Pandemian myötä uusi alku

Deon Meyerin Etelä-Afrikkaan sijoittuvan romaanin Fever voi katsoa kertovan jälleenrakentamisesta (siten se sujahtaa Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 27). Miten jälleenrakentaminen onnistuu, onkin sitten toinen juttu.

 

Deon Meyer: Fever
alkuper. Koors, 2016
Hodder&Stoughton, 2017
afrikaansista englanniksi kääntänyt K.L Seegers
s. 530

 

Pandemia (jonkin sortin koronavirus kyseessä) on pyyhkäissyt maapallolta suurimman osan ihmisistä ja eloojääneet yrittävät selviytyä miten kykenevät autioituneessa ja infrastruktuuriltaan rikkinäisessä maassa, jossa heitä ahdistelevat villikoirien lisäksi – ylläri – toiset ihmiset.

Willem Storm on idealisti, hän haluaa rakentaa turvapaikan, jonne kaikki eloonjääneet ovat tervetulleita. Pandemian voi nähdä uutena alkuna, mahdollisuutena ihmiskunnalle (jos sattuu olemaan optimistinen idealisti).

Feverin rakenne on kiinnostava, sillä se on ikään kuin muistelmateos. Sen kirjoittaja on Willem Stormin poika, Nico Storm. Isä ja poika jäävät kahden pandemian aloittaessa “puhdistuksensa”: he viettävät lähes vuoden piilotellen ja eristyksessä ennen kuin Willemin idea turvapaikasta kypsyy toteuttamiskelpoiseksi. Ja löytyy paikka, johon sen voi perustaa.

Lukijalle paljastetaan romaanin ensimmäisessä virkkeessä, että Willem murhataan. Ja että siitä on vierähtänyt jo vuosikymmeniä. Nico on 47-vuotias kirjoittaessaan nämä muistelmat.

I want to tell you about my father’s murder. I want to tell you who killed him, and why. This is the story of my life. And the story of your life and your world too, as you will see.

I have waited for a long time to write about this: I believe one needs wisdom and insight for such a task. I think one has first to get the anger – in fact all the emotions – under control.

Nico on 13-vuotias pandemian alussa. Tapahtumakuvaus kattaa nelisen vuotta eli siihen, kun Willem murhataan. Tapahtumat eivät tässä romaanissa ole kuitenkaan se merkityksellisin osuus, vaan nimenomaan ihmiset, heidän tarinansa, persoonansa. Ja heidän väliset (valta)suhteensa.

Erityisesti tietenkin Nicon suhde isäänsä. Miten pandemia ja sen jälkeiset tapahtumat muokkaavat suhdetta. Miten vähän toisista lopulta ymmärtää – ennen kuin on liian myöhäistä.

Jos jotain yhtään mistään voi oppia, niin ihminen ei muutu. Ihminen on eläin siinä missä krokotiili ja kirahvi ovat eläimiä. Ihminen toimii lajilleen ominaisesti, tavoittelee alati enemmän, on luova ja kekseliäs. Ihminen on eläimistä julmin, koska ihmisen tietoisuuteen liittyy olennaisesti käsitys moraalista. Jonka voi sivuuttaa, jos se on tiellä.

Mitä tehdä uudella alulla? Kaikki ne samat virheet kuin ennen uutta alkua. Siihen ei tarvita kuin muutama väkivaltaa ja sortoa ihannoiva ihminen ja sellaisia on ollut aina ja on yhä. Sillä osa ihmisistä on väkivaltaisia, vallanhaluisia ja ahneita. Niin se vain on ja siksi uusi alku on samalla aina uusi loppu eikä mikään oikeastaan voi koskaan muuttua paremmaksi niin kauan kuin ihminen on vallassa.

Yllä olevat pari kappaletta ovat omia tuntemuksiani ja johtopäätöksiäni kirjasta. Romaanissa voi nähdä toisenlaisiakin kulmia, mutta nämä tukevat omia käsityksiäni. Veikkaan, että lukijan persoonallisuus ja yleinen maailmankatsomus voivat vaikuttaa paljonkin siihen, miten tämän kirjan (kuten tietysti minkä tahansa kirjan) haluaa tulkita, sillä kyseessä ei ole mikään paasaus tai saarna.

