Hae tästä blogista

tiistai 16. elokuuta 2022

Minimiete: Sebastian Fitzekin Therapy ja kuvalliset kuulumiset

Eipä ole pahemmin tullut luettua viime aikoina, joten siksi olen ollut hiljaisena. On kyllä ollut aikeenani esitellä uusimmat kirjaostot (joo, nyt se hamsterointi jo on alkanut, mutta kun kirjastosta ei saa plus muut kootut selitykset).

Yhden kirjan ole tässä välissä saanut luettua kokonaan ja se on Sebastian Fitzekin Therapy, joka olikin erittäin nopealukuinen ja -tempoinen.

Therapyn keskiössä on psykiatri Viktor Larenz, jonka maailma luhistuu kun hänen 12-vuotias tyttärensä katoaa. Larenz lopettaa työnsä ja eristäytyy saarelle käsittelemään tragediaa. Toivo tyttären löytämisestä elossa kytee ja roihahtaa liekkiin Larenzin saadessa vieraakseen salaperäisen kirjailijan Anna Glassin. Saattaa olla, että kirjailija tietää jotain Larenzin tyttären kohtalosta.

Hmm, kannattaa unohtaa uskottavuus ja nauttia fiktiivisistä kyydeistä (eli sama huomio kuin aiemmin lukemassani Fitzekin trillerissä The Nightwalker, joka oli piirun verran enemmän makuuni kuin tämä). En koe, että nämä mielenterveydelliset kuvaukset saati terapiat ovat järin uskottavia muualla kuin tässä kirjan maailmassa ja koska kirjallisuudessa kaikki on mahdollista, niin parempi antaa vain fiktion viedä ja unohtaa muu.

Oletin kirjan olevan brutaali, koska Fitzekin kirjoja ovat monet moittineet melko raaoiksi. Enpä kokenut tätäkään erityisen raakana, muutama kohauttava kohtaus on mutta mielestäni esim. moni Jo Nesbon Harry Hole -sarjan kirja on huomattavasti brutaalimpi (eivätkä ne ole edes minun mittapuullani järin brutaaleja – lähinnä verilammikoissa liukastelua ja muuta perushuttua).

Asettaisin siis brutaalisuusmittarin ykköseen eli 1/3. Hieman eläinrääkkäystä esiintyy, mikä oli minulle se brutaalein osuus.

 

Sebastian Fitzek: Therapy
Corvus, 2008
alkuper. Die Therapie, 2006
saksasta englannintanut Sally-Ann Spencer
s. 293
kirja on suomennettu nimellä Terapia


Mahdollisesti luen joskus lisääkin Fitzekiä, vaikka ei tämä varsinaisesti vakuuttanut. Fitzekin Potilas erityisesti kiinnostaa, mutta luonnollisesti sitä ei saa kirjastostamme joten tuskin tulee sitä ihan ensi tilassa luettua, koska en ole aikeissa sitä ostaa.

Tästä saisi kätevän aasinsillan niihin kirjaostoksiin, vaan eipä nyt mennä sille tielle. Sen sijaan lämäsen tähän muutaman kuvan viime päivien patikoilta. Olen nimittäin patikoinut urakalla ja myös fillaroinut. Siinäpä syy, miksei ole oikein tullut luettua: en yksinkertaisesti jaksa eikä ole aivotoimintaa enää illalla jäljellä.


Mukavaa tuoretta viikkoa!

tiistai 2. elokuuta 2022

Naiseudesta ja vahvuudesta

Joskus harvoin käy niin, ettei haluaisi kirjan ikinä loppuvan. On niin sulautunut sen maailmaan ja henkilöihin, että soisi tarinan jatkuvan ikuisesti. Jennifer Nansubuga Makumbin komea romaani The First Woman muodostui minulle tällaiseksi – kauhulla katsoin sivujen hupenemista ja piti oikein hidastaa lukutahtia saadakseen nauttia kirjasta kauemmin.

 

The First Womanin tapahtumat sijoittuvat Ugandaan, kuvitteelliseen Nattettan kylään. Kirjan keskiössä on teini-ikäinen Kirabo, jonka varttumista seurataan kymmenisen vuoden ajan. Tapahtumat alkavat toukokuusta 1975, vaikka luonnollisesti kaikki on alkanut jo aikoja sitten.

