Katoilemisia ja kolareita

Jane Harperin Exiles (Macmillan UK 2023, s. 420) on kolmas kirja ns. Aaron Falk -sarjassa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Dry (suom. Kuiva kausi) ja toinen Force of Nature (suom. Luonnonvoimat).

 Exiles ei ole toistaiseksi saatavilla suomeksi, mutta tutkimusteni mukaan siitä on tulossa ensi maaliskuussa suomennos nimellä Ulkopuoliset.

Exiles on tuttua Harper-tyyliä eli keskeiset henkilöt kuvataan ja kuvaillaan melko perusteellisesti, jolloin heistä tulee varsin lihallisia ja sama miljöön suhteen. Juoni etenee siinä sivussa verkkaisesti kiihtyen loppua kohden.

Aaron Falk matkustaa (kuvitteelliseen) eteläaustralialaiseen Marralee-nimiseen kylään osallistuakseen kummipoikansa ristiäisiin. Ystävien perhettä varjostaa vuosi sitten kadonneen Kim Gillespien selvittämätön mysteeri. Tuntuu, ettei tapauksessa kaikki täsmää, vaikka Kim oli jo ennen katoamistaan vieraantunut ystävistään ja muuttanut muualle.

Erityisesti Kimin teini-ikäinen tytär epäilee, ettei äitinsä noin vain katoaisi ja vieläpä jättäisi pientä lastaan yksin rattaisiin. Kim oli tullut nimittäin Marraleehen festivaaleille nimenomaan aikeenaan tavata siellä ystäviään, joita ei ollut aikoihin nähnyt.

Tapaus on siis erittäin kummallinen vähän moneltakin kantilta katsottuna.

Luonnollisesti Falk alkaa epävirallisesti ja sivumennen tutkailla tapausta ja hänen ystävänsä Raco, joka niinikään on poliisi (ei tosin Marraleessa), jakaa auliisti omia selvityksiään ja ajatuksiaan aiheeseen liittyen. Siinä ohessa käydään vuotuisilla festareilla, muistellaan menneitä ja käydään kävelemässä – myös eräällä toisella onnettomuuspaikalla.

Paljon on viereillä kaiken aikaa, mutta erityisesti kirjan alkupuolisko oli vähän siinä rajalla oliko sitä muuta ihmissuhdemättöä vähän liikaakin makuuni. Turhautuminen oli kuitenkin hetkellistä, koska henkilöt sinänsä ovat ihan kiinnostavia.

Harperinsa lukenut tietää mitä saa eli EI kännisiä poliiseja hortoilemassa yksinään vaarallisissa paikoissa ilman puhelinta ymv. kliseet. Aaron ei nimittäin vieläkään ole ratkennut ryyppäämään eikä vaikuta siltä, että aikoo jatkossakaan ryhtyä alkoholistiksi. Sen sijaan erään muun suuren muutoksen Aaron tekee elämässään.


Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.

 *

Järkyttävän paskoja muuten nämä viimeaikaiset kirjankansikuvani. En ole jaksanut aikoihin panostaa niihin, mutta nyt särkee jo silmiä niin pahasti, että täytyypä skarpata jatkossa.

Selviytyjät ja sivupolkuna äijä-ähky

Jane Harperista on vaivihkaa tullut kirjailija, jonka kaikki kirjat nähtävästi haluan lukea. Jännä juttu sikäli, että taannoin ajattelin skipata koko kirjailijan.

Muutin kuitenkin mieleni luettuani Harperin ensimmäisestä romaanista The Dry (suom. Kuiva kausi) muutamia bloggauksia. Näinkin voi siis käydä: enpä taida lukea -listan kirja voi päätyä täytyypä lukea -listalle just like that.

Harperin maltillinen tyyli ja tempo viehättävät minua. Minnekään ei ole kiire, mutta matkaa tehdään  kyllä eikä jäädä paikalle polkemaan. Jos ei tällainen tyyli innosta, niin tuskin innostaa tämä Harperin tuorukainenkaan eli The Survivors, josta on muuten tulossa suomennos ensi kesänä nimellä Selviytyjät.

Jane Harper: The Survivors
Abacus, 2020
s. 378


Nyt ei ollakaan Australiassa, vaan Tasmaniassa pienessä rannikkokaupungissa nimeltä Evelyn Bay. Kolmikymppinen Kieran Elliott saapuu Sydneystä vaimonsa kanssa entiseen kotikaupunkiinsa auttamaan äitiään muutossa ja muutenkin olemaan tukena. Kieranin isän dementia on edennyt siihen pisteeseen, että häntä on pidettävä silmällä koko ajan.

