Matkalla tuonpuoleiseen

 

Jos olisin tajunnut Sanaka Hiiragin romaanin The Lantern of Lost Memories (suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo) käsittelevän kuolemaa, olisin jättänyt sen lukematta. Nyt ei ole sellainen aika, että jaksaisin ajatella kuolemaa/kuolemista yhtään enempää, joten huonostipa olin tehnyt taustatyöni kirjan suhteen.

Vaan koska olin aloittanut kirjan lukemisen, en sitä viitsinyt keskenkään jättää ja hyvä niin. Sillä jälleen tuli muistutus siitä, että joskus käsittelytapa merkitsee enemmän kuin itse aihe. Mistä tahansa aiheesta voi saada suunnilleen mitä tahansa riippuen, miten sitä käsitelään.

The Lantern of Lost Memories on lohdullinen ja lämmin eikä oikeastaan juuri ollenkaan surullinen tai painostava, vaikka kirjan viimeisessä luvussa melko rajua tapausta sivutaan.

Hirasakan valokuvastudio sijaitsee elämän ja kuoleman rajamailla. Se on paikka, johon menehtynyt henkilö saapuu ennen viimeistä matkaansa sinne jonnekin. Studiossa henkilö käy läpi valokuvia elämästään ja valitsee kuvan kustakin ikävuodestaan lyhtyyn pyöritettäväksi – kuin hyvästiksi eletylle elämälle.

Henkilöllä on myös mahdollisuus vierailla menneisyydessä, haluamassaan ajassa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen voi elää sivusta seuraten uudelleen.

Kirjan rakenne on novellimainen: se koostuu kolmen eri henkilön tarinoista. Tai oikeastaan vain pienistä välähdyksistä heidän elämästään. Luvut toisiinsa liimaava tekijä on valokuvastudio ja siellä Hirasaka. Hirasaka itse on menettänyt muistinsa/muistonsa ja uskoo, että joskus joku hänet tunteva saapuu studioon ja tunnistaa hänet. Näin hän mahdollisesti saisi tietää jotain itsestään.

Kaikkien kolmen henkilön tarinat ovat hyvin erilaiset ja olisin mielelläni lukenut heidän elämistään enemmänkin. Erityisesti Yakuza Waniguchin osuus on kiinnostava, mutta ei eniten Waniguchin itsensä, vaan erään toisen hänen elämässään vaikuttaneen henkilön takia. Hirasakin muistinmenetyskin selviää – jos ei Hirasakille itselleen niin ainakin lukijalle.

Vaikka kirja on ihan kiinnostava ja koukuttavakin, ei siitä syntynyt minulle nyt sen kummempia mietteitä.

Sanaka Hiiragi: The Lantern of Lost Memories
alkuper. 人生写真館の奇跡, 2019
Picador 2024
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 199
suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo

Murskatut liljat

 

Jane Yangin Kiinaan 1800-luvulle sijoittuva romaani The Lotus Shoes voisi olla nimeltään myös Broken Lilies. Tarina sijoiuttuu aikaan, jolloin tyttölasten jalkojen sitominen oli lähes pakollista, jos halusi saada tyttären naitettua edes jokseenkin “kunnialliseen” perheeseen tai ylipäätään.

Jalkojen sitominen ja liljoen “kasvatus” on kivulias, vuosia kestävä prosessi mutta se tehdään rakkaudesta lapseen. Köyhissä oloissa varttuvan Little Flowerin äiti alkaa sitoa tyttärensä jalkoja tämän ollessa vasta nelivuotias. Kultaisten liljojen on tarkoitus turvata Little Flowerin elämä eli toisin sanoen turvata naimakaupat hänen vartuttua. Tuohon aikaan kultaiset liljat ei enää ollut vain ylhäisemmän väestön trendi.

Little Flowerin ollessa kuusivuotias hänen isänsä kuolee ja perhe köyhtyy entisestään. Äiti päätyy myymään Little Flowerin ylempiluokkaiseen Fongin talouteen samanikäisen tytön muizaiksi eli käytännössä (orja)apulaiseksi.  