Mutta tuona toukokuuna Kirabo havahtuu ensimmäisen kerran toden teolla ajattelemaan äitiään, jota ei ole koskaan tavannut. Äiti lähti heti Kirabon syntymän jälkeen eikä suku ole halunnut äidistä puhua. Kirabolla on rakastava perhe ympärillään ja äitihahmo(ja)kin. Käsitys äitiydestä on toisenlainen kuin länsimaissa: synnyttäminen ei ole ainoa tapa ”toimittaa” äitiyden velvotteita. Koko suku kasvattaa.

Kirabon uteliaisuus johtaa hänet kylän noidan, Nsuutan, puheille. Nsuutalla on tietoa Kirabon äidistä, mutta myös muu tarina kerrottavanaan. Kirjan nimi The First Woman viittaa perinteiseen myyttiin, jonka Nsuuta haluaa Kirabolle kertoa. Kirabon ja Nsuutan välille syntyy salainen ja omintakeinen ystävyys ja Nsuutankin tausta alkaa lopulta paljastua.

The First Woman on nautittavan runsas kirja, jossa runsaus ei pursu yli. Kertomus pysyy koossa eikä Makumbi sorru selittelyyn, lukijan ohjaamiseen saati valmiiden vastausten antamiseen. Eipä niitä aina (jos koskaan) elämässäkään saa valmiiksi pureskeltuina: ne pitää ajatella itse, päättä omasta suhtautumisestaan. Tyyli on vaikuttava, arvostan ja ihailen!

Kirjassa on voimakas feministinen vire, mutta kyseessä ei ole mikään mustavalkoinen asetelma vaan sekin sisältää konflikteja. Lisäksi ihmisten/sukujen väliset valtasuhteet vaikuttavat kaikkeen. Nämä piirteet vaikuttavat jo lasten elämään ja siihen, mihin suuntaan on mahdollista kulkea. Kirabo on tässä mielessä onnekas, mutta Kirabon samanikäinen ystävä Giibwa on kolikon toinen puoli. Ystävysten valtasuhteiden epäsuhta korostuu ja kulminoituu vasta myöhemmällä iällä. 

Kirjan sanotaan olevan tarina vahvoista naisista ja naisista yleensä. Minut se sai pohtimaan vahvuutta yleisesti.

Mitä on vahvuus? Monesti vahvuus nähdään menestymisenä. Ryysyistä rikkauksiin päässyttä henkilöä ihaillaan: hän on niin vahva! Eivätkö ne muut (jotka jäivät sinne ryysyihin) ole vahvoja? Eikö ole vahvuutta pärjätä patriarkaalisessa luokkayhteiskunnassa muilla tavoin kuin pääsemällä käsiksi rikkauksiin? Onko rikkaus vahvuuden huipentuma?

Vahvana pidetään ihmisiä, jotka paranevat/eheytyvät jne. Mutta eikö ole vahvuutta sietää ja taipua bambun lailla vuodesta toiseen paskassa tarpoen. Ei ei ei, se ei ole salonkikelpoista vahvuutta. Se on vain säälittävää alistumista. Ei sellaista kukaan halua nähdä, kun halutaan sankareita.

Mietin Giibwaa. Häntä tuskin moni pitää vahvana saati sankarina. Mutta eikö vahvuutta ole tietää asemansa, tajuta ääriviivansa. Se, että vaikka voit itse muuttua, et voi muuttaa muita saati kokonaisia yhteiskuntia. Joten pitäisikö laskea pää ja kumartaa, niiata. Teeskennellä olevansa samanarvoinen, vaikka tiedostaa ettei ole. Teeskennellä, että on samat (etu)oikeudet, vaikka ei ole.

HUOM: kaikki yllä esittämäni kysymykset ovat retorisia.

The First Woman on minulle THE KIRJA. Uskomattoman upea romaani, jota en varmaan koskaan unohda.


Jennifer Nansubuga Makumbi: The First Woman
Oneworld, 2020
s. 435

Makumbilta on julkaistu myös teokset Kintu ja Manchester Happened. Kintu on ollut lukulistallani sen julkaisusta lähtien, mutta The First Woman päätyi poikkeuksellisesti lukuun aiemmin (koska satuin ostamaan sen omaksi, onneksi!).

perjantai 15. heinäkuuta 2022

LUKUPÄIVÄKIRJA: Maxine Mei-Fung Chung - The Eighth Girl

Perjantai 8.7.