Kirjasta löytyisi poikkeuksellisen paljon kiinnostavaa siteerattavaa, mutta koska en jaksanut kesken lukemisen merkitä sivuja muistiin, ei niitä (lainauksia) nyt tähän saada.

Fever on erittäin koukuttava ja kiinnostava, syvällinenkin romaani joka onnistuu yllättämään useamman kerran. Heittäen menee suosikkeihini.

 

Olen aiemmin lukenut Deon Meyeriltä romaanit Kuolema päivänkoitteessa ja Blood Safari.

Lukuhaastekatsaus

Katsaus Helmet-lukuhaasteen avoimiin kohtiin. Lähinnä selkeytykseksi itselleni, koska pian täytyy etsiä täsmälukemista, jos haluan haasteen kaikki kohdat täyttää. Tosin eivät ne täyty eikä se minua haittaa.

Kohta 12 eli Lastenrunokirja ainakin jää avoimeksi. Bongasin tähän kohtaan kyllä herttaiselta vaikuttavan kirjan Ankin blogista, mutta se juna meni jo. Olisi Suomessa pitänyt. Lapsille suunnatut kirjat eivät pääsääntöisesti minua kiinnosta paitsi vanhat, omasta lapsuudestani tutut satukirjat.

 

Muut avoimet kohdat ja pohdintaa niihin liittyen:
 

15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää

Ehkäpä jokin runo- tai novellikokoelma, jossa on useita eri kirjoittajia. Tosin itseni tuntien en saa aikaiseksi lukea novelleja. Jokin tietokirja voisi myös tulla kyseeseen, jos löytyy sopiva.

16. Kirjassa on valokuvia

Tähän löytyy tarvittaessa useampikin lukematon teos omasta hyllystä. Alun perin piti tähän kohtaan sijoittaa Caleb Femin valokuvia sisältävä runoteos Poor, mutta se jäi minulta kesken noin puolivälin paikkeilla (piti palauttaa kirjastoon). Ehkä luen sen joskus loppuun. Tuskin tänä vuonna.

18. Kirjan kannessa tai nimessä on koru

Jaa-a, pitää kyttäillä kansia ja nimiä. Omassa hyllyssä on Hernan Diazin Trust, jonka kannessa on nainen. Naisella on yllään muutama koru, joten sopisi tähän kohtaan. Olen aiemmin lukenut Diazilta romaanin In the Distance.

20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo

Jäänee avoimeksi.

21. Kirjasta on tehty TV-sarja

Tähän sopisi vaikkapa Margaret Atwoodin The Handmaid’s Tale, jota en ole saanut luettua. Osin siksi, että katsoin sarjan ensin. Ei tosin tunnu siltä, että saan sitä tänä vuonna luettua. Täytyy miettiä jokin muu teos tähän.

24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin

Tähän on tyrkyllä paljon kirjoja ihan omasta hyllystä, muun muassa Kotaro Isakan Three Assassins ja Keigo Higashinon The Final Curtain (sijoittuvat Tokioon).

26. Kirjan nimessä on sana kirja

Tähän kävisi ikuisuuden hyllyssäni maannut Salvador Dalin Neron päiväkirja. Olen sitä vuosien saatossa selaillut, mutta en lukenut kokonaan. Se sopisi myös kohtaan 16 (kirjassa on valokuvia).

31. Kirjassa on vammainen henkilö

Täytyy etsiä, näitä ei sattumalta yleensä eteen kävele. Paitsi joskus.

33. Kirjassa muutetaan maalle

Ei tule nyt mieleen mitään eli täytyy tutkailla asiaa.

37. Kirja, joka herättää voimakkaita tunteita

Tätähän ei voi tietää ennen kuin lukee sellaisen kirjan.

39. Kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö

Löytyy täsmäkirja varmasti helposti esim. selaamalla Goodreadsin tägejä ja valitsemalla sieltä jonkin kirjan. Ongelma kohdallani on, ettei minulle kirjan valitsemiseksi luettavaksi riitä kriteeriksi jonkun henkilöhahmon seksuaalinen suuntautuminen. Minulla on ihan toisenlaisia kriteerejä luettaville kirjalle.

