Hydra

 

Välttelen huumeita, mutta nähtävästi kerran vuodessa voin vetää pari viivaa kokaa hyvässä seurassa. Tämä satunnainen addiktio sai alkunsa Arttu Tuomisen romaanista Alec ja nyt se jatkuu Kide-trilogian toisen romaanin, Hydran, parissa. Porttiteoria ei kohdallani toimi, sillä noin muuten olen pysytellyt erossa huumeista sekä kirjallisesti että kirjaimellisesti.

Suunnilleen kaikki huumemaailman lieveilmiöt on nähtävissä Hydrassa. Miten huumemaailma yrittää vetää mukaansa kenet tahansa, josta vähänkin saa otetta. Aluksi keikistellen ja lupaillen, ja kun ensimmäinen harha-askel on otettu, kietaistaan naru kaulaan ja pidetään lieka kireänä.

Trilogian ensimmäisen kirjan, Alecin, tapahtumat sijoittuvat 1980-luvulle Lappiin ja siinä keskiössä on muun muassa silloin vielä teini-ikäinen Liina. Hydrassa eletään suunnilleen nykyaikaa eikä Liinan (valitettavasti, mutta oletan että viimeisessä osassa asia muuttuu) osuus romaanissa ole erityisen suuri, vaikkakin kyllä merkittävä. 

Hydrassa kuljetaan kolmessa paikassa, jotka sijaitsevat maantieteellisesti kaukana toisistaan. Kauimpana on Kolumbia, jota voi pitää kierteen alkupisteenä. Kolumbiassa kohtaamme Estellen, joka epätoivoisessa tilanteessa päätyy kokaiinifarmille töihin. Työsopimuksen solmiminen on suunnilleen sama kuin itsenäisyydestä luopuminen, metamorfoosi marionettinukeksi käynnistyy.

Pariisin liepeillä “pilvikaupungissa” (Tours Aillaud Nanteressa) myydään, ostetaan ja käytetään huumeita. Huumebisneksen ympärillä pyörii valtava bisnes ja eri rikollisjengit kilpailevat (huume)markkinoista. Tours Aillaudissa asuva nuorukainen, Louis, pysyttelee erossa huumeista ja haaveilee toisenlaisesta elämästä. Ovi uuteen mahdollisuuteen avautuukin, mutta yllättäen ystävyys velvoittaa hyväntahtoista Louisea ja hän tulee vedetyksi mukaan huumesotkuun.

Louisen unelma ottaa askeleen taaksepäin, sitten toisen. Kunnes kääntyy kannoillaan. Huumeiden ympärillä pyörivä miniuniversumi on armoton: jos sinne edes vahingossa jalkansa asettaa, voi heittää hyvästit jalalleen ja ehkä kaikelle muullekin.

Hydra tarkoittaa petoa, jolla on monta päätä. Kun yhden pään katkaisee, kasvaa tilalle kaksi uutta. Se on kuin loputon kierre, ongelma joka pahenee kun sitä yrittää ratkaista. Louise ei ole ainoa, joka on päätynyt kierteeseen.

Helsingissä peliriippuvainen pankinjohtaja Juhani Roine pelaa kuin viimeistä päivää. Rahaa palaa, sekä omia että toisten. Kun saapuu auttava käsi, Roine tarttuu siihen. Käsi tosin kuuluu eräälle huumeorganisaatiossa vaikuttavalle Marc Guillanille eikä sen otteesta niin vain irroittauduta.

Liinan osuus Hydrassa on melko pieni: hän on lähinnä taustalla häälyvä suojelusenkeli siskolleen. Julia-sisar on ajautunut huumeiden maailmaan ja on lähellä hukkua sinne. Liina ei tuota luisua aio katsella sivusta, vaan ryhtyy toimiin.

Hydra on kohtuullisen synkkä eikä juuri kenellekään sen henkilöistä ole valoa näkyvissä tunnelin päässä ja jos onkin, se on vastaantulevan junan. Romaani näyttää huumemaailman raadollisen puolen, jossa ei ole mitään ihailtavaa. Siihen maailmaan ei varmasti astuisi kukaan, jos tietäisi millainen tulevaisuus on odotettavissa.

