Saako hän lopulta ruotsalaiset saappaansa?

Henning Mankell: Ruotsalaiset Saappaat
alkuper. Svenska gummistövlar, 2015
Otava, 2015
Suomentanut Kari Koski
S. 494
Arvostelukappale

Ruotsalaiset saappaat on itsenäinen jatko-osa Italialaisille kengille (julkaistu 2006). Saappaat voi siis lukea, vaikkei kenkiä olisikaan.

Toisaalta Kengätkin lukeneena sanoisin, että Saappaat saavat syvyyttä ihan eri tavalla, jos on Kengät luettuna. Mutta ei se elinehto ole. Kuvittelen, että voisi olla melkoisen jännittävä kokemus lukea nämä kirjat myös päinvastaisessa järjestyksessä.

Kirurgi Fredrik Welin asuu edelleen erakkomaista elämää perimällään saarella. Päivät seuraavat toisiaan vaihtuen kuukausiksi, lopulta vuosiksi. Vuosirenkaat lisääntyvät puissa, mutta näennäisesti mikään ei muutu.

Kunnes eräänä yönä Welin herää siihen, että hänen talonsa palaa. Hän onnistuu pelastautumaan, mutta koko talo tavaroineen palaa tuhkaksi jättäen jälkeensä vain hiiltyneet rauniot. Sinne meni koko omaisuus, muistot, menneisyys. Asiaa ei lainkaan helpota talon syttymissyy, joka vaikuttaa tuhopoltolta. Kuka sellaista haluaisi tehdä?

Näistä lähtökohdista Mankell lähtee avaamaan tarinaansa, joka kasvaa ikääntyneen yksinäisen miehen osin yksittäisistä muistoista koostuvaksi epäkronologiseksi aikakirjaksi. Nämä muistotuokiot katkaisevat kerronnan ja tekevät kirjasta poukkoilevan. Se sopii kuitenkin kirjan kauttaaltaan pohtivaan ja verkkaiseen tyyliin.

Kirjassa toki tapahtumia piisaa, mutta nopeita ja vauhdikkaita käänteitä kaipaava lukija saattaa moisesta vatvomisesta tuskastua. Minä en, istuin Welinin kanssa asuntovaunussa ja jaoin hänen hiljaisuutensa, kuuntelin hänen ajatuksiaan. Ja olisin halunnut jäädä sinne.

En ole edelleenkään saanut selville, miten Mankell sen tekee: hän voi kirjoittaa mitä ja mistä tahansa ja minä istun kuin lattiaan naulattuna lukemassa. Mankell herättää vähäeleisyydellään ja näennäisen yksinkertaisella kielellään kokonaisen maailman henkiin.

Maailmaan hän sijoittaa ihmiset, joihin kiintyy vaikka nuo ihmiset ovat usein varsin vajavaisia, omituisia mutta silti uskottavia, oikukkaitakin. Welin itsekin on varsinainen mörökölli, joka äityy ajoittain suorastaan lapselliseksi jääräpäisyydessään.

Mutta se ei ole kuulkaa mitään verrattuna Welinin tyttäreen, Louiseen. Louise on varsinanen itsekkyyden perikuva, joka eräänkin kerran lähtee isänsä veneellä merelle, vaikka tietää Welinin tarvitsevan sitä päästäkseen tärkeälle asialle mantereelle. Pakko tunnustaa: minä en oikeastaan voi sietää Louisea. Minä ärsyttää hänen mykkyytensä, kyvyttömyytensä puhua.

Welin itse on huomattavasti armollisempi tyttärelleen, vaikka paljon pohtiikin omaa suhdettaan häneen. Voiko hän edes kiintyä omaan lapseensa, jonka olemassaolosta on saanut tietää vasta tämän ollessa aikuinen?

Ruotsalaiset saappaat on tietyssä mielessä Fredrik Welinin tilinpäätös. On aika saavuttaa rauha ja sopu menneisyyden kanssa. Muuttua ei voi, mutta oppia kenties. Ajatus elämän rajallisuudesta on läsnä jokaisessa päivässä, kun ihminen tulee tiettyyn ikään.

Minuun Ruotsalaiset saappaat teki suuren vaikutuksen. Sen henkilöt ovat mielenkiintoisia ja lähes jokainen painoi jonkinlaisen jäljen minuun. Kenties eniten (Welinin lisäksi) eläkkeelle jäänyt postinkantaja Jansson.

Sulkiessani kirjan olen veneessä matkalla mantereelle. Welin vilkuttaa minulle rannalta, heilautan kättäni hyvästiksi sillä tiedän, ettemme enää tapaa. Käännän kasvoni menosuuntaan ja annan tuulen pyyhkiä pois kyyneleeni.

