NETFLIX - Viime aikoina katsottua

 

Minulla on tapana silloin tällöin esitellä joitakin katsomiani sarjoja ja elokuvia. En ole “television” suurkuluttaja. Tästä linkistä voi lukea suhteestani televisioon ja sarjoihin – suhde on säilynyt samana.

Pidemmittä puheitta, tässä muutamat viime ja tämän vuoden aikana Netflixistä katsomani sarjat (käsittääkseni ovat katsottavissa myös Suomen Netflixissä). Eivät ole missään erityisessä järjestyksessä. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset MyDramaListin esittelyyn kys. sarjasta (englanninkielinen).

 

FANTASIAA

Love Between Fairy and Devil (Kiina, 36 jaksoa) 

Kaamea nimi, mutta ei kannata antaa nimen hämätä. Minua kiinnosti sarjan asetelma, jonka voit lukea MyDramaLististä (suora linkki yllä)

Olin aluksi jättää sarjan kesken, koska en kestänyt sen naispäänäyttelijän roolihahmoa Orchidia, joka vaikutti turhan höperöltä makuuni. Muutenkin sarjan tyyli, jossa on kosolti komiikkaa, häiritsi aluksi.

Jatkoin kuitenkin katsomista, ja jo muutaman jakson jälkeen olin totaalisen koukussa ja tottunut tyyliin. Kun henkilöhahmot ja tarina syvenevät, sarja vain paranee.

Visuaalisesti upea kokonaisuus, jossa kaikki on mietitty musiikkia myöten. Ilo siis silmien lisäksi myös korville. Sitä romanssiakin on, mutta ei mitään imelää skeidaa.

 

HISTORIALLISTA DRAAMAA

The King’s Affection (Etelä-Korea, 20 jaksoa) 

Palataan ajassa taaksepäin, kun Korea vielä on Joseon. Kruununprinssi ja vaimonsa saavat kaksoset, mutta koska kaksosia pidetään huonona enteenä, tulee käsky tappaa tyttökaksonen.

Tuore äiti keksii keinon pelastaa tyttärensä ja tämä muilutetaan ulos palatsista elämään tavallista elämää kun taas poikakaksonen saa jäädä.

Vuosia myöhemmin kaksoset kohtaavat, mutta eivät tiedä olevansa sisaruksia. Kun poikakaksonen murhataan, asettuu tyttökaksonen äitinsä pyynnöstä hänen paikalleen ja teeskentelee olevansa veljensä.

Superkiinnostava teema ja juoni on kierompi kuin korkkiruuvi. Päänäyttelijä Park Eun Bin tekee todella taitavan roolisuorituksen (feikki)kruununperijänä Lee Hwina.
 

KORRPUTIOTA JA TOIMINTAA

Vagabond (Etelä-Korea, 16 jaksoa)

Cha Dal Geonin veljenpoika kuolee lento-onnettomuudessa. Melko pian selviää, että “onnettomuus” on tarkoin suunniteltu ja laskelmoitu. Cha alkaa selvitellä turman syitä, koska kukaan muu ei tunnu sitä tekevän. Avukseen hän saa houkuteltua aluksi NISin agentin, Go Hae Rin, ja lopulta muitakin.

Juoni on superkiero eikä kenelläkään tunnu olevan puhtaita jauhoja pussissa. Keneen voi luottaa ja miksi lentokone piti tuhota?

Tässä on jonkin verran actionia, mutta minun makuuni ei liikaa eivätkä toimintakohtaukset ole liian pitkiä. Lisäksi ne ovat perusteltuja ja istuvat juoneen: kyseessä ei siis ole toiminta vain toiminnan takia.

Minähän en pääasiassa jaksa “liikaa” toimintaa, erityisesti en jaksa pitkitettyjä toimintakohtauksia, jotka eivät tunnu loppuvan ikinä. Tässä ei onneksi sellaisia ole. Todella hyytävän hyvä sarja!

 

KOSTAJA PALVELUKSESSANNE

Taxi Driver (Etelä-Korea, 16 jaksoa – toinen kausi tulossa) 

Sarjamurhaaja tappaa Kim Do-Gin äidin eikä Do-Gin elämä ota palatakseen raiteille. Do-Gin pelastus on Jang Sung-chul, joka värvää tämän taksifirmaansa. Taksifirma on peitetoiminta, joka alle kätkeytyy kostofirma.

