Miten elät tai voisit elää?

Genzaburo Yoshino: How Do You Live?
Alkuper. 君たちはどう生きるか, 1937
Rider, 2021
Japanista englannintanut Bruno Navasky
s. 280



Genzaburo Yoshinon romaani How Do You Live? esittää heti nimikkeessään suuren kysymyksen. Siksipä otin kirjan lukuuni, vaikka se on periaatteessa suunnattu kouluikäisille, oman matkansa alussa oleville. Isoja asioita mietittäväksi jo varhain. Vaan mikäpä miettiessä, kun on rakastavia ihmisiä ympärillä.

Romaanin kehystarinassa seurataan 14-vuotiaan Jun’ichi Hondan arkista elämää lyhyen ajanjakson ajan. Jun’ichin, jota Copperiksi kutsutaan (lempinimen tausta selviää lukemalla), päivät täyttyvät koulusta kuten muidenkin ikäistensä. Syntyy ystävyyksiä ja niiden synnyt kuvataan kiinnostavasti.

Ystävyys onkin eräs merkittävä teema tarinassa. Se on oikeastaan punainen lankakerä, joka avautuu kirjan alussa ja kierii somasti auki. Kunnes siihen ilmestyy solmu, joka pitäisi jotenkin saada avattua. Yksi solmu, joka Copperin mielessä muuntuu ylitsepääsemättömäksi umpisolmuksi.

Varsinaisen tarinan rinnalla luetaan Copperin enon muistikirjaa, jonka tekstit hän on osoittanut Copperille. Copper saa muistikirjan, kun eno katsoo pojan olevan siihen valmis. Kirjoitukset ovat eräänlaista vuoropuhelua, sillä niissä eno viittaa Copperin kanssa käytyihin keskusteluihin niitä pohtien ja täydentäen.

Toisinaan enon tekstit ovat melko selittäviä. Esimerkiksi kun eno pohtii varakkaiden ja köyhien eroja, teksi on alleviivaavaa ja otaksuisin, että suurimmalle osalle (aikuisista) melko selvää. Tosin (kuten tiedämme) siitä huolimatta isohko osa (nimenomaan aikuisista) ihmisistä arvottaa toisia juuri varallisuuden perusteella. Copperin erästä ystävää kiusataan vähävaraisen työläisperhetaustansa takia.

How Do You Live on melkoinen runsaudensarvi, joka muistuttaa sillisalaattia, sillä käsittelyyn pääsee kaikenlaisia asioita niin Napoleonin elämästä ja sotimisesta kuin buddhalaisuuden synnystä ja Buddha-patsaiden rakentamisesta näin muutamia mainitakseni. Sillisalaatti pysyy kuitenkin tyylikkäästi koossa, sillä jokainen ainesosa on siististi omassa lokerossaan ja niitä napsitaan pala kerrallaan.

“Even among adults, the human tendency to think about things and form judgements with ourselves at the center remains deep-rooted. --- In the world at large, people who are able to free themselves from this self-centered way of thinking are truly uncommon.” 

Tämä kohta on tärkeä. Eivätköhän kaikki osaa ajatella asioita muistakin näkökulmista. Näennäisesti osaavat, kyllä varmasti. Mutta sitten kuitenkin. Jos näin olisi, ehkä maailma olisi toisenlainen… Just saying.

Tätä kannattaakin pysähtyä miettimään ihan ajatuksella. Koska tietysti jokainen meistä osaa ajatella (tai ei ainakaan myönnä, ettei osaa) asioita toisten näkökulmasta ja olla empaattinen. Mutta kuinka paljon tuosta oletetusta toisen näkökulmasta on lopulta vain sitä itseään eli omaa oletusta, joka kiertää oman navan kautta.

(Mahdollisesti epäoleellinen, mutta pakollinen sivuhuomio: Japanissa tietysti kulttuuri on toisenlainen ja toisten huomioon ottaminen on siinä syvälle juurrutettua. Toisten kasvoja ajatellaan enemmän kuin omia. Hierarkiset toimintatavat tulevat selkärangasta eivätkä välttämättä ole sen syvällisempiä kuin mitkä tahansa automaatiolla toteutetut käytössäännöt.)

