4. luukku: Kirjablogi 17 vuotta!

Neljännen luukun aihe on Time eli aika. Aikaa on vierähtänyt 17 vuotta kirjablogia pitäessä. Tuntuu  uskomattoman pitkältä ajalta, vaikka toki tähän aikaan mahtuu muutama useiden kuukausien pituinen tauko. Pisin tauko lienee puolisen vuotta joskus aikoja sitten.

Minulla on ollut useita blogeja tässä vuosien varrella, mutta kirjablogi on ainoa, jota en ole koskaan harkinnut kuoppaavani. Minulle tämän blogin pitäminen on niin rakas harrastus, etten oikeastaan voisi edes kuvitella elämää ilman tätä. Mitään paineita en ota, jos tulee bloggaustaukoa, koska ei se lukeminenkaan aina suju. En myöskään kyttää tilastoja, koska sillä ei ole mitään merkitystä mihinkään. Bloggaan joka tapauksessa.

 

 

Aloitin kirjablogini vuonna 2006 Vuodatuksessa nimellä Mainoskatko. Perusideani (joka on säilynyt samana) oli yksinkertaisesti kertoa lukemistani kirjoista, koska olen aina rakastanut kirjallisuutta. Tuolloin sanalla “mainos” ei ollut sellaista katkua kuin nykyään. En ole koskaan mieltänyt kirjablogiani miksikään mainoskanavaksi (alkuperäisestä nimestään huolimatta ja siksi muuten blogin osoitekin on mainoskatko), vaan ihan vain oodiksi kirjoille ja lukemiselle yleensä.

Blogini nimishistoriasta kiinnostuneet voivat lukea aiheesta lisää tästä linkistä.

Muinoin oli tavanomaista, että blogattiin anonyyminä (pois lukien julkisuuden henkilöt) ja sillä tiellä olen edelleen (eli nimimerkillä Elegia: se on säilynyt samana alusta asti). En näe mitään lisäarvoa sillä, että bloggaisin omalla nimelläni, vaikka se monien tiedossa onkin (ja on se ollut esillä täällä blogissakin). Muistelin, että olen avannut ajatuksiani nimimerkkiasiasta aiemmin, mutta en löytänyt aiheeseen liittyvää postausta. Jos sinua kuitenkin kiinnostaa, miksen käytä omaa nimeäni, kysy niin avaan asiaa enemmän.

Aloittaessani kirjablogin pitämisen en ollut kuullutkaan mistään arvostelukappaleista – eikä ollut muutkaan aikalaiseni. Ne tulivat myöhemmin ja tuolloin jossain vaiheessa pyysin plus sain itsekin kustantamoilta arvostelukappaleita. Näin ulkosuomalaisena oli mukavaa saada suomenkielistä kirjallisuutta suoraan kotiin ilmaiseksi, joten miksipä ei. Sitä intoa kesti parisen vuotta, mutta sitten se (into) lopahti monestakin syystä.

Minulla ei ole koskaan ollut toiveissa, että jonkun pitäisi maksaa minulle kirjablogin pitämisestä tai että minun pitäisi hyötyä tästä aineellisesti tai rahallisesti. Hyödyksi riittää, että tykkään pitää kirjablogia. Blogin pitämisen lopetan sitten, kun se ei enää ole minusta kivaa tai tuntuu taakalta. Simppeliä.

Finanssipuolesta kiinnostuneet voivat lukea aiheesta lisää tästä linkistä (neljä viimeistä kappaletta sivuavat rahaa, muu teksti mm. samastumista ja lukemista yleesä).

Olen iloinen jokaisesta kommentista miinus selkeät vittuilijat ja roskapostit. Vittumaisia kommentteja on tullut tosi vähän ja olen pääsääntöisesti jättänyt ne esille ihan vain muistutukseksi siitä, että kun avointa blogia pitää, voi sinne tulla mitä tahansa kommentteja.

Vittumaisina pidän kommentteja, jotka liittyvät joko minun tai esim. kirjailijan oletettuun persoonaan. Tällaisten kommenttien perimmäinen ideahan on latistaa, vaan ikävä nyt tuottaa pettymys, ettei sellainen ole kohdallani onnistunut. En jaksa latistua anonillien kommenteista (negatiiviset ja ilkeät kommentit ovat – kas kummaa – aina jätetty nimenomaan anonyymisti).

