Ilmastokvartetti #4, Unelma puusta

Maja Lunde: Unelma puusta
alkuper. Drømmen om et tre, 2022
Tammi, 2023
s. 464
suomentanut Katriina Huttunen

 

Norjan Huippuvuoria vuonna 2110 asuttaa pieni määrä ihmisiä, joilla ei ole yhteyttä ulkomaailmaan. Elämä on selviytymistä päivästä toiseen, mutta mahtuu mukaan iloa ja perinteitäkin.

Kirjan keskiössä on Longyearbyenissa Huippuvuorilla asuva Tommy, joka tarinan alussa on vain viisivuotias. Turvaa ja vakautta Tommyn elämään tuovat isoäiti ja isä sekä pikkuveljet äidin menehtyessä nuorimmaisen synnytykseen.

Ajat ovat ankaria, mutta eivät niin ankaria etteivätkö voisi pahemmaksi muuttua ja sen saa Tommy perheineen kokea. Voisi kuvitella, että eristyksessä muusta sivilisaatiosta eläminen säilyy muuttumatomana, samankaltaisena päivästä ja vuodenkierrosta toiseen. Niin tuntuu ainakin Tommy oppineen ja sellaiseen sopeutuneen. Suurten muutosten edessä pelottaa ja on vaikea päättää, miten toimia.

Longyearbyenissa sijaitsee siemenholvi, josta ei yhteisön ulkopuolella tiedetä. Toistaiseksi. 18-vuotiaana Tommy perii isoäidiltään siemenholvin vartijan toimen ristiriitaisin tuntein.

Huippuvuorilla sijaitsee oikeastikin siemenholvi. Tulin asiasta tietoiseksi vasta tämän Lunden kirjan myötä, jonka innoittamana googlettelin Huippuvuoria ja tutustuin saariston karttoihin, käytäntöihin ymv.

Unelma Puusta on neljäs eli viimeinen osa niin sanotussa Ilmastokvartetissa. En ole lukenut muita osia, mutta hyvin tämä toimi itsenäisenäkin teoksena. Tämän sarjan voi siten kaiketi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tässä kirjassa kohdataan Tao, joka on tuttu ensimmäisestä kirjasta eli Mehiläisten historiasta. Kyseinen kirja alkoi kiinnostaa nyt erityisesti, koska se valottanee enemmän Taon tarinaa, josta tietämättömyys ei millään lailla häirinnyt tämän (Unelma puusta) lukemista.

Koska kyseessä on dystopia, jossa keskeistä on ilmastonmuutos ja sen seuraukset ihmisille ja luonnolle, olisin kaivannut enemmän ajatuksia ja kannanottoja niihin liittyen. Irrallisia heittoja aiheesta esiintyy, mutta niitä ei käsitellä juuri mitenkään – jäävät siten vain pakkopullamaisiksi maininnoiksi, osa kevyiksi saarnoiksi. Painopiste on makuuni liiaksi (ihmisen) selviytymisessä.

Minulle parasta antia tässä kirjassa on miljöö ja Tommyn sopeutumisen, ajatusten ja asenteiden kuvaaminen. Tommy on varsin jähmeä, mutta mitä muuta voi odottaa kun varttuu eristyneisyydessä pienessä kommuunissa eikä vertailukohtia oikein mihinkään ole. Muu maailma on pelkkä fantasia, josta hänelle on kerrottu sitä sun tätä.

Varsinkin kirjan alku imee mukaansa. Lukijaa pidetään pimennossa tietyistä asioista melko pitkään, mutta nuo asiat voi arvata kuta kuinkin oikein tai melko lähelle. Näistä pimennossa pidettävistä asioista muodostuu tarinan jännite, joka ei mielestäni kestä ihan kirjan loppuun asti.

Kokonaisuutena mainio romaani, jonka luki mielellään loppuun asti. Lukenen sarjan muutkin kirjat, kunhan tulee otollinen olo.

Ilmastokvartetti:

1. Mehiläisten historia
2. Sininen
3. Viimeiset
4. Unelma puusta

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Unelman puusta kohtaan 40. Kirjassa on erittäin kylmä tai kuuma. Vaikka Huippuvuorilla on alkanut ilma lämmetä ja jäätiköt sulaa, niin kyllä siellä minun makuuni oli erittäin kylmä.

