Minimiete: Persepolis

Luen tavallisesti kesäisin runsaasti, yleensä kuukausittain enemmän kuin keskimäärin muina kuukausina. Tämä kesä on poikkeus sillä(kin) saralla.

Tosin enpä ole muinakaan kuukausina järin runsaasti saanut luettua, mutta en jaksa stressata lukemiseen liittyvistä asioista. Kerran jo alensin lukutavoitemäärääni Goodreadsissa ja taidan alentaa toisenkin kerran, niin jälkeenjääneisyys ei näytä niin pahalta. Problem solved. Koko vuosi on ollut poikkeuksellinen eikä loppua ole näköpiirissä.

Varmaan arvaatte, että viittaan mm. Koronaan ja sen tuomiin muutoksiin. Se, mikä ennen oli normaalia, ei enää ole ja uusi normaali on tullut jäädäkseen. Tosin uutta normaalia ei edes vielä ole, sillä tämä maa on yhä osittain suljettu ja moni asia yhä hakee käytäntöjä ja muotoutuu.

Viimeisin kokonaan lukemani kirja on iranilaisen Marjane Satrapin graafinen muistelmateos Persepolis. Kyllä, Satrapi on kirjoittanut muistelmansa, jotka kattavat lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, sarjakuvamuotoon.

Idea on mainio ja olen aiemminkin lukenut sarjakuvamuotoisia muistelmia ja elämäkertoja, muun muassa George Takein They Called Us Enemy ja The Life of Bob Marley.

Tässä kohden tekee lisäksi mieli mainita iranilaisen Parinoush Sanieen fiktiivinen romaani Kohtalon kirja, jonka luin kuutisen vuotta sitten. Sanieen kirja sijoittuu niinikään Iraniin ja suunnilleen samalle aika-akselille kuin Satrapin muistelmat. Miten 1970-luvun vallankumous vaikutti siviileihin ja millaista elämä oli ennen sitä. Entä sen jälkeen.

Persepoliksessa muutokset tuodaan lukijalle melko konkreettisesti nenän eteen: millaisia vaikutuksia sillä on koulumaailmaan, millaisia työllisyyteen. Lopulta vanhemmat lähettävät Satrapin Itävaltaan opiskelemaan, sillä tilanne Iranissa on levoton ja he haluavat turvata lapsensa opiskelun. Satrapi ottaa lukijan mukaan kasvumatkalleen.

Pelkistetty ja näennäisen yksinkertainen piirrostyyli on yllättävän ilmeikästä ja siitä välittyvät tunteet mainiosti. Persepolis on samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava ja ennen kaikkea sivistävä.

Marjane Satrapi: Persepolis
Vintage Books 2006
s. 343

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Marika, jonka blogissa on enemmän linkkejä. Minun lukemani versio on yhteisnide, jossa on  The Story of a Childhood (ranskasta englannistanut Mattias Ripa) ja The Story of a Return (ranskasta englannistanut Blake Ferris). Nämä kirjat on myös suomennettu. Juuri jostain blogista (en enää muista kenen blogi oli kyseessä) taannoin bongasin tämän kirjan ja haalin lukulistalleni - kauan eläkööt blogit!

Parhaillaan luen kirjaa, joka on herättänyt minussa sellaisia aivomyrskyjä, että oikein ilahduttaa. Eräät kirjan teemat ovat tunnemaailmaltaan minulle täysin alieneita ja periaatteessa jopa epäkiinnostavia, mutta ei sitten kuitenkaan. Teemat liittyvät naiseuteen ja äitiyteen, joista kummatkaan eivät henkilökohtaisella tasolla kiinnosta, vaikka yleisesti tietenkin kyllä (jonkin verran). Näistä enemmän sitten, kun olen saanut kirjan kokonaan luettua.