Suoria vastauksia kaipaaville sanoisin: etsi itse vastauksesi.

Ei elämää, vain selviytymistä

Henning Mankell: Chronicler of the Winds
(Comédia Infantil, 1995)
Harvill Secker, 2006
S. 233
englanniksi kääntänyt Tiina Nunnally

Tätä kirjaa olen metsästänyt vuosikausia ja voi sitä riemua, kun bongasin sen charity shopin hyllystä reilu viikko sitten.

Melkein kimalsi onnenkyynel silmäkulmassani kurkottaessani ottamaan kirjan syliini kuin vauvan, jonka luulin kadonneen ikiajoiksi.

Kirja on uncorrected proof ja sen kyllä huomaa. Typoja löytyy ja lausekukkasta on myös tarjolla. Mutta se niistä: kaiketi kirja on vielä kertaalleen oikoluettu ennen myyntipainoksen ottamista.

Kirjan tarina sijoittuu Mosambikiin ja sitä kertoo nykyisyydessä leipuri José Antonio Maria Vaz. Tapahtumaketjun sysää liikkeelle ampumakohtaus, jossa noin 10-vuotias katulapsi, Nelio, haavoittuu. Vaz toimittaa Nelion turvaan ja yrittää hoitaa halutonta potilastaan parhaansa mukaan. Nelio ei näet halua sairaalaan, ei halua lääkäreitä, ei mitään. Hän haluaa kertoa tarinansa ja sitten kuolla.

Ja onhan hänellä tarina kerrottavanaan, on kyllä. Valitettavasti sellainen tarina, joka voisi olla totta monenkin (mosambikilaisen) kohdalla. Nelion rauhallinen lapsuus saa brutaalin lopun, kun bandiitit hyökkäävät hänen kyläänsä. Väkivaltainen rosvojoukko polttaa kylän ja ottaa joukon kyläläisiä mukaansa kouluttaakseen pojista lapsisotilaista, naiset kelpaavat palvelijoiksi.

Nelio onnistuu pakenemaan ja jättämään kaiken taaksensa. Vaikka lopulta mikään ei jää taakse, vaan menneisyys riivaa niin unissa kuin valve-elämässäkin. Mitä tapahtui niille, jotka hän jätti taakseen. Mitä tapahtui äidille, mitä serkulle?

Nelion tie kuljettaa hänet lopulta merenrantakaupunkiin, jonne hän kokee voivansa jäädä. Uusi elämä katulapsena on alkanut. Se kasvattaa, se kuluttaa, se muuttaa. Elämällä ei ole suuntaa: elämä on selviytymistä päivästä toiseen. Mitään muuta annettavaa sillä ei tunnu olevan. Loputon päiviennauha, joista jokainen on hieman erilainen mutta yhtä tyhjä ja päämäärätön.

Tämä ei ole mikään komedia, vaikka kirjan alkuperäisestä (Comédia Infantil) nimestä voisi sellaisia johtopäätöksiä tehdä. Kirjassa on kyllä huumoria - se on hienovaraista ja lähinnä tilannekomiikkaan nojaavaa - mutta sitäkin sävyttää tietynlainen surumielisyys ja haikeus. Se on sellaista huumoria, jolle ei rätkätetä silmät vettä vuotaen, vaan hymyillään hiljaisesti samalla kun yritetään pidättää kyyneltä valumasta.

"Someone who is on his way to somewhere can hardly keep company with someone who is going nowhere."

