Sydänverellä maalattu

Tein tammikuussa jännittävän kirjalöydön nimeltä Flowers Over The Inferno. Kyseinen kirja aloitti Pohjois-Iltaliaan sijoittuvan dekkaritrilogian, jonka keskiössä on kiehtova poliisipäällikkö Teresa Battaglia. Nyt sarjan toinen kirja on julkaistu englanniksi ja innoissani sen lainasin kirjastosta.

Mitä muuten kirjasto(i)lle kuuluu?

Kirjasto on täällä toiminut varaa ja hae -periaatteella siitä lähtien kun se ensimmäisen lockdownin jälkeen saatiin avata. Kirjastossa on myös saanut tutkia hyllyjä vartin kerrallaan ja lainata haluamansa (plus tietokoneaikoja on voinut varata). Itse en tuota mahdollisuutta käyttänyt, koska ei vartissa mitään ehdi ja pläräysaikaa olisi kenties saanut jonotella kirjaston ulkopuolella.

En ole ihminen, joka jaksaa jonottaa mitään. Sain tarpeekseni jonottelusta ensimmäisen lockdownin aikana, kun piti ruokakauppaan jonottaa. Eilen täällä sitten alkoikin toinen lockdown, mutta onneksi kirjasto saa jatkaa varaa ja hae -palvelua (muut palvelut lakkautettiin taas ainakin 2.12. asti).

Jospa nyt siihen kirjaan, joka on

Ilaria Tuti: Painted in Blood
alkuper. Ninfa Dormiente 2019
Weidenfeld&Nicolson 2020
italiasta englannistanut Ekin Oklap
s. 436

Tällä kertaa Teresa Battaglia saa tutkittavakseen maalauksen, jota ei ole ihan perinteisellä tyylillä maalattu: sen tekemiseen on nimittäin käytetty verta eikä mitä tahansa verta. Voisi puhua sydänverestä ja nyt ihan kirjaimellisesti.

Keissistä hieman pulmallisen tekee se, että taulu on maalattu huhtikuussa 1945 eli ihan tuore maalaus ei ole kyseessä. Taiteilija itse on edelleen elossa, mutta hän on pitänyt suunsa supussa jo vuosikausia.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Italiaan, merkittävin osin Resiaan. Tunnen Italiaa maana huonosti, joten minulle tämä kirja oli varsin sivistäväkin elämys. Kirjailija itse asuu Friulissa, joka niinikään sijaitsee Pohjois-Italiassa ja kirjaa varten hän haastatteli useita resianilaisia.

Mikään tietokirja tämä ei tietenkään ole, vaikka sijainnilla on monestakin syystä hyvin merkittävä rooli tässä kirjassa, joka on fiktiivinen dekkari. Niitä syitä en paljasta, koska en halua spoilata.

Juoni on mutkikas, mutta helposti seurattava. Asioita paljastuu, mutta aika paljon pysyy piilossa kirjan loppumetreille asti. Tai ehkä joku muu arvaa maalauksen sisältämän salaisuuden aiemmin, mutta minä en vaikka toki lukiessani spekuloin.

Painted in Blood on edeltäjänsä lailla kiehtova myös henkilöhahmojensa takia. Teresa Battaglian tiimi on sama kuin ensimmäisessäkin kirjassa ja sieltä tuttu Massimo Marini saa nyt enemmän lihaa luidensa päälle ja tällä kertaa tarkoitan symbolisella tasolla, en kirjaimellisesti.

Ja itse Teresa Battaglia sitten… Jo ensimmäisessä kirjassa vihjailtiin kammottavasta salaisuudesta. Jos olet lukenut ensimmäisen kirjan, tiedät mikä se on. Jos et halua tietää, älä maalaa alla olevaa tekstiä, koska se mahdollisesti spoilaa ensimmäistä kirjaa.