Jopa kuuluisa opetus “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” alkaa lähtökohtaisesti omasta navasta. Tästä kiertää toisenlainenkin versio, joka menee suunnilleen näin: Älä kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan – makunne voivat olla erilaiset.

Ihmisellä on (ollut ammoisista ajoista alkaen) taipumus pitää itseään luomakunnan keskuksena.

How Do You Live on ihan kiinnostava teos, joskin jotkin kohdat koin hieman puuduttavina. En myöskään jaa kaikilta osin samantyyppistä katsomusta kuin eno kirjeissään opettaa. Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen – ja myös ajattelemisen, jos ajatella haluaa.

Kirjablogi 20 vuotta

Kaksikymmentä vuotta eikä suotta. Perustin kirjablogini Vuodatukseen vuonna 2006, jolloin kirjablogeja oli vain kourallinen jos sitäkään. Kerrankin olin mukana ensimmäisessä aallossa, vaikka yleensä hiihtelen perässä. Bloggaamisen (muulla kuin kirjablogilla) aloitin vuotta aiemmin eli 2005.

Olin aikeissa juhlavuoden kunniaksi kirjoittaa kirjablogini synnystä, mutta olenkin kertonut siitä (ja muustakin bloggaamiseen liittyvästä) jo parisen vuotta sitten blogini täytettyä 17 vuotta, joten turha tässä on toistella samoja asioita.

Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin aika iso siivu elämästä. Kaksikymmentä vuotta olen hoivannut tätä pientä blogiani (joka on blogeistani pitkäikäisin ja ainoa aktiivinen tällä hetkellä), joka tuottaa minulle suunnattomasti iloa. Siinä missä lukeminenkin.

Suurin mullistus lukemisessa tapahtui 2009 muuttaessani (pois Suomesta) Lontooseen. Sitä ennen luin pääasiassa suomeksi ja vain ani harvoin tartuin englanninkieliseen kirjaan. En kokenut tuolloin erityistä tarvetta lukea englanniksi, koska suomeksikin löytyi luettavaa.

Muuton jälkeen oli tietysti selvää, että lukukieltä täytyy vaihtaa, jos aikoo jatkaa lukemista. Lukemattomuus ei minulle ollut eikä ole vaihtoehto, joten aloin tutustua “uuteen” tapaan lukea.  Koska en ollut aiemmin juuri englanniksi lukenut, kesti jokusen hetken ennen kuin siihen tottui ja lakkasin kaipaamasta suomeksi lukemista. Sillä kyllä vain, aluksi kaipasin nimenomaan suomen kieltä ja suomeksi lukemista.

 

Sittemmin tilanne on kääntynyt ja saan patistaa itseäni lukemaan suomeksi. Se sujuu parhaiten, kun käy Suomessa, sillä siellä se (suomeksi lukeminen) tuntuu luontevalta. Jostain syystä täällä kotona suomeksi lukeminen on alkanut tuntua oudolta ja siksi kirjahyllyjä ja kasoja lämmittää lukuisat lukemattomat suomenkieliset kirjat. Pitäisi kaapia ne kaikki (lukemattomat) esiin ja perustaa niille oma hylly. 

Niistä voisi koota pinon vaikka hyllynlämmittäjä-haasteen. Se olisi varmaan todella hyödyllistä, sillä esimerkiksi viime vuoden hyllynlämmittäjä-haasteesta sain luettua nolla kirjaa. Mutta olisi ainakin pino tehtynä.

Suurin muutos lukukielen vaihtamisessa tapahtui kuitenkin lukemistossa, vaikka intressini sinänsä eivät muuttuneet (ovat kyllä vuosien saatossa laajentuneet). Englanninkielinen kirjatarjonta suomenkieliseen verrattuna on sata- ellei tuhatkertainen ja avasi ovet ja ikkunat paikkoihin, joihin en ajatellut minulla aiemmin olevan pääsyä. Nykyään vaivaa runsaudenpula ja koska kaikkea en ehdi elämäni aikana kuitenkaan lukea, on karsittava ankaralla kädellä.