Kerroin aiemmassa postauksessa intuitioni varoittelusta liittyen Maxine Mei-Fung Chungin kirjaan The Eight Girl (Pushkin Vertigo 2020).

Intuitioni tosin hieman varoittelee: tämä ei ehkä osoittaudu ihan minun makuisekseni kirjaksi. Huolettaa lähinnä ihmissuhdemätön ja muun säädön määrä (ihastumiset, bilettäminen, örmyily, muu yleinen sekoilu jne.) sellaisella kepeällä ”chiclitmäisellä” otteella. Vaan katsellaanpa miten käy.

 

Intuitioni oli jälleen oikeassa. Olisi pitänyt uskoa sitä, sillä 233 luetun sivun jälkeen olo on melko tympeä. Tämä kirja on tylsä, TYLSÄ.

Miksen jättänyt kesken? Ja vieläkin voisi jättää, koska sivujahan piisaa yhä (kirjassa on 471 sivua). Koska olen tänne asti lukenut, niin katsotaan nyt loppuun. Olen utelias ihminen ja vaikka kukaan kirjan henkilöistä ei ole mielestäni järin kiinnostava, haluan nähdä miten tässä käy.

Jotkut sanovat, että elämä on liian lyhyt ”huonoille” kirjoille. Se on heidän näkemyksensä. Itse en ajattele asiasta niin. Utelias ihminen voi löytää kaikenlaista niistä ”huonoistakin” kirjoista ja sehän on itsessään jo syy lukea.

Koska The Eight Girlin lukeminen on niin tuskaista, päätin auttaa itseäni pitämällä lukemisen ohessa päiväkirjaa.

Mistä kirja kertoo ja miksi koen sen tylsänä?

Alexa on parikymppinen nainen, juuri uransa valokuvaajana aloittanut. Alexan elämää ja olemassaoloa varjostaa dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli sivupersoonahäiriö. Alexan hyvä ja suunnilleen ainoa ystävä on Ella, joka taloudellisen ahdingon takia päättää mennä eroottiselle klubille töihin. Alexa on Ellan uutta työtä vastaan, mutta yrittää silti olla tukena ystävälleen.

Samaan aikaan Alexa käy terapiassa Daniel Rosensteinin vastaantotolla. Alexa on tietoinen sivupersoonistaan ja kuvaa niitä perheenään, joka asuu hänen sisällään. Alexa on siten myös tietoinen lähes kaikesta, mitä tapahtuu ja kun muistikatkoksia esiintyy, sivupersoona joka on ollut ohjaksissa (tai joku muu sivupersoonista), yleensä kertoo mitä on tehty.

Toki veikkaan, että jossain kohtaa (kuten kirjan nimi mahdollisesti enteilee) löytyy vielä joku sivupersoona, jonka olemassaolosta Alexa eikä ehkä muutkaan sivupersoonat ole tietoisia.

Minulle ongelmaksi tässä kirjassa on muodostunut sen viihtellisyys – siis ihan joka saralla. Alexa on aika usein viihteellä ja bilettämässä. Suhteiden sutinaa on vähän sinne sun tänne ja samaan aikaan sivupersoonat riitelevät keskenään ja toki myös tukevat toisiaan. Iso osa tapahtumista tuntuu lähinnä kirjan pitkittämiseltä tai jos niillä on jokin muu funktio (esim. vain kuvata sivupersoonahäiriöistä ihmistä), niin aika laimeaa on.

Kulmat ovat vierailleet katossa melko lailla tätä lukiessa. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön kuvaus on mielestäni erittäin kepeää ja superviihteellistettyä ja siksi valitettavan epäuskottavaa.

Ja entäpä terapeuttimme Daniel sitten. Viitsinkö edes aloittaa. Mainittakoon tässä välissä, että kirjailija itse on psykoterapeutti (suuntauksena psykoanalyyttinen terapia) eli periaatteessa hän tietää, mistä kirjoittaa.

Daniel on raitistunut alkoholisti, joka yhä käy AA-kokouksissa. Lisäksi hän kiihottuu Alexasta ja hänen pitää ihan taistella, ettei sortuisi Alexan erään sivupersoonan viettelemäksi. Daniel ei vaikuta minusta järin älykkäältä, sori vaan. Lähinnä muna puhuu vaikkei sitä ole dipannut ainakaan vielä potilaaseensa. Mutta kovin paljon hän kiinnittää huomiota Alexan sääriin ja asentoihin ja nimenomaan seksuaalisessa mielessä eikä pelkästään elekieltä tulkiten. Niin kliseistä, tylsää ja jopa miestä halventavaa. On Freudit luettu, sen kyllä huomaa.