Battaglialla on todettu Alzheimerin tauti, joka alkaa oireilla yhä enemmän. Luonnollisesti muistisairaus vaikuttaa Battaglian työskentelyyn ja hän joutuu punnitsemaan vakavissaan, miten kauan hän voi sairautta salailla ja milloin on aika siirtyä syrjään.

Koen vaikeaksi kirjoittaa dekkareista, koska monesti juuri dekkarit ovat sellaisia, joista on parempi olla tietämättä kovin paljon etukäteen. Siksi en nytkään viitsi juonta sen kummemmin tässä riepotella.

Teen listan, vaikka yleisesti ottaen en siedä listoja (kirjallisuudessa siis, mutta tämäpä onkin blogi):

Painted in Blood on

-nopeatempoinen, mutta silti rauhallinen. Tarkoittaa, että asioita tapahtuu ja paljastuu, mutta mitään äksöpläjäyksiä ei juuri ole. Onneksi.
- superkoukuttava ja -kiinnostava.
- henkilöhahmojen osalta taiten kuvattu. Lisäksi kiinnostavia henkilöitä on useita, ei silti liikaa että menisi pää sekaisin.
- ajoittain hauska dialogeiltaan. Hörähtelin ääneen muutamassa kohdassa.
- aavistuksen kliseinen eräältä kohdin, joka liittyy Massimo Marinin traumaan. Ymmärtänet, mitä tarkoitan luettuasi kirjan. Jos et jaksa lukea kirjaa, mutta haluat tietää, maalaa alla oleva teksti. Minun on pakko laittaa se tähän ihan itsellekin muistiin.

Massimo Marinin vaikea lapsuus paljastuu tässä kirjassa. Eräs tietty tapaus on traumatisoinut Marinin tosi vaikeasti, mutta onneksi hän Battaglian avulla lopulta tajuaa tilanteen ja sitten tapahtuu kliseinen ”ihmeparantuminen”.

Minulla on vaikeuksia suhtautua tällaisiin mielen ”ihmeparantumisiin” etenkin jos ovat dominoineet henkilön koko elämää. Ei asioiden tiedostaminen tarkoita, että niiden ikeestä yhtäkkiä hupsistakeikkaa vaan vapaudutaan. Mutta fiktiossa kaikki on tietenkin sallittua eikä tämä yksittäinen ”vika” kirjasta huonoa tee.

-saatanan hyvä.

Brutaalisuusmittari: 1/3, veret lähinnä siinä maalauksessa. Ehkä olisi voinut nollaksikin määritellä, mutta annetaan nyt varmuuden vuoksi yksi.

Flowers Over The Inferno

Luin vaihteeksi pesunkestävän dekkarin eli tapahtuu rikoksia ja poliisi selvittää. Näkökulma on pääasiassa poliisin ja erityisesti erään Teresa Battaglia -nimisen poliisipäällikön.

En varsinaisesti ollut dekkarituulella, mutta bongatessani kirjastossa Ilaria Tutin (en ollut kuullut aiemmin) kirjan Flowers Over The Inferno kiinnostukseni heräsi muutamastakin syystä.

1. Jännä nimi kirjailijalla, mistä mahtaa olla kotoisin? Kas Italiasta. Enpä ole paljon italialaista kirjallisuutta lukenut.

2. Kiehtova kansi kirjalla ja nimikin on houkutteleva! (kirjan nimen ymmärtää kirjan luettuaan)

3. Kas, kirja sijoittuu Italian Alpeilla sijaitsevaan kuvitteelliseen kylään nimeltä Traveni. Jännää!

4. Alan lukea kirjaa…

There was a legend that haunted that place, the kind that clings like a persistent odour. It was rumoured that in late autumn every year – before the rain turned to snow – the mountain lake would begin to exhale sinister murmurs…

Jaa, pakko lainata.

Kuva ei sentään ole Alpeilta, vaan Lake Districtiltä.

Travenin liepeiltä löytyy ruumis, jonka kasvot on brutaalisti silvottu. On selvää, että kyseessä on murha ja sitä saapuu tutkimaan ja johtamaan Teresa Battaglia tiimeineen. Battaglia ei ole ihan perinteinen naishahmo dekkareissa, sillä hän ei ole enää nuori ja norja.

