Elämää sarjamurhaajan varjossa

Bongasin Jennie Godfreyn romaanin (Epäilyttävien asioiden lista) Janen blogista ja syntyi voimakas tunne, että haluan kirjan lukea mitä pikimmiten. Käväisin reissussa ja heti palattuani varasin kirjan kirjastosta ja ryhdyin toimeen.

 

Jennie Godfrey: The List of Suspicious Things
Penguin 2024
s. 450
suomennettu nimellä Epäilyttävien asioiden lista

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Yorkshireen, josta kirjailija on kotoisin. Tarkempaa paikkaa ei mainita eikä ole tarviskaan. On vuosi 1979, Margaret Thatcher on juuri valittu pääministeriksi ja siitä ollaan montaa mieltä (joskaan asiaa ei vatvota, joten politiikasta ei-kiinnostuneet voivat huokaista helpotuksesta). 

Sen sijaan paikalla mellastavasta sarjamurhaasta, “Yorkshire Ripperistä”, ollaan aika yksimielisiä: saisi jo jäädä kiinni. Kaikki britit varmasti tietävät kenestä on kyse ja itsekin tiesin eli tietysti Peter Sutcliff on kyseessä. Kirjailija mainitsee sen itsekin lyhyissä alkusanoissaan. The List of Suspicious Things ei kuitenkaan käsittele Peter Sutcliffia, jonka nimeä ei edes mainita romaanissa. Romaanissa keskitytään tavallisten ihmisten elämään ja siihen, miten uhka sarjamurhaajan läsnäolosta heihin vaikuttaa.

Erityisesti asia koskettaa 12-vuotiasta Miviä, joka pelkää perheensä muuttavan pois Yorkshiresta murhatapausten takia. Lapsellisesti (lapsi kun on) Miv pohtii, että jos “Ripper” saadaan kiinni, muuttokaan ei toteudu. Niin syntyy epäilyttävien asioiden lista, jota Miv alkaa koostaa ystävänsä Sharonin kanssa.

Listaa kootessaan Sharon ja Miv saavat selville asioita, joita eivät aina täysin ymmärrä ja myös asioita, joita heidän ei haluta tietävän. Toisaalta he tutustuvat ihmisiin, erityisesti lähikaupan pakistanilaisen Mr Bashirin poikaan Ishtiagiin, jonka he ennestään ulkonäöltä tuntevat – samaa koulua kun käyvät.

Joihinkin romaaneihin sisään pääseminen vie aikansa, mutta Epäilyttävien asioiden listalle sujahdin mukaan jo aivan alussa. Vaikka kysymyksiä heti herää (muun muassa miksi Mivin äiti on niin vaisu ja poissaoleva) ja lukija saa sietää epätietoisuutta, tarina alkaa rullata jouhevasti mukavalla tempolla esitellen juuri sopivassa määrin uusia henkilöitä. 

Viehättävää on myös varhaisteinien touhujen kuvailu, joka toi mieleeni sen saman vapauden, joka itselläni oli lapsuudessa. Vietettiin päivät ulkosalla pois vanhempien katseelta ja touhuttiin omiamme. Aina keksittiin jotain puuhaa, jos meinasi tylsistyminen uhata. Suomessa lapsilla samaa vapautta esiintynee edelleen, joskin siihen on tullut kohinaa (älylaitteet). 

Suomessa lapset ovat muutenkin voimakkaasti mukana katukuvassa, mikä pistää silmään kauan Suomesta pois ollutta. Briteissä lapsia ei näy koululukukausien aikana juuri missään ilman vanhempia. Lapset viedään ja haetaan koulusta – myös täällä böndellä. Ei tulisi kuuloonkaan, että alakoululaiset kävelisivät itsenäisesti kouluun, ellei se koulu nyt ole ihan kadun toisella puolella. Lapset eivät myöskään kuljeskele keskenään koulun jälkeen missään.

Täkäläiset koulut on aidattu eikä niistä pääse livahtamaan kesken päivän poikkeuksena vanhemmat koululaiset, jotka saattavat hakea eväitä kaupasta ruokatauolla. Tätä tosin tuskin tapahtuu isommissa kaupungeissa.

Mutta Yorkshiressa lapsuus 1970-luvulla kuulostaa melko samalta kuin Helsingissä omana aikanani hieman myöhemmin. Meillä ei ollut sarjamurhaajaa, mutta oli Jammu-setä, joka onneksi jäi kiinni tekosistaan melko pian.

The List of Suspicious Thingsissä on useita näkökulmia, mutta lähes 90 prosenttia kerronasta on Mivin. Miv on pohdiskeleva nuori, joka havahtuu lopulta pohtimaan myös omien tekojensa seurauksia. Ehkä tutkiminen ja listojen tekeminen itsessään on kyseenalaista, etenkin silloin kun se johti ei-toivottuihin tapahtumiin.