Lisäksi Daniel on kostonhaluinen ja hän lavastaa erään tuntemattoman ihmisen varkaaksi vain koska haluaa näpäyttää tätä. Tässä vaiheessa minulta meni maku koko äijään, vaikka varmaan kohtaus oli olevinaan hauska ja kertoi Danielin ”sympaattisuudesta”. Yeah, sympathy my arse.

 

Perjantai 15.7.
 

Sainkin kirjan luettua loppuun ilman enempiä merkintöjä. Ei johdu siitä, että olisin imaistunut yhtäkkiä tarinaan. En vain jaksanut kirjata mietteitäni.

Ellan eroottinen ura klubilla saattaa sekä Ellan että Alexan vaikeuksiin. Klubin toiminta on kaikkea muuta kuin eettistä ja ystävykset päättävät yrittää käräyttää klubin omistajan.

The Eighth Girl noudattelee kaavaa, josta en pidä: kaikki toiminta on pakattu ihan kirjan loppuun ja koko muu kirja on lähestulkoon pelkästään haahuilua siellä klubilla plus muutaman sivun verran Alexan valkuvaustyössä. Kaiken lisäksi iso osa tapahtumista on juonen ja oikeastaan kaiken kannalta melko epäoleellisia. Ne eivät johda mihinkään: kuin puhaltaisi ilmapallon ja päästäisi sen sitten vain ilmaan. Maalaisi taulua, muttei jaksaisikaan maalata sitä loppuun asti.

Repsottavat langat ja avoimet tienhaarat ovat ok tiettyyn pisteeseen asti. Kun niitä on koko kirja pullollaan, alkavat ne näyttää lähinnä ajatusten ja tapahtumien kaatopaikalta.

Tulipahan luettua kuitenkin. Ei kaduta, mutta en kokisi jääneeni mistään paitsi vaikken olisi tätä lukenutkaan. Kirjaa voin suositella viihteen ystäville mielenterveystwisteillä. Täytyy myös sietää biletystä ja muuta örvellystä.

Jälkikirjoitus:

Taas mietin voiko näin kitkerää mietettä edes julkaista. Samaan aikaan mietin, miksi ei voisi. Blogini ei ole profiloitunut hehkuttamiseen tai muuhunkaan hypetykseen.

En myöskään näe, että kriittiset mielipiteet tai se, ettei pidä jostakin kirjasta, ovat mitenkään vaarallisia asioita. Sehän nyt on selvä, ettei kaikkia voi miellyttää. Suopeampia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

Minulle on tärkeää perustella, miksen jostain pida ja koen tässä perustelleeni, miksi kirja ei minuun tehnyt vaikutusta. Jos dissosiatiivinen identiteettihäiriö kiinnostaa (muuta kuin raflaavassa viihdemuodossa), suosittelen valitsemaan jotain muuta kirjallisuutta aiheesta: esimerkiksi edellisessä postauksessa mainitsemani Daniel Kayesin teoksen The Minds of Billy Milligan tai vaikkapa Alice Jamiesonin muistelmateoksen Today I’m Alice.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2022

Luku- ja kirjastokuulumiset uudesta kotipaikasta

Uudet himahoodit
 

Terveiset uudesta kodosta! Muutto oli saatanasta ja tuparilahjaksi toin koronan. Itse olen jo aika kuivilla, mutta mies ei. Mutta eipä niistä sen enempää tässä, kiinnostuneet voivat lukea muuttokuulumiset Lammaskuiskaajasta.

Nyt kirjoihin, joita ei ole tullut juuri luettua viime aikoina. On ollut niin hektistä ja sairasta (pun in.) menoa, ettei ole ollut aikaa eikä keskittymiskykyä lukemiseen. Nyt olen ollut jo peräti kaksi päivää pakkolevossa toiveena pikainen kuntoutuminen koronan jälkioireista.

Loppuun olen saanut luettua sekä Xiaolu Guon romaanin I Am China (Vintage Books 2014) että Karen Dionnen trillerin The Wicked Sister (Sphere 2020).

