My Past Is a Foreign Country

Pidän muistelmista, koska ihmisten kokemukset ja ajatukset ovat kiinnostavia. Paitsi silloin kun eivät ole. Riippuu siis tietenkin teemoista ja käsittelytavasta. Niin sanotuissa yleisissäkin muistelmissa toivoisin olevan jonkin keskeisen teeman tai punaisen langan.

Tekemisiä enemmän minua kiinnostavat ajatukset. Sellaiset muistelmat, joissa luetellaan lähinnä tekemisiä, eivät ole minua varten.

Muistelmansa voi kirjoittaa kuka tahansa. Ei tarvitse olla hautapaikka varattuna voidakseen olla asiaa, ajatuksia, tarvetta ja taitoa niistä kertoa.

Esimerkiksi Zeba Talkhani oli 28-vuotias, kun hänen muistelmateoksensa My Past Is a Foreign Country julkaistiin vuonna 2019. 

Zeba Talkahni on syntynyt Intiassa, mutta varttui pääasiassa Saudi-Arabiassa, Jeddassa. Talkhanit ovat muslimeja, jotka ovat Intiassa suurin uskonnollinen vähemmistöryhmä. Vaikka Intia on sekulaarivaltio, käytännössä lainsäädäntö nojaa monin paikoin hindulaisuuteen, joka on Intian valtauskonto.

Poikkeuksellisesti kopsaan kirjan sivuliepeen tähän, koska siinä kuvataan kirjaa niin hyvin.

28-year-old Zeba Talkhani charts her experiences growing up in Saudi Arabia amid patriarchal customs reminiscent of The Handmaid's Tale, and her journey to find freedom in India, Germany and the UK.

Talkhani offers a fresh perspective on living as an outsider and examines her relationship with her mother and the challenges she faced when she experienced hair loss at a young age.

Rejecting the traditional path her culture had chosen for her, Talkhani became financially independent and married on her own terms in the UK. Drawing on her personal experiences Talkhani shows how she fought for the right to her individuality as a Muslim feminist and refused to let negative experiences define her.

Talkhani pohtii ja analysoi kiinnostavasti ja rohkeasti suhdettaan vanhempiinsa ja sukuunsa, kulttuurisiin perinteisiin, odotuksiin ja ”pakkoihin”.

Mainitsin Talkhanin teoksen edellisessä postauksessani, jossa kirjoitin Etaf Rumin romaanista A Woman Is No Man, koska näissä kirjoissa sivutaan samoja aiheita ja käsitellään sitä samaa ennalta päätettyä polkua, jota naisen mielellään tulisi (tietyissä kulttuureissa) kulkea.

Zeba Talkhanin onneksi hänen isänsä on kohtuullisen edistyksellinen ainakin omassa kulttuurisessa viitekehyksessään. Hän ei suoraan tue Talkhanin halua opiskella ja haluttomuutta avioitua nuorena, mutta hän antaa vapauksia, joista monet muslimitytöt voivat vain haaveilla. Lisäksi isä mahdollistaa taloudellisesti tyttärensä opinnot vaikka voisi periaatteessa sulkea rahahanat ja pakottaa Zeban perinteiselle ”naisen teille”.

Onkin erityisen kiehtovaa lukea Zeban ja hänen isänsä väleistä, sitä miten kulttuuriset paineet vaikuttavat heihin molempiin. Zeban äiti on melko näkymätön, koska… Noh, naisen ei varsinaisesti pidä näkyä. Mutta on mahtavaa huomata, miten se äitikin alkaa löytyä sieltä kaavun alta ja äidilläkin on persoonallisuus ja ajatuksia.

Tämä teos näyttää hyvin, miten kulttuurisesti aivopestyjä ihmiset voivat olla. Enkä kirjoita tätä solvaavassa tarkoituksessa: me kaikkihan olemme isossa määrin kulttuuriemme tuotteita (ja tässä kohden koen pakottavaa tarvetta todeta, että ympäröivän kulttuurin vaikutus ei koskaan lakkaa: olen itse muuttunut tietyssä mielessä melko paljonkin muutettuani toiseen kulttuuriin, vaikka kyseessä ei ole näennäisesti järin suuri kulttuurinen erilaisuus. Vaan kuten tiedämme, osa kulttuurista näkyy lähinnä tavassa ajatella). On vaikea räpistellä yhteisön valtavirtaa vastaan, vaikka tiedostaisi itsekin, miten tuhoavaa se lopulta on. Mutta muutosta tapahtuu.