Evelyn Bayssa vaanivat muistot, joita Kieran ei jaksaisi muistella. Menneisyydessä tapahtunut onnettomuus ja sitä seurannut syyllisyyden tunne kalvaa edelleen Kieranin – ja muutaman muunkin – mieltä.

Tunnelma hankaloituu entisestään, kun rannalta löytyy ruumis. Kyseessä ei ole onnettomuus, vaan murha. Murha ja sen tutkinta nostaa kollektiiviseen muistiin taannoisen onnettomuuden, joka ravisteli Kieranin lisäksi koko kaupunkia.

Evelyn Bay on kiehtova miljöö, johon Harper puhaltaa hengen mielenkiintoisten henkilöhahmojen ja heidän keskinäisten suhteidensa myötä. Vaikka Evelyn Bay on näennäisesti pysynyt samana Kieranin ollessa poissa, ovat ihmiset muuttuneet – elämä kullakin jatkunut tahollaan. Osa jäänyt, osa lähtenyt. Jokunen tullut.

Kuten aiemmin jo mainitsin, Harperin tyyli on rauhallinen ja maleksien etenevä. Painopiste on ihmisten välisissä suhteissa ja siinä, mitä ei sanota ääneen. Yleistunnelma on haikea, surumielinenkin. Iloakin toki on, ja toivoa.

Epämääräinen huomio:

Tämä on Harperin neljäs romaani. Kaikissa hänen kirjoissaan keskeisenä henkilönä on mies (The Survivorsissakin asioita kuvataan lähinnä Kieranin näkökulmasta). Osittaisena poikkeuksena Luonnonvoimat, jossa seurattiin paljon tukkanuottasilla olevien naisten rämpimistä ryteikössä.

En tiedä, miksi mainitsen tämän (ja nyt mietin deletoisinko tämän osan postausta). Pistää varmaan silmääni nyt siksi, koska olen viime aikoina lukenut melko miespainotteista kirjallisuutta ja siis erityisesti sellaista, joissa ei juuri naisia (tai muitakaan sukupuolia) esiinny. The Survivorsissa sukupuolten kirjo on onneksi laajempi.

Voipi tietysti pohtia, mitä väliä sillä on mitä sukupuolta kirjassa esiintyy. Ei sillä olekaan, mutta se tapa millä sukupuolta kuvataan ehkä häiritsee. Tai kenties enemmän häiritsee se, miten poissaolevaa sukupuolta kuvataan. Enkä edes tiedä onko ”häiritä” oikea termi. Kyllästyttää voisi olla parempi.

Ja joo, Metro se oli taas mielessä tätä huomiota kirjoittaessani. Ehkä se oli tietyiltä osin liian ”äijämäinen” minun makuuni.

(antaa olla, en deletoi)

Lopullinen tuomio:

The Survivorsissa toimii sekä miljöö, tunnelma että henkilöt (ja se juonikin tietty). Niin elävästi kirjoitettu, että astelin lukuisia kertoja itsekin Evelyn Bayn rannoilla ja tutkin luolia.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Tämä kirja sopii myös heille, jotka eivät kaipaa yksityiskohtaisia rikoskuvauksia, veressä uiskentelua sun muuta väkivaltaa.

Menetetty mies?

Joskus minulla on niin erakkomainen olo, etten edes kirjallisuudessa jaksaisi kauheaa älämölöä, melskettä ja ihmismassoja. Sitä haluaa vain jotakin hitaasti palavaa ja hiljaista, luontoa ja pieniä kyläpahasia korkeintaan. Tällaiseen mielentilaan sopii mainiosti

Jane Harper: The Lost Man
Little, Brown 2019 (Ausseissa julkaistu 2018)
s. 362


Kahden edeltäjänsä tapaan The Lost Manissa ollaan Australiassa ja miljöönä on syrjäinen kylä ja vielä syrjäisempi maatila. Heti aluksi on tarpeen huomauttaa, että kyseessä on itsenäinen romaani eli tämä ei jatka Aaron Falk -sarjaa. Tosin aiemmat kirjat (The Dry eli suomeksi Kuiva kausi ja The Force of Nature, josta on tulossa suomennos ensi vuonna) lukenut voi havaita erään viittauksen. Ei ole kuitenkaan millään lailla merkityksellistä osaako viittauksen nähdä vai ei.