Näin Little Flower ja Lady Fongin tytär Linjing kohtaavat toisensa. Lady Fong on suopea ja hyväntahtoinen, mutta tytär Linjingiä vaivaa kateus, joka veisi kalatkin vedestä ja sen jälkeen vielä vedet. Linjingin ansiona tai syynä voi pitää Little Flowerin orastavien kultaisten liljojen tuhoutumista.

Tarinaa kerrotaan sekä Little Flowerin että Linjingin näkökulmasta. Vaikka Linjing on taipuvainen kateuteen, ei hän ole täysin tunteeton tai ääripaha (mistä plussaa, koska mustavalkoisuus henkilöhahmoissa ei oikein innosta). Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa eikä tunnu aina täysin ymmärtävän omaa valta-asemaansa tai ainakaan vallankäyttönsä seurauksia muihin – erityisesti Little Floweriin, jonka hän näkee enemmäkin omaisuutena kuin itsellisenä henkilönä.

Little Flower on taustansa ja asemansa takia täysin alisteinen ja toisten armoilla. Hän ei silti ole alistunut kohtaloonsa, vaan tekee parhaansa vallitsevissa olosuhteissa ja haaveilee toisenlaisesta tulevaisuudesta: Lady Fong on luvannut vapauttaa Little Flowerin, jos hänet saadaan naitettua. Avioliitto merkitsisi Little Flowerille ulospääsyä orjamaisesta asemastaan, sillä hän ei halua omistaa elämäänsä Linjingin palvelemiselle.

Epämiellyttävä tragedia Fongin taloudessa turmelee kuitenkin kaikki suunitelmat ja sekä Little Flowerin että Linjingin elämänkulku muuttuu täysin. Muutos pakottaa molemmat nuoret naiset kasvamaan ja arvioimaan itseään ja mahdollisuuksiaan uudelleen. Henkilökehitystä tapahtuu erityisesti Linjingissä ja se on johdonmukaista paitsi ehkä lopun övereitä lukuun ottamatta.

The Lotus Shoes tarjoilee viihdyttävän tarinan ohella kiinnostavan ja aidontuntuisen katsauksen vallitsevan ajan asenteisiin ja käytäntöihin. Ilmassa puhaltelee moderni tuulahdus liittyen jalkojen sitomiseen: sitä ei kaikissa edistyneimmissä (eli länsimaisia vaikutteita saaneissa) piireissä enää arvosteta samalla tavalla.

Kirjailijasta: Jane Yang was born in the Chinese enclave of Saigon and raised in Australia where she grew up on a diet of superstition and family stories from Old China. (kirjan sivulieve)

Jane Yang: The Lotus Shoes
Sphere 2025
s. 385

Vastahakoinen tutkija Pohjois-Koreassa

Jang Jin-Sunin Dear Leaderin luettuani jäin jumittamaan Pohjois-Koreaan, koska miksipä turhaan vaihtaa maata kun kerran on jo siellä.

James Churchin Inspector O:sta kertovassa (luonnollisesti fiktiivisessä) sarjassa, joka sijoittuu kys. maahan, on kuusi romaania, joista The Man with the Baltic Stare on neljäs.

Sarjassa on jonkin verran jatkumoa eli enemmän saapi irti, jos lukee kirjat järjestyksessä. Lisäksi, jos ei pidä sarjan ensimmäisestä kirjasta, tuskin pitää muistakaan. Lukijan täytyy sietää epätietoisuutta ja sitä, etteivät kaikki asiat ja yksityiskohdat välttämättä koskaan selviä.

James Church: The Man with the Baltic Stare
Minotaur Books, 2010
s. 279


Inspector O on vetäytynyt eläkkeelle vuoristoon ja nauttii rauhallisesta erakkoelämästään, kunnes eräänä päivänä hänet raahataan takaisin Pyongyangiin. On tarjolla tehtävä, jonka luonne on mitä epämääräisin. O:ta ei kiinnosta mitkään tehtävät eikä värvääjää vastaavasti kiinnosta O:n vastahakoisuus saati ennen eläköitymistä tehty sopimus.