My Past Is a Foreign Country on kulttuurisesti rikas ja moniulotteinen teos oman identiteetin ja tien löytämisestä.

From being around my own family, I had learned that people did not mean to sabotage my happiness, they only meant to uphold their values. Knowing this made it easier for me to exist within the patriarchy. I knew better than to want to be understood by people whose reality was not mine. I also realised that there is no polite way to tell someone that their forced reality is not the only way to exist in this world.

Jep, tiettyjen asioiden edessä on vain hyväksyttävä se, että ei surffata samalla aallonharjalla eikä välttämättä edes samassa meressä.

My first rule of radical self-care was simple: if in doubt, detach. With people who couldn’t bring themselves to share in my joy, the detachment gave me the space I needed to truly appreceate the good things in my life. Instead of spending time doubting their intentions, I learned to emotionally detach myself from the double meaning of their words. I stopped seeking approval from people who enjoyed withholding it.

Ymmärtääkseni Talkhani kirjoittaa tällä hetkellä ensimmäistä romaaniaan. Jos ja kun se julkaistaan, niin ehdottomasti luen.

The Apple Market, Covent Garden

Seuraava postaus onkin sitten perinteinen vuosikooste. Sen yritän pökätä blogiini mahdollisimman pian, ehkä vielä tämän vuoden puolella.

Tässä pari kuvaa Lontoon turistimestoilta joulupäivänä. Teimme kumppanini kanssa fillarilenkin, jonka ideana oli pällistellä turistimestojen joulukoristuksia. Hieno kierros ja mukavan väljää, kun suurin osa paikoista oli kiinni ja liikenteestä puuttuivat dösät, rekat ja tavarantoimittajat. Eikä turistejakaan juuri ollut, koska kaikki kyllä tietävät miksi.

Covent Garden

Carnaby Street

 

Carnaby Street

Saudiarabialaiset syntisäkit

Manal al-Sharif: Daring to Drive
Simon & Schuster 2017
S. 290

Saudi-Arabian syntisäkit

Nainen on oletusarvoisesti syntinen. Sen voikin pukea säkkiin, niin se näyttää siltä, mitä on: syntisäkiltä. Nainen on seireeni ja lutka, joka on paketoitava mustaan telttaan, ettei se pääse viekottelemaan viattomia Miehiä vartalonsa kaarilla saati seksiä tihkuvilla silmillään. Nainen on vallaton ja oitis rientämässä synnin poluille, jos sen päästää vapaaksi: siksi se on pakko pitää valvonnanalaisena. Ensin isä valvoo, sitten aviomies. Eikä vain valvo, vaan päättää. Naisella ei ole omaa tahtoa eikä päätäntävaltaa. Tällä ei ole periaatteessa mitään tekemistä Islamin kanssa. Kyseessä on salafismi.

Yllä oleva kirjoitus on kärjistetty. Tai ei oikeastaan kärjistetty, vaan kirjoitin sen siten kuin tulkitsin al-Sharifin kirjaa (hän ei ole noin suorasanainen, vaan asiallinen ja viimeiseen asti pohdiskeleva), sillä kun riisuu korulauseet niin alaston asenne jää jäljelle. Sama asia suoraan kirjoitettuna. Tuskin tulee yllärinä monelle.

Kirja alkaa Manal al-Sharifin pidätyksestä vuonna 2011, syy driving while female. Miten tähän on päädytty, miksi konservatiivisesta al-Sharifista tulee naisten oikeuksia ajava aktivisti? Se on pitkä tie ja sisältää järjestelmällistä aivopesua alkaen tytöille suunnatusta koulusta. Al-Sharif jättää itsensä vankilaan virumaan (palaamme sinne taas kirjan lopussa) ja palaa ajassa taaksepäin kerraten elämäänsä ja varttumistaan lapsesta teiniksi, sitten aikuiseksi.

On helppo ymmärtää al-Sharifin konservatiivisuus: onhan aivopesu aloitettu jo lapsena ja lapset ovat otollista maastoa tällaiselle. Saadaan ihan puhdas paperi, johon sutata mitä tahansa. Töhryt alkavat haalistua, kun ikkuna muualle maailmaan avautuu. Me länsimaissa sanomme, että tieto lisää tuskaa. Saudi-Arabiassa voisi sanoa, että tieto lisäisi vapautta, jos sitä suotaisiin naisille. Ei suoda, kaikki on haram. Eikä tieto toisaalta itsessään tuo vapautta: tarvitaan asennemuutosta.

