Erokeskusteluja

Väitin edellisessä postauksessa, etten ollut saanut aikaiseksi ostaa matkakirjaa. Valehtelin. En tosin tietoisesti, en yksinkertaisesti muistanut että ostin Tuurista Keskisen kyläkaupasta Tatiana Elfin kirjan Erokeskusteluja (Into 2023, s. 332).

Kyläkaupan kulissit kunnossa

En enää muista, miten se on Suomi-kirjalistalleni päätynyt, mutta jos kyseiselle listalle pääsee, olen tutkinut kirjan etukäteen (koska listalle en mitä tahansa huoli). Kirjasta pulitin huimat viisi euroa. Erokeskusteluja ei valikoitunut matkakirjaksi koska ehdin aloitella Groffin Mestarinnan. 

Erokeskusteluja on kauttaaltaan dialogimuotoinen ja se on kirjoitettu alun perin äänikirjaksi. Dialogimuoto selvisi heti kaupassa selaamalla kirjaa, äänikirja-aspektista en tiennyt. Varmaan teos olisi äänikirjana toimivampi, mutta en jaksaisi sitä kuunnella, koska a) en jaksa kuunnella äänikirjoja ja b) tämän kuvittelen olevan kaiken lisäksi “meluinen” kirja.

Kaksi ystäväpariskuntaa on vetäytynyt mökille viettämään rentoa viikonloppua. Tosin rennosta voidaan olla monta mieltä. Ruokakriitikkona työskentelevälle Lauralle on tärkeää ruoka ja sen laatu eikä esimerkiksi makkarat täytä laatukriteerejä.

Kasperi on vastikään alaa vaihtanut ex-huippukokki, jonka nykyinen “kirjoitustyö” tuntuu Laurasta säälittävältä räpellykseltä. Instakulissit kimaltaa, mutta onko parin 5-vuotias poika Joel lopulta ainoa syy, miksi he ovat yhä yhdessä?

Sinillä ja Jessellä tuntuu menevän paremmin. He ova toistensa parhaat ystävät ja erilaisuudestaan huolimatta tai juuri siksi heillä tuntuu synkkaavan oikein hyvin. Kulisseja ei tarvitse kiillottaa ja paikkailla, kun ne pysyvät muutenkin kasassa. Vai… 

Kevyt tsättäily kääntyy illan edetessä vakavampiin aiheisiin ja patoutumia aletaan purkaa, piikkejä heitellä. 

Oletin kirjan henkilöiden (mm. tyylistä päätellen) olevan max. kolmenkympin alkupäässä, mutta ovatkin ilmeisesti nelikymppisiä. Vain Lauran ikä (noin 43) muistaakseni mainitaan, mutta käsitin että muut ovat suunnilleen samanikäisiä.

Tällaista ihmissuhdesäätöä lukiessani muistan jälleen, miten paljon inhoan tällaisia draamoja ja miten vieraiksi ne koen. Itse en kuuntele selkeästi pahantahtoista piikittelyä yhtään keneltäkään ja kaikkein vähiten kuuntelisin sitä puolisoltani. Monoa vaan perseeseen sille, ken yrittää. Ja yritetty on, nuorempana huonoitsetuntoisena ovimattona sitä aikansa sietikin. Sittemmin löysin omanarvontuntoni enkä enää siedä.

Myös piikittelevät “ystävät” joutavat painumaan vittuun (kirjassa kiroillaan eli jos kirosanat ahdistavat, skippaa teos). En tarvitse sellaisia “ystäviä”, en ole niin epätoivoinen. Jos on tarjolla vain piikkimattoa, valitsen itseni. So simple, no added drama.

Huom: Tässä kirjassa eivät ystävät erityisemmin piikittele toisiaan, vaan lähinnä ruoditaan niitä parisuhteita.

Erokeskusteluja on nopeasti etenevä ja siten kohtuullisen koukuttava dialogiromaani, jonka aiheet eivät kuitenkaan mene erityisen syvälle eivätkä ne resonoi minussa mitenkään, vaikka eräs aihe on sellainen, joka periaatteessa voisi (mutta käytännössä ei). 

Jos tarinasta haluaa löytää opetuksen, sellaisen voi nähdä. Se voisi mennä kutakuinkin näin: suhtautumistaan ja tapojaan voi pyrkiä muuttamaan, mutta arvojaan ja syvimpiä halujaan/toiveitaan ei oikein voi tai vaarana on katkeroituminen. Tässä ei sinänsä ole mitään uutta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 22. Kirjassa lomaillaan.

Veemäiset tilikirjat

Voihan tilikirjat, venäläiset sellaiset.

Eipä voisi noin yleisesti ottaen tilikirjat vähempää kiinnostaa, mutta jälleen saan huomata että minuahan kiinnostaa lopulta mikä tahansa, jos se on oikein (eli minulle sopivalla tavalla ja oikeaan aikaan) tarjoiltu. 

Kiinnostuin Anniina Tarasovan Venäläisistä tilikirjoistani maaliskuussa 2018 luettuani kirjasta Amman blogista. Tuolloin sijoitin kirjan mentaaliselle ehkä-lukulistalleni ja sinne se jäi, kunnes kuuntelin Takakansi-podcastista Anniina Tarasovan haastattelun ja innostuin niin paljon että kirja siirtyi ehkä-listalta pakko lukea -listalle. Ostin kirjan Suomesta ja se oli muuten myös oivallinen matkakirja!

Kriteerini matkakirjalle:

- tarpeeksi pitkä, ettei lopu kesken
- koukuttava ja etenevä
- kohtuullisen selkeä
- lyhyehköt luvut tai muuten sellainen, että se on helppo jättää äkillisesti kesken ja siihen on silti helppo palata

Tarasovan romaani on tätä kaikkea ja paljon muuta. Olen yllättynyt, miten kovasti viihdyin kirjan parissa. Tyyli ei nimittäin ole omintani: chick litiä trillerimäisin höystein.

Tarinan keskiössä on Reija Wren, joka saa komennuksen Pietariin suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Suomeen jää poikaystävä, joka ei ole järin iloinen Reijan komennuksesta. Mutta minkäs teet: kun tulee mahtava tilaisuus, on siihen tartuttava.

Pietarin työelämä poikkeaa suomalaisesta eikä tarkastus suju kitkattomasti. Se johtuu paljolti myös siitä, että ei pitäisi tarkastella liian syvältä. Tai tietyistä paikoista. Reija on kuitenkin tunnollinen ja tehokas työssään eikä hänelle alkuun tule mieleen, että jotain oikeasti suurta ja hämäräperäistä saattaa muhia taustalla, kun tarpeeksi kaivaa – ennen kuin hän on kaivanut tarpeeksi.

Omituisia asioita tapahtuu ja ne vaikeuttavat Reijan työtä. Kyseessä eivät ole vahingot, vaan joku sabotoi tutkimuksia tahallaan. Mutta kuka ja miksi?

Tutkimusten ohessa Reija nauttii Pietarin yöelämästä ja vähän muustakin. Hän ei todellakaan ole mikään kuiva (no pun in.) tilintarkastaja.

Kirjan mahtavinta antia ovat ehdottomasti miljöö ja ihmissuhteet yleisesti. Tarkoitan kaikkia ihmissuhteita liittyen työhön ja vapaa-aikaan – en siis erityisesti mihinkään sutinaan liittyviä suhteita, joita niitäkin on. Kirjassa on useita taiten kuvattuja ja moniuloitteisia henkilöhahmoja Reijan itsensä lisäksi. Pidän siitä, ettei kenestäkään ole tehty pyhimystä eikä toisaalta ihan läpipaskaakaan.

 Esiin nousevat myös kulttuurista juontavat ihmisten erilaiset ajatustavat ja -raiteet, jotka hämmentävät Reijaa, vaikka hän niistä onkin tietoinen. Silti toisten puheiden tulkinta ei ole aina helppoa: vaikka ymmärtäisi sanotun, se pitäisi vielä osata tulkita oikein.

Aivan mahtava kirja, ihan uskomattoman hauska ja viihdyttävä! Pietarin kadut ja kahvilat (plus juottolat) tulevat liki, ihmisten hengityksistä nousee höyry – niin elävästi on kaikki kuvattu.

Jokin tässä kirjassa iski hermooni – luin sen juuri oikeaan aikaan. On oikein hykerryttävä olo ja harmittaa, etten tullut hankkineeksi saman tien sitä toista osaa eli Kuoleman kulisseja. Noh, tiedän mitä ostan ensi vuonna paluumatkakirjaksi!

Suurin huolenaiheeni kirjan suhteen:

Reija Wreniä verrataan takakannessa Bridget Jonesiin. Olen lukenut Helen Fieldingin Bridget Jones’s Diaryn muinoin tuoreeltaan enkä enää edes muista sainko luettua sen loppuun (ei tarvinne erikseen ilmoittaa – ilmoitan silti – etten lukenut jatko-osia saati ole katsonut kirjojen pohjalta tehtyä elokuvaa). Ihan kaameaa vatvomista koko kirja: ainoa mitä kirjasta muistan on, että Bridget asui M&S:n yläpuolella, josta osteli vaatteita, söi suklaata, joi viiniä ja laski kaloreita. Bridgetin persoonasta en muista mitään. Reija pesee Bridgetin kuusnolla.

Joten, ei kannata antaa kyseisen viittauksen latistaa, jos kirja muuten kiinnostaa. Toki chicklitmäiseen tyyliin Venäläisissä tilikirjoissanikin kohelletaan, mutta se on vain yksi sivujuonne. Todella muhkea ja rehevä romaani, jonka parissa matka taittui ja ympäröivä maailma katosi.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus 2018
s. 467

 

Kuvassa nappikuulokerasiani.

LUKUPÄIVÄKIRJA: Maxine Mei-Fung Chung - The Eighth Girl

Perjantai 8.7.

Kerroin aiemmassa postauksessa intuitioni varoittelusta liittyen Maxine Mei-Fung Chungin kirjaan The Eight Girl (Pushkin Vertigo 2020).

Intuitioni tosin hieman varoittelee: tämä ei ehkä osoittaudu ihan minun makuisekseni kirjaksi. Huolettaa lähinnä ihmissuhdemätön ja muun säädön määrä (ihastumiset, bilettäminen, örmyily, muu yleinen sekoilu jne.) sellaisella kepeällä ”chiclitmäisellä” otteella. Vaan katsellaanpa miten käy.

 

Intuitioni oli jälleen oikeassa. Olisi pitänyt uskoa sitä, sillä 233 luetun sivun jälkeen olo on melko tympeä. Tämä kirja on tylsä, TYLSÄ.

Miksen jättänyt kesken? Ja vieläkin voisi jättää, koska sivujahan piisaa yhä (kirjassa on 471 sivua). Koska olen tänne asti lukenut, niin katsotaan nyt loppuun. Olen utelias ihminen ja vaikka kukaan kirjan henkilöistä ei ole mielestäni järin kiinnostava, haluan nähdä miten tässä käy.

Jotkut sanovat, että elämä on liian lyhyt ”huonoille” kirjoille. Se on heidän näkemyksensä. Itse en ajattele asiasta niin. Utelias ihminen voi löytää kaikenlaista niistä ”huonoistakin” kirjoista ja sehän on itsessään jo syy lukea.

Koska The Eight Girlin lukeminen on niin tuskaista, päätin auttaa itseäni pitämällä lukemisen ohessa päiväkirjaa.

Mistä kirja kertoo ja miksi koen sen tylsänä?

Alexa on parikymppinen nainen, juuri uransa valokuvaajana aloittanut. Alexan elämää ja olemassaoloa varjostaa dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli sivupersoonahäiriö. Alexan hyvä ja suunnilleen ainoa ystävä on Ella, joka taloudellisen ahdingon takia päättää mennä eroottiselle klubille töihin. Alexa on Ellan uutta työtä vastaan, mutta yrittää silti olla tukena ystävälleen.

