Mitä luut kertovat

Jacob Rossin romaani The Bone Readers sijoittuu kuvitteelliselle Camahon saarelle Karibialla. Esikuvana lienee Grenada, jossa kirjailija on syntynyt (1956) ja varttunut ennen kuin muutti Brittilään 1984.

 

Jacob Ross: The Bone Readers
Sphere 2018 (ensimmäisen kerran julkaistu UK:ssa by Peepal Tree Press 2016)
s. 264

18-vuotias Michael “Digger” Digson on juuri päässyt koulusta (oletan että lukiosta tai vastaavasta) erinomaisin arvosanoin, joilla voisi hakea yliopistoon opiskelemaan. Ainoa ongelma on, ettei Michaelilla ole rahaa. Äiti on kadonnut ja oletettavasti kuollut eikä isää kiinnosta poikansa opiskelujen rahoittaminen.

Kun Michael epäonnekseen (tai kenties myöhemmin ajateltuna onnekseen, who knows) sattuu todistamaan murhaa keskellä katua, hänet roudataan kuulusteltavaksi. DS Chilman, joka johtaa murharyhmää, käyttää kyseenalaisia keinoja pakkovärvätäkseen Michaelin joukkoihinsa. Ja niin alkaa vastentahtoisen Michaelin ura poliisina.

Omaperäisen ja -päisen Chilmanin pakkomielle selvittää tietyn, vuosia sitten kadonneen nuorukaisen kohtalo työllistää murharyhmää ja johtaa tutkimukset lopulta erään massiivisen tapauksen jäljille. Lisäksi Michaelia vaivaa äitinsä kohtalo, jota hän alkaa vapaa-ajallaan tutkia. 

The Bone Readersista persoonallisen ja kiehtovan tekee ehdottomasti sen miljöö ja henkilöhahmot, jotka yhdessä rakentavat kuvaa saaren kulttuurista ja käytännöistä. Ross ei selitä, vaan näyttää ja siitä syntyy autenttisuuden tunne – ja tunne, että kirjailija luottaa lukijan älyyn ja päättelykykyyn.

Jonkin verran esiintyy miehistä machoilua, mutta ymmärrän sen kulttuuriin liittyvänä piirteenä. Vastapainona miehiselle örhistelylle romaanissa on vahva naishenkilö, mysteerinen vastikään murharyhmään värvätty neiti Stanislaus, joka pistää tarvittaessa miehille jauhot suuhun eikä muutenkaan kuuntele mitä tahansa sontaa. Mutta hän tekee sen elegantisti ja niin piikikkäästi, että sivalluksen voi tuntea ihossaan.

Muitakin (kohtuu)merkittäviä naishenkilöitä romaanissa on, mikä on erittäin raikas tuulahdus. Monesti tällaisista, ehkä aavistuksen “miehisistä”, dekkareista puuttuu kunnolliset naishahmot tai naiset ovat lähinnä seinäruusuja tai päiväpeittoja jos heitä on lainkaan. Siten, tässäkin mielessä tämä romaani oli erittäin positiivinen yllätys.

Kirjan kieli on pääasiassa  ns. perusenglantia, mutta dialogeissa Ross käyttää englannin kreolia, jota otaksun Grenadassa käytettävän. Se toimii, dialogit ovat eläviä ja värikkäitä, kohtaukset saattoi nähdä ja kuulla mielessään. Pienen tovin kesti, että (dialogien) kieleen tottui, mutta yllättävän nopeasti siitä saa kiinni.

Tähän kirjaan on olemassa jatko-osa, Black Rain Falling, jonka luen sopivan hetken tullen. The Bone Readers voitti Jhalak-palkinnon vuonna 2017, jolloin se jaettiin ensimmäisen kerran.

On luettu mangaa

Tatsuya Endon mangasarjassa Spy x Familyssa on toistaiseksi 17 kirjaa. Tuorein eli seitsemästoista on julkaistu ihan vastikään. Olen lukenut sarjasta kaksi ensimmäistä kirjaa ja odottelen kolmatta kirjastosta. Ainakin osa näistä kirjoista on suomennettu (ei ole tietoa, kuinka monta).