Kirjasta on blogannut myös ainakin Nadia. Muita bloggauksia en tähän hätään löytänyt.

~~~

Pääsenkin heti tällä kirjalla korkkaamaan Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen. Nyt on siis Ruotsi luettu.

Haudattu ja hyvästit

Henning Mankell: Haudattu
(alkuper. Handen, 2004)
Otava 2013
S. 174
Suomentanut Kari Koski
Kirja on pyytämäni arvostelukappale

Moni asia on haudattu tai haudataan tässä kirjassa. Mankell-faneille ei liene epäselvää, että kyseessä on viimeinen Wallander-kirja. Haudatun tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Rauhatonta miestä.

Wallanderilla on haave: hän haluaa oman talon ja koiran. Hän haluaa pois kaupungista, omaan rauhaan. Hän haluaa paikan, jossa viettää eläkepäivänsä, kun ne pian ovat ajankohtaisia.

Ystävältä Wallander saa vinkin myytävänä olevasta kohteesta, joka voisi häntä kiinnostaa. Talo vaikuttaakin lupaavalta, mutta puutarha kätkee sisäänsä arvoituksen: nimittäin maasta esiin pilkistävän ihmisen käden. Mitähän muuta mahtaa puutarha ja talo pitää sisällään?


- Mitä on tapahtunut?
- Minä kompastuin.
Martinsson katseli häntä ihmeissään.
- Soitatko minulle vain sanoaksesi, että olet kompastunut johonkin?
- Tavallaan. Haluan että tulet katsomaan, mihin minä kompastuin.


Tutkimukset aloitetaan ja jäljet vievät menneisyyteen. Mutta kenen menneisyyteen? Asiat eivät mene niin kuin Strömsössä ja tutkimusten ohessa Wallander joutuu pohtimaan uudelleen haluaan ostaa kyseinen talo.

Mankellmaiseen tapaan kirjan tunnelma on melko melankolinen. Sitä tosin keventää ihastuttavan lakoninen ja suora sanailu muun muassa Wallanderin ja hänen kollegoidensa  välillä. Naurahdin monta kertaa kirjaa lukiessani, vaikka nauruni taustalla asui kyynel.

Olisin voinut lukea tätä kirjaa toisetkin parisataa sivua. Ja sitten vielä toiset. Olisin jopa toivonut, että Mankell olisi pitkittänyt kirjaa - ihan sama miten. Olisin vain halunnut  viipyä Wallanderin seurassa hieman pidempään.

Kirjan lopussa on Mankellin kirjoittama essee, jossa hän kertoo Kurt Wallanderin synnystä ja kirjojen vaiheista. Vasta tämän esseen kohdalla tuli itku: se on oikeasti ohi. Wallanderia ei enää tule (joo, tajuan toki, että hän on fiktiivinen hahmo, mutta silti jo ikävöin häntä). Toivottavasti tulee kuitenkin jotain muuta.

En ole onnistunut yhteenkään fiktiiviseen hahmoon luomaan näin syvää suhdetta kuin Wallanderiin. En osaa selittää sitä, sitä ei osaa selittää Mankellkaan, vaikka hän joitakin arvauksiaan kertookin esseessään.

Minulla on kaikki Wallander-sarjan kirjat varastointipalvelussa Suomessa (paitsi Rauhaton mies, joka on minulla täällä). Jonakin päivänä haen ne sieltä ja luen koko sarjan uudelleen.

Teille, jotka olette kiinnostuneita Wallander-sarjasta sanoisin, että lukekaa se järjestyksessä. Viittauksia edellisiin on paljon, Wallander myös kasvaa ja muuttuu sarjan edetessä.

Vaikka Mankell kenties on tunnetuin juuri Wallander-kirjoistaan, hän on kirjoittanut paljon muutakin. Olen lukenut suurimman osan hänen kirjoistaan ja aion lukea loputkin. Henning Mankell on minun tähti ylitse muiden.

Kirjan on lisäkseni lukenut ainakin Annika (Rakkaudesta kirjoihin) ja Henna (Hemulin kirjahylly).

~~~

Lisäys kello 11.06 - Bloggerilla on hikka!

Bloggerilla on taas joku ongelma liittyen kommentointiin. Varsin usein kommentit (sekä omat että toisten) päätyvätkin roskapostiksi. Kommentti julkaistuu aluksi, mutta hetken kuluttua se katoaa ja onkin siirtynyt spämmilaatikkoon.

Eli suosittelen kaikkia käymään spämmilaatikkonsa läpi: ties mitä aarteita sieltä voi löytyä. Jos et osaa, kysy. Neuvon mielelläni.

Kyseessä on luultavasta salaliitto, jossa on Bloggerin lisäksi on mukana Google Earth ja Nasa. Suosittelen siis mitä pikimmiten muotoilemaan foliosta hatun!

Juuriltaan revitty

Henning Mankell: Daniel
(alkuper. Vindens Son)
Vintage 2011
kääntänyt ruotsista Steven T. Murray
S. 338

Kiinnostaako sinua hyönteisiä tutkiva ruotsalainen mies, joka on kova sälli masturboimaan?

Miekkosen motiivikin lienee hieman hakusessa, kun suurimpana intohimona tuntuu olevan löytää itikka, jonka voisi nimetä itsensä mukaan.

Mitä, eikö kiinnosta? Ei minuakaan, mutta koska aiheesta kirjoittaa Henning Mankell, niin kummasti alkoi kiinnostaa.

Ihmeellistä, miten ennakkoluulot voi näin helposti heittää roskikseen, kun kyseessä on oma lempparikirjailija. Eikä tarvinnut pettyä tälläkään kertaa.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1870-luvun Ruotsiin. Afrikassakin toki piipahdetaan, mutta enemmän henkisellä kuin fyysisellä tasolla. Daniel ei koskaan lakkaa kantamasta kotiaan sisällään.

