukukeidas, jossa kuvasin kirjan.

maanantai 19. heinäkuuta 2021

Pari minimietettä luetuista

Sanattomuus vaivaa, joten vaihteeksi muutama minimiete lukemistani kirjoista. On jonoakin päässyt kertymään, koska sanattomuuden lisäksi on vaivannut en nyt jaksa. Syy ei ole kirjoissa, erityisesti Mads Peder Nordbon kirja ansaitsisi enemmänkin huomiota.


Mads Peder Nordbo: The Girl Without Skin
alkuper. Pigen uden hut, 2017
Text publishing, 2018
tanskasta englannintanut Charlotte Barslund
s. 356


Nuuk, Grönlanti.

Jäätiköltä löytyy muumioitunut ruumis, oletetaan että kyseessä on peräti muinainen viikinki. Paikallisen Sermitsiaq-lehden toimittaja Matthew Cave saa tehtäväkseen kirjoittaa löydöksestä jutun. Ennen kuin juttu saadaan ulos, tapahtuu kuitenkin verinen käänne: muumio katoaa ja sen tilalla on brutaalisti murhattu (ruumista vartioinut) poliisi.

Matt on tietysti järkyttynyt, mutta samalla harmistunut: hyvä uutisaihe meni reisille. Käy nimittäin myös ilmi, että ruumis tuskin on viikinki vaan tuoreempi tapaus. Lisäksi näyttää siltä, että ruumis saattaa liittyä Nuukia 1970-luvulla järkyttäneeseen murhasarjaan, jota ei koskaan saatu selvitettyä.

Melko koukuttava kirja, jota en herkimmille suosittele. Sisältää nimittäin jossain määrin verta,  suolenpätkiä ja sisäelimiä pitkin lattioita. Minua ei sellainen juuri hetkauttanut, mutta siedän muutenkin kirjallisuudessa melko hyvin kaikenlaista.

Kirja on suomennettu nimellä Tyttö ilman ihoa ja siitä on blogannut aiemmin muun muassa Oksan hyllyltä

The Girl Without Skin/Tyttö ilman ihoa on ns. Grönlanti-sarjan aloitus. Sarjasta on julkaistu kolme kirjaa (en tiedä onko lisää tulossa. Toinen osa on nimeltään Cold Fear/Kylmä pelko ja kolmas on Kuolinaamio (ei nähtävästi ole englanninnosta ainakaan toistaiseksi).


Aileen Wuornosin tarinan luin osin Des Nilsenin imussa. Tuli jonkin sortin himo sarjamurhaajiin ja true crimeen, joka on nyt toistaiseksi tyydytetty. Wuornoksesta olen aiemmin lukenut Sarjamurhaaja-kirjastani, joka on nähtävästi kateissa. Etsin sitä tätä postausta varten, mutta enpä löytänyt. Ties missä kasassa se lymyilee. Ärsyttää, kun tekisi mieli selailla sitä. Noh, kaipa se pompsahtaa jostain esille jossain vaiheessa.

Wuornoksesta kertovaan kirjaan tartuin kuitenkin Leena Lumin postauksen innoittamana. Hän on vastikään lukenut Aileenista kertovan kirjan ja halusin minäkin sitten sen lukea. Jännä muuten, että kirja on vasta nyt suomennettu: se kun on alun perin julkaistu 2004.

Minulle kirja jäi aika vaisuksi kokemukseksi enkä ihan ymmärrä, miksi Aileen Wuornos on mainittu sen toiseksi kirjoittajaksi. Aileenin oma ääni kuuluu kirjassa lähinnä muutamien kuulustelujen ja muiden suorien lainausten kautta, jotka ovat varsin toisteisia. Ei mitään erityisen syvällistä niissä, pelkkää jankkaamista.

Koin kirjan muutenkin vajavaisena, ikään kuin lukijan oletettaisiin tietävän ennestään tästä keissistä jotain/enemmän. Kirjassa mainittiin mm. että Aileen adoptoitiin aikuisiässä (ei mitään muuta), samoin kerrottiin että Dawnista tulee Aileenin paras ystävä, mutta ei siitäkään mitään muuta (kuka hiton Dawn?).

Ei tässä kirjassa mielestäni juuri Aileenin pään sisään päästy. Koen, että murhaaminen ja murhatut miehet kiinnostivat Berry-Deetä enemmän kuin Aileen persoonana.

Tai sitten odotukseni olivat korkealla luettuani juuri erityisen perusteellisen tutkielman Des Nilsenin persoonasta.

