Kadonneiden jäljet

Arttu Tuomisen kirjat ovat sellaisia, joita odotan aina into pinkeänä. Nyt en suomireissun takia voinut Häväistyjä lukea ihan tuoreeltaan, mutta kyllähän elokuussa julkaistu kirja on mielestäni edelleen uusi. Minun kategoriassa vuodenkin ”vanha” kirja on vielä uutuus. Parikin vuotta ”vanha” on minulle vielä uusi.

En pidä sellaisesta hektisestä ajatusmaailmasta, jossa kaikki vanhenee suunnilleen saman tien kun ne on tuotu esille. Onneksi voin irtisanoutua kyseisestä hektisyydestä.

Mutta asiaan eli kirjaan.

 

Häväistyt on Arttu Tuomisen Delta-sarjan neljäs kirja (sarjaan tulee ymmärtääkseni kuusi kirjaa eli vielä kaksi). Sen voi varsin hyvin lukea itsenäisenä teoksena, mutta mielestäni sarjan aiemmin julkaistut kirjat kannattaa myös lukea – ihan niiden tarinoiden sekä henkilöhahmojen takia. Häväistyt saa syvyyttä, kun tietää ”vakituisten” henkilöhahmojen taustoja.

Toisaalta sarjaa voi lukea ikään kuin palapelinä eli missä järjestyksessä tahansa: moni asia valottuu silloinkin, mutta eri aikaan. Voi itse asiassa olla jännäkin, jos rohkenee rikkoa ajallisen kronologian ja lukea kirjat mielivaltaisessa järjestyksessä. Itsehän en pedanttina lukijana sellaiseen kovin helposti taipuisi.

Jokainen sarjan kirja on omanlaisensa kokonaisuus. Häväistyissä jo aiemmin tutuista poliiseista keskiöön nousee vanhempi konstaapeli Linda Toivonen.

Kun 13-vuotias Laura katoaa kotimatkalla, ei tapausta aluksi oteta kovin vakavasti. Teinit unohtuvat helposti asioilleen ja ajankulu hämärtyy, myös karkailua esiintyy. Lauran äiti on kuitenkin vakuuttunut, että jotakin kamalaa on tapahtunut.

Linda Toivosen selvitellessä Lauran katoamista käy ilmi asioita, jotka Laura on pitänyt salassa: Lauran tietokoneelta nimittäin löytyy materiaalia, joka viittaa siihen että Lauralla on salainen elämä netin syövereissä. Tutkinta muuttuu pian murhatutkinnaksi, kun Lauran ruumis löydetään.

Tapaus järkyttää tietenkin kaikkia, mutta eritysesti se saa Toivosen pohtimaan omaa samanikäistä tytärtään. Mistä hän voi tietää, mitä salaisuuksia omalla tyttärellä mahdollisesti on? Nuorilla on omat salaiset elämänsä, joihin vanhemmilla ei ole pääsyä. Mistä tietää pitääkö olla huolissaan? Toivosen huolta lisää karmea aavistus, ettei Lauran murhatapaus ole ainoa laatuaan. Löytyy nimittäin yhdistävä tekijä: Peter Pan.

Aiemmin kadonneiden tyttöjen huoneista jossakin muodossa esiin pompsahteleva Peter Pan saa Toivosen hälytyskellot soimaan. Moni varmaan muistaa omasta lapsuudestaan Peter Panin, minäkin. En ole koskaan tosin lukenut alkuperäistä J.M. Barrien Peter Pan -teosta, vaan ainoastaan nähyt Walt Disneyn version siitä. Syntyi nyt tarve lukea tuo alkuperäinenkin teos.

Rinnan nykyajan kanssa avautuu Toivosen nuoruus ja erityisesti hänen kokeilunsa mallimaailmassa, joka päättyi aikanaan katastrofaalisesti. Toivosella tuskin on ollut mahdollisuutta käsitellä nuoruuden tapahtumia ja ne selkeästi kummittelevät hänen mielessään edelleen.

Linda Toivosta voisi kuvailla sanoilla tarkka, herkkävaistoinen ja tunnollinen. Ja toimintakykyinen alkoholisti, jonka toiminta- ja arviointikyky tosin ovat murenemassa kovaa kyytiä palasiksi. Toivonen tajuaa itsekin tilanteensa ainakin jollakin tasolla, mutta se wake up -call puuttuu.