Pidin todella paljon tästä kirjasta. En sano, että yllätyin siitä miten paljon, koska minulla oli jo alkujaan voimakas tunne, että tässä kirjassa on sitä jotain. Vaikka romaanissa käsitellään raskaitakin aiheita (muun muassa rasismi, kotiväkivalta, koulukiusaaminen jne.), ei se murskaa alleen. Aina löytyy hippunen toivoa ja ystävyys kannattelee.

Asenneongelmainen lukija

 

Hyllynlämmittäjäpinoni on surullisen kuuluisa siitä, etten lue siitä ikinä mitään. Sama pino on siten tänä vuonna jo toista kertaa lämmittämässä hyllyä, koska miten se sanonta menikään: ei se vaihtamalla parane.

Vaan ihmeiden aika ei ole ohi. Luin hiljattain yhden kirjan (Duong Thu Huong: No Man’s Land) tuosta epäonnisesta pinosta ja nyt on jo toinen menossa: Alma Katsun The Hunger (Bantam Press 2018, s. 380), joka perustuu Donnerin retkueen matkaan vuonna 1846. Donnerilla viitataan retkueen kapteeniin, joka oli nimeltään George Donner. Kirjan mainostetaan perustuvan tositapahtumiin.

 

Mistä, minne ja miksi: Matkaan lähdetään pääasiassa Springfieldistä Illinois’ta mutta samalla reitillä on myös retkue, joka on lähtenyt Missourin Independencestä. Päämäränä on Kalifornia ja sinne on lähdetty etsimään vauraampaa elämää ja leudompaa ilmastoa.  Monien koko elämä ja omaisuus kulkee vankkureissa mukana.

Olen vältellyt tämän aiheen tutkimista (josta en siis ollut aiemmin edes tietoinen), koska haluan lukea Katsun kirjan niin sanotusti puhtaalta pöydältä. Tiedän pääpiirteittäin, mistä on kyse, mutta en halua tietää yksittäisten ihmisten (joiden esikuvat ovat todellisuudessa) kohtaloita enkä mitään heidän mahdollisista persoonistaan. Asenteeni on lukea The Hunger fiktiona ja kirjan luettuani tsekkaan faktat ja miten henkilöitä mahdollisesti kuvataan oikeasti vs. romaanissa. 

Tunnustan kyllä hieman googletelleeni erityisesti retkueen henkilöitä, mutta ainoastaan silmäilin löydöksiäni ja vahingossa kyllä joidenkin osalta vähän spoilaannuin. Nyt yritän pitää näppini erossa Googlesta.

Postauksen muotona on lukupäiväkirja, koska tämä tuntuu jotenkin niin massiiviselta teokselta, etten tiedä saanko siitä sanottua mitään, ellen kirjaa heti mietteitäni ylös.

HUOMIO: sisältää joitakin fiktiivisiä juonipaljastuksia. Eivät mielestäni ole erityisen merkittäviä kokonaisuuden kannalta.

 

Tiistai 11.8.

Olen nyt lukenut 80 sivua ja henkilökuvausta tehdään huolella (on sitten myöhemmin mielenkiintoista selvitellä, kuinka paljon kirjailija on mahdollisesti käyttänyt värikynää henkilöiden persoonien luomisessa). Lukijan eteen on marssitettu muun muassa George Donner itse (ja hänen vaimonsa Tamsen), muuan poikamies Charles Stanton ja eräs James Reed (jonka kohtalon vahingossa näin nettiä selatessani) ja monia muita.

George Donnerin vaimo Tamsen kuvataan “miestennielijänä”. Tamsen ei tyydy omaan aviomieheensä, vaan vehtaa monien muidenkin kanssa. Tamsenin “rietastelu” on eräs syy, miksi George Donner perheineen päättää lähteä länteen tuolle kohtalokkaalle matkalle.

Stantonilla on hämäräperäinen menneisyys ainakin muinaisen rakkautensa tiimoilta. Tuo rakas on nimeltään Lydia, mutta hän on kuollut jo aikoja sitten. Stanton ei ole kiinnostunut puhumaan aiheesta, mutta tulee siitä hieman kertoneeksi eräälle Mary Gravesille, jonka tuleva sulhanen menehtyi äkillisesti ennen avioitumista. Sulhasen oli (avioliiton myötä) määrä kuitata Gravesin isän velat, mutta koska avioliitto ei toteutunut, joutuivat Gravesit perikatoon ja päättivät lähteä länteen etsimään parempaa elämää.