Äidit ja tyttäret

Riipaiseva romaani erityisesti äidin ja tyttären välisestä suhteesta. Äidin ja tyttären monessa polvessa. Miten luoda suhde omaan tyttäreen, kun suhde omaan äitiin on säröillä?

What We Owe on sivumäärältään lyhyt, mutta tarinaltaan suuri romaani, jossa epätoivo ja raivo vuorottelevat. Toivokin, vaikka siinäkin on katkerat sivujuonteet. Kuljettu matka jättää jäljet ja muuttaa ihmisiä suuntiin, joita ei ennalta voi tietää. Näin käy nuorille iranilaisille rakastavaisille Nahidille Ja Masoodille: kiihkeä aktivisminuoruus saa kammottavan käänteen ja ainoaksi keinoksi näyttäytyy pakeneminen maasta.

Uusi elämä alkaa Ruotsissa, mutta uusi ei koskaan pyyhi vanhaa pois. Sillä ei elämä niin mene, lopulta on vain yksi alku ja yksi loppu ja kaikki mitä väliin mahtuu on yhtä ja samaa janaa.

Kirjan kertoja on Nahid. Hän on janalla noin viidenkymmenen tietämillä. En tarkoita prosentteja vaan ikää, sillä Nahidin jana on lähestymässä lopullista päätettään.

Nahid on kertojana aggressiivisen mietteliäs. Pelokas ja katkera. Syyllisyys ei jätä rauhaan eikä toive sovituksesta. Ristiriitaiset ajatukset sokaisevat ja niistä saa osansa tietenkin erityisesti oma tytär. Nahid on samaan aikaan sekä ärsyttävä että koskettava kertoja. Minulla nämä äiti-tytär-ajatukset menivät melko lailla tunteisiin, vaikkakin tietenkin eri syistä. Kärsikää te muutkin niin kuin minäkin saatana. Tai mitä kärsittävää teillä edes on.

Ravisteleva romaani, jonka lisään suosikkeihini. What We Owe on suomennettu nimellä Olimme kerran ja siitä on blogannut muun muassa Kirjaluotsi, jonka postauksessa on lisää linkkejä muihin kirjasta kirjoittaneisiin.


Kirjan tiedot:

Golnaz Hashemzadeh Bonde: What We Owe
Fleet 2018
alkuper. Det var vi 2017
ruotsista englannistanut Elizabeth Clark Wessel
s. 181
Suom. Olimme kerran

 ~~~

Hyvää joulua tai mitä kukin viettää tai on viettämättä. Itse en vietä mitään, tämä päivä on päivä toisten joukossa. Juon tässä vielä aamukahvia, ulkona aurinko paistaa kauniisti. Kirjasto on tänään yhteen asti auki, joten palauttanen tämän kirjan muun ulkoilun lomassa.

Tehranin vanki

Kannen kuva: Kristin Peters

Marina Nemat: Prisoner of Tehran
The End of Childhood in Iran
John Murray 2007
S. 278

Hyllyyni on jostain syystä kertynyt lukuisia Iranista kertovia kirjoja. Prisoner of Tehran on yksi niistä. Tuoreessa muistissa on yhä jokunen aika sitten lukemani Kohtalon kirja, josta pidin ihan ylettömästi.

Kenties poikkeuksellista tässä (Prisoner of Tehran) kirjassa on se, että Marina Nemat ei oli muslimi, vaan kristitty. Hänen lapsuutensa on melko huoletonta siihen asti, kunnes Iranin vallankumous vuonna 1979 alkaa ravistella maata ja valtaan astuu Ayatollah Khomeini.

Nemat kuvaa kirjassaan sitä, miten tuo vallankumous vaikuttaa tavallisiin ihmisiin ja heidän arkeensa. Nemat itse on lopulta eräs monista pidätetyistä. Pidätyksen syyksi kelpaa oikeastaan mikä tahansa; jopa se, että on nähty "väärässä" seurassa.  Nematin "vankilaura" alkaa vuonna 1982 hänen ollessaan 16-vuotias.

Hänet roudataan pahamaineiseen Evinin vankilaan ja tuomitaan kuolemaan. Jostain kumman syystä (joka selviää kirjan lukemalla) hän onnistuu kuitenkin välttämään teloituksen ja tuomio muutetaan elinkautiseksi vankeudeksi. Loppujen lopuksi Nemat lusii reilut pari vuotta. Siihenkin on syynsä, joita en aio paljastaa.

Vaikka kirja on kirjoitettu yksikön ensimmäisessä persoonassa, sen tyyli muistuttaa ajoittain fiktiivistä romaania. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen; siinä vaihtelevat (kirjan) nykyhetki ja menneisyys, joka taustoittaa Nematin elämää. Lopulta ne sulautuvat yhteen.

Kerronnallinen ratkaisu saa aikaan sen, että kirja on ajoittain ennalta-arvaamaton, mikä on ehdottomasti hyvä asia. Ihan kuin olisi lukenut kulttuurista jännäriä (joka ei tosin ole kovin jännittävä, mutta tietyllä tapaa kutkuttavan odottava). Kirjassa tapahtuu mm. melkoinen käänne, jota en olisi millään osannut odottaa.

Nyt voi tietenkin pohtia sitä, onko tämä ratkaisu tehty viihteellisyyttä (ja kaupallisuutta) silmällä pitäen. En ota kantaa siihen, koska oikeastaan minua ei kiinnosta. Pidin tästä kirjasta ja koin taas vaihteeksi oppineeni jotain.

Tämän kirjan tiimoilta etsin enemmän tietoa tuosta kyseisestä vuoden 1979 vallankumouksesta ja sen vaikutuksista Iraniin. Ne täsmäävät hyvin kirjan faktallisten tietojen kanssa. Itse en lue näitä tosirarinoita kuin Raamattua (tai Koraania), vaan pidän lukiessani aina mielessä, että kyseessä on subjektiiviset kokemukset. Silloin voi huoletta jättää spekuloinnit "tarinan" todenperäisyydestä toisille. Minulle riittää se, että ympäroivät faktat ovat oikein - kaikki muu on tai voi olla totta.

Nyt taidan pitää pienen tauon Iranista ja vaihtaa maata. Tosin hyllyssä polttelee Out of Iran, mutta ei se sieltä mihinkään karkaa. Sitä paitsi siellä hyllyssä polttelee nyt niin monta lukematonta kirjaa, että pää tässä hajoaa - en ole koskaan ollut hyvä monivalintatehtävissä!

Tätä kirjaa ei ilmeisesti ole suomennettu, mutta sen saa ainakin eräistä suomalaisista nettikirjakaupoista englanninkielisenä.

~~~

Osallistun tällä kirjalla Ihminen sodassa ja Hei me lusitaan! -haasteisiin. Tämän kirjan myötä saavutan tapaamisoikeuden ja ylenen korpraaliksi!

Syvältä koskettava Kohtalon kirja

Kannen kuva: Shutterstock

Parinoush Saniee: Kohtalon kirja
(alkuper. Sahme man, 2003)
Tammi 2014
Suomentanut Anna Lönnroth englanninkielisestä käännöksestä The Book of Fate
S. 609
Arvostelukappale

Sulkiessani Kohtalon kirjan kannet olo on jollakin tapaa haikea ja pöllämystynyt. Heitin hyvästit monille tutuille henkilöille, joiden elämää olin saanut seurata kuudensadan sivun - viidenkymmenen vuoden - verran.

Tarinan kertoja on Masume, joka vielä kirjan alussa on kikatteleva teinityttö.

Istuimme Parvaven (Masumen paras ystävä) kanssa lattiatyynyillä, kuiskuttelimme, kikattelimme ja opiskelimme. Minä en missään tapauksessa saanut mennä heille. 

"Sinä et astu