Alkoholismi on päihderiippuvuus, jonka luonteeseen kuuluu sekä itselle että muille valehteleminen ja juomisen vähättely.  Alkoholisti usein luulee, ettei kukaan huomaa hänen juomistaan, mutta itse asiassa erityisesti lapset kyllä huomaavat, jos vanhempi tai vanhemmat juovat. Moni muukin huomaa, mutta toisten juomiseen tuntuu olevan tosi vaikea puuttua.

Alkoholismi on melko kulunut aihe dekkareissa, samoin poliisien traumat sun muut menneiden draamat. Tuominen kuitenkin osoittaa, että näitäkin aiheita voi käsitellä tuoreesti olematta kliseinen. Henkilöt ovat usein ristiriitaisempia ja loogisia epäloogisuudessaan kuin miltä päälle päin näyttää. Tämä näkyy muun muassa Paloviidan (tuttu aiemmista kirjoista) käytöksessä. Joskus halu auttaa ei varsinaisesti auta autettavaa.

Mainittakoon, että vaikka itse tässä keskityn Toivosen alkoholismiin, niin Häväistyssä se ei ole  päällekäyvää. Se on enemmänkin yksi kude matossa, yksi Toivosen persoonaa ja käytöstä selittävä piirre, joka sulautuu saumattomasti tarinaan.

Brutaalisuusmittari: 1/3

Summa summarum, vaikuttava lukukokemus, mutta sitä uskalsin odottaakin. Arttu Tuomisesta on vuosien saatossa tullut eräs lempikirjailijani. Olen lukenut kaikki Tuomiselta julkaistut romaanit ja mielestäni hän on kehittynyt hurjasti kirjailijauransa aikana.  

Arttu Tuominen: Häväistyt
Wsoy, 2022
s. 396

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjaluotsi.


Delta-sarjan kirjat järjestyksessä (rohkelikko uskaltaa lukea ne missä järjestyksessä tahansa):

1. Verivelka
2. Hyvitys
3. Vaiettu
4. Häväistyt

Järisyttävät paljastukset - katso myös kuvat!

Pöllin tällaisen 20 asiaa minusta -haasteen Kirjarikas elämäni -blogista. Myös Anki on haasteen tehnyt. Napatkaa muutkin tämä haaste, on niin hauska lukea muiden vastauksia! 

1. Olen syntynyt Helsingissä ja Suomessa asunut vain Helsingissä ja Espoossa.

2. Pienenä olin varma, että isona minusta tulee toimittaja. Ja niin tulikin, mutta tuli muutakin.

3. Parhaat piirteeni ovat... en tiedä. Olen melko kiltti, mutta en kynnysmatto. Arvostan ystävällisyyttä ja pyrin itse olemaan toisille ystävällinen. Huumorintajuni on mielestäni hyvä, jonkun toisen mielestä se on varmaan mauton.

4. Viimeisin sisustusostokseni on keittiö. Tai ei sitä ole vielä ostettu, mutta eilen kävin (mieheni kanssa) paikallisessa keittiöliikkeessä tiedustelukäynnillä (siellä hurahti yli tunti) ja tiistaina tulee suunnittelija kylään keittiöömme.

Täällä onkin hieman kinkkisempää suunnitella keittiö, koska sinne pitää tunkea niin paljon kamaa aina boilerista pyykinpesukoneeseen. Ei ole myöskään kokemusta keittiörempasta täällä, niin pitää selvitellä kaikki kaasu-, sähkö- ja vesiliitännät, että miten hoituu mikäkin ja missä järjestyksessä mikäkin asia kannattaa tehdä (keittiö on siis menossa täysremppaan eli kaikki vaihtoon lattiaa myöten)

5. Haluaisin matkustaa... juuri nyt en minnekään. Olen matkustellut aika paljon, joten rauhoittumista on tapahtunut. Nykyään matkustaessa kiinnostaa luonto ja patikointi. Kaupunkilomat eivät enää oikein innosta ainakaan pitkällä kaavalla. Halutessani kaupunkilomalle voin matkustaa vaikka junalla (elleivät ne ole lakossa) Edinburghiin. Kotimaanmatkailu kiinnostaa eniten tällä hetkellä eikä sekään kovin paljon.