Vain pieni ydinjoukko vaurastuu ja heille on mahdollista ylellinen elämä. Kaikki muut ovat pelkkiä pelinappuloita loputtomassa kierteessä. Huumeista – niiden käyttämisestä tai myymisestä – ei koidu mitään hyvää. Romaanissa ei huumeita/niiden käyttämistä glorifioida, päinvastoin: sanoma on hyvin “antihuumeinen”.

Hydra on melko nopeatempoinen trilleri, mutta ei niin kiireinen, etteikö olisi aikaa synnyttää lihalliseksi keskeiset henkilöhahmot. Ja nämä henkilöt ympäri maailman linkittyvät toisiinsa kuka mitenkin, osana jotakin suurempaa kokonaisuutta. 

Mietin mielessäni Alecin kohdalla, että se on tähän mennessä paras Tuomiselta lukemani kirja (olen tosin tainnut miettiä näin aika monen hänen romaaninsa kohdalla), mutta nyt antaisin sen tittelin Hydralle. Nähtävästi Tuominen on itse jonkin sortin hydra: kun luulet lukeneesi hänen parhaan kirjansa, hän kirjoittaakin vielä paremman.

Brutaalisuusmittari: 2/3. Veri lentää ja ihmisiä kuolee eikä aina niin kauniisti. Mutta mitäpä muuta voi odottaa huumemaailmassa tapahtuvan.

Arttu Tuominen: Hydra
Otava, 2026
s. 332

Miten poistua luupista

Exit 8 on Kotake Createn kehittämä ja vuonna 2023 julkaisema videopeli (jota en ole pelannut niin kuin en mitään muitakaan videopelejä). Sen pohjalta on tehty samanniminen elokuva (jota en ole katsonut, voisin kyllä harkita katsovani) ja sitten kirja, jonka juuri luin. Exit 8 -Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Genki Kawamura, joka siis on myös kirjoittanut sen romaaniksi.

Videopelissä ei varsinaista juonta ole, ainoastaan tehtävä: pelaaja on Tokion metrotunnelissa, josta hän voi poistua ainoastaan kahdeksannesta uloskäynnistä. Päästäkseen kahdeksannelle uloskäynnille täytyy pelaajan kulkea pätkä käytävää ja tarkkailla mahdollisia poikkeavuuksia. Jos niitä löytyy, on käännyttävä takaisin. Jos ei, voi matkaa jatkaa.

Luonnollisesti tehtävä kirjassa (ja elokuvassa) on sama, mutta sen päälle on rakennettu juoni. 

Kirjan alussa kertoja, nuori mies, matkustaa metrolla. Hän on vastikään eronnut tyttöystävästään ja elämä tuntuu yksitoikkoiselta. Matkalla hän saa tyttöystävältään viestin, joka pakottaa hänet tarkastelemaan elämäänsä toisenlaisesta näkökulmasta. Kun mies poistuu metrovaunusta, hän päätyy käytävälle, joka ei johda minnekään. Hän on luupissa, kiertää kehää.
 

Each time he passes through the sterile, quiet hallway, he discovers himself back at its beginning, walking past the same doors, the same posters, and disturbingly, the same people, as he did the previous time. He soon discovers that in order to reach the elusive "Exit 8", he must look more closely at his surroundings, and notice the tunnel's bizarre anomalies.

Spot one, and he must turn back. Spot none, and he can proceed.

Make it to eight, and he'll be free. Make a mistake, and he must start over again.


Mielenkiintoinen pienoisromaani, joka joissain kohdin herätti hämmennystä. Esimerkiksi ihmettelin, miten kirjan kertoja ei tajua poikkeavuutta, kun esim. kuulee jollain kierroksella uuden äänen tai kohtaa ihmisen, jota ei ole aiemmilla kierroksilla esiintynyt. Eikö se ole selvä merkki poikkeavuudesta? Ei tunnu miehelle olevan.

Oletin, että käytävän täytyy olla identtinen jokaisella kierroksella ja kaikki mitä kierroksella on lisää tai poissa, on poikkeavuutta ja on käännyttävä takaisin. Näin ei ilmeisesti kuitenkaan aina ole eli jotkin poikkeavuudet ovat "normaaleja" eikä niiden takia tarvitse kääntyä takaisin. Kuitenkin, kirjassa korostetaan "Do not overlook any anomalies". Hämmentävää.