Samaan aikaan Alexa käy terapiassa Daniel Rosensteinin vastaantotolla. Alexa on tietoinen sivupersoonistaan ja kuvaa niitä perheenään, joka asuu hänen sisällään. Alexa on siten myös tietoinen lähes kaikesta, mitä tapahtuu ja kun muistikatkoksia esiintyy, sivupersoona joka on ollut ohjaksissa (tai joku muu sivupersoonista), yleensä kertoo mitä on tehty.

Toki veikkaan, että jossain kohtaa (kuten kirjan nimi mahdollisesti enteilee) löytyy vielä joku sivupersoona, jonka olemassaolosta Alexa eikä ehkä muutkaan sivupersoonat ole tietoisia.

Minulle ongelmaksi tässä kirjassa on muodostunut sen viihtellisyys – siis ihan joka saralla. Alexa on aika usein viihteellä ja bilettämässä. Suhteiden sutinaa on vähän sinne sun tänne ja samaan aikaan sivupersoonat riitelevät keskenään ja toki myös tukevat toisiaan. Iso osa tapahtumista tuntuu lähinnä kirjan pitkittämiseltä tai jos niillä on jokin muu funktio (esim. vain kuvata sivupersoonahäiriöistä ihmistä), niin aika laimeaa on.

Kulmat ovat vierailleet katossa melko lailla tätä lukiessa. Dissosiatiivisen identiteettihäiriön kuvaus on mielestäni erittäin kepeää ja superviihteellistettyä ja siksi valitettavan epäuskottavaa.

Ja entäpä terapeuttimme Daniel sitten. Viitsinkö edes aloittaa. Mainittakoon tässä välissä, että kirjailija itse on psykoterapeutti (suuntauksena psykoanalyyttinen terapia) eli periaatteessa hän tietää, mistä kirjoittaa.

Daniel on raitistunut alkoholisti, joka yhä käy AA-kokouksissa. Lisäksi hän kiihottuu Alexasta ja hänen pitää ihan taistella, ettei sortuisi Alexan erään sivupersoonan viettelemäksi. Daniel ei vaikuta minusta järin älykkäältä, sori vaan. Lähinnä muna puhuu vaikkei sitä ole dipannut ainakaan vielä potilaaseensa. Mutta kovin paljon hän kiinnittää huomiota Alexan sääriin ja asentoihin ja nimenomaan seksuaalisessa mielessä eikä pelkästään elekieltä tulkiten. Niin kliseistä, tylsää ja jopa miestä halventavaa. On Freudit luettu, sen kyllä huomaa.

Lisäksi Daniel on kostonhaluinen ja hän lavastaa erään tuntemattoman ihmisen varkaaksi vain koska haluaa näpäyttää tätä. Tässä vaiheessa minulta meni maku koko äijään, vaikka varmaan kohtaus oli olevinaan hauska ja kertoi Danielin ”sympaattisuudesta”. Yeah, sympathy my arse.

 

Perjantai 15.7.
 

Sainkin kirjan luettua loppuun ilman enempiä merkintöjä. Ei johdu siitä, että olisin imaistunut yhtäkkiä tarinaan. En vain jaksanut kirjata mietteitäni.

Ellan eroottinen ura klubilla saattaa sekä Ellan että Alexan vaikeuksiin. Klubin toiminta on kaikkea muuta kuin eettistä ja ystävykset päättävät yrittää käräyttää klubin omistajan.

The Eighth Girl noudattelee kaavaa, josta en pidä: kaikki toiminta on pakattu ihan kirjan loppuun ja koko muu kirja on lähestulkoon pelkästään haahuilua siellä klubilla plus muutaman sivun verran Alexan valkuvaustyössä. Kaiken lisäksi iso osa tapahtumista on juonen ja oikeastaan kaiken kannalta melko epäoleellisia. Ne eivät johda mihinkään: kuin puhaltaisi ilmapallon ja päästäisi sen sitten vain ilmaan. Maalaisi taulua, muttei jaksaisikaan maalata sitä loppuun asti.

Repsottavat langat ja avoimet tienhaarat ovat ok tiettyyn pisteeseen asti. Kun niitä on koko kirja pullollaan, alkavat ne näyttää lähinnä ajatusten ja tapahtumien kaatopaikalta.

Tulipahan luettua kuitenkin. Ei kaduta, mutta en kokisi jääneeni mistään paitsi vaikken olisi tätä lukenutkaan. Kirjaa voin suositella viihteen ystäville mielenterveystwisteillä. Täytyy myös sietää biletystä ja muuta örvellystä.

Jälkikirjoitus:

Taas mietin voiko näin kitkerää mietettä edes julkaista. Samaan aikaan mietin, miksi ei voisi. Blogini ei ole profiloitunut hehkuttamiseen tai muuhunkaan hypetykseen.

En myöskään näe, että kriittiset mielipiteet tai se, ettei pidä jostakin kirjasta, ovat mitenkään vaarallisia asioita. Sehän nyt on selvä, ettei kaikkia voi miellyttää. Suopeampia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

Minulle on tärkeää perustella, miksen jostain pida ja koen tässä perustelleeni, miksi kirja ei minuun tehnyt vaikutusta. Jos dissosiatiivinen identiteettihäiriö kiinnostaa (muuta kuin raflaavassa viihdemuodossa), suosittelen valitsemaan jotain muuta kirjallisuutta aiheesta: esimerkiksi edellisessä postauksessa mainitsemani Daniel Kayesin teoksen The Minds of Billy Milligan tai vaikkapa Alice Jamiesonin muistelmateoksen Today I’m Alice.

Kun seksinukke katoaa

Yleensä kirjan luettuaan tietää pitikö kirjasta vai ei. Ainakin noin suunnilleen. Guðrún Eva Mínervudóttirin romaanin Nukentekijä kohdalla yhä emmin. Lukeminen ei ollut tuskaista eikä tarpomista umpihangessa, mutta olo on vähän pöllämystynyt. Niin että mikähän tämän kirjan pointti lopulta oli vai oliko sellaista? Pitääkö edes olla?

Ehkäpä asia selviää minulle nyt kun kirjoitan tästä kirjasta. Ja jos ei selviä, niin jääköön avoimeksi. Kirjan loput ovat joskus avoimia niin kuin elämäkin – sitä pitää oppia sietämään, ellei peräti nauttimaan.

Sveinn valmistaa seksinukkeja asuntonsa yhteydessä olevassa työpajassa Reykjavíkin laitamilla. Hän on erakoitunut eikä varsinaisesti edes kaipaa seuraa. Sveinnin rauhallinen arki häiriintyy, kun hänen pihaansa hurauttaa nainen. Selviää, että naisen autosta on puhennut kumi eikä nainen saa sitä itse korjattua. Vastentahtoisesti Sveinn tarjoutuu auttamaan.

Naisen nimi on Lóa ja hän vaikuttaa stressaantuneelta. Selviää, että Lóa on kahden tytön yksinhuoltaja eikä se ole helppoa – varsinkaan kun toinen tytöistä on vakavasti sairas. Sveinnin ja Lóan kiusallinen kohtaaminen johtaa vielä kiusallisempiin seurauksiin: Lóa nimittäin varastaa yhden Sveinnin valmistaman seksinuken.

Lukija saa aitiopaikalta seurata tapahtumien kulkua sekä Sveinnin että Lóan näkökulmasta. Lukija tietää siten enemmän ja on molempia askeleen edellä. Paljon ei tosin tapahdu paitsi ajatusten ja spekulaatioiden saralla. Luonnollisesti Sveinnin on vaikea ymmärtää, miksi Lóa on varastanut seksinuken etenkin kun Sveinn epäilee Lóanista hieman muutakin.

Lóan taas pitää Sveinniä omituisena ja mahdollisesti pervona, mutta melko harmittomana sellaisena, kunnes…

Samojen asioiden kuvaaminen kahdesta näkökulmasta on sekä toimiva että myös hieman tylsä ratkaisu. Jännite ei mielestäni kanna paitsi ihan kirjan alussa. Loppua kohden tyyli muuttuu lähinnä toisteiseksi, koska lukija tietää muutenkin jo niin paljon.

Jostain kumman syystä, jota en todellakaan osaa eritellä, koin kirjan silti koukuttavana. Jotakin suurempaa käännettä ja punaista lankaa jäin kuitenkin kaipailemaan. Mietin kirjan sanomaa, joka voisi olla että me ihmiset täällä elelemme kukin tahoillamme ja yritämme parhaamme mukaan pärjätä joskus vaikeissakin olosuhteissa niin hyvin kuin osaamme. Ja aina ei oikein osata, mutta sellainenkin ihminen on.

Vahvana kirjassa esiintyy myös toistensa ohi puhumista, mikä johtuu siitä että ei puhuta suoraan. Oletetaan paljon, mutta ei kysytä eikä oteta selvää, vaan täytetään aukot omalla mielikuvituksella. Jonkinlaista oppimista kyllä tapahtuu, joten kirjan synkähkö perusvire saa kirkkaampia sävyjä lopussa.

Mielipide selkokielellä: En edelleenkään tiedä pidinkö tästä. Sen tiedän, etten inhonnut eikä tullut mieleeni jättää kirjaa kesken. Kirja on sekoitus tilannekomiikkaa, mustaa huumoria (jotka eivät tosin minua varsinaisesti naurattaneet) ja eräänlaista melankolista vakavuutta. Asetelma on kutkuttava, mutta sen käsittely jäi mielestäni jokseenkin vajavaiseksi.


Guðrún Eva Mínervudóttir: Nukentekijä
Atena, 2010
alkuper. Skaparinn, 2008
islannista suomentanut Juha Peura
s. 296

Kirjojen karsintaprojekti:

Nukentekijä päätyi lukuuni sattumalta: se oli hautautunut hyllyjeni piiloihin ja tuli sieltä esille runsaan puhdistuksen (eli kirjojen karsimisen) myötä. Kirjojen "konmarittaminen" on muuten edennyt siihen pisteeseen, ettei minulla juuri ole enää kirjoja. Karsin todella rankalla kädellä ja jätin lähinnä sellaiset kirjat, joita en ole lukenut plus sellaiset, joilla on iso tunnearvo tai ovat kirjoja, joita voi lukea tai selailla uudelleen. Myös vuosikausia lukemattomana hyllyssä maanneet kirjat saivat lähteä. 

Tuntuu todella omituiselta olla näin vähäkirjainen, vaikka jonkun mielestä kirjoja minulla vielä varmasti on paljon (veikkaisin että max. 200, joista yritän vielä nipistää). Olen raahannut kirjat läheiseen charity shoppiin, joka näyttää nykyään minun kirjastoltani. Vielä sinne lähtee ainakin yksi erä.

Alussa kirjoista luopuminen tuntui kaamealta, mutta kun nyt pari viikkoa olen tätä karsintaa ja raivausta tehnyt, alkaa olla jokseenkin helpottunut olo. Kirjoja saa aina uusia (tosin jotain rajaa on saatava tähän hamsteroimiseen jatkossa)!

Muovikassimies on kova panomies

Täten julistan suomalaisen lukusuven alkaneeksi ja sen saa kunnian käynnistää Hilkka Ravilo.

Hilkka Ravilo: Muovikassimies
Myllylahti 2009
S. 355

Tarmo Toropainen varttuu nuoreksi mieheksi alkoholiin taipuvaisen yksinhuoltajaisänsä hoteissa. Opiskelu ei innosta, mutta jotenkin pitäisi itsensä elättää. Pelkällä lukiotaustalla on turha haaveilla ihan mistä tahansa työstä.

Tarmon komea ulkokuori sen sijaan houkuttelee naisia ja naisista Tarmo löytääkin ansaintakeinon: keski-ikäiset turhautuneet kotirouvat maksavat mielellään alastonsiivoojalle, joka rassaa muutakin kuin luutulla lattiaa. Se sopii Tarmolle, jonka miehinen kunto ja kyrpä ovat ihan omaa luokkaansa.