Olen havainnut, että suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ei ole saatavilla suomennosta. Tällä hetkellä luen V.V. Ganeshananthanin romaania Brotherless Night, joka on julkaistu 2023. Siitä ei ole suomennosta ainakaan toistaiseksi eikä varmaan ole tulossa, ellei kirjailija voita jotain kansainvälistä palkintoa esimerkiksi seuraavalla romaanillaan, jos sellainen on tulossa.

Vastikään luin (mielipide tulee, kun tulee) myös Yoshino Genzaburon romaanin How Do You Live?, jota pidetään Japanissa klassikkona, se on julkaistu alun perin 1937. Tutkailujeni mukaan siitä ei ole suomennosta saatavilla, englanninnos on vuodelta 2021.

Sen sijaan Tatsuya Endon mangasarjasta Spy x Family on olemassa myös suomennos. Tai en tiedä onko koko kaikkia sarjan kirjoja (joita on 16, seitsemästoista ilmeisesti tulossa) suomennettu, mutta ainakin osa on. Olen lukenut ensimmäisen kirjan ja pidin siitä kovasti, toisen kirjan varasin jo kirjastosta ja sitä odottelen saapuvaksi joskus.

Lukurikasta viikonloppua!

Kostosta ja anteeksi antamisesta

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että kiireesti halusin jatkaa trilogian parissa. Toisen osan luin englanniksi.

Pierre Lemaitre: All Human Wisdom
alkuper. Couleurs de l'incendie, 2018
MacLehose Press, 2021
ranskasta englannintanut Frank Wynne
suomennettu nimellä Tulen varjot


Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista. Nyt on päästy vuoteen 1927, edelleen Pariisissa ollaan.

Trilogian toisen osan keskiössä on Madeleine Péricourt, joka vilahteli edellisessä kirjassa, mutta pääasiassa sivuhenkilönä. Madeleinen avioliitto Henri d’Aulnay-Pradellen kanssa rysähti karille mutta suhteesta jäi muistoksi poika, Paul, joka on äitinsä silmäterä.

All Human Wisdom alkaa Madeleinen isän, varakkaan pankkiiri Marcel Péricourtin (tuttu niinikään ensimmäisestä kirjasta) hautajaisista. Hautajaisista tulee traaginen fiasko, kun Paul putoaa ikkunasta kesken hautajaissaattueen – vieläpä suoraan sinne saattueeseen.

Lukijalle tulee siten heti alkuun selväksi, että romaanin tyyli on edellisen tapaan (musta)humoristinen ja koominenkin, lisäksi henkilöhahmot ovat jossain määrin itsekin koomisia jopa överillä tavalla, mutta jostain syystä se ei häiritse minua. Olen nihkeä huumorin suhteen, mutta Lemaitren tyyli ihastutti minua jo Näkemiin taivassa -romaanissa ja nyt myös tässä.

Paul vammautuu vakavasti, mutta jää sentään henkiin. Madeleine perii isänsä massiivisen omaisuuden, mutta raha ei häntä varsinaisesti kiinnosta – pääasia, että sitä on, sillä ajatukset pyörivät Paulissa ja Paulin toipumisessa.

Kenties syntymä-äveriään asemansa takia Madeleinelle raha on itsestäänselvyys, jota vain on. Isänsä Marcel ei koskaan kannustanut tytärtään perehtymään (raha)talousasioihin, koska Madeleinehan on vain nainen jonka tehtävä on avioitua ja sitten olla vaimo ja äiti.

Siksipä ei ole järin suuri yllätys, että Madeleinen runsaat perintörahat hupenevat – tai suorastaan katoavat – noin vuodessa. Ei Madeleine toki niin typerä ole, ettei mitään rahasta tajuaisi ja söhräisi varansa silkkaa tyhmyyttään. Hän saa siihen apua lähempää kuin uskoisi samalla kun puukko osuu selkään. Ja kun puukko on selässä, on myöhäistä itkeä. 

Onneksi voi vetää puukon irti, hoitaa haavan ja ryhtyä suunnittelemaan kostoa. Madeleine onnistuu kasaamaan ympärilleen lojaalin ryhmän ja henkilö henkilöltä Madeleine aikoo niin sanotusti ampua alas petturit ja pahantekijät.