Teresa Battaglia on kuusikymppinen vankalla kokemuksella kuorrutettu poliisipäällikkö erikoistaitonaan murhaajan profilointi. Battaglia otaksuu, että kyseinen murha ei jää ainoaksi ja onkin oikeassa: pian löytyy uusia uhreja. Profilointi on vaikeaa, sillä murhaaja tuntuu pursuavan yli muotista, ei sovi mihinkään.

Palataan kirjan alkuun eli Itävaltaan ja vuoteen 1978, sillä tuolloin tapahtui jotain merkittävää joka avautuu kirjan edetessä. Vihjeitä ropisee sopivalla tempolla ja tiheä sumu alkaa hiljaksiin hajota. Pidän siitä, ettei lukijaa pidetä täysin pimennossa, mutta ei toisaalta kerrota kaikkea. Ilaria Tuti luottaa lukijan kykyyn tulkita lukemaansa ja vedellä sen mukaan johtopäätöksiä – oivaltaa ja mahdollisesti erehtyäkin.

Kirjan parasta antia ovat ehdottomasti miljöö ja henkilöhahmot. Traveni on tietyssä mielessä sulkeutunut kyläpahanen, jossa juorut kulkevat ja toisten asioista tiedetään enemmän kuin on tarpeen, mutta ulkopuolisille – jollainen muun muassa Teresa Battaglia ryhmänsä kanssa on – ei niitä kerrota, mikä tietenkin vaikuttaa tapauksen tutkimiseenkin.

Battaglia vaikuttaa aluksi kylmältä ja hieman kusipäiseltä, ja etenkin hänen asenteensa uutta alaistaan Massimo Marinia kohtaan on melko, sanoisinko, tömäkkä. Mutta Massimo Marini on lupsakka "nuorukainen", joka ei niin vain lannistu ja muu ryhmä tukee häntä omalla tavallaan. Kerrassaan kiehtovaa!

Eikä unohdeta kirjan muita henkilöitä, muun muassa neljää nuorta (vai pitäisikö sanoa pientä, kun ikähaarukka pyörii kymmenen molemmin puolin) ystävystä, joiden välejä kuvataan lämpimästi ja taiten. Sekä tietenkin hurmaavaa, mutta myös ankaraa luontoa.

Jokseenkin piristävän omaperäinen dekkari, jota mainostetaan trilogian ensimmäisenä osana. Toinen osa (Ninfa dormiente) ilmestyi viime vuonna, mutta siitä ei näytä ainakaan vielä olevan enkkukäännöstä. Todellakin toivon, että sekin käännetään!

Brutaalisuusmittari: 2/3 Brutaaleja kohtaloita on, mutta niihin ei jäädä kylpemään eikä käytetä rivitolkulla tilaa raakuuksien kuvailemiseen, lisäksi kaikki kuvaukset on mielestäni perusteltuja (eivät siis tarkoitushakuisia).

Kirjan tiedot:

Ilaria Tuti: Flowers Over The Inferno
alkuper. Fiori Sopra L’inferno 2018
Weidenfeld&Nicolson 2019
italiasta englannistanut Ekin Oklap
s. 379

Virus tappaa aikuiset ihmiset

En juuri lue dystopioita (en tiedä miksi, ei vain tule luettua), joten minut olisi sillä saralla kai periaatteessa helppo yllättää. Tai ainakin tarjota jotain sellaista, joka ei ole niin nähty ja kuultu ja kaluttu.

Peraatteessa niin.

Niccolò Ammaniti: Anna
alkuper. Anna 2015
Canongate 2017
englannistanut Jonathan Hunt
S. 261


Sisiliassa jyllää virus, joka henkilössä aktivoituessaan johtaa kuolemaan. Kaikilla kyseinen virus on, mutta se ”puhkeaa” vasta aikuisiällä, puberteetin jälkeen kun henkilöstä tulee sukukypsä. Senpä takia aikuiset ihmiset ovat kuolleet ja saarta asuttavat enää lapset.