Henkilöitä on tosiaan siunaantunut tähän mennessä todella paljon (on vaimoja, lapsia, apulaisia, vankkurikuskeja jne. ja useimpien nimet mainitaan), joten hyvästä muistista on etua. Mainittakoon vielä toimittaja Edwin Bryant, joka on Stantonin jonkin sortin ystävä. Bryant tosin jättää retkueen ja lähtee oman pienen joukkonsa kanssa tutkimaan muun muassa intiaaneja. Bryantin matka avautuu lukijalle Bryantin kirjoittamin kirjein.

Kirjan alussa on kartta retkueen reitistä. Siitä voipi tarkistaa etenemistä ja kohta aletaan olla paikassa, jossa kaikki alkaa ilmeisesti mennä pieleen. James Reed on jo varoitellut muita matkalaisia siitä, että ruokavarastot eivät ehkä riitä ja täydennystä ei todennäköisesti ole tarjolla aikoihin. Pitäisi olla säästäväinen. James Reedin ilmoituksesta ei innostuta, vaan siitä seuraa melkein käsirysy.

Mielenkiinnolla odotan jatkoa. 

Sunnuntai 16.8.

Nyt on luettu 203 sivua. Ei siis mikään hurja lukutahti, koska luen vain iltaisin ja nukahdan aikaisin. 

On syyskuu. Retkue lähti matkaan toukokuussa, mutta kirjassa tarinaa aletaan kertoa kesäkuusta eteenpäin.

Retkueen on tarkoitus kulkea uutta oikotietä, niin sanottua Hastings Cutoffia. Reitti on saanut nimensä Lansford Hastingsin mukaan. Oikotie on kuitenkin maastoltaan haastava, suorastaan mahdoton toteuttaa vankkureilla. Lisäksi osa alueesta on karua ja kuivaa tarkoittaen sitä, että osa karjasta menehtyy matkalla. Joudutaan myös karsimaan tavaroita, sillä nälkiintyneet härät eivät jaksa vetää täysiä vankkureita.

Kohtaamme Lansford Hastingsin matkanvarrella ja hän tuntuu menettäneen järkensä. Hastings myös varoittaa, ettei oikotielle kannata lähteä, koska se on vaarallinen. Donnerin kulkue päättää kuitenkin jatkaa matkaa oikotielle, koska se on alkuperäinen matkasuunnitelma.

Nyt on tarinassa tapahtunut myös yliluonnolliselta tuntuvia kohtauksia, joista osa liittyy sairaaseen matkustajaan nimeltä Luke Halloran. Tunnustan, että oli pakko googletella kesken lukemisen ja luinkin Luke Halloranin todellisen tarinan. Siihen on kirjassa lisätty “spiritualista” värikynää melko anteliaasti. Kirjan nimi The Hunger alkaa saada muotoa.

Täytyy todeta, että on erittäin vaikeaa pysytellä erossa Googlesta, kun tekisi oikeastaan mieli oitis selvittää retkueen todellinen tarina ja tutkia sen henkilöt pohjamutia myöten. Kirjailija nimittäin piirtää melko voimakkaita ja yksityiskohtaisia henkilökuvia, joten väkisinkin alan miettiä niiden todenpohjaisuutta. Muistutan itseäni: lue tämä fiktiona, sitten tutustu faktoihin.

Maanantai 17.8.

Luettu 242 sivua. 

Tapahtui murha: James Reed puukotti John Snyderin. Nyt oli pakko googlettaa ja näin tosiaan tapahtui. Tosin kirjassa motiivi on aivan tuulesta temmattu. Kirjassa puukotukseen liittyy homoseksuaalinen aspekti, jollaista ei oikeasti ollut olemassa. 

Huomaan, ettei lukemisesta tule mitään, kun olen jatkuvasti tuntosarvet pystyssä miettimässä, mikä on totta ja mikä sepitettä. Luin kirjan sivuliepeen uudelleen ja siitä saa käsityksen, että romaani painottuu käsittelemään henkilöiden välisiä suhteita äärioloissa. No juu, olisi pitänyt lukea lieve kunnolla jo aiemmin. Melkoista ihmissuhdemättöä tämä kirja nimittäin on.

Mutta nyt viimein meni jakeluun, että tämä kirja todellakin on fiktiota. Mitään ei kannata ottaa tosissaan. Mietin, miksi kirjailija on halunnut käyttää todellisia henkilöitä esikuvina tarinassaan? Miksei hän keksinyt omaa “Donner-retkuettaan” ja luonut siihen omia henkilöitä? Nyt jos ilkeästi ajattelen, niin markkinointiin liittyvistä syistä. 

Torstai 20.8.