Anyway, tulipahan luettua. Kirja on melko nopealukuinen, joskin hieman rasittava toisteisuutensa takia. Lisäksi joku olisi voinut vaikka oikolukea sen vielä kerran – aika paljon oli tekstiin jäänyt virheitä.

En kannata kuolemantuomiota, vaikka en Aileenille lämmennyt. Lisäksi jäin miettimään, miksi kirjailija on maininnut paljon yksi yö vankilassa maksaa veronmaksajille. Onko se jokin oikeutus kuolemantuomiolle.

Kannattaa lukea tuo yllä linkkaamani Leena Lumin kirjoitus, jos kirja vähänkin kiinnostaa. Leena käsittelee kirjaa perusteellisemmin.

Aileen Wuornos with Christopher Berry-Dee: Monster, My True Story
John Blake publishing, 2004
s. 238

torstai 8. heinäkuuta 2021

Diagnooseja ja stondiksia

 Kiinnostaako sinua

- raiskaaminen ja raiskausfantasiat?
- (mielenterveys)diagnoosien jakelu potilasta edes tapaamatta ja hoitoennusteen julistaminen jo ensimmäisellä käyntikerralla?
- ihmisten arvottaminen kilogrammojen perusteella, toisin sanoen ylipainoisten ihmisten arvostelu ja häpäisy, fat phobia?
- ihmisten rakastuminen ristiin rastiin toisiinsa ilman sen kummempaa ”järkeä”?
- Freudiin viittaaminen joka toisessa käänteessä?
- seksuaalisuuden keinotekoinen alleviivaaminen? (tyyliin jollain on koko ajan ”muna pystyssä”)
- unien kuvailu ja niistä jauhaminen? (tälle on tärkeä perustelu kirjassa, itse en oikein jaksa toisten unia missään muodossa paitsi tietty omani kiinnostaa)
- ohuet ja kankeat henkilöhahmot?

Jos vastasit kyllä, lue Yasutaka Tsutsuin Paprika ja saat näitä kaikkia potenssiin sata!

Kirjan idea on mainio, mutta toteutus minun makuuni ontto ja naivistinen. Paprika oli minun ja Lauran lukupiirikirja ja pakko todeta, että olisin kaiketi jättänyt kirjan kesken ellemme olisi sitä kimpassa lukeneet.

Kirjan jaksoin lukea vain siksi, että pääsin siitä avautumaan Lauran kanssa sovittuina aikoina. Nyt on voittajafiilis, mutta ei enää minulle Yasutakaa, kiitos.

 

Alla kirjan esittelyteksti, joka valottaa tarinan asetelmaa aika hyvin. Aihe onkin hyvin mielenkiintoinen, mutta minua sen käsittelytapa tosiaan ei nyt puhutellut. Kannattaa kuitenkin muistaa, että toisen roska voi olla toisen aarre!


When prototype models of a device for entering into patients dreams go missing at the Institute for Psychiatric Research, it transpires that someone is using them to manipulate people s dreams and send them insane. Threatened both personally and professionally, brilliant psychotherapist Atsuko Chiba has to journey into the world of fantasy to fight her mysterious opponents.

As she delves ever deeper into the imagination, the borderline between dream and reality becomes increasingly blurred, and nightmares begin to leak into the everyday realm. The scene is set for a final showdown between the dream detective and her enemies, with the subconscious as their battleground, and the future of the waking world at stake.

Widely acknowledged as Tsutsui s masterpiece, Paprika unites his surreal, quirky imagination with a compelling, haunting narrative
.

Yasutaka Tsutsui: Paprika
alkuper. Papurika, 1993
Alma Books, 2009
japanista englannintanut Andrew Driver
s. 348

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Motiivia etsimässä

Okriki*, Nigeria. Kolme opiskelijaa piestään ja murhataan brutaalisti keskellä kirkasta päivää. Tapaus kuvataan ja se leviää pitkin somea. Vaikka tekijät ovat tiedossa, kammottavan tapauksen yllä leijuu kaikenlaisia spekulaatioita siitä, miksi pojat murhattiin.


Femi Kayode: The Lightseekers
Raven books, 2021
s. 410
 

Philip Taiwo perheineen asuu Lagosissa. Asettuminen Nigeriaan vuosikausien Yhdysvalloissa asumisen jälkeen on hieman nihkeää. Nigeria on Taiwon kotimaa, mutta se tuntuu vieraalta. Tämä seikka on mainittava, koska asetelma on merkittävä: The Lightseekers on nimittäin kulttuurisen ja tapojen kuvausten osalta runsas. Huom. ei mitään sormella osoittamista eikä alleviivaamista saati jankutusta, vaan kuvaus sulautuu tarinaan yhtä luonnollisesti kuin maininki kulkee meressä.