Nyt täytyy muistaa, etteivät kaikki miehet kannata naisten alistamista. On suuri joukko miehiä, jotka eivät. Lisäksi naisten alistaminen ja heidän liikkumisen hankaloittaminen häiritsee miehiäkin. On vaikea nähdä, kenen etua lopulta palvelee sellainen, että naiset pyritään eristämään kokonaan yhteiskunnasta ja pysymään neljän seinän sisällä. Ymmärrän jos kyseessä olisi esimerkiksi täit tai rotat, joita ei sinänsä tarvita. Mutta nainen: kun ei sitä oikein voi hävittääkään kokonaan. Vallastahan tässä tietenkin on kyse.

Minulle kenties ainut ylläri tässä kirjassa oli valtava naisviha. En kuvitellutkaan, että nainen Saudeissa nauttii olemassaolon sietämättömästä keveydestä buduaarissaan makoillen, mutta en ollut ihan käsittänyt, miten alhainen jäte hän on. Olin ajatellut, että nainen on enemmänkin sellainen reppana hupakko (ja tietenkin salaseksikäs ja kiero, jota tulee kontrolloida), joka ei kykene itsenäiseen ajatteluun. Taustalla jyllää kuitenkin sellainen naisviha, että ihan yllätti.

Väkivallasta saa epätasapuolisesti kaikki osansa. On tavallista, että mies pieksää vaimoaan ja lapsiaan (myös poikalapsia, ei siis vain tyttöjä). Onpahan lapsia (ja toki myös vaimoja) kuollutkin miehen käsittelyssä. Miehen aikuistuessa hän vapautuu selkäsaunoilta, mutta nainen ei: pieksijä vain vaihtuu.

Mitä tulee muuten autolla ajamiseen Saudi-Arabiassa: sitä ei ole kielletty "traffic codessa". Kyseessä on lähinnä perinne tai tapa, jonka mukaan naisen ei tulisi ajaa autolla.

Daring to Drive on runsaasti yksityiskohtia ja esimerkkejä sisältävä muistelmateos, joka juuri runsautensa takia avaa todella hyvin paikallista kulttuuria ja käytäntöä ja sen pulmallisuuksia sekä naisille että myös miehille. Al-Sharifin tyyli ei ole tuomitseva, vaan pohtiva. Hän säilyttää uskonsa ja pysyy muslimina, sillä ei ole uskonnon vika, että sitä tulkitaan miten sattuu ja käytetään keppihevosena muissa asioissa.

Kirjan lopussa itketti. Turhautti kovasti niin moni asia. Lisäksi itketti al-Sharifin äiti (ja vähän isäkin), josta en oikeastaan pitänyt kirjan alussa. Minua itketti al-Sharifin ja äitinsä suhde. En aio avata sitä tässä, mutta jos luet tämän kirjan, olen melko varma että ymmärrät, mitä tarkoitan. Sitten lopussa.

Jos saisin suositella tätä kirjaa jollekin, suosittelisin sellaisille ihmisille, jotka niputtavat jonkin tietyn ihmisryhmän tai kulttuurin ihmiset samaksi. Sellaisia yleistäjiä on yllättävän paljon: ei olisi heille pahitteeksi ymmärtää, että ihmiset kaikkialla - eivät esim. vain Suomessa - ovat inhimillisiä yksilöitä, eivät mitään massa-aivoja.

Kirjan kieli on tavanomaista: sen tehtävä tässä kirjassa on välittää tietoa ja sanomaa, ei luoda taiteellisia merkityksiä. Ajattelen, että kirjallisuudella on useita tehtäviä ja kieli on hyvä valita tavoitteen - mikä se nyt kullekin kirjan kirjoittajalle ja kirjalle milloinkin on - mukaan.

Manal Al-Sharifin TED-talk, tässä suora linkki videoon jos haluat katsoa sen isompana.




Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39. Ikääntymisestä kertova kirja - onhan tämä eräänlainen kasvutarinakin.

Jos Jumala suo

Alys Einion: Inshallah
Honno, 2014
S. 308

Today, I will marry the man who raped me.

Sellainen on kirjan ensimmäinen virke. Laitettiin heti mato koukkuun, koska minua ainakin kiinnostaa, miksi länsimainen ihminen nai raiskaajansa. Vieläpä vapaasta tahdostaan, kuten heti käy ilmi.