Annan vanhemmat ovat kuolleet ja hän on jäänyt kaksin pikkuveljensä Astorin kanssa asumaan heidän kotitaloonsa. Anna vanhempana yrittää huolehtia Astorista, miten parhaaksi kokee. Kodin ulkopuolella vaanivat monenlaiset vaarat, mutta sinne on mentävä ruokaa ja lääkkeitä etsimään.

Kirjan alku on tenhoava, voimakastunnelmainen ja otteessaan pitävä, mutta muuttuu varsin pian pelkäksi olemiseksi, selvitymiseksi. Minulla ei sinänsä ole mitään selviytymistä ja sen kuvaamista vastaan ja kirjan autioitunut miljöö on kiinnostava.

Mutta mutta, sitten tapahtuu kaikkea ennalta-arvattavaa, joita voi verrata dekkareiden puuduttaviin ja halpoihin ”tehokeinoihin”: niihin kun poliisi tai etsivä lähtee yksin kenellekään tietenkään ilmoittamatta vaaralliseksi tiedetyn rikollisen perään ja joutuu pulaan, koska kännykästä tietenkin loppuu akku ja plaa plaa. Vastaavaa (huom. ei samanlaista) juonenköyhyyttä esiintyy Annassa eikä sitä edes miljöö ja tunnelma onnistu pelastamaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista toinen osa on ehdottomasti heikoin ja jopa turhin. Ja tylsä puuduttavuuteen asti, vaikka on periaatteessa kirjan actionpitoisin osio. En jaksa liikuttua mistään. Siihen voi tietenkin vaikuttaa sekin, etten pitänyt Annasta eikä hirveästi kiinnostanut, miten hänelle käy.

Astoristakaan en juuri välittänyt enkä kenestäkään muustakaan. Paitsi eräästä koirasta, mutta en nyt kerro siitä enempää. Kirjan lukeneet tai lukevat tietävät sitten, mitä tarkoitan. Epäuskottavaa sekin toki. Epäuskottavankin voi kirjoittaa uskottavasti: siinäpä taito.

Kirjan loppu on samanlainen kuin kirja itse: se vain jatkuu, mikä oli arvattavissa. Tuskin kovin kauan, tietenkään. Ellei satu olemaan optimisti. Itse olen realisti ja kaikki kirjan huomiot ja tapahtumat lukuun ottaen vain lapsi jaksaa uskoa. Ja lapsiahan Anna tai siis lähinnä Astor vielä ovat.

Melko vaisu romaani siis. Ei löytynyt samaa tenhoa ja syvyyttä kuin vastikään lukemastani Ammanitin romaanista I’m Not Scared.

Minä en pelkää

Olen tonkinut hyllyjäni ja kirjakasojani erityisen raivokkaasti viime aikoina ja löytänyt kaikkea kiinnostavaa. Kirjoja, jotka olen ostanut aikeenani lukea ne nyt heti paikalla (ja joiden olemassaolon olen sittemmin unohtanut). Joskus nyt heti paikalla tarkoittaa vuosien kuluttua. Esimerkiksi tämä Ammanitin romaani on maannut hyllyssäni ainakin pari vuotta.

Niccolò Ammaniti: I’m Not Scared
alkuper. Lo non ho paura 2001
Canongate 2003
Italiasta englannistanut Jonathan Hunt
S. 225
Kirja on suomennettu nimellä Minä en pelkää


I’m Not Scared on sopivan hikinen henkäys talvisäähän, sillä Acqua Traverse -nimisessä kuvitteellisessa italialaisessa pikkukylässä kärvistellään superkuumassa ja -kuivassa kesäsäässä vuonna 1978.