Mutta kuka on Daniel? Jos minulta kysytään, vastaan, ettei häntä ole olemassakaan. Hän on tavallaan vain tuote, jonka innokas hyönteistutkija Hans Bengler "adoptoi" Kalaharin aavikolta ja roudaa Ruotsiin.

Ruotsissa ei tuohon aikaan pahemmin mustia näkynyt ja Danielista ollaankin kovin kiinnostuneita - ihan näyttelymielessä eksoottisten hyönteisten kera. Daniel ei ymmärrä uuden maan tapoja, ei kieltäkään aluksi. Vaan eivätpä ymmärrä muutkaan Danielia.

Kirja on kirjoitettu useammasta näkökumasta. Kirjan alkua dominoi Hans Benglerin elämä, hänen ajatuksensa. Benglerin maailmasta siirrytään hiljalleen Danielin vaitonaiseen kuoreen. Kuoreen, jonka sisällä asuu Molo, joka kantaa muassaan kulttuurinsa perintöä, uskomuksia, taikaa, henkisyyttä.

Kirja kasvaa edetessään uljaaksi tarinaksi kaipuusta ja koti-ikävästä, siitä miten se nakertaa sisuskaluja. Käänteitäkään ei tästä kirjasta puutu ja lukija kohtaa mitä mielenkiintoisempia ihmisiä. Ei kuitenkaan liikaa eli kovin suuriksi paisuvia henkilögallerioita kammoavat voivat huokaista helpotuksesta.

Juonesta ei ole tarpeen tietää enempää - parempi lukea kirja itse ja vedellä omat johtopäätökset. Tämän kirjan kyydissä ei todellakaan tule tylsää eikä käy aika pitkäksi, vaikkei tämä mikään dekkari olekaan.

Murha kyllä tapahtuu, siitä saa lukea jo ensimmäiseltä sivulta. Se onkin sellainen alkusoitto, joka kiihottaa läpi kirjan ja pistää samantien mielen spekuloimaan. Murhamysteeri selviää ajallaan: joku keksii sen aiemmin kuin toinen.

Pidän kovasti Mankellin ihmiskuvista. Hän ei sorru ääripäiden esittelyyn, vaan kussakin ihmisessä on puolensa. Harva ihminen on täysin läpipaska (sori kirosana, mutten keksi nyt parempaa ilmausta) ja vielä harvempi täydellinen pyhimys.

Daniel on upea kirja, josta ei puutu syvyyttä. Jotenkin Mankell vain osaa, hän tekee tarinoista taidetta. Tämä kirja on kauttaaltaan melko melankolinen, mutta pitää sisällään hirtehistä huumoria.

Daniel on julkaistu suomeksi nimellä Tuulten poika.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen.

Isidorin tarina

Kuva täältä.

Henning Mankell: Isidorin tarina

Olen lukenut tämän jo muutamia päiviä sitten, mutten vain saa aikaiseksi kirjoittaa tästä mitään.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti Isidorin tarinan. Se on aika surullinen tarina yritteliäästä pojasta ja hänen kasvustaan mieheksi.

Oman unelman toteuttaminen saa surkuhupaisan päätöksen ja Isidorista tulee kotikylänsä pelle ja narri. Onni onnettomuudessa lienee se, ettei Isidor tajua sitä itse - ainakaan aluksi.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1840-luvun Ruotsiin. Luokkajako on vahvasti läsnä ja mielestäni Mankell jopa alleviivaa sitä tarinassaan. Ei kuitenkaan häiritsevällä tavalla, mutta sen verran, että se pisti silmääni.

Kirjan perussävy on surullisen humoristinen: omat tuntemukseni kallistuivat enemmän surun puolelle. Vaikka asioita kuvattiin humoristisestikin, itse en jaksanut useinkaan nauraa. Sen sijaan minulle tuli paha mieli Isidorin puolesta.

Pidin tästä kirjasta siitä huolimatta: Mankell on mestari synnyttämään ristiriitaisia tunteita lukijassaan - tai ainakin minussa. Nyt olo on sen verran ristiriitainen, etten osaa kirjoittaa enempää.

Takatekstin voi lukea täältä.

Savuna Ilmaan

Henning Mankell: Savuna ilmaan


Mankell on eräs suosikkikirjailijani. Olen lukenut koko Wallander-sarjan ja käsittääkseni suurimman osan hänen muista aikuisille tarkoitetuista kirjoistaan.