Traumoja ja perintöriitelyä

Bongasin Vigdis Hjorthin Perintötekijät taannoin Anun ihmeelliset matkat -blogista. Kirja on saatavilla englanniksikin nimellä Will and Testament ja sillä kielellä sen luin.

Olen tietoinen kirjan mahdollisesta autofiktiivisestä otteesta, mutta päätin sivuuttaa sen täysin. Minulle on yhdentekevää, onko tarinassa mitään viitteitä todellisuuteen. Sitä paitsi Hjroth itse ei halua puhua perheestään/suvustaan (joihin hänellä on tulehtuneet välit), joten minäkään en halua.

Luin kyllä muutaman Hjorthin haastattelun, muun muassa tämän Guardianissa olevan. Kiintoisa haastattelu, joka hieman spoilaa kirjaa.

Will and Testament kertoo sisaruksista ja heidän vanhemmistaan: miten niin sanottu alkuperhe vielä vaikuttaa heidän omaankin elämään ja miten eri tavoin sisarukset kokevat lapsuuden ja omat vanhempansa. Tosin tarinassa kaikki suodattuu vain yhden sisaruksen, Bergljotin, silmin, joten kokemuksia ei voi pitää järin luotettavina paitsi (ehkä) Bergljotin itsensä kohdalla. Bergljot spekuloi ja pohtii paljon sisarustensa oletettuja tunteita ja asenteita, luonnetta ja persoonaa. Hän yrittää olla objektiivinen, mutta kun muita ääniä ei kuulla, ei objektiivisuus varsinaisesti toteudu.

Sitä paitsi Bergljot on katkaissut välit vanhempiinsa ja kolmeen sisarukseensa lähes kokonaan. Ainoastaan Astridin kanssa hänellä on jonkinlaista kommunikaatiota. Suhteet mutkistuvat entisestään, kun vanhemmat ilmoittavat ennakkoperinnöstä, joka suosii kahta sisarta: Astridia ja Åsaa. Bergljotia ei kiinnosta, hän ei halua olla missään tekemisissä vanhempiensa kanssa. Mutta sisarusparven vanhin, Bård, loukkaantuu syvästi moisesta suosimisesta. Bergljot asettuu puolustamaan veljeään ja tulee näin vastentahtoisesti vedetyksi mukaan perintöriitoihin.

Bergljotilla on syynsä pitää etäisyyttä vanhempiinsa. Sellaisia syitä, joita ei haluta kuulla eikä oikein uskoakaan. Bergljot itse haluaisi tulla kuulluksi ja saada oikeutta (enkä nyt tarkoita perinnön tiimoilta), hän haluaisi että eräät vanhat teot noteerattaisiin eikä pidettäisi hänen omina epätosina höpinöinään.

Bergljot selkeästi on traumatisoitunut ja käyttäytyy ajoittain holtittomasti. Hän lipittää viiniä ja lähettelee raivokkaita meilejä Astridille, joka ehkä meilit lukee tai sitten ei.

Will and Testament on häiritsevä kirja, joka ajoittain puudutti toisteisuudellaan: sama asia kerrottiin kaksi kertaa peräjälkeen mutta hieman eri sanoin. Hämmentävää ja pidemmän päälle se alkoi tympäistä. Ymmärrän, että kyseessä on tehokeino, mutta minun makuuni se dominoi liiaksi tekstiä. Kyseessä ei ollut yleisesti edes tunteissa vatulointi, vaan tekemisten toistaminen.

Sisarusten väliset jännitteet ja se, miten eri tavoin sisarukset kokevat ”saman lapsuuden" kiinnostaa (minullakin on sisaruksia ja on mielenkiintoista, miten eri tavoin koemme jotkin samat tapahtumat ja sitten on tapahtumia, jotka joku muistaa ja joku ei muista ollenkaan jne.), mutta koska tämä kirja suodattuu vain yhden sisaruksen kautta, ei siinä päästä kovin syvälle (eikä se kaiketi ole kirjan tarkoituskaan).

Niin että en oikein edes tiedä pidinkö kirjasta vai en. Teemat olivat kiinnostavia, mutta kirjan tyyli ei oikein innostanut. Olipahan melkoinen lukukokemus kuitenkin.