Kirjan keskiössä ovat yllä mainitun pienen kyläpahasen lapset, jotka kuluttavat aikaansa milloin mitenkin sillä aikaa kun aikuiset makaavat sisätiloissa hellettä – ja siestaa -  pidellen. Ajellaan pyörällä, kisaillaan ja tutkitaan ympäristöä, kuten lapsilla on tapana.

Kisailu johdattaa lapset heille entuudestaan tuntemattomalle alueelle, jossa heitä kiehtoo hylätty rakennus. Siellä 9-vuotias Michele tekee löydön, jota ei käsitä eikä oikein osaa käsitelläkään. Hän sulkee suunsa eikä kerro asiasta kenellekään.

Minulla ei ollut mitään hajua, millainen kirja I’m Not Scared on enkä siksi osannut odottaa mitään. Juuri näin tämä kirja on paras lukea, sillä siten se pääsee yllättämään. Näennäisen tyyni pinta alkaa väreillä ja vihjailee tulevasta myrskystä. Kirjan tunnelma on painostava ja uhkaava, mutta ei murskaa alleen, sillä siinä on myös turvasatamia. Michelen äiti on turvasatama, samoin isä vaikka siltä ei aina tunnu.

Kirjan kertoja on Michele, joka kertaa tuon kohtalokkaan kesän tapahtumat, jolloin hän oli 9-vuotias. Kertojaäänii tuntuu nuorelta, mutta muutamien vihjeiden kautta lukija voi päätellä kertoja-Michelen olevan vanhempi. Kyseessä on tärkeä tieto, jonka ymmärtää kirjan luettuaan.

Pidin kirjasta todella paljon erityisesti tiheän tunnelman ja pienkyläasetelman takia. Vaikuttava lukuelämys siis, jopa siinä määrin että kiirehdin tänään lainaamaan kirjastosta kirjailijan erään toisen teoksen nimeltä Anna. Ammanitilta on käännetty muitakin teoksia englanniksi, mutta ainoastaan Anna on saatavilla kirjastostamme.

Kerrostalon salaiset elämät

Gabriella Giandelli: Interiorae
Englanniksi kääntänyt Kim Thompson
Fantagraphics Books, 2012
S. 144

Bongasin Interiorae'n kirjastosta. Sen simppeli, mutta tunnelmallinen kansi houkutteli tutkimaan kirjaa tarkemmin. Selasin kirjaa ja päätin ottaa lainaksi. Giandelli oli minulle ennestään täysin tuntematon, mutta kannatti tutustua.

Interiorae sijoittuu milanolaiseen kerrostaloon, jossa valkoinen jänis liikuskelee huoneistosta toiseen tutkaillen asukkaiden elämää.

Jänis on aavemainen: hän saattaa liikkua seinien läpi eikä häntä voi nähdä.

Pupun tehtävä on kerätä unia. Unet hän vie kellarissa asuvalle jättivatsalaukulle. Luulen, että vatsalaukku symboloi jotain, mutta kävisi liian pitkäksi ja työlääksi ryhtyä tässä spekuloimaan ja tulkitsemaan sen merkitystä, joten annan asian olla. Kukin lukija voi tehdä tulkintansa itse ja märehtiä niitä tahollaan.

En edes väitä, että tajusin aivan täysin itsekään koko kirjaa, vaikka se periaatteessa melko selkeä onkin. Ainoastaan loppuyllätys jäi minulle hieman hämäräksi. Se ei silti vähentänyt kirjan kiinnostavuutta.

Interiorae nimittäin on kiinnostava. Valkoisen pupusen matkassa lukija pääsee kurkistelemaan ihan tavallisten asukkaiden elämiin ja unelmiin, suruihin ja murheisiin.

Kirja on melko synkkä, mutta ei masentava. Minusta kirjan tunnelma on enemmänkin salaperäisen kiehtova. Yksinkertainen ja puhdasviivainen, jopa askeettinen, kuvitus tukee tuota unenomaista ja tietyllä tapaa nukkuvaa tunnelmaa.