Olen himoinnut tätä kirjaa siitä lähtien, kun sain tietää, että se on käännetty suomeksi. Savuna ilmaan löytyikin Kirjatorilta viidellä eurolla.

Löysin myös erään toisen Mankellin kirjan, Isidorin tarina. Sen sain käsiini kympillä Suomalaisesta kirjakaupasta.

Savuna ilmaan on alkuperäisnimeltään Labyrinten ja Mankell kirjoitti sen ensin tv-sarjaksi. Myöhemmin hän halusi kirjoittaa sen myös kirjaksi ja kirjoittikin.

Tv-käsikirjoitusmainen rakenne näkyy kirjassakin: luvut ovat lyhyitä ja kirjaa lukiessa saatoin oikeastaan nähdä sen kohtaukset kuin elokuvassa, mikä oli oikeastaan varsin mielenkiintoista.

Pidin kirjan rakenteesta, vaikka se ei tyypillistä Mankellia olekaan. Lyhyistä luvuista huolimatta Mankell onnistuu ihmiskuvauksissaan.

Savuna ilmaan kertoo talousrikollisuudesta sekä yleisemmällä että yksityiskohtaisemmalla tasolla. Rikollisuudella on suuria vaikutuksia kaupungintalouteen, mutta myös yksittäisten kaupunkilaisten elämään.

Syyttäjä Louise Rehnström kiinnostuu alueella vaikuttaneen liikemiehen, Bengt Ingermarssonin, puuhista. Sittemmin Ingermarsson katosi kuin tuhka tuuleen runsaat rahamassit muassaan. Louise haluaisi nostaa tapauksen uudelleen pöydälle vastustuksesta huolimatta.

Talousrikollisuuden ohella puidaan Louisen henkilökohtaista elämää, joka ei sekään ole aivan mutkatonta. Päänvaivaa aiheuttaa vaikea sisarussuhde sekä huoli iäkkäästä äidistä. Louisen avioliittokin on vähän niin ja näin ja votkakin maistuisi enemmän kuin olisi tarpeen.

Pidin kovasti tästä kirjasta. Mankell vain osaa - itse en osaa asiaa sen paremmin sanoa.

Muutosten tuulet puhaltavat yksinäisyyteen

Henning Mankell: Italian Shoes 

Frederick Welin on kirurgi, joka on eristäytynyt asumaan perimälleen saarelle Ruotsin saaristoon. Siellä Welin elelee hiljaista ja yksinäistä elämäänsä, kunnes eräänä päivänä nainen menneisyydestä saapuu saarelle.

Kiehtova asetelma ja Mankellmaiseen tapaan kirjan tunnelma on melko alavireinen, jopa masentava. Itse pidin tunnelmasta: se sopii hyvin lumen ja pakkasen, sekä yksinäisyyden ja katumuksen ilmapiiriin. Mutta mutta...

Petyin hieman ymmärtäessäni tämän menneisyyden naisen vierailun perimmäisen syyn. Sitä ounastelinkin ja niin ennalta-arvattava se syy oli, että sen arvasin ennen kuin se lukijalle paljastettiin. Melkein voisin jopa sanoa, että tältä osin kirjan asetelma oli varsin kliseinen.

Annan tämän kuitenkin Mankelille anteeksi, koska hänen kaunis ja surusävyinen kirjoitustyylinsä kantaa tarinaa - kliseisyydestä huolimatta. Vaikka kirjan asetelma tältä osin on hieman epäuskottava (tai vaatisi vaaleanpunaiset aurinkolasit tai romanttisen mielenlaadun sitä ymmärtääkseen), henkilöt ovat kuitenkin aidonoloisia.

Mitään supersankareita ei kirjassa ole, Welinkin kaikkea muuta kuin täydellinen. Ajoittain hän jopa ärsytti minua tietynlaisella tylyydellään ja kyvyttömyydellään tuntea empatiaa. Mutta sellaista se elämä oikeastikin on - ei ole ns. täydellistä ihmistä, jossa ei mitään ärsyttäviä piirteitä olisi.

Mankell on eittämättä taitava kirjoittaja. Minä ikään kuin asuin tämän kirjan ajan saarella. Asuin siellä seinäruusuna Welinin tapetissa ja seurasin hänen hiljaista elämäänsä. Luin muutamat sanat hänen lokikirjastaan. Tunsin hänen yksinäisyytensä, tuskansa. Ehkä jopa paremmin kuin Welin itse? En tiedä.

***

Luin kirjan englanniksi, mikä alussa vähän huolestutti minua. Kaikki käännökset muusta kielestä englanniksi eivät aina ole kovin laadukkaista. Kökköisyyteen kielessä törmäsin mm. Camilla Läckbergin kirjassa. Sitähän en tietenkään voi tietää oliko kirja alkuperäiskielellä myös kökkö.

