Tokuen resepti ja Higashinon muistolle

Sotimisen sijasta luin vaihteeksi lempeämpää kirjallisuutta, jota minulle tarjoili Durian Sukegawa romaanillaan Tokuen resepti. Ehkä lempeä on harhaanjohtava kuvaus, sillä ei Tokuen resepti periaatteessa lempeä ole, vaikka lämminhenkinen kyllä.

Iäkäs Tokue on viettänyt lähes koko elämänsä eristyksessä lapsena sairastamansa lepran takia. Vaikka hänen lepransa saatiin aikanaan hoidettua kokonaan, sairauden stigma pysyi eikä lepraan sairastuneita haluttu ns. terveiden joukkoon.

Toisaalla elämän murjoma ex-vankilakundi Sentarŏ pyörittää huonosti menestyvää dorayaki-leivonnaiskauppaa. Piti googlettaa kyseinen leivos (sivuhuomio: ovat kiinnostavan näköisiä), koska en varsinaisesti ole minkäänmaalaisten ruokien ystävä ja siitä johtuen tunnen huonosti eri suuhunpantavia.

Toki yleisesti tunnetuista ”maailmanruuista” olen tietoinen (yleissivistyksellisistä syistä), mutta ei ole koskaan ollut kiinnostusta perehtyä syvemmin minkään maan ruokalajeihin eivätkä oikein mitkään ruokaan liittyvät asiat kiinnosta (kaikkein vähiten kokkaaminen).

Erään kerran Lontoossa mies osti (en tiedä miksi eikä hän tiedä itsekään; oli kai utelias) Japani-kaupasta jotain paputahnaa säilykkeenä. Purkki lojui kaapissa niin kauan, kunnes parasta ennen -päivä lähestyi uhkaavasti. Avasimme purkin ja maistoimme tahnaa; roskakori sai suurimman annoksen. Mielestäni tahna maistui todella makealta eikä ollut hyvää. Todennäköisesti makuasia ja tottumiskysymys, kuten ruuat yleensä.

Tokuen ja Sentarŏn tiet tietysti kohtaavat ja Tokue päätyy työskentelemään Sentarŏlle. Sentarŏ ei ole aluksi uudesta työntekijästään erityisen innoissaan, mutta ajan myötä hänen asenteensa kuin huomaamatta muuttuu eikä vain Tokueta vaan myös dorayakeja – ja kenties koko elämää – kohtaan.

Ihmeellisen koukuttava romaani, vaikkei mitään oikeastaan tapahdu. Kirjaan tarttui aina mielellään, mutta mutta… Lopulta lukukokemus jäi kuitenkin aika valjuksi eikä se herättänyt sen kummoisempia ajatuksia. Enemmän sanottavaa kirjasta ovat löytäneet muun muassa Oksan hyllyltä, Kirjaluotsi ja Hemulin kirjahylly.

Durian Sukegawa: Tokuen resepti
alkuper. あん 2013
Sammakko, 2020
japanista suomentanut Raisa Porrasmaa
s. 196

 

*

 

Surullinen uutinen osui silmiini: Keigo Higashino on kuollut. Higashino oli yksi japanilaisista lempparikirjailijoistani ja olen lukenut häneltä kaikki englanniksi käännetyt teokset paitsi kaksi uusinta (The Guilt ja The Keeper of the Camphor Tree), jotka on julkaistu tänä vuonna enkä ole vielä saanut niitä käsiini.

Higashino ei kirjoittanut vain dekkareita, vaan hänen tuotannostaan löytyy myös maagista realismia sisältäviä teoksia kuten Naoko ja The Miracles of the Namiya General Store. Kaikki lukemani Higashinon romaanit alla.

Itsenäiset romaanit:

The Miracles of the Namiya General Store (suom. Namiyan puodin ihmeet)
The Name of the Game is a Kidnapping
Naoko
Journey Under the Midnight Sun


Galileo-sarja:

The Devotion of Suspect X (suom. Uskollinen naapuri)
Salvation of A Saint (suom. Myrkyllinen liitto)
A Midsummer’s Equation
Silent Parade
Invisible Helix


Kyoichiro Kaga -sarja:

Malice (suom. Pahan asialla)
Newcomer
A Death in Tokyo
The Final Curtain

Viidakon laki

Tuonelan joutsen Töölössä.