All Human Wisdomia voi pitää kostoromaanina, sillä se (kostaminen) on erittäin keskeinen, jopa kantava teema kirjassa. Olen kostamisen ystävä. On jotakin erittäin tyydyttävää siinä, kun paha saa palkkansa. Minua kiehtoo myös lukuisat eri tavat kostaa aina elegantista kostosta kunnon goreen. All Human Wisdom edustaa eleganttia.

Kostoteemoja esiintyy usein aasialaisissa sarjoissa ja elokuvissa. Japanilainen klassikkoelokuva Lady Snowblood teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Siinä kosto on brutaalia ja veristä. Kirjoista tulee mieleeni oitis Kanae Minaton Confessions, joka edustaa hillittyä ja tyylikästä koston muotoa.

Tiedostan, että monet suhtautuvat kostoon ja kostamiseen negatiivisesti. Pitäisi kääntää toinen(kin) poski ja käsitellä asiat jotenkin rakentavasti ihan vaan vaikka mielessään tai näin modernina aikana psykoterapiassa. Sitten antaa vaikka väkisin anteeksi (vaikkei edes pyydetä), koska muutenhan ei voi päästä tapauksesta yli.

Olen täysin eri mieltä anteeksi antamisesta. On tekopyhää (ja mielestäni jopa omituista) antaa anteeksi jollekin, joka ei edes anteeksi pyydä. Tärkeintä on tehdä päätös: joko voi aidosti antaa anteeksi tai sitten ei. Jos ei, niin sekin on päätös ja sen kanssa voi jatkaa elämäänsä ja ajan kanssa asia menettää merkitystään – siitä voi mahdollisesti oppia tai löytää uuden kulman. Se että väkisin yrittää antaa anteeksi on yhtä tyhjän kanssa: se vasta vaivaakin eikä jätä ikinä rauhaan.

En ole kostonhimoinen ihminen, koska olen sellaiseen liian laiska ja intohimoton (tosin en ole kokenut äärimmäistä pahuutta, joten en tiedä miten sellaisessa tapauksessa toimisin: syntyisikö pakottava kostonhimo. Nimittäin kaipa sillekin on rajansa, mitä sietää). Lisäksi ajattelen, että meillä kaikilla on omat taakkamme. Kaikki saavat melko varmasti kokea kärsimystä jossain vaiheessa elämäänsä joka tapauksessa, joten se siitä.

Mutta fiktiossa – niin kirjallisuudessa kuin erityisesti aasialaisissa sarjoissa/elokuvissa – aihe kiehtoo. Kenties siksi, että fiktion myötä voi turvallisesti nauttia kostamisen monimuotoisuudesta ja niistä tunteista, joita onnistunut kosto herättää.

Niin että Pierre Lemaitre osui nyt kostohermooni omintakeisella tyylillään. Bravo.

Trilogian kirjat:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows

Välipalakirja: Hiljainen potilas

Välipalakirja. Olen miettinyt, mitä sillä tarkoitetaan. Tai pikemminkin pohtinut, mitä se omalla kohdallani tarkoittaa, koska muiden mietteistä ja asenteista en voi ottaa vastuuta saati esittää oman tulkintani olevan kaikkia koskettava.

Välipala(kirja) edustaa minulle sellaista lukemista, jonka oletan olevan suhteellisen kevyttä, nopealukuista ja koukuttavaa. Se on kuin piknik, jossa kaikki esivalmistelut on tehty puolestani: liina on levitetty pihanurmelle tai minne tahansa sopivaan miljööseen, eväskori aseteltu somasti, lautanen ja aterimet jo odottavat. Liinalla odottaa myös Syöttäjä, joka annostelee ruuan ja kuljettaa sen suoraan suuhuni. Ruoka on pehmeää, ei tarvitse juuri purra. Sen kun nielaisee.

Välipalakirjaa lukiessa ei tarvitse märehtiä. Ottaa vain vastaan, nielaisee ja odottaa seuraavaa suupalaa. Välipalakirjan lukeminen on kutakuinkin 40 prosenttia nopeampaa kuin jonkin muun kirjan. Lukunopeus minulla on melko vakio, mutta koska ei tarvitse pysähtyä jauhamaan, kirja etenee kuin luotijuna.