Tehtävänanto on niin epämärääinen, ettei O itsekään tiedä mitä häneltä tarkalleen ottaen odotetaan. Pitäisi kuitenkin matkustaa Macauhun lakaisemaan murhakeissi maton alle. Vastentahtoisesti ja puolipakotettuna O lähtee matkaan ja luonnollisesti havaitsee reissullaan ja jo ennen sitä, ettei mikään tietenkään ole sitä, miltä näyttää.

Soppa sakenee, kun siihen tunkee lusikkansa muutama muukin suuria visioita luova yksilö. Näyttää siltä, että Pohjois-Koreaa havittelevat sekä Etelä-Korea että Kiina, jotka pyrkivät ujuttamaan lonkeroitaan maan sisälle.

Kirjan juoni avautuu maltillisesti, sitä mukaa kun O itse alkaa ymmärtää, mitä Pyongyangissa on meneillään. Oikeastaan minulle juonta merkityksellisempää tässä kirjassa niin kuin koko sarjassa on sen henkilöt ja tunnelma. Tietynlainen kierous ja salamyhkäisyys, kun juuri mitään ei sanota suoraan, vaan käytetään kaikenlaisia vertauskuvia joita sitten tulkitaan miten tulkitaan.

Eli jälleen mainioita dialogeja, joita ei varmasti oikeasti voisi olla olemassa jäykkien muodollisuuksien ja hierarkioiden takia. Mutta kyseessä onkin fiktiivinen romaani, joten viihteellisyys sallittakoon ja siitä nautittakoon. Itse ainakin nautin.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Ihmisiä kuolee, mutta kuolemia ei sen kummemmin kuvailla tyyliin, jos nyt henkilö vaikkapa putoaa kielekkeeltä, niin siinähän sitten putosi. 

Kirjailijasta:

“The creator of this fictional North Korean policeman is James Church – a pseudonym used by a former CIA intelligence officer who worked in East Asia for decades and has visited North Korea more than 30 times.”

Lähde: https://www.independent.co.uk/news/people/profiles/james-church-the-man-who-knows-too-much-about-north-korea-8575671.html


Inspector O -sarja:

1. A Corpse in the Koryo, 2006 /suom. Korealainen kuurupiilo, 2015
2. Hidden Moon, 2007
3. Bamboo and Blood, 2008 
4. The Man with the Baltic Stare, 2010 
5. A Drop of Chinese Blood, 2012
6. The Gentleman from Japan, 2016 

Piipahdus Pohjois-Koreaan

Pohjois-Korea on niin häiritsevä “teatteri”valtio, että siitä tulee säännöllisin väliajoin luettua. Teatterilla en viittaa maan ihmisiin, vaan siihen mitä maasta ulsopäin näytetään. Sehän on kaikki yhtä teatteria: tarkoin suunniteltua ja ohjattua.

 

Jang Jin-sung: Dear Leader
Rider 2014
koreasta englannintanut Shirley Lee
s. 326

Jang Jin-Sung (pseudonyymi) avaa muistelmateoksessaan Dear Leader hieman erilaista näkökulmaa maahan, sillä Jangilla oli varsin korkea asema Pyongyangissa ja siten tietoa maan eri organisaatioista, käytännöistä ja valtarakenteista. Jang karkasi maasta ystävänsä kanssa tammikuussa 2004, jolloin vallassa oli Kim Jong-il.

Suuri osa lukemistani Pohjois-Koreaan liittyvistä kirjoista käsittelee pääasiassa maaseudulla asuvien loikkareiden kokemuksia tai ovat “ulkopuolisten” (eli esim. länsimaalaisten) kirjoittamia tietokirjoja, joissa tieto on rajallista sen vaikean saatavuuden takia.