Jälleen taattua laatua. Minulta kesti pari jaksoa päästä sisään sarjaan, koska alussa juoni tuntui hajanaiselta ja vähän joka paikkaan leviävältä, mutta taitavasti se punainen lanka alkaa muodostua kun muutaman jakson katsoo.

 

 

KUIHDUTAAN YHDESSÄ KUOLIAAKSI - KOSTOTEEMA

The Glory (Etelä-Korea, 16 jaksoa)

Moon Dong-eunia kiusataan erittäin brutaalisti koulussa. Kiusaajina on pieni tiivis ystävärinki, jonka pahin kiusaaja on tyttö nimeltä Park Yeon-jin. Dong-eunin elämänhalu katoaa, mutta hän päättää elää kostaakseen kiusaajilleen.

Tässä on ajoittain aika karmeita kiusaamiskohtauksia, joten jos sellaiselle on herkkä, niin en tätä suosittele.

Minulla on sarjasta vielä jokunen jakso katsomatta, mutta olen totaalisen koukuttunut ja tämä on todella hyvä. Koen kostoteemat hyvin tyydyttäviksi ja jollakin tapaa vapauttaviksi.

Talvi kevään keskellä

Kevät eteni mukavasti lumikellojen inspiroimana. Jopa krookukset ja narsissit jo kukkivat ja osa kirsikkapuista.

Sitten yllätti talvi. Tai ei se varsinaisesti yllättänyt ainakaan sääennusteita seuraavaa ihmistä. Tiesin siis mitä on tulossa ja vaikka en lumesta piittaa varsinkaan enää tässä vaiheessa kevättä, niin toki sitä piti lähteä ihmettelemään.

Vaihteeksi siis kirjajuttujen sijaan paikallisia lumikuvia. Ei varmasti mitään ihmeellistä suomalaisille eikä siten periaatteessa minullekaan, mutta koska harvemmin tarvitsee lunta nähdä, niin oli se vähän jännää.

Huipuilla toki lunta on yleensä talvisaikaan useinkin, mutta harvemmin täällä alhaalla.

Tungin kilokaupalla vaatetta päälle, koska suomineito asuu minussa edelleen. On vaikea sisäistää kaikkien näiden vuosien jälkeenkään, että aurinko täällä lämmittää ympäri vuoden melko voimakkaasti, joten ylipukeuduin. Piti aloittaa riisuminen jo ensimmäisen sadan metrin aikana.

 

 

 Tein lenkin läheiselle fellsille, joka ei ole järin korkea. 

Osa rinteestä oli täysin sulaa.

 

 

Toisella puolella oli lumisempaa.

 

 

Alhaalta lumet ovat jo melko lailla sulaneet, mutta ylhäällä ne kestävät hieman kauemmin. Sunnuntaille on luvattu lämpimämpää ja kaatosadetta eli eiköhän ne sieltäkin siihen mennessä sula.

 

Mukavaa viikonloppua! Ensi kerralla sitten kirjajuttuja taas.

Amatöörit koskea laskemassa

Mikä voi mennä pieleen, kun neljä miestä lähtee kanoottiretkelle? Erityisesti kun näistä neljästä vain yksi osaa edes auttavasti meloa ja ohjata kanoottia. Tekemällä tietysti oppii, mutta kukaan täysjärkinen tuskin lähtee koskenlaskuun aivan vihreänä. Tosin kosketkin tulivat ainakin osin ylläreinä, koska tämä melajengi ei nähtävästi edes tiennyt, mitä on menossa tekemään. Siis lähdetään laskemaan tuntemattomia koskia ihan vaan perstuntumalla. Jep jep.

Niin että mikä voi mennä pieleen? No, suunnilleen kaikki ja pahemman kerran. Ja mikäs kirja on kyseessä? No James Dickeyn klassikko Syvä joki (Deliverance).

 

Ollaan jossain Yhdysvalloissa, (suomennoksen mukaan) Pohjois-Carolinassa (enkunkielisen teoksen mukaan Georgiassa). Lewis ehdottaa kanoottiretkeä tovereilleen Edille, Bobbylle ja Drew’lle ja hitaasti he lämpenevät ajatukselle. Miksikäs emme lähtisi melomaan joelle, josta emme tiedä hevonpeetä – ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla!