Kolme viikkoa Helsingissä on vierähtänyt kuin siivillä. Pitääkseni (Long Covid)oireet poissa olen pidellyt melko hidasta eloa. Toimeliasta aikaa ei ole liikaa, koska nukkuminen ja herääminen vie niin paljon aikaa. En ole viitsinyt pakottaa itseäni, koska nyt on huono aika romahtaa. Vointi onkin ollut melko vakaa eli ei ole esiintynyt kummoisia pahoinvointeja tai muitakaan oireita. 

Kirjoja on luettu ja palautettu kirjastoon. Vastikään luin Sara al Husainin omakohtaisen romaanin Huono tyttö. Siinä tulee hyvin esille, millaista painetta muslimina oleminen etenkin ei-muslimi-kulttuurissa herättää. Suomessa eletyn lapsuuden jälkeen Irakin ankarat säännöt etenkin tytöille ja naisille ahdistavat. Kirjan kertoja päättää luopua huivista (ja uskosta) ja sen tiimoilta maksaa kovat oppirahat.

Mietin huiviasiaa. Sen väitetään olevan naisille täysin vapaaehtoinen valinta, mutta käytännössä niin ei usein ole. Ei siis edes kulttuurissa/maassa, jossa Islam ei hallitse.

Mieleeni on jäänyt kuva perheestä, joka noin 30 asteen helteessä pyöräili Richmond parkissa. Mies polki shortseissa ja t-paidassa (pienet lapset kärryssä myös hellevaatteissa) , vaimo-oletettu täysin peitettynä mustaan ”kaapuun”. Luulisi olevan vaarallistakin pyöräillä liehuvien helmojen kanssa.

Mietin valitseeko kukaan nainen (tai miksei mies!) oikeasti pukeutua siten, että näkeminen ja liikkuminen hankaloituu potenssiin sata. Vaikea uskoa, jos aidosti saisi valita ilman pelkoa seuraamuksista. Puhumattakaan siitä, ettei voisi liikkua ilman (miespuolista) ”esiliinaa” yhtään missään ja mihinkään. Ihanko totta joku valitsisi sellaisen (kytättävänä olemisen) elämäntavan vapaaehtoisesti? No ehkä jos ei muusta tiedä.

Hurjasti hiuksia Käpylässä

Sitten muihin aiheisiin, nimittäin sähkökaappeihin. Kestoharrastukseni Helsingissä on bongailla sähkökaappitaidetta. Tällä reissulla olen löytänyt jo paljon sellaisia, joita en ole ennen nähnyt. Kuvituksena muutamia tämän reissun aikana bongaamiani ”uutuuksia”.

Peikko Arabianmäen puiston lähimaastossa.

 

Pakko mainita myös eräs huvittava, arkinen ilmiö. Nimittäin viidakon laki näyttää olevan edelleen voimissaan ja miksipä ei olisi, kun kyseessä on kulttuurinen piirre. Tämän olen saanut kokea sekä kirjastossa että kaupassa.

Valokuvataidetta Kruununhaassa.

Kirjastokorttia hakiessani jonottelin pääsyä kirjastovirkailjalle. Paikalla oli vain yksi, jolla jo oli asiakas. Sain odotella aika kauan (asiakas oli ilmeisesti juttuseuraa vaikka eikä meinannut millään lähteä, vaikka asia oli jo hoidettu), kunnes jostain ilmestyi toinen virkailija. Hieman aiemmin infotiskin eteen oli ilmestynyt toinenkin odottelija ja hän ryntäsi tiskille heti ja alkoi asioida virkailijan kanssa. 

Myönnän, että alkoi pienesti vituttaa siitä vaiheessa, koska olin jo odotellut aika kauan. Mutta minkäs teet: nopeat syö hitaat. Itse en edes tajunnut rynnätä tiskille, koska olen tottunut siihen että kauiten odottanutta palvellaan ensin. Lisäksi hyvin harvoin muille odottelijoille tulee mieleen ”etuilla”. Suomessa ei tietenkään ole kyse etuilusta, vaan siitä viidakon laista.

Vuoristo Länsi-Pasilassa.

 

Ja sama siis toimii kaupoissakin. Jos ruuhkan tullen toinen kassa avataan, sinne ei mennä jonosijoituksen perusteella (kuten briteissä), vaan nopein ryntääjä voittaa. Huomaan, ettei minusta ole enää ryntääjäksi. Ei siksi, etten jaksaisi vaan siksi että olen muuttunut. Tiedän, ettei se (ryntääminen) ole huonoa käytöstä Suomessa, mutta itse en vain voi enää toimia niin. Niin se maailma muuttaa ihmistä.