Jang Jin-Sung toimi Pyongyangissa propagandistina ja vastavakoilijana. Hänen tehtäviään oli muun muassa perehtyä Etelä-Koreaan monenlaisten materiaalien (kirjallisuus, lehdet) avulla. Tietoja käytettiin tarkkojen oheiden mukaan erilaisiin toimiin, joiden tarkoitus oli vahvistaa diktaattorin eli Kimin asemaa palvottuna ylivertaisuutena ja rakastettuna maan isänä ynnä muuta vastaavaa. Toisin sanoen viestintää käytettiin (käytetään) tehokkaasti hyödyksi propagandan levittämisessä ja kansalaisten pitämisessä kurissa ja järjestyksessä. 

Rangaistukset (joita voi saada mistä tahansa, jos tulee tarve rangaista) koskettavat yleensä koko sukua, joten yhden henkilön möhliminen voi suistaa suvun perikatoon ts. työleireille tai/ja hautaan. Tällainen uhka hillitsee monien mahdollisia kapinointihaluja ja se on tietenkin tarkoituskin.

Se taitaa olla myös eräs painava syy, miksi Pohjois-Korea pysyy niin sanotusti ruodussa: mahdollisuudet kapinointiin on tehty niin vaikeiksi, että esim. vallankaappaus taitaa olla melko mahdotonta järjestää, vaikka riittävän monilla haluja olisi. Ainakin siihen tarvittaisiin mukaan “ylemmän tason” henkilöitä eli sellaisia, joilla on asema Pyongyangissa. Järjestelmää on vaikea muuttaa, joten muutoksen pitäisi lähteä muualta, kansalaisista.

"We must place our faith in the people of North Korea, not in the system that imprisons them."

Aivan. On valitettavasti turha toivo, että systeemi itsessään yhtäkkiä muuttuisi. Että Kim Jong-un päättäisi, ettei halua enää leikkiä diktaattoria, järjestäisi oikeat vaalit ja avaisi ovet maahan ja maasta – sisään ja ulos. Lisäksi tällainen avoimuus paljastaisi maailmalle sen järkyttävän propagandakoneiston, joka maassa pyörii ja muutkin rumat totuudet. Ei varmasti löydy Kimin dynastiasta ketään, joka asiasta vastuun ottaisi. Liian häpeällistä. Ja anyway, why bother.

Mutta miksi ihmeessä hyvässä asemassa ja mukavaa elämää viettävä Jang loikkasi? Tapahtui kammottava asia: nimittäin ystävälle lainattu kirja katosi. Kyseessä oli teos, jota ei missään nimessä saanut kukaan ulkopuolinen nähdä saati lukea: kirja oli Etelä-Koreaa totuudellisesti käsittelevä teos, jonka Jang lainasi ystävälleen, koska halusi hänenkin näkevän toisenlaisen puolen kys. maasta – sellaisen, jota ei ollut (vihollis)propagandalla väritetty. Jangin usko oman maansa ylivertaisuuteen oli jo alkanut rakoilla.

Ystävä unohti kirjan bussiin ja jäljet johtivat ensin Jangiin, sitten ystävään jonka repussa kirja oli ollut. Ystävysten korkea asema hidasti tutkimuksia ja antoi hetken aikaa tehdä päätös: oli joko paettava tai todennäköisesti päädyttävä työleirille (josta tuskin olisi paluuta). Mahdollisesti myös ystävysten vanhemmat joutuisivat vaaraan poikien teon takia. Siksi oli parempi olla kertomatta mitään ja vain kadota.

Pidin kirjan tasapainoisesta rakenteesta, jossa juonen (tapahtumat, jotka johtivat pakoon ja itse pakomatka, josta ei käänteitä puutu) rinnalla Jang kertoo arjesta ja taustastaan sekä valottaa Pyongyangissa toimivia eri osastoja ja niiden tehtäviä sekä sitä, miten valta on rakentunut ja keskittynyt. Mikään ei ole sattumanvaraista, vaan Pohjois-Korea pyorii tarkan suunnitelman mukaisesti Kimin (silloin Jong-il, nyt Jong-un) toimiessa kapellimestarina. Seuraavaa kapellimestaria voi vain arvailla.

Jang Jin-sung asuu nyttemmin Etelä-Koreassa ja on maan kansalainen. Googlettamalla löytyy haastatteluja ynnä muuta, myös eräs epämukava uutinen muutaman vuoden takaa.