Välipalakirja on myös sellainen, ettei varsinaisesti harmita, jos sen skippaa. Jääväthän välipalat muutenkin joskus tai usein syömättä, kun ei vain tee mieli. Välipalalle on kuitenkin paikkansa, esimerkiksi jotakin Tiettyä Kirjaa odotellessa on sopivaa tarttua välipalaan, jonka voi tarpeen tullen hotkaista nopeasti pois alta ennen kuin päivällinen on valmis.

Alex Michaelidesin trilleri The Silent Patient (Orion 2019, s. 339, suom. Hiljainen potilas) edustaa (minulle) melko täydellistä välipalaa. En tosin tiennyt sitä alkaessani lukea kirjaa, koska minulla oli odotuksia.

Nimittäin.

Kannen sisäsivut on omistettu lukuisille markkinointilausahduksille. Mark Edwards hehkuttaa, että kirjassa on “A twist that will blow your mind”. Wow, tajunnanräjäyttävä käänne luvassa.

Blake Crouchin kehu menee astetta pidemmälle sillä hänen mielestään kirjassa on “one of the most shocking, mind-blowing twists in recent memory.” Huh huh, ihan jo jännittää.

John Marrs kuvailee kirjan olevan “the definition of a page turner” ja hänen kuvaukseensa yhdyn. The Silent Patient nimittäin on erittäin koukuttava ja odotuksia nostattava. Nostetut odotukset harmillisesti haihtuvat sen tajunnanräjäyttävän käänteen tapahtuessa ihan kirjan lopussa. Minulla oli aavistus, mutta se meni hieman ohi. Sillä ei sinänsä ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että tuon tajunnanräjäyttävän käänteen takia osa tarinasta on aivan turha. Tavallaan jopa ei-perusteltavissa oleva. 

Tiivistelmä:

Alicia Berenson ampuu miehensä kuoliaaksi eikä sen jälkeen sano sanaakaan. Hän päätyy psykiatriselle osastolle sairaalaan hoidettavaksi. Kahdeksan vuotta myöhemmin muuan psykoterapeutti Theo Faber hakeutuu kys. sairaalaan töihin aikeenaan auttaa Aliciaa ja saada hänet vihdoin puhumaan.

Kirjaan on upotettu pätkiä Alicia Berensonin päiväkirjasta. Siinä on omituinen tyyli. Kuka kirjoittaa päiväkirjaa kuin romaania sisältäen tarkat dialogit. Päiväkirjan tyyli ei juuri eroa muusta kirjan tyylistä.

Theo Faber taas on (yllätys yllätys) traumatisoitunut psykoterapeutti, joka oman taustansa takia haluaa auttaa toisia.

Jostain syystä tämä kirja kävi hermoilleni. Minua ärsyttivät sekä psykologiset että terapiaistuntoihin liittyvät kuvaukset. Olivat mielestäni kliseisiä, romantisoitujakin. 

Goodreadsissa kirja on saanut hyvän vastaanoton, joten kannattaa sieltä lukea innostuneempia mietteitä.

Lukuvuosikatsaus 2025

Yleensä julkaisen lukuvuosikatsauksen joko joulukuussa tai tammikuussa, mutta tänä vuonna se viivästyi. Harkitsin, etten tee sitä ollenkaan mutta sisäinen pakkomielle on eri mieltä. Eli mitä ja kuinka paljon tuli luettua viime vuonna?

Luin yhteensä 48 kirjaa, joista

8 suomeksi.
40 englanniksi.

Lukutavoitteeni oli 50, kuten aina. Tavoitetta en saavuttanut, mutta en sen takia kyynelehdi. Vuonna 2024 luin 51 kirjaa ja sitä edellisenä 47 eli kovin suurta heittelyä ei lukumäärissä ole viime vuosina esiintynyt.

