Siihen päälle kun vielä lukee laatulehtien kommenttipalstoja, niin turhuus on maksimoitu tuhatkertaiseksi. En enää jaksa seurata Suomen uutisia.
Turhautumista on viime viikkoina lisännyt lukemani kirja. Kirja on syyrialaisen toimittajan Samar Yazbekin kirjoittama kirja The Crossing (Rider 2015, englannistanut Nashwa Gowanlock ja Ruth Ahmedzai Kemp).
Yazbek kuvailee Syyrian tilannetta sisältäpäin, siviilien sekä myös sotilaiden näkökulmasta. Yazbek asuu nykyisin Ranskassa, koska hänet on karkoitettu Syyriasta, mutta hän palasi maahansa salaa kolme kertaa saadakseen aineistoa käsikirjoitustaan varten.
Kaikki vähänkin uutisia seuranneet tietänevät, mikä on tilanne Syyriassa. The Crossing menee vielä syvemmälle: ihan kuin olisi itse mukana Syyriassa, kulkisi Yazbekin sandaaleissa haastattelemassa ihmisiä, juoksemassa pakoon pommeja. Masentavaa, loputonta. Pommituksia ja kuolemaa. Ennen niin kauniit kaupungit raunioiona. Uskonnon nimissä voi tehdä mitä tahansa. Tekee mieli huutaa WHAT'S THE FUCKING POINT!!!!
We're dying slowly here, like animals that have been tied to a tree and left to starve to death.
Harvemmin kirja saa näin pahaa oloa minussa aikaiseksi, mutta nyt on käynyt näin. Niin turhauttavaa, niin turhaa turhaa TURHAA. Asiaa ei helpota kirjan raskas tyyli:lukuja on vain kolme, rajanylitysten määrän mukaan. Muuten teksti on lähes yhteen pötköön kirjoitettu, vain muutamia hengähdystaukoja siunaantuu sinne tänne isompien kappalevälien muodossa. Muuten ei mitään.
Olen The Crossingin ohessa lukenut muitakin kirjoja, koska en pysty lukemaan sitä (The Crossingia) kuin pienissä pätkissä. Vielä pitäisi jaksaa loput kolmisenkymmentä sivua. Ei ole paljon, mutta tuntuu loputtomalta - ihan kuin Syyrian sota. Miksi pitää väkisin lukea loppuun? Koska haluan, tarvitsen vain aikaa.
Entä miksi kirjoitan kirjasta, jota en ole vielä edes kokonaan lukenut? Koska muuten en ehkä kirjoittaisi siitä ollenkaan. Minulla on nyt tunne, että haluan ryöpsäyttää tämän kirjan ulos, ja tässäpä se tulikin. Ei itse asiassa ollut edes tarkoitus blogata tästä kirjasta nyt, vaan ainoastaan postata kukkakuvat, mutta sitten alkoikin tulla tavaraa uunista ulos.
Kävin eilen lempipaikassani eli Kew Gardensissa. Ihailin Waterlilyja. Kasvihuone oli hiostavan kuuma, mikä oli hyvä asia, sillä lapset (koululaisryhmiä paljon liikkeellä) eivät viihtyneet siellä. Sain melko rauhassa pällistellä rehuja ja kuvata niitä. Tässä pieni otanta luonnon taideteoksia.
Luonto rauhoittaa minua. Juuri nyt tarvitsen rauhaa, haluan eroon ajatuksistani.
Kukkaterapiaa teillekin!
Mukavaa viikon jatkoa!
Ps. Vastaan edellisen postauksen kommentteihin illalla, nyt pitää rientää muihin puuhiin!