A free woman never plans an escape route. I made this choice freely, the sun and the stars and the adolescent dreams of a girl grown up before her time notwithstanding.

Kerron heti tähän väliin, että kyllähän se syy (avioliittoon) lopulta selkenee siellä kirjan lopussa. Tai no, selkenee ja selkenee. Annettiin periaatteessa vastaus, mutta minua vastaus ei tyydytä: jopa ihmettelen sitä. En tajua, en ymmärrä.

Amanda nai muslimimiehen, Muhammedin. Muhammed on saudiarabialainen mies, jonka Amanda tapaa Walesissa, missä asuu. Amandan perhe on melko köyhä. Toimeen kyllä tullaan, mutta jokaisen lapsen panos on tärkeä semminkin, kun eräs lapsista on sairas.

Kouluttautumista ei kannateta saati arvosteta, vaan Amandaa painostetaan menemään suoraan töihin "peruskoulun" jälkeen. Amandalla on kuitenkin oma tahto ja hän onnistuu järjestämään itsensä opiskelemaan.

Noh, opiskelut keskeytyvät kun Amanda pamahtaa paksuksi ja yhdeksän kuukauden odottelun päätteeksi pukkaa kaksoset maailmaan. Muhammed on palannut tällä välin Saudi-Arabiaan, mutta on luvannut tulla hakemaan vaimonsa ja lapset myöhemmin mukaansa. Sillä tokihan Amanda muuttaa Saudi-Arabiaan.

Kerronta kulkee kahdessa tasossa: reaaliajassa ollaan Saudi-Arabiassa, mutta Amandan (eli kirjan minä-kertojan) muisteloiden myötä vajotaan silloin tällöin menneisyyteen. Noiden muisteloiden kautta lukijalle alkaa hiljalleen paljastua ne syyt, jotka kenties ajoivat Amandan muuttamaan toiseen maahan. (Tässä kohdin tekee mieli repiä hiuksia päästä ja huutaa niin, että ikkunalasit halkeavat.)


Kirjan herättämiä kysymyksiä:

Amanda on lukenut tietoutta Islamista ja Saudi-Arabiasta ennen muuttoaan. Miksi hän ei kuitenkaan tajua juuri mistään mitään?!

Miksi Muhammed inhoaa (?) vaimoaan? Olisi ollut kiva saada asialle selvyys (muuta kuin joku yleinen naisviha?). Muhammedin motiivit jäävät täysin pimentoon niin kuin oikeastaan koko Muhammedin persoona. Päällimmäiseksi hänestä jäi mieleeni vaimonsa jatkuva paneminen. Sitä onkin kirjassa niin paljon, ettei vaan unohdu millainen panokone Muhammed on. Seksiä seksiä seksiä hän haluaa ja alistaa vaimoaan ja läpsii hakkaa ja panee kuivana menemään säkit Amandan ahteria hakaten.

Miksi Muhammed juo? Muhammedille maistuu myös alkoholi, mikä ei ihan sovi muslimi-elämään. Muhammedin perhe vaikuttaa tasapainoiselta ja turvalliselta, mukavalta (paitsi ei tietenkään Amandalle). Ehkä Muhammed juopottelee muuten vain: eihän alkoholismiin aina syytä tarvita.

Miksi Muhammed antaa ystävänsä panna Amandaa, kun hän (Muhammed) tuntuu kuitenkin olevan varsin mustasukkainen vaimostaan? Lisäksi Amandalla on taipumusta pamahtaa paksuksi ns. kertalaakista. Niin käy kirjassa ainakin kaksi kertaa, ehkä jopa kolme. Amanda onkin puolet (tai enemmän) kirjasta raskaana.

Varsinaisen hirviön on kirjailija luonut Muhammedista ja itse asiassa koko uskonnosta ja elämästä Saudi-Arabiassa (en väitäkään, että se on mitään herkkua varsinkaan naisille, mutta kyllä nyt on revitelty ja kauhisteltu ihan olan takaa), vaikka toisinaan yrittääkin muistuttaa lukijaa, että Muhammed on poikkeus.

Kirjailija on ihan ottanut tehtäväkseen alleviivata eroavaisuuksia. Ne onkin helppo tehdä tyhmän Amandan kautta. Sitten jonkun toisen henkilön suulla pääsee kirjailija ns. opponoimaan Amandan kokemuksia - tosin nekin jäävät hyvin pinnallisiksi. Alla eräs esimerkki kuvana, en jaksa kirjoittaa koko rimpsua tänne.