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Kirjaluotsi ja Nannan kirjakimara.

Vigdis Hjorth: Will and Testament
alkuper. Arv og miljø, 2016
Verso 2019
norjasta englannintanut Charlotte Barslund
s. 330
suomennettu nimellä Perintötekijät

Vapahtaja

Lähdin todellisuuspakomatkalle Jo Nesbøn ja Harry Holen kanssa. Olen nyt edennyt Hole-sarjassa kuudenteen osaan eli kirjaan nimeltä The Redeemer (Vintage 2009, englannistanut Don Bartlett, s. 562, suom. nimellä Pelastaja). 

Pelastusarmeijan joulukonsertti Oslossa muuttuu verilöylyksi, kun sen eräs esiintyjä ammutaan. Harry Hole tiimeineen ryhtyy tutkimaan tapausta, joka vaikuttaa aluksi varsin mystiseltä: ei ole motiivia, tekijästä ei löydy silminnäkijähavaintoja eikä juuri mitään muutakaan. Melko nihkeä lähtökohta tutkimukselle.

Kyseessä ehkä olisi ollut täydellinen rikos, ellei salamurhaaja olisi kauhukseen tajunnut ampuneensa väärän henkilön. Jahti ei lopukaan, vaan alkaa uudestaan.

Mukavan kiero juoni taas. Täytyy todeta, että tässä on sellainen sarja, joka mielestäni paranee edetessään. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia ja tietenkin Harry Hole itse etunenässä. Hole onkin syy, miksi aloin sarjaa joskus lukea: halusin tietää, mikä alkoholistipoliisissa niin kiehtoo. Alan kaiketi päästä kärryille, vaikka tietenkin taas sai jännittää sortuuko Hole ryypiskelemään ja milloin.

Alkoholismi kiinnostaa minua erityisistä syistä, joita en aio tässä mainita. Minulla ei todellakaan ole mitään harhakuvitelmia alkoholismista eikä pientäkään intoa sitä glorifioida. Toisaalta ei ole myöskään tarvetta kauhistella päihderiippuvuuksia eikä tuomita ihmistä sen perusteella, onko hänellä riippuvuuksia.

Eli jos kyllästyttää juopot poliisit, joita joidenkin mielestä dekkarit tursuavat, niin näitä Holeja ei kannata lukea. Itse olen onnistunut lukemaan dekkareita, joissa poliiseilla ei ole päihdeongelmia, joten en ole saanut yliannostusta alkoholisteista moniongelmaisista poliiseista.

Nyt harmittaa, ettei minulla ole seuraavaa osaa eli Lumiukkoa. Juuri nyt nimittäin tekisi mieli lukea tätä sarjaa lisää, koska se tuntuu jotenkin turvalliselta ja helposti lähestyttävältä enkä jaksa toistaiseksi mitään raskasta lukea. Jos olisin tiennyt, että tässä joudutaan eristykseen, olisin hommannut jatko-osia pikimmiten.

Kirjathan eivät tästä kämpästä lopu, mutku mutku… olisin Holea halunnut. Noh, aina ei saa mitä haluaa.


Tässäpä vielä kertaukseksi Harry Hole -sarja:


1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis
5. Veritimantit – Devil’s Star
6. Pelastaja – The Redeemer (tässä postauksessa)
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Veitsi – Knife

Ps. Jos ajatukseni Brittilän koronatilanteesta kiinnostaa, olen aiheesta kirjoitellut toisessa blogissani. Yritän pitää tämän kirjablogin koronavapaana vyöhykkeenä, joskaan en lupaa onnistuvani siinä.

Dekkariviikko: Jo Nesbø

Dekkariviikon kunniaksi tein koosteen suhteestani lukemiini Jo Nesbøn dekkareihin. Tuorein lukemani on Veritimantit. Dekkariviikkoa emännöi Saana.

Devil’s Star (suom. Veritimantit) on viides osa Harry Hole -dekkarisarjassa. Aloitin sarjan lukemisen toisesta kirjasta eli Torakoista, koska käytyäni keskusteluja toisaalla moni sanoi että sarjan lukemisen voi hyvin aloittaa vasta kolmannesta kirjasta (ja että kaksi ensimmäistä eivät kuulemma edes ole järin hyviä eivätkä sijoitu Osloon).