Nyt on luettu koko kirja. Olisin ehkä saattanut nauttia kirjan lukemisesta, ellen olisi koko ajan vaivannut päätäni sillä mikä on totta ja mikä sepitettä. Myönnän siis lukeneeni kirjan ihan väärällä asenteella, mutta toisaalta aluksi luulin, että sen idea on kuvata retkuetta vahvasti faktaan nojaten.

Toisaalta en pidä siitä, miten luovasti kirjailija on käsitellyt todellisia henkilöitä ja sepittänyt muun muassa heidän taustojaan. Mukaan on saatu ympättyä insestiäkin. 

Kirjailija itse kertoo kirjan lopussa, että on haastavaa kirjoittaa todellisiin tapahtumiin perustuvaa fiktiota, kun ei ole tiedossa kuinka moni lukija tietää ennestään aiheesta. Henkilöhahmojen dramatisointi liittyy tietysti romaanin draamankaareen. Mutta joo, olisi sepittänyt kaikki henkilönsä ja laittanut ne olemaan vaikka osa retkuetta tmv.

Jos olisin lukenut kirjan täysin ummikkona pitäen sitä puhtaasti fiktiona, lokeroisin sen yliluonnolliseksi draamaksi, jossa on ripaus kauhuelementtejä mukana. Kirjan nimi saa merkityksen lukemalla ja muutenkin kaikkiin lukijassa heränneisiin kysymyksiin (paitsi jos ne liittyvät faktoihin) saapuu vastaus. 

On todettava, että en ole kohderyhmää tällaiselle kirjallisuudelle. Olisin mieluummin lukenut vaikka tietokirjan tästä Donnerin keissistä. Tosin enää ei tarvitse, sillä googlettamalla kyllä löytyy faktat.

Mietin, että lisään tähän loppuun linkkejä, mutta enpä lisää. Ensinnäkin tämä postaus on jo muutenkin niin pitkä, että onnea vaan jos tänne asti pääsit. Lisäksi uskon jokaisen osaavan itse googlettaa ja tällöin voi myös itse valita lähteensä. Lupaan, että niitä kyllä löytyy.

 Kirjailijan sivut.

Kaksoiselämän kauaskantoiset vaikutukset

Tayari Jonesin romaani Silver Sparrow saa minut jälleen kerran pohtimaan (pohdin samaa muun muassa Peace Adzo Medien Nightbloomin kohdalla), miten merkityksellistä järjestys on siinä mielessä, kuka saa ensin äänensä kuuluviin: ensimmäisellä on nimittäin usein etulyöntiasema. Ensimmäinen saa aloittaa puhtaalta pöydältä, määritellä näkökulmat ja synnyttää asenteitakin. Toisena äänen saava on eittämättä altavastaaja: hänen sanojaan ja tekojaan verrataan ensimmäiseen.

Silver Sparrow’ssa on kaksi kertojaa, kaksi sisarpuolta. Toinen sisar on syntynyt avioliitossa, toinen sen ulkopuolella. Toinen sisar tietää toisen sisaren olemassaolosta, toinen ei. Yhteistä heille on heidän isänsä, James Witherspoon.

James elää “normaalia” avioelämää vaimonsa Lavernen ja tyttärensä Chaurissen kanssa Atlantassa. Siinä sivussa James vierailee Gwenin ja toisen tyttärensä Danan luona, jotka niinikään asuvat Atlantassa Yhdysvalloissa. Vaikka Gwen ja Dana ovat tietoisia Jamesin kaksoiselämästä, heidän täytyy pysytellä hiljaa ja piilossa. Olisihan se nyt ihan kamalaa, jos tulisi yleisesti tietoon Jamesilla olevan avioton lapsi ja avioliiton ulkopuolinen suhde.

Romaanin ensimmäisessä osassa äänen saa Dana. Jamesin ja Gwenin tarina on alkanut jo aikoja sitten ja se avataan lukijalle melko tarkasti. Romaanin nykyaika painottuu pääasiassa 1980-luvulle, mutta tarina tietysti etenee siitä myöhemmäksikin.

Mitä vanhemmaksi Dana varttuu, sitä enemmän tämä omituinen perhekuvio alkaa häntä häiritä. Danaa tuntuu riivaavaan sisar- ja perhekateus. Välittääkö isä enemmän Chaurissesta kuin hänestä? Kipuilu isän suosiosta vain voimistuu iän karttuessa.

Myöhemmin Dana kiinnostuu sisarpuolestaan Chaurissesta, josta hänen pitäisi pysytellä kaukana. Sallittua on vain tarkkailu ja sitä Dana harjoittaa äitinsä kanssa. Tarkkailun kohteena ei ole vain Chaurisse, vaan tietysti myös Laverne. Dana pysyttelee erossa Chaurissesta, kunnes sitten eräänä päivänä ei enää malta mieltään, vaan varta vasten hakeutuu Chaurissen seuraan.