Mainitsen tämän heti alkuun, koska uskoisin että kulttuureista kiinnostuneelle lukijalle tämä on oiva valinta. Lisäksi kirja on tärkeä muistutus siitä, miten monimuotoista kulttuuri on. Usein kuulee sanottavan, että kiinnostaa lukea afrikkalaisesta kulttuurista. Ei ole olemassa mitään afrikkalaista kultttuuria niin kuin ei ole olemassa mitään eurooppalaista kulttuuria. Pelkästään Nigeriassa puhutaan yli viittäsataa eri kieltä, tämä ihan huomiona.

Takaisin kirjaan.

Erään murhatun pojan isä ottaa yhteyttä Taiwoon ja pyytää tätä selvittämään poikansa kuolemaan johtaneita syitä. Kolmoismurha on tiedossa ja myös sen tekijät, mutta surevaa isää vaivaa kysymyksistä suurin: miksi? Miksi juuri minun kunnollinen poikani? Isä ei usko poikansa olleen varas, kuten paikalliset Okrikissa väittävät.

Philip Taiwon osaamisalaa on tutkiva psykologia (investigative psychology) ja siksi murhatun pojan isä uskoo Taiwon olevan juuri oikea henkilö etsimään vastauksia. Vastentahtoisesti Taiwo suostuu ottamaan toimeksiannon vastaan.

Ja taas välihuomautus. Kirjailija Femi Kayode itse on kliininen psykologi (clinical psychologist) ja se näkyy kirjassa: onhan kirjan kertojan, Philip Taiwon, osaamiskenttä osin sama kuin kirjailijan. Ja tämä taas positiivisena huomiona, jota varmasti psykologiasta kiinnostuneet arvostavat. Ja miksipä ei hyödyntäisi omaa laajaa tietämystään kirjassaan.

Huomio termeistä:
olen lisännyt englanninkieliset termit sulkuihin käyttämieni suomennosten jälkeen, koska en ole sataprosenttisen varma oikeista suomenkielisistä termeistä.

Mihinkäs jäimme. Tuntuu nyt olevan paljon asiaa kirjan vierestä. Se johtuu siitä, että tämä kirja herätti todella paljon ajatuksia ollen samalla hyvin viihdyttävä. Viihdyttävyys kirjallisuudessa onkin mielenkiintoinen asia, koska ihmisiä viihdyttävät niin erilaiset asiat.

Minua viihdytti The Lightseekersissa erityisesti Taiwon ja hänen ”autonkuljettajansa” Chikan välinen suhde ja siihen liittyvä jännite. Suhde on ajoin muodollinen, kireä, hauska, ystävällinen, lempeä, arvostava, etäinen, läheinen… Eikä Chika ole oikeasti mikään autonkuljettaja, mutta eipä siitä enempää.

Viihdyttävää kirjassa on myös nimenomaan kulttuurinen kuvaus, miljöö ja moni muukin henkilöhahmo. Tietynlainen vakavuus, pohdinnat jne. Yleisesti ottaen viihdyn kirjojen parissa, jotka sisältävät paljon pohdintaa ja jotain erilaista suhteessa itseeni. Nautin jos opin jotain uutta lukiessani. En lue samastuakseni, enemmän kiinnostaa kohdata uusia näkökulmia, ajatuksia, mitä tahansa.

Tarina etenee aika verkkaisesti, mutta pinnan alla kytee jatkuvasti ja jotain pientä on alati vireillä. Luvut on nimetty (mikä aina ihastuttaa minua!) ja ne ovat melko lyhyitä, joten kirjaan voi tarttua helposti pitkin päivää muun toiminnan ohessa ja niin teinkin. Kuljetin kirjaa mukana ulkonakin ja jäin sitä lukemaan sinne sun tänne.

Brutaalisuusmittari: 1/3
Luonnollisesti kirjassa tapahtuva kolmoismurhatapaus on brutaali, mutta sitä käsitellään imperfektissä eikä siinä ryvetä. Tapauksesta on kulunut yli vuosi Taiwon alkaessa tonkia sen motiiveja. Muutama muukin ruumis tulee, mutta väkivaltaisuuksia ei jäädä yksityiskohtaisesti kuvailemaan ja niissä viipymään. Joku toinen ehkä päräyttäisi mittarin kakkoselle, mutta mielestäni nimenomaan käsittelytyylinsä takia ykkönen on tarpeeksi. Subjektiivisia kokemuksia nämä, joten mittari on vain suuntaa antava ja kenties suuntakin on väärä.