Kirjoihin minut sai tarttumaan kiintoisa aihe. Twilight on tietyissä piireissä “tunnettu” maineikas vakooja, joka uuden työtehtävän tiimoilta joutuu hankkimaan kulissiperheen itselleen.

Ensin alkaa lapsen metsästys ja sellainen löytyykin orpokodista. Lapsi, nimeltään Anya, tosin sattuu olemaan ajatustenlukija. Vaimon hankkiminen on vähän kinkkisempi juttu, mutta sattumien kautta Twilight törmää Yoriin ja he solmivat järkiavioliiton. Yor on tosin palkkamurhaaja. Twilight itse on peite-elämässään psykiatri. Kukaan perheestä ei tiedä toistensa salaisuuksia paitsi luonnollisesti ajatuksia lukeva Anya, joka tulkitsee niitä (ajatuksia) ikäisensä eli kuusivuotiaan ymmärryksellä.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa avautuu romaanin miljöö ja maailma sekä tuodaan esiinTwilightin menestys vakoojana. Pääasiassa keskitytään kuitenkin feikkiperheen etsimiseen ja sitten Anyan saamiseen tiettyyn eliittikouluun, koska Twilightin toimeksianto sitä vaatii.

Hauskaa ja koukuttavaa luettavaa ja katsottavaa. Näitä lukisi mielellään enemmänkin putkeen, koska tarina jää aina kiinnostavaan kohtaan. Kirjojen saatavuus kirjastosta on kuitenkin hidasta eikä saatavilla edes ole kaikkia kirjoja.

Harkitsen jätänkö sarjan lukemisen kesken ja siirryn katsomaan sitä Netflixistä. Sattumoisin nimittäin huomasin, että tästä sarjasta on tehty piirretty ja siitä on Netflixissä katsottavissa kaikki kolme tähän mennessä julkaistua kautta.

En varsinaisesti ole piirrettyjen ystävä, vaikka olen aikuisiällä joskus katsonut muun muassa Simpsoneita. Siitäkin on tosin aikaa ja katsoin niitä vain silloin, jos olin aivokuollut enkä jaksanut tehdä mitään – edes lukea.

Aikuisiällä katsomistani animaatioista tulee mieleen Wallace & Gromit. Niitä katseltiin yleensä vaihtelevalla kokoonpanolla sunnuntai”aamuisin” ystävän luona, kun olimme saaneet itsemme hereille viettämään krapulaa.

"Lumikellot kuutamossa"

Naiset koe-eläiminä

Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).

 

Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332

Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.

Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.

Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.

"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.

Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.

Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.

Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.

Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.

Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.

Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.

Sumopainin ihmeellinen maailma

Sumopaini se on taas pyörinyt mielessä. Kyseessä on kiehtova täyden kontaktin (japanilainen) painilaji, josta kaikki varmasti ovat kuulleet. Katsoin jo jokunen aika sitten Netflixistä aiheeseen liittyvän (fiktiivisen) sarjan Sanctuary, joka syöksi minut aloittamaan tutkintalinjan lajiin liittyen (luonnollisesti olin tietoinen sumosta ennestään, mutta en siihen ollut sen kummemmin perehtynyt).

Olen utelias ihminen, kirjat ja (tv)sarjat voivat laukaista minussa kotisohvatutkijan, joka paneutuu aiheeseen niin suurella pieteetillä, että se muistuttaa pakkomiellettä. Kyseessä on onneksi melko miellyttävä pakkomielle, jonka voin jättää välillä lepäilemään ja sitten taas jatkaa tutustumista ja tutkailua. Jossain vaiheessa pakkomielle katoaa, ehkä sitten kun koen pyöritelleeni ja tutkineeni asiaa tarpeeksi.

Sanctuary on kahdeksanosainen sarja, jossa seurataan aloittelevan, joskin vastahakoisen sumopainijan Oze Kiyoshin taivalta varsinaiseksi sumopainijaksi. Oze päätyy sumon pariin rahan houkuttelemana, painijan henkeä hänessä ei ole edes nimeksi. Ainakaan alussa.