I Am Chinasta pidin kovasti, sen voimakkaan cinemaattisesta kohtausmaisuudesta. Monet kirjan yksittäiset kohdat jäävät mieleeni pyörimään kuin kaitafilmit: hieman rosoisina mutta täynnä latausta.

The Wicked Sister osoittautui oivalliseksi muuttokirjaksi. Siihen oli helppo palata pidemmänkin lukutauton jälkeen ja lukea vain pieniä pätkiä kerrallaan. Teksti on sujuvaa ja etenevää, samoin juoni. Silti kirja tuntui lopulta sivumääräänsä (360) pidemmältä.

Kirjan nimi – The Wicked Sister – johdattaa lukijan oikeille raiteille eikä nimen tuplamerkitys ainakaan minulle tullut yllätyksenä. Sen saattoi arvata jo kirjan alkumetreillä ja koska se oli niin ilmeinen, oletin jonkinlaista käännettä tai matonvetoa jalkojen alta, mutta turhaan odotin.

Yllätyksettömyyden takia kirja jäi hieman vaisuksi. Toisaalta siinä on lukuisia kiehtovia kohtia, joten luin sitä kyllä suurella mielenkiinnolla. Erityisesti minua kiehtoi Rachelin “keskustelut” hyönteisten ja muiden eläinten kanssa.

Ihan ok kirja, voisin lukea lisääkin Karen Dionnelta. Hyvää ja rentoa lukemista keskittymishäiriöisille tai ns. nollauskirjaa kaipaaville. Pieni varoituksen sana liittyen väkivaltaan: sitä kohdistuu jonkin verran eläimiin (ja ihmisiin). Ei kuitenkaan liian yksityiskohtaisia kuvauksia.
 

Kirjasto ja kirjastokortti
 

Muuton jälkeen prioriteettilistan kärjessä roikkui tietysti paikalliseen kirjastoon ja sen käytäntöihin tutustuminen. Täkäläinen kirjasto on pienehkö, mutta varsin avara ja siellä on jopa lukunurkkaus ja tietokoneita, jotka eivät minua kiinnosta.

Kirjoja on… hmm, onhan niitä joo. Siis minun silmiini tosi vähän, kun kyseessä on kirjasto. Kaunokirjallisuutta löytyy tyyliin kahdesta hyllystä (eivät ole mitään superpitkiä/korkeita mutta eivät ihan nysiäkään), mutta olin tätä osannut odottaakin.

Hyvä uutinen on se, että kirjoja saa varailla kaikista Cumbrian kirjastoista eikä se maksa mitään. Varatun kirjan saaminen tosin voi kestää, koska kirjoja ei roudata päivittäin eri kirjastojen välillä. Pikainen tutkimusretki kirjastoalueen tarjontaan kuitenkin vahvisti pelkoni eli se on kuulkaa goodbye Lontoon huomattavasti monipuolisemmalle tarjonnalle.

Koska en voi toistaiseksi todistaa asumistani täällä, sain käyttööni suppean kirjastokortin. Sellaisen saavat lomailijat ja muut vastaavat. Asuminen todistetaan perinteiseen brittitapaan esittämällä jokin kirje (säännöllinen lasku, esim. vesi- tai sähkälasku tmv.), joka on osoitettu minulle tai vaihtoehtoisesti counsil tax -kirje. Luonnollisesti mitään näitä ei ole vielä tullut.

Suppealla kortilla saa olla lainassa peräti KAKSI kirjaa kerrallaan. Kun saan päivitettyä kortin “normaaliksi”, rajat aukeavat ja voin lainahurjastella mielin määrin.

Lainausurani polkaisin käyntiin lainaamalla Maxine Mei-Fung Chungin romaanin The Eighth Girl. Kirja on ollut lukulistallani jo jokusen aikaa ja oli kiva huomata, että sen saa täkäläisestä kirjastosta.

 

Kirjan keskeinen aihe on dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli sivupersoonahäiriö. Aihe kiinnostaa ja olen siitä lukenut aiemmin muun muassa Daniel Keyesin kirjoittaman teoksen The Minds of Billy Milligan.

Chungin romaani on fiktiivinen ja se on luokiteltu trilleriksi. Alla kirjan takakansi, jossa kuvauksen lisäksi tietysti ne typerät markkinointikehut, joita inhoan ja jotka yleensä silmäni ignoraa täysin (nyt pakkoluin ne kuvatessani takakannen).