Rintamakarkureita ja salaisuuksia

Viime (Suomi)reissulla (tammi-helmikuussa) luin lukulistalle hautautuneen ja sieltä ylösnousseen Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa, joka ihastutti kovasti. Jatko-osan (All Human Wisdom/Tulen varjot) luin englanniksi ja nyt on käsissäni trilogian kolmas osa, Tuhon Lapset, jonka juuri luin. Kirjan saalistin kirjastosta. 

Päätin nimittäin kokeilla onneani ja katsoa myönnetäänkö minulle Helmet-kirjastokortti. Ja kyllähän sen saa, jos vain on antaa jokin suomalainen osoite. Annoin majapaikkani osoitteen, josta periaatteessa omistan kolmanneksen. En maininnut, etten siellä vakituisesti asu, koska maininta ulkomailla asumisesta olisi ehkä vain mutkistanut asioita. Palautan lainaamani kirjat ajallaan enkä hukkaa tai riko niitä, joten olen riskitön käyttäjä.

Vietän koko suomiajan (viisi viikkoa, joista pari on kulunut) tällä kertaa Helsingissä ja kirjoja on pakko saada luettavaksi, joten kirjasto on järkevin vaihtoehto. Ei ole mieltä ostaa järisyttävää kirjavuorta, jota en sitten kuitenkaan voi roudata (painorajoitusten takia) himaan.

Mutta nyt muutama sananen Tuhon lapsista, joka yltää samalle tasolle kuin aiemmat trilogian kirjat. Näitä olisikin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä olen pitänyt kaikista todella paljon. Tuhon lapset on trilogian kenties suoraviivaisin ja juoneltaan etenevin.

Sivuhuomio: taas sota-aiheinen romaani. Minulla tuntuu olevan jokin järisyttävä sotaputki päällä enkä ymmärrä, mistä se johtuu, kun periaatteessa en ole kiinnostunut sota-aiheista. Mutta niin vain lukuun päätyy (tiedostamatonta, koska en etsi sota-aiheisia kirjoja) jatkuvasti kirjoja sodasta ja vieläpä pidän lukemastani.

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset
alkuper. Miroir de nos peines
Minerva, 2020
ranskasta suomentanut Susanna Hirvikorpi
s. 508

Tuhon lapsissa seurataan useita henkilöitä, joista yksi on tuttu sarjan ensimmäisestä kirjasta. Hän on Louise, joka ensimmäisen kirjan aikana oli vielä lapsi. Nyt elellään jo vuotta 1940 ja Louise on kolmekymppinen opettaja ja sivutoiminen tarjoilija.

Louisen äiti on kuollut muutamia kuukausia aiemmin, kun tapahtuu merkillisen karmaiseva juttu: eräs kuppilan kanta-asiakas pyytää palveusta Louiselta, mutta ampuukin sitten itsensä Louisen edessä. Kauhistunut Louise pakenee paikalta, mutta tapaus ei jätä häntä rauhaan. Ilmeisesti asialla on jotain tekemistä Louisen edesmenneen äidin kanssa ja Louise alkaa selvitellä äitinsä salaisuuksia.

Samaan aikaan toisaalla seurataan parin sotilaan, Gabrielin ja Raoulin, edesottamuksia rintamalla, jossa ei tunnu tapahtuvan mitään. Sota polkee paikallaan, se onkin niin sanottu ”valesota” jonka ei kai odoteta johtavan ”oikeaan” sotaan. Monien sattumusten summana Gabriel ja Raoul karkaavat ja myöhemmn heidät vangitaan rintamakarkureina. Valesota päättyy ja alkaa oikea sota, kun Saksa hyökkääkin Ranskaan.

Gabriel on matematiikan opettaja ja luonteeltaan oikeamielinen ja lempeä. Raoul taas on ilkikurinen vekkuli, joka onnistuu pyörittämään kaikenlaista bisnestä ja tienaamaan rahaa lähes millaisessa ympäristössä tahansa. Raoul vetää haluttoman Gabrielin mukaan likaisiin puuhiinsa. Ajan saatossa miesten välille kehittyy vahva side ja ystävyys. 

Vielä on mainittava salaperäinen ja toimelias Désiré, jonka sukunimi vaihtelee toimenkuvan mukaan. Désiré on huijari, jolla on suuret luulot itsestään, mutta täysin sydämetön hän ei ole.