Kirjan toinen osa antaa äänen Chaurisselle ja siinä selviää vastaavasti Jamesin ja Lavernen pitkä yhteinen historia ja miten he päätyvät avioliittoon. Kyseessä ei nimittäin ollut varsinaisesti mikään rakkausliitto ainakaan aluksi.

Chaurissen lapsuusaika käsitellään melko suurpiirteisesti ja tarina jatkuukin pian siitä, mihin se ensimmäisessä osassa eli Danan kertomana jäi.

Koin Chaurissen osuuden jossain määrin latteampana kuin Danan. Lisäksi Chaurisse jää etäisemmäksi muutenkin. Sisarusten niin sanottu ystävyyskin jää minulle hämäränpeittoon: mitään varsinaista ystävyyttä en nimittäin kokenut siskosten välille koskaan edes syntyneen. Pikemminkin kyseessä on Danan puolelta kaiketi uteliaisuus ja tietämättömän Chaurissen puolelta toive, että saisi sydänystävän.

Kirjailijan sivut


Tayari Jones: Silver Sparrow
Oneworld Publications, 2020
s. 340

Hyvästi Suomi

Länsi-pasila

 

Aika on rientänyt ja niin riensin minäkin takaisin kotiini. Vuosi vuodelta huomaan yhä enemmän olevani vieras Suomessa. Olen muuttumassa turistiksi, joka tuntee kyllä maan, mutta sen vanhentuneen version. Suomi vuonna 2009 oli melko erilainen kuin Suomi 2026. Vieraantuminen ja kelkan kyydistä putoaminen on tapahtunut vaivihkaa.

Kaikenlaisia tuntemuksia pompsahtaa nykyään pintaan, kun Suomesta lähtee. Niitä on vaikea kuvailla. Kyse on eräänlaisesta haikeudesta ja luopumisesta. Sen ymmärtämisestä, että yksi kerrallaan side sinne katkeaa. Kun kaikki siteet (jäljellä on enää oikeastaan yksi) ovat katkenneet, onko minulla enää motivaatiota tulla sinne…

Helsingin tuomiokirkko

En tunne itseäni yksinäiseksi koskaan paitsi Suomessa käydessäni. En tiedä, mistä se johtuu. Ehkä siitä, että suurin osa ystävistäni on kaikonnut näiden vuosien aikana. En voi väittää, että olisin itsekään maailman ahkerin yhteydenpitäjä, mutta mutta… Ei ole ollut moni muukaan. Tämä lienee yleinen “kohtalo” kauan muualla oleskelleelle, ellei satu olemaan erityisen ulospäinsuuntautunut. En ole.

Noh, life goes on. Turha vinkua, päivääkään en ole katunut muuttoa pois. Todennäköisesti ne ystävyyssuhteet, jotka ovat katkenneet, olisivat katkenneet joka tapauksessa jossain vaiheessa.

Itä-Pasila

 

Ettei nyt luulla, että kärsin Suomessa, niin ei – en kärsinyt. Minulla oli ihan riittävästi menoa ja puuhaa. Viime kesän osalta (Covid-tartunta) jäi lähes kaikki tekemättä, nyt sain tehtyä kaikenlaista. En ole edelleenkään “oma itseni” eli sellainen kuin olin ennen tätä riesaa, mutta fyysistä toipumista on tapahtunut isoin harppauksin. Henkisellä tasolla otaksun, ettei minusta koskaan tule samaa kuin ennen. Osa siitä ihmisestä kuoli Long Covidin myötä. Synnyn uudelleen, en vielä tiedä millainen minusta tulee.

Ruiskumestarin talon pihalla

Ruiskumestarin talossa

 

 

Sitten lukukuulumisiin:

Suomessa ehdin vielä lukea Irene Zidanin romaanin Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY 2024). Pidin kirjasta, mutta olisin kaivannut siihen enemmän sitä isä-tytär-suhdetta. Isän irrallisuus ja kaipuu kotimaahansa tulee ilmi, mutta muuten isä pysyy suljettuna. Amirakaan ei osaa puhua, hänkin vaikenee. Näin lukijana olisin toivonut hieman enemmän avoimmuutta, vaikka toisaalta ymmärrän, että kyseessä ovat kipupisteet, joista ei varmaankaan puhuta eikä niitä käsitellä edes perheen sisällä.

Matkakirjana minulla oli Tayrari Jonesin Silver Sparrow, josta pyrin kirjoittamaan erillisen postauksen.