6. Suosikkijuomani on aamulla kahvi, muuten vesi. Mikään ei maistu paremmalta kuin kylmä vesihörppy hikisellä patikalla. En juo lainkaan limuja enkä mehuja.

7. Lempiruokani on jotain linsseistä tehtyä. Ja mieluummin niin, että olen itse tehnyt. En tykkää kokkailla, mutta linssisysteemien tekeminen ei juuri mitään vaadi (lähinnä rehujen paloittelua, josta pidän).

Rakastan melkein kaikkia rehuja: parsakaali, kukkakaali, parsa, punajuuri, selleri, porkkana, paprika, tomaatti, kaikki salaatit, peruna, pavut, kaalit jne.

 

8. Viikonloppuisin herkuttelen... en erityisesti herkuttele. Patikoiden päätteeksi voin viikonloppuna palkita itseni terassilla juomalla kuivan siiderin.

9. Lempiblogini, joita seuraan säännöllisesti, ovat listattu tuohon sivun reunaan.

10. Kirjat, joita olen lukemassa nyt, ovat Kim Juhean Beasts of a Little Land ja Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut. Muitakin on kesken, mutta niiden kanssa en nyt edisty tai ovat ns. salakirjoja, joita en luultavasti tuo blogiini.

11. Lempilajini kirjallisuudessa on milloin mikäkin. Olen fiilislukija eli otan kirjoja lukuun vallitsevan mielialan ja intressien tiimoilta ja ne voivat vaihdella aika usein tai sitten eivät.

12. Suosikkisovellukseni kännykässä ovat Instagram ja Spotify, josta en kuuntele musiikkia vaan niitä podcasteja.

13. Kahvini juon Oatlyn Barista editionin kera. Mustana en juo eli jääpi juomatta, jos ei ole sopivaa lantrinkia.

14. Viikkorutiineihini kuuluvat erilaiset arkiset jutut esimerkiksi pesutuvassa käyminen, koska meillä ei ole pyykinpesukonetta. Sen hankimme sitten, kun uusi keittiö asennetaan.

15. Viimeisin elokuva, jonka olen nähnyt elokuvateatterissa on... en muista. En oikeasti edes muista, milloin olen käynyt elokuvissa viimeksi. Sen muistan että kun viimeksi kävin, äänet oli niin lujalla että meinasi korvat revetä. Ei jäänyt intoa mennä uudelleen.

16. Rentoutuakseni lähden lenkille tai patikoimaan. En rentoudu makaamalla, vaan liikkumalla.

17. Lemmikkieläimeni ei ole vielä syntynyt. Ehkä joskus on tai sitten ei. Rakastan eläimiä, mutta tyydyn toisten lemmikkien paijaamiseen.

18. Lempivuodenaikani on kevät ja kesä ja alkusyksy vielä menettelee. Talvi on perseestä, mutta onneksi se täällä on niin leuto, ettei se tunnu niin pahalta. Suomen talviaikoja inhosin osin myös atooppisen ihoni takia.

19. Ruokabravuurini on moroccan lentils omalla salaisella reseptilläni tehtynä.

20. Lempimusiikkiani on melkein kaikki. Olen fiiliskuuntelija ja käytän musiikkia myös tiettyjen tunnetilojen saavuttamiseen.

Mukavaa viikonloppua! Kuvat (ruokakuvia lukuun ottamatta) otettu tässä kuussa.

Podcasteista seuraa puuhastelun oheen

Olisiko teillä hetki aikaa keskustella podcasteista? Ai ei, no keskustelen silti!

Kuuntelen podcasteja patikoilla ja lenkeillä.

 

Esittelin helmikuussa muutamia podcasteja, joita kuuntelin suht. säännöllisesti. Huomatkaa imperfekti, sillä osaa mainitsemistani en enää kuuntele säännöllisesti tai ollenkaan. Osa podcasteista on sarjoja, jossa oli tietty määrä jaksoja (kuten vaikkapa Antti Holmam podcastit). 