On selvää, että mainittujen henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta se miten se tapahtuu, on varsin yllättävää ja viihdyttävää.

Pierre Lemaitre räjäyttää potin kolmannen kerran taitavalla tarinankerronnallaan ja henkilökuvauksellaan. Vaikka aihe (sota-aika) on jälleen raskas, kirjailija onnistuu sekoittamaan riittävästi huumoria ja pilkettä tarinan – ja henkilöhahmojen – silmäkulmaan, ettei lukija murskaannu. Tuhon lapsien pariin palaamista suorastaan odotti ja kirjaa teki mieli lukea jatkuvasti. Jatkuva lukuhimo alkoi jo melkein häiritä muuta elämää.

Tämän trilogian voi periaatteessa lukea tai jättää lukematta missä järjestyksessä tahansa, sillä kukin kirja on omanlaisensa kokonaisuus eikä varsinaista jatkumoa ole paitsi tietysti ajankulun tiimoilta (kirjasarja etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1918 ja tavallaan päättyen vuoteen 1940).

Viitteitä aiempiin kirjoihin on, mutta niillä ei periaatteessa ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Esimerkiksi tässä kirjassa Louise viittaa muutaman kerran ensimmäisen kirjan Edouardiin, jonka kanssa hänellä lapsena oli erikoinen ystävyyssuhde. Ei ole kuitenkaan väliä, vaikkei taustoja tietäisi, koska kyseessä on vain pieni muisto.


Trilogian kirjat järjestyksessä:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows 

 

Minusta tuli tämän trilogian myötä suuri Pierre Lemaitre -fani ja ehdottomasti haluan lukea myös hänen Suuri maailma -sarjansa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Loistavat vuodet ja sen saisi Pasilan kirjastosta. Kirja on kuitenkin sen verran tuhti (yli 600 sivua), etten viitsi sitä Suomessa alkaa lukea. Sarja on käännetty enkuksi, joten se voi odottaa kotiinpaluuta.

Elämää tuhoutuneella maapallolla

Tyypillinen asetelma dystopioissa, jotka olen lukenut:

Maapallo on (syystä tai toisesta) jollain tasolla tuhoutunut ja suurin osa ihmisistä on kuollut. Eloonjääneet pyrkivät elelemään parhaansa mukaan maailmassa, josta kaikenlainen infrastruktuuri on murentunut.

Katie Halen romaanissa My name Is Monster maapalleron on tuhonnut sodankäynti, jossa on käytetty myös biologista asetta: ilmeisesti jonkin sortin virusta, joka armotta tappaa kantajansa. Sodan syitä ei avata, vaan painopiste on yksittäisen henkilön selviytymisessä. 

Tämä yksittäinen henkilö on nimeltään Monster, joka huuhtoutuu jonnekin Skotlannin rannikolle. Hän on ilmeisesti säilynyt hengissä piileskelemällä Huippuvuorten siemenholvissa. Melko pitkän matkan hän ajelehti veneellään, kun Skotlantiin asti päätyi.

Monsterin menneisyys eli aika ennen sotaa valottuu melko niukasti lyhyin muistoin ja takautumin. Monster itse määrittelee tarinansa alkavan siitä, kun sota on päättynyt ja hän huuhtoutuu Skotlantiin. Monster ei mielestään ollut kiinnostava henkilö ennen sotaa ja nyt on pakko todeta, että ei ole sodan jälkeenkään. 

Vaikka olosuhteet olisivat kiinnostavat, ei se tee epäkiinnostavasta henkilöstä automaattisesti kiinnostavaa. Sillä kiinnostava henkilö on kiinnostava epäkiinnostavissakin olosuhteissa. Toki olosuhteet voivat muuttaa ihmistä siten, että hänestä löytyy uusia piirteitä ja hänen on pakko muuttua. Sellaista ei tunnu Monsterille käyvän. 

Sivuhuomio: Itse asiassa koin Monsterin aluksi kiinnostavana henkilönä, siis lähinnä hänen lapsuusaikansa, jos hänen persoonaansa vain olisi avattu enemmän. Niin ei käy, Monsterista muodostuu hämmentävä kuva joka on sekoitus välinpitämättömyyttä ja tunteettomuutta. Koin hänen suhtautumisensa vanhempiinsakin melko tunneköyhänä. Syitä tai Monsterin sisäistä logiikkaa kylmäkiskoisuudelle ei avata.