Olen vasta melko alussa, joten mielipidettä ei ole vielä muodostunut. Intuitioni tosin hieman varoittelee: tämä ei ehkä osoittaudu ihan minun makuisekseni kirjaksi. Huolettaa lähinnä ihmissuhdemätön ja muun säädön määrä (ihastumiset, bilettäminen, örmyily, muu yleinen sekoilu jne.) sellaisella kepeällä ”chiclitmäisellä” otteella. Vaan katsellaanpa miten käy.

perjantai 17. kesäkuuta 2022

Kauhistuttava repsahdus

Nykyiset hoodit, hyvästi!

Olen aiemmin kertonut karsivani kirjoja ankaralla kädellä muuton takia. Tuon konmarittamisen olen sanut tehtyä jo viikkoja sitten, koska se oli ensimmäinen urakkani karsinnassa. Aloitin reteästi vaikeimmasta. Loppujen lopuksi se ei ollut kovin vaikeaa, koska vein lähes kaikki kirjat kiertoon.

Tiedän, että ikävä tulee jossain vaiheessa mutta toistaiseksi se ei tunnu niin pahalta, koska samaan aikaan pakkasin ne kirjat muuttokuormaan, jotka saivat kunnian jäädä. Tässä kämpässä ei siten ole aikoihin juuri näkynyt kirjoja muutamaa kirjaston kirjaa ja yhtä omaa keskeneräistä lukuun ottamatta.

OMA KIRJA


Xiaolu Guon romaania I Am China luemme yhdessä LauraKatarooman kanssa. Enää on yksi lukuerä jäljellä ja sitten kirja on taputeltu.

I Am China on kiinnostava, mutta kovin paljon se ei herätä keskustelua. Kutsun tällaista kirjaa ns. hiljaiseksi kirjaksi: jotkin kirjat vain ovat sellaisia, ettei niistä oikein osaa sanoa mitään. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi huono – päinvastoin, olen pääosin pitänyt I Am Chinasta.


LAINAKIRJA

Eilen sain luettu loppuun R.O. Kwonin romaanin The Incendiaries, joka jätti jähmeät fiilikset. Pidin kirjan kielellisestä tyylistä, jonka tosin koin ajoittain hieman sekavana. En kuitenkaan niin sekavana, että olisi mennyt jotain ohi. Lukeminen vaati keskittymistä, josta minulla on poikkeuksellisesti ollut puutetta viime aikoina.

Lisäksi oli huono valinta lukea The Incendiariesia rinnan I Am Chinan kanssa, koska jostain syystä aloin sekoittaa kirjan henkilöitä keskenään tai pikemminkin erityisesti heidän taustansa alkoivat mennä sekaisin. Selittynee osin huonolla keskittymisellänikin.

Olen tavallisesti melko “pänttäävä” lukija ja siksi tuntuu nyt siltä, että olisin lukenut Kwonin romaania vähän niin kuin “juosten kusten”. No, maailma ei kaadu jos kerran kymmenessä vuodessa käy näin.

Jatkossa muistan kuitenkin valita samanaikaisesti luettavat kirjat siten, että ovat riittävän erilaisia sekä tyyliltään että aiheiltaan.

Ja siitä pääsemmekin postauksen otsikossa viittaamaani kauhistuttavaan repsahdukseen. Sillä mikä voisi olla kaameampaa, kun alkaa ostella kirjoja kesken muuttohommien juuri kun on hankkiutunut edellisistä eroon!

Annoin itselleni eilen luvan mennä “kirjakauppaan” ja ostaa YHDEN kirjan muuttoajan lukemiseksi. Kriteerinä oli, että kirjan tulee olla ns. helppolukuinen, koukuttava, jännä eli siis sellainen johon on helppo tarttua ja jota on helppo lukea, vaikkei keskittyminen olisi huippuluokkaa.

Valitsin hankintapaikaksi The Worksin, koska sen kivijalkakaupoissa on melko suppeat valikoimat eivätkä kirjat yleensä ole uutuuksia, vaan semituoreita trillereitä ja dekkareita. Ideana oli, ettei menisi koko päivä siellä kaupassa ja repsahduksen riski olisi pieni, vaikka kolme kirjaa saa kuudella punnalla yhden kirjan maksaessa £2.50. Ostin vain yhden kirjan, koska kuten tiesin, ei löytynyt kolmea kirjaa, jotka olisin oikeasti halunnut.