Purkutaidenäyttely, Helsinki

KLASSIKKOHAASTE 23: Avain

Heinäkuun viimeinen päivä on perinteisesti pyhitetty klassikkohaasteelle. Klassikkohaaste haastaa lukemaan klassikon kaksi kertaa vuodessa: toinen haastepäivä on tammikuun viimeinen. 

Tällä kierroksella haastetta luotsaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Kiitos haasteen vetämisestä! Tästä haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit osallistujien klassikkopostauksiin.

Pidemmittä puheitta paljastan oman klassikkoni, joka on Junichiro Tanizakin ”eroottissävyinen” romaani Avain. Kirjan nimi viittaa pöytälaatikon avaimeen, jolla pääsee käsiksi nimettömäksi jäävän aviomiehen päiväkirjaan.

Symbolisella tasolla nimi voisi viitata salaisuuksiin, joiden paljastaminen johtaa tyydytykseen. Sillä eräänlaista – mahdollisesti vihjailevaa ja ohjailevaa – vuoropuhelua nuo päiväkirjamerkinnät eittämättä ovat.

Kyseessä on siis päiväkirjaromaani, jossa tutustutaan sekä aviomiehen että vaimonsa Ikukon merkintöihin. Nimittäin myös Ikuko alkaa kirjoittaa päiväkirjaa taka-ajatuksenaan usuttaa miehensä sitä salaa lukemaan. Mies epäilee (ja toivoo) Ikukon lukevan omaa päiväkirjaansa, mitä Ikuko ei tietenkään myönnä. Mieskään ei tosin myönnä lukevansa Ikukon päiväkirjaa. Molempien päiväkirjamerkinnät pyörivät melko lailla seksiin liittyvien asioiden ympärillä.

Aviopuolisot ovat turhautuneita toisiinsa: Ikuko miehensä kyvyttömyyteen tyydyttää hänet ja mies Ikukon siveellisyyteen. Miehellä on kaikenlaisia (seksi)fantasioita, joita hän haluaisi toteuttaa Ikukon kanssa, mutta vaimo on sängyssä lähinnä lahna. Ikukon lahnamaisuus johtunee siveellisestä kasvatuksesta – ei ole sopivaa naisen hurjastella ja näyttää himokkuuttaan sängyssä.

Aviomiestä kiihottaa mustasukkaisuuden tunne ja lusikkansa soppaan sekoittaa – joko vahingossa tai ohjatusti – muuan komea nuorukainen nimeltään Kimura. Kimura ramppaa kylässä alvariinsa, mutta oletettavasti (ainakin joskus alkuaikoina, ennen päiväkirjamerkintöjä) pariskunnan tyttären Toshikon takia. Toshiko ei kuitenkaan vaikuta olevan erityisen kiinnostunut Kimurasta ja koko kuvio vaikuttaa melko omituiselta. Myöhemmin suorastaan perverssiltä.

Mietin, mikä on tarinan pointti mikäli sillä sellaista on. Ehkä on haluttu huomioida tai ottaa kantaa sellaiseen kasvatukseen, jossa naisista on muokattu niin estoisia ja siveitä, että seksistä nauttiminen on suunnilleen mahdotonta, ellei ole puoliksi tajuton. Se (puolitajuttomuus) tuntuu ainakin mahdollistavan Ikukolle suuren nautinnon saamisen ja toisaalta miehelle mahdollisuuden toteuttaa fantasioitaan. Estoista mahdollisesti vapautuminen tosin muuttaa Ikukoa dramaattisella tavalla.

Kaipa tällainen aihe on aikanaan ollut sensaatiomainen ja rohkea, myös siksi kun tässä estynyt vaimo aviomiehen mukaan haluaa ”jatkuvasti” seksiä. Aviomiehelle riittäisi vähäisempikin määrä, kun ei saa edes toteuttaa fantasioitaan. Seksitarpeet pitäisi hoidella pimeässä peiton alla, mikä ei kiihota miestä, joka haluaisi katsella vaimonsa vartaloa.

Avain on hämmentävä romaani, joka viimeisillä sivuilla vastaa kaikkiin heränneisiin kysymyksiin, joten lopussa ainakin kiitos – jos ei mikään muu – seisoo.

Junichiro Tanizaki: Avain
alkuper. Kagi, 1956
Tammi, 1961
englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Tuomas Anhava
s. 140

Kooste vielä aiemmin haasteeseen lukemistani klassikoista. Nähtävästi kuusi haastetta on jäänyt välistä. 