Olen lukenut kaikki muut lukemani Mankellin kirjat suomeksi ja koen, että käännökset niissä ovat olleet erinomaisia. Mukava yllätys oli myös tämä Italian Shoes, jonka käännös englanniksi on mielestäni tasokas. En toivonut kertaakaan kirjaa lukiessani, että saisin lukea sen sittenkin suomeksi.

Miten Hannasta tuli bordellinpyörittäjä?

Henning Mankell: Likainen enkeli

Olen ihan hulluna Mankellin kirjoihin ja sekä ilokseni että kauhukseni luin Norkun blogista, että Mankellilta on ilmestynyt uusi kirja - Likainen enkeli. Innostuin heti kirjasta ja tiesin, että se on saatava keinolla millä hyvänsä.

No, ei tarvinnut ottaa voimakeinoja käyttöön, sillä eräs ihana ystäväni Suomesta lupautui ostamaan ja lähettämään kyseisen kirjan minulle (luonnollisesti maksoin kaikki kulut). Ei tarvinnut pettyä.

Eletään 1900-luvun alkua. Hanna asuu maaseudulla äitinsä ja sisarustensa kanssa. Elämä on niukkaa, alituista huolta ruuasta ja kylmän karkoittamisesta. Hannan äiti tekee sen, mitä kaiketi monet äidit ovat tuona aikana joutuneet tekemään: lähettämään vanhimman tyttärensä kaupunkiin sukulaistensa huostaan piiaksi. Sukulaisperhettä ei kuitenkaan löydy.

Lopulta Hanna määrätään vastoin tahtoaan kokiksi laivalle, jonka määränpäänä on Australia. Hanna ei kuitenkaan koskaan saavu laivan mukana Australiaan: hän poistuu laivasta eräässä satamassa Mosambikissa. Ja jää sinne.

Mankell on taitava Afrikka-kuvaaja. Kirjasta myös huomaa, että hän tietää, mistä kirjoittaa. Eräs merkittävä - ellei merkittävin - teema onkin valkoisten ja mustien välinen kuilu. Ei pelkästää apartheid, vaan myös kuilu ajattelun ja ymmärryksen tasolla - koko maailmankatsomuksen.

Tuli mieleeni Etelä-Afrikkalainen kirjailija Andre Brink. Brinkin apartheidia käsittelevät kirjat ovat tosin monta astetta syvempiä, mutta toisaalta Likaisessa enkelissä tapahtumia tarkastellaan lähes yksinomaan ruotsalaisen nuoren tytön kautta, joten jo lähtökohdat ovat aivan erit.

Mankell kirjoittaa sujuvasti ja tarjoaa siinä sivussa runsaasti ajateltavaa myös lukijalle. Kirja on kuitenkin helppolukuinen ja mielestäni myös -tajuinen. Tämä oli sellainen kirja, jota en millään olisi malttanut laskea käsistäni ja samaan aikaan toivoin, ettei se koskaan loppuisi.

Ehdottomasti lisään tämän suosikkeihini!

Muita lukemiani Henning Mankellin yksittäisiä kirjoja (ei siis Wallander-sarjan kirjoja):

Daisy Sisters
Kennedyn Aivot
Tanssiopettajan paluu
Nimeltään Tea Bag
Syvyys (valitettavasti en löydä kirjoitusta siitä)

*

Haluaisin saada Mankellin kirjan Savuna ilmaan. Onko jollain esim. myydä tai vaihtaa sitä?

Wallander-sarjan päätösteos

Henning Mankell: Rauhaton Mies

Rauhaton mies päätti nyt sitten lopullisesti Kurt Wallander –sarjan.

Sarjan piti päättyä jo edelliseen Wallander-kirjaan (Ennen routaa), jonka julkaisusta on aikaa kymmenisen vuotta.

Nyt se on myös uskottava: Jatkoa ei enää tule. Olo on jotenkin haikea, sillä Wallander on tullut minulle jotenkin hyvin lähiseksi näiden vuosien aikana, kun olen kyseisiä kirjoja lukenut. Näin käy vain harvojen kirjahenkilöiden kanssa.

Kenties se johtuu siitä, että Wallander ei ole mikään yli-ihminen: Nuori, komea, huipputerävä ja virheetön kolli. Tällaisia ”mediaseksikkäitä” hahmojahan on monet dekkarit pullollaan. Ei tulisi mitään, jos ei päähenkilö olisi komea ja poikkeuksellisen älykäs.