Halusin kuitenkin lukea Torakat (toinen kirja), koska minua kiinnosti kirjan miljöö eli Thaimaa. Yllätyksekseni pidin Torakoista, vaikka olin varautunut pettymään. Pidin Torakoista jopa enemmän kuin sarjan kolmannesta osasta eli Punarinnasta. Punarinnassa oli makuuni liikaa sotarintamakuvausta ja minulla oli muutenkin vaikeuksia päästä siihen sisään. En enää muista miksi, mutta en edes blogannut kirjasta.

Neljäs eli Suruton alkoikin sitten maistua jo paremmalta ja Veritimantit sai minut lopettamaan ehkäilyn ja päättämään että jatkan sarjan parissa. Aloin vihdoin saada otetta Harry Holesta ja muistakin kirjasarjan vakiohenkilöistä.

On mukavaa, kun on pitkä sarja jonka pariin palata aina halutessaan tietyllä tapaa "tuttua ja turvallista" luettavaa. Sellaiselle on paikkansa lukemistossani erityisesti silloin, kun minulla on keskittymisvaikeuksia tai muuten huono kausi enkä jaksa/halua ajatella tai ajatukset täytyy saada muualle. Holesta tulikin siis (todellisuus)pakosarjani.

Todellisuuspakokirjoille ominaista on, että ne täytyy omistaa koska niiden tulee olla saatavilla heti paikalla, kun tulee Se Tunne. En usko, että tulisin lukeneeksi Nesbøa, elleivät ne olisi käden ulottuvilla eli kirjastosta lainaaminen ei vain toimi. Ostelen Hole-sarjaa maltillisesti eli yleensä siten, että yksi lukematon on odottelemassa hyllyssä. Nyt ei ole, joten pitää lähteä "metsälle": saalistelen näitä Hole-kirjoja lähinnä charity shopeista.

Jo Nesbø: The Devil’s Star
alkuper. Marekors 2003
Vintage 2009 (ensimmäisen kerran julkaistu Briteissä 2004)
norjasta englannistanut Don Bartlett
suom. Veritimantit

Holelle maistuu taas viina ja hän onkin ahkerasti ryyppäämässä työtänsä ja uraansa. Kun oslolaisesta asunnosta löydetään kuollut nainen, Hole osoitetaan tutkimaan tapausta arkkivihollisensa Tom Waalerin kanssa. Holella ei juuri ole mahdollisuutta kieltäytyä, koska hän on viittä vaille saamassa potkuja. Waaler tarjoaa yllättäen sovinnon kättä ja Hole on valmis hautaamaan sotakirveen ainakin tutkimuksen ajaksi. Mahdollisesti.

Sitten löytyy toinen ruumis, jonka murhatapa näyttää hyvin samankaltaiselta kuin edellisenkin. On syytä epäillä, että Oslossa mellastaa sarjamurhaaja. Hole yrittää ryhdistäytyä ja pysytellä erossa pullosta, mutta painajaiset vaivaavat. Samoin entisen työparin kuolema ja siihen liittyvät epäselvät tapahtumat kummittelevat edelleen mielessä. Holella on aavistuksia, mutta ei todisteita.

Veritimantit on taiten rakennettu dekkari, joka etenee minun makuuni sopivalla tempolla ja juoni on melko kiero. Ei liikaa rajuja äksönkohtauksia (oikeastaan ei juuri lainkaan), vaan jännite rakentuu maltillisesti tarinan edetessä. Dekkareille ominaisia kliseitä jälleen esiintyy eli ollaan itse vaarassa ja siinä sivussa eräs läheinenkin. Yksinäistä sooloilua myös esiintyy eli mennään vaarallisiin paikkoihin eikä kerrota kenellekään. Sen sijaan kenenkään kännykän akku ei ole vaarassa loppua ratkaisevalla hetkellä, mistä iso plussa.


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis
5. Veritimantit – Devil’s Star (tässä postauksessa)
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

Mitä mieltä olet Nesbøn kirjoista? Nesbøhan on kirjoittanut muitakin kuin Harry Hole -dekkareita. Minulla on hyllyssäni Blood on Snow (suom. Verta lumella), mutta herkemmin tulee nyt tartuttua Hole-kirjoihin niin kauan kuin niitä piisaa lukemattomina. Olen kyllä kuullut huhuja, että muutkin Nesbøn kirjat ovat ihan lukemisen arvoisia.