Ennen kuin matkaan päästään saa lukija nautiskella kirjan kertojan, joka on Ed, ajatuksista ja huomioista. Edin ajatukset ovat suunnilleen toiselta planeetalta ja tietyssä mielessä ne ovatkin – ovathan ne 70-lukuisen miehen päästä ja se kyllä näkyy läpi kirjan.

Lewis on joukon “aivot” Bobbyn ja Drew’n jäädessä lähinnä tarinan koristeiksi, joilla toki molemmilla on oma tärkeä roolinsa juonessa.

Amatööriretkue etenee kahdella kanootilla ja onnistuu kadottamaan hetkeksi toisensa. Sinä aikana tapahtuu väkivaltainen selkkaus parin paikallisen kanssa. Tuo kohtaus muuttaa täysin matkan luonteen: enää ei olla vain matkalla, vaan selviytymässä.

Testosteroni jyllää, kun äijät selviytyvät. Joen elämää kuvaava symboliikka jää mielestäni haljuksi, vaikka voihan sen nähdä niinkin, että myrskyn jälkeen tyyntyy ja joki asettuu rauhallisesti takaisin uomaansa niin kuin toverusten elämät tahollaan. Piti laskea kosket ja tiedostaa kuolevaisuutensa osatakseen arvostaa elämää ja asettaa villi mieli aloilleen. Tai jotain.

Syvässä joessa ei ole yhtäkään merkittävää naishahmoa: on vain vaimot kotona ja yksi valokuvamalli, jonka olemassaoloa romaanissa en varsinaisesti ymmärrä. Ehkä sen piti olla pönkittämässä miehuutta ja miehistä silmää kauneudelle tmv.

Minun painokseni kirjasta on Suuren suomalaisen kirjakerhon kuukauden kirja. Aivan alussa esitellään elokuva, joka on tehty kirjan pohjalta. Tuo oikein kuvien kera toteutettu esittely spoilaa suunnilleen kaikki juonen pääkohdat ja koko kirjan keskeisen idean, joten sitä ei kannata lukea ennen kuin on lukenut kirjan. Ellei siis halua tietää kaikkea etukäteen.

Mielipide pähkinänkuoressa: Mikään tässä kirjassa ei resonoinut minussa, ei edes se luonto. Johtunee siitä, että se siivilöityi niin erilaisen ihmisen silmin, etten saanut mitään tarttumapintaa ajatuksiin. Muutenkin koko kirjan tunneskaala oli jotain niin omituista, etten saanut siihenkään mitään otetta. Jos tässä kirjassa jotain syvää oli, niin se joki eikä sitten muuta.

Ihmettelen suomennosta Syvä joki kun alkuperäinen nimi on Deliverance. Deliverance ohjaa ajattelua ihan toiseen suuntaan kuin suomenkielinen nimike. 

James Dickey: Syvä joki
alkuper. Deliverance, 1970
Otava, 1981 (ensimmäisen kerran julkaistu suomeksi 1972 Tammen kustantamana)
suomentanut Eero Huhtala
s. 255

Syvällä joella korkaan Sadan vuoden lukuhaasteen ja siitä 1970-luvun.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitain kirjan kohtaan 12. Kirjan nimi liittyy veteen.

 

Tässä meidän toinen joki, se on nimeltään River Derwent (se toinen on River Greta). Kuva viime kesäiseltä fillarireissulta.

Sadan vuoden lukuhaaste

 

Kirjaimia-blogin Laura lanseerasi mainion haasteen nimeltä Sadan vuoden lukuhaaste. Ei, haaste ei kestä sataa vuotta, vaan vuoden. Sinä aikana on tarkoitus lukea kirja joka vuosikymmeneltä alkaen 1920-luvulta ja päättyen tälle vuosikymmenelle.

Alla lista, johon päivitän lukemani kirjat sitä mukaa kun niitä saan luettua.


2020-luku

2010-luku

2000-luku

1990-luku

1980-luku

1970-luku | James Dickey: Syvä joki (1970)

1960-luku

1950-luku

1940-luku

1930-luku

1920-luku

Bonuksena voi lukea niin halutessaan:

1910-luku

1900-luku


Tällä hetkellä minulla on luvussa 70-luku ja kirjana James Dickeyn Syvä joki (alkuper. Deliverance, 1970). Aika hitaasti etenevä kirja, jossa on paljon ajatuksia ja pohdintaa (mistä yleensä pidän), mutta valitettavasti ne ajatukset ja pohdinnat eivät varsinaisesti kiinnosta minua. Mutta luetaan nyt, kun kerran aloitettiin.