Valikoivan kommentteihin vastaamisen koen tylynä. Itse en mielelläni kommentoi blogeihin, joiden pitäjä ei joko vastaa ollenkaan kommentteihin tai vastaa vain tietyille. Tykkään lukea kirjablogeja ja pyrin kommentoimaankin, mutta joskus on pää niin tyhjä, että vaikka tekisi mieli kommentoida, niin ei oikein tule mitään järkevää ulos. Joskus on ihan ok lukea hiljaisestikin, kun mitään kommentointipakkoahan ei kenelläkään ole.

Paljon on blogirintamalla (ja minussakin) tapahtunut muutoksia vuosien saatossa. Itse olen tietoisesti jättäytynyt monista asioista ulkopuolelle. Johtunee osin sijainnistanikin, etten ole samalla lailla yhteisöllinen kuin moni muu.

Suomessa käydessäni yritän mahdollisuuksien mukaan osallistua kirjabloggaajien tapaamiseen Helsingissä. Ne ovat aina olleet ihania tapaamisia ja tässä lähetänkin terveiset kaikille tutuille, jotka minulla on ollut ilo saada tavata.

Tästä klikkaamalla joulukalenterin avausluukkuun.

3. luukku: Harvinaista herkkua

Onnistuinpa löytämään hankalan pohjan tälle joulukalenterille. Tällä kertaa aiheena on Treat eli “an event or item that is out of the ordinary and gives great pleasure”.

 

Menen sieltä, missä aita on matalin (itse asiassa mitään muuta ei tullut edes mieleeni) eli hehkutan salmiakkia. Se on tätä nykyä harvinaista herkkua, koska sitä ei täältä saa kuin tilaamalla jostain jotain, mutta en ole tilaajaihminen. Tiedän monien ulkosuomalaisten vannovan suomikaupan nimeen, mutta itse en ole sieltä koskaan mitään tilannut enkä varmaan tilaakaan.

Täydennän salmarivarastot Suomessa käydessäni, ja jos ne eivät riitä, niin sitten ne loppuvat ja olen ilman. En kovin usein salmiakkia syö enkä muutenkaan paljon kerralla, joten yleensä riittävät hyvin vuoden tarpeiksi ja joskus ylikin.

Yle julkaisi kesäkuussa 2019 isohkon jutun salmiakista. Samastun monilta kohdin – erityisesti siinä, että salmiakki ei tunnu niin “syntiseltä” herkulta, koska sitä ei voi syödä paljon kerralla. Lisäksi sen maku jää suuhun elämään pitkäksi aikaa.

Jutun lopussa on tärkeä testi: mikä salmiakki sinä olet?

Sain vastaukseksi salmiakkipääkallon, mikä on sinänsä huvittavaa, sillä en pidä kyseisestä makeisesta. Sehän on pehmeä ja kirpeä. Preferoin kovia salmiakkeja enkä pidä sokeripäällysteisistä salmiakeista. Haluan kovaa ja sileää.

 

 

Mikä salmiakki sinä olet ja oletko samaa mieltä testin kanssa? Toki testi tietää paremmin kuin sinä tai minä, vaikka tulos olisi ulkoavaruudesta.

2. luukku: Huithapelista pyhimykseksi

Tervetuloa joulukalenterin toiseen luukkuun, jonka aihe on A good habit eli hyvä tottumus/tapa.

Tämä onkin vaikea. Huonoja tapoja olisi jonoksi asti, mutta että hyviä. Käväisi mielessä, että skippaan tämän luukun kokonaan (aika lupaava alku joulukalenterille), mutta sitten muistin pyykkejä ripustellessani tuppukylämme kirjastovirkailijan ihanan huomion liittyen kirjastonkäyttööni.

Tiistaina (jälleen kerran) noutaessani varaamiani kirjoja kirjastosta tuttu virkailija heti minut nähdessään lähti hakemaan varauksiani. Näin käy aina, koska olemme tässä reilun vuoden aikana tulleet aika tutuiksi. Yleensä vaihdamme muutaman sanasen säästä ja kirjoista, mutta tällä kertaa hän mainitsi, että olen hyvin sisäistänyt kirjaston käyttötavat.

Olin aluksi ymmälläni, koska hän valitteli että tämä meidän (eli paikallinen) kirjasto on pieni eikä ole mahdollista kaikkia kirjoja sinne saada hyllyyn. Siksi on olemassa varausjärjestelmä eli asiakas voi kaikista Cumbrian alueen kirjastoista tilata kirjoja maksutta haluamaansa (Cumbrian alueella olevaan) kirjastoon. Olen kuulemma hienosti ymmärtänyt kirjastolaitoksen periaatteen, kun varailen kirjoja, joita ei “kotikirjastostani” saa.