Kirjaa ei ole ainakaan toistaiseksi suomennettu, olisi kyllä mahtavaa jos suomennettaisiin. Minuun tämä kolahti todella lujaa ja lisäänkin sen suosikkeihini.

Femi Kayoden kiintoisan haastattelun voi lukea (englanniksi) tästä. Siinä kerrotaan Kayoden taustasta ja selviää, että jatkoa Lightseekersille on luvassa! Haastattelu ei sisällä spoilereita kirjasta eli sen uskaltaa lukea kirjaa lukematonkin.

*Okriki lienee kuvitteellinen paikka, ainakaan googletus ei tuottanut tulosta. Sen sijaan Okrika löytyy ja kirjan Okriki sijaitsee niinikään liki Port harcourtia, mihin osa kirjan tapahtumista sijoittuu.

 

Kirjan sivuliepeessä sijaitseva takakansiteksti. Voikohan enää puhua ”takakansiteksteistä”, kun niin usein se teksti on sivuliepeessä. Ehkä pitäisi alkaa käyttää sanaa esittelyteksti.


When three young students are brutally murdered in a Nigerian university town, their killings - and their killers - are caught on social media. The world knows who murdered them; what no one knows is why.

As the legal trial begins, investigative psychologist Philip Taiwo is contacted by the father of one of the boys, desperate for some answers to his son's murder. Philip is an expert in crowd behaviour and violence, but travelling to the sleepy university town that bore witness to the killings, he soon feels dramatically out of his depth.

Years spent first studying, then living in the US with his wife and children mean he is unfamiliar with many Nigerian customs ans no one involved in the case seems willing to speak out.

The more Philip digs, and the more people he meets with a connection to the case, the more he begins to realise that there’s something even more sinister than he feared concealed somewhere in this community.

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Kuolleet eivät kysele ja ovat muutenkin hiljaa

Skotlantilainen Dennis Nilsen murhasi Lontoossa omien sanojensa mukaan viisitoista miestä vuosina 1978-1983. Osaa ei pystytty varmasti koskaan tunnistamaan, koska Nilsen hävitti ruumiita mm. polttamalla. Nilsen tuomittiin kuudesta murhasta ja yhdestä murhanyrityksestä elinkautiseen.


Brian Masters: Killing for Company – The Case of Dennis Nilsen
Arrow Books, 2020 (alun perin julkaistu 1985)
s. 337
kirjassa on mustavalkoinen kuvaliite ja joitakin Nilsenin piirtämiä kuvia uhreistaan

 

Dennis Nilsen eli Des pompsahti uudelleen pinnalle viime vuonna, kun hänestä julkaistiin minisarja ITV:llä (en ole katsonut, meillä ei näy tavalliset tv-kanavat koska emme ole jaksaneet hankkia erillistä boxia niitä varten). Luonnollisesti olin Desistä kuullut aiemminkin ja pintapuolisesti hänestä lukenut.

Nyt kiinnostuin lukemaan Brian Mastersin kirjoittaman ”elämäkerran” Nilsenistä. Kirja on julkaistu alun perin 1985, mutta tv-sarjan myötä kirjasta on otettu uusintapainos ja se on tuotu näyttävästi esille monissa kirjakaupoissa.

Elämäkerta sitaateissa, koska kirja ei ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä. Kyseessä on enemmänkin tutkielma Nilsenistä, hänen persoonastaan ja syistä, miksi hän murhasi. Koska sehän meitä yleensä kiinnostaa: miksi ihminen murhaa? Millainen on ihminen, joka murhaa toisia.

Teos kulkee melko kronologisesti alkaen ajasta ennen Nilsenin syntymää. Sille on perustelunsa, jotka voivat aluksi tuntua kaukaa haetuilta mutta eivät ole. Taustoitukselle Masters antaa kosolti tilaa ja niissä kuuluu Nilsenin omakin ääni niin kuin kuuluu läpi kirjan. Nilsen on nimittäin ollut oikein yhteistyöhaluinen ja avautunut Mastersille vuolaasti.