Naisia saa myös baareista ja etenkin Tarmon himoitsemia hieman tuhdimpia tapauksia, jotka eivät saata uskoa onneaan kun Tarmon kaltainen komistus heistä kiinnostuu. Tarmo saa valheillaan koukkuun useammankin naisen, mutta vaikeuksia tuottaa muistaa, mitä on kellekin selitellyt. Valheilla on varsin lyhyet jäljet etenkin jos ei itsekään muista, mitä on valehdellut. Suvereenisti Tarmo liitelee kukasta kukkaan ja onnenkantamoisen kautta saa myös ilmaisen asuinpaikan, ettei tarvitse isänsä nurkissa pyöriä.

Kovin tuottoisia eivät naiset kuitenkaan ole, sillä vaikka Tarmolle tarjotaan ruokaa ja sänkyseuraa, tarvitaan riihikuivaa rahaakin. Alastonsiivousta ei ole tarpeeksi tarjolla pysyäkseen rahoissa. Sattumuksen kautta Tarmo keksii oivallisen laihdutuslääkkeen, jota alkaa valmistaa ja myydä. Kassavirrat aukeavat taas. Vaan toisaalla kytee jätetyn ja petetyn naisen viha. On vain ajan kysymys, koska loukattu nainen löytää tekaistulla nimellä esiintyneen Tarmon.

Muovikassimiehessä ei seksiä säästellä eikä kielellä hienostella. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, mutta toisaalta sellainen yleinen "tyhmyys" ehkä hiukan häiritsi. Tosin mietin onko ollut tarkoitus painottaa henkilöiden kouluttamattomuutta, kun moni ei ymmärtänyt (mielestäni) ihan tavanomaisia sanojakaan tai niiden synonyymejä. Joku toinen hieman tietoisempi sitten selitti asioita toiselle hieman vähemmän tietoiselle. Tällaista selittelyä oli aika paljon ja jossain vaiheessa käväisi mielessä, että eihän kirjailija vain luule lukijaa tyhmäksi.

Kaiken kaikkiaan koukuttava ja jouhevasti etenevä rikosromaani, jonka luki mielellään ja joka ei vaivannut juuri aivoja. Sellaisillekin kirjoille on paikkansa ainakin minun maailmassani. En aina jaksa (yli)ajatella ja tulkita, vaan joskus on mukavaa saada kaikki hienosti tarjoiltuna kuin se kuuluisa Manun illallinen.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 4 eli Kirja lisää hyvinvointiasi. Tähän kohtaan voisi lämästä melkein kaikki kirjat, mutta erityisesti nyt kipuillessa Ravilon Muovikassimies piristi ja rentoutti minua kovasti. Lisäsi siis hyvinvointiani, joka ei ole ollut järin hyvä viime aikoina.

Kirjasta on blogannut muun muassa Booksy ja Susa P.

Ruma kassa

Piia Leino: Ruma kassa
Johnny Kniga, 2016
S. 223
Kansi: Maria Mitrunen


Nimeän Ruman kassan pelastusrenkaaksi, sillä minulle se toimi sellaisena (palaan tähän myöhemmin).

 Ruma kassa on hulvattoman hauska ja överiksi vedetty romaani, jossa irvitään tosi-tv-ilmiöille. Näitä ns. reality-romaaneja on kirjoitettu lukuisia aiemminkin, joten aihe ei ole uusi. Tämä ei ole moite, vaan huomio: eiköhän lähes kaikesta ole jo kirjoitettu.

Ruman kassan "ruma" kassa on Sarianna, joka ei täytä yleisiä "kauneusihanteita". Siksi hän on ruma. Ja siksi hän sopii mainiosti tosi-tv-formaattiin nimeltä Kaunottaret ja hirviöt: osallistujat roudataan Thaimaan aurinkorannalle kilpailemaan keskenään.

- Sarianna Laakso tässä hei.
- Hmm?
- Täältä kaupasta...
- Joo...
Hän ei selvästikään muistanut minua ja häpesin jo aivan vietävästi, että olin edes kuvitellut voivani jäädä mieleen.
- Se pullon posauttaja.

Joukkueita on kaksi, joissa kussakin kuusi naista. Kaunottaret koostuvat kauniista julkkiksista, hirviöt ovat taviksia eli rumia nobodeja. Ei liene vaikea arvata kumpaan joukkueeseen Sarianna sijoitetaan.

Ennalta-arvattavaa stereotyypittelyä? Kyllä, kliseistäkin mutta Leino onnistuu käsittelemään kliseitäkin olematta kliseinen.

Ruma kassa ei kenties tarjoa mitään uutta, mutta tarvitseeko edes? Leino leikittelee ajan ilmiöillä kepeä (ja sarkastinen) pilke silmäkulmassaan. Pidän kirjan tyylistä ja sukkelasta kielestä hullunkurisia dialogeja unohtamatta, jotka rullaavat eteenpäin helposti ja kiinnostavasti.

Miksi kirja on pelastusrenkaani? Eihän siinä periaatteessa paeta arkea, vaan nimenomaan ryvetään ajan ilmiöissä. Ensinnäkin Ruma kassa on mainiota viihdettä. Viihde ei ole minulle kirosana, vaan tarkoittaa viihtymistä. Viihtymiseen liittyy minulla nauru ja ilo, pinnan alla saattaa nähdä syvempiäkin virtauksia, vaikkei niitä hierotakaan lukijan naamaan.

Tällaista kirjaa kaipasin suruuni: sitä, että kirjallisuuden avulla pystyn hetkeksi irroittamaan itseni tästä maailmasta ja matkustamaan muualle, kokemaan asioita jotka omassa elämässäni ovat hyvin toissijaisia ja -arvoisia. Ja huom: taiten kirjoitetussa muodossa.

Luettuani kirjan tunsin suurta rakkautta kaikenlaista kirjallisuutta kohtaan: kaikelle on aikansa ja paikkansa ja minua kirjallisuus on elämäni aikana kantanut monien kolhujen ja vaikeiden aikojen yli. Ruma kassa jää mieleeni juuri sellaisena: pelastusrenkaana. Minulle kirjat eivät ole pelkkiä tarinoita, ne ovat myös tunteita.

Tästäpä tulikin varsin tunteella vedetty kirjoitus, mutta mitä väliä: ei minulla muutenkaan ole mitään kaavaa, jolla blogiini lukukokemuksistani kirjoitan eli pistän menemään milloin mitenkin. Kirjamietteeni ovat myös erittäin subjektiivisia ja niihin vaikuttavat muun muassa mielentilani, elämänkokemukseni, taustani, kuun sijainti, biorytmit, onko mars venuksen huoneessa jne. Ihana vapaus.


Kirsin Book Clubissa on mielenkiintoisella tavalla toteutettu kirjoitus Rumasta kassasta, suosittelen lukemaan.

Muita ns. reality-romaaneja, jotka olen lukenut:

Ben Elton: Tappavan kuuluisa
Amelie Nothomb: Sulphuric Acid
Eppu Nuotio: Kosto


Tiedän, että niitä on enemmänkin, mutta pääni tyhjeni äkillisesti. Tuleeko teille mieleen muita?

Edit: 29.10. kello: ekan kommentin jälkeen

Reality-romaaneja, joita on ehdotettu kommenteissa tai on tullut minun mieleeni myöhemmin:

Arto Salminen: Kalavale
Riku Talvitie: Tappava formaatti: kuokkavieras

Muslimitkin osaavat nauraa

Zarqa Nawaz: Laughing All the Way to the Mosque
Virago, 2015
(Kanadassa julkaistu samalla nimellä 2014)
S. 222

Islam lienee maapalleron halveksutuin uskonto. Siitä pitävät huolen pienet, mutta äänekkäät ryhmät, jotka tekevät Islamin nimissä kaikenlaista terroria.

Suurin osa muslimeista on kuitenkin ihan tavallisia niin kuin me kaikki siviilit, ja haluavat elää rauhassa.

Mielikuva vakavista ja huumorintajuttomista muslimeista on myös eräänlainen stereotypia. Ei ole olemassa mitään kansakuntaa, joka olisi täysin huumorintajuton: aiheet vain voivat olla erilaiset. Eivätkä nekään välttämättä aina ole niin erilaisia. Emmehän me yksilötasollakaan naura samoille asioille.




Millaista on elää muslimina länsimaassa, ja vielä tarkemmin Kanadassa? Asenteet muslimeihin ovat melko toisenlaiset pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Nawaz ei näitä eroja käsittele kirjassaan Laughing All the Way to the Mosque, mutta postauksen lopussa oleva video kannattaa katsoa, jos aihe vähänkin kiinnostaa.

Tämä kirja on oikeastaan läpileikkaus Nawazin elämästä lapsesta nykyisyyteen. Hän kertoo hauskasti ihan tavallisista arkisista asioista, joita ei-muslimi ei edes ajattele - koska ei tarvitse ajatella. Esimerkkinä vaikkapa säärikarvat: niiden ajelua ei katsella hyvällä. Säärikarvat tuottavat teini-ikäiselle Zarqalle paljon päänvaivaa. Kyse ei ole turhamaisuudesta: koulun jumppatunnilla säärikarvat saavat paljon ikävää huomiota.

Kun kulttuuri ja uskonto sekoittuvat, on joskus vaikeaa erottaa mikä on varsinaista uskontoa, mikä kulttuuria. Zarqa kapinoi - kuten teinit lähes kaikkialla - äitiään vastaan käyttämällä juuri uskontoa "aseenaan". Äidin ja tyttären välit ovat läheiset ja rakastavat, mutta tuliset.

Zarqa itse on kupliva ja eläväinen persoona. Hän on utelias, nokkela ja mahdottoman hauska. Melkoinen vastakohta aviomiehelleen Samille, joka on maltillisempi ja vakaampi, vakavampi. Silti heidän liitostaan välittyy lämpö ja arvostus toisiaan kohtaan.

Enpä muista nauraneeni aikoihin näin paljon kuin tätä kirjaa lukiessani. Sellaista hyväntahtoista ja lämmintä naurua. Olen hyvin valikoiva huumorikirjallisuuden suhteen, mutta tämä kirja herätti heti kiinnostukseni. Ja kyllä tästä oppikin kaikenlaista, pääsi tilanteisiin joihin ei tavallisesti ole asiaa. Kirja houkuttelee ajattelemaan asioita eri kanteilta, mutta ei  saarnaa tai osoittele sormella. Tyyli on kautta linjan kepeä.

En tiedä ollaanko tätä kirjaa kääntämässä joskus suomen kielelle. Ainakaan toistaiseksi en löytänyt siitä viitteitä. Minusta tämä on tärkeä kirja, jonka toivoisin saavan mahdollisimman paljon huomiota ympäri maailman - ehdottomasti myös Suomessa.

Zarqa Nawaz on käsikirjoittanut sarjaa Pieni moskeija preerialla, jota on esitetty Suomessakin.

Zarqa Nawaz on pakistanilaistaustainen nainen, joka on syntynyt Liverpoolissa ja varttunut Torontossa. Hän on opiskellut muun muassa journalismia. Zarqa Nawaz Wikipediassa.

Alla video, joka ei sinänsä liity tähän kirjaan mitenkään, mutta on minusta katsomisen/kuuntelemisen arvoinen. 

Britt-Marie kävi täällä

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
alkuper. Britt-Marie var här (2014)
Otava, 2015
Suomentanut Riie Heikkilä
S. 376
Arvostelukappale

Britt-Marie kävi täällä on kaksipiippuinen lukukokemus. Minulta kesti noin sata sivua hyväksyä kirjan tyyli: tuli mieleeni (elokuva)tyyppinä slapstickillä höystetty draamakomedia, josta en pahemmin piittaa noin muutenkaan. Otan huumorini mielellään kuivana (kakkoseen). Eli ei ihan paras alkuasetelma (mutta ennakkohuomiona kerron, että kirjan edetessä lämpenin sille hieman, jopa aika paljon).