Minulle on aivan sama onko joku bi, pan, gay, hetero, whatever. Ei varsinaisesti kiinnosta. Joo, unpopular opinion mutta minkäs teet kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta. Vaikea käsittää, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut toisten seksuaalisista suuntautumisista. Ihminen on enemmän kuin yksi piirre. Plus rakkausromaanit eikä chick lit kiinnosta ja jos nyt seksuaalinen suuntautuminen edellä luettavaa etsii, otaksun että sellaisia (ihmissuhdemättö)piirteitä romaanissa on.

43. Kirjalla ei ole päähenkilöä

Ajattelin tähän kohtaan Heli Laaksosen teosta Luonnos ja sama enkuksi The Nature of Finnish Nature. Minulla on molemmat kirjat ja siitä kiitän blogiystävää (terkut Arja!) ja kirjailijaa itseään!

46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta

Omasta hyllystä tähän sopii Henry Scott Stokesin kirjoittama elämäkerta Yukio Mishimasta (The Life and Death of Yukio Mishima). Nyt täytyy enää jännittää syntyykö tänä vuonna fiilistä lukea se.

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka on kääntänyt sama kääntäjä

Olen tähän toisen kirjan jo lukenut (Seishū Hase: The Boy and the Dog). Alison Watts kääntää japanista englanniksi. Hyllyssäni lojuu Wattsin kääntämänä Michiko Aoyaman romaani What You Are Looking For Is in the Library.

49. Kirja on julkaistu vuonna 2024

Täytyy lukea joku uutuus (en ole kovin montaa tänä vuonna julkaistua kirjaa lukenut: itse asiassa piti ihan tarkistaa – en ole lukenut yhtäkään). Tähän on tarjolla ainakin Arttu Tuomisen Lavastaja, ellei se katoa postissa.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Tänä on helppo, kun vähän luovii.

 Lukuisaa viikonloppua!

Prinssin tragikoominen itkuvirsi

Prinssi Harryn muistelmateos Spare julkaistiin massiivisen kohun ja mainoskampanjan saattelemana tammikuussa 2023. Seurasin melko tiiviisti kirjan ympärillä pyörivää mediashow’ta, luin paljastuksia, siteerauksia, arvosteluja ja kritiikkejä kirjasta.

Itse kirjaa en ole vielä lukenut, mutta toki minulla on siitä alustava mielipide, jota en aio tässä kertoa (sen aika on sitten joskus, kun olen kys. kirjan lukenut).

Sen sijaan olen lukenut Spare-teoksesta kirjoitetun parodian, jonka on kirjoittanut Bruno Vincent. Kirjan nimi on Spare Us! A Harrody (Abacus, 2023). Bruno Vincent on kunnostautunut muun muassa Viisikko-parodioita kirjoittamalla eli on ns. tuttu kirjailija minulle ennestään.

Spare Us! on piikikäs, mutta lopulta melko lempeä parodia, joka irvii yltäkylläisyydessä ja vauraudessa varttuneen prinssin “ekan maailman ongelmia” ja kyvyttömyyttä nähdä itsessään vikoja, vaikka ne tarjoiltaisiin eteen hopealautasella.

Tämä näkyy etenkin suhteessa mediaan: on vedetty huumeita, mutta kun media siitä kirjoittaa (koska totta kai se kirjoittaa), niin itkettää kovin. Iso paha media! Haluan vain yksityisyyttä, mutta hei olis tämä podcast, Netflix-sarja, kirja, haastattelut (tarkoin valituissa) keskusteluohjelmissa jne.

Lisäksi “Harrodyssa” prinssimme arvostelee (muiden tekemiä) sisäpiirin paljastuksia unohtaen täysin, että tekee itse aivan samaa. Muiden tekemänä ihan kamalaa, mutta kun itse niin tekee, se onkin oikeutettua. Itsekritiikki: zero point.

Kirja on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa, kuten muistelot yleensä ovat. Tyyli on kepeä ja naiivi kuin käytöstä poistettu aivosolu. Osa jutuista nauratti hivenen, osa ei.

Kokonaisuutena aika laimea, mutta ihan lukemisen arvoinen. Ehkä olisi toiminut paremmin, jos olisi lukenut varsinaisen muistelmateoksen ensin: silloin olisi mahdollisesti voinut tunnistaa suoraan ne kohdat, joita teoksessa parodioidaan. Toisaalta jos on Harry-uutisensa lukenut, niin kyllä ne voi muun kontekstin kautta ymmärtää (itse tosin tässä tapauksessa preferoisin suoraa "lähdettä" eli teosta, jonka pohjalta tämä parodia on kirjoitettu).