En ole tehnyt lukulistaa, vaan etsiskelen eri vuosikymmeniin sopivat kirjat kun siltä tuntuu omaa kirjahyllyä suosien. Haasteen logo on minun tekemä.

Vaitelias naapuri

Kun takana on kuusikymmentäviisi vuotta kohteliaisuutta, sille ei enää pysty viittaamaan kintaalla – vai pystyykö? Mitä piileekään sivistyneen kuoremme alla...

Näin kuvataan Amélie Nothombin romaania Vaitelias naapuri sen takakannessa. Hyvin kuvattu, sillä se kiteyttää koko romaanin kertomatta siitä liikaa. Sillä melkein mikä tahansa on liikaa kerrottu Vaiteliaan naapurin ollessa kyseessä.

 

Siksi pysyttelen itsekin niukkasanaisena, sillä Vaitelias naapuri ei ole juonivetoinen vaan pikemminkin ajatusvetoinen teos. Keskiössä ovat Émile ja hänen ajatuksensa – ja miksei identiteettinsäkin. Olisiko Émile samanlainen ihminen, jos hän olisi varttunut toisenlaisessa ympäristössä.

Minua tämä ajatusleikki kiinnostaa, koska me ihmisethän olemme – halusimme tai emme, myönsimme tai emme – pitkälti kulttuuriemme tuotteita. Vaiteliaassa naapurissa ei käsitellä kulttuuria laajassa kontekstissa (eli eri maiden kulttuureja), vaan lähinnä korkeakulttuuria. Émile on hyvin tietoinen siitä, millaiset ovat hyvät käytös- ja kohteliaisuustavat ja noudattaa niitä jäykästi. Kunnes alkaa lipsua.

Itsestään ei tiedä mitään. Sitä luulee tottuvansa elämään omana itsenään, mutta käykin päinvastoin. Vuosien saatossa ymmärtää aina vain vähemmän, kuka on se henkilö, jonka nimissä tulee puhutuksi ja toimituksi.
Eihän se mikään ongelma ole. Mitä haittaa on vieraan ihmisen elämän elämisessä? Niin saattaa olla parempikin: oppikaa tuntemaan itsenne ja alatte heti inhota itseänne.

Émilen vaimo Juliette jää jokseenkin aivottomaksi seinäruusuksi, koska hän kuten kaikki muukin romaanissa suodattuu Èmilen ajatusten kautta. Myös vaitelias naapuri jää vieraaksi ja se lienee tämän absurdiutta hipovan pienoisromaanin tarkoitus. Absurdius sopii tähän, koska se alleviivaa teoksen sanomaa.


Mielipide selkokielellä: Ihmeellisen koukuttava, pidin.


Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri
alkuper. Les Catilinaires, 1995
Otava, 1997
ranskasta suomentanut Annikki Suni
s. 205


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi.

Luku- ja kirjakuulumiset

Mitä on luettu, mitä luetaan ja mitä jätetään kesken.

On luettu Susanna Hastin teos Ruumis/huoneet (S&S, 2022). Kirjan lukeminen vei poikkeuksellisen kauan, koska en siihen innosta pinkeänä tarttunut (huom: ei tarkoita, että kirja olisi mielestäni huono). Aihe on raskas: lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Painopiste on tunteissa ja ajatuksissa, ei teon kuvauksissa, joita Hast ei edes varsinaisesti muista.

Lukukokemus on sen verran intiimi, etten halua kirjoittaa kirjasta enempää. Jotkin kirjat ovat sellaisia, että ne haluaa pitää itsellään.

Luemme Lauran kanssa parhaillaan Liu Cixinin scifiromaania Ball Lightning (suom. Pallosalama). Minulle tämä on ensimmäinen kirja, jota Cixiniltä luen, mutta olen aikeissa jossain vaiheessa lukea hänen trilogiansa Remembrance of Earth’s Past (suom. Muistoja planeetta Maasta).