En tarkoita, että Wallander olisi mitenkään tyhmä. Hänellä on paljon vahvuuksia, mutta kuten kaikilla ihmisillä, myös heikkouksia. Se tekee Wallanderista henkilönä inhimillisen ja koko kirjasarjasta realistisen tuntuisen.

Wallanderin tytär on saanut lapsen ja asuu avoliitossa lapsen isän Hans von Enken kanssa. Yhtäkkiä Hansin isä katoaa salaperäisesti. Etsinnät alkavat, mutta mitään ei löydy: ei edes ruumista.

Muutaman kuukauden kuluttua katoaa myös hansin äiti.Wallander tutkii katoamistapauksia omalla ajallaan – koskeehan tämä myös hänen omaa tytärtään. Siinä sivussa Wallander kärsii omituisista muistikatkoksista.

Juonesta ei voi oikeastaan enempää kirjoittaa paljastamatta liikaa. Se ei tosin ole tarpeenkaan. Rauhaton mies on tyyliltään samanlainen kuin muutkin Wallander-romaanit: Jos pidät siitä tyylistä, pidät tästäkin.

Kirjan tunnelma on hiljaisen melankolinen. Tässä ehkä vielä enemmän kuin aiemmissa, joille niillekin on leimallista tietynlainen alakulo ja synkkyys. Wallander ei ole enää mikään nuori poikanen ja kuudenkympin iässä on ihan ajakohtaista jo ajatella eläkeasioitakin.

Runoilija kiinnostuu pakolaisista

-->

Minulta on jäänyt kirjaamatta muutama kirja, jotka olen tässä välissä lukenut. En vain ole saanut aikaiseksi niistä kirjoittaa.

Koska tämän blogin on tarkoitus olla minulle itselleni myös lukupäiväkirja, niin koen tarvetta kirjata väliin jääneet teokset.

Henning Mankell: Nimeltään Tea-Bag

Henning Mankell on eräs suosikkikirjailijani. Tutustuin häneen Wallander-sarjan myötä (jonka olen lukenut kokonaan) ja siitä innostuin lukemaan hänen muitakin teoksiaan.

Nimeltään Tea-Bag kertoo Ruotsiin laittomasti tulleista pakolaisista. Tea-Bag on eräs heistä. Ei niin menestynyt runoilija Jesper Humlin tapaa sattumalta Tea-Bagin, joka kertoo hänelle tarinansa.

Homma leviää sikäli käsistä, että pian Humlin huomaa olevansa tekemisissä hieman suuremman joukon (maahanmuuttajia) kanssa. Humlinia ei oikeastaan alussa niinkään kiinnosta pakolaisuus, mutta ajan myötä hän kiinnostuu aidosti aiheesta ja haaveilee jopa kirjoittavansa siitä seuraavan kirjansa. Siitä huolimatta, että hänen kustantajansa on saanut päähänsä, että hänen seuraava kirjansa on dekkari.

Kirjan sävy on oikeastaan aika hauska ja Jesper Humlin ajatuksiltaan monesti varsin konservatiininen, naiivikin. Ei siis mitenkään tyypillinen sankari, mutta sehän nyt ei ole Mankellin kirjoissa tavoitekaan.

Juuri inhimillisyys (eikä yli-ihmisyys, johon monet kirjailijat sortuvat päähenkilöitä luodessaan) onkin mielestäni Mankellin kirjojen eräs vahvuus.

Ihmiset voivat muuttua, kyllä, mutta aito muuttuminen on pitkällinen prosessi. Mankell ei sorrukaan yhdessä yössä tapahtuviin asenne- ja persoonamuutoksiin, vaan hiljalleen tapahtuvaan oivaltamiseen. Eikä muuttuminen juuri tiettyyn suuntaan ole mikään itsestään selvyys.

Kirjassa käydään läpi muutaman muunkin laittomasti maahan tulleen nuoren tarina – ei siis vain Tea-Bagin. Kirjan nimi olisi yhtä hyvin voinut olla jotain muuta.

Lisää kirjasta Otavan sivuilla.

Kiinalainen

Henning Mankell: Kiinalainen

Kiinalainen koostuu kolmesta osasta. Kullakin on tavallaan omanlaisensa teema.

Ensimmäisessä osassa Mankell tarjoilee kirjan alkuasetelman, joka on järkyttävä joukkomurha pienessä ruotsalaisessa Hesjövallenin kylässä.

Ensimmäinen osa keskittyy tapauksen tutkintaan poliisin silmin. Kuvioon astuu myös tuomari, Birgitta Roslin, joka alkaa tutkia murhia motiivinaan löyhät sukulaisuussuhteet joukkomurhan uhreihin.