Mies kohtaa eräällä kierroksella lapsen, jota ei ole aiemmilla kierroksilla kohdannut. Tuo lapsi ei kuitenkaan ole poikkeavuus. Ymmärrän lapsen mahdollisen funktion juonessa, mutta en täysin sitä, miksi hän ei ole poikkeavuus. Ellei lapsi ole itsekin niin sanotusti luupissa. Mutta silti.

Tulin siihen lopputulokseen, ettei lukiessa oikeastaan kannata miettiä liikaa poikkeavuuksia, vaan sitä, mitä ne viestivät. Vihjeitä satelee, mutta ne ovat melko epämääräisiä – kuitenkin sellaisia, että mielikuvituksen omaava tai muuten mielellään pohdiskeleva persoona voi vedellä kaikenlaisia johtopäätöksiä.

Loppu on avoin, mutta niin tulkinnanvarainen, että sen voi itse kirjoittaa täydelliseksi. Tässä on sellainen kirja, jonka kukin lukija tavallaan kirjoittaa näköisekseen eli osin omista tulkinnoista riippuu, millainen tarina on ja miten se päättyy – jos päättyy.

Kirjan luettuani katsoin huvikseni Youtubesta videon, jossa elokuvan (siten myös kirjan) loppu selitetään. Siinä on samoja tulkintoja kuin itse tein, mutta myös erilaisia. En aio muuttaa omia erilaisia tulkintojani vain sen takia, että joku selittää ne eri tavalla videolla. Minusta on mahtavaa, kun kaikilla voi olla omat käsityksensä. 

Jotkut eivät pidä avoimista lopuista. Itse oikeastaan pidän, koska silloinhan saan itse pohtia ja päättää sen. 


Genki Kawamura: Exit 8
alkuper. Hachiban Deguchi, 2025
Ithaka Press, 2026
japanista englannintanut Sameeha Anwar
s. 101


Olen lukenut aiemmin Genki Kawamuralta romaanin If Cats Disappeared From The World, joka ei saanut sukkia pyörimään jaloissani. Silti kirjailijan teokset kiinnostavat. Kawamuralta on viime vuonna julkaistu enkkukäännös One Hundred Flowers, jonka kyllä luen kunhan joskus saan käsiini.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 24

Logo: Niina T.

 

Tuttu ja turvallinen kirjabloggaajien klassikkohaaste jatkaa kiertokulkuaan. Nyt on vuorossa jo 24. haaste. Ensimmäinen haaste näki päivänvalon Ompun Reader, why did I marry him? -blogissa heinäkuussa 2015, joten varsin kunnioitettavan matkan se on kulkenut. Osallistujia on tähän kahdesti vuodessa julkaistavaan haasteeseen riittänyt ihan mukavasti ja toivotaan, että riittää jatkossakin.

Klassikot tuskin ainakaan loppuvat kesken. Minulta löytyy pelkästään omasta hyllystä läjä klassikoita, jotka minun on pitänyt lukea jo pitkään ja siihen päälle vielä ne kaikki muut lukulistalla odottelevat klassikot. Tämän haasteen siivin olen selättänyt lukuisia klassikoita, joiden lukemiseen en muuten olisi muka ikinä löytänyt sopivaa hetkeä.
 
Haasteen idea on simppeli: Valitse ja lue klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea.

Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2027. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä useasti!


Voit osallistua myös ilman blogia. Jätä silloin tieto lukemastasi klassikosta haasteen koontipostaukseen ja kerro ajatuksesi kirjasta. Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste.

Haasteeseen voit ilmoittautua milloin vain alla olevassa kommenttikentässä, mutta julkaise klassikkopostauksesi 31.1. 2027. Voit myös ilmoittaa, minkä kirjan aiot lukea, jos olet jo tehnyt valinnan. Ei haittaa, vaikka myöhemmin muuttaisit mieltäsi.

Apuja klassikon valintaan saa mm. aiempien klassikkohaasteiden koonneista.