Nemesis

Olen saanut luettua kirjan eli vaihteeksi on tarjolla blogiin muutakin sisältöä kuin listoja ja koosteita, vaikka eipä niissäkään mielestäni mitään moittimista ole. Lähes kaikki kirjoihin ja kirjallisuuteen liittyvä oheistoiminta on mielestäni mukavaa.

Lukuaikaani vei joulu- ja vuodenvaihdepyhien aikana tavanomaista runsaampi television tuijottelu. Erikoisin katselukokemus oli Netflixin tuottama interaktiivinen elokuva Black Mirror Bandersnatch, jossa katsoja voi valita annetuista vaihtoehdoista, miten päähenkilö-Stefan toimii missäkin tilanteessa. Ehdin tosin katsoa hyvän aikaa elokuvaa ennen kuin tajusin, että voin vaikuttaa valintoihin. Luulin, että ruutuun ilmestyvät vaihtoehdot olivat päähenkilön eli Stefanin sisäistä pohdintaa tmv.

Ja sitten takaisin kirjoihin. Tämän vuoden saa kunnian korkata Jo Nesbø dekkarillaan Nemesis.

Olen varsin myöhäisherännäinen tämän Harry Hole -sarjan kanssa, mutta onneksi kirjat eivät sinällään vanhene. Nähtävästi pidin viime vuoden kokonaan taukoa Nesbøsta, mutta tänä vuonna tilanne (mahdollisesti) korjautunee udeammankin kirjan voimin.

Nemesis on Harry Hole -sarjan neljäs osa. En olekaan nähtävästi kolmannesta osasta eli Punarinnasta blogannut. Noh, Punarinta oli osin melko puuduttava. Siinä oli minun makuuni liikaa sotatannerta.

Nemesiksessä seurataan kahta rikostapausta: pankkiryöstömurhaa ja yksityishenkilön kuolemaa, jonka aluksi oletetaan olevan itsemurha, mutta Harry Holea epäilyttää – erityisesti siksi, että Hole tunsi uhrin ja oli vieraillut hänen luonaan kuoliniltana. Alkoholiongelmaisen Holen muistikuvat illasta ovat pyyhkiytyneet, joten hän joutuu hieman epäilemään itseäänkin.

Tämä on nyt oikeastaan ensimmäinen Hole-kirja, jossa minulle syntyy Harryyn jonkinlainen ”tunneside”. En ole aikaisempien kirjojen kohdalla (paitsi Torakoissa kyllä hieman "ihastuin") ollut järin innostunut hänen henkilöhahmostaan, joka oli muuten oikeastaan syy, miksi taannoin otin Torakat lukuuni: halusin tietää, mistä Harry Hole –hehkutuksessa on kyse.

En ole vieläkään täysin vakuuttunut missä määrin jaksan innostua norjalaisesta alkoholisti-poliisista, mutta ainakin toistaiseksi totean, että jatkoon menee. Sitä paitsi kirjan taustalla kulkee koukuttava kestojuoni, josta haluan lukea lisää. Myös moni kirjan henkilöhahmoista on kiinnostava, joten sekin puoltaa sarjan lukemisen jatkamista.

Tiettyä dekkareille ominaista kliseisyyttä ilmenee (muun muassa poliisin läheisiä vaarassa jne.), mutta toisaalta myös kiinnostavaa pohdintaa. Juoni on yllättävän monihaarainen, mutta pysyy hienosti kasassa. Väkivaltaa esiintyy, mutta ei mitään suolenpätkissä liukastelua eikä yksityiskohtaista raakuuksien kuvailua.

Kaiken kaikkiaan pidin ja Nemesis peittoaa Punarinnan mennen tullen. Itse asiassa Punarinta lienee syy siihen, miksi piti ihan vuoden tauko pitää tästä sarjasta.