1. Joseph Konrad: Pimeyden sydän
2. Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
3. Maria Jotuni: Huojuva talo
4. George Orwell: Animal Farm
5. Minna Canth: Kauppa-Lopo
6. Yasunari Kawabata: Snow Country
7. (jäi välistä)
8. Jean-Paul Sartre: Nausea
9. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
10. Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
11. Fumiko Enchi: The Waiting Years
12. Sam Selvon: The Lonely Londoners
13. Osamu Dazai: No Longer Human
14. Kobo Abe: The Woman in the Dunes
15. (jäi välistä)
16. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
17. (jäi välistä)
18. (jäi välistä)
19. (jäi välistä)
20. Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
21. (jäi välistä)
22. Seicho Matsumoto: Tokyo Express
23. Junichiro Tanizaki: Avain

Tokuen resepti ja Higashinon muistolle

Sotimisen sijasta luin vaihteeksi lempeämpää kirjallisuutta, jota minulle tarjoili Durian Sukegawa romaanillaan Tokuen resepti. Ehkä lempeä on harhaanjohtava kuvaus, sillä ei Tokuen resepti periaatteessa lempeä ole, vaikka lämminhenkinen kyllä.

Iäkäs Tokue on viettänyt lähes koko elämänsä eristyksessä lapsena sairastamansa lepran takia. Vaikka hänen lepransa saatiin aikanaan hoidettua kokonaan, sairauden stigma pysyi eikä lepraan sairastuneita haluttu ns. terveiden joukkoon.

Toisaalla elämän murjoma ex-vankilakundi Sentarŏ pyörittää huonosti menestyvää dorayaki-leivonnaiskauppaa. Piti googlettaa kyseinen leivos (sivuhuomio: ovat kiinnostavan näköisiä), koska en varsinaisesti ole minkäänmaalaisten ruokien ystävä ja siitä johtuen tunnen huonosti eri suuhunpantavia.

Toki yleisesti tunnetuista ”maailmanruuista” olen tietoinen (yleissivistyksellisistä syistä), mutta ei ole koskaan ollut kiinnostusta perehtyä syvemmin minkään maan ruokalajeihin eivätkä oikein mitkään ruokaan liittyvät asiat kiinnosta (kaikkein vähiten kokkaaminen).

Erään kerran Lontoossa mies osti (en tiedä miksi eikä hän tiedä itsekään; oli kai utelias) Japani-kaupasta jotain paputahnaa säilykkeenä. Purkki lojui kaapissa niin kauan, kunnes parasta ennen -päivä lähestyi uhkaavasti. Avasimme purkin ja maistoimme tahnaa; roskakori sai suurimman annoksen. Mielestäni tahna maistui todella makealta eikä ollut hyvää. Todennäköisesti makuasia ja tottumiskysymys, kuten ruuat yleensä.

Tokuen ja Sentarŏn tiet tietysti kohtaavat ja Tokue päätyy työskentelemään Sentarŏlle. Sentarŏ ei ole aluksi uudesta työntekijästään erityisen innoissaan, mutta ajan myötä hänen asenteensa kuin huomaamatta muuttuu eikä vain Tokueta vaan myös dorayakeja – ja kenties koko elämää – kohtaan.

Ihmeellisen koukuttava romaani, vaikkei mitään oikeastaan tapahdu. Kirjaan tarttui aina mielellään, mutta mutta… Lopulta lukukokemus jäi kuitenkin aika valjuksi eikä se herättänyt sen kummoisempia ajatuksia. Enemmän sanottavaa kirjasta ovat löytäneet muun muassa Oksan hyllyltä, Kirjaluotsi ja Hemulin kirjahylly.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
alkuper. あん 2013
Sammakko, 2020
japanista suomentanut Raisa Porrasmaa
s. 196

 

*

 

Surullinen uutinen osui silmiini: Keigo Higashino on kuollut. Higashino oli yksi japanilaisista lempparikirjailijoistani ja olen lukenut häneltä kaikki englanniksi käännetyt teokset paitsi kaksi uusinta (The Guilt ja The Keeper of the Camphor Tree), jotka on julkaistu tänä vuonna enkä ole vielä saanut niitä käsiini.

Higashino ei kirjoittanut vain dekkareita, vaan hänen tuotannostaan löytyy myös maagista realismia sisältäviä teoksia kuten Naoko ja The Miracles of the Namiya General Store. Kaikki lukemani Higashinon romaanit alla.

Itsenäiset romaanit:

The Miracles of the Namiya General Store (suom. Namiyan puodin ihmeet)
The Name of the Game is a Kidnapping
Naoko
Journey Under the Midnight Sun


Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade
Invisible Helix


Kyoichiro Kaga -sarja:

Malice (suom. Pahan asialla)
Newcomer
A Death in Tokyo
The Final Curtain

Viidakon laki

Tuonelan joutsen Töölössä.