Oze on tolkuttoman ärsyttävä, itsekäs, lapsellinen ja röyhkeä jopa siinä määrin, että sarjan katsominen aiheuttaa ajoittain myötähäpeää ja huokailua. Mietin ensimmäisen jakson jälkeen jaksanko katsoa enempää (nimenomaan ärsyttävien henkilöhahmojen takia), mutta sarjan cinemaattisuus veti puoleensa siinä määrin, että onneksi jatkoin katsomista.

Henkilökehitystä Ozessa tapahtuu, mutta hyvin maltillisella vauhdilla, joten kliseistä “idiootista idoliksi” -kääntymistä ei esiinny. Oze on loppuun asti ärsyttävä, mutta hänessä alkaa näkyä muitakin piirteitä. Ja jollain tavalla häntä alkaa ymmärtää.

Sumotallissa treenaavien painijoiden keskeisiä kemioita on kiinnostavaa seurata. Eräs painija lopettaa uransa ja hänen lopetusseremonia eli danpatsu-shiki on suorastaan koskettavaa katsottavaa.

Samoin mielenkiintoinen aspekti on (nais)urheilutoimittaja, joka on saanut alennuksen uutistoimituksesta ja joutuu tekemään juttua sumosta – lajista, josta hän ei pahemmin mitään tiedä eikä se häntä kiinnosta. Kunnes alkaakin kiinnostaa.

Pidin ihmeen paljon tästä sarjasta, mutta tiedostan ettei se ole kovin monen pala kakkua. Sarja on melko brutaali, toisinaan turhauttava ja muutenkin herättää kaikenlaisia tuntemuksia ällötyksestä liikutukseen. Mutta kenties se juuri onkin sarjan suola ja sokeri.

"Spirituaalisen" puolen (ja massiivisen sääntöviidakon) lisäksi minua kiinnosti erityisesti painijoiden treenit ja asennot. Olen vastaavanlaisia tehnyt itsekin lihasvoimaharjoituksissani ja sain lisää inspiraatiota sarjasta. Painijat ovat todella ketteriä ja taipuisia kokoonsa nähden.

Minun kehoni koostumus ei sumoon sovellu, mutta koska olen tällainen innostuva ihminen, niin mikäpäs tässä leikitellessä. Tosin nyt olen taas vaihteeksi vähän huonommassa kunnossa eli "ystäväni" pahoinvointi ja heikotus on kylässä. Eilinen oli erityisen huono päivä eikä tästäkään päivästä kovin hyvä taida tulla. Onneksi tänne on luvattu myrskyä, joten ei v**tuta niin paljon olla "kotiarestissa".

Olen liikkunut liikaa (ja syönyt liian vähän: syömishäiriö on lähtenyt lapasesta ja sen saaminen hallintaan on vaikeaa monestakin syystä ja siksikin, etten vain jaksa syödä), on niin vaikea tietää omia rajoja koska kuntoni on ihme kyllä edelleen melko hyvä ja olen myös jälleen aika nopea. Mutta nämä sitten ilmeisesti kostautuu jossain vaiheessa. Kehoon ei edelleenkään voi luottaa eli ei ole asiaa korpeen kiipeilemään.

Netflixistä olen katsonut myös minidokumentin, Little Miss Sumo, joka kertoo naissumopainijasta Hiyori Konista.

Sodan rikkomat perheet ja ihmiset

V. V. Ganeshananthan: Brotherless Night
Viking, 2023
s. 348

Sota rikkoo perheitä. Ei ainoastaan tappamalla, vaan repimällä perheenjäsenet erilleen – joskus fyysisesti, joskus psyykkisesti. Toisinaan toinen johtaa toiseen: eriävät näkökulmat ja asenteet repivät railon perheenjäsenten välille. Milloin railo on niin leveä, ettei sitä enää voi ylittää?

Muun muassa tällaisia kysymyksiä nousee esiin V. V. Ganeshananthanin romaanissa Brotherless Night, joka sijoittuu Sri Lankaan alkaen vuodesta 1981. Maassa on pitkään itänyt sisällissodan siemen (vähemmistönä olevat tamilit vastaan singaleesit), joka puhkeaa lopulta kukkaan heinäkuussa 1983. Sodan alkua kutsutaan nimeltää Black July, Musta Heinäkuu.