Mitä luut kertovat

Jacob Rossin romaani The Bone Readers sijoittuu kuvitteelliselle Camahon saarelle Karibialla. Esikuvana lienee Grenada, jossa kirjailija on syntynyt (1956) ja varttunut ennen kuin muutti Brittilään 1984.

 

Jacob Ross: The Bone Readers
Sphere 2018 (ensimmäisen kerran julkaistu UK:ssa by Peepal Tree Press 2016)
s. 264

18-vuotias Michael “Digger” Digson on juuri päässyt koulusta (oletan että lukiosta tai vastaavasta) erinomaisin arvosanoin, joilla voisi hakea yliopistoon opiskelemaan. Ainoa ongelma on, ettei Michaelilla ole rahaa. Äiti on kadonnut ja oletettavasti kuollut eikä isää kiinnosta poikansa opiskelujen rahoittaminen.

Kun Michael epäonnekseen (tai kenties myöhemmin ajateltuna onnekseen, who knows) sattuu todistamaan murhaa keskellä katua, hänet roudataan kuulusteltavaksi. DS Chilman, joka johtaa murharyhmää, käyttää kyseenalaisia keinoja pakkovärvätäkseen Michaelin joukkoihinsa. Ja niin alkaa vastentahtoisen Michaelin ura poliisina.

Omaperäisen ja -päisen Chilmanin pakkomielle selvittää tietyn, vuosia sitten kadonneen nuorukaisen kohtalo työllistää murharyhmää ja johtaa tutkimukset lopulta erään massiivisen tapauksen jäljille. Lisäksi Michaelia vaivaa äitinsä kohtalo, jota hän alkaa vapaa-ajallaan tutkia. 

The Bone Readersista persoonallisen ja kiehtovan tekee ehdottomasti sen miljöö ja henkilöhahmot, jotka yhdessä rakentavat kuvaa saaren kulttuurista ja käytännöistä. Ross ei selitä, vaan näyttää ja siitä syntyy autenttisuuden tunne – ja tunne, että kirjailija luottaa lukijan älyyn ja päättelykykyyn.

Jonkin verran esiintyy miehistä machoilua, mutta ymmärrän sen kulttuuriin liittyvänä piirteenä. Vastapainona miehiselle örhistelylle romaanissa on vahva naishenkilö, mysteerinen vastikään murharyhmään värvätty neiti Stanislaus, joka pistää tarvittaessa miehille jauhot suuhun eikä muutenkaan kuuntele mitä tahansa sontaa. Mutta hän tekee sen elegantisti ja niin piikikkäästi, että sivalluksen voi tuntea ihossaan.

Muitakin (kohtuu)merkittäviä naishenkilöitä romaanissa on, mikä on erittäin raikas tuulahdus. Monesti tällaisista, ehkä aavistuksen “miehisistä”, dekkareista puuttuu kunnolliset naishahmot tai naiset ovat lähinnä seinäruusuja tai päiväpeittoja jos heitä on lainkaan. Siten, tässäkin mielessä tämä romaani oli erittäin positiivinen yllätys.

Kirjan kieli on pääasiassa  ns. perusenglantia, mutta dialogeissa Ross käyttää englannin kreolia, jota otaksun Grenadassa käytettävän. Se toimii, dialogit ovat eläviä ja värikkäitä, kohtaukset saattoi nähdä ja kuulla mielessään. Pienen tovin kesti, että (dialogien) kieleen tottui, mutta yllättävän nopeasti siitä saa kiinni.

Tähän kirjaan on olemassa jatko-osa, Black Rain Falling, jonka luen sopivan hetken tullen. The Bone Readers voitti Jhalak-palkinnon vuonna 2017, jolloin se jaettiin ensimmäisen kerran.

On luettu mangaa

Tatsuya Endon mangasarjassa Spy x Familyssa on toistaiseksi 17 kirjaa. Tuorein eli seitsemästoista on julkaistu ihan vastikään. Olen lukenut sarjasta kaksi ensimmäistä kirjaa ja odottelen kolmatta kirjastosta. Ainakin osa näistä kirjoista on suomennettu (ei ole tietoa, kuinka monta).