Kolme viikkoa Helsingissä on vierähtänyt kuin siivillä. Pitääkseni (Long Covid)oireet poissa olen pidellyt melko hidasta eloa. Toimeliasta aikaa ei ole liikaa, koska nukkuminen ja herääminen vie niin paljon aikaa. En ole viitsinyt pakottaa itseäni, koska nyt on huono aika romahtaa. Vointi onkin ollut melko vakaa eli ei ole esiintynyt kummoisia pahoinvointeja tai muitakaan oireita. 

Kirjoja on luettu ja palautettu kirjastoon. Vastikään luin Sara al Husainin omakohtaisen romaanin Huono tyttö. Siinä tulee hyvin esille, millaista painetta muslimina oleminen etenkin ei-muslimi-kulttuurissa herättää. Suomessa eletyn lapsuuden jälkeen Irakin ankarat säännöt etenkin tytöille ja naisille ahdistavat. Kirjan kertoja päättää luopua huivista (ja uskosta) ja sen tiimoilta maksaa kovat oppirahat.

Mietin huiviasiaa. Sen väitetään olevan naisille täysin vapaaehtoinen valinta, mutta käytännössä niin ei usein ole. Ei siis edes kulttuurissa/maassa, jossa Islam ei hallitse.

Mieleeni on jäänyt kuva perheestä, joka noin 30 asteen helteessä pyöräili Richmond parkissa. Mies polki shortseissa ja t-paidassa (pienet lapset kärryssä myös hellevaatteissa) , vaimo-oletettu täysin peitettynä mustaan ”kaapuun”. Luulisi olevan vaarallistakin pyöräillä liehuvien helmojen kanssa.

Mietin valitseeko kukaan nainen (tai miksei mies!) oikeasti pukeutua siten, että näkeminen ja liikkuminen hankaloituu potenssiin sata. Vaikea uskoa, jos aidosti saisi valita ilman pelkoa seuraamuksista. Puhumattakaan siitä, ettei voisi liikkua ilman (miespuolista) ”esiliinaa” yhtään missään ja mihinkään. Ihanko totta joku valitsisi sellaisen (kytättävänä olemisen) elämäntavan vapaaehtoisesti? No ehkä jos ei muusta tiedä.

Hurjasti hiuksia Käpylässä

Sitten muihin aiheisiin, nimittäin sähkökaappeihin. Kestoharrastukseni Helsingissä on bongailla sähkökaappitaidetta. Tällä reissulla olen löytänyt jo paljon sellaisia, joita en ole ennen nähnyt. Kuvituksena muutamia tämän reissun aikana bongaamiani ”uutuuksia”.

Peikko Arabianmäen puiston lähimaastossa.

 

Pakko mainita myös eräs huvittava, arkinen ilmiö. Nimittäin viidakon laki näyttää olevan edelleen voimissaan ja miksipä ei olisi, kun kyseessä on kulttuurinen piirre. Tämän olen saanut kokea sekä kirjastossa että kaupassa.

Valokuvataidetta Kruununhaassa.

Kirjastokorttia hakiessani jonottelin pääsyä kirjastovirkailjalle. Paikalla oli vain yksi, jolla jo oli asiakas. Sain odotella aika kauan (asiakas oli ilmeisesti juttuseuraa vaikka eikä meinannut millään lähteä, vaikka asia oli jo hoidettu), kunnes jostain ilmestyi toinen virkailija. Hieman aiemmin infotiskin eteen oli ilmestynyt toinenkin odottelija ja hän ryntäsi tiskille heti ja alkoi asioida virkailijan kanssa. 

Myönnän, että alkoi pienesti vituttaa siitä vaiheessa, koska olin jo odotellut aika kauan. Mutta minkäs teet: nopeat syö hitaat. Itse en edes tajunnut rynnätä tiskille, koska olen tottunut siihen että kauiten odottanutta palvellaan ensin. Lisäksi hyvin harvoin muille odottelijoille tulee mieleen ”etuilla”. Suomessa ei tietenkään ole kyse etuilusta, vaan siitä viidakon laista.

Vuoristo Länsi-Pasilassa.

 

Ja sama siis toimii kaupoissakin. Jos ruuhkan tullen toinen kassa avataan, sinne ei mennä jonosijoituksen perusteella (kuten briteissä), vaan nopein ryntääjä voittaa. Huomaan, ettei minusta ole enää ryntääjäksi. Ei siksi, etten jaksaisi vaan siksi että olen muuttunut. Tiedän, ettei se (ryntääminen) ole huonoa käytöstä Suomessa, mutta itse en vain voi enää toimia niin. Niin se maailma muuttaa ihmistä.