Aiemmat klassikkohaasteet:

Osa 1: Reader, why did I marry him? (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin (Jane)
Osa 12: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)
Osa 13: Kirjakaapin kummitus (Jonna)
Osa 14: Kartanon kruunaamaton lukija (Elegia)
Osa 15: Ankin kirjablogi (Anki)
Osa 16: Kirjaluotsi (Tiina)
Osa 17: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)
Osa 18: Ankin kirjablogi (Anki)
Osa 19: Yöpöydän kirjat (Niina)
Osa 20: Tuulevin lukublogi (Tuulevi)
Osa 21: Oksan hyllyltä (MarikaOksa)
Osa 22: Kulttuuri kukoistaa (Arja)

Osa 23: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)


Mukaan ilmoittautuneet: (lisätty kirja, jos tiedossa - kirjan voi toki silti vaihtaa)

1. Kartanon kruunaamaton lukija (Elegia)

2. Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! (Aino)

3. Kulttuuri kukoistaa (Arja)

4. Tuulevin lukublogi (Tuulevi)

5. Oksan hyllyltä (MarikaOksa)

6. Luettua elämää (Elina)

7.  Peegee hydatoon (Jorma Jormito)

Kurjet lentävät etelään

 

Lisa Ridzén: When the Cranes Fly South
Doubleday, 2025
alkuper. Tranerna flyger Soderut, 2024
ruotsista englannintanut Alice Menzies
s. 309
suomennettu: Kurjet lentävät etelään

Lisa Ridzénin melankolissävyinen romaani When the Cranes Fly South toi mieleeni Kent Harufin Our Souls at Night. Molemmissa kirjoissa keskiössä on hieman iäkkäämpiä henkilöitä ja heidän huoliaan. Harufin kirjasta mieleeni on jäänyt erityisesti tunnelma (ei niinkään itse tarina), jonka tämä Ridzénin romaani nostatti pintaan.

When the Cranes Fly South’ssa keskushenkilö, lähes ysikymppinen Bo alkaa lähestyä pääteasemaa. Sitä asemaa, jossa noustaan pois kyydistä viimeisen kerran. 

Bolla on onni asua kotonaan ja hän saa siihen tukea kotihoidosta. Vaikka hoitajat vaihtuvat, hänen luonaan käy suunnilleen tietyt samat jo tutuksi tulleet henkilöt. Kaikki vaikuttavat vähintään ok:lta (erästä satunnaista tuuraajaa lukuun ottamatta), eräs on ylitse muiden.

Mutta Bolla on huolia ja erään huolen aiheuttaa hänen poikansa Hans. Hans haluaa viedä Bolta rakkaan hirvikoiralemmikin, Sixtenin. Hansin mielestä Sixten tarvitsee enemmän ulkoilua ja liikuntaa, jota Bo ei enää pysty sille tarjoamaan liikkumisvaikeuksiensa takia.

Ja oikeassahan Hans sinänsä on. Kun kyseessä on rodultaan aktiivinen koira eikä mikään seurasohvaperuna, niin pelkkä sisällä lojuminen ei ole ideaalia. 

Silti...

Kerronta tapahtuu täysin Bon näkökulmasta, jota ryydittävät vain lyhyet hoitajien kirjoittamat viestit. Koska näkökulma on Bon, asetun kuin huomaamatta hänen puolelleen. Bon huoli ja hätä Sixtenistä tulee iholle kuin myös se, miten tärkeä ja rauhoittava pelkkä Sixtenin läsnäolo hänelle on.

Hans alkaa näyttää viholliselta, joka haluaa päättää Bon asioista. Bosta tuntuu, ettei hänellä ole enää sananvaltaa mihinkään itseensä liittyvään asiaan. Minulle herää yleisesti ajatuksia siitä, missä määrin vanhus saa itse päättää asioistaan ja erityisesti kuinka paljon on sopivaa puuttua toisen elämään. Tämähän on toki tapauskohtaista. Bon liikkumisvaikeudet ja iän mukanaan tuoma hajamielisyys ja unohtelu alkaa olla sillä tasolla, että Bo on vaaraksi itselle. 

Liikkumisvaikeuksien takia Bon elämä on kutistunut melko lailla kotioloihin ja siellä yksin olemiseen. Seuraa tuovat puhelinkeskustelut Tove-ystävän kanssa, mutta muuten on aika yksinäistä. Keho on usein väsynyt ja on helppo vajota muistoihin ja pohtia jo kuljettua taivalta.

When the Cranes Fly South on kaunis romaani, joka antaa äänen ikääntyville ihmisille. Myös ehkä tietyn ikäluokan miehille, jotka eivät koe luontaiseksi puhua – varsinkaan tunteistaan. Bon ajatukset  tulevat lukijalle selviksi, mutta vain murto-osa päätyy sanoiksi.