Britt-Marie on neuroottinen siivous- ja järjestysfriikki. Ei riitä, että on siistiä vaan tavaroiden täytyy olla tietyllä tavalla paikoillaan. Sillä tavalla kuin hänellä itsellään on. Britt-Marie menisi sekaisin, jos tulisi tänne meille tekemään tupatarkastusta, sillä aterinlaatikko on sekasotku, jossa ruokailuvälineet kyllä yrittävät olla "oikeassa" järjestyksessä eli haarukat, veitset, lusikat. Tosin aterinlaatikko ei ole missään vetolaatikossa, vaan kaapissa hyllyllä. Kamalaa.

Britt-Marie ei tietenkään tuomitse ketään paitsi kaikki. Se ärsyttää minua kirjan alussa. Ärsyttää myös Britt-Marien käytännön tyhmyys. Ärsytti myös kirjan toisteinen, hieman lässyttäväkin tyyli. Mainittakoon kuitenkin, että toisteisuus ja kuvaannollinen alleviivaaminen on tieten valittu tyyli, jossa noin objektiivisesti ajateltuna ei ole moittimista. Se on hauskaa (jos on tietynlainen huumorintaju), jopa nerokasta. Se tuo esille todella hyvin Britt-Marien persoonan, jonka kuvailussa Backman onnistuu hienosti.

Tarina saa alkunsa, kun Britt-Marie lähtee kälppimään pitkästä avioliitostaan Kentin kanssa. Kent on tehnyt syrjähypyn, eikä edes kaikkeen mukautuva Britt-Marie voi enää ummistaa silmiään ja nenäänsä totuudelta - ja vieraan naisen parfyymilta Kentin paidassa. Britt-Marie päätyy talouskriisissä kuolemaa tekevään pikkukaupunkiin Borgiin pyörittämään nuorisotaloa. Ja lopulta vähän muutakin niin kuin esimerkiksi valmentamaan jalkapallojoukkuetta.

Sanoisin, että Borg on parasta mitä Britt-Marielle on tapahtunut sitten... eh, koko elämän. Eikä piskuinen Borgkaan jää kylmäksi Britt-Marien läsnäolosta. Myös minä alan lämmetä Britt-Marielle, jota kirjan alussa vierastin, ja jonka ahdasmielisyydestä ärsyynnyin.

Käy niin, että alan tietyllä tapaa ymmärtää häntä. Kun ymmärtää, on helpompi katsoa asioita läpi sormien. Tässä vaiheessa olen suunnilleen sopeutunut myös kirjan tyyliin, joka ei sekään enää ärsytä muutamia yksittäisiä kohtauksia lukuun ottamatta.

Backman tuo Borgin ja sen asukkaat niin liki, että siirryin itsekin sen kaduille hengailemaan. Olin se rotta, jolle Britt-Marie tarjoili Snickers-päivällisiä. Hengailin nurkissa ja tarkkailin tapahtumia. Eli kuten aiemmin jo totesin: minulle tämä oli hyvin kaksipiippuinen lukukokemus. Tietyllä tapaa jopa hämmentävä, koska en tämäntyyppistä kirjallisuutta yleensä lue.

Sanoisin, että kannatti haastaa itsensä ja lukea: kirja herättelee monenlaisia tunteita ja tuntemuksia. Backman ei myöskään mene sieltä, missä aita on matalin eli kliseisesti muuta ihmisiä ja heidän persooniaan äkkirysäyksellä - tai ollenkaan. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö ihmiset voisi muuttua. Kyllä voivat; näkökulmat voivat laajeta, asenteet muuttua. Ei oppiminen lakkaa - tai sen ei tarvitse lakata - missään iässä. Kirjassa voi nähdä suvaitsevaisuuden sanoman: olkoon se erilaisuus sitten mitä tai millaista tahansa.

Jäin miettimään, mistä sanasta Britt-Marien usein huudahtama "haa" on käännetty. Kirjassa mainittiin kerran, että toisinaan "haa" kuulostaa "ahaalta", joskus enemmänkin sanalta "jaahas". En tässä kritisoi suomentaja Riie Heikkilän käännöstä, kunhan uteliaisuudesta pohdin. Minulla ei ole mitään valittamista käännöksestä: kieli on sujuvaa, kulkevaa ja muutenkin moitteetonta ja sanavalinnat varsin nasevia ja osuvia.

Hirnuin ääneen. Nauraisit ehkä sinäkin, jos tuntisit Britt-Marien. Ja Samin. Ja muut Borgin asukkaat.

- Chillaa, Britt-Marie. Ajoin tästä ohi ja näin että täällä oli valot päällä. Päätin käydä kysäisemässä, maistuisiko sinulle rööki. Tai drinkki.

Britt-Mariesta on blogannut ainakin Tuijata ja Kirjasfääri.

Oodi Pakkaselle ja Rakkaudesta kuolemaan

Rakkaudesta kuolemaan on neljäs dekkari, jonka olen Pakkaselta lukenut. Saatoin ensi alkuun olla hieman hämmentynyt, koska Pakkasen tyyli oli minulle vieras. Tässä vaiheessa tuo kepeä ja ajoittain pirullisen humoristinenkin tyyli on tullut tutuksi.

Ensimmäisen kirjan luettuani kirjoitin muun muassa näin:

"Poliisit (etenkin naispoliisi Ström) arvostelevat mielessään kotien sisustuksia kuin parhaimmatkin kyyniset sisustusasiantuntijat. Siis siitä huolimatta, että ovat tutkimassa raskaita epäilyksiä ja tilanteet vaatisivat hienotunteisuutta. Dialogitkin osoittavat, ettei varsinkaan Strömillä tunnu olevan lainkaan sosiaalista silmää."

Silloin kiristi nuttura, koska en osannut suhtautua Pakkasen tyyliin. Nyt olen oppinut, että kuolema ei Pakkasen kirjoissa ole niin vakava asia, etteikö silläkin voisi vähän irrotella. Ja huomio huomio, tämä ahaa-elämyksenä, ei kritiikkinä. Sillä minä pidän tuosta hullunkurisesta suhtautumisesta nyt kun ymmärrän sen olevan osa Pakkasen kieroutunutta tyyliä. Vakavia ja kantaa ottavia dekkareita on jo ihan tarpeeksi (ja lisää tulee koko ajan), että kyllä mukaan mahtuu muunlaistakin!

Outi Pakkanen: Rakkaudesta kuolemaan
Otava/Seven, 1994/2010
S. 271

Tässäkin dekkarissa on mukana aiemmista kirjoista tuttu mainosgraafikko Anna Laine. Hän on vilahdellut enemmän tai vähemmän muissakin lukemissani Pakkasen dekkareissa, mutta näitä kirjoja voi silti lukea missä järjestyksessä tahansa.

Anna Laine tekee radikaalin päätöksen ja muuttaa yhden naisen yrityksensä Muonioon. Majapaikkakin on valmiiksi katsottuna: ystävä vuokraa lomamökkejä ja niistä yhteen Laine aikoo asettua asumaan.

Tällä kertaa ei siis hengailla Helsingin kaduilla, vaan helmikuisessa Lapissa. En ole koskaan (valitettavasti!) käynyt Lapissa, mutta Pakkanen tuo todella elävästi Lapin turistirysät iholle. Olen harrastanut laskettelua, mutta vain eteläisemmässä Suomessa tyyliin Himoksella, Messilässä jne. Tuon ajan "rinnekulttuuri" on siten tuttua minulle.

Vaan Muonioon tuntuu olevan tunkua. Samalla koneella sinne matkustaa Laineen koulutoveri ja kansanedustaja Pertti Pekkala (jolla muuten oli melko suuri rooli kirjassa Tarjoilija, pyyhkikää taulu). Eipä tiennyt Laine, miten usein hän kansanedustajaa Muoniossa saa nähdä. Muonioon liitelee myös juorutoimittaja, jolla on ihan omanlaisensa motiivit matkalleen.

Kaiken keskuksena tuntuu kuitenkin olevan omalaatuinen taiteilija Mali, joka järjestää juhlat harvoille ja valituille. Juhlissa viina virtaa ja piikit lentelevät ensin hienovaraisesti ja sitten avoimemmin. Lintufobiasta kärsivä juorutoimittaja saa hengitellä paperipussiin kerran jos toisenkin. Melkoiset bileet, joiden takia pandoran lipas avautuu ja salaisuudet lepattelevat silmille.

Kylläpä onkin hersyvä kirja, joka vie ajatukset kauas pois omasta elämästä ja hellii toisenlaisilla maisemilla ja maailmoilla - jotka kuitenkin ovat tietyllä tapaa tuttuja - kevyesti kutitellen ja kierosti naurattaen.

Sanoisin tätä hyvän mielen todellisuuspaoksi (tunnustan lukevani kirjoja myös paetakseni itseäni ja omaa elämääni). Harvoinpa voi dekkarin luettuaan sanoa, että se jätti hupsunhauskan jälkimaun. Ja minäkin haluan Lappiin laskettelemaan - nyt heti! Ja juopottelemaan ja rymyämään after ski -baariin.

Minulla on enää yksi lukematon Pakkanen (Macbeth on kuollut) hyllyssä, apua! Täytyy säästellä sitä, vaikka en usko että kovin kauan pystyn pysymään siitä erossa. Onneksi kohta on kesä ja Suomen divarit jo huutavat nimeäni.

~~~

Kannen kuva: Bryan F. Peterson/Cobris/Skoy - Sarja-asu: Leena Majaniemi

Silver Bay

Jojo Moyes: Silver Bay
Hodder & Stoughton, 2007
S. 390


Kylläpäs onkin Lontoo kuvattu rumasti tässä kirjassa. Lontoo on synkkä ja masentava työnarkomaanien kehto, jossa ei ole sijaa auringonpaisteelle saati rentoilulle. Noh, monelle Lontoo varmaan sellainen onkin.

Minuakin alkoi koko kaupunki etoa kirjassa, joten onneksi ei tarvinnut siellä pahemmin olla. Suurin osa kirjasta nimittäin vietetään Australiassa, kuvitteellisessa rannikkokaupungissa nimeltä Silver Bay.

Kirjan Silver Bay sijaitsee Australian itärannikolla, New South Walesissa. Eräiden nimiväännösten ja etäisyyksien perusteella olettaisin, että jossain Wollongongin tienoilla. Hälärit soivat päässäni, koska olen ollut Wollongongissa ja tuo osa itäistä rannikkoa on muutenkin tuttua road tripiltä. Kirja siis herätti ihan kaamean matkakuumeen Ausseihin!

Silver Bay alkaa melko verkkaisesti. Turisteille - niille vähäisille - on tarjolla delfiininkatselukierroksia merellä. "Delfiinitourit" muuttuvat valaskierroksiksi, kun valaat saapuvat vuosittaisille vaelluksilleen. Moyes kuvailee hartaudella ja sivuja säästämättä näitä kierroksia, elämää uneliaassa Silver Bayssa ja siinä ohella tutustuttaa lukijan kirjan henkilöihin. 

Liza on muuttanut Lontoosta tyttärensä, Hannahin, kanssa Silver Bayhin tätinsä, Kathleenin, hoteisiin. Kathleen pyörittää pientä hotellia rannikolla. Mikään rahasampo se ei ole, mutta toimeen tullaan. Liza työskentelee Ishmael-nimisellä aluksellaan kipparina tehden delfiini- ja valaskierroksia. Päällepäin elämä vaikuttaa varsin mukavalta.

Joten miksi Liza on niin surullinen, melkein mykkä ja iloton. Hannah kärsii äitinsä hiljaisesta ankaruudesta, mutta onneksi Kathleen suo enemmän vapautta tytölle. Minua alkoi kirjan edetessä ottaa päähän Lizan rypeminen ja itsepäinen kaiken kieltäminen Hannahilta. Mitä niin kamalaa siellä Lontoossa oikein tapahtui, että pitää olla tuollainen?

Luonnollisesti se selviää ajallaan, mutta siihen vaaditaan ulkopuolinen sysäys, pakote. Tuo laukaisin ilmestyy Silver Bayhin komean Miken muodossa. Mike saapuu näennäisesti lomailemaan, mutta miehellä on kyllä ihan muut metkut mielessä. Melko ennalta-arvattavat ovat nuo metkut jo lukijalle siinä vaiheessa, mutta olikin kiinnostavaa seurata, miten Mike ujuttaa lonkeronsa tuohon piskuiseen kaupunkiin. Ja miten Silver Bay lopulta muuttaa häntä. Ehkä liian myöhään kuitenkin?

Kirjassa on useampi kertoja eli näkökulma vaihtelee aina pikkutytöstä (Hannah) Silver Bayhin tunkeutuneeseen vieraaseen (Mike). Myös Kathleenilla, Lizalla ja paikallisella kipparilla, Gregillä, on omat sijansa kertojina. Näkökulman muuttuvuus tuo mukavaa vaihtelua kirjaan eli se toimii mielestäni hyvin.

Moyes käsittelee kirjassaan myös mielenkiintoista aihetta: missä määrin luonto pitää ottaa huomioon ihmisen ahneuden edessä. Voiko ihminen tuosta noin vaan pistää kaiken sileäksi? Entä ovatko vastustajat vain viherpiipertäviä kehityksen jarruja, jotka pelkäävät muutosta? Muutosta, joka kuitenkin joskus tulee. Itse mietin, onko pakko tulla - siis sen muutoksen: miksi sen pitäisi tulla, mikä ihmeen itseisarvo se on. Tämä kirja herätteli siis monenlaisia ajatuksia sen ihmissuhdemättöosuuden ohessa.

Sanoisin silti, että tämä on tällä hetkellä lukemistani Moyesin kirjoista heikoin. Ei missään nimessä huono, mutta niihin kahteen muuhun lukemaani verrattuna... en osaa sanoa. Ehkä tämä oli aivan liian ennalta-arvattava. Ja juu, Liza kävi minun hermoilleni. Siis että voikin ihminen tehdä sekä oman että lapsensa elämän vaikeaksi, aargh.

Eden, NSW, Australia.