Masters ei kuitenkaan toimi Nilsenin äänitorvena, vaan käyttää teoksessaan muitakin lähteitä sekä tutkimuksia. Lisäksi on selvää, ettei Nilsenin tulkintoihin ja itseanalyysiin voi luottaa. On epäselvää missä määrin Nilsen puhuu totta, missä määrin valehtelee ja hänen motiivejaan voi vain arvailla. Huijaako Nilsen mahdollisesti myös itseään muiden lisäksi. Tuomion kannalta tällä ei sinänsä ole merkitystä, mutta ”totuudesta” kiinnostuneille tietysti on.

Välillä tuntuu, että Nilsen pyrkii manipuloimaan ja tietyllä tavalla oikeuttamaan murhat. Ikään kuin hän olisi toiminut uhreilleen pelastajana. Toisaalta samaan aikaan hän yrittää sysätä vastuuta teoistaan muille ja sitten toisaalta suomii itseään murhista.

Selvää on, että Nilssenillä on ongelmia identiteettinsä kanssa, erityisesti seksuaalisen identiteetin. Nilsen voi myöntää olevansa bi, mutta ei koe olevansa ”pelkkä” homo (tässä kohden täytyy muuten muistaa, että asenne homoseksuaalisuuteen tuolloin oli melko toisenlainen kuin nykyään). Kaikki Nilsenin uhrit ovat miehiä ja Nilsenin seksikokemukset (sekä miesten että naisten kanssa) ovat jokseenkin olemattomat.

Nilsen ei pääasiassa harrasta seksiä uhriensa kanssa, korkeintaan masturboi heidän päälleen tai vieressä, kun on ensin kuristanut heidät. Murhan jälkeen hän pesee ruumiit ja joidenkin kanssa hän ”viettää aikaa” ikään kuin he olisivat vielä elossa. Siitä kirjan nimi: Killing for Company.

Mutta murhaako Nilsen saadakseen seuraa? Siitäkin ollaan monta mieltä. Melko selvää on, että (kuolleet) ruumiit (ja todennäköisesti tappaminen) kiehtovat Nilseniä. Ehkä ruumis edustaa hänelle rakkautta (näin todella yksinkertaistetusti sanottuna: mikään tässä kirjassa ja Nilssenissä ei ole yksinkertaista). Syitä tähän voisi nähdä Nilsenin menneisyydestä.

Nilsenin isoisä (joka oli hänelle läheisempi kuin oma äitinsä) kuoli Nilsenin ollessa vain kuusivuotias. Se oli kova paikka Nilsenille ja viimeiseksi kuvaksi isoisästään hänelle jäi nimenomaan vainajan ruumis.

Noh, varmasti kova paikka, mutta... Nilsen oli kuitenkin jo yli kolmekymppinen murhatessaan ensimmäisen kerran.

Mastersin teos on varsin pikkutarkka ja perusteellinen, erilaisia näkökulmia on tutkittu ja kuultu. Jos on kiinnostunut romaanimuotoisemmasta true crime -kirjallisuudesta, en tätä suosittele. Tämä on selkeästi tutkimuspainotteinen eikä tässä ole varsinaisesti jännitettä eikä tunnelatausta. Asiat käsitellään asioina, myös murhat.

Nilsen paljastuu lopulta alkaessaan hävittää ruumiita vetämällä ne vessasta. Viemärit tukkeutuvat ja paikalle kutsuttu putkimies saa kokea elämänsä järkytyksen. Nilsen ei yritä paeta eikä peitellä tekosiaan.


After all that has been said in these pages, it would be absurd now to speculate on which of these voices is the more authentic. They both give expression to the thoughts of a man who has constructed his own hell and dragged others in to it, without, in the end, really not knowing why. It is because one needs to ask why that this book has been written.

Suoraa vastausta ei tipu eikä sitä saada koskaan tietää. Nilsen kuoli 12.5. 2018 Yorkin sairaalassa.

Kirjan lopussa on psykiatri Anthony Storrin jälkikirjoitus, jossa hän ruotii asiallisesti Mastersin tulkintoja. Mielenkiintoinen lisä kirjaan.

Kirjan luettuani katsoin videoita, joissa mm. haastateltiin henkilöitä, jotka tavalla tai toisella tunsivat Nilsenin tai olivat mukana murhatapausten tutkinnassa. En aio omaa tulkintaani tästä keissistä ja Nilssenistä kertoa, koska se on pelkkää spekulaatiota, jolla ei ole mitään arvoa kenellekään. Jos Nilsen kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän kirjan.