Näin lukijana olisi helppo opastaa: Bo, mikset keskustele poikasi kanssa! Puhumalla kaikki selviää. Hans, voisitko kuunnella isääsi etkä jyrätä kaikessa! Ihan sama oletko oikeassa vai et, mutta kuuntele.

Kuten tiedämme, jos ja jos niin sitä ja tätä. Elämä ei mene niin. Ja minä lämpenen Hansillekin lopulta, vaikka Bon sängyn vaihtaminen toiseen suututti. Sixtenin tapauksessa asia on eri, koska siinä on kyseessä toisen elollisen elämänlaatu. Vaikka lemmikki on kuinka rakas, joskus on rakkautta antaa sille uusi koti, jossa sen tarpeet täyttyvät.

Kaunis romaani, joka tuli iholle ja meni sen allekin. 

Murhatutkimuksia kissan kanssa

Luen nykyään aika harvakseltaan dekkareita. Lukemistoni jännitysosastolla painottuu enemmänkin trillereiden puolelle, joissa ei välttämättä juurikaan esiinny (ainakaan keskeisessä osassa) poliisietsiviä eikä rikostutkintaakaan. Nyt luin kuitenkin pitkästä aikaa ihan pesunkestävän dekkarin, jossa tapahtuu rikoksia ja niitä sitten tutkitaan ja selvitellään.

 Jiro Akagawa: A Game of Cat And Killer
alkuper. 三毛猫ホームズの推理, 1978
Maclehose Press, 2026
japanista englannintanut Haydn Trowell
s. 312


A Game of Cat And Killer aloittaa dekkarisarjan nimeltä The Casebooks of Mikeneko Holmes. Mikeneko eli englanniksi calico tarkoittaa kissan turkin väritystä. Suurin osa calico-kissoista on naaraita. Japanissa calicoiden ajatellaan tuovan muun muassa onnea ja vaurautta ja niinpä kyseistä kissaa (ja muitakin kissoja) pidetään hyvänonnen symbolina. Kissa on yleinen lemmikki Japanissa.

Kirja on julkaistu alun perin japaniksi jo 1978 eli vaikka käännös on tuore, ei romaani sitä ole.

Kirjan keskiössä on poliisietsivä ja poikamies Yoshitaro Katayama, joka asuu nuoremman sisarensa kanssa Tokiossa. Yksin ei voi asua, koska täytyyhän jonkun hoitaa koti ja tehdä ruokaa. Sisarusten täti on kyllä kovasti huolissaan nuorten naimattomuudesta ja yrittää ahkerasti erityisesti Yoshitaroa saada naitetuksi.

Naimapuuhat (ainakaan järjestettyinä) eivät kuitenkaan kiinnosta Yoshitaroa, joka hieman kammoksuu naisia veren ja korkeiden paikkojen lisäksi. Eivät ihan parhaita ominaisuuksia poliisille, mutta Yoshitarolla on syynsä, miksi alalle hakeutui.

Kun nuori opiskelijanainen löydetään raa’asti murhattuna, saa Yoshitaro tehtäväksi tutkia tapausta. Johtolankoja ei tunnu olevan ja sitten tapahtuu toinenkin murha ja keissi alkaa vaikuttaa vielä sekavammalta.

Lisäksi eräällä uhrilla on kissa, calico nimeltä Holmes, joka on nyt jäämässä kodittomaksi. Holmes tosin päättää, että Yoshitaro on hänen uusi isäntänsä ja niin sitten käykin. Holmes ei olekaan mikään turha katti, vaan sillä on selkeästi lahjakkutta ratkoa murhia. Holmes ohjailee omalla kissamaisella tavallaan Yoshitaroa huomaamaan ja ajattelemaan eri vaihtoehtoja.

Vaikka viikatemies vierailee melko ahkerasti, ei kirja silti ole erityisen synkkä. Oikeastaan tässä ajoittain lipsutaan koomisuuden puolelle (mikä on tarkoituksellista sen perusteella mitä kirjailijasta tiedän) ja lopussa vedetään vielä niin sanotusti överit joidenkin juonensäikeiden osalta. Toisin sanoen vaikka koskettavia kohtaloita on, niitä on käsitelty siten, etteivät ne varsinaisesti juuri kosketa tai eivät ainakaan kosketa liikaa.