~~~

Aiheeseen liittymätön loppulätinä, jonka laukaisijana toimi tällä hetkellä luvussa oleva kirja, jossa äiti tappaa lapsiaan.


Olen monesti todennut, etten pahemmin lue chick littiä. Se on ihan totta eikä se johdu siitä, että halveksisin kyseistä genreä. En halveksi: olen melko moniruokainen lukija ja olen oppinut, että melkein mistä tahansa genrestä voi löytyä se tietty tyyli ja tapa, joista pitää. Jopa sotakirjoista. Chick lit ei ole pelkkää shoppailua, bilettämistä ja miesten metsästämistä, jotka siis ovat minulle iso turn off.

Chick lit -kirjoja en myöskään jaksa isoina annoksina, mutta se ei johdu genrestä, vaan omista intresseistäni. Minua kiinnostaa enemmän toisenlaiset kirjat ja luonnollisesti tulee luettua enemmän sitä, mikä kiinnostaa enemmän. Enemmän enemmän enemmän tuli oikein kolmesti yhdessä virkkeessä.

Olen viime aikoina miettinyt, miksi luen tietynlaisia kirjoja. Ja yleensäkin sitä, miksi kirjamakuni on mitä on. Kryptinen, lyhyen kaavan vastaus: miksi joku tykkää valkosuklaasta, mutta ei tummasta suklaasta. Maitosuklaa menettelee, jos siinä ei ole rusinoita.

Ja mitä se kirjamaku sitten kertoo ihmisestä? Arvaa mitä: mitä tahansa. Sitä ei tiedä kuin lukija itse. Muut voivat vain spekuloida ja esittää arvauksia omista arvoistaan ja lähtökohdistaan käsin. Ne voivat olla aika kaukana toisen ihmisen motiiveista.

Ps. Palaan mahdollisesti tähän asiaan vielä myöhemmin.

Ps. II Ulkokuosi on taas muuttunut. Jos on valittamista, niin sana on vapaa ja jopa pakollinen. Ei ole tarkoitus tehdä blogin lukemisesta hankalaa tmv.

Suhteiden sutinaa keskiajalla

Kaari Utrio: Haukka, minun rakkaani
Wsoy 1990
S. 462

Kaipaan joskus (usein) perusteellista pakoa ja irtiottoa tästä maailmasta. En välttämättä kuitenkaan halua mennä ihan eri planeetalle, joten aikamatkustaminen riittää.

Kaari Utrion siivellä matkustin keskiajalle eli melko kauas, vaikka maantieteellisesti melko lähelle. Nimittäin Suomeen ja Ruotsiin.

Vuosi 1376, Högbyn kartano. Nuoren (hyväsukuisen ja rikkaan) emännän, Blankan, joutilas loikoilu keskeytyy, kun saapuu surusanoma: hänen miehensä on kuollut - ja poikansa myös. No voi, poikaansa Blanka jaksaa surra, mutta että miestään. Ei, miestään Blanka ei rakastanut: hän oli vain naimisissa Gudmundinsa kanssa.

Gudmundin kuolemalla on ikäviä seurauksia Blankalle ja niitä hän pakenee isänsä hoteisiin. Pakomatkalla ehtii kuitenkin tapahtua kaikenlaista. Blanka kohtaa jykevän karjun, suomalaisen Daniel Tulikilven, joka saa Blankassa aikaan pienoisen maanjäristyksen. Maanjäristys on molemminpuolinen.

Kaari Utrio luo taiten tuon keskiaikaisen maailman tapoineen ja asumuksineen. Miljöökuvaus on onnistunutta ja niin aitoa, että saatoin kuvitella itsekin olevani paikalla. Raaseporissa olen käynyt ihan livenäkin linnanrauniota pällistelemässä, mutta en tietenkään keskiajalla (daa).

Blanka ei ole kovin mediaseksikäs (hyi saakeli, mikä termi, mutta käytän sitä silti) henkilö tänä päivänä. Ei välttämättä ollut kirjan julkaisun aikanakaan, mutta se onkin minusta mainio, jopa rohkea veto ja istuu (keski)aikaansa. Blanka on nöyrä ja veltohko. Velttoudella en tarkoita laiskuutta: minulle tuli jopa mieleeni, että Blanka voisi olla introvertti.

Blanka väsyy jatkuvasta kohkaamisesta ja hälinästä: hänelle on kauhistus, että pitäisi emännöidä linnaa ja siksipä hän antaa vallan valua kernaasti toisten käsiin - tai jo alun perin pysyä toisten käsissä. Vain pakon edessä hän saa itsensä toimimaan, mutta se on hänelle kuluttavaa. Ajoittain Blankan "tossumaisuus" ärsytti, mutta toisaalta hänet oli kasvatettu sellaiseksi: tottelevaiseksi ja alistuvaiseksi. Se oli naisen osa tuolloin.

Utrio on mielestäni onnistunutkin todella hyvin Blankan kuvaamisessa: Blanka on läpi kirjan johdonmukainen persoonallisuus eikä Utrio sorru sellaiseen houkutukseen, että "kasvattaisi" hänestä yhtäkkiä ihan toisenlaisen ihmisen. Ihmisen persoonallisuus on mitä on ja tiettyä ydintä ei voi muuttaa, vaikka tapojaan kenties voisi.

- Minä olen niin tyhmä, rouva Blanka sanoi nöyrästi. ...
- Se ei ole totta. Se ei ole totta, mies (Daniel Tulikilpi) sähähti. - Et sinä ole tyhmä. Sinä ajattelet päivässä enemmän kuin Ramborg (Blankan sisar) koko elämässään, miesvainajastasi puhumattakaan - olkoon hänen kiirastulensa pitkä ja perusteellinen.

Mielenkiintoinen on myös keskiajan käsitys rakkaudesta ja tunteista ylipäätään. Upea kirja, kerta kaikkiaan. Mitä mainioin aikamatka ja kulttuurinenkin kokemus. Tylsää hetkeä ei tämän kirjan parissa tarvitse pelätä: koko ajan on jotain vireillä ja miljööt mitä mielenkiintoisempia. 

- Rakastettuni... Sinä olet minun sydämeni ystävä. Sinä olet paras juuri sellaisena kuin olet. Ei kaikkien tarvitse olla vahvoja. Minä olen vahva sinun puolestasi, Blanka. Ole sinä lempeä minun puolestani. Puhu minulle, kun minä olen kova...Kun minä ylenkatson Matiasta ja unohdan Suvipäivän. Minä olen jollakin tavalla auennut, Blanka, mutta en minäkään voi kokonaan muuttua. Minä olen sinun miekkasi ja kilpesi, vaimo. Ole sinä minun sydämeni. Autetaan toisiamme, Jumalan nimeen.

Awww.

Onneksi minulla on vielä muutama lukematon Utrio hyllyssäni. Niitä metsästelin viime kesänä Suomessa luettuani Pirkkalan pyhät pihlajat ja ihastuttuani Utrioon.

Koomisen koskettava Iisakin kirkko

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko
Wsoy 2004
S. 176

Iisakin kirkko on toinen Hotakaiselta lukemani romaani. Ostin kirjan kesällä Suomessa, kun se käveli eteeni. En enää edes muista, mistä juuri Iisakin kirkko on mieleeni jäänyt: luulen, että joku on sitä saattanut minulle joskus suositella. En tosin ole varma kuka ja milloin.

Juoksuhaudantie ei aikoinaan ihan vakuuttanut minua, joten minulla ei ollut oikeastaan mitään odotuksia Hotakaisen suhteen. Iisakin kirkon takakansikaan ei  houkutellut, mutta aloittaessani kirjan lukemisen se oli menoa.

Iäkäs mies palaa tajuihinsa sairaalassa.

Kirurgi Kallio kertasi tosiasiat.
- Valtimon pullistuma aivokudoksen sisällä. Jalat ja kädet toimivat, joskin vaillinaisesti, pää kerää hukkaamaansa tietoa, sängyssä on pyörät, seinässä on nappi jota painamalla joku meistä tulee...

Sairaalassa on aikaa mietiskellä elettyä elämää. On aikaa mietiskellä ainokaista poikaa, joka on Pietarissa eikä vastaa puheluihin. On aikaa mietiskellä, miten takoa pojalle järkeä päähän, että hän lakkaisi höpsimästä uskonnosta ja tulisi järkiinsä.

Makasin sängyssä voimatta mitään, olin suojaton muistoille. Ne putosivat päähän kuin lokinpaskat. Ensimmäisenä keskelle pälvikaljua läsähti Koistinen kotikylältä.

Hotakaisen tyyli on napakkaa, mutta kuvailevaa. Ajoittain ajatukset rönsyilevät unenomaisiksi tykityksiksi, joissa vilahtelee poliittikkoja niin Suomesta kuin Venäjältä. Iäkkään miehen muistoihin sekoittuvat uutiset, maailman tapahtumat ja omat kokemukset. Nämä kohtaukset ovat utopistisia ja harhaisia enkä edes väitä tajunneeni kaikkea. Mutta ehkä ei ole tarkoituskaan: nehän ovat harhaisia unia - hassuja lukea kylläkin eikä niitä ole niin paljon, että mieli uupuisi.

Oman hauskan - koskettavankin - ripauksensa kirjaan tuo ikäihmisen huonetoverit - hekin jo elämänsä ehtoopuolta eläviä. Kemiat eivät ihan kohtaa, mutta toimeen on tultava, kun kerran samaa huonetta asutetaan. Konflikteilta ei voi välttyä ja hampaitakin irtoaa.