Olin tietysti iloinen ja sanoin, että mahtavaa että hän ajattelee niin, koska itse olen tässä mietiskellyt että olen rasittava ihminen, kun jatkuvasti tilailen kirjoja eri kirjastoista (koska havittelemiani kirjoja ei tosiaan tässä meidän kirjastossa usein ole). Ei tarvitse kuulemma olla siitä huolissaan eli hyvä vaan, että varailen.

Kirjoja saa tosin odotella aikansa, koska täällä (muun muassa pitkien/haastavien välimatkojen takia) kirjan saapuminen sinne omaan kirjastoon voi kestää useita viikkoja (kirjat lähtevät matkaan kerran viikossa tiettynä päivänä ja kulkevat kirjastojen välillä tiettyä ympyrää, joka on minulle toistaiseksi epäselvä). Vaan eipä minulla niin kiire ole, etten voisi odottaa.

Että eikös tämä ole aika hyvä tapa, kun kirjastovirkailijakin sitä ylistää?

Tässä yhteydessä en voi olla mainitsematta 24.10. julkaistua Ylen juttua, jossa valitellaan runsaasta kirjojen varailusta Suomessa. Seurasin jonkin verran aiheesta kirjoittelua ja monenlaista näkökulmaa tuli esille sen tiimoilta.

Bonuksena hassu huomio: Suomessa asuessani lopetin jossain vaiheessa kirjaston käyttämisen, koska en ikinä saanut palautettua kirjoja ajoissa. Niistä sitten kertyi sellaisia summia, että harmitti (ja otti se myös erityisesti luonnon päälle). Päätin etten käytä kirjastoa, koska en osaa palauttaa kirjoja ajoissa. 

Hankin kirjastokortin seuraavan kerran, kun olin jo muuttanut pois Suomesta. Sitäkin harkitsin vuosia ennen kuin vihdoin 2013 sen tein. Siitä lähtien minulla on aina ollut kirjastokortti ja minusta on tullut vastuullinen lainaaja. Olen palauttanut kirjan myöhässä vain kerran ja sekin oli tietoinen valinta (ehtiäkseni blogata kirjasta, heh). Sain sakkoa 20 penceä yhden päivän myöhässä palauttamisesta ja maksoin sen heti pois.

Eikös sekin muuten ola hyvä tapa: palauttaa lainaamansa asiat ajallaan? Menenpä tästä kiillottamaan sädekehääni.


Kuvitus yhteistyössä tekoälyn kanssa.

1. Joulukalenterin avausluukku

Pidin blogissani joulukalenteria vuonna 2016. Siitä tosin taisi jäädä muutama päivä välistä. Nyt olen vihdoin toipunut tuosta urakasta ja ajattelin toistaa homman.  

Kaava on sama eli joulukalenterin raamina toimii alla oleva kuva päivässä -meemi, jonka valitsin umpimähkään googletus-tuloksistani. Kuva on sentään eri kuin vuonna 2016 käyttämäni. Luonnollisesti lopetan kalenterin päivään 24, vaikka kuvassa päiviä on 31. 

Tulkitsen ohjeita mielivaltaisesti ja niiden pohjalta (toivottavasti) syntyy kerran päivässä postaus.

Ei muuta ready, steady, GO!


1. I stood here eli seisoin tässä tai täällä

 Tässä seisoin 25.11. 2023.

Tässä (alla oleva kuva) seisoskelen vielä tuoreemmin eli eilen eli marraskuun viimeisenä päivänä.

 

 

Olen käynyt seisoskelemassa monissa paikoissa.

Olen myös maannut. En makaa yksin, vaan kolmen kirjan kanssa ja ne ovat

Riku Ondan Fish Swimming in Dappled Sunlight. Olen aiemmin lukenut Ondalta dekkarin The Aosawa Murders.

Peace Adzo Medien Nightbloom. Pidin kovasti Medien esikoisromaanista His Only Wife, joten innolla odotin tämän kirjan julkaisua. Hyvältä vaikuttaa 74 luetun sivun perusteella.

Sun Tzun Art of War on ollut lukulistallani noin sata vuotta. Nyt oli pakko ottaa se lukuun, koska sitä siteerattiin niin kovasti vastikään Netflixistä katsomassani korealaisessa sarjassa nimeltä Empress Ki. Olipahan muuten komea ja superkiero sarja. Se on poikkeuksellisen pitkä eli jaksoja on peräti 51.