Ennen kuin kerron uusista löydöistäni haluan irtisanoutua aiemmin mainitsemastani Et sä noin voi sanoo -podcastin kuuntelemisesta. En ole nimittäin jaksanut kuunnella kyseistä podcastia enkä sen sisarpodcastia enää pitkiin aikoihin. Kyllästyin äijien ”huumoriin” ja tiettyihin ummehtuneisiin asenteisiin, joista ”setämäisyys” paistoi liikaa läpi. Ei voi mittään, ei vaan jaksa koska vastaavaa näkee muutenkin ihan tarpeeksi.

Takakansi-podcastia kuuntelen edelleen ja olen todella iloinen, että jaksoja pukkaa tasaiseen tahtiin.  Mieleeni on nyt jäänyt erityisesti jakso, jossa on vieraana Elina Airio. Syntyi pakkomielle lukea Airion romaani Metsässä juoksee nainen. Onko joku jo lukenut? Itse en ollut aiemmin Airiosta edes kuullut. 

Sitten muihin podcasteihin.

Olen viime aikoina (olen kirjoittanut osan tästä postauksesta ennen suomireissua) innostunut muun muassa true crime -minisarjoista ja muista mysteereistä. Mainitsen tässä muutamat.

History’s Great Mysteries: The Dyatlov Pass Incident (spotifyssa)

Venäläinen yhdeksänhenkinen patikkaretkue katoaa ja sitten löydetään kuolleena erittäin epämääräisissä olosuhteissa Uralin pohjoisosissa.

Superkiinnostava ja hämäräperäinen keissi!

Body on the Moor (kuunneltavissa myös Spotifyssa)

Miksi mies matkustaa Peak Districtille kuolemaan? Ja kuka hän edes on? Seitsemän noin kymmenen minuutin pituista jaksoa. Keissin voi myös lukea hienosti rakennettuna BBC:n sivulta, jos ei kuuntelu innosta.

Last Man Standing (Spotifyssa)

Mitä tapahtui brittijournalisti John Cantlielle sen jälkeen, kun Isis kaappasi hänet Syyriassa 2012. Taiten rakennettu henkilökuva Cantliesta ja perusteellista selvittelyä hänen liikkeistään ja työstään kuvajournalistina sota-alueilla. Cantlien kohtalo on järkyttävä (ei edelleenkään tiedetä onko hän elossa – todennäköisesti ei) ja muutenkin tämä podcast tuli jotenkin iholle. Hyvin mielenkiintoinen ja avaava myös sotajournalismin näkökulmasta. 

No Strings Attached (Spotifyssa)

Itv:n podcast, jossa selvitellään Vickie Cilliersin laskuvarjohyppyonnettomuutta. Vicky on onnekas, sillä hän jää henkiin. Onnettomuustutkinta muuttuu pian murhanyritystutkinnaksi, sillä on selvää että Vickyn käyttämää laskuvarjoa on sabotoitu.

En tiedä laskuvarjohypystä tuon taivaallista, mutta sillä ei ole väliä. Se mitä täytyy ymmärtää, kyllä kerrotaan. Todella häiritsevä tapaus!

 

Suomenkieliset

Kirjalliset ystävät (Spotify)

Taiten tehtyjä ja mielenkiintoisia kirjailijahaastatteluja kustantamo S&S:n kirjailijoista/kirjoista.


Nobel tai ei mitään (Spotify)

Podcastissa esitellään ”yksi kerrallaan kaikki maailman arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon voittajat.”

Tyyliltään hauska, mutta asiallinen, ei turhaa pönötystä!
Nobel tai ei mitään -instagramissa.

Veemäiset tilikirjat

Voihan tilikirjat, venäläiset sellaiset.

Eipä voisi noin yleisesti ottaen tilikirjat vähempää kiinnostaa, mutta jälleen saan huomata että minuahan kiinnostaa lopulta mikä tahansa, jos se on oikein (eli minulle sopivalla tavalla ja oikeaan aikaan) tarjoiltu. 