Brotherless Nightissa seurataan sisällissodan alkua ja sen kulkea nuoren Jaffnassa asuvan tamilitytön Sashin näkökulmasta. Vielä 1981 Jaffna on melko rauhallinen ja Sashi haaveilee opiskelevansa lääkäriksi kuten vanhin veljensä. Sashilla on neljä veljeä, jotka kaikki ovat hänelle eri tavalla rakkaita. Vanhemmat tukevat lastensa haaveita ja opintoja, joskin isä etäältä sillä hän työnsä puolesta joutuu asumaan usein eri kaupungissa.

Tässä taas vaihteeksi sellainen romaani, jonka tiimoilta tuli googleteltua ahkerasti. Kirjailija ottaa esille useita (sisällissotaan liittyviä) merkittäviä tapahtumia 80-luvun Sri Lankassa. Tunnustan oman sivistymättömyyteni, sillä en aiemmin ollut erityisen perillä Sri Lankan tapahtumista enkä niistä syistä, miksi siellä sodittiin.

Militanttiorganisaatio The Liberation Tigers of Tamil Eelam kasvoi merkittävästi Mustan Heinäkuun tuloksena 1983. Se houkutteli erityisesti nuoria tamilimiehiä joukkoihinsa. Kukapa ei haluaisi taistella itsenäisten (tamili)alueen ja oman vähemmistönsä puolesta?

Tiikereiden toiminta on vähintäänkin kyseenalaista. Omien oikeuksien eteen ollaan valmiita tekemään kaikenlaista ja se kaikenlainen kohdistuu myös tavallisiin tamileihin. Ganeshananthan kuvaa taiten niitä pihtejä, joilla organisaatio pitää kiinni jäsenistään ja miten tavallisia siviilitamileitakin pakotetaan tavalla tai toisella toimintaan mukaan.

Kaksi Sashin veljistä liittyy Tiikereihin. Muu perhe ei sitä hyvällä katso, mutta koska kyseessä on täysi-ikäiset miehet, ei heitä oikein voi estääkään. Myös Sashi päätyy tukemaan Tiikereiden toimintaa, mutta eri tavalla ja syistä kuin veljensä. Maa repeää, siihen tulee halkeama, joka ajan saatossa leviää ja laajenee. Eikä sitä sitten enää voi ylittää.

I recently sent a letter to a terrorist I used to know. He lives near me, here in New York City, and when I opened the envelope and slid in the note that said I would like to come and see you, I thought of how much he had always required of me and how little I had ever asked of him. Even when I was growing up in Sri Lanka, before I had ever heard the word terrorist, I knew that if a certain kind of person wanted something done, I should comply without asking too many questions.  I met a lot of these sorts of people when I was younger because I used to be what you would call a terrorist myself.

We were civilians first. You must understand: that word, terrorist, is too simple for the history we have lived---

V.V. Ganeshananthanin kirjailijasivut

Miten elät tai voisit elää?

Genzaburo Yoshino: How Do You Live?
Alkuper. 君たちはどう生きるか, 1937
Rider, 2021
Japanista englannintanut Bruno Navasky
s. 280



Genzaburo Yoshinon romaani How Do You Live? esittää heti nimikkeessään suuren kysymyksen. Siksipä otin kirjan lukuuni, vaikka se on periaatteessa suunnattu kouluikäisille, oman matkansa alussa oleville. Isoja asioita mietittäväksi jo varhain. Vaan mikäpä miettiessä, kun on rakastavia ihmisiä ympärillä.

Romaanin kehystarinassa seurataan 14-vuotiaan Jun’ichi Hondan arkista elämää lyhyen ajanjakson ajan. Jun’ichin, jota Copperiksi kutsutaan (lempinimen tausta selviää lukemalla), päivät täyttyvät koulusta kuten muidenkin ikäistensä. Syntyy ystävyyksiä ja niiden synnyt kuvataan kiinnostavasti.

Ystävyys onkin eräs merkittävä teema tarinassa. Se on oikeastaan punainen lankakerä, joka avautuu kirjan alussa ja kierii somasti auki. Kunnes siihen ilmestyy solmu, joka pitäisi jotenkin saada avattua. Yksi solmu, joka Copperin mielessä muuntuu ylitsepääsemättömäksi umpisolmuksi.