Minun ei ehkä pitäisi näitä pitkiä sarjoja katsoa, koska ne menevät niin voimakkaasti tunteisiin, että sarjan loputtua jää tyhjä olo ja on vaikea elää tässä todellisuudessa.


Mukavaa viikonloppua! Taidanpa tästä lähteä taas seisomaan jonnekin, kun seisoskelu on niin mukavaa.

Villi totuus eli likapyykkiä julkisesti

Kirjoitin elokuussa Jon Krakauerin teoksesta Into the Wild, joka käsittelee Chris McCandlessin elämää ja kuolemista Alaskalla. Vuosia myöhemmin Chrisin sisar, Carine McCandless, julkaisi teoksen jonka markkinoitiin kertovan salaisuuksista, jotka ajoivat Chrisin erämaahan.

Kirjan nimi on The Wild Truth ja alaotsikko The secrets that drove Chris McCandless into the wild (HarperElement 2014, s. 278). Todellisuudessa kirja kertoo lähinnä Carinesta itsestään ja Carine avaa teoksessaan oman elämäntarinansa. Chris roikkuu teoksessa mukana lähinnä seinäruusuna, mikä sinänsä on melko ymmärrettävää, sillä onhan Chris kuollut.

Carine pitää teoksessaan Chrisin henkeä elossa mainitsemalla hänet silloin tällöin, mutta painopiste on etenkin Chrisin kuoleman jälkeen (eli jo melko alussa kirjaa) nimenomaan Carinessa itsessään ja Carinen suhteessa vanhempiinsa.

Lyhyesti: Carinen ja Chrisin vanhemmat ovat väkivaltaisia. Äiti Billie on pahasti tossun alla, mutta ei kykene lopulta pelastamaan itseään, vaan muuttuu aikojen saatossa itsekin manipuloivaksi kusipääksi. Henkinen väkivalta ja manipulointi ovat arkipäivää. Fyysistäkin väkivaltaa esiintyi sisarusten ollessa nuoria – siis vielä lapsia.

Ei ihme, että Chris koki tarvetta katkaista välit vanhempiinsa ja hankkiutua mahdollisimman kauas heistä voidakseen hengittää rauhassa. Ja tämä on se ns. salaisuus, joka ajoi Chrisin reissuilleen. Ole hyvä, säästin sinulta juuri vaivan lukea koko kirjan, jos vain Chris McCandless kiinnostaa.

Jos kiinnostaa julkinen likapyykinpesu, niin tässäpä kirja sinulle. En koe aheelliseksi enempää tästä kirjoittaa.

Avioliitossa yksi ihminen liikaa

 

Ore Agbaje-Williams: The Three of Us
Jonathan Cape, 2023
s. 189

 

 

Meillä kolmella viitataan aviopariin ja heidän ystäväänsä Temiin (Temi on ainoa, jonka nimi tulee ilmi romaanissa). Tai pikemminkin aviovaimon parhaaseen ystävään, sillä aviomies ei voi sietää Temiä. Mutta eipä huolta: ei Temikään voi sietää aviomiestä.

Kyseessä on yhdenpäivänromaani, jossa kukin kolmesta saa suunvuoron. Kerronta etenee kronologisesti kertojan vain vaihtuessa.

Aviovaimo aloittaa. Temi on tulossa kylään ja se tarkoittaa viinin lipittämistä ja jutustelua. Lähinnä Temin jutustelua. Siinä ohessa paljastuu, miten aviovaimo ja Temi ovat tutustuneet ynnä muuta taustoitusta.

Ei tarvitse lukea montakaan sivua, kun jo minäkin inhoan Temiä. En haluaisi hänen kaltaistaan ystävää eikä onneksi tarvitsekaan. On vaikea käsittää, miksei aviovaimo pistä rajoja ystävälleen.

Itse en sietäisi varsinkaan sitä, että ystävä piikittelisi mieheni kustannuksella. Se kaiketi hämmentää aviovaimoakin, mutta ei ilmeisesti niin paljon, että hän asialle mitään tekisi – muuta kuin hihittelee mukana varsinkin silloin kun aviomies ei ole läsnä, mutta muutenkin.