- Hampaanne ovat oikein kauniit. Visuaalisesti kalustonne kestää päivänvalon.
- Ulkonäkö ei enää kiinnosta, ulosanti kyllä. Tällä suulla pitää kertoa tosiasioita.

Iisakin kirkko on sekoitus koomisia kohtauksia ja ajatuksia, luutuneita asenteita ja mielipiteitä. Isän on vaikea ymmärtää poikaansa, koska hänen (pojan) valintoja on vaikea ymmärtää. Isä on jääräpää, ärsyttäväkin, mutta silti koin hellyttäviä tunteita häntä kohtaan.

Mitä enemmän ajattelen tätä kirjaa, sitä enemmän alan tästä pitää. Kummallista ja kiehtovaa! Minut tämä kirja tosiaan yllätti ja ihan loppupuolella jysähti runopommikin niskaan. Sitä olen lukenut jo useita kertoja. Ja luen.  Mietteeni haluan päättää erääseen sen säkeeseen.

Tunnoton sieluni syntinen se on
kuin mistään ei piittaisi mitään
Kun maailma kaiken antanut on
ei se antanut yhtikäs mitään.

Kaikki oikein lotossa

Kansi: Kirsti Maula

Anna-Leena Härkönen: Kaikki oikein
Otava 2014
S. 317
Arvostelukappale

Moni on varmaan joskus leikitellyt ajatuksella, että saisi lotossa kaikki oikein ja voittaisi yksinään koko potin - tai miksei jonkun muunkin kanssa, kunhan jaettava voitto on riittävän iso. Olen itsekin ajatuksella leikitellyt, vaikken edes lottoa.

Härkösen romaani Kaikki oikein käsittelee lotossa voittamista ja sen mukanaan tuomia mahdollisia seurauksia.

Eevi ja hänen miehensä Kari elelevät näennäisen onnellista elämää (oma huomio tähän väliin: oliko se onnellista? Minun standardeilla ehkä ei). Rahaa ei tosin ole liikaa, joten moni asia jää helposti haaveeksi. Materialistiselle luonteelle melko ikävää.

Kun Eevi sitten havaitsee voittaneensa lotossa, menee koko pakka sekaisin. Elämänhallinta tuntuu lentävän ikkunasta ulos, kun hän haluaa "toteuttaa" itseään. Karilla ei mene sen paremmin, koska viina maistuu vielä makeammin kuin ennen. Lasiin ei ole Kari näet koskaan ennenkään sylkenyt. Sen sijaan, että voitto yhdistäisi pariskuntaa, se tuntuukin erottavan. Myös ystävien vilpittömyyttä aletaan epäillä.

Pidän Härkösen tyylistä kirjoittaa: se on rempseää ja rikasta. Ajoittaisen karkeuden alta löytyy paljon ajattelemisen aihetta, jos haluaa ajatella. Hauskat ja nokkelat dialogit naurattavat ja keventävät romaanin sinänsä hieman synkkää pohjavirettä. Erittäin nautinnollista luettavaa , vaikka itse en pysty samastumaan yhteenkään kirjan henkilöön.

En pitänyt Eevistä enkä Karistakaan. Enkä oikeastaan muistakaan kirjan henkilöistä paitsi ehkä Eevin veljestä, Jusasta, joka ei tosin paljon kirjassa vilahdellut. Jusa vaikutti kuitenkin ihmiseltä, joka olisi toiminut melko toisella tavalla, jos olisi voittanut. Hänellä olisi saattanut järki pysyä päässä.

Haluan loppuun huomauttaa, että vaikka en juuri pitänytkään kirjan henkilöistä, se ei tarkoita sitä, etten pitänyt kirjasta. Kyllä pidin. Kirja voi olla erinomainen, vaikkei sen henkilöistä pitäisikään.

Minusta oli myös äärimmäisen kiinnostavaa lukea lottovoitto-teemasta. Tällainen tarina voisi kaiketi olla ihan mahdollinenkin, vaikka kirjassa keskitytään mielestäni lähinnä voiton tuomiin negatiivisiin vaikutuksiin. Mutta eipä se raha sinällään onnea tuo, ja jos on elämässä - ja suhteessa - paljon pielessä ennen voittoa, niin ei se raha niitä ratkaise. Ellei siis kyseessä olisi ainoastaan taloudelliset ongelmat, jotka ehkä voisivatkin ratketa rahalla.

Kaikki oikein muualla blogeissa: Annika, Arja, Kirjakaapin kummitus ja Maija.

Lastenkodin villivarsat seikkailulla Suomen suvessa

Kirjan päällys: Pekka Vuori

Arto Paasilinna: Neitosten karkuretki
WSOY 2008
S. 243

Kiitän Arto Paasilinnaa mieleni piristämisestä. Neitosten karkuretki oli juuri nappivalinta tähän hieman alavireiseen olotilaani. Paasilinna kuljetti minut kirjassaan Suomen iki-ihanaan suveen mitä hupsuimmassa seurassa.

Neitosten karkuretki on pääasiassa nuoren Stinan tarina. Tarina saa alkunsa marraskuussa 1965, kun Stina syntyy.

Hassuttelu ja tohina alkavat jo ennen kuin Stina saa nimensä; nimestä päättäminen ei nimittäin sekään ollut mikään ihan yksinkertainen asia, kun soppaa oli sekoittamassa muuan amerikansuomalainen kylähullu.

Ennen karkuretkeä, johon kirjan nimikin viittaa, ehtii tapahtua yhtä sun toista. Pikkuinen Stina varttuu, mutta elämä ei ole suinkaan pelkkää kukkakedolla tanssahtelua - päinvastoin. Stinan vanhemmat eroavat ja Göran-isä muuttaa takaisin Ruotsiin. Stina jää äidilleen Raakelille, jota ei voi hyvällä tahdollakaan kuvailla äideistä parhaimmaksi.

Lopulta olosuhteet kehittyvät sellaisiksi, että Stina päätyy Kaskisaaren lastenkotiin. Uusi koti ei häntä miellytä ja sieltähän on päästävä pois. Stina on ystävystynyt kahden toisen asukin kanssa ja yhdessä tuumin päätetään karata. Ja siitä sitten alkaakin karkumatka.

Kirja on tyypillistä Paasilinnaa; kaikki henkilöhahmot ovat jollain tapaa omituisia ja tapahtumat paisuvat kuin pullataikina. Vaikka kirjassa sinänsä surullisia aiheita ja tapauksia onkin (mm. Raakel-äidin ryypiskely, Stinan isäpuoli lyö Stinaa), Paasilinna käsittelee niitä lempeän humorillisesti. Jokaisella sivulla asuu toiveikkuus.

Kirjan ajoittain suorastaan absurdit sattumukset pehmentävät tunnelmaa ja yleisvire onkin herkän hauska - toisinaan jopa hersyvän hauska. Pahakin saa palkkansa, vaikkakin melko lempeästi. Suvaitsevaisuus ja hyvä tahto ovat kirjan keskeisiä elementtejä, mikä on varsin raikasta ja lohduttavaakin.

Paasilinnan kieli on mutkatonta ja kuvailevaa, hieman selittelevääkin mutta se ei häirinnyt minua. On vaihteeksi ilahduttavaa lukea selkeää konstailematonta kieltä, jossa sanoja kuitenkin käytetään rikkaasti ja monipuolisesti.

Tämä kirja sai minut todellakin hyvälle mielelle, ihan kuin aurinko olisi syttynyt sisälläni. Samalla se nostatti pienen haikeuden pintaan; kesäsuomea tuli ikävä.

Tuntuu ikävältä nillittää kirjasta, joka jätti niin hyvän jälkimaun. Silti on pakko, koska tietyt epäjohdonmukaisuudet pistivät silmääni niin räikeästi, että piti ne ihan kirjata ylös.

"Tästä lähtien matkaa jatkettaisiin yksittäin. Yksi tyttö kulkisi maantiellä kaikella rauhassa, kaksi muuta tarpoisi metsässä suurin piirtein samalla tasolla."

Näin päätettiin sivulla 153, mutta jo seuraavalla sivulla kuvio olikin mennyt vaivihkaa uusiksi; metsässä tarpoikin vain yksi likka, maantiellä kaksi.

Toinen epäjohdonmukaisuus: tytöt eivät muka olleet syöneet kuin viimeksi edellisenä päivänä, vaikka vain muutamia sivuja aiemmin he olivat murtautuneet kouluun ja varastaneet sieltä ruokaa. Ja saivat siis syödäkseen.

Mutta yhtä kaikki, ihana kirja ja se teki tehtävänsä eli viihdytti ja toi iloa. Kiitos Arto Paasilinna.

Tämän postauksen otsikko on lainaus kirjan takakannesta.

Veren sitomat

Charlaine Harris: From Dead to Worse
(Suom. Veren sitomat)
Gollancz 2008
S. 359
8. Sookie Stackhouse -kirja

Niin vierähti puolisentoista vuotta edellisestä vampyyristä. Olikin siis korkea aika jatkaa tämän sarjan lukemista ennen kuin kaikki sen tapahtumat katoavat muistista.

Osa olikin jo haipunut hämäränpeittoon, mutta tässä kirjassa kerrattiin melko paljon edellisen kirja tapahtumia, joten melko pian pääsin takaisin kärryille.

Vaikeinta oli muistaa joidenkin henkilöiden nimet ja heidän ominaisuutensa sekä keskinäiset suhteet. Nekin onneksi käytiin läpi (osa jopa ihan kahteen kertaan), joten pian huristelin taas kyydissä kuin olisin eilen edellisen osan lukenut.

On vaikea kirjoittaa kirjasarjasta möläyttelemättä ja mahdollisesti jopa vahingossa spoilaten, koska kaikki niin sanotusti liittyy kaikkeen. Siksipä varoitankin jo etukäteen, että tämä postaus saattaa sisältää juonipaljastuksia. Jos et siis ole tätä sarjaa lukenut (mutta aiot) tai et ole vielä kahdeksannessa kirjassa asti, niin jatka omalla vastuullasi.

Sookien tuore miesystävä, Quinn, on edelleen kateissa. Se repii Sookien sydäntä, mutta elämän on jatkuttava. Ja niinhän se jatkuukin.

Sookie sai edellisessä kirjassa kämppiksen, Amelien, joka bunkkaa edelleen Sookiella kissan, Bob, kanssa. Bob ei tosin ole juuriltaan oikea kissa, vaan epäonnistuneen loitsun tuotos. Bob-kissalla revitäänkin huumoria kirjan aikana. Vähän jopa nauratti.

Sookielle paljastuu myös lisää hänen taustastaan, joka ei olekaan ihan sellainen kuin hän on olettanut. Taas menee maalimankuva uusiksi. Tämä oli kyllä oikeasti mielenkiintoinen käänne, johon toivottavasti palataan jatkossakin.

Yllättäen Sookie joutuu taas keskelle juonitteluja ja välien selvittelyjä, ja on heittää henkensä. Quinnin katoamisen arvoituskin ratkeaa, mutta ei ihan niin kuin Sookie olisi halunnut. Erickin väittää alkaneensa muistaa.

Muistinsahan Eric menetti jo joskus muutama kirja sitten, mutta nyt muisti palautui pätkittäin. Tai oikeastaan kertaryminällä. Ja aijai mitä sitä olikaan puuhasteltu muistikatkoksen aikana! Nyt punottaa Sookienkin posket.

Sookien ja Ericin "suhde" on vahva, sillä heillä on ns. veriside. Tapahtuisi nyt jo jotain, kun ihan selkeästi heidän - Ericin ja Sookien - välillä kipinöi. Tekisi ihan mieli sanoa, että hankkikaa jo se huone. Mutta ehkä ensi kirjassa?

