Duong Thu Huong: No Man’s Land
alkuper. Chốn vắng, 2002
Hyperion East, 2005
vietnamista englannintanut Nina McPherson ja Phan Huy Duong
s. 450
Huomio: tämä postaus sisältää mietoja juonipaljastuksia. Osa on mielestäni ennalta arvattavia, mutta varoituksen sana nyt kuitenkin. Tätä ei-juonivetoista romaania on mahdoton käsitellä, ellei avaa joitakin yksityiskohtia. Kokonaisuuden kannalta ovat mielestäni melko merkityksettömiä, koska itse tapahtumia tärkeämpää on se, miten niitä käsitellään ja vatvotaan.
Sota katkaisee nuoren Bonin elämän ja unelmat. Hän lähtee sotaan jättäen taakseen tuoreen vaimonsa Mienin, jonka kansa lempi ei ehtinyt kauan leiskua.
Vietnam, 1975. Sota on juuri päättynyt.
On kulunut kolmisentoista vuotta siitä, kun Bon jätti taakseen kotikylänsä (nimetty yleisesti vain Mountain Hamletiksi) ja Mienin. Bon palaa Mountain Hamletiin haavoittuneena ja rutiköyhänä aikeenaan jatkaa elämäänsä Mienin kanssa siitä, mihin se ennen sotaa jäi.
Vaan Mienillä on uusi aviomies Hoan, ja poika Hanh. Mien ja koko kylä ovat eläneet uskossa, että Bon on kuollut aikoja sitten rintamalla. Ei käy kuitenkaan kiistäminen etteikö Bon olisi urhoollinen sotilas, jonka panosta maalle ei voi ohittaa. Mienin on tehtävä valinta (avio)miesten välillä ja kylän vanhin muistuttaa, että Bonin uroteot on pidettävä mielessä päätöstä tehdessä.
Tästä alkaa triangelidraama, joka suistaa kaikkien kolmen elämät raiteiltaan. Otaksun, että kunniallisuus ja mahdollisesti Mienin kokema paine (joko kuviteltu tai todellinen) kyläläisten taholta saa hänet tekemään tuhoon tuomitun valinnan – hän palaa Bonin luokse.
On vaikea käsittää Mienin päätöstä, ellei sen tosiaan ajattele liittyvän kunniaan ja ehkä joihinkin perinteisiin. Mienin ja Hoanin suhde on nimittäin erikoislaatuisen kaunis ja pariskunta on kokenut kaikenlaista yhdessä. On selvää, että molemmat – rakastamisen lisäksi – kunnioittavat ja arvostavat toisiaan.
Mutta Mienin valintaan ei Hoanilla ole mitään sanomista. Hoan ilmeisesti ymmärtää jollakin tasolla Mienin päätöksen eikä vaikuta siitä edes järin yllättyneeltä. Ehkä hänkin aluksi ajattelee, että kunnian nimissä niin on tehtävä. Koska Bon on ensimmäinen aviomies ja vieläpä sotasankari, ei ole muuta vaihtoehtoa.
On selvää, ettei Mienillä enää ole rakkaudellisia tunteita Bonia kohtaan. Heidän suhteestaan on kulunut yli kymmenen vuotta eivätkä he edes ehtineet olla yhdessä kuin jokusen kuukauden ennen kuin sota heidät erotti. En voi olla ajattelematta, miten itsekäs ja harhainen Bon on palatessaan yli vuosikymmenen kuluttua kuvitellen voivansa vaatia Mienin itselleen ja jatkaa siitä, mihin he joskus jäivät. Ei mikään – edes ihmiset – ole enää samaa.
Bonilla ei ole mitään muuta kuin Mien. Tai niin Bon jääräpäisesti ajattelee. Kun välähdyksiä Bonin sotavuosista avautuu, käy selväksi että Bonilla olisi ollut useitakin risteyksiä, joissa valita toisenlainen tie. Toisaalta sodan brutaalisuus on traumatisoinut Bonin eikä hän ajattele selkeästi.
Kirjailija yrittää olla neutraali, antaa lukijan itse valita puolensa, mikäli niin haluaa tehdä.
Bonin (sota)taustan takia häntä pitäisi kai sääliä. Edes hippusen. Minulta ei oikein sääliä irtoa. Bon saa useitakin mahdollisuuksia ja häntä tuetaan, mutta hän ei jaksa tai halua tarttua annettuun apuun. Hänen päähänsä mahtuu lähinnä Mien ja se, miten hän voisi omistaa Mienin kokonaan. Koska silloin hänen elämänsä ilmeisesti palaisi raiteilleen ja sodan kauhutkin unohtuisivat. Tuntuu ettei Bon kykene ajattelemaan kuin itseään, omia (pakkomielteisiä) tunteitaan. Muiden tunteet ja elämät – mitä niistä.
Hoanin pitkämielisyys ja rakkaus Mieniä kohtaan on liikuttavaa. Kunnes sekin mielestäni hieman tahraantuu. Hoan päätyy käsittelemään eroaan Mienistä porttolassa, koska paneskelu on vissiin ainoa tapa käsitellä tunteita. Käy mielessä, että kirjailija on halunnut piirtää muuten niin kunnolliselle Hoanille edes yhden kyseenalaisen piirteen laittamalla hänet ajattelemaan kyrvällään.
Koin että nämä ilotalotouhut eivät oikein istu Hoanin persoonaan ja itse asiassa Hoan itsekin on vähän yllättynyt. Että miten ihmeessä tällainen hienostunut mies sortuu panemaan porttoa saastaisen korttelin saastaiseen huoneeseen. Mainehan siinä menisi, jos kiinni jäisi.
Mainittakoon, että minua ei sinänsä häiritse bordellitouhut, mutta Hoanin kohdalla en vain mitenkään voi ymmärtää niitä. Kenties minussa asuu pieni romantikko (tai sitten järki-ihminen), joka olisi odottanut Hoanilta hieman enemmän, jotain. En tiedä mitä. Ehkä yläpäällä ajattelua. Toisaalta varmasti tieto siitä, että Mien joutuu viettämään yönsä Bonin makuukammarissa, hieman ahdistaa Hoania.
No Man’s Land osoittautui varsin erilaiseksi kuin kuvittelin. En varsinaisesti tiedä, mitä kirjalta odotin mutta en ainakaan tällaista ihmissuhdevatvomista. Kirjan alku on kiehtova ja pitää otteessaan, vaikkei juuri mitään tapahdu ja sivupoluille pompsahdetaan milloin mistäkin syystä ja niillä viivytään juuri niin kauan kuin viivytään.
Varsin runsas romaani siis kaiken muun paitsi juonen tiimoilta enkä mainitse tätä sinänsä negatiivisessa mielessä. Tämän luki loppuun ihan helposti ja mielenkiinto pysyi yllä joskin eriasteisena läpi koko kirjan. Kliimaksi jäi kuitenkin puuttumaan. Eittämättä tässä on kyllä teos, jonka miljöö, tunnelma ja henkilöt jäävät mieleen todella pitkäksi aikaa.
Duong Thu Huongilta on käännetty englanniksi muutamia muitakin romaaneja ja kyllä ne mielelläni luen, jos käsiini saan.
torstai 25. kesäkuuta 2026
Sodanjälkeinen kolmiodraama Vietnamissa
keskiviikko 10. kesäkuuta 2026
Sodan kukat
Geling Yan: The Flowers of War
alkuper. 金陵十三钗 2007
Vintage, 2012
englannintanut Nicky Harman
s. 250
Japanin muinaiset suuruudenhullut invaasiot Itä-Aasiassa kohdistuivat luonnollisesti myös Kiinaan. The Flowers of War käsittelee vuoden 1937 Nanjingin tapausta (fiktiivisesti), joka tunnetaan nimillä Nanjing Massacre tai Rape of Nanjing.
Nanjing, Kiina. Joulukuu 1937.
Japanilaisten sotilasjoukkojen vallatessa Nanjingin yhdysvaltalainen Isä Engelmann ottaa hoteisiinsa koulutytöt, joiden vanhemmat eivät pääse lapsiaan noutamaan (koska ovat ulkomailla tmv.). Hän uskoo ja luottaa siihen, etteivät japanilaiset hyökkää kirkkoon: onhan kirkon alue (sota)neutraali.
Isä Engelmannin kirkkotiluksille saapuu myös joukko läheisen ilotalon prostituoituja etsimään turvapaikkaa. Jokseenkin vastahakoisesti Isä Engelmann päästää heidätkin kirkon suojaan. Vaan mitä tehdä, kun oven taakse ilmestyy haavoittuneita kiinalaisia sotilaita etsimään turvaa.
Isä Engelmannin luottamus kykyynsä suojella vieraitaan alkaa horjua. Ruuasta ja vedestä on pulaa, mutta vielä kauheampia ovat uutiset ja huhut, joita Nanjingissa pyörii. Japanilaiset sotilaat ovat brutaaleja eivätkä noudata sotaetikettiä. Muille ns. neutraaleille alueille on tunkeuduttu ja niistä on viety väkivalloin sekä miehiä että naisia.
Myös rintamalla (japanilaisten) toiminta on laskelmoitua ja julmaa. Mutta voiko sodalla edes olla etiikkaa? Tai yhteisiä “sääntöjä”. Romaanissa on eräs hyvin häiritsevä rintamakuvaus, jonka kiinalainen sotilas kertoo Isä Engelmannille. Lukijaa helpottaa tieto, että sotilas pelastui, mutta entä sitten. Onko tilanteesta selviäminen vain yksi voitto loputtomassa taistelussa.
Isä Engelmann joutuu tekemään päätöksiä, joita ei haluaisi tehdä. Entä miten elää päätöstensä kanssa... Huomaan nostavani Isä Engelmannin tikunnokkaan, vaikka kirjassa on useampi näkökulma ja oikeastaan Isä Engelmannin osuus on melko suppea. Mutta hän on alati läsnä, vaikka olisikin taustalla. Isä Engelmann on viimeinen sana ja viimeinen päätös.
Minulle tämän kirjan ainoa lohtu on nimenomaan Isä Engelmann ja hänen uskonsa. Ja hyvyytensä, joka tuntuu tulevan sydämestä ja rakkaudesta Jumalaan eikä vaikuta lainkaan tekopyhältä. Mainittakoon, että uskonnollista otetta tässä kirjassa on melko vähän, vaikka kirkkomailla ollaankin, mutta koen että uskoa ei tarvitse selittää eikä siitä tarvitse jauhaa – sen kyllä huomaa, jos sitä on.
Jostain syystä tämä kirja meni suoraan sydämeeni. En ole uskossa, mutta ei minua haittaa, jos romaanissa on uskonnollisia raiteita: eivät ne ole uhka minuudelleni tai millekään. Tosin monissa (ei kaikissa kuitenkaan) lukemissani uskontoa käsittelevissä tai sivuavissa kirjoissa uskonto on kuvattu enemmänkin ongelmallisuuden näkökulmasta. Tässä kirjassa usko näkyy teoissa, ajatuksissa. Hvyytenä, mutta ei kliseisellä tavalla. Usko on kaunista, kun sitä ei käytetä sorron välineenä tai lyömäaseena. Sellainen ei minun silmissäni tosin ole edes uskoa.
Pakollinen huomio: tämä miete on todella yksipuolinen ja painottuu (kristin)uskoon ja Isä Engelmanniin eli asioihin, jotka periaatteessa ovat romaanissa marginaalissa. Vaikka romaanin aihe on karmaiseva, pidin tästä kokonaisuutena todella paljon enkä siis osaa edes eritellä miksi.
Jos ei Nanjingin verilöyly ja raiskaukset ole tuttuja, tästä voi katsoa lyhyen dokumentin aiheesta. Japani ei ole edelleenkään myöntänyt tekojaan eikä siten pyytänyt anteeksi.
torstai 4. kesäkuuta 2026
Orpolapsen tarina
Rose Tremain on suosittu brittiläinen kirjailija, josta ei kaiketi kukaan maassa asuva ole voinut välttyä kuulemasta, ellei asu maakuopassa tai ole luku/kielitaidoton. Minullekin Tremain on nimenä tuttuakin tutumpi ja olen häneltä muutamia haastatteluja lukenut, mutta en yhtään kirjaansa ennen kuin nyt.
Rose Tremain: Lily
Vintage 2021
s. 274
Kirjan nimihenkilö Lily hylätään vastasyntyneenä puiston portille Lontoossa vuonna 1850. Sieltä hänet pelastaa muuan nuori poliisi ja vie orpokotiin. Kyseinen laitos on nimeltään The Foundling Hospital, joka on oikeasti ollut muinoin olemassa.
Suhtautuminen lapsiin ja lastenhoito tuohon aikaan oli hieman erilaista kuin nykyään. Kuri orpokodissa on ankara ja rangaistukset vähintään yhtä ankaria. Sopeutuminen orpokotiin on Lilylle vaikeaa, sillä hän on viettänyt ensimmäiset kuusi vuotta sijoituskodissa, jossa hän on saanut kokea äidinrakkautta ja perheeseen kuuluvuutta.
Romaanin kannessa kerrotaan kirjan olevan kertomus kostosta, mikä tietysti tällaista (kirjallisuudessa) kostonhimoista ihmistä kiehtoo. Heti alussa on myös selvää, että on tapahtunut murha ja murhaaja on Lily, joka kärvistelee omatuntonsa ja kiinnijäämisen pelon kanssa.
Kuitenkin, mielestäni romaani on enemmänkin Lilyn kasvutarina kuin niinkään kertomus kostosta. Siitä miksi Lily päätyi tekemään mitä teki ja miten se vaikuttaa hänen elämäänsä sen jälkeen. Kostamisesta itsessään ei varsinaisesti jauheta kuin lyhyesti noin yhdessä kohdin, kun Lily mielessään reflektoi tekoaan ja motiivia. Jos siis kostoteema ei innosta, ei kannata ainakaan sen takia jättää romaania lukematta.
Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, mutta molemmissa Lilyn näkökulmasta. Mennyt avautuu nykyajan rinnalla takaumin omissa luvuissaan. Lily on nykyajassa 17-vuotias ja hän työskentelee peruukintekijänä Belle Prettywoodin yrityksessä. Belle on mielenkiintoinen henkilöhahmo, joka kohtelee Lilyä hyvin. Bellen osuus romaanissa on jää lopulta melko ohikiitäväksi, mutta sellaisia jotkin suhteet elämässä ovat.
Samoin etäiseksi jää Lilyn vauvana pelastanut poliisi, joka on läsnä taustalla koko romaanin ajan. Hän on mysteerimies kirkon takarivissä, kunnes eräänä päivänä muuttu lihalliseksi. En päässyt käsiksi poliisin pakkomielteeseen (sitä se nimittäin mielestäni on) Lilyä kohtaan enkä myöskään Lilyn tunteisiin poliisia kohtaan.
Hurjia juonenkäänteitä odottavalle en tätä suosittele, sillä tämä on ehdottomasti tunnelmaromaani, joka lipuu arkisesti päivästä toiseen, ajasta toiseen. Tunnelma itsessään on melankolinen ja kohtuullisen ankea. Oikeastaan Belle on ainoa nauru muuten hymyttömillä huulilla. Nopea ohikiitävä nauru, joka loppuu yhtä äkkiä kuin alkaakin.
Ihan luettava romaani, mutta ei ilmeisesti kuulu Tremainin parhaimmistoon. Lily herätti kuitenkin kiinnostukseni lukea lisää kirjailijalta. Käsittääkseni Rose Tremainilta on suomennettu vain yksi romaani, Soitto ja hiljaisuus (alkuper. Music and Silence).
torstai 28. toukokuuta 2026
Kiina kymmenellä sanalla
Yu Huan teos China in Ten Words (suom. Kiina kymmenellä sanalla) kuvaa Kiinaa nimensä mukaisesti kymmenen sanan kautta. Teos antaa mielenkiintoisen kuvan Kiinan lähiajoista – Maon kulttuurivallankumouksesta teoksen nykyaikaan eli 2010-luvulle.
Itse asiassa tämän teoksen luettuani ymmärrän nyt eri tavalla (laajemmin) jokunen vuosi sitten lukemaani Yu Huan romaania Xu Sanguanin elämä ja verikaupat.
China in Ten Words alkaa ihmisistä, People.
As I write these characters I have to look a second time to make sure I have them right. That’s the thing about this word: it feels remote, but it’s so familiar, too. I can’t think another expression in the modern Chinese language that is such anomaly – ubiquitous yet somehow invisible. In China today it’s only officials who have “the People” on their lips every time they open their mouths, for the people themselves seldom use the term – perhaps they hardly recall its existence. We have to give those voluble officials some credit, for we rely on them to demonstrate that the phrase still has some currency.
Eri kulttuurit ja kielet kiinnostavat, sillä ne vaikuttavat siihen, miten hahmotamme maailmaa ja miten ajattelemme. Kieli ei ole pelkästään viestinnän vaan myös ajattelun väline. Siksi eri kielten kieliopit ja rakenteet kiinnostavat, vaikken kieltä osaisikaan. Olen lukenut, kuunnellut podcasteja ja katsonut Yutubesta videoita liittyen mandariini-kieleen ja myös sellaisia, joissa pohditaan kantoninkiinan ja mandariinin eroja (liittyen lähinnä ääntämiseen ja laulamiseen). Minua kiinnostaa, miten asioita ilmaistaan ja mitä sanoja käytetään.
Yu Hua on valinnut mielenkiintoiset sanat, joilla hän kuvaa Kiinaa tietyssä aikajaksossa ja siinä samalla hän avaa jossain määrin omaa elämäänsä. Kyseessä on siten muistelmatyyppinen teos, jonka painopiste ei kuitenkaan ole kirjailijassa itsessään. Valittujen sanojen tiimoilta hahmottuu kehitys, joka Kiinassa on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut.
Täytyy ihan ihailla Yu Huan taitoa saada valitsemistaan sanoista irti niin paljon ja lisäksi sijoittaa ne laajempaan kontekstiin (ei siis vain itseensä). Maon kulttuurivallankumous pompsahtaa pintaan jokaisessa luvussa tavalla tai toisella ja se kielii kyseisen ajan merkittävyydestä Kiinan lähihistoriassa.
Teos ei ole sivumäärältään suuri, mutta sisällöltään sitäkin runsaampi ja tämän sanon hyvässä mielessä: kirjassa ei ole mitään turhaa. Jos Kiinan lähihistorian ilmiöt ja talouskasvu vähänkin kiinnostaa, on tämä hyvä perusteos niihin tutustumisessa.
Yu Hua: China in Ten Words
Duckworth. 2013
s. 225
Yu Hua on käsittääkseni kääntänyt kirjan itse englanniksi
Suomennettu nimellä Kiina kymmenellä sanalla
tiistai 26. toukokuuta 2026
Elämää riesan kanssa (Long Covid -päivitys)
Lontoossa rikottiin eilen Brittilän uusi toukokuun lämpöennätys. Uusi ennätys on 34,8 astetta ja se mitattiin Kew Gardensissa, joka sattumoisin oli eräs lempikeitaani Lontoossa asuessamme. Meiltä oli sinne matkaa muutama kilometri ja minulla oli sinne vuosikortti.
Täällä pohjoisessa ei tuollaisiin lukemiin ylletty, mutta kyllä minulle 28 astetta oli ihan sopivasti. Täällä on ollut melko kolea kevät (joitakin lyhyitä lämpimämpiä jaksoja lukuun ottamatta), joten toivotan ilolla tervetulleeksi ihan reippaatkin lämpötilat.
Riesa (Long Covid) on edelleen mukana kuvioissa, mutta alkaa hellittää otettaan. En ole viitsinyt aiheesta kirjoitella, koska on käynyt niin että aina kun asiasta jotain kirjoitan, tilanne muuttuu. Tämä on todella epävakaa ja aaltoileva riesa, jonka oirekuvioita on miltei mahdoton ennakoida vaikka miten yrittäisi.
Ei siis ole tehnyt mieli kirjoittaa aiheesta, koska koen että minusta tulee epäluotettava. Ensin julistan itseni lähes terveeksi, ja jo seuraavassa hetkessä olenkin lähes sänkypotilas. Ja sama toisinpäin.
Minulla oli jokunen aika sitten huonompi kausi (ei kuitenkaan niin huono kuin edeltäjänsä) ja epätoivoissani aloitin nikotiinilaastarikuurin. Nikotiinilaastareista hoitokeinona luin ensimmäisen kerran eräästä Covid-vertaistukiryhmästä, sitten kuuntelin aiheeseen liittyvän podcast-jakson. Lopulta liityin The Nicotine Patch Test -sivustolle.
Ja kas, ihme tapahtui. Tai en tiedä onko kyseessä ihme vai oliko tervehtymiseni muutenkin ottamassa askelta nextille levelille, mutta laastarien käytön aloitettuani olen voinut alkaa myös liikkumaan kunnolla ja päivittäin.
Olen kiipeillyt parhaimmillaan neljänä päivänä peräkkäin jollekin läheiselle fellsille ja muina päivinä tehnyt muita pidempiä lenkkejä. Olen ottanut ensimmäiset juoksuaskeleetkin sitten viime kesän ja tartunnan. Lepopäiviä ei tarvitse pitää eli pystyn ulkoilemaan ja rasittamaan itseäni päivittäin eikä tarvitse vältellä nousuja. Kovin korkealle en ole silti vielä uskaltautunut, koska en luota edelleenkään kehooni.
Kestävyys tuntuu olevan tallella, mutta olen hitaampi kuin ennen. Eilen tein pitkän kierroksen korvessa (kaikki kuvat eiliseltä) ja välttelin fellsejä, koska täällä oli bank holiday ja rutosti turisteja. Räätälöin siis itselleni sellaisen reitin, jonne tuskin kukaan eksyy. Ja kuten kuvista voi huomata, niin aika rauhassa sain olla.
Ensimmäisiä kertoja aikoihin liikunta on alkanut tuottaa mielihyvää. Sellaisia endorfiiniryöppyjä ei tule kuin ennen, mutta edes jotain. Minulla ei ole hapenottokyvyn kanssa ongelmia, vaan se tuntuu melko samalta kuin ennenkin eli on hyvä.
Mutta en ole oireeton. Väsymys (ei ole fyysistä, vaan muunlaista) vaivaa edelleen, erityisesti aamut ovat vaikeita. Yleensä makaan melkein tunnin hereillä ennen kuin pääsen ylös ja silloinkin tuntuu monesti, että miten ihmeessä jaksan ikinä enää nousta. Nyt on aamu ja olen väsynyt. Yleensä väsymys laantuu joskus muutamien tuntien päästä heräämisestä.
Lihaksissa kyllä on jotain vikaa: en edelleenkään pysty tekemään voimatreenejä, koska lihakset kipeytyvät samantien ja ovat kipeinä vähintään viikon ihan minimaalisesta treenistä, mikä ei ole normaalia. Pystyn silti kiipeilemään jyrkkiäkin nousuja, jotka ovat osin aerobista ja osin lihasta rasittavaa. Silloin ei myöskään ole kipuja eikä lihakseni ole koskaan kipeät raskaampienkaan lenkkien jälkeen. Erikoinen juttu. Toki kunnon lihasvoimatreeni on raskaampaa ja kohdennetumpaa, joten ilmeisesti siihen ei kehoni ole valmis vielä.
Nikotiinilaastareiden käytöstä kiinnostuneille pari linkkiä
Nikotiinin mahdollisista vaikutuksista Long Covid -hoidossa: The Nicotine Patch Long COVID, ME/CFS and Fibromyalgia
Podcast jonka kuuntelin: Dr Marco Leitzke - Using Nicotine Patches for Long Covid
*
Lopetan tänään laastareiden käytön ainakin toistaiseksi ja katson mitä tapahtuu. Käytin ensimmäisen viikon 7 milligramman laastaria, joka taisi olla liian voimakas minulle. Pidin viikon tauon, jonka jälkeen puolitin annoksen eli olen nyt ollut pari viikkoa 3,5 milligramman annoksella. Jos vointi huononee, aloitan laastarikuurin uudelleen.
sunnuntai 17. toukokuuta 2026
Matkalla tuonpuoleiseen
Jos olisin tajunnut Sanaka Hiiragin romaanin The Lantern of Lost Memories (suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo) käsittelevän kuolemaa, olisin jättänyt sen lukematta. Nyt ei ole sellainen aika, että jaksaisin ajatella kuolemaa/kuolemista yhtään enempää, joten huonostipa olin tehnyt taustatyöni kirjan suhteen.
Vaan koska olin aloittanut kirjan lukemisen, en sitä viitsinyt keskenkään jättää ja hyvä niin. Sillä jälleen tuli muistutus siitä, että joskus käsittelytapa merkitsee enemmän kuin itse aihe. Mistä tahansa aiheesta voi saada suunnilleen mitä tahansa riippuen, miten sitä käsitelään.
The Lantern of Lost Memories on lohdullinen ja lämmin eikä oikeastaan juuri ollenkaan surullinen tai painostava, vaikka kirjan viimeisessä luvussa melko rajua tapausta sivutaan.
Hirasakan valokuvastudio sijaitsee elämän ja kuoleman rajamailla. Se on paikka, johon menehtynyt henkilö saapuu ennen viimeistä matkaansa sinne jonnekin. Studiossa henkilö käy läpi valokuvia elämästään ja valitsee kuvan kustakin ikävuodestaan lyhtyyn pyöritettäväksi – kuin hyvästiksi eletylle elämälle.
Henkilöllä on myös mahdollisuus vierailla menneisyydessä, haluamassaan ajassa. Mennyttä ei voi muuttaa, mutta sen voi elää sivusta seuraten uudelleen.
Kirjan rakenne on novellimainen: se koostuu kolmen eri henkilön tarinoista. Tai oikeastaan vain pienistä välähdyksistä heidän elämästään. Luvut toisiinsa liimaava tekijä on valokuvastudio ja siellä Hirasaka. Hirasaka itse on menettänyt muistinsa/muistonsa ja uskoo, että joskus joku hänet tunteva saapuu studioon ja tunnistaa hänet. Näin hän mahdollisesti saisi tietää jotain itsestään.
Kaikkien kolmen henkilön tarinat ovat hyvin erilaiset ja olisin mielelläni lukenut heidän elämistään enemmänkin. Erityisesti Yakuza Waniguchin osuus on kiinnostava, mutta ei eniten Waniguchin itsensä, vaan erään toisen hänen elämässään vaikuttaneen henkilön takia. Hirasakin muistinmenetyskin selviää – jos ei Hirasakille itselleen niin ainakin lukijalle.
Vaikka kirja on ihan kiinnostava ja koukuttavakin, ei siitä syntynyt minulle nyt sen kummempia mietteitä.
Sanaka Hiiragi: The Lantern of Lost Memories
alkuper. 人生写真館の奇跡, 2019
Picador 2024
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 199
suom. Unohdettujen muistojen valokuvaamo
keskiviikko 13. toukokuuta 2026
Murskatut liljat
Jane Yangin Kiinaan 1800-luvulle sijoittuva romaani The Lotus Shoes voisi olla nimeltään myös Broken Lilies. Tarina sijoiuttuu aikaan, jolloin tyttölasten jalkojen sitominen oli lähes pakollista, jos halusi saada tyttären naitettua edes jokseenkin “kunnialliseen” perheeseen tai ylipäätään.
Jalkojen sitominen ja liljoen “kasvatus” on kivulias, vuosia kestävä prosessi mutta se tehdään rakkaudesta lapseen. Köyhissä oloissa varttuvan Little Flowerin äiti alkaa sitoa tyttärensä jalkoja tämän ollessa vasta nelivuotias. Kultaisten liljojen on tarkoitus turvata Little Flowerin elämä eli toisin sanoen turvata naimakaupat hänen vartuttua. Tuohon aikaan kultaiset liljat ei enää ollut vain ylhäisemmän väestön trendi.
Little Flowerin ollessa kuusivuotias hänen isänsä kuolee ja perhe köyhtyy entisestään. Äiti päätyy myymään Little Flowerin ylempiluokkaiseen Fongin talouteen samanikäisen tytön muizaiksi eli käytännössä (orja)apulaiseksi.
Näin Little Flower ja Lady Fongin tytär Linjing kohtaavat toisensa. Lady Fong on suopea ja hyväntahtoinen, mutta tytär Linjingiä vaivaa kateus, joka veisi kalatkin vedestä ja sen jälkeen vielä vedet. Linjingin ansiona tai syynä voi pitää Little Flowerin orastavien kultaisten liljojen tuhoutumista.
Tarinaa kerrotaan sekä Little Flowerin että Linjingin näkökulmasta. Vaikka Linjing on taipuvainen kateuteen, ei hän ole täysin tunteeton tai ääripaha (mistä plussaa, koska mustavalkoisuus henkilöhahmoissa ei oikein innosta). Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa eikä tunnu aina täysin ymmärtävän omaa valta-asemaansa tai ainakaan vallankäyttönsä seurauksia muihin – erityisesti Little Floweriin, jonka hän näkee enemmäkin omaisuutena kuin itsellisenä henkilönä.
Little Flower on taustansa ja asemansa takia täysin alisteinen ja toisten armoilla. Hän ei silti ole alistunut kohtaloonsa, vaan tekee parhaansa vallitsevissa olosuhteissa ja haaveilee toisenlaisesta tulevaisuudesta: Lady Fong on luvannut vapauttaa Little Flowerin, jos hänet saadaan naitettua. Avioliitto merkitsisi Little Flowerille ulospääsyä orjamaisesta asemastaan, sillä hän ei halua omistaa elämäänsä Linjingin palvelemiselle.
Epämiellyttävä tragedia Fongin taloudessa turmelee kuitenkin kaikki suunitelmat ja sekä Little Flowerin että Linjingin elämänkulku muuttuu täysin. Muutos pakottaa molemmat nuoret naiset kasvamaan ja arvioimaan itseään ja mahdollisuuksiaan uudelleen. Henkilökehitystä tapahtuu erityisesti Linjingissä ja se on johdonmukaista paitsi ehkä lopun övereitä lukuun ottamatta.
The Lotus Shoes tarjoilee viihdyttävän tarinan ohella kiinnostavan ja aidontuntuisen katsauksen vallitsevan ajan asenteisiin ja käytäntöihin. Ilmassa puhaltelee moderni tuulahdus liittyen jalkojen sitomiseen: sitä ei kaikissa edistyneimmissä (eli länsimaisia vaikutteita saaneissa) piireissä enää arvosteta samalla tavalla.
Kirjailijasta: Jane Yang was born in the Chinese enclave of Saigon and raised in Australia where she grew up on a diet of superstition and family stories from Old China. (kirjan sivulieve)
Jane Yang: The Lotus Shoes
Sphere 2025
s. 385