Se on hämmentävää, koska saan kuitenkin vaikutelman, että aviovaimo on onnellinen avioliitossaan ja rakastaa miestään. Aviovaimosta jää vaikutelma, että hän haluaa miellyttää molempia ja välttelee konflikteja. Eräänlainen tossukka.

Temin saadessa suunvuoron varmistun siitä, etten tosiaan pidä hänestä. Hän on kontrolloiva ja miellän hänet jopa ilkeäksi.

Aviomies vaikuttaa muuten melko tavanomaiselta uraohjukselta, mutta jossain määrin snobilta ja aavistuksen sovinistiselta. Aviomiehen äiti painostaa lastenhankintaan, mutta etenkään aviovaimo ei ole järin innostunut asiasta, mutta suostuu. En tiedä miksi: varmaan sovun ja sukurauhan nimissä. Aviomiehelle asia tuskin on kynnyskysymys, koska mitäpä se (lapsen saaminen) hänen elämäänsä juuri vaikuttaisi. Itse asiassa lapsia saisi ilmeisesti tulla runsaastikin.

Tämä on omituinen kirja enkä nyt tarkoita tätä mitenkään eritysen hyvällä tavalla. Minusta on outoa, että aviovaimo lähtee kesken viinin lipittämisen miehensä työpaikalle. Miksi ihmeessä. En ymmärrä miksi aviovaimo sietää ystävänsä tempauksia, en ymmärrä miksei aviomies heitä Temiä pellolle. En ymmärrä, miksei puhuta suoraan yhtään mistään. En ymmärrä, miksi aviovaimo taipuu kaikkeen. Ehkä hänen olisi hyvä saada olla yksin ja tutustua itseensä ja siihen, mitä aidosti haluaa elämältään.

Ehkä en ymmärrä, koska haluan oman elämäni tyylillä NO ADDED DRAMA, koska itseni kanssa eläminen on ihan tarpeeksi dramaattista ilman lisädraamailua. Lisäksi olen saanut ihan riittävän ison siivun toisten draamoista ja olen tullut vedetyksi toisten draamoihin, joten yritän pysytellä niistä erossa, mikäli vain mahdollista.

Huomio: minun ei tietysti tarvitsekaan ymmärtää mitään. Toisaalta olisi mukavaa, jos olisi enemmän eväitä ymmärtää. Mutta ehkä asia on niinkin simppeli, että aviovaimo on tossu ja ystävä on kontrollifriikki määräilijä, joka haluaa asioiden olevan ennallaan eli siten ennen kuin aviovaimo avioitui. Aviomiehellä on myös ihanteensa sen suhteen, mitä vaimoltaan salaa toivoo, vaikkei toiveita ääneen sanokaan.

Aviomiehen ja Temin jäätävää sanailua toisilleen on samaan aikaan sekä huvittavaa että kiusallista seurata. Itse heittäisin nuo kaikki kolme pellolle tai lähtisin itse niin kauas kuin pippuri kasvaa ellen vielä kauemmas.

En erityisesti pitänyt tästä kirjasta, koska pääsääntöisesti koin sen latteana. Odotin jotain huipennusta tai käännekohtaa, mutta sellaista ei varsinaisesti tule. Paitsi ihan lopussa, mutta se ei varsinaisesti enää pelasta mitään.

Kirjassa on muutama kiinnostava kohta ja kieli paikoin riemukasta. Kokonaisuus jää silti vaisuksi, vaikka aihe on mitä raflaavin. Harmi.

Tästä tuli erittäin subjektiivinen miete, mutta sallin sen itselleni koska miksipä en sallisi. Tällaisia fiiliksiä tämä kirja nyt herätti eli sentään herätti jotain, vaikka punaista lankaa en varsinaisesti löytänyt enkä oikein muutakaan pointtia.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 6. Kirjan kansikuvassa on vaate tai kirjan nimessä on jokin vaate.

Muistoja ja pandemiaa

Luin aiemmin tänä vuonna Claire Fullerin romaanin Unsettled Ground, joka oli varsin positiivinen ylläri. Positiivinen siksi, etten erityisesti lämmennyt Fullerin esikoiselle Our Endless Numbered Days.

Kuullessani Fullerin uusimmasta teoksesta The Memory of Animals (Fig Tree 2023, s. 306) tiesin heti haluavani lukea sen ja mielellään melko tuoreeltaan.

 

The Memory of Animalsin asetelma on superkiinnostava. Pandemia jyllää niittäen ihmisiä kuin heinää. Viruksen oireet ovat karmeat pitäen sisällään muun muassa muistinmenetystä, turvotusta ja lopulta kuoleman. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Lontooseen.