…Alas, it was no use crying over spilled milk.
I could not cry, anyway, no more than my uncle Andrew could sweat.

Heh.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 42. Kirjan nimessä on alaotsikko. Ei ehkä alaotsikko perinteissä muodossa, mutta alaotsikko kuitenkin.

Toisten sekä oman elämänsä tulkki

Katie Kitamura: Intimacies
Vintage, 2021
s. 225

Nimettömäksi jäävä kertoja työskentelee Haagissa Kansainvälisessä tuomioistuimessa tulkkina. Kyseessä on vuoden pesti, jota on ehkä mahdollista jatkaa. Mutta ei mennä asioiden edelle.

Kertoja (joka muutti New Yorkista) on Haagissa asumiensa kuukausien aikana alkanut tottua kyseiseen kaupunkiin, vaikka kokee itsensä siellä vieraaksi. Eräs kirjan teemoista voikin olla vieraus, muukalaisuus.

Kertojan sulkee ulkopuolelle muun muassa kielimuuri, sillä hän ei taida hollantia niin hyvin, että kykenisi sillä kielellä osallistumaan keskusteluihin.

Onneksi Haagissa asuu kansainvälistä ja kielitaitoista porukkaa niin ei kertojamme sentään ole yksin jäänyt. Hyvä ystävä Jana on erityisesti auttanut kertojaa sopeutumisessa. Ystävyys ei ole ihan kompleksiton tai jos onkin, niin kertoja silti näkee siinä (vai Janassa...) komplekseja.

Kertoja on nimittäin pohdiskelija ja tarkkailija, joka luotaa jatkuvasti ympäristöään ja tekee havaintoja, arvuuttelee toisten käyttäytymistä ja motiiveja ja sitten omiaankin. Näiden havaintojen ympärille tarina rakentuu edeten rauhallisesti kohti jonkinlaista itsetuntemusta ja päätöstä siitä, miten elämäänsä elää.

Mielenkiintoisen ja keskeisen lisän tarinaan tuo kertojan työn kuvaus – etenkin kun kuvataan erästä tiettyä (rikos)oikeusistuntoa, jossa kertoja työskentee tulkkina. Tämä kyseinen tapaus ei niinkään muuta kertojaa, mutta avaa hänet näkemään itsensä toisessa valossa. Tämä on merkittävä oivallus.

Sitten on komea Adriaan, jota kertoja on tapaillut jokusen kuukauden. Adriaanilla on erohanke vaimostaan kesken ja hän on ollut siitä avoin kertojalle. Kunnes ei enää olekaan.

Intimacies on nimensä mukaisesti melko intiimi ja seikkaperäinen romaani erityisesti kertojan ajatuksista ja siitä, miten hän maailmaa hahmottaa. Kirjan tunnelma on rauhallinen ja sen yllä leijuu alati jonkin sortin epämääräisyys ja -tietoisuus, joista tarinan jännite syntyy.

Intimacies sopii luettavaksi pohdiskelijoille tai sellaiseen lukumielentilaan, kun ajatteleminen on romaanissa merkityksellisempää kuin juoni.

Pidin tästä romaanista, mutta en varsinaisesti vaikuttunut eikä kirjan loppu miellyttänyt minua (mikä tietysti kertonee enemmän minusta kuin varsinaisesti mistään muusta). Tunnelmassa ja tyylissä on samaa kuin aiemmin lukemassani Kitamuran romaanissa A Separation, josta en olekaan nähtävästi blogannut.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjaa on suositellut kirjailija. Kirjan kansi on tupaten täynnä kehuja, joista suurin osa toisten kirjailijoiden. Lasken nämä lukusuosituksiksi.

Ilmastokvartetti #4, Unelma puusta

Maja Lunde: Unelma puusta
alkuper. Drømmen om et tre, 2022
Tammi, 2023
s. 464
suomentanut Katriina Huttunen

 

Norjan Huippuvuoria vuonna 2110 asuttaa pieni määrä ihmisiä, joilla ei ole yhteyttä ulkomaailmaan. Elämä on selviytymistä päivästä toiseen, mutta mahtuu mukaan iloa ja perinteitäkin.