Kirjan tiedot:

Jo Nesbø: Nemesis
alkuper. Sorgenfri 2002
Vintage 2008
Norjasta englannistanut Don Bartlett
S. 695
Suomennettu nimellä Suruton


Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies – The Bat (en ole lukenut)
2. Torakat - Cockroaches
3. Punarinta – Redbreast (ei bloggausta)
4. Suruton – Nemesis (tässä postauksessa)
5. Veritimantit – Devil’s Star
6. Pelastaja – The Redeemer
7. Lumiukko – The Snowman
8. Panssarisydän – The Leopard
9. Aave - Phantom
10. Poliisi - Police
11. Jano - Thirst
12. Knife (julkaistaan enkuksi 8/2019)

~~~

Nemesiksellä korkkaan myös kuukauden kieli -haasteen osaltani alkaneeksi.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Nemesiksen kohtaan 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä. Tässä kirjassa etsittiin molempia.

Torakat

Jo Nesbø: Cockroaches
Alkuper. Kakerlakkene 1998
Vintage 2013
Englannistanut Don Bartlett
S. 437
Suom. Torakat
Harry Hole -sarjan 2. kirja


Olen kuullut Nesbøn Harry Hole -dekkareista paljon hyvää, joten ajattelin nyt vihdoin kokeilla itsekin voidakseni langettaa tuomion.

Torakat otin kyllä lukuun ikään kuin vahingossa (minulla oli taas suuria vaikeuksia päättää, mitä luen koska yhtäkkiä mikään ei taas kiinnostanutkaan, vaikka ostin jopa muutaman kirjan virkistämään mieltäni): piti lukea vain vähän alusta, koska kiinnosti Thaimaa miljöönä, mutta jäinkin koukkuun.

Torakoissa liikutaan siis Thaimaassa, pääasiassa Bangkokissa. Norjan Thaimaan suurlähettiläs löytyy murhattuna rähjäisestä motellista. Harry Hole lähetetään tutkimaan tapausta tiukkojen ohjeiden saattelemana: kaikenlaista hälyä ja skandaalia pitää välttää ja tutkinta tulee hoitaa nopeasti ja hienovaraisesti yhteistyössä paikallisen poliisin kanssa. 

Well, perhaps it's just the sort of job Harry needs right now, Møller hoped.
"Sorry we have to deprive you of such an important man," Asklidsen said. PAS Bjarne Møller had to stop himself bursting into laughter.

Pitkän lennon uuvuttama känninen Hole saapuu hikiseen Bangkokiin ja tapaa thaimaalaisen murhatutkintaryhmänsä. Ja ei muuta kuin keissin kimppuun, joka tutkimusten edetessä mutkistuu ja muuttaa muotoaan. Tapauksen nopea selvittäminen ja lakaisu maton alle ei näytä onnistuvan, sillä taustalla kytee muunlaisia, epämääräisiä uhkia.

Torakoissa on paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja vaikka perustunnelma on synkähkö, se on maustettu kuivalla huumorilla, sarkasmilla ja tilannekomiikalla. Lakoniset dialogit saivat minut naurahtamaan ääneen useamman kerran. Oli siis oikein positiivinen yllätys tämä.

Jos nyt jostain pitää kitistä, niin lopun actionpläjäykset latistivat hieman tunnelmaani. Minua eivät siis raakuus, veressä liukastelu ja ammuskelu ällötä, vaan pikemminkin tylsistyttää. Olen tässä mielessä hidastempoinen ihminen enkä tosin kyllä innostu actionleffoistakaan. Mutta onneksi pläjäys oli (tietenkin ennalta-arvattavasti) lopussa eikä koko romaani ollut sellaista tykitystä.

Torakoissa on lukuisia viittauksia Lepakkomieheen, joka on sarjan ensimmäinen kirja. Se ei häiritse lukemista, vaan taustoittaa Holen persoonaa ja uteloittaa mieltä. Tietenkin käväisi mielessä olisiko pitänyt sittenkin lukea se (Lepakkomies) ensin. Jostain luin, että Hole-sarjan lukemisen voi aloittaa varsin hyvin vasta kolmannestakin kirjasta eli Punarinnasta (jolla aion sarjan lukemista jatkaa sitten kun jatkan). Torakat halusin lukea nimenomaan sen takia, että sijoittuu Thaimaahan.

Punarinnasta vielä: Torakoiden lopussa oli Punarinnan ensimmäinen luku. Enkunkielisissä (sarja)pokkareissa joskus tehdään niin, että kirjan loppuun laitetaan maistiainen tulevasta kirjasta. Luin sen ja varsinainen teaser se oli. Ihastuin sen verran Holen hahmoon, että jatkanen sarjan lukemista melko pian, joka tosin minun kirjamaailmassani tarkoittaa mitä tahansa viikon ja vuoden väliltä.

Torakoista on kirjoittanut muun muassa Mikko/Iltaluvut.


Kunpa kaikkiin kirjasarjoihin painettaisiin tällainen! Iso kiitos kustantajalle: helpottaa huomattavasti sarjan hankkimista, kun ei tarvitse muistaa järjestystä ulkoa, mitä en kyllä muistaisikaan joten jäisi helposti lukematta ihan vain siksi.

Harry Hole -sarja:

1. Lepakkomies
2. Torakat (tässä postauksessa)
3. Punarinta
4. Suruton
5. Veritimantit
6. Pelastaja
7. Lumiukko
8. Panssarisydän
9. Aave
10. Poliisi
11. Jano