Mukaan valikoitui minulle ennestään tuntemattoman Karen Dionnen trilleri The Wicked Sister. Silmiini se osui ensin kansikuvan perusteella – metsäinen järvimaisema eli miljöönä maaseutu tai ei ainakaan iso kaupunki. Juuri sellaista nyt kaipaan.

Myös takakansi innosti. Vai mitäpä tästä tuumitte: Rachel Cunningham on ollut viisitoista vuotta psykiatrisessa hoitolaitoksessa, koska uskoo surmanneensa omat vanhempansa ollessaan vain 11-vuotias. Muistikuvat ovat osin hämäriä, mutta Rachel on varma, että juuri hän on tehnyt surmat. Sitten ilmestyy uutta tietoa ja Rachel alkaa kyseenalaistaa menneisyyttään.

Aloittelin eilen tuota lukea ja on todellakin iisiä ja koukuttavaa tekstiä! 

Olin eilen niin vierotusoireissa, että poikkesin pariin charity shopiin ihastelemaan kirjoja asenteella, että niitä vain katsellaan ja saa tarvittaessa vähän kuolata. Mutta ostaa ei saa. Silmiini osui Seicho Matsumoton romaani Pro Bono (£1.50), jota olen saalistellut laiskasti jo pidemmän aikaa. Matsumoton kirjoja on turha kuvitella mistään kirjastosta saavansa, joten pakkohan se oli ostaa. Olen aiemmin lukenut Matsumotolta kaksi romaania.

Toisen kirjan ostamista en oikein voi mitenkään perustella itselleni, koska sen todennäköisesti saisi jopa sieltä perähikiän kirjastosta, jonka tarjontaa ei valitettavasti pääse katsomaan ennen kuin saa kirjastokortin. Kyseessä on Jennifer Nansubuga Makumbin romaani The First Woman. Kaikki Makumbin kirjat ovat lukulistallani, mutta en ole joutanut vielä lukemaan yhtäkään. Herkemmin tulee luettua, kun kirja on oma. Ja se maksoi vain punnan. Ja seli seli.

Ostat yhden, niin katoaa kontrolli. Ei saisi ottaa yhtään tai lähtee lapasesta. Tosin ei tämä kovin pahasti lähtenyt, kun vain kaksi ”ylimääräistä” kirjaa lähti matkaan.

Muutto on siinä vaiheessa, että näillä näkymin todellakin lähdemme maanantaina ja hoidamme koko homman itse. Muutosta kiinnostuneet voivat lukea muuttopäivityksen Lammaskuiskaaja-blogistani.

Seuraava postaus tulleekin sitten uudesta kodista!

torstai 9. kesäkuuta 2022

Vaimomateriaalia tai sit ei

Jostain mystisestä syystä kirjastoon oli ilmestynyt Euroopassa vähemmän tunnetun Murakamin eli Ryū Murakamin teos Audition, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Ihmetystä aiheuttaa lähinnä se, että ovat hankkineet valikoimiin näinkin “vanhan” teoksen, kun edes kaikkea uutta ei sinne saada.

 

Mutta en valita, vaan lainaan ja luen.

Murakamilta voi odottaa groteskia menoa ja verilammikoissa liukastelua ja sitä on nytkin luvassa. Tosin vasta kirjan loppumetreillä, sillä suurin osa kirjasta on huolellista alustusta “loppuhuipentumaa” silmällä pitäen.

Tokio

Aoyaman vaimo on kuollut seitsemän vuotta sitten eikä Aoyama olen sen jälkeen avioiutunut. Avioliitto ei ole varsinaisesti edes käynyt Aoyaman mielessä, sillä naisia toki saa muutenkin. Sai jo avioliiton aikana: mikään uskollinen aviomies ei Aoyama nimittäin koskaan ollut.

Kun Aoyaman 15-vuotias poika Shige ehdottaa, että isä voisi hommata uuden vaimon, Aoyama alkaa harkita asiaa. Aoyamalla on tiukat kriteerit tulevalle vaimolle: pitää tietysti olla kaunis ja hallittavissa eli haussa on lähinnä keittiöön sopiva ja taloustyöt hoitava nainen, jota tekee mieli panna.

Aoyama imagined Gangsta (
perheen koira) barking at Yamasaki Asami (kaunis ballerina, johon Aoyama hullaantuu) as she prepared dinner in this kitchen. He even pictured the design and colour of the apron she’d be wearing.