Mankell on taitava ihmis- ja miljöökuvaaja. Lisäksi hänelle täytyy jälleen kerran antaa tunnustusta rikostutkinnan uskottavalta tuntuvasta käsittelystä. Mankelimaiseen tapaan motiiveja ja tapahtumia pyöritellään edestä ja takaa, mutta minusta se on mielenkiintoista.

Jonkun toisen mielestä se voisi olla jaarittelua, mutta jaaritteluun Mankell sortuu mielestäni vastan kirjan viimeisessä osassa – joskaan ei liian häritsevästi.

Kirjan kolmannessa, eli viimeisessä osassa, käydään muun ohella läpi Birgitan nuoruutta. Tässä kohdin lukija saattaa kokea jaarittelun tai pitkityksen makua, mutta toisaalta sen voi nähdä myös osana syvällistä henkilökuvausta. Se lienee makuasia, minua se kiinnosti.

Kolmannessa osassa kohtaavat myös menneisyys ja nykyisyys. Menneisyyttä käsitellään kirjan toisessa osassa, jossa Mankell vie lukijansa 1800-luvun Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Toisessa osassa lukijalle alkaa valottua joukkomurhan motiivit.

Minulta on lukematta kirjaa vielä reilut parisataa sivua (kirjassa on vajaat 700 sivua), joten lopullista tuomiota en voi vielä antaa. Tällä hetkellä joukkomurhan motiivi tuntuu kuitenkin todella kaukaa haetulta (sitähän se periaatteessa onkin), mutta toisaalta kirjahan on fiktiota – vaikka tuntuukin hyvin todentuntuiselta.

Senpä takia en lähtisi moittimaan motiivien kaukaisuutta ja mahdollista epäuskottavuutta. Kirja itsessään on ainakin tähän asti ollut todellinen lukunautinto. Heitän yhteenvedon, kun olen lukenut sen kokonaan.

Tavoistani poiketen luin Savon Sanomien arvostelun Kiinalaisesta. Yleensä haluan lukea – jos nyt yleensä edes luen - lehtien arvostelut vasta jälkikäteen mahdollisten juonipaljastusten takia.

Savon Sanomien Marko Ikävalko lyttää Kiinalaisen tyystin. Hän väittää kirjan olevan ohi sivulla 158 (eli ensimmäisen osan loputtua). Minusta taasen motiivien kannalta toinen osa kuuluu ehdottomasti kirjaan – se myös petaa pohjaa kolmannelle osalle.

Edit. 8.10 klo. 8:55, väliaikakommentti, noin 150 sivua jäljellä.

No jaa, olikohan taas kovin viisasta kommentoida kesken lukemisen. Kirjassa onkin neljä osaa.

Jos kolmannessa osassa vähän jaaritellaan, niin neljännessä osassa suorastaan jauhetaan. Siinä(kin) palataan takaisin Kiinaan, mutta tähän päivään.

Mankell innostuu kuvailemaan nykytilaa Kiinassa sekä ruotimaan sen poliittista järjestäytymistä. Kolmannesta osasta tutut kiinalaiset kohtaavat tällä kertaa Afrikassa poliittisissa merkeissä.

Tämä periaatteessa on mielenkiintoista, mutta en voi välttyä ajatukselta, että tässä kuljetaan jo aika kaukana kirjan alkuperäisestä asetelmasta. Toisaalta onhan kirjan nimi kiinalainen, joten sillä perusteella toki liikutaan raamien sisällä.

En ehkä ihan kuitenkaan ymmärrä Mankellin tavoitetta näissä turhankin yksityiskohtaisuuksiin menevissä ”puheissa” kirjan kokonaisuuden kannalta. Tulee lähinnä mieleen Mankellin halu arvostella Kiinan poliittista asemaa ja johtajistoa.

Neljännen osan alussa olin jo vähän kuivua tähän kirjaan, mutta nyt ollaan taas uudessa nousussa, vaikka kaukana joukkomurhista ollaankin.

Loppukommentti 10.10.2008

Kirja kohosi tosiaan uuteen nousuun kuivahkon osion jälkeen. Ei kuitenkaan kannata säikähtää "kuivaa kautta", sillä se ei kestä kauan ja toisaalta oli ihan mielenkiintoinen. Kärsivällisyyteni kaiketi oli koetuksella, koska olisin halunnut päästä tapahtumissa eteenpäin.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvä, todella hyvä. Mankell ei myöskään tyylilleen uskollisena sorru selittelemään tapahtumia puhki, vaan ilmaan jää myös avoimia kysymyksiä. Se sopii hyvin, sillä riittävän paljon kuitenkin paljastetaan.