Kiinnostuin Anniina Tarasovan Venäläisistä tilikirjoistani maaliskuussa 2018 luettuani kirjasta Amman blogista. Tuolloin sijoitin kirjan mentaaliselle ehkä-lukulistalleni ja sinne se jäi, kunnes kuuntelin Takakansi-podcastista Anniina Tarasovan haastattelun ja innostuin niin paljon että kirja siirtyi ehkä-listalta pakko lukea -listalle. Ostin kirjan Suomesta ja se oli muuten myös oivallinen matkakirja!

Kriteerini matkakirjalle:

- tarpeeksi pitkä, ettei lopu kesken
- koukuttava ja etenevä
- kohtuullisen selkeä
- lyhyehköt luvut tai muuten sellainen, että se on helppo jättää äkillisesti kesken ja siihen on silti helppo palata

Tarasovan romaani on tätä kaikkea ja paljon muuta. Olen yllättynyt, miten kovasti viihdyin kirjan parissa. Tyyli ei nimittäin ole omintani: chick litiä trillerimäisin höystein.

Tarinan keskiössä on Reija Wren, joka saa komennuksen Pietariin suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Suomeen jää poikaystävä, joka ei ole järin iloinen Reijan komennuksesta. Mutta minkäs teet: kun tulee mahtava tilaisuus, on siihen tartuttava.

Pietarin työelämä poikkeaa suomalaisesta eikä tarkastus suju kitkattomasti. Se johtuu paljolti myös siitä, että ei pitäisi tarkastella liian syvältä. Tai tietyistä paikoista. Reija on kuitenkin tunnollinen ja tehokas työssään eikä hänelle alkuun tule mieleen, että jotain oikeasti suurta ja hämäräperäistä saattaa muhia taustalla, kun tarpeeksi kaivaa – ennen kuin hän on kaivanut tarpeeksi.

Omituisia asioita tapahtuu ja ne vaikeuttavat Reijan työtä. Kyseessä eivät ole vahingot, vaan joku sabotoi tutkimuksia tahallaan. Mutta kuka ja miksi?

Tutkimusten ohessa Reija nauttii Pietarin yöelämästä ja vähän muustakin. Hän ei todellakaan ole mikään kuiva (no pun in.) tilintarkastaja.

Kirjan mahtavinta antia ovat ehdottomasti miljöö ja ihmissuhteet yleisesti. Tarkoitan kaikkia ihmissuhteita liittyen työhön ja vapaa-aikaan – en siis erityisesti mihinkään sutinaan liittyviä suhteita, joita niitäkin on. Kirjassa on useita taiten kuvattuja ja moniuloitteisia henkilöhahmoja Reijan itsensä lisäksi. Pidän siitä, ettei kenestäkään ole tehty pyhimystä eikä toisaalta ihan läpipaskaakaan.

 Esiin nousevat myös kulttuurista juontavat ihmisten erilaiset ajatustavat ja -raiteet, jotka hämmentävät Reijaa, vaikka hän niistä onkin tietoinen. Silti toisten puheiden tulkinta ei ole aina helppoa: vaikka ymmärtäisi sanotun, se pitäisi vielä osata tulkita oikein.

Aivan mahtava kirja, ihan uskomattoman hauska ja viihdyttävä! Pietarin kadut ja kahvilat (plus juottolat) tulevat liki, ihmisten hengityksistä nousee höyry – niin elävästi on kaikki kuvattu.

Jokin tässä kirjassa iski hermooni – luin sen juuri oikeaan aikaan. On oikein hykerryttävä olo ja harmittaa, etten tullut hankkineeksi saman tien sitä toista osaa eli Kuoleman kulisseja. Noh, tiedän mitä ostan ensi vuonna paluumatkakirjaksi!

Suurin huolenaiheeni kirjan suhteen:

Reija Wreniä verrataan takakannessa Bridget Jonesiin. Olen lukenut Helen Fieldingin Bridget Jones’s Diaryn muinoin tuoreeltaan enkä enää edes muista sainko luettua sen loppuun (ei tarvinne erikseen ilmoittaa – ilmoitan silti – etten lukenut jatko-osia saati ole katsonut kirjojen pohjalta tehtyä elokuvaa). Ihan kaameaa vatvomista koko kirja: ainoa mitä kirjasta muistan on, että Bridget asui M&S:n yläpuolella, josta osteli vaatteita, söi suklaata, joi viiniä ja laski kaloreita. Bridgetin persoonasta en muista mitään. Reija pesee Bridgetin kuusnolla.