Edit. kello 17:00

Unohdin laittaa loput kuvat postaukseen, joten tässäpä ne. Kuvat on piirtänyt Des ollessaan vankilassa. Des kutsui itseään "mustavalkoiseksi mieheksi".




torstai 17. kesäkuuta 2021

Olisiko sinulla hetki aikaa puhua saduista?

Rakastin lapsena satuja ja minulla oli useita satukirjoja. Ikisuosikkini oli Hanhiemon satuaarre, koska pelkkä kirja oli jännittävän muotoinen (pitkulainen, kuten kirjat yleensä eivät ole) sekä siinä oli kiehtova kuvitus. Ja tietenkin jännät sadut.

Toinen suosikkini oli Andersenin satukirja (kuvassa), joka asuu kanssani edelleen. Olen lukenut sen useita kertoja myös aikuisiällä, tosin nyt en vuosikausiin. Pidin jo lapsena kaikesta jännästä, jopa kauhusta. Vanhempani katsoivat joitakin sen ajan kauhuleffoja eikä minua kielletty niitä katsomasta heidän seurassaan. Monet Grimmin veljesten sadut ovat niinikään tuttuja minulle niin kuin varmasti monille muillekin.

Saduista sitten kätevä aasinsilta Tales-nimiseen podcastiin, johon olen korviani myöten ihastunut. Talesin Vanessa Richardson lukee perinteisiä satuja eri maista. Nänä sadut eivät ole erityisen soveltuvia lapsille eli tämä ei ole kuunteluvinkki perheen pienokaisille.

Esimerkiksi vietnamilainen kansantaru Kajong and Haloek sisältää väkivallan lisäksi kannibalismia.  Kajong and Haloek on ns. tuhkimotarina, jollaisia löytyy suunnilleen jokaisen kulttuurin tarinoista jossakin muodossa. Tarinassa on käänteitä niin paljon, että se suorastaan imee kuuntelijan itseensä. 

Huom: saduissa käänteet ja ylivuotava mielikuvitus ovat pelkkää plussaa - ne kuuluvat satuihin. Alla olevat kuvat ovat ruutukaappauksia Talesin Spotify-sivulta, josta näitä voi maksutta kuunnella.

Oma sosikkini tähän mennessä kuuntelemistani voisi olla The Painted Skin, joka on kiinalaisen Pu Songlingin kirjoittama. Kyseinen tarina sijoittuu (ja on kirjoitettu) 1700-luvulla eli jo se itsessään kiehtoo. Käänteitä ei tästä(kään) tarinasta puutu. Ihan saa kuunnellessa ällistellä ja huokailla synkästi.

Kunkin tarinan syntyperää ja tulkintaa (sekä vastaanottoa kulttuurissaan) avataan kuuntelijalle, mikä on mainio lisä kuhunkin tarinaan. Ainakin minua kiinnostaa tarinan lisäksi kovasti myös se, miten siihen on aikanaan suhtauduttu ja miten sitä on tulkittu ja mahdollisesti kritisoitu.

Pakko mainita vielä japanilainen The Tale of Urashima. Se on enemmänkin melankolinen kuin kauhistuttava/kauhua, niin kuin nuo kaksi aiemmin mainitsemaani. Koin sen myös erityisen visuaalisena kuunteluelämyksenä: jotenkin kaikki piirtyi hyvin selkeästi ja helposti mieleeni.

Vanessa Richardson on oiva lukija: hänellä on selkeä ja miellyttävän matala ääni. Podcastissa on hieman musiikkia ja toisinaan repliikit esitetään eli ei vain lueta tekstiä. Tarina luetaan muutenkin juuri sopivasti eläytyen. Minun makuuni tässä on kaikki kohdillaan: ei yliesitystä eikä liikaa tehosteita (lähinnä sitä musiikkia maltillisesti ja tarpeeksi hiljaisella).

Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan, jos tämäntyyppiset tarinat/sadut vähänkin kiinnostaa! Kukin tarina on oma kokonaisuutensa eli sieltä vaan noukkimaan esittelyn perusteella itseä kiinnostava tarina.

Osa tarinoista on varmasti tuttuja ennestään, esim. Hannu ja Kerttu, Lumikki, Pieni tulitikkutyttö jne. (tietty siis englanniksi, joka on podcastin kieli) Itse noukin kuunteluun nimenomaan tarinoita, jotka eivät ole minulle ennestään tuttuja. Seuraavaksi ajattelin kuunnella norjalaisen kansantarun nimeltä Three Billy Goats Gruff.

Miten on, kiinnostaako vai eikö voisi vähempää kiinnostaa? Itse olen ihan täpinöissäni näistä!