Kirjoihin minut sai tarttumaan kiintoisa aihe. Twilight on tietyissä piireissä “tunnettu” maineikas vakooja, joka uuden työtehtävän tiimoilta joutuu hankkimaan kulissiperheen itselleen.

Ensin alkaa lapsen metsästys ja sellainen löytyykin orpokodista. Lapsi, nimeltään Anya, tosin sattuu olemaan ajatustenlukija. Vaimon hankkiminen on vähän kinkkisempi juttu, mutta sattumien kautta Twilight törmää Yoriin ja he solmivat järkiavioliiton. Yor on tosin palkkamurhaaja. Twilight itse on peite-elämässään psykiatri. Kukaan perheestä ei tiedä toistensa salaisuuksia paitsi luonnollisesti ajatuksia lukeva Anya, joka tulkitsee niitä (ajatuksia) ikäisensä eli kuusivuotiaan ymmärryksellä.

Kahdessa ensimmäisessä kirjassa avautuu romaanin miljöö ja maailma sekä tuodaan esiinTwilightin menestys vakoojana. Pääasiassa keskitytään kuitenkin feikkiperheen etsimiseen ja sitten Anyan saamiseen tiettyyn eliittikouluun, koska Twilightin toimeksianto sitä vaatii.

Hauskaa ja koukuttavaa luettavaa ja katsottavaa. Näitä lukisi mielellään enemmänkin putkeen, koska tarina jää aina kiinnostavaan kohtaan. Kirjojen saatavuus kirjastosta on kuitenkin hidasta eikä saatavilla edes ole kaikkia kirjoja.

Harkitsen jätänkö sarjan lukemisen kesken ja siirryn katsomaan sitä Netflixistä. Sattumoisin nimittäin huomasin, että tästä sarjasta on tehty piirretty ja siitä on Netflixissä katsottavissa kaikki kolme tähän mennessä julkaistua kautta.

En varsinaisesti ole piirrettyjen ystävä, vaikka olen aikuisiällä joskus katsonut muun muassa Simpsoneita. Siitäkin on tosin aikaa ja katsoin niitä vain silloin, jos olin aivokuollut enkä jaksanut tehdä mitään – edes lukea.

Aikuisiällä katsomistani animaatioista tulee mieleen Wallace & Gromit. Niitä katseltiin yleensä vaihtelevalla kokoonpanolla sunnuntai”aamuisin” ystävän luona, kun olimme saaneet itsemme hereille viettämään krapulaa.

"Lumikellot kuutamossa"

Naiset koe-eläiminä

Joyce Carol Oates on varmasti kaikille tuttu nimi. Hän julkaissut mittavan määrän romaaneja, joista osa on suomennettu. Itse olen lukenut vain kolme Oatesin romaania, joista vastikään Butcherin (jota ei käsittääkseni ole suomennettu: saa oikaista jos olen väärässä).

 

Joyce Carol Oates: Butcher
4th Estate 2024
s. 332

Butcherissa seurataan 1800-luvulla vaikuttaneen tohtorin Silas Aloysius Weirin puuhasteluja pääasiassa New Jersey Asylum for Female Lunatics -nimisessä sairaalassa. Kyseessä on (fiktiivinen) elämäkerta, jonka on koonnut tohtori Weirin vanhin poika, Jonathan.

Elämäkerta perustuu pitkälti tohtori Weirin päiväkirjamerkintöihin, jotka tuovat esiin tohtorin kammon etenkin yläluokkaisia naisia – ja tasapuolisesti kaikkien naisten vaginoita – kohtaan. Lapsia tälle ajan henkeen sopivasti naisia vihaavalle miehelle siunaantuu yhdeksän – siitä huolimatta että vaimokin tuottaa lähinnä inhon puistatuksia. Onneksi voi viettää päivät mielisairaalassa vastustuskyvyttömien naisten – vai pitäisikö sanoa koe-eläinten – parissa.