Varsinaisen tarinan rinnalla luetaan Copperin enon muistikirjaa, jonka tekstit hän on osoittanut Copperille. Copper saa muistikirjan, kun eno katsoo pojan olevan siihen valmis. Kirjoitukset ovat eräänlaista vuoropuhelua, sillä niissä eno viittaa Copperin kanssa käytyihin keskusteluihin niitä pohtien ja täydentäen.

Toisinaan enon tekstit ovat melko selittäviä. Esimerkiksi kun eno pohtii varakkaiden ja köyhien eroja, teksi on alleviivaavaa ja otaksuisin, että suurimmalle osalle (aikuisista) melko selvää. Tosin (kuten tiedämme) siitä huolimatta isohko osa (nimenomaan aikuisista) ihmisistä arvottaa toisia juuri varallisuuden perusteella. Copperin erästä ystävää kiusataan vähävaraisen työläisperhetaustansa takia.

How Do You Live on melkoinen runsaudensarvi, joka muistuttaa sillisalaattia, sillä käsittelyyn pääsee kaikenlaisia asioita niin Napoleonin elämästä ja sotimisesta kuin buddhalaisuuden synnystä ja Buddha-patsaiden rakentamisesta näin muutamia mainitakseni. Sillisalaatti pysyy kuitenkin tyylikkäästi koossa, sillä jokainen ainesosa on siististi omassa lokerossaan ja niitä napsitaan pala kerrallaan.

“Even among adults, the human tendency to think about things and form judgements with ourselves at the center remains deep-rooted. --- In the world at large, people who are able to free themselves from this self-centered way of thinking are truly uncommon.” 

Tämä kohta on tärkeä. Eivätköhän kaikki osaa ajatella asioita muistakin näkökulmista. Näennäisesti osaavat, kyllä varmasti. Mutta sitten kuitenkin. Jos näin olisi, ehkä maailma olisi toisenlainen… Just saying.

Tätä kannattaakin pysähtyä miettimään ihan ajatuksella. Koska tietysti jokainen meistä osaa ajatella (tai ei ainakaan myönnä, ettei osaa) asioita toisten näkökulmasta ja olla empaattinen. Mutta kuinka paljon tuosta oletetusta toisen näkökulmasta on lopulta vain sitä itseään eli omaa oletusta, joka kiertää oman navan kautta.

(Mahdollisesti epäoleellinen, mutta pakollinen sivuhuomio: Japanissa tietysti kulttuuri on toisenlainen ja toisten huomioon ottaminen on siinä syvälle juurrutettua. Toisten kasvoja ajatellaan enemmän kuin omia. Hierarkiset toimintatavat tulevat selkärangasta eivätkä välttämättä ole sen syvällisempiä kuin mitkä tahansa automaatiolla toteutetut käytössäännöt.)

Jopa kuuluisa opetus “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” alkaa lähtökohtaisesti omasta navasta. Tästä kiertää toisenlainenkin versio, joka menee suunnilleen näin: Älä kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan – makunne voivat olla erilaiset.

Ihmisellä on (ollut ammoisista ajoista alkaen) taipumus pitää itseään luomakunnan keskuksena.

How Do You Live on ihan kiinnostava teos, joskin jotkin kohdat koin hieman puuduttavina. En myöskään jaa kaikilta osin samantyyppistä katsomusta kuin eno kirjeissään opettaa. Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen – ja myös ajattelemisen, jos ajatella haluaa.

Kirjablogi 20 vuotta

Kaksikymmentä vuotta eikä suotta. Perustin kirjablogini Vuodatukseen vuonna 2006, jolloin kirjablogeja oli vain kourallinen jos sitäkään. Kerrankin olin mukana ensimmäisessä aallossa, vaikka yleensä hiihtelen perässä. Bloggaamisen (muulla kuin kirjablogilla) aloitin vuotta aiemmin eli 2005.

Olin aikeissa juhlavuoden kunniaksi kirjoittaa kirjablogini synnystä, mutta olenkin kertonut siitä (ja muustakin bloggaamiseen liittyvästä) jo parisen vuotta sitten blogini täytettyä 17 vuotta, joten turha tässä on toistella samoja asioita.

Kaksikymmentä vuotta on kuitenkin aika iso siivu elämästä. Kaksikymmentä vuotta olen hoivannut tätä pientä blogiani (joka on blogeistani pitkäikäisin ja ainoa aktiivinen tällä hetkellä), joka tuottaa minulle suunnattomasti iloa. Siinä missä lukeminenkin.

Suurin mullistus lukemisessa tapahtui 2009 muuttaessani (pois Suomesta) Lontooseen. Sitä ennen luin pääasiassa suomeksi ja vain ani harvoin tartuin englanninkieliseen kirjaan. En kokenut tuolloin erityistä tarvetta lukea englanniksi, koska suomeksikin löytyi luettavaa.

Muuton jälkeen oli tietysti selvää, että lukukieltä täytyy vaihtaa, jos aikoo jatkaa lukemista. Lukemattomuus ei minulle ollut eikä ole vaihtoehto, joten aloin tutustua “uuteen” tapaan lukea.  Koska en ollut aiemmin juuri englanniksi lukenut, kesti jokusen hetken ennen kuin siihen tottui ja lakkasin kaipaamasta suomeksi lukemista. Sillä kyllä vain, aluksi kaipasin nimenomaan suomen kieltä ja suomeksi lukemista.

 

Sittemmin tilanne on kääntynyt ja saan patistaa itseäni lukemaan suomeksi. Se sujuu parhaiten, kun käy Suomessa, sillä siellä se (suomeksi lukeminen) tuntuu luontevalta. Jostain syystä täällä kotona suomeksi lukeminen on alkanut tuntua oudolta ja siksi kirjahyllyjä ja kasoja lämmittää lukuisat lukemattomat suomenkieliset kirjat. Pitäisi kaapia ne kaikki (lukemattomat) esiin ja perustaa niille oma hylly. 

Niistä voisi koota pinon vaikka hyllynlämmittäjä-haasteen. Se olisi varmaan todella hyödyllistä, sillä esimerkiksi viime vuoden hyllynlämmittäjä-haasteesta sain luettua nolla kirjaa. Mutta olisi ainakin pino tehtynä.

Suurin muutos lukukielen vaihtamisessa tapahtui kuitenkin lukemistossa, vaikka intressini sinänsä eivät muuttuneet (ovat kyllä vuosien saatossa laajentuneet). Englanninkielinen kirjatarjonta suomenkieliseen verrattuna on sata- ellei tuhatkertainen ja avasi ovet ja ikkunat paikkoihin, joihin en ajatellut minulla aiemmin olevan pääsyä. Nykyään vaivaa runsaudenpula ja koska kaikkea en ehdi elämäni aikana kuitenkaan lukea, on karsittava ankaralla kädellä.

Olen havainnut, että suurimmasta osasta lukemistani kirjoista ei ole saatavilla suomennosta. Tällä hetkellä luen V.V. Ganeshananthanin romaania Brotherless Night, joka on julkaistu 2023. Siitä ei ole suomennosta ainakaan toistaiseksi eikä varmaan ole tulossa, ellei kirjailija voita jotain kansainvälistä palkintoa esimerkiksi seuraavalla romaanillaan, jos sellainen on tulossa.

Vastikään luin (mielipide tulee, kun tulee) myös Yoshino Genzaburon romaanin How Do You Live?, jota pidetään Japanissa klassikkona, se on julkaistu alun perin 1937. Tutkailujeni mukaan siitä ei ole suomennosta saatavilla, englanninnos on vuodelta 2021.

Sen sijaan Tatsuya Endon mangasarjasta Spy x Family on olemassa myös suomennos. Tai en tiedä onko koko kaikkia sarjan kirjoja (joita on 16, seitsemästoista ilmeisesti tulossa) suomennettu, mutta ainakin osa on. Olen lukenut ensimmäisen kirjan ja pidin siitä kovasti, toisen kirjan varasin jo kirjastosta ja sitä odottelen saapuvaksi joskus.

Lukurikasta viikonloppua!