Viime reissulla Suomessa käteen tarttui Amélie Nothombin romaani Vaitelias naapuri, jonka vasta nyt otin lukuun. Olen lukenut Nothombilta muutamia romaaneja ja diggaillut hänen napakasta tyylistään ja erikoisista aiheistaan. Vaiteliaassa naapurissa naapurisopua koetellaan erikoisella tavalla. Mutta enemmän kirjasta, kun olen sen kokonaan lukenut.

Kesken minulla on myös Onyi Nwabinelin romaani Someday, Maybe joka jäänee kesken. Kirja käsittelee puolison itsemurhaa. Kirjan tyyli ei puhuttele minua – koen sen liian chicklitmäiseksi (genre, jota en oikein muutenkaan jaksa kuin erikoistilanteissa). Ottaisin itsemurhani mieluummin makaaberin synkkänä tai överiksi vedettynä kuten vaikkapa Jean Teulen The Suicide Shop.

Kenties aika on väärä Nwabinelin romaanille ja luen sen joskus toiste. Väärä aika tarkoittaa kohdallani epäsopivaa ajankohtaa mielentilan ja fiilisten saralla. Susanna Hastin kirja möyhensi joitakin menneitä asioita enkä jaksa nyt mitään triggeröivää. Onneksi ei ole pakko.

Ikävöin joskus kirjojani, joista luovuin muuton yhteydessä. En piehtaroi ikävässäni enkä oikeasti halua niitä takaisin, mutta tuntuu edelleen vähän oudolta kun kirjoja on kotona niin “vähän”. Kaipaan kirjahyllyjen ja -kasojen tonkimista ja yllättymistä “ooh, minulla on tällainenkin kirja – nyt luen sen!” Yllättymistä ei pääse nyt tapahtumaan, koska tiedän melko tarkalleen mitä kirjoja minulla on.

Kirjat kotona tuovat minulle turvaa. Kyllä, turvaa. Kirjojen tutkailu, lehteily ja selailu rauhoittaa. Laajasta kotikirjastosta oli myös se ilo, että kun omat fiilikset olivat epäselvät eikä oikein tiennyt, mitä kiinnostaisi lukea, aina lopulta löytyi tuohon fiilikseen sopiva kirja joka sitten vei mukanaan.

Kirjat eivät siis minulle ole koskaan olleet mitään sisustuselementtejä tai vastaavia, vaan rakas osa kotia ja tunnelmaa. Minulle kirjat – myös ne luetut – ovat käyttöesineitä, joihin palaan. Ja jos en palaa, lähtee kirja yleensä jossain vaiheessa kiertoon.

Salonkikelvottomat mielipiteet ja ajatukset

Esittelen kaksi kirjaa, jotka eivät varsinaisesti trendaa yleisessä asenneilmapiirissä, mutta joiden lukemista vahvasti suosittelen. Erityisesti Douglas Murrayn The Madness of  Crowdsia (Bloomsbury 2019, s. 280), jonka olen lukenut jo muutama vuosi sitten, mutta jätin bloggaamatta siitä.

Ai miksi? Siksi, etten tuolloin jaksanut vaivata päätäni (enkä jaksa nytkään), miten kirjasta voisin kirjoittaa ilman, että tekstini ja ajatukseni tulkitaan jotenkin omituisesti tai siten, miten en tarkoita. Siksi nytkin vain vinkkaan lukemaan kirjan itse.

Pakollinen huomio: en ole samaa mieltä kaikesta, mitä Murray kirjoittaa, mutta hänellä on paljon hyviä pointteja, joita kannattaisi itse kunkin pohtia. Lisäksi hän perustelee esittämänsä väitteet ja asiat.

Murraylta julkaistiin viime vuonna teos The War on the West, joka kiinnostaa minua suuresti. Murrayn kirjat ovat (mutua yhden lukemani perusteella) ”raskaita” (paljon asiaa ja ajattelemisen aiheita ja näkökulmia plus viitteitä: kyllä, olen ihminen joka tarkistaa ainakin osan viitteistä lukiessaan tietokirjaa tmv.), joten ostanen kys. teoksen omaksi saadakseni lukea sitä rauhassa vaikka puoli vuotta. Joidenkin kirjojen lukemista pidän projektina ja eräänlaisena tutkimusmatkana.