Koen lukumäärän ihan hyvänä, vaikka periaatteessa kiva olisi jos hieman enemmän saisi luettua. Toisaalta olen lukijana märehtijä enkä koe mielekkääksi hotkia kirjoja pikalukemalla, vaikka sellaiseen tarvittaessa taivunkin (yleensä mitä “huonompi” kirja, sen nopeammin luen). En nauti nopeasta lukemisesta ja koska minulla ei sinänsä ole kiire kirjojen kanssa, pidän lukutemponi minulle luontaisena ja märehdin rauhassa.

Suomeksi voisi lukea enemmänkin, kuten joka vuosi huokaan, mutta mitään ei asialle nähtävästi tapahdu. Luen suomeksi pääasiassa Suomessa. Tosin ostin viime kuussa useamman superkiinnostavan suomenkielisen kirjan Suomessa käydessäni, joten...

Sukupuolijakauma:

Naiset: 28
Miehet:20

Sukupuoli ei ole edelleenkään valintaperuste sille, mitä otan lukuun eli jakauma on sattumanvarainen ja näyttääpi suosivan naisia.

Tähän sama huomio kuin viime vuonna:

Muunsukupuolisia ei tänä vuonna listalta löydy (viimeksi löytyi vuonna 2022). Syy lienee se, että kirjailijana heitä ei taida ainakaan toistaiseksi paljon toimia tai sitten en vain tiedä heidän kirjoistaan tai kirjansa eivät minua kiinnosta. Valitsen luettavaksi kirjoja, jotka minua kiinnostavat. Kirjailija (ja hänen sukupuolensa) on minulle melko yhdentekevä (paitsi tietenkin siinä mielessä, että ilman kirjailijaa en voisi lukea hänen upeita teoksiaan).

Maajakauma:

Kirjoja luin kolmestatoista eri maasta, mikä on aika vähän jos vertaa vuoteen 2024, jolloin eri maita oli peräti kaksikymmentä. Yhden uuden maavalloituksen sain kuitenkin tehtyä, nimittäin Palestiinan.

Maat ja kirjailijat:

ETELÄ-KOREA

1. Mi-ye Lee

IRLANTI

1. Liz Nugent

ITÄVALTA

1. Marlen Haushofer

JAPANI

1. Gengoroh Tagame
2. Miyuki Miyabe
3. Seishi Yokomizo
4. Satoshi Yagisawa
5. Keigo Higashino

KANADA

1. Jason Fung
2. Craig Shreve
3. Amanda Peters

NIGERIA

1. Buchi Emecheta
2. Abi Daré (asuu Briteissä)
3. Leye Adenle (asuu Briteissä)
4. Oyinkan Braithwaite

PALESTIINA (maavalloitus)

1. Adania Shibli

RANSKA

1. Gael Faye (myös Ruandan kansalainen)
2. Aube Rey Lescure (lisäksi mahdollisesti myös Yhdysvaltojen kansalaisuus)

SAKSA

1. Romy Hausmann
2. Sebastian Fitzek

SUOMI

1. Heli Laaksonen
2. Tuomas Kyrö
3. Neil Hardwick (myös UK:n kansalaisuus)
4. Anna Soudakova
5. Maritta Lintunen
6. Vy Tram (vietnamilaiset sukujuuret)
7. Tatiana Elf
8. Arttu Tuominen

UK

1. Lola Jaye
2. Abir Mukherjee
3. David Nicholls
4. Chris van Tulleken
5. Foluso Agbaje (nigerialaiset juuret, en tiedä kansalaisuutta)
6. Hafsa Zayyan (puoliksi nigerialainen ja pakistanilainen, varttunut pääasiassa UK:ssa ja asuu Lontoossa)
7. Kate Foster

UNKARI

1. Jozsef Debreczeni: Cold Crematorium

USA

1. Parini Shroff (intialaiset juuret, mutta vissiin Yhdysvaltain kansalainen)
2. Jaycee Dugard
3. Kylie Lee Baker
4. Yangsze Choo (myös Malesian kansalaisuus)
5. Lauren Groff
6. Angie Kim (korealaiset vanhemmat, perhe muutti Usaan Angien ollessa 11-vuotias)
7. Emiko Jean (japanilainen tausta)
8. Gregg Olsen

Uutuudet eli 2025 julkaistut:

Uutukaisia luin peräti neljä, hurja meininki. Ei ihan pohjat, mutta melkein: viime vuonna luin kolme. 