Ja siksipä tämä oli juuri sellainen kirja, jonka pariin oli aina mukava palata ja sitä luki ilolla vailla huolta liiasta synkkyydestä ja painostavuudesta. Vaikka osa juonesta oli vähän ennalta arvattava, ei se menoa haitannut, koska tarina piti otteessaan ja viihdytti.

Sarjan kääntämistä jatketaan ja ensi vuonna julkaistaan toinen osa, joka on (käännös)nimeltään A Copycat Killer. Ilmeisesti myös ainakin kolmas kirja käännetään ja se on nimeltään The Cat Mansion Murders. Aion jatkaa sarjan parissa, sen verran viehätti ja tuotti iloa tämä ensimmäinen kirja.

Riesapäivitys (toivottavasti viimeinen)

Keswick Latriggin rinteeltä kuvattuna. Kotitalo näkyy kuvassa.

Olen satunnaisesti kertoillut Long Covid -kuulumisia ja täältä pesee taas. Sitkeä riesa (ollut kylässä jo heinäkuusta 2025) on kyseessä, mutta hitaasti keho toipuu ja voimistuu. Toukokuussa harmittelin, kun lihakset ovat edelleen paskana eli niitä ei voi rasittaa saati treenata. Siihen on tullut muutos eli nyttemmin voin tehdä jonkin verran lihastreenejä kotosalla, mutta täytyy pitää maltti mukana.

Lihakset kyllä kipeytyvät, mutta eivät treenin aikana, mikä siis on aiemmin estänyt treenit. Nyt kivut tulevat normaaliin tapaan eli vasta seuraavana päivänä ja vain niitä lihaksia särkee, joita on rasitettu enemmän (aiemmin meni suunnilleen koko kroppa kipeäksi, jos yritti mitään lihaksia treenata). Hiljaksiin olen tässä nyt siis alkanut lihaksia herätellä.

Kauas vuoret karkaavat. Ehkä pian minäkin.

 

Pieni romahdus tapahtui noin kuukausi sitten, kun sain tavisnuhan. Se (lähinnä kurkkukipu ja tukkoisuus) kesti vuorokauden enkä ollut erityisen väsynyt. Niinpä en tietenkään levännyt (oppiiko ihminen ikinä...) ja kurkkukipu uhkasi uusiutua ja tuli huono olo, joten piti rauhoittua. Räkää tursusi pari viikkoa, vaikka muuten koin olevani terve.

Infernaalisia väsymyksiä ei ole enää ollut. Siis sellaisia, kun on niin väsynyt että jopa makaaminen sängyssä tuntuu ylivoimaisen raskaalta ja toivoisi voivansa vajota patjan alle ja sieltä lattialautojen raosta vielä alemmas jonnekin maan alle tai mihin tahansa.

Nyt kun mietin, niin en myöskään ole enää juuri koskaan "vähän" väsynyt (paitsi tietysti illalla ennen kuin nukahdan) ja aamuisin pomppaan sängystä samantien ylös. Vielä pari kuukautta sitten kesti pahimmillaan tunteja, että jaksoin nousta. Nukun kyllä edelleen tuntimääräisesti aika paljon, mutta otaksun unenlaatuni olevan huono, koska heräilen monta kertaa yöllä. Pahoinvoinnit ovat pysytelleen poissa, mistä olen erityisen iloinen.

 

Lopetin kiipeilyt reilu kuukausi sitten taas kokonaan, koska ne tuntuivat kuluttavan "akkuani" niin paljon. Rajoitan siis yhä liikkumista ja nostan rasitusta viikkotasolla. Tämä systeemi on toiminut paremmin kuin kertarykäisyt, jotka menivät kyllä näennäisen hyvin mutta niillä oli hintansa. Jos tämä systeemi toimii ja jatkuu vakaana, ei mene kauan kun voin kiivetä taas ylös asti saamatta niin sanotusti sakkoja.

Keswickin keskustaa.

 

Kaikki kuvat ovat eiliseltä lenkiltä. Maltillisesti ylämäkiä, mutta ei varsinaista pitkäkestoista nousua.  Olen oppinut hidastamaan muutenkin menoa ja alkanut nauttia maisemista ihan eri tavalla. Aiemmin tuntui olevan niin kiire eteenpäin, ettei usein malttanut pysähtyä kuvia ottamaan, kun piti tarkkailla “suoritusta”.