Joten, ei kannata antaa kyseisen viittauksen latistaa, jos kirja muuten kiinnostaa. Toki chicklitmäiseen tyyliin Venäläisissä tilikirjoissanikin kohelletaan, mutta se on vain yksi sivujuonne. Todella muhkea ja rehevä romaani, jonka parissa matka taittui ja ympäröivä maailma katosi.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus 2018
s. 467

 

Kuvassa nappikuulokerasiani.

Kotiinpaluu ja Suomen aneeminen lukukooste

Kuuden viikon suomiretki on heitetty ja olen jälleen kotona. Ehtikin tulla ihan koti-ikävä, vaikka reissu tietysti antoisa olikin. Vaan koti on nyt täällä ja siksi tänne sydän kaipaa.

Suomessa luin ennätysmäisen vähän. En tiedä, miksen ehtinyt enempiä lukea kun periaatteessa aikaa olisi ollut etenkin mökillä. Toisaalta siellä riitti muutakin puuhasteltavaa eikä aina edes ollut lukufiilikset enkä viitsi väkisin lukea.

Suomessa luetut kirjat:

Xiran Jay Zhao: Iron Widow
Kang Chol-hwan: Pjonjangin akvaariot (ei bloggausta)
Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
Suvi Ratinen: Matkaystävä
Sofi Oksanen: Koirapuisto (ei bloggausta)
Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille (postaus tulee jossain vaiheessa)

Kimppalukukirjana meillä on Lauran kanssa Metro 2034, joka pitää huomiseen mennessä saada luettua loppuun. Luin sitä eilen iltasella, mutta väsymys korjasi jo parin sivun jälkeen.

Eilen oli kiire tutkia, että kaikki on tallessa ja paikoillaan. Siispä pakkasin repun ja lähdin pienelle patikalle ylämaailman yksinäisyyteen. Sielu ja silmät lepäsivät jalkatyötä tehdessä ja lampaiden rauhoittavassa seurassa.

   

Toinen kirja, joka minulla on ihan loppusuoralla on Anniina Tarasovan Venäläiset tilikirjani. Olen halunnut sen lukea jo pitkään ja ostin sen omaksi Suomesta. Venäläiset tilikirjani onkin varsinainen yllättäjä: en voinut kuvitellakaan, että pitäisin NÄIN paljon kyseistä kirjasta. Postaus tulee, jahka saan kirjan luettua loppuun!

Kuvitus: kaikki kuvat eiliseltä retkeltäni.

Kirjahaaste

Pöllin Lauran blogista tällaisen hauskan kirjahaasteen, jonka kohtia tosin hieman muokkaan itselleni sopivammiksi.

Lisäksi lista kuvaa tämän hetken tilannetta ja sitä, mikä juuri nyt sattuu tulemaan mieleeni. Jonain toisena hetkenä lista voisi olla toisenlainen.

5 kirjaa, joita rakastan
Muutan rakkauden säväyttämiseksi/mieleenpainuvuudeksi

Natsuo Kirino: Grotesque
Kanae Minato: Confessions
Keigo Higashino: Naoko
Fedor Dostojevski: Kellariloukko
Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

4 autobuy kirjaa
muutan muotoon autoluku eli kirjailija, jonka kirjat luen automaattisesti niiden ilmestyessä ihan sama mitä takakannessa lukee. Huom: en lue niitä välttis ihan tuoreena, koska se ei ole aina mahdollista

Arttu Tuominen
Keigo Higashino
Sofi Oksanen (parhaillaan luen Koirapuistoa)
Yoko Ogawa

3 lempigenreä

Muistelmat
Trillerit
kirjat, jotka sijoittuvat erilaiseen kulttuurin (ei ole varsinainen genre, tiedän, vaan pikemminkin intressi)

2 paikkaa, jossa tykkään lukea

Kotona sängyssä
Kotona pöydän ääressä

1 kirja, jonka lupaan lukea pian

Raisa Omaheimo: Ratkaisuja läskeille

Kuvitus tältä suomireissulta:

1. Seurasaaren kupeessa sijaitseva rautakausi (sijaitsee Pukkisaaressa, jonne on pääsy Seurasaarensillalta)

2. Lammassaari, Helsinki

3. Hans Op de Beeckin näyttelyssä Amos Rexissä Helsingissä, upea näyttely!

4. Laituri piilopirtillä

Kahden totuuden rajalla

Luin Suvi Ratisen Matkaystävän, mutta ennen kuin pohdin kirjaa, haluan kertoa suhteestani uskontoihin. Se on sellainen, että

usko ja anna toisten uskoa tai olla uskomatta.