~~~

Helmet-lukuhaaste, kohta 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Edit. 10.5. Nyt vasta tajusin, että Torakoilla voin myös osallistua Kukko kainalossa -haasteeseen eli nyt on sekin sitten korkattu.

Inspiraatiota odotellessa on NÄLKÄ

Kannen kuva: Peter Ross

Knut Hamsun: Hunger
Rebel inc. 1996
Kääntänyt Norjasta Svarre Lyngstad
Kirja on julkaistu alun perin 1890, en tiedä norjankielistä nimeä, koska sitä ei kirjassa lue.

Luin Nälän jo noin viikko sitten ja olen odotellut inspiraatiota - vähän niin kuin Nälän kertojakin - kirjoittaakseni tästä kirjasta.

Eipä ole näkynyt eikä suoraan sanottuna näy vieläkään, mutta väännänpä tässä nyt jotain väkisin, koska olen päättänyt kirjoittaa jokaisesta lukemastani kirjasta.

Yleensä alkaessani haluttomasti väkisin kirjoittaa (tai tehdä mitä tahansa), se inspis kyllä tulee sieltä lopulta. Jos jää odottelemaan inspiraation syntyä, ei kenties tee koskaan mitään näin kärjistetysti sanottuna.

Inspiraatiota voi myös houkutella; itse käytän inspiksen herättelyyn esim. musiikkia ja/tai kuvia. Mutta se minusta; edustan vain yhtä ihmistä, itseäni.

Nälkäinen kertojamme piehtaroi - nälän lisäksi - inspiraation puutteessa. Koskaan ei voi tietää, milloin se (inspis) iskee ja kiltisti on vain odotettava huuman ilmaantumista.

"I may feel inspired to write tomorrow, or maybe even tonight; it's not all impossible that inspiration will come sometime tonight, and then my article will be finished in a quarter of an hour, at the most. You see, it's not the same with my work as with other people's; I can't just sit down and get so much done every day, I have to wait for the right moment. And nobody can tell the day or the hour when the spirit will come upon him. It must take its course."

Nimetön päähenkilömme (nimeän hänet nyt kirjaimeksi X) haahuilee pitkin Kristianian (eli Oslo nyttemmin) katuja joskus 1800-luvun lopulla (Nälkä on julkaistu 1890). Ajankuvaus, tavat ja etiketit koin kirjan kiehtovimmaksi anniksi.

X itsessään ei ole minusta järin kiinnostava henkilö. Kirja - ja etenkin siis X -  herätti minussa monenlaisia tuntemuksia aina huvittumisesta suoranaiseen ärsytykseen asti; väliin kyllä mahtui ripaus empatiaakin, että en ihan kylmäsydäminen ole.

Nälän X toi mieleeni Dostojevskin Rikoksen ja Rangaistuksen Raskolnikovin. Tai Kellariloukon (Dostojevski) kertojan. Tosin siinä missä esim. Kellariloukon kertoja äärimmäisyyksissä veivatessaan saa sisältöä(kin) ajatuksiinsa, Hamsunin X vain aaltoilee vailla mitään merkittäviä oivalluksia.