Aoyaman hyvä ystävä Yoshikawa keksii keinon, jolla seuloa hyvä vaimoehdokas: tekaistaan elokuva, johon etsitään naisnäyttelijää. Ei ole väliä, vaikkei elokuvaa koskaan tehtäisikään, pääasia että voidaan järjestää koe-esiintyminen, audition.

Hakijoita seuloessaan Aoyama innostuu eräästä kauniista ballerinasta ja ihastuu korviaan myöten. Naisesta tulee hänelle suorastaan pakkomielle, joka estää varoitusmerkkien näkemisen.

Täytyy näin lukijana tosin todeta, ettei niitä varoitusmerkkejä sinänsä ihan hirveästi ole, mutta toisaalta rakastunut ihminen ohittaa ne vähäisetkin tai selittää mielessään parhain päin.

Lukija tietysti tietää (erityisesti jos on Murakaminsa lukenut), että jotain karmaisevaa on tulossa. Tuota tulemista saa odotella aika kauan, sillä varsinainen toiminta on pakattu kirjan loppuun.

Kerronta on silti riittävän kiinnostavaa, että kirjaa lukee helposti ja mielellään. Jännitettä olisin silti kaivannut enemmän.

Ja kirjan loppu ja erityisesti “kootut selitykset” liittyen lapsuuden traumoihin ovat mielestäni niin kliseisiä, että plääh.


Ryū Murakami: Audition
Bloomsbury, 2009
alkuper. Ōdishon (オーディション), 1997
japanista englannintanut Ralph McCarthy
s. 200

Ryū Murakamilta aiemmin lukemani kirjat:

Coin Locker Babies
Piercing
In the Miso Soup

Lukemistani Murakamin teoksista Piercing on eniten makuuni – siitä pidin todella paljon. Ja nyt itkettää, ettei minulla sitä kirjaa enää ole, sillä konmaritin sen kierrätykseen. Argh!

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Painukaa helvettiin täältä

Kampala, Uganda 1972

Asha ja Pran ovat hiljattain avioituneet ja arki hakee vielä muotoaan. Pran työskentelee isänsä kaupassa ja on alkanut saada bisnestä takaisin raiteille isänsä löyhäkätisen toiminnan jäljiltä.

Sitten koittaa häätö.

Idi Amin on määrännyt kaikki ugandanaasialaiset häipymään maasta. Aikaa lähteä on 90 päivää. Kololo Hill kuvaa erään suvun vaiheita tänä kohtalokkaana vuonna.

Asioita kuvataan kolmen henkilön kautta: Ashan, Pranin äidin Jayan ja Pranin veljen Vijayn. Kirjan alkupuoli sijoittuu Kampalaan, josta puolivälin tienoilla siirrytään Englantiin. Koin Ugandaan sijoittuvan ajan kiinnostavampana.

Englantiin sijoittuva osuus tuntuu pitkitetyltä ja jokseenkin lattealta. Jälkikäteen ajateltuna Kololo Hill on osin ennalta-arvattava ja ponneton. Kauheaa sanoa näin, kun aihe on mitä on. Mutta en vain oikein saanut otetta tästä, lisäksi kirja tuntui sivumääräänsä pidemmältä ja lukeminen oli ajoittain puuduttavaa.

Goodreadsissa ollaan toista mieltä, joten sieltä voi lukea suopeampia ja perusteellisempia mietteitä. Minulla ei ole oikeastaan juuri muuta sanottavaa tästä kirjasta.

Neema Shah: Kololo Hill
Picador, 2021
s. 340


Kololo Hillin ansioksi myönnän, että sen innoittamana otin kuunteluun Real Dictators -podcastin jaksot, jotka käsittelevät Idi Aminia. Jaksoja on kuusi, joista minulla on vielä pari kuuntelematta. Hyvin perusteellinen podcast, jossa taustoitetaan Ugandan tilannetta jo ennen Idi Aminin valtaannousua. Vaikka tietäisi perusasiat Idi Aminista, niin mielestäni tällä “sarjalla” on silti paljon annettavaa ihan yleisen historian tiimoilta.

*

Minulla on ongelmia kommentoinnin kanssa liittyen lähinnä kirjautuneena kommentoimiseen eikä kommentointi anonakaan aina onnistu. Toivon, että Blogger saa ongelmansa pian korjattua.