En oikein jaksa jeesuksen tai jumalan tai minkä tahansa vetämistä keskusteluun perustelumielessä tai muutenkaan. Koska en ole uskossa, en myöskään ajattele helvettejä ja taivaita ja kuka minnekin mahdollisesti menee tai on menemättä.

Ratisen romaanissa Matkaystävä sen sijaan pohditaan paljonkin tätä. Nimettömäksi jäävä kertoja varttuu lestadiolaisyhteisössä. Puhun yhteisöstä, koska uskonto määrittelee niin paljon sitä, mitä on sopivaa tehdä ja mitä ei. Yhteisön jäsenet myös valvovat toisiaan ja opastavat (minun silmiini syyllistävät), jos tapahtuu lipsumista.

Kirjan kertojalla ei ole sisaruksia, mikä on hänen vanhemmilleen raskas aihe: lapsia kun olisi toivottu enemmän ja kun niitä ei tule, he kokevat itsensä huonommiksi. Toisaalta ainoana lapsena kertoja pääsee koulussa helpommalla kuin lestadiolainen Marko, jota kiusataan muun muassa juuri suuren sisarusparvensa takia.

Tarina kulkee kahdessa ajassa: mennyt valottaa nykyaikaa, kun kertoja on jättänyt uskon ja yrittää elää kuin "tavalliset suomalaiset". On tosin vaikea elää kuin tavikset, koska tiukkojen sääntöjen ja eristyneisyyden takia valtavirran kulttuuri on jäänyt etäiseksi. Lisäksi se on värittynyt yhteisön uskomuksilla ja kyllä - mielestäni propagandalla.

Piirtyy selkeä raja "omien" ja "epäuskoisten" välille. Epäuskoisten tekemisiä paheksutaan omissa piireissä ja luonnollisesti nämä opit pinttyvät lasten ja nuorten mieleen. Niistä on vaikea irrottautua, vaikka halua olisi.

Juuri tämä "kahden maailman välillä" keikkuminen tulee kuvatuksi taiten ja tarkasti. Kertojan varttumista yhteisössä kuvataan ajoittain hyvinkin tarkasti. Tarinan rakenne on mosaiikkimainen, jossa tarkasteluun päätyy yksittäiset tapahtumat: millaista oli suviseuroissa, miten suhtautua koulussa jumppatuntiin, mitä musiikkia voi kuunnella jne.

Minulle tuli yllätyksenä se, ettei uskonsa jättänyttä välttämättä hylätä (toisin kuin esim. Jehovan todistajissa) eli hän on edelleen tervetullut läheisten häihin ja muihin juhliin. Toki juhlissa epäuskoista katsotaan paheksuen ja hänestä puhutaan selän takana.

Ratisen tyyli on melko neutraali: hän ei tuomitse lestadiolaisuutta joskaan ei nosta sitä jalustalle. Henkilökohtaisesti minua ärsytti jatkuva toisten kyttääminen ja tuomitseminen.

Kirjasta pidin paljon ja se jätti miettimään, miten suuri valta menneisyydellä voi olla henkilön mieleen ja ajatuksiin erityisesti silloin, kun kasvatetaan äärimmäisen tiukoissa ja sääntöjä pursuavissa yhteisöissä, jotka ovat melko railakkaassa ristiriidassa valtavirtakulttuurin kanssa. Ja kun on aivopesty (sori nyt vaan, en keksi muuta sanaa) arvostelemaan ja tuomitsemaan toisia.

Kirjasta on blogannut myös muun muassa Kirjarikas elämäni ja Kirjakaapin kummitus.

Suvi Ratinen: matkaystävä
Otava, 2019
s. 345