On kolme veljestä, vahimmasta nuorimpaan: Nathan, Cameron ja Bub. Nathan tuntuu olevan joukon mustalammas, joka on eristäytynyt muusta suvusta ja lähes koko ihmiskunnasta erottuaan riitaisasti vaimostaan.

Kun sitten Cameron löydetään kuolleena legendaariselta haudalta keskeltä ei mitään, on Nathanin pakko ryhdistäytyä ja ryömiä ulos erakkoudestaan. Nathan palaa lapsuudentilalleen, jota Cameron hallinnoi ennen kuolemaansa. Cameronin kuolemaa pidetään itsemurhana, vaikka muutama asia on ristiriidassa sellaisen oletuksen kanssa. Mitään muuta syytä omituiselle kuolemalle ei kuitenkaan löydy, ei mitään rikokseen viittaavaa.

The Lost Man on luokiteltu trilleriksi, mutta se kasvaa edetessään eräänlaiseksi sukutarinaksi. Joskus nykyisyyttä on tarkasteltava menneisyyden painolasti huomioon ottaen. On tarkisteltava omia muistoja ja kokemuksia.

Kaikenlaisia asioita paljastuu hyvin maltillisesti ja yllättäin. Lukija saa vihjeen ja jää ihmettelemään, hämmennyksiin. Hämmenyksen tilaa ei kuitenkaan liikaa pitkitetä, sen verran vain että uteliaisuus kohoaa. Minuun tällainen hiljaisella liekillä, mutta ajoittain kipinän heittävä kerronta toimii. Epäilyksen siemenet itävät ja versovat, mutta mitä niistä sitten kasvaa, onkin toinen juttu.

Tässä kirjassa henkilöhahmot ja miljöö ovat todella keskeisiä ja molempien kuvaamisen Harper tekee taiten. Harperilla on tunnistettava tyyli eli uskaltaisin sanoa, että jos pidit Kuivasta kaudesta pidät tästäkin. Mielestäni The Lost Man on jopa parempi kuin aiemmat Harperin kirjat, joista niistäkin pidin.

Kirja nimen, The Lost Man, voi tulkita usella tavalla. Pidän monimerkityksellisistä nimistä, jotka voi toisinaan ymmärtää vasta kirjan luettuaan.

Koska The Lost Manissa sivutaan “kummitustarinaa” ja tunnelma on muutenkin hikisen nahkea ja jännitteinen, rohkenen osallistua tällä Halloween-lukuhaasteeseen. Lue haasteesta lisää Yöpöydän kirjat -blogista, josta olen haasteen kuvan lainannut.

Minun piti muuten lukea haasteeseen kirjoja omasta hyllystä, mutta olenkin lainannut kirjastosta teemaan sopivia kirjoja. Alitajunta on ilmeisesti bongaillut niitä tätä haastetta silmällä pitäen. Ja kirjaston kirjat pitää tietenkin lukea aina ensin, joten anteeksi oma hylly.

Vastahakoiset tumpelot patikoimassa

Luin kesäkuussa Jane Harperin Kuivan kauden ja pidin siitä sen verran, että hankin kirjailijan toisen Aaron Falk -kirjan, Force of Naturen (ei ole ainakaan vielä suomennettu). Otin kirjan lukuun patikkareissun jälkeen lähinnä siksi, että kirjassakin patikoidaan. Se sopi siis hyvin mielentilaani.

Kirjan nimen, Force of Nature, voi ymmärtää monella tavalla. Ei pelkästään luonnonmahtiin liittyvänä, vaan myös ihmisluontoon: molempia esiintyy tässä romaanissa. Luonto on arvaamaton ja oikukas, mutta kyllä siellä voi pärjätä. Edellyttäen että on edes alkeelliset kartanlukutaidot ja osaa käyttää kompassia.

Vakavarainen yritys järjestää virkistysmatkan valitsemilleen työntekijöille. Tavoitteena on lisätä muun muassa yhteishenkeä ja kannustaa tiimityöskentelyyn. Virkistymatka suuntautuu kuvitteelliselle Giralangin alueelle, jossa on tarkoitus patikoida muutama päivä.

Osallistujat jaetaan kahteen ryhmään sukupuolen perusteella. Jotenkin aataminaikaista jakaa ryhmä miehiin ja naisiin, jos kerran tavoite on rohkaista tiimityöskentelyyn. Kaipa siellä työpaikalla miehet ja naiset toimivat keskenään, joten en ihan ymmärrä erottelua.

Tai no, ehkä miehet haluttiin lakaista omaan ryhmäänsä koska miehillä ei mitään ongelmia esiinny patikoidessa. Osaavat lukea karttaa ja käyttää kompassia ja kulkevat reitin suunnilleen aikataulussa. No added drama, koska eiväthän miehet.