Douglas Murrayn kotisivut 

*

Toinen kirja on vastikään lukemani Konstantin Kisinin An Immigrant’s Love Letter to the West (Constable 2022, s. 210). Kisinin kirja on populistisempi, huonommin jäsennelty ja vailla viitteitä joten sitä en varauksetta suosittele.

Kirjan nimeksi sopisi paremmin Maahanmuuttajan käännytyssaarna länsimaille (lännellä viittaan tässä kuten Kisinkin lähinnä moniin Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin).

Osa Kisinin tulkinnoista on myös varsin erikoisia. Tässäpä esimerkki (sori, en jaksanut kopsata sitä joten siksi kuvana):

Kisin on syntyjään venäläinen, joten hänen suhteensa poliisiin lienee hieman erilainen kuin vaikkapa minun, joka olen suomalainen. Tulkitsen hänen ajattelevan, että mitä vähemmän poliiseja sen parempi (Venäjällä näin varmaan olisikin, mutta siellä pitää olla reilusti ”miliisejä”, että ehditään valvoa niitä mielipiteitäkin toisin kuin Lännessä, jossa ainakin toistaiseksi vallitsee sanan- ja mielipiteenvapaus).

Brittien supistunut poliisivoima on häpeällistä eikä suinkaan johdu rikollisuuden laskusta ja yleisen turvallisuuden lisääntymisestä, vaan määrärahojen leikkauksista. Kisin antaa ymmärtää, että poliisivoimat muka itse olisivat leikanneet värväyksestä, mutta kyse on siitä että hallitus on leikannut poliisin budjettia. Se ei ole mitenkään hyvä asia saati osoitus siitä, että on voitu leikata koska poliisia ei tarvita. Sama juttu NHS:n (täkäläinen julkinen terveydenhoito) kanssa.

Lisäksi Kisin sortuu pitämään joitakin empiirisiä kokemuksiaan esimerkkeinä faktoista. Empiirinen kokemus on totta vain itselle – ei sillä voi perustella yleisiä asenteita tai ”totuuksia”.

Kisinin tyyli kävi ajoittain hermoilleni, joten kirjan lukeminen ärsytti välillä tai itse asiassa aika useinkin. Jollekin Kisinin tyyli saattaa upotakin, mutta itse otan tällaiset aiheet mieluummin kuivana referenssien kera.

Tätä kirjaa lukiessani laputin sivuja aika paljon. Lisään tähän muutamat siteeraukset, mutta en ota kantaa siihen, mitä itse niistä ajattelen. Olen kriittinen lukija ja ajattelija riippumatta siitä tukeeko väite jo olemassaolevaa asennettani vai ei.

On ihan tervettä kyseenalaistaa omiakin ajatuksia (eikä vain toisten). Ja tämä siis yleisenä reunahuomautuksena ei siis liittyen juuri näihin sitaatteihin, jotka valitsin niistä lukuisista laputtamistani kohdista.

 

”It is also why Europe, the UK and America are obsessing over trans issues, such as whether men is dresses can use a female toilet, while China and Russia use their energy on more pressing matters, such as economic growth, technological development and military prowess.”

”Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders. Let me repeat that: Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders.”

”Are they really trying to tell me to pack my things and fuck off back to Russia?
From everything I am told, and everything I see on social media, I can only deduce that I would be better off elsewhere. Weirdly, none of the people who tell you how evil, bigoted, racist and sexist the West is ever move to any of the other 'much better' countries – but maybe they want me to?"

”First things first: The UK is currently a nation at peace. This means they are not at war with anyone (except maybe themselves). Sure, Britain’s record on the international stage is not unblemished, but I don’t see the UK invading its neighbours.” 

 

Konstantin Kisinin kotisivut.


Kas näin, tässäpä suositukset. Olen valmis keskustelemaan näistä kirjoista ainoastaan sellaisen kanssa, joka on ne lukenut itsekin.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Kisin on maahamuuttaja, kuten minäkin. Kisin muutti Britteihin Venäjältä eikä hänkään ole pakolainen tai turvapaikanhakija. Kisinin teos ei varsinaisesti kylläkään kerro maahanmuuttajista, vaan laajemmin kulttuurista, mutta näkökulma on erittäin voimakkaasti – kuten kirjan nimestä voipi päätellä – maahanmuuttajan. Siten perustelen kirjan sijoittamisen tähän kohtaan.