Suuri puhdistus

Skotlanti, 1843. Luuta on valmiina lakaisemaan. Nimittäin “turhat” ihmiset pois syrjäalueilta. Tilalle halutaan lampaille laidunmaita.

Syrjäisellä Skotlannille kuuluvalla saarella jossakin Orkneyn ja Shetlannin suunnalla asuu yksinään muuan Ivar. Hän on jäänyt isepäisesti saarelle, vaikka muu perhe kuoli tai lähti.

Pastori John Ferguson on erkaantunut Skotlannin kirkosta ja liittynyt Skotlannin vapaan kirkon muodostamiseen. Rahaa ei ole eikä tilojakaan, mutta mieli on toiveikas: kyllä seurakunnalle vielä tilat saadaan ja taloudellinen tilannekin varmasti paranee.

Rahaisampaa aikaa odotellessa Ferguson ottaa vastaan “keikan”, jota ei oikeastaan haluaisi. Hänet lähetetään häätämään Ivar saareltaan. Aikaa Ivarin taivutteluun häipyä on annettu kuukausi. Fergusonin vaimo ei ole miehensä työkeikasta innoissaan, mutta vaikea sitä on estääkään.

Minulle koskettavinta antia Clearissa on hyväntahtoisuus ja ystävyys, hyväksyntä, joka tulee ikään kuin puskista. Romaanin tunnelma on jokseenkin hyinen ja ankea, odotin koko ajan jotain kaameaa tapahtuvan. Oli tunne kuin tuho ja onnettomuus vaanisi jokaisen nurkan takana – tai pikemminkin jokaisessa tuulenhenkäyksessä ja rantaan lyövässä aallossa.

Mutta ihmiset ovat moniulotteisia tunteineen ja ajatuksineen. Omia toimia tarkastellaan muunkin kuin oman navan kautta. Pyrkimys ymmärtää ja hyväksyä ovat suurempia kuin tarve hajottaa, mikä tuo mieleeni todellisen rakkauden. Tämän ymmärtää vasta kirjan lopussa, kun tietää miten käy.

Carys Davies: Clear
Granta, 2024
s. 152

Kirjailijan sivut. 

Long Covid -päivitys

Olen aiemmin kertonut flunssasta (99-prosenttisesti Covid), jonka sairastin viime heinäkuussa ja joka jäi niin sanotusti päälle. Viimeisin päivitys aiheesta on marraskuulta, jolloin luulin olevani terve (harhaluulo, piti lopettaa taas kaikki, myös kofeiinillisen kahvin juominen). Sitten tuli romahdus ja taas parannus. Ja uusi romahdus. Tauti todellakin aaltoilee.

Hiljalleen oireita on kuitenkin jäänyt pois. Pitkäkestoisin yksittäinen oireeni eli pahoinvointi (ja dysautonomia) on ollut nyt kokonaan poissa reilut kolmisen viikkoa. Minulla liikunta on selkeästi laukaissut oireet eli kehoni rasituksensietokyky on vaurioitunut. Kyseessä on PEM eli Post-exertional malaise. Alkuun akkuni oli niin loppu, että oireet olivat päällä koko ajan.

Akku-vertaus on erittäin kuvaava. Ajattele, että meissä jokaisessa on akku, joka kuluttaa tietyn verran ja latautuu tietyssä ajassa. Yleensä henkilö itse tietää rajansa (ja akkunsa keston) eikä niitä tarvitse aktiivisesti ajatella, ellei ole suunnitteilla jokin (omia rajoja koetteleva) extreme-suoritus.

Akun ollessa rikki se kuluttaa enemmän kuin ehjänä eikä lataudu kunnolla tai latautuminen kestää epämääräisen kauan. Akusta tulee epävakaa ja koska oireet tulevat viiveellä, on omia rajoja mahdoton arvioida.