Sookie ei ole enää niin ärsyttävä kuin aiemmissa kirjoissa. Joskaan en oikein jaksaisi hänen "uskonnollisia" pohtimisiaan, jotka ovat onneksi lyhyitä. Usko tuntuu olevan päälle liimattua ja teennäistä, mallia käyn sunnuntaisin kirkossa ja olen hyvä kristitty. Ai niin ja iltarukousta ei saa unohtaa.

Mutta sitähän se on pitkälti Jenkeissä ns. tavisuskovaisten kohdalla eli ei kovin syvällistä. Tai mistäs minä sen tiedän, mutta kovin pinnalliselta kuulostaa minun korviini. Kirkkoon on mentävä, mutta muuten ollaan kuin ellunkanat. Tappaakin saa, jos kyseessä on itsepuolustus. Mutta kateus pelkissä ajatuksissa on ihan kamala synti! Hmm.

Seuraavaan kirjaan voisin tarttua jo vielä tämän vuoden puolella. Tämä kirja oli jokseenkin viihdyttävää vaihtelua muuhun viime ajan lukemistooni verrattuna. Koukuttava sarja siis, vaikka ajoittain tekee mieli repiä hiuksia päästä.

Lisäkseni kirjan on lukenut ja siitä blogannut ainakin Morre, Villasukka, Kirjavinkit ja Marjis.

Näin (Katso kuva oikealla!) pitäisi muuten kaikissa kirjasarjoissa merkitä sarjan kirjat.

Tällöin tyhmempikin lukija osaisi ostaa/lainata kirjat oikeassa järjestyksessä eikä tarvitsisi siellä kaupassa/kirjastossa miettiä päätään puhki, että onko tää nyt joku sarja ja jos on, niin mikä on järjestys ja plaa plaa.

Tästä linkistä pääset lukemaan mietteeni aiemmista sarjan kirjoista. 

Itä ja länsi törmäyskurssilla

Kirjan kansi: Timo Mänttäri

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Tammi 2013
S. 268
Arvostelukappale


Mitä tapahtuu, kun karjalainen moottoriturpa ja varsinaissuomalainen sanojaan säästeliäästi käyttävä maajussi kohtaavat? No sehän on rakkautta ensisilmäyksellä, mutta täytyyhän sen (rakkauden) kestävyyttä koetella.

Suulas Aino pakkaa laukkunsa ja hurauttaa idästä maan halki länsirannikolle, jossa maajussi nimeltään Jussi häntä odottaa tiluksillaan.

Koeaika on kuukausi ja siinä ajassa olisi tarkoitus selvittää onko Ainosta asumaan maatilalle - ja kestääkö rakkaus "kulttuurierot".

Sillä niitä eroavaisuuksia on, niitä on paljon. Niistä syntyy hauska soppa, joka ajoittain meinaa kiehahtaa ylikin. Itse asiassa jo ihan ensimmäisinä päivinä. Ei ole kaukana, että Aino hyppää autoonsa ja kaasuttaa tiehensä.

Rakkautta ei pariskunnalta puutu, mutta talon muut asukkaat ovat Ainon silmissä vähintäänkin outoja kummallisessa hiljaisuudessaan ja eleettömyydessään. Maatilalla nimittäin asuu Jussin lisäksi hänen isänsä Unto, pikkuveli Jaakko ja Erkki-setä. 

Perhe pitää sisällään salaisuuksia, joita Jussi ei ole katsonut aiheelliseksi kertoa Ainolle. Niinpä jopa kääretorttu voi saada aikaan draaman.

- Eiks kukaan tykkää kääretortusta? Tää on ihan hyvää.
Todellisuudessa en mieti tykkääkö kukaan tortusta, vaan mietin, että eikö kenelläkään täällä ole mitään tapoja. Eikö kukaan tajua, että tilanne on minulle jollain lailla nolo, jos olen hyvää hyvyyttäni tuonut kahvipöytään tortun ja kukaan ei ota sitä? Eikö kukaan voi uhrautua sen vertaa, että söisi palan torttua tai edes selittäisi miksei syö. Jussi? Joku?

Kirja on kirjoitettu Ainon näkökulmasta, ja Aino onkin hauska ja rempseä kertoja. Hirnuin monta kertaa ääneen etenkin Ainon ajatuksille.  Joskus jopa niin äänekkäästi, että piti selittää miehelle, että olen ihan kunnossa ja kaikki on ok. Aikani hirnahdeltua - joskus meni muutamakin minuutti - saatoin taas jatkaa lukemista.
  
Se (Erkki) päästää jopa ääneen, jota täällä päin varmaan kutsutaan naurahdukseksi. Meillä päin se tulkittaisiin niin, että äijä meinaa tukehtua.

En yleensä innostu puhekielisistä kirjoista, mutta tässä se (puhekielisyys) ei häirinnyt lainkaan. Murteella kirjoitettuja dialogeja suorastaan odotin, vaikka sattuneesta syystä nuo dialogit jäivät yleensä melko lyhyiksi.

Mieleni tekee seuraavaksi avata keskustelu repliikillä "No miten Erkki, ootko pillua saanu?" Minun tekee mieli kiusata sitä, saada siitä jotain reaktiota irti. Sama vaikka suuttuisi, kunhan reagoisi jotenkin.

- Ootsie Erkki ollu ikinä naimisissa, kuulen ääneni kysyvän.
...
- En.

Avioliittosimulaattoriin en olisi sen nimen takia tarttunut, mutta luettuani Mari A:n mietteet kirjasta, kiinnostuin kovasti. Minulla itselläni ei murretaustaa ole, koska olen Helsingissä syntynyt ja suurimman osan elämästäni siellä asunut.

Suomessa en ole muualla asunut kuin PK-seudulla, mutta olen kyllä matkustellut melko paljon Suomea ristiinrastiin eli tiedän, että kehä kolmosen ulkopuolella on elämää. Lapsuuden kesätkin tuli vietettyä mökkeillen erään maatilan tiluksilla. Heinää olen laittanut seipäälle ja jopa lypsänyt (tai siis yrittänyt lypsää) lehmää jne.

Kirjasta löytyy syvempiäkin teemoja, jopa "perhedraama", pinnan alta. Nieminen säilyttää kuitenkin kepeän tunnelman kirjan läpi. Minuun tämä kirja tosiaan kolahti, se oli tietyllä tavalla nostalginenkin, vaikken asiaa osaa sen paremmin selittää. Opin jopa muutaman asian - lehmiin liittyen - tästä kirjasta.

Toivon kovasti, ettei tämä jää Veera Niemisen ainoaksi kirjaksi. Lukisin mieluusti lisääkin häneltä - tämänkin kirjan lukemista olisin voinut vielä jatkaa, elleivät sivut olisi loppuneet kesken.

Tekee mieleni pystyttää saarnastuoli tuvan nurkkaan, kutsua kaikki paikalle ja puhua tälle kansalle jotain järkeä. Mutta koska pelkkä kääretorttu riitti horjuttamaan tämän perheen tasapainoa, minun on annettava niiden tasaantua vähän aikaa.

Miksi minä murhaisin mieheni?

Martina Cole: Two Women
Headline 1999
S. 663

Joskus haluan lukea kirjan, josta tiedän jo ennakkoon, mitä saan. Martina Cole on eräs sellainen kirjailija, joka käyttää kirjoissaan samaa kaavaa (tämä empiirinen väite perustuu neljään häneltä lukemaani kirjaan).

Ja mikäpäs siinä, kun on kehittänyt varmasti itselleenkin mieluisen reseptin, jolla syntyy koukuttava ja mielenkiintoinen kirja.

Colelle ominaiseen tapaan Two Women on eräänlainen sukukertomus. Keskiössä on Susan Dalston, jonka elämä käydään läpi perinpohjaisesti aina lapsuudesta - ja vähän ennen sitäkin - lähtien. Sitä möytä lukijalle valottuu, miksi Susan on mitä on ja ennen kaikkea miksi hän lopulta raa'asti murhaa aviomioehensä.

Tapahtumapaikkana on pääasiassa Lontoon itäinen lähiö, ja aika ennen puhelimia ja tietokoneita. Kuten muissakin lukemissani Colen kirjoissa tässä käsitellään niinikään Lontoon pahamaineista alamaailmaa. Tässä kirjassa se (alamaailman kuvaus ja hierarkiat) on kuitenkin enemmänkin sivuosassa verrattuna muihin lukemiini Colen kirjoihin.

Two women on enemmänkin suhdekirja kieroutuneista suhteista. Susanin lapsuudessa ns. normaalit perhe-elämän esimerkit ja ihmisten väliset suhteet ovat aika harvassa. Tutumpia Susanille ovat valtataistelut, väkivalta ja pahoinpitely - sekä henkinen että fyysinen.

Cole kuvaa keskeiset henkilönsä taiten. Hän ei useimmiten sorru tympäisevään kärjistykseen siitä, että pahuus on aina totaalipahaa ja hyvyys vastaavasti kaiken syleilevää sielunpuhtautta. Ei, ihmisessä on kaikenlaisia puolia, ne sekoittuvat ja kietoutuvat persoonaksi, jota voi vihata tulisesti, mutta jota toisaalta on vaikea olla rakastamatta. Tai välittämättä. Sillä mitä se rakkaus nyt sitten lopulta on? Pelkkää tottumista toiseen, pienen osan tai piirteen rakastamista? Riippuvuutta?

Kirja on melko säälimätön ja olin havaitsevinani, että se sisältää väkivaltaa (tai sen kuvausta) enemmän kuin muut lukemani Colen kirjat. Lukijana aloin jo hieman turtua siihen ja toivoin, että se loppuisi joskus. Mutta Cole ei päästä helpolla: turpaan saa kerta toisensa jälkeen milloin kukakin ja seksuaalinen(kin) hyväksikäyttö on arkipäivää.

Kirjan kieli on melko brutaalia ja sisältää slangia. Jos kyseessä olisi elokuva, siitä varoitettaisiin elokuvan alussa: This film contains scenes of violence, nudity and bad language.

Englantiin tottumattomalle lukijalle kirjan kieli saattaa tuottaa jonkinasteisia vaikeuksia. Monista sanoista käytetään lyhenteitä kuten slangiin kuuluu. Myös kieliopilliset muodot etenkin dialogeissa ovat erilaiset ja "toisteiset". Minulle lukeminen ei tuottanut ongelmia, vaikka jouduin ihan muutaman slangisanan (tai käsitteen) tarkistamaan netistä.

Summa summarum: pidin kovasti tästä kirjasta (tietystä ennalta-arvattavuudesta huolimatta) ja Martina Cole pysyy edelleen lukulistallani. Hänen kirjojaan en viitsi lukea putkeen, koska silloin tuo tietty "kaavamaisuus" saattaisi muuttua rasitteeksi. Silloin tällöin luettuna se toimii oikein hyvin ja poisti muuten lukujuminikin.

Colen kirjoja ei ole suomeksi käännetty, mikä on melkoinen harmi. Luulen, että näillä voisi olla menekkiä Suomessa. Cole on melkoisen tuottelias kirjailija ja häneltä pukkaa uutta kirjaa ulos lähes  joka vuosi.

Itse olen keskittynyt lukemaan nyt näitä vanhempia, vaikka yksi uudempikin hänen teoksensa  (The Faithless) löytyy hyllystäni. Ehkä kokeilenkin seuraavaksi hänen uudempaa tuotantoaan.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Kirjavuoren valloitukseen.

Loputon stondis

Nick Cave: Bunny Munron kuolema
(The Death of Bunny Munro)
Kääntänyt Jukka Jääskeläinen
Like 2009
S. 238

Olen sanaton. Tai oikeastaan en edes ole, mutta mietin viitsinkö sanoa, mitä ajattelen.

Yritän ja varoitan jo etukäteen, että tämä postaus sisältää runsaasti kirosanoja. Niitä kavahtavat voivat lopettaa lukemisen tähän.