Kirjan teemat: perheväkivalta, uskonto, kulttuurierot, naisen asema, kasvatus, raiskaus, ulkopuolisuus, ystävyys (saattoi olla bi-juttuja mukana), synnytys (joo, niitäkin kuvattiin aika tarkasti) jne. Ehkä snadisti liikaa?

Olisin saattanut sääliä Amandaa (ehkä ajoittain hieman säälinkin: hänen elämänsä oli suoraan sanottuna p:stä lähes alusta loppuun), ellei hän olisi jäänyt minulle melko merkityksettömäksi hahmoksi. Kirjan kieli on kaunista, tosin se teki siitä (kirjasta) ja kirjan kertojasta teennäisen kuuloisen.

En voi olla vertaamatta tätä kirjaa vastikään lukemiini Zoë Ferrarisin Saudi-Arabiaan sijoittuviin trillereihin. Ferrarisin kirjat eivät osoittele sormella, eivät alleviivaa, eivät ole mustavalkoisia. Ne ovat kaikkea muuta kuin tämä kirja, joka kauhistelee ja mässäilee milloin milläkin. Ja siinä sivussa maalaa melko yksipuolisen kuvan sekä Saudi-Arabiasta että Islamista.

Miksi luin kirjan loppuun? Uteliaisuudesta.


Kootut selitykset

Viime aikoina sananvapaus on puhuttanut monia. On mietitty muun muassa tarkoituksellista loukkaamista jne. Tiedän tämän mielipiteeni - kyllä, tämä kirjamiete on minun mielipiteeni kys. kirjasta - olevan melko negatiivinen. Se johtuu siitä, että tämä kirja ärsytti minua. Olisi tekopyhää kirjoittaa muunlainen mielipide.

Entä oliko pakko kirjoittaa ollenkaan? Kyllä oli. Tässä on kyse kirjasta - ei kenenkään persoonasta (paitsi fiktiivisten henkilöiden). Joku muu voi kokea kirjan toisin. Joku muu voi myös olla kirjoittamatta - minä en voi. Olen huomannut, että joskus ne negatiivisuuden puolelle kääntyvät kirjamietteet voivat herättää jonkun kiinnostuksen lukemaan kyseisen kirjan. Sehän on hieno asia: makuja on monia.

Jäähyväiset Jeddahille

Zoë Ferraris: Kingdom of Strangers
Abacus, 2013
S. 402 (plus sanasto)

Vielä kerran saamme palata Saudi-Arabiaan, Jeddahiin. Olen säästellyt tämän kirjan lukemista, koska olen halunnut siirtää jäähyväisiä.

Tämä kirjasarja (jonka voi periaatteessa lukea missä järjestyksessä tahansa, jos ei ole kovin nipo niin kuin minä, joka en voisi) on varsinainen simpukka, joka avautuessaan sisältää kokonaisen helminauhan!

Nyt on siis luvassa armotonta hehkutusta. Tosin koen pakottavaa tarvetta hieman marmattaakin. Marmatus ei liity itse kirjaan, joten sitä ei lasketa, eihän.

"Competition to Stieg Larsson from an unexpected quarter." (Sunday Times)

Aargh, mikä siinä Larssonissa on, että siihen pitää kaikkea verrata. Kyllä, olen lukenut Stieg Larssonin Millennium-trilogian ja pidin siitä. Mutta mitä halvattua se mihinkään liittyy?!

Tässä Saudi-Arabia-trilogiassa ei ole mitään samaa Millennium-trilogian kanssa: paitsi, että kirjoja on kolme. Ei ole insestiä eikä lasten hyväksikäyttöä, ei toimittajia eikä kirjan kirjoittamisia jne. Juu, käänteitä toki on, mutta eikö sellaisia nyt yleensä ole - tai ainakin yritä olla - kaikissa dekkareissa ja trillereissä. Että jokohan voisimme jättää sen Larssonin rauhaan, kiitos.


Jeddahin poliisiosastolla kuohahtaa, kun aavikolta paljastuu ruumiskätkö - siis varsinainen joukkohauta. Osoittautuu, että kyse on sarjamurhaajan tekosista ja murhat tuskin ovat loppumassa ihan heti, vaikka kätkö onkin nyt paljastunut.