Mutta voi noita naisia, melkoisia tumpeloita ovat ja jatkuvasti tukkanuottasilla milloin mistäkin ja kenenkin kanssa. Kartanlukukin sujuu vähän niin ja näin saati että kompassia osattaisiin käyttää. Yksi on saanut jonkin sortin pikakurssin ennen reissua ja siten ottanut hoitaakseen tien näyttämisen. Tässä vaiheessa on todettava, että ei mikään kunnollinen matkanjärjestäjä lähetä tuollaisia amatöörejä (tai ketään muutakaan) keskenään patikoimaan moneksi päiväksi. Kyllä matkanjärjestäjän pitäisi ainakin valvoa, että retkue päätyy joka ilta määrätylle leirille.

Ja niinhän siinä käy, että patikalle lähtee viisi naista mutta vain neljä palaa. Mihin on yksi toveri kadonnut? Ja miten asia liittyy Aaron Falkiin? Sen voitte lukea itse kirjasta.

Kerronta kulkee koukuttavasti kahdessa tasossa: toisessa kuvataan naisten patikointia, toisessa ollaan nykyajassa etsimässä ”viidettä” naista. Aaron Falk on edelleen vakaa eikä ole onnistunut kehittämään alkoholiongelmaa tai muita kliseitä.

Force on Nature on tietyllä tapaa tasapaksu ja maltillisesti ennalta arvaamaton – vähän niin kuin edeltäjänsä Kuiva kausikin. Raakuutta ei juuri esiinny, sopii siis herkille lukijoille. Otaksuisin, että jos pidit Kuivasta kaudesta ja sen tyylistä, pidät tästäkin.

Mielipide selkokielellä: ihan hyvä kirja, pidän maltillisesta temposta, jos aihe kuitenkin kiinnostaa ja kiinnostihan se. Miinusta tulee tumpeloista naisista: miten onkin saatu noin kädettömiä leidejä kirja täyteen.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: Force of Nature
Little Brown 2018 (Australiassa julkaistu 2017)
s. 380

Kesäkuun ostokset ja luetut tosi lyhyesti

Viime kuussa ostin melko holtittomasti kirjoja. Osa lisäksi sellaisia, jotka saisi kirjastostakin, mutta liha on heikko ja innokas.

Kas tässä kodin uudet kaunokaiset:

1. Ryu Murakami: Coin Locker Babies

2. Niccolò Ammaniti: Steal You Away

3. Jane Harper: The Dry

4. Dunya Mikhail: The Beekeeper of Sinjar

5. Jane Harper: Force of Nature

6. Junichirō Tanizaki: The Makioka Sisters

7. Akala: Natives

8. Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes

9. Guy Delisle: Pyongyang – A Journey in Norh Korea

10. Hwang Sok-Yong: Familiar Things

11. Marjane Satrapi: Persepolis



Näistä olenkin jo kaksi lukenut eli Jane Harperin Dryn ja Guy Delislen Pyongyangin (Jonathan Cape 2006), joka on sarjakuvaromaani. Pyongyang on masentavan hauska - masentava siksi, että tuollainen pellevaltio on oikeasti olemassa. Harmi, etten ehdi kirjasta nyt perusteellisemmin blogata, koska matkavalmistelut ovat melko vaiheessa eli en ole vielä edes aloittanut.

Bloggausjonossa on niinikään Tomoka Shibasakin (helmikuun ostos) romaani Spring Garden (Pushkin Press 2017, englannistanut Polly Barton), joka on varsin tapahtumaköyhä mutta tärkeämpää kirjassa onkin yksinäisyyden kuvaaminen ja kokeminen jota miljöö vielä korostaa.

Spring Gardenin lopussa tapahtuu käänne, joka sekoitti hieman tulkintaani enkä edelleenkään ole varma, miten "asetelmaan" tulisi suhtautua. Olisi kiva puida enemmän tätä kirjaa, mutta ainakaan nyt en jouda. Ehkä reissun jälkeen, jos innostun.

Parhaillaan luen Akalan teosta, jolla ei ole niin väliä vaikka jäisi reissun ajaksi kesken. Aihe on sellainen, etten usko lukutauon haittaavan kirjan sisäistämistä. Makustelu voi jopa tehdä ihan hyvää.

Ei ollenkaan kuiva Kuiva kausi!