Kirjan keskiössä on Longyearbyenissa Huippuvuorilla asuva Tommy, joka tarinan alussa on vain viisivuotias. Turvaa ja vakautta Tommyn elämään tuovat isoäiti ja isä sekä pikkuveljet äidin menehtyessä nuorimmaisen synnytykseen.

Ajat ovat ankaria, mutta eivät niin ankaria etteivätkö voisi pahemmaksi muuttua ja sen saa Tommy perheineen kokea. Voisi kuvitella, että eristyksessä muusta sivilisaatiosta eläminen säilyy muuttumatomana, samankaltaisena päivästä ja vuodenkierrosta toiseen. Niin tuntuu ainakin Tommy oppineen ja sellaiseen sopeutuneen. Suurten muutosten edessä pelottaa ja on vaikea päättää, miten toimia.

Longyearbyenissa sijaitsee siemenholvi, josta ei yhteisön ulkopuolella tiedetä. Toistaiseksi. 18-vuotiaana Tommy perii isoäidiltään siemenholvin vartijan toimen ristiriitaisin tuntein.

Huippuvuorilla sijaitsee oikeastikin siemenholvi. Tulin asiasta tietoiseksi vasta tämän Lunden kirjan myötä, jonka innoittamana googlettelin Huippuvuoria ja tutustuin saariston karttoihin, käytäntöihin ymv.

Unelma Puusta on neljäs eli viimeinen osa niin sanotussa Ilmastokvartetissa. En ole lukenut muita osia, mutta hyvin tämä toimi itsenäisenäkin teoksena. Tämän sarjan voi siten kaiketi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tässä kirjassa kohdataan Tao, joka on tuttu ensimmäisestä kirjasta eli Mehiläisten historiasta. Kyseinen kirja alkoi kiinnostaa nyt erityisesti, koska se valottanee enemmän Taon tarinaa, josta tietämättömyys ei millään lailla häirinnyt tämän (Unelma puusta) lukemista.

Koska kyseessä on dystopia, jossa keskeistä on ilmastonmuutos ja sen seuraukset ihmisille ja luonnolle, olisin kaivannut enemmän ajatuksia ja kannanottoja niihin liittyen. Irrallisia heittoja aiheesta esiintyy, mutta niitä ei käsitellä juuri mitenkään – jäävät siten vain pakkopullamaisiksi maininnoiksi, osa kevyiksi saarnoiksi. Painopiste on makuuni liiaksi (ihmisen) selviytymisessä.

Minulle parasta antia tässä kirjassa on miljöö ja Tommyn sopeutumisen, ajatusten ja asenteiden kuvaaminen. Tommy on varsin jähmeä, mutta mitä muuta voi odottaa kun varttuu eristyneisyydessä pienessä kommuunissa eikä vertailukohtia oikein mihinkään ole. Muu maailma on pelkkä fantasia, josta hänelle on kerrottu sitä sun tätä.

Varsinkin kirjan alku imee mukaansa. Lukijaa pidetään pimennossa tietyistä asioista melko pitkään, mutta nuo asiat voi arvata kuta kuinkin oikein tai melko lähelle. Näistä pimennossa pidettävistä asioista muodostuu tarinan jännite, joka ei mielestäni kestä ihan kirjan loppuun asti.

Kokonaisuutena mainio romaani, jonka luki mielellään loppuun asti. Lukenen sarjan muutkin kirjat, kunhan tulee otollinen olo.

Ilmastokvartetti:

1. Mehiläisten historia
2. Sininen
3. Viimeiset
4. Unelma puusta

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Unelman puusta kohtaan 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma. Vaikka Huippuvuorilla on alkanut ilma lämmetä ja jäätiköt sulaa, niin kyllä siellä minun makuuni oli erittäin kylmä.

Do Not Stand at My Grave and Weep

Osui silmiini runo eräässä instastoorissa. Runo teki niin suuren vaikutuksen, että luin sen moneen kertaan ja aloin googletella sen alkuperää. Selvisi, että näkemäni (Mary Elizabeth Fryen) versio ei ole se alkuperäinen.

Tämän Clare Harnerin version kopioin Wikipediasta ja tein siitä taulun, jonka haluan nyt postata blogiini itselleni muistoksi ja muille mahdolliseksi iloksi. Kuvan voi klikata suuremmaksi, niin tekstin näkee ehkä lukeakin.