Edellisista kirjoista tuttu Katya Hijazi saa työskennellä edelleen poliisilaitoksella oikeuslääkärinä. Naisten työskentely ei ole mitenkään itsestään selvä oikeus, joten kyseessä on tosiaankin saaminen. Luonnollisesti naiset on eristetty omaan "kammioonsa", että olisivat mahdollisimman vähän tekemisissä miesten kanssa. Naisia kuitenkin tarvitaan, koska olisi naisruumiiden häpäisyä, jos mies niitä tutkisi.

Asenteet naisia - ja uskonnon tulkitsemista - kohtaan vaihtelevat paljonkin. Toiset ovat tiukempia kuin toiset ihan sukupuolesta riippumatta. Onkin melkoisen mielenkiintoista lukea, kuinka asioita hoidetaan tällaisessa "arvoristiriitaympäristössä".

Kulttuurinen aspekti on siis suuri osa kirjan miljöötä, mutta Ferraris ei edelleenkään valitse puolia tai osoittele sormella. Hän ei myöskään saarnaa naisten oikeuksista (tai niiden puutteesta) - ei kenenkään henkilöhahmonsa suulla, vaikka periaatteessa siihen olisi hyvät mahdollisuudet.

Se tekeekin tästä koko kirjasarjasta niin kiehtovan: se, että lukijalle annetaan erilaisia näkökulmia ja pohdittavaa ilman jeesustelua ja kauhistelua. Kirjassa ei myöskään tuoda esille vain naisnäkökulmaa, vaan myös miehet otetaan huomioon.

His more cynical friends had warned him about this. That getting married was conscripting yourself to servitude. You thought you were signing up for love and sex, but you were also signing up for giving them rides, for waiting in the food courts of shopping malls, in the sitting rooms of doctor's offices, in the queues at restaurant where they were not allowed to sit.

Ja kirsikkana kakussa: Ferraris ei toista eikä jankuta. Kussakin kolmessa kirjassa on hieman erilaisia näkökulmia vallitsevassa kulttuurissa elämiseen eli Ferraris ei toista mitään kaavaa ja jauha samoja asioita. Hän kertoo, mutta antaa lukijan itse päättää kantansa. Oma kantani on, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia kuin päällepäin näyttää.

Sarjamurhaajan saalistamisen ohella tutkitaan poliisikomisario Ibrahim Zahranin salaisen rakastajan katoamista. Katya Hijazista tulee Zahranin uskottu ja hän (Katya) auttaa parhaansa mukaan etsinnöissä. Tutkinta täytyy hoidella salassa, sillä Zahrani ei ole aviossa kadonneen rakastajansa kanssa: suhde on siis haram.

Entäpä mitä Katya vastaa Nayirin kosintaan? Nayir on aavikko-opas, joka on ollut mukana menossa ensimmäisestä kirjasta lähtien. Tässä kirjassa hänen roolinsa on melko pieni: hän toimii lähinnä Katyan autokuskina.

Vaikka kirjassa on meneillään kaikenlaista, mitään ei ole silti liikaa. Tämä kirja - ja koko trilogia - on mahtava esimerkki siitä, miten kulttuureihin voi tutustua myös dekkareiden ja trillereiden välityksellä. Vaikka tarinat ovat kuvitteellisia, on ympäröivä kulttuuri melko aito ja todellinen.

Lisäksi nämä kirjat ovat inspiroineet minua lukemaan ihan muuten vain erilaisia juttuja ja faktoja liittyen Saudi-Arabiaan. Koen olevani tietoisempi ja oppineeni jotain.

Kertaukseksi trilogian kirjat:

1. The Night of the Mi'raj
2. City of Veils
3. Kingdom of Strangers

Myös Omppu on lukenut tämän kirjan. Suosittelen muillekin. Ferrarisin kirjoja ei ole HYI MIKÄ HÄPEÄ suomennettu, mutta ruotsinnettu kylläkin.

Paluu Saudi-Arabiaan

Kannen kuva: Alamy / Suunnittelu: Emma Graves

Zoë Ferraris: City of Veils
Abacus 2011 (2010)
S. 442

Luin keväällä Saudi-Arabiaan sijoittuvan dekkarin, joka ihastutti erilaisuudellaan. Tiesin jo heti tuolloin, että aion lukea loputkin Ferrarisin Saudi-Arabiaan sijoittuvat dekkarit.