Monsterin persoonan yllä leijuu sumuverho, joka ei ikinä väisty. Kun hän kuitenkin on romaanin ainoa (noin ensimmäiset sata sivua) varsinainen henkilöhahmo, olisi suotavaa että hänessä on karismaa tai muuta taikaa, joka saa lukijan kiinnostumaan hänestä. Valitettavasti itse en saanut Monsterista oikein mitään otetta: hän on kuin kuiva sammal, joka murenee kun sitä puristaa.

Kun Monster kohtaa villiintyneen lapsen, ajattelen että tarina saa tuulta siipiensä alle. Väärä hälytys. Tämä lapsukainen on suunnilleen yhtä epäkiinnostava ja tylsä kuin Monster, joka luulee löytäneensä muovailuvahan.

Häiritsee tämä oma nihkeyteni, mutta kun oikeastaan mitään ei avata kunnolla, jää tarina ontoksi. Dystooppisen maailman kuvauskaan ei juuri muista vastaavista poikkea (on autiota, aavekaupungista käydään etsimässä ruokaa ja muita tarpeita, villiintyneitä koiria pelätään ymv.), joten silläkään saralla ei esiinny varsinaisesti mitään erityisen kiinnostavaa. Käteen jää siis lattea ja melko mitäänsanomaton lukukokemus ja nyt voin rehellisesti todeta, että enpä olisi missannut mitään, jos olisin jättänyt tämän kesken, kuten mielessäni käväisi muutamankin kerran.

Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Moni on tästä kirjasta pitänyt ja saanut siitä selkeästi enemmän irti kuin minä.

Katie Hale: My Name Is Monster
Canongate, 2019
s. 311

Sodanjälkeinen kolmiodraama Vietnamissa

 

Duong Thu Huong: No Man’s Land
alkuper. Chốn vắng, 2002
Hyperion East, 2005
vietnamista englannintanut Nina McPherson ja Phan Huy Duong
s. 450

Huomio: tämä postaus sisältää mietoja juonipaljastuksia. Osa on mielestäni ennalta arvattavia, mutta varoituksen sana nyt kuitenkin. Tätä ei-juonivetoista romaania on mahdoton käsitellä, ellei avaa joitakin yksityiskohtia. Kokonaisuuden kannalta ovat mielestäni melko merkityksettömiä, koska itse tapahtumia tärkeämpää on se, miten niitä käsitellään ja vatvotaan.


Sota katkaisee nuoren Bonin elämän ja unelmat. Hän lähtee sotaan jättäen taakseen tuoreen vaimonsa Mienin, jonka kansa lempi ei ehtinyt kauan leiskua. 

Vietnam, 1975. Sota on juuri päättynyt.

On kulunut kolmisentoista vuotta siitä, kun Bon jätti taakseen kotikylänsä (nimetty yleisesti vain Mountain Hamletiksi) ja Mienin. Bon palaa Mountain Hamletiin haavoittuneena ja rutiköyhänä aikeenaan jatkaa elämäänsä Mienin kanssa siitä, mihin se ennen sotaa jäi.

Vaan Mienillä on uusi aviomies Hoan, ja poika Hanh. Mien ja koko kylä ovat eläneet uskossa, että Bon on kuollut aikoja sitten rintamalla. Ei käy kuitenkaan kiistäminen etteikö Bon olisi urhoollinen sotilas, jonka panosta maalle ei voi ohittaa. Mienin on tehtävä valinta (avio)miesten välillä ja kylän vanhin muistuttaa, että Bonin uroteot on pidettävä mielessä päätöstä tehdessä.

Tästä alkaa triangelidraama, joka suistaa kaikkien kolmen elämät raiteiltaan. Otaksun, että kunniallisuus ja mahdollisesti Mienin kokema paine (joko kuviteltu tai todellinen) kyläläisten taholta saa hänet tekemään tuhoon tuomitun valinnan – hän palaa Bonin luokse.

On vaikea käsittää Mienin päätöstä, ellei sen tosiaan ajattele liittyvän kunniaan ja ehkä joihinkin perinteisiin. Mienin ja Hoanin suhde on nimittäin erikoislaatuisen kaunis ja pariskunta on kokenut kaikenlaista yhdessä. On selvää, että molemmat – rakastamisen lisäksi – kunnioittavat ja arvostavat toisiaan. 

Mutta Mienin valintaan ei Hoanilla ole mitään sanomista. Hoan ilmeisesti ymmärtää jollakin tasolla Mienin päätöksen eikä vaikuta siitä edes järin yllättyneeltä. Ehkä hänkin aluksi ajattelee, että kunnian nimissä niin on tehtävä. Koska Bon on ensimmäinen aviomies ja vieläpä sotasankari, ei ole muuta vaihtoehtoa.

On selvää, ettei Mienillä enää ole rakkaudellisia tunteita Bonia kohtaan. Heidän suhteestaan on kulunut yli kymmenen vuotta eivätkä he edes ehtineet olla yhdessä kuin jokusen kuukauden ennen kuin sota heidät erotti. En voi olla ajattelematta, miten itsekäs ja harhainen Bon on palatessaan yli vuosikymmenen kuluttua kuvitellen voivansa vaatia Mienin itselleen ja jatkaa siitä, mihin he joskus jäivät. Ei mikään – edes ihmiset – ole enää samaa.

Bonilla ei ole mitään muuta kuin Mien. Tai niin Bon jääräpäisesti ajattelee. Kun välähdyksiä Bonin sotavuosista avautuu, käy selväksi että Bonilla olisi ollut useitakin risteyksiä, joissa valita toisenlainen tie. Toisaalta sodan brutaalisuus on traumatisoinut Bonin eikä hän ajattele selkeästi.

Kirjailija yrittää olla neutraali, antaa lukijan itse valita puolensa, mikäli niin haluaa tehdä.

Bonin (sota)taustan takia häntä pitäisi kai sääliä. Edes hippusen. Minulta ei oikein sääliä irtoa. Bon saa useitakin mahdollisuuksia ja häntä tuetaan, mutta hän ei jaksa tai halua tarttua annettuun apuun. Hänen päähänsä mahtuu lähinnä Mien ja se, miten hän voisi omistaa Mienin kokonaan. Koska silloin hänen elämänsä ilmeisesti palaisi raiteilleen ja sodan kauhutkin unohtuisivat. Tuntuu ettei Bon kykene ajattelemaan kuin itseään, omia (pakkomielteisiä) tunteitaan. Muiden tunteet ja elämät – mitä niistä.

Hoanin pitkämielisyys ja rakkaus Mieniä kohtaan on liikuttavaa. Kunnes sekin mielestäni hieman tahraantuu. Hoan päätyy käsittelemään eroaan Mienistä porttolassa, koska paneskelu on vissiin ainoa tapa käsitellä tunteita. Käy mielessä, että kirjailija on halunnut piirtää muuten niin kunnolliselle Hoanille edes yhden kyseenalaisen piirteen laittamalla hänet ajattelemaan kyrvällään.

Koin että nämä ilotalotouhut eivät oikein istu Hoanin persoonaan ja itse asiassa Hoan itsekin on vähän yllättynyt. Että miten ihmeessä tällainen hienostunut mies sortuu panemaan porttoa saastaisen korttelin saastaiseen huoneeseen. Mainehan siinä menisi, jos kiinni jäisi. 

Mainittakoon, että minua ei sinänsä häiritse bordellitouhut, mutta Hoanin kohdalla en vain mitenkään voi ymmärtää niitä. Kenties minussa asuu pieni romantikko (tai sitten järki-ihminen), joka olisi odottanut Hoanilta hieman enemmän, jotain. En tiedä mitä. Ehkä yläpäällä ajattelua. Toisaalta varmasti tieto siitä, että Mien joutuu viettämään yönsä Bonin makuukammarissa, hieman ahdistaa Hoania. 

No Man’s Land osoittautui varsin erilaiseksi kuin kuvittelin. En varsinaisesti tiedä, mitä kirjalta odotin mutta en ainakaan tällaista ihmissuhdevatvomista. Kirjan alku on kiehtova ja pitää otteessaan, vaikkei juuri mitään tapahdu ja sivupoluille pompsahdetaan milloin mistäkin syystä ja niillä viivytään juuri niin kauan kuin viivytään.

Varsin runsas romaani siis kaiken muun paitsi juonen tiimoilta enkä mainitse tätä sinänsä negatiivisessa mielessä. Tämän luki loppuun ihan helposti ja mielenkiinto pysyi yllä joskin eriasteisena läpi koko kirjan. Kliimaksi jäi kuitenkin puuttumaan. Eittämättä tässä on kyllä teos, jonka miljöö, tunnelma ja henkilöt jäävät mieleen todella pitkäksi aikaa.