 

Nyt näin puolen vuoden jälkeen olen vihdoin voinut oikeasti aloittaa treenaamisen: sekä lihaskunnon että aerobisen, tosin huomattavasti kevyemmin kuin aikana ennen Covidia. Olen varmasti menettänyt lihasmassaa ja kuntokin on paskentunut tässä ajassa, mutta en usko että mitään kovin dramaattista paskentumista on tapahtunut. Ei mitään sellaista, mitä en voisi kohtuullisessa ajassa palauttaa edellyttäen siis, että voin taas treenata päivittäin vaikkakin kevyemmin. Nyt on viikko treeniä takana, reisilihakset ovat kipeät mutta se lienee normaalia näin pitkän tauon jälkeen. Kipu tuntuu sitä paitsi "normaalilta" eikä muita oireita ole.

En siis ajattele, että tässä kuntoutan itseäni vaan pikemminkin palautan. En ole raajarikko eikä yleiskuntoni ole niin huono, että pitäisi puhua kuntoutuksesta. Ilokseni havaitsin myös, ettei taipuisuuteni ole tästä puolen vuoden pakkolevosta kovin pahasti kärsinyt eli ei tarvitse sitäkään nollasta aloittaa.

 

Akkuni on edelleen rikki eli väsyn nopeammin ja oireita saa edelleen pelätä. Mutta tiedän, että akkuni latautuu jo nopeammin ja on kaiketi ollut täynnäkin: olen nimittäin viimeisen parin viikon aikana tuntenut ensimmäisiä kertoja sairastumisen jälkeen oloni energiseksi ja pirteäksi: sellaiseksi, jollainen aiemmin olin. Tämän puolisen vuotta olen kulkenut pääasiassa flegmaattisena ja ikään kuin jatkuvassa pienessä pöhnässä.

Nyt olen tosiaan (vihdoinkin!) melkein oireeton. Vatsavaivoja (ja “tight chest” plus ääni lähtee noin kerran viikossa hetkellisesti) on edelleen, mutta eivät ole eritysen ongelmallisia. Voin juoda taas kofeiinillista kahvia ja syöminen on helpompaa ja joskus jopa tekee mieli ruokaa, vaikka näläntunnetta minulla ei ole.

Huomenna (edellyttäen, että olen edelleen oireeton) ajattelin tehdä parin tunnin testipatikan läheiselle treenivuorelleni. Tiedän ettei ole ongelmia jaksamisen kanssa, koska kyllä minulla peruskuntoa on alla vielä riittävästi ja mahdolliset oireethan tulevat viiveellä.  Tosin akku voi loppua kesken, mutta se todennäköisesti loppuu jos loppuu vasta ihan lenkin loppupuolella eli varmaan jaksan raahautua kotiin. Sitten vain oireita odottelemaan (tulevat noin vuorokauden viiveellä), joita siis todennäköisesti ovat eskaloituvat vatsavaivat, pahoinvointi ja fatiikki.

 

Siltä varalta, että joku Long Covidin kanssa kärvistelevä eksyy tänne. Itse sain todella paljon tietoa ja lohtua brittiläisen Covid-lääkärin Tim Robinsonin podcasteista, joissa hän käy läpi Long Covidin oireita.

Jaksot on jaoteltu oireiden mukaan ja hän käy läpi, mistä oireet johtuvat ja mitä niille voi mahdollisesti tehdä. Ei ehkä paljon, mutta pahimpiin oireisiin on olemassa lääkkeitä. Lääkkeet eivät tautia paranna, mutta esim. itse sain suurta apua pahoinvointilääkkeistä.

Mitään muuta apua en ole täkäläisestä lekurista saanutkaan. Minulle podcastin suurin apu oli se, että aloin ymmärtää mitä kehossani on tapahtunut eli missä virus on tehnyt tuhojaan. Ihmisen keho on siitä ihmeellinen, että se korjaa noita tuhoja, mutta tuhojen laajuudesta riippuen se voi kestää.

Tämä on saatanallinen riesa ja ennalta-arvaamattomuus on ollut kaikkein vaikeinta. Nyt on olossani kuitenkin tapahtunut niin selkeästi positiivista muutosta, että jaksan uskoa tästä toipuvani kokonaan ja luottamus omaan kehoonkin joskus palaa.

Kuvituksena tietysti rakkaita lenkki- ja patikkamaisemiani viime vuodelta ajalta ennen Koronaa. On hirmuinen ikävä "ylämaailmaa" ja kiipeilyä!