Tohtorilla on suuria suunnitelmia lääketieteen saralla: hän haluaa mainetta ja kunniaa, ja sitä saadakseen hän on valmis tekemään kaikenlaisia kokeita omassa pikku laboratoriossaan, jonne hän hamuaa alhaisimmat ja huonokuntoisimmat potilaat. Heitä voi turvallisesti käyttää kokeellisissa tutkimuksissa ilman, että ketään (paitsi laboratorion “orja”henkilökuntaa, kuten saamme myöhemmin huomata) suuremmin kiinnostaa. Esimerkiksi veriripuli paranee, kun ei anna potilaalle vettä eikä ruokaa. Sivutuotteena potilas tosin kuolee, mutta mitä välii: koe onnistuu näyttämään, miten ripuli paranee.

"Orjilla" en tarkoita varsinaisia orjia, jotka olivat mustia. Tosin liikehdintää orjuuden lopettamiseksi esiintyy ja tohtori Weir itsekin vastustaa mustien orjuuttamista – siitä huolimatta, ettei hän näe mustia samanarvoisina kuin valkoisia. Vähän samaan tapaan kuin naiset eivät ole samanarvoisia kuin miehet. Mutta orjuuttaminen on silti hänen mielestään väärin.

Sairaalan hoitohenkilökunta koostuu pääasiassa (nais)hoitajista, jotka työskentelevät velkakirjalla: toisin sanoen ruokaa ja yösijaa vastaan. (tässä mielenkiitoinen artikkeli aiheesta ja googlettamalla löytyy lisää) Heistä eräs on kuuromykkä irlantilainen albiino Brigit Kinealy, jonka hänen äitinsä sinne möi.

Brigitistä tulee merkittävä henkilö Weirille, joka onnistuu monien epäonnistuneiden kokeilujen jälkeen parantamaan hänet (Brigitin) fistulasta (eli ilmeisesti peräaukon fistelistä, joka oli aiheutunut synnytyksessä). Tohtori Weiriä kyllä kovasti kummastuttaa, miksi monet naiset holtittomasti hankkiutuvat raskaaksi hyvin nuorena ja naimattomina. Eikös olekin ihmeellistä.

Why, then, did young girls not strenuously resist impregnation? – one might inquire.
At such an age, & invariably out of wedlock, such sexual precocity is baffling to civilized society. A certain laxity in morals among the lower classes is the explanation, most likely; a failure to instruct their children in the Christian faith, as their parents had instructed them.
Often I would ask in exasperation, to one of these afflicted creatures, “But why would you allow such a thing to happen? Surely you might have resisted?” – & was met with tear-filled eyes, & stony silence.

Oates onnistuu mielestäni tavoittamaan hyvin sekä ajankuvan että -hengen ja tuomaan esille senaikaisia lääketieteellisiä käsityksiä ja hoitoja. Tuolloinhan oli vallalla muun muassa käsitys, että naisten mielenterveysongelmat johtuvat pääasaissa alapäästä. Myös “verenpäästäminen” ja hampaiden poistaminen olivat suosittuja hoitokeinoja suunnilleen mihin tahansa vaivaan.

Tunneilmapiiriltään romaani on varsin kliininen, mikä johtunee siitä että äänessä on tosiaan pääasiassa tohtori Weir, joka on suhteellisen kylmä henkilö. Aivan lopussa puheenvuoron saa Brigit Kinealy, mutta se ei onnistu ilmapiiriä ainakaan minun kohdallani enää muuttamaan. Onko sillä sitten merkitystä? Eipä juuri. Itse asiassa pidin siitä, että tunnetasolla romaanissa ei mässäillä: aihe on ihan tarpeeksi brutaali muutenkin.

Kirja on täysin fiktiivinen, vaikka sillä on esikuvia oikeassa elämässä. Dr Silas Weir Mitchell -niminen lääkäri on oikeasti elänyt 1800-luvulla ja häntä pidetään muun muassa neurotieteen isänä. Oatesin romaanin Silas Weir on saanut inspiraationsa useista eri aikalaislääkäreistä ja on siten täysin fiktiivinen henkilö.