Erittäin positiivinen luku- ja katselukokemus siis: sekä silmät että mieli saivat ruokaa. Gabriella Giandellin tuotantoon voi tutustua vaikkapa täällä.

Kun oma maa pettää

Laura Maragnani & Isoke Aikpitanyi: Musta, kaunis ja kaupan
Euroopan uudet orjat
Into kustannus 2007

Kirjan nimi kertookin, mistä on kyse. Nimittäin prostituutiosta Italiassa ja nimenomaan afrikkalaisten prostituutiosta.

Isoke Aikpitanyi matkusti Italiaan 20-vuotiaana toiveenaan työ kauppa-apulaisena. Siten hän voisi tienata rahaa perheelleen. Niin hänelle oli luvattu. Totuus oli kuitenkin aivan muuta kuin kauppatyötä.

Tai no, onhan itsensä kauppaaminen kenties kauppatyötä. Ei kuitenkaan sitä, mitä oli luvattu ja miten hänet - ja lukuisia muita nuoria naisia - oli saatu houkuteltua matkaan.

"Kukaan ei pakottanut minua. Kävelin ansaan ihan itse, omasta vapaasta valinnastani. Mutta en minä sellaista odottanut, kun lähdin kotoa. En mitään tällaista."

Kirjan repaleinen tyyli hämmensi alussa. En tiennyt, miten suhtautua siihen. Odotin ehkä jotain ehyempää, kronologista kerrontaa.

Hyvin pian kuitenkin ymmärsin, että tämä on kirjan tyyli eikä ajalla ole oikeastaan merkitystä. Merkitystä on vain itse tarinalla.

"Kerron sinulle nämä tarinat, ja kerron ne kuten ne tulevat, ryöpsähdellen ja vaikutelmin, koska en minä suinkaan ole perillä niiden kaikkien perimmäisestä tarkoituksesta. Näen niiden vain tapahtuvan. Tarkkailen niitä. Ja jään katsos joskus suu ammolleni niiden edessä."

Kuvittelin itseni istumaan Isoken kanssa johonkin hämyiseen olohuoneeseen, teekupposten ääreen. Isoke kertoo minulle, mitä hän on nähnyt ja kuullut. Minä istun hiljaa ja kuuntelen. Haluaisin tehdä kysymyksiä, mutta Isoke sanoo, ettei hänelläkään ole vastauksia, ei kaikkeen.

Ei ole, koska Isoke kertoo toisten tarinoita, ei omaansa. Oman tarinansa hän jättää kirjan loppuun eikä käy sitä sen kummemmin ruotimaan. Sen verran kuitenkin, että ymmärrän.

Kirjassa ei missään vaiheessa mässäillä raakuuksilla eikä kuvata yksityiskohtaisesti karmaisevia tapahtumia. Ne vain kerrotaan: näin on tapahtunut ja näin tapahtuu. Siinä samalla valkenee, miten suunniteltua ja organisoitua tämä seksiorjakauppa on. Ja miksi naisten on niin vaikea päästä pois seksiorjuuden kierteestä.

Anna rahaa! Sitä haluaa joka taho. On maksettava velka matkanjärjestäjälle, perhe Nigeriassa huutaa rahaa. Jos ei rahaa meinaa herua, keksii perhe mitä säälittävämpiä tapauksia saadakseen rahaa.

Rahaan ei olla totuttu ja se usein vain katoaa jonnekin. Ja sitten tarvitaan taas lisää rahaa rahaa rahaa rahaa! Velkaa ei voi jättää maksamatta, koska siitä voi perhe kärsiä. Ollaan kiristyskierteessä, pelon kierteessä. Ollaan yksin, koska jopa oma perhe kääntää selkänsä.

Isoke on tarkkasilmäinen pohdiskelija ja myös kriittinen. Hän näkee asioissa useita puolia, ei vain mustaa ja valkoista. Seksiorja on lopulta yksilö, ei mikään massa, josta voi puhua näin ne kaikki.