Olin ajatellut ainakin toistaiseksi skipata Jane Harperin dekkarin, The Dry (suom. Kuiva kausi), mutta muutin mieltäni luettuani joitakin bloggauksia kirjasta. Harperin romaanit (häneltä on nyt julkaistu Briteissä yhteensä kolme) ovat olleet – ja ovat yhä - täällä varsin näkyvästi esillä, mutta minulle ei ollut syntynyt tarvetta niitä lukea.

Tarve voi kuitenkin tulla myöhemminkin – ei sen aina tarvitse tulla heti kirjan ilmestyessä markkinoille. Lukuvaikeudet levottomuuden sun muiden olotilojen takia talttuivat lopulta nimenomaan dekkareita lukemalla.

Jane Harperin Kuivassa kaudessa minua kiehtoi nimenomaan miljöö: kuvitteellinen ja pikkuinen maalaiskaupunki, Kiewarra, ennen näkemättömän kuivuuden runtelemassa Australiassa.

Melbournessa asuva talousrikoksiin erikoistunut poliisi Aaron Falk palaa juurilleen Kiewarraan lapsuudenystävänsä hautajaisiin. Tapaus on järkyttävä, sillä Luke Hadler on listinyt ensin vaimonsa ja toisen lapsensa ja sitten itsensä. Eloon jäi vain reilun vuoden ikäinen nuorimmainen.

Aaron ei ole järin suosittu Kiewarrassa, sillä parisenkymmentä vuotta vanhat tapahtumat vainoavat edelleen. Tapahtumat, jotka leimasivat Aaronin ja hänen isänsä niin voimakkaasti, että he lopulta joutuivat muuttamaan muualle. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, ettei Aaronia hirveästi houkuttele jäädä Kiewarraan yhtään pidemmäksi aikaa kuin on pakko.

Eräänlaisen lojaalisuuden pakottamana visiitti pitkittyy. Luke Hadlerin isä tietää jotain, mitä Aaron ei arvellut hänen tietävän. Lopulta kaupungissa tuntuu yksi sun toinen tietävän vähän sitä sun tätä liittyen nimenomaan menneisyyden painolasteihin. Tietämisen pohjalta on tehty kaikenlaisia tulkintoja, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista yhteyttä totuuteen. Juoruja, juoruja, juoruja. Ken uskoo, ken ei.

Kiewarra näyttäytyy sen verran ankeana ja lohduttomana paikkana, että täytyy ihan ihmetellä miksi siellä kukaan haluaa asua. Toisaalta aina ei ole mahdollisuutta lähteä ja toisaalta pienessä paikassa ikänsä eläneen voi olla vaikea sopeutua muunlaiseen. Eikä ole ehkä edes haluja ja erityisesti työ maatilalla kulkee sukupolvelta toiselle.

Aaron Falk on rauhallinen ja mietiskelevä persoona. Tässä siis poliisi, jolla ei ole alkoholi- tai raivonhallintaongelmia (ainakaan vielä tässä ensimmäisessä kirjassa). Tai no, on Aaronillakin tunteet ja joskus voi kiehahtaa yli mutta en sanoisi että hän etsiytyy ongelmiin.

Pidin Kuivasta kaudesta sen verran paljon, että menin hupsista saatana ostamaan jo kirjasarjan toisenkin osan, Force of Nature jota ei ilmeisesti ainakaan vielä ole suomennettu.

Harperilta julkaistiin Briteissä tänä vuonna trilleri nimeltä The Lost Man, joka ei ole tätä Aaron Falk -sarjaa. Goodreadsin mukaan (katso ”Popular Answered Questions”) kirjassa mahdollisesti kuitenkin on muutama risteävä kohta tai viittaus, jonka voi Kuivan kauden lukeneet bongata.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: The Dry
Abacus 2016
s.401
suom. Kuiva kausi

Kuivasta kaudesta ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrä, Kirjarikas elämäni, Leena Lumi ja Oksan hyllyltä.


Muita kuulumisia:

Lähden viikon kuluttua patikkareissulle: olen kertonut reissusuunnitelmista toisessa blogissani kuvien kera. Blogi siis hiljenee joksikin aikaa, sillä reissussa en lue enkä varmaan juuri pääse nettiinkään.

Swirral Edge: tämän lähemmäs reunaa en uskaltanut viime kesänä mennä, nyt olisi tarkoitus mennä tuosta alas. Apua!

Ennen hiljaisuutta aion kuitenkin paljastaa tämän kuun kirjashoppailut (lähti vähän lapasesta) ja blogata muutamasta kirjasta.

Oikein mukavaa viikonloppua!