Mutta X:llä oli niin kova nälkä koko ajan, että varmasti puute sekoitti hänen päänsä. Aliravitsemus - ja suoranainen nälkiintyminen - voi saada ihmisessä aikaan jopa halluja (been there, done that) eli siinä mielessä varsin uskottavaa. On myöskin hyvin vaikea luoda mitään, jos ei pää toimi. Rahakin tuntui olevan X:lle ongelma: kun sitä tuli, se myös meni eikä voi puhua järkevästä rahankäytöstä.

Pohdiskelut oikean ja väärän (kun esimerkiksi X saa "virheellisesti" rahaa) välillä jäävät latteiksi paatoksiksi. X on kaiketi sydämeltään oikeamielinen ja hyvä, mutta ihan mahdoton reppana. En tiedä olisinko säälinyt vai potkinut häntä perseelle.

Näin yhteenvetona sanoisin, että mielenkiintoinen ja tunnelmaltaan vahva kirja, joka kannatti ehdottomasti lukea. Saatan ymmärtää kirjan klassikkoaseman, mutta olin odottanut jotain syvällisempiä välähdyksiä ja kauniita virkkeitä. Odotin sellaisia virkkeitä, jotka olisin halunnut alleviivata ja palata niihin myöhemmin ihastuneena.

Seksiorjana Norjassa

Herbjorg Wassmo: Lasi maitoa, kiitos

Kirja kertoo 15-vuotiaasta Liettuassa asuvasta venäläissyntyisestä Dortesta.

Dorte asuu köyhissä oloissa äitinsä ja sisarensa kanssa. Rahapula ja puute on jokapäiväistä ja Dortella on hirmuinen halu auttaa perhettään.


Tilaisuus tulee, kun häntä houkutellaan lähtemään Tukholmaan tarjoilijaksi. Hänelle luvataan, että saa siellä muutamassa kuukaudessa tienattua sen verran kuin useassa vuodessa Liettuassa. Dorte tarttuu tilaisuuteen ja lähtee salaa, hyvästejä jättämättä.

Tietenkään kyseessä ei ole tarjoilijatyö, vaan seksipalvelut. Naiivi Dorte on astunut ansaan, josta ei niin vain pyristellä pois. Norjalainen Tom ostaa Dorten ja siten hän päätyy seksiorjaksi Norjaan.

Wassmo onnistuu kuvaamaan taitavasti kielitaidottoman, nuoren Dorten tuntemuksia kaiken uuden ja pelottavan kourissa. Luonnollisesti kirjassa on koskettavia ja kuvottaviakin kohtia, mutta Wassmo kirjoittaa niistä taiten sortumatta väkivallalla mässäilyyn.

Keskiössä on myös Dorten ja hänen jo edesmenneen isänsä suhde. Dorte pakenee tapahtumia sisäänpäin, ajattelemalla omaisiaan, isäänsä. Nämä kohtaukset ovat todella kauniisti kuvattu – kuten oikeastaan kaikki tässä kirjassa.

Voiko tällaisella kirjalla olla onnellista loppua, mietin, sillä lukematta on vielä noin 150 sivua. Äkkiseltään voisi luulla kirjan yleistunnelmaa ahdistavaksi, mutta itse en koe sitä ihan niin. Dorten ehkä nuoruudesta kumpuava sinisilmäisyys ja optimismi ovat kantava voima.


Loppukommentti


Wassmo ei tyydy helppoihin ratkaisuihin kirjan edetessäkään. Näennäisesti yksinkertaiset ratkaisut eivät ole yksinkertaisia kaikille ja siksi niitä ei vain voi tehdä.

Tällä tiedolla ja tällä kokemuksella kenties voisi, mutta entäpä teinityttö, joka on revitty juuriltaan, kuljetettu toiseen maahan, raiskattu ja pahoinpidelty ja pakotettu myymään kehoaan – millainen kuva hänelle on muodostunut elämästä?

Uhkaukset, pakottaminen, eristäminen ja väkivallan uhka ovat tehokkaita keinoja nitistämänään kenet tahansa. Avun vastaanottaminen ei ole mitenkään yksiselitteinen asia. Sen takia se on melkein helpompi kieltää kuin ottaa vastaan.

Kirjan loppu jättää paljon tulkinnanvaraa. Muunlainen loppu olisikin ollut klisee. Koskettava kirja – suosittelen todella!