Kun rokotefirma etsii vapaaehtoisia henkilöitä viruksen taltuttamiseen kehitetyn rokotteen testiryhmään, rahavaikeuksien kanssa painiskeleva Neffy ilmoittautuu vapaaehtoiseksi “koekaniiniksi”. Testiryhmä on tarkoitus rokottaa, jonka jälkeen heille annetaan tappava virus.

Kirjan alku on hurjan koukuttava, kun tarina hitaasti avautuu. Harmillisesti koukuttavan alun jälkeen ei oikeastaan tapahdu mitään kiinnostavaa. Neffy ja neljä muuta testiryhmäläistä (Leon, Piper, Yahiko ja Rachel) jumittavat autioituneessa laitoksessa, koska henkilökunta on paennut paikalta ja osa mahdollisesti saanut viruksen ja kuollut. Kukaan ei uskalla poistua rakennuksesta, sillä ulkona vaanii viruksen lisäksi muut vaarat. Jotain pitäisi kuitenkin tehdä, koska ruokavarastot hupenevat hurjaa vauhtia.

Leon on tuonut mukanaan laitteen, jolla voi vierailla omissa muistoissa. Hän haluaa testata laitetta Neffyyn nähdäkseen toimiiko se Neffyn kohdalla. Jostain syystä laite ei nimittäin toimi kaikkien kohdalla. Neffyn kohdalla se toimii ja laitteen avulla Neffy pääsee palaamaan muistoihinsa. Näiden sessioiden kautta lukijalle paljastuu asioita Neffyn taustasta ja persoonasta.

Romaanin eräs fokus on näiden viiden henkilön välisissä kemioissa ja siinä, miten ihminen käyttäytyy kun joutuu ikään kuin valvomattomaan vankilaan. Toki rakennuksesta voisi poistua koska tahansa, mutta kaikki ovat liian pelokkaita lähteäkseen, vaikka kaikki myös tietävät että jossain vaiheessa on pakko, ellei aio kuolla nälkään.

Kaikki henkilöt Neffya lukuun ottamatta jäävät etäisiksi, jopa persoonattomiksi. En saanut kenestäkään oikein mitään otetta eivätkä henkilöt siten tuntuneet järin kiinnostavilta. Edes Neffya en kokenut erityisen kiinnostavana, vaikka hänestä sentään sai muodostettua jonkinlaisen persoonallisuuden.

Eipä siis juuri hetkauttanut, mitä kenellekin tapahtuisi. Olisi nyt edes tapahtunut jotain, mutta yksittäiset selkkaukset henkilöiden välillä eivät oikein jaksa pitää tarinaa elossa. Osittain petyin kai siksi, että odotukseni tarinan suhteen olivat toisenlaiset.

Pidän Claire Fullerin kirjoitustyylistä, mutta tämä ei nyt sitten muulla tasolla iskenyt oikein ollenkaan. Vahvahko tunnelma teoksessa on, mutta olisi kiva jos olisi ollut muutakin.

Ei kuitenkaan tullut mieleen jättää kirjaa kesken eikä kaduta, että tämän luin. Ihan ok lukukokemus.

 

Takateksti: 

From the Costa-Winning, Women's Prize-shortlisted author of Unsettled Ground: a gripping, haunting novel about memory, love and survival, for readers of Never Let me Go and Leave the World Behind

Neffy is a young woman running away from grief and guilt and the one big mistake that has derailed her career. When she answers the call to volunteer in a controlled vaccine trial, it offers her a way to pay off her many debts and, perhaps, to make up for the past.

But when the London streets below her window fall silent, and all external communications cease, only Neffy and four other volunteers remain in the unit. With food running out, and a growing sense that the strangers she is with may be holding back secrets, Neffy has questions that no-one can answer. Does safety lie inside or beyond the unit? And who, or what is out there?

While she weighs up her choices, she is introduced to a pioneering and controversial technology which allows her to revisit memories from her life before: a childhood divided between her enigmatic mother and her father in his small hotel in Greece. Intoxicated by the freedom of the past and the chance to reunite with those she loves, she increasingly turns away from her perilous present. But in this new world where survival rests on the bonds between strangers, is she jeopardising any chance of a future?

The Memory of Animals is a taut and emotionally charged novel about freedom and captivity, survival and sacrifice and whether you can save anyone before you save yourself.