City of Veils on trilogian toinen osa ja rankkaisin sen jopa paremmaksi kuin ensimmäisen, The Night of Mi'rajin. Toisaalta kirjoja on vaikea verrata, koska ensimmäinen osa taustoitti selkeästi enemmän paikallista kulttuuria ja keskeisten henkilöhahmojen luonteita ja asenteita.

Kulttuurikuvauksia ei tästäkään kirjasta puutu, mutta ne ovat erilaisia; eivät enää niin perusteellisia kuin ensimmäisessä osassa. Ferraris ei siten sorru toistoon, vaan ujuttaa kulttuurin taas luonnollisena osana ja jatkumona kirjaan.

Miriam Walker palaa lomaltaan Jeddahiin. Hän asuu siellä miehensä Ericin kanssa. Eric vilahteli jo sarjan ensimmäisessä kirjassa, joskaan hänellä ei siinä ollut kovin suurta osaa eikä arpaa. Eric on ihastunut arabikulttuuriin ja tuntuu viihtyvän mainiosti Jeddahissa. Miriamilla sen sijaan on suuria sopeutumisvaikeuksia.

Miriamin tilanne muuttuu kammottavaksi, kun Eric katoaa. Katoaminen on totaalinen mysteeri ja Miriam on peloissaan ja lähes yksin vieraassa kulttuurissa.

Samoihin aikoihin rannalta löytyy nuoren naisen raa'asti murhattu ruumis. Poliisi tutkii tapausta ja edellisestä kirjasta tuttu tutkija, katya Hijazi, on mukana jutun tutkinnassa. Lopulta soppaan sekaantuu myös Nayir.

Tämänkin kirjan keskiössä ovat siis tuttuun tapaan aavikko-opas Nayir ja tutkija Katya Hijazi. Nayir on vältellyt Katyaa (uskonnollisista syistä), mutta läheisen avunpyyntö pakottaa hänet (Nayirin) ottamaan yhteyttä Katya Hijaziin ja pyytämään apua tältä. Näin kaksikon tiet kohtaavat jälleen eikä ilmasta puutu sähköä.

City of Veilsissä on huomattavasti enemmän dekkarimaisia piirteitä kuin edeltäjässään. Tässä kirjassa on mukana enemmän poliisityön kuvausta, myös jännitys on tiivimpää ja kirjan tempo hieman nopeampi.

Niinikään tässä kirjassa on keskeisenä teemana naisten vaikea asema. Se tulee esille etenkin työelämässä, kun taas edellisessä kirjassa keskityttiin naisen asemaan ja tapakoodeihin lähinnä kotona ja siviilissä.

Ferraris ei edelleenkään sorru kauhisteluun saati jeesusteluun, mistä oikein mojova plussa. Kirjassa on muutama tapaus, jotka eivät periaatteessa ole oleellisia kirjan juonen kannalta ja epäilenkin, että Ferraris on halunnut kirjoittaa ne kirjaansa ihan muista syistä. Ehkä esitelläkseen erilaisten ajattelutapojen kirjoa? Nuo kohtaukset ovat silti mielestäni varsin mielenkiintoisia ja sopivat kirjaan hyvin.

Entä pitääkö tämä trilogia lukea järjestyksessä? Itse lukisin, koska olen järjestysfriikki ja toisekseen olen pitänyt näistä molemmista kirjoista.

Toisaalta voisin kuvitella, että ainakin tämän kirjan voi kyllä lukea, vaikkei olisi lukenut edellistä. Pientä jatkumoa on ainoastaan Katyan ja Nayirin "suhteessa", mutta sen voi hahmottaa, vaikkei lukisi ensimmäistä osaa. Tosin tästä kirjasta varmasti saa vielä enemmän irti, jos on edellisenkin lukenut.

Trilogian osat:

The Night of the Mi'raj
City of Veils (tässä postauksessa)
Kingdom of Strangers (tulossa heti kun saan kirjan käsiini ja luettua)

~~~

Osallistun tällä kirjalla Rikoksen jäljillä -lukuhaasteseen.

Kuolleen tyttären arvoitus Jeddahissa

Kannen suunnittelu: Headdesign.co.uk / kuva: Alamy

Zoë Ferraris: The Night of the Mi'raj
Abacus 2009
s. 360

Enpä muista aiemmin lukeneeni Saudi-Arabiaan sijoittuvaa dekkaria. Tai oikeastaan mitään muutakaan romaania, joka sinne sijoittuisi. Zoë Ferraris sai kunnian viedä neitsyyteni Saudi-Arabiassa.

Rikkaan perheen tytär, Nouf, katoaa avioliittonsa kynnyksellä. Perhe värvää aavikko-oppaan, Nayirin, etsimään tytärtään.

Nouf löytyykin aavikolta - tosin kuolleena. Nayir ryhtyy selvittämään Noufin kuolemaa ja saa apua oikeuslääketieteen tutkijalta.

Tutkijan nimi on Katya Hijazi ja hän on nainen. Apua! Nayir ei ole pahemmin naisten kanssa ollut tekemisissä, koska hänellä ei ole sisaria, ei elossa olevaa äitiä eikä oikein muitakaan naissukulaisia puolisosta nyt puhumattakaan. Nayirille tuottaa kauhistusta pelkästään nähdä naisen naama. Onneksi sitä ei tapahdu usein, koska naiset käyttävät burkhaa julkisissa tiloissa ja miesten läsnäollessa.

He'd turned out to be such an ayatollah. He hadn't been able to speak to her without blushing, he wouldn't meet her eye, and he fainted when he saw Nouf's body, as if he'd been exposed to the face of the devil himself.

Kaikki varmasti tietävät, kuinka ankarat ovat naisten vaatesäännöt (muista säännöistä nyt puhumattakaan) Saudi-Arabiassa. Se (ja toki muitakin kulttuurisia piirteitä) näkyy luonnollisesti tässä kirjassakin ja erityisen mielenkiintoisen asiasta tekee se, että näitä sääntöjä tarkastellaan myös miesten näkökulmasta. Mitään syväluotaavia analyysejä ei ole luvassa, mutta Ferraris tuo erityisesti Nayirin ajatukset liki; hämmennyksen liittyen naisiin, jotka ovat hänelle suunnilleen yhtä suuri mysteeri kuin avaruuden alienit.

Minua miellytti myös Ferrarin tyyli kirjoittaa; hän ei saarnaa eikä alleviivaa naisten kehnoa asemaa. Naisten hankaluudet muun muassa liikkumisen suhteen ja työelämässä tulevat ilmi luontevana osana kirjaa; ovathan ne osa ympäröivää kulttuuria. Koin erittäin kiehtovana ja kiinnostavana lukea kirjaa, jossa saa niksauttaa aivonsa tavallaan ihan eri asentoon - sopeutumaan ja ymmärtämään hyvin toisenlaista kulttuuria.

Sivuhuomautus: ymmärtää ja hyväksyä ovat kaksi eri asiaa. Toisaalta minun tehtäväni ei ole toimia tuomarina, joten jätän naisten aseman puimisen toisille. Kirjan lukemisen lomassa tongin netistä tietoa liittyen Saudi-Arabiaan; katselin kuvia Jeddahista, luin Wikipedian artikkeleita, googletin noin yleisesti. Löysin mielenkiintoisen blogin, Jeddah Daily Photo. Suosittelen kurkkaamaan!

Näin jälkeenpäin tarkasteltuna kirjan juoni on melko yksinkertainen, suorastaan perinteinen. Jos kirjasta riisuisi kulttuuriset piirteet ja jännitteet, juonta voisi pitää melko latteana jopa. Mutta minusta tämä kirja onkin mainio esimerkki siitä, että näennäisesti simppelikin juoni voi toimia, jos kirja muuten on rikas ja tuhti.

Jos on kovasti jännityksen ja tiukan äksönin perään, ei tämä kirja välttämättä ole nappivalinta. Kirja ei näet ole kovin jännittävä eikä tempoltaan mitenkään huippunopea. Yhtä kaikki kirjaa tuli silti ahmittua, koska se oli kauttaaltaan mielenkiintoinen. Tylsää ei tullut kertaakaan ja hirnahtelin joissakin kohdin kenties tahattomalle tilannekomiikalle.

Minuun tämä kirja tosiaan kolahti niinkin lujaa, että ihme jos ei tullut kuhmua. Onneksi lisää on luvassa. The Night of the Mi'raj on nimittäin kirjasarjan aloitus. Toinen osa on nimeltään City of Veils, joka minulla odottelee jo hyllyssä. Kolmas kirja on Kindom of Strangers ja se minun pitää vielä metsästää. Olen ihan koukussa!


"I always believe in treating guests as if they were kings," Eric said, his nut-brown voice deepened by the food. "It's one of the things I love about this country."

 ~~~

Tätä kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu. Harmi, minusta tämä on helmi! Osallistun tällä kirjalla Marikan Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.