Jälkiviisaus eli viisauksista julmin: jos olisin ymmärtänyt (tai ylipäätään tiennyt), mikä on PEM (Post-exertional malaise) ja miten sen kanssa tulee toimia, olisi toipuminen voinut olla nopeampaa.   

Sodan arpeuttamat kohtalot

Sotatutkielmat ne vain jatkuvat. Maanosa on edelleen Aasia, mutta nyt olen siirtynyt Vietnamiin Nguyễn Phan Quế Main romaanin Dust Child kanssa. Olen aiemmin lukenut kirjailijalta historiallisen romaanin The Mountains Sing, josta pidin kovasti.

 

Sodilla on pitkät kädet, jotka vielä päätyttyäänkin läpsivät poskille, jopa vuosikymmenten jälkeen. Arpeutuneet haavat repeävät. Haavat, jotka eivät ole koskaan parantuneet, vuotavat herkeämättä. Yritä siinä elää.

Ho Chi Minh City (Saigon), 2016. Nelikymppisellä Phongilla on elämänpituinen pakkomielle päästä Yhdysvaltoihin, jota hän pitää unelmien maana. Yhdysvalloissa elämä olisi helppoa ja vaurasta – toisin kuin Vietnamissa, jossa “sekarotuista” Phongia syrjitään kuten muitakin amerasianeita. 

Äiti hylkäsi Phongin orpokotiin tämän ollessa vasta pieni vauva. Isä on yhdysvaltalainen sotilas, jonka piirteitä Phong kantaa kasvoissaan ja kehossaan. Jos Phong vain voisi todistaa olevansa yhdysvaltalaisen sotilaan jälkeläinen, olisi visa Yhdysvaltoihin taattu. 

Dan on kuusikymppinen yhdysvaltalainen sotaveteraani, johon Vietnam on jättänyt kipeät arvet. Vaikka sodasta on aikaa vuosikymmeniä ja Dan elänyt näennäisen mukavaa elämää vaimonsa kanssa, eivät sodan tapahtumat – saati hänen itsensä tekemät teot – jätä rauhaan. Entä mitä tapahtui Kimille, jonka Dan saattoi raskaaksi ennen kuin häippäsi maasta?

Kun Danin vaimo ehdottaa matkaa Vietnamiin, Dan suostuu vastahakoisesti. Voisi kuitenkin tehdä hyvää kohdata verinen menneisyys silmästä silmään ja sitten ehkä vihdoin unohtaa se, päästää irti. Saigonissa unohtamisen sijasta Dan huomaakin etsivänsä Kimiä, jonka olemassaolon hän on salannut vaimoltaan.

Rinnan vuoden 2016 kanssa keritään auki sodan aikaisia tapahtumia Saigonissa vuonna 1969. Tässä ajassa seurataan sisarusten Trangin ja Quynhin elämää sodan jaloissa. Siskosten perhe on köyhä ja heidän isänsä haavoittunut sodassa sekä fyysisesti että psyykkisesti. Rahaa ei juuri ole ja velkojat vaativat saataviaan. 

Trang ja Quynh päättävät lähteä Saigoniin työn ja tienestien toivossa. Amerikkalaisten sotilaiden suosimissa baareissa tarvitaan baarityttöjä, jotka viihdyttävät miehiä. Naiivisti siskokset uskovat, että kyseessä on vain jutustelu ja teen litkiminen sotilaiden kanssa.

On tietysti selvää, että yllä mainittujen henkilöiden tiet risteävät. Tarina etenee jouhevasti kahdessa aikatasossaan, kunnes menneisyys sulautuu nykyisyyteen. 

Mietin valheita. Sitä, miten ihmisellä periaatteessa pitäisi olla oikeus tietää totuus. Ja sitten mietin, kuinka tärkeä totuus (tai sen tietäminen) lopulta on.

Koskettava ja taiten kirjoitettu romaani, joka ei aiheestaan huolimatta ole pelkkää itkua ja tuskaa. Maailmassa on paljon hyvää ja kaunista kaikesta huolimatta. 

Nguyễn Phan Quế Mai: Dust Child
Oneworld 2023
s. 332
suom. Missä tuhka kukkii

 *

Loppuun hyvää ja kaunista. Kuvissa tämän viikon lenkkimaisemiani.