"Kaikkihan me haluaisimme, että uhrit olisivat aina hyviä, aina pyhimyksiä, kauniita viattomia enkeleitä, jotka ansaitsevat tuosta noin vain meidän vilpittömän säälimme."

Tämä on hieno kirja, jos näin voi sanoa tällaisesta kirjasta. Seksiorjuutta on käsitelty melko erilaisella tavalla kuin yleensä.

Koin kirjan uskottavana ja se antoi syvyyttä ja näkökulmaa seksikaupan taustalla hääräävään koneistoon ja sen lukuisiin kirjoittamattomiin sääntöihin.

Keski-ikäisen miehen kohtalokas syrjähyppy

Margaret Mazzantini: Älä liiku

Timoteo on kirurgi, jolla on kulissit kunnossa: kaunis ja älykäs vaimo ja myöhemmin vielä lapsi – joskaan Timoteo ei oikeasti ole aluksi iloinen kuullessaan vaimonsa raskaudesta. Se johtuu siitä, että Timoteon oli tarkoitus jättää vaimonsa, mutta raskaus pilasi suunnitelmat.

Pohtia tosin sopii olisiko Timoteo kyennyt päättämään avioliittoaan, vaikkei mitään raskautta olisi ollutkaan. Kirurgimme näet ramppasi vieraissa, minkä ehti raiskaamansa naisen luona, jonka kanssa hänelle syntyi erikoinen suhde. Kyse ei ollut pelkästä seksistä muuta kuin alussa, suhde syveni rakkaudeksi ajan saatossa.

Kirjassa on kaksi tasoa ja se on kirjoitettu Timoteon näkökulmasta – se on ikään kuin kirje hänen liikenneonnettomuudessa vakavasti loukkaantuneelle tyttärelleen, joka taistelee elämästään leikkauspöydällä.

Odottaessaan uutisia tyttärensä voinnista, Timoteo käy läpi elämänsä suuren ja ainoan rakkauden, jonka siis koki raiskaamansa naisen, Italian, kanssa. Kirja on kuitenkin muutakin kuin tätä suhdetta – minusta se on kertomus keski-ikäisen miehen unelmien (joista hän ei ehkä ollut edes tietoinen) murskautumisesta sekä itsensä ja oman paikkansa etsimisestä.

Kysymys ei lopultakaan ole siitä saavuttaako hän unelmat, vaan siitä että hän tulee tietoiseksi, että olisi ollut olemassa toisenlainen elämä kuin valitsemansa. Oikeastaan tämä huomio on aika julma, mutta toisaalta kun sen tiedostaa, sen kanssa voi kai oppia elämään. Sillä minusta Timoteo on pelkuri – sen sijaan, että olisi yrittänyt muuttaa elämäänsä, hän takertui turvalliseen muuttumattomuuteen.

Mutta ajatelkaas: Vaikka Timoteo on raiskaaja, pettäjä, valehtelija ja jonkun mielestä ehkä jopa sovinisti, niin silti minä pidin hänestä. Näiden lisäksi hän oli myös hyvin yksinäinen, ulkopuolinen. Noh, eihän se tietenkään oikeuta ketään raiskamaan edes huoraa ja pettämään vaimoaan, mutta…

Täytyy sanoa, että Mazzantini on loistava kirjoittaja. Hänen tekstinsä soljuu kuin verkkainen talvipuro, joka ei ihan vielä ole jäätynyt, mutta on jo hieman jähmeä. Kirjan vauhti ei siis päätä huimaa, mutta toisaalta sen tempo ei ole liian hidaskaan – se on viipyilevä. Jokin, mitä en osaa eritellä, piti kirjan otteessaan alusta loppuun, suorastaan pakotti ahmimaan sen.

Ihmettelen muuten suuresti omaa reaktiotani. Tätä kirjaa voisi pitää kaiketi ns. kaipuuviihteenä. Ja minähän en ole romanttisten kirjojen ystävä. Mutta tämä kirja ei ole romanttinen millään muotoa, vaikka se onkin täynnä kaipuuta.