Bunny Munron kuolema kiinnosti minua erityisesti tai ainoastaan Nick Caven takia. Cave lienee monelle tuttu ainakin muusikkona, jos ei muuten. Itse diggailen etenkin Murder Balladseja, joista Henry Lee on kestosuosikkini.

Pidän Caven synkästä tyylistä ja oletin, että Bunny Munron kuolemassa pääsen käsiksi syvemmin tähän tummaan tunnelmaan kenties mustan huumorin välityksellä.

Tietäähän kirjan takakansi kertoa

"Kuolettavan hauska satiiri keski-ikäisen ihmisniljakkeen kujanjuoksusta."

Mitä hauskaa on siinä, että Bunnyn kyrpä tuntuu olevan jatkuvassa seisontatilassa. Ihan sama, mitä tapahtuu niin muna seisoo kilpaa järjen kanssa.

Ehkä se huumori onkin siinä: pilaillaan miesten aivoilla. Siis niillä, jotka sijaitsevat alapäässä, ja joilla tuntuu olevan ihan oma elämä. Jopa niin oma, että sitä tekee melkein mitä tahansa, että saa pillua. Voi jee, kylläpä naurattaa.

Tai sitten se on hauskaa, kun Bunny juoksee housut kintuissa pihamaalla saatuaan turpaansa. On se vaan niin koomisen näköistä, että heko heko. Minusta se on enemmänkin säälittävää, jopa surullista. Ei naurata, sori.

Kansilieve kertoo:

"Viiltävän nokkela romaani seivästää keski-ikäisen miehen vartaaseen, valelee saalinsa mustan huumorin marinadilla ja grillaa sen groteskin farssin liekeissä."

Kuten kirjan nimestä voi päätellä, joku kuolee. Minulla kävi kerran mielessäni, että olen ehkä erehtynyt kuolijasta. Bunnyja on nääs lopulta kolme: on Bunny Senior, Bunny ja Bunny Junior. Pienen hetken kelasin, kukahan se näistä mahtaa lopulta kuolla.

Vähänkös olisikin ollut käänne, kun "väärä" Bunny olisi kuollut. Tietenkään ei kuollut ja tämä ei ole mikään juonipaljastus, sillä kirja on jaettu kolmeen osaan, joiden alaotsikot kyllä antavat selkeästi ymmärtää, kuka se kuolija on. Kunhan leikittelin ajatuksella, etten kuolisi itse tylsyyteen lukiessani.

Minusta kirjan loppu ei ollut edes mitenkään yllättävä, vaan oikeastaan melko tyypillinen alkoholistinarkkarille. Lähinnä ihmettelen, miten tuolla dokaustahdilla pysyy edes kyrpä pystyssä. Ehkä Bunny veti Viagraa, en ole varma. Jossain mainittiin Viagra, mutta kenties se oli se toinen kirja, jota luin samaan aikaan.

En löytänyt tästä kirjasta mitään "viiltävän nokkelaa". Minusta tämä oli keskinkertaisesti kirjoitettu kirja alkoholi- ja huumesekoilusta vailla minkäänasteista syvyyttä. Tai no, pikkuisen kävi sääliksi Bunny Junioria, joka palvoi isäänsä ja suri itsemurhan tehnyttä äitiään. Isukkia ei taas kiinnostanut muut kuin dokaamiset ja vaginat ja panemiset.

Loppuun parit randomilla valitut sitaatit eli työnsin sormen vagin (sorge, pyörii eräs sana päässä, kun tuota sanaa on tullut luettua sen verran monta kertaa) kirjan väliin ja avasin.

Kas tässä ensimmäinen maistiainen sinulta 129:

"Bunny istuu McDonald'sissa stondis elvytettynä, sillä kassatytöllä ei ole juuri lainkaan vaatteita punakeltaisen univormunsa alla."

S. 53

"Seuraavana penkillä on seksikäs Helen Claymore, joka hänkin tarjoaa Bannylle häijyjä pikku katseita, mutta Banny huomaa, ettei hän tee niin täydestä sydämestään ja että hän on selvästi valmiina hommiin."

S. 13

"Bunny kiroilee hiljaa, ja sillä hetkellä kaikki energia, niin seksuaalinen kuin muukin, karkaa hänestä. Hän tuikkaa kaukosäätimellä televisioon päin, ja laite sulkeutuu kohinasihahduksen säestämänä ja hän antaa päänsä kallistua tääksepäin. Hän keskittää katseensa katossa olevaan tahraan, joka on muodoltaan kuin pieni kirkonkello tai naisen rinta."

Olenkohan kohtuuton, jos sanon että moni pitää tästä kirjasta (vain) siksi, että se on Nick Caven kirjoittama. Minäkin olisin halunnut pitää tästä, mutta ei väkisin. Jatkan kuitenkin Caven musiikin ja lyriikoiden arvostamista.

~~~

Bunny Munron valitsin toiseksi voittokirjaksi Leena Lumen arvonnassa vuonna 2011. Arpaonni on siis todistettavasti suosinut minua (toivottavasti suosii jatkossakin - Leena Lumilla on muuten juuri parhaillaan käynnissä Huhtiarvonta: käykääs tsekkaamassa täältä!).

Leena Lumi on kokenut kirjan eri tavalla kuin minä, kannattaa lukea hänen arvionsa täältä.

En osaa sanoa, miksi minulla kesti näin monta vuotta lukea tämä kirja. Luulen, että se hautautui kirjapinoihin ja lopulta unohtui sinne. Tehdessäni TBR 80 -listaa kirja putkahti sitten esille ja päätyi kyseiselle listalle.

Kirjavuoren valloitus karttuu siis jälleen yhdellä kirjalla.

Me Before You

Jojo Moyes: Me Before You
Penguin Books 2012
S. 484

Will Traynorilla on rahaa kuin roskaa. Hän elää näköistänsä elämää matkustellen, kokien ja paiskien työtä, josta pitää. Sitten eräänä päivänä on vain rahaa - ja pyörätuoli.

Lou Clark saa potkut työstään ja etsii epätoivoisesti uutta työtä. Clarkin perhe ei ryve rahassa, joten kaikki roposet ovat tarpeen. Ei ole varaa nirsoilla töiden kanssa.

Kärttyisän, elämäänsä kyllästyneen Willin ja naiivin Loun tiet kohtaavat tavalla, joka lopulta muuttaa heidän molempien elämän.

Will Traynor on mielenkiintoinen persoona, jonka kuvauksessa Moyes onnistuu loistavasti. Siitäkin huolimatta, että kirja on pääsääntöisesti muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kirjoitettu Loun näkökulmasta.

Pääsin Willin nahkoihin, koin miltä tuntuu olla liikuntakyvyttömänä pyörätuolissa. Tai koin ja koin - ei kai sellaista voi todella kokea, ellei osu kohdalle. Toivottavasti ei osu.

Ajatuksia tämä kirja kyllä herätteli ja senpä takia sen lukeminen oli ajoittain hidasta: jäin monissa kohdin pohtimaan, miten itse toimisin kussakin tilanteessa, miten ajattelisin jne.

Tässä kirjassa ei ole kyse pelkästään sairauksista saati elämisestä pyörätuolissa. Voimakkaana sivujuonteena mukana kulkee Louisin henkilökohtainen elämä, hänen suhteensa sisareensa, vanhempiinsa ja poikaystäväänsä. Ja lopulta Williin.

Kielellisesti kirja ei ole vaativa: teksi on sujuvaa, ajoittain jopa hauskaa. Huumorin taustalla häilyy usein surullinen aurinko. Kaikesta huolimatta kuvaisin kirjaa kuitenkin toiveikkaaksi, sellaiseksi jota lukiessa itkee sekä ilosta että surusta samaan aikaan. Kyllä, muutama nessu kostui tätä kirjaa lukiessa.

Kirjan kansi ei mielestäni kuvaa kirjaa ollenkaan. Tai no, ehkä symbolisella tasolla kyllä. Tämä ei kuitenkaan ole mikään imelä rakkausromaani, kuten kannen pinkistä voisi päätellä. Tämä ei ole rakkausromaani ensinkään. Tämä on kirja ystävyydestä, kaipuusta. Elämästä.

Me Before You on ensimmäinen Moyesilta lukemani kirja. Moyesin kirjoja on täällä tarjolla lähes joka paikassa: kirjakaupoissa, charity shopeissa ja kauppojen "kirjahyllyssä".

Moyes on kirjoittanut kymmenen kirjaa, joista Me Before You on toiseksi uusin. Viime vuonna häneltä ilmestyi peräti kaksi kirjaa: tämän lisäksi The Girl You Let Behind. Aion ehdottomasti jatkaa tutustumista Moyesin tuotantoon.

Jojon kirjoja ei ole suomennettu, mutta englanninkielisenä niitä saa ainakin AdLibriksestä.

Ei niin kovin nöyrä palvelijanne

Amélie Nothomb: Fear and Trembling

Olen halunnut jo kauan lukea tämän kirjan, joka on käännetty suomeksi nimellä Nöyrin palvelijanne.

Kirja putkahti uudelleen mieleeni luettuani siitä Valopolusta. Jotenka kiitokset muistutuksesta!

Fear and Trembling on Amélien omaelämäkerrallinen teos hänen työvuodestaan Yumimoto-yrityksen palveluksessa.

Työskentely Japanissa on ollut Amélien haave jo pitkään, onhan hän syntynyt ja asunut Japanissa 5-vuotiaaksi asti. Hän siis taitaa japanin kielen ja muutaman muunkin.

Hän luuleekin tulleensa palkatuksi Yumimotoon pitkälti kielitaitonsa takia. Kielitaidolle - eikä oikeastaan muillekaan Amélien taidoille - ei vain pahemmin ole käyttöä Yumimotossa.

Kirja on hauskasti kirjoitettu ja vaikka Amélien urallinen alamäki alkaa miltei ensimmäisestä päivästä Yumimoton palveluksessa, en osaa kokea kirjaa ahdistava. Kenties syynä onkin juuri Nothombin rento kirjoitustyyli.

Toisaalta ihmettelin Nothombin naiiviutta: kun hänen unelmansa kerran oli saada työskennellä Japanissa japanilaisessa työyhteisössä, niin miten hän saattoi olla niin kulttuurisesti tietämätön. Tämä kulttuurinen "tyhmyys" tulee esille etenkin kirjan alussa.

Minulle jäi hieman epäselväksi tosin se, eikö Nothomb oikeasti ymmärtänyt ympäröivää kulttuuria vai oliko kyse siitä, ettei hän sopeutunut (halunnut sopeutua) siihen. Ristiriita syntyy siitä, että Nothhomb kuvaa mielenkiintoisesti ja hauskasti länsimaisen ja idän kulttuurieroja ja hän tuntuu tietävän, mistä kirjoittaa.

Toisaalta ehkä tämä ymmärrys kasvoi kuukausien saatossa ja lopullinen oivallus tapahtui Amélien siirtyessä työskentelemään vessasiivojana.

Ajoittaisesta ärsyyntymisestä huolimatta pidin tästä kirjasta. Lisäksi se on lyhyt ja nopealukuinen. Kirjan suomennos Nöyrin palvelijanne ei ole minusta kuvaava, sillä Amélie ei ollut mitenkään erityisen nöyrä.

Kirjan englanninkielinen nimi Fear and Trembling saa selityksen kirjassa. Selityksen kautta se kuvaa hyvin koko teosta.

Ps. Tämä on ihka ensimmäinen kirja, jonka lainasin uudella kirjastokortillani! Tai tarkemmin sanottuna toinen niistä kahdesta ensimmäisestä.

 ~~~

Osallistun tällä kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Tämän kirjan tapahtumapaikka näet on lähes yksinomaan Yumimoto, tarkemmin 44. kerros. Eli nyt olen jo ladossa, jei!