Duong Thu Huongilta on käännetty englanniksi muutamia muitakin romaaneja ja kyllä ne mielelläni luen, jos käsiini saan. 

Sodan kukat

 

Geling Yan: The Flowers of War
alkuper. 金陵十三钗 2007
Vintage, 2012
englannintanut Nicky Harman
s. 250

Japanin muinaiset suuruudenhullut invaasiot Itä-Aasiassa kohdistuivat luonnollisesti myös Kiinaan. The Flowers of War käsittelee vuoden 1937 Nanjingin tapausta (fiktiivisesti), joka tunnetaan nimillä Nanjing Massacre tai Rape of Nanjing.

Nanjing, Kiina. Joulukuu 1937. 

Japanilaisten sotilasjoukkojen vallatessa Nanjingin yhdysvaltalainen Isä Engelmann ottaa hoteisiinsa koulutytöt, joiden vanhemmat eivät pääse lapsiaan noutamaan (koska ovat ulkomailla tmv.). Hän uskoo ja luottaa siihen, etteivät japanilaiset hyökkää kirkkoon: onhan kirkon alue (sota)neutraali.

Isä Engelmannin kirkkotiluksille saapuu myös joukko läheisen ilotalon prostituoituja etsimään turvapaikkaa. Jokseenkin vastahakoisesti Isä Engelmann päästää heidätkin kirkon suojaan. Vaan mitä tehdä, kun oven taakse ilmestyy haavoittuneita kiinalaisia sotilaita etsimään turvaa.

Isä Engelmannin luottamus kykyynsä suojella vieraitaan alkaa horjua. Ruuasta ja vedestä on pulaa, mutta vielä kauheampia ovat uutiset ja huhut, joita Nanjingissa pyörii. Japanilaiset sotilaat ovat brutaaleja eivätkä noudata sotaetikettiä. Muille ns. neutraaleille alueille on tunkeuduttu ja niistä on viety väkivalloin sekä miehiä että naisia.

Myös rintamalla (japanilaisten) toiminta on laskelmoitua ja julmaa. Mutta voiko sodalla edes olla etiikkaa? Tai yhteisiä “sääntöjä”. Romaanissa on eräs hyvin häiritsevä rintamakuvaus, jonka kiinalainen sotilas kertoo Isä Engelmannille. Lukijaa helpottaa tieto, että sotilas pelastui, mutta entä sitten. Onko tilanteesta selviäminen vain yksi voitto loputtomassa taistelussa.

Isä Engelmann joutuu tekemään päätöksiä, joita ei haluaisi tehdä. Entä miten elää päätöstensä kanssa... Huomaan nostavani Isä Engelmannin tikunnokkaan, vaikka kirjassa on useampi näkökulma ja oikeastaan Isä Engelmannin osuus on melko suppea. Mutta hän on alati läsnä, vaikka olisikin taustalla. Isä Engelmann on viimeinen sana ja viimeinen päätös.

Minulle tämän kirjan ainoa lohtu on nimenomaan Isä Engelmann ja hänen uskonsa. Ja hyvyytensä, joka tuntuu tulevan sydämestä ja rakkaudesta Jumalaan eikä vaikuta lainkaan tekopyhältä. Mainittakoon, että uskonnollista otetta tässä kirjassa on melko vähän, vaikka kirkkomailla ollaankin, mutta koen että uskoa ei tarvitse selittää eikä siitä tarvitse jauhaa – sen kyllä huomaa, jos sitä on.

Jostain syystä tämä kirja meni suoraan sydämeeni. En ole uskossa, mutta ei minua haittaa, jos romaanissa on uskonnollisia raiteita: eivät ne ole uhka minuudelleni tai millekään. Tosin monissa (ei kaikissa kuitenkaan) lukemissani uskontoa käsittelevissä tai sivuavissa kirjoissa uskonto on kuvattu enemmänkin ongelmallisuuden näkökulmasta. Tässä kirjassa usko näkyy teoissa, ajatuksissa. Hvyytenä, mutta ei kliseisellä tavalla. Usko on kaunista, kun sitä ei käytetä sorron välineenä tai lyömäaseena. Sellainen ei minun silmissäni tosin ole edes uskoa.


Pakollinen huomio: tämä miete on todella yksipuolinen ja painottuu (kristin)uskoon ja Isä Engelmanniin eli asioihin, jotka periaatteessa ovat romaanissa marginaalissa. Vaikka romaanin aihe on karmaiseva, pidin tästä kokonaisuutena todella paljon enkä siis osaa edes eritellä miksi.

Jos ei Nanjingin verilöyly ja raiskaukset ole tuttuja, tästä voi katsoa lyhyen dokumentin aiheesta. Japani ei ole edelleenkään myöntänyt tekojaan eikä siten pyytänyt anteeksi. 

Orpolapsen tarina

Rose Tremain on suosittu brittiläinen kirjailija, josta ei kaiketi kukaan maassa asuva ole voinut välttyä kuulemasta, ellei asu maakuopassa tai ole luku/kielitaidoton. Minullekin Tremain on nimenä tuttuakin tutumpi ja olen häneltä muutamia haastatteluja lukenut, mutta en yhtään kirjaansa ennen kuin nyt.

 

Rose Tremain: Lily
Vintage 2021
s. 274

Kirjan nimihenkilö Lily hylätään vastasyntyneenä puiston portille Lontoossa vuonna 1850. Sieltä hänet pelastaa muuan nuori poliisi ja vie orpokotiin. Kyseinen laitos on nimeltään The Foundling Hospital, joka on oikeasti ollut muinoin olemassa. 

Suhtautuminen lapsiin ja lastenhoito tuohon aikaan oli hieman erilaista kuin nykyään. Kuri orpokodissa on ankara ja rangaistukset vähintään yhtä ankaria. Sopeutuminen orpokotiin on Lilylle vaikeaa, sillä hän on viettänyt ensimmäiset kuusi vuotta sijoituskodissa, jossa hän on saanut kokea äidinrakkautta ja perheeseen kuuluvuutta.

Romaanin kannessa kerrotaan kirjan olevan kertomus kostosta, mikä tietysti tällaista (kirjallisuudessa) kostonhimoista ihmistä kiehtoo. Heti alussa on myös selvää, että on tapahtunut murha ja murhaaja on Lily, joka kärvistelee omatuntonsa ja kiinnijäämisen pelon kanssa. 

Kuitenkin, mielestäni romaani on enemmänkin Lilyn kasvutarina kuin niinkään kertomus kostosta. Siitä miksi Lily päätyi tekemään mitä teki ja miten se vaikuttaa hänen elämäänsä sen jälkeen. Kostamisesta itsessään ei varsinaisesti jauheta kuin lyhyesti noin yhdessä kohdin, kun Lily mielessään reflektoi tekoaan ja motiivia. Jos siis kostoteema ei innosta, ei kannata ainakaan sen takia jättää romaania lukematta.

Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, mutta molemmissa Lilyn näkökulmasta. Mennyt avautuu nykyajan rinnalla takaumin omissa luvuissaan. Lily on nykyajassa 17-vuotias ja hän työskentelee peruukintekijänä Belle Prettywoodin yrityksessä. Belle on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka kohtelee Lilyä hyvin. Bellen osuus romaanissa on jää lopulta melko ohikiitäväksi, mutta sellaisia jotkin suhteet elämässä ovat.

Samoin etäiseksi jää Lilyn vauvana pelastanut poliisi, joka on läsnä taustalla koko romaanin ajan. Hän on mysteerimies kirkon takarivissä, kunnes eräänä päivänä muuttu lihalliseksi. En päässyt käsiksi poliisin pakkomielteeseen (sitä se nimittäin mielestäni on) Lilyä kohtaan enkä myöskään Lilyn tunteisiin poliisia kohtaan. 

Hurjia juonenkäänteitä odottavalle en tätä suosittele, sillä tämä on ehdottomasti tunnelmaromaani, joka lipuu arkisesti päivästä toiseen, ajasta toiseen. Tunnelma itsessään on melankolinen ja kohtuullisen ankea. Oikeastaan Belle on ainoa nauru muuten hymyttömillä huulilla. Nopea ohikiitävä nauru, joka loppuu yhtä äkkiä kuin alkaakin.

Ihan luettava romaani, mutta ei ilmeisesti kuulu Tremainin parhaimmistoon. Lily herätti kuitenkin kiinnostukseni lukea lisää kirjailijalta. Käsittääkseni Rose Tremainilta on suomennettu vain yksi romaani, Soitto ja hiljaisuus (alkuper. Music and Silence).

Kirjailijan sivut