 

En saa näitä säkeitä mielestäni, luen tätä runoa edelleen päivittäin. Nyt voin kätevästi palata sitä blogiini lukemaan.

Suomessa luetut

Nina Beier: Women & Children, Kiasman edusta.

Kesäreissu Suomeen on päättynyt ja olen taas kotona. Ihan niin paljon en ehtinyt lukea kuin alun perin kuvittelin, mutta eipä mennyt mikään muukaan niin kuin kuvittelin.

Klassikkohaasteeseen sain tosiaan luettua Emmanuel Carrèren Viikset mutta bloggausta en saanut aikaiseksi. Viikset kujeilee ja koettelee toden ja epätoden rajoja. Kaiken keskiössä on viikset, jotka kirjan päähenkilö ajaa kirjan alussa. Päänvaivaa koituu siitä, ettei edes oma vaimo huomaa muutosta. Onko miehellä mitään viiksiä alun alkaenkaan ollut? Ja jos ei, niin mikä muu on ehkä olematonta? Ihan ok romaani, mutta ennakko-odotukseni olivat suuremmat. Ei siis kolahtanut minuun sillä lailla kuin oletin.

Mökkipaikkakunnan kirjastosta lainasin viisi kirjaa, joista ehdin kaksi lukea. Vihdoin sain käsiini Tiina Laitila Kälvemarkin H2O:n, jonka olen halunnut lukea sen julkaisusta lähtien. Hyvää kannatti odottaa eli pidin kovasti. En jaksa enää palata kirjaan, koska koen vaikeaksi kirjoittaa kirjasta, jota minulla ei ole edessäni.

Sama koskee siten myös Satu Vasantolan romaania Kun isä osti Merenkurkun, josta niinikään pidin kovasti – ehkä jopa vielä enemmän kuin H20:sta, vaikka tuskin on mielekästä vertailla kahta upeaa kirjaa, jotka ovat upeita eri tavoilla. Molempien kirjailijoiden kirjoja haluan lukea lisää.

Lapinlahti, Helsinki.

Eräästä divarista ostin matkakirjaksi Antti Tuomaisen Kaivoksen. Ehdin lukea sen ennen viimeistä matkaa (eli lentoa), joten sitäkään kirjaa ei minulla enää ole. Jätin sen Suomeen, koska en viitsi turhaan lisätä painoa laukkuun.

Kaivos oli kuitenkin melkoinen yllättäjä: olen lukenut Tuomaiselta useita teoksia (Veljeni vartija, Synkkä niin kuin sydämeni, The Healer/Parantaja, Mies joka kuoli ja Palm Beach Finland)  ja rankkaisin Kaivoksen melkeinpä parhaaksi lukemistani.

Alppipuisto, Helsinki. Olen kotoisin Helsingin Alppilasta.

Varsinaiseksi matkakirjaksi päätyi Maja Lunden Unelma puusta, jonka sain kirjabloggaajien tapaamisessa (kiitos paljon!) Helsingissä. Aloin lukea kirjaa ennakkoluuloisesti, sillä Unelma puusta on neljäs eli päätösosa niin kutsutussa ilmastokvartetissa.

Sarjan ensimmäinen romaani on Mehiläisten historia (se on minulla täällä kotohyllyssä enkuksi, mutta lukematta vielä) ja siitä tuttu Tao esiintyy myös Unelma puusta -romaanissa. Mietin missaanko jotain, kun sarjan konteksti puuttuu minulta kokonaan, mutta toisaalta tämä voi olla jännääkin: kun luen Mehiläisten historian, tiedän jotain jota en tietäisi ellen olisi lukenut tätä Unelmaa puusta ensin. Ainakaan 160 luetun sivun perusteella kontekstin puute ei häiritse tarinan ymmärrettävyyttä ja olen pitänyt todella paljon tästä kirjasta.

Onko joku lukenut tämän koko kvartetin tai osan sen kirjoista ja kenties jopa satunnaisessa järjestyksessä? Minulle tällainen järjestyksen sotkeminen on merkittävä asia, koska yleisesti ottaen olen melko jähmeä ja haluan lukea sarjojen kirjat järjestyksessä.

Maja Lunden Ilmastokvartetti:

1. Mehiläisten historia
2. Sininen
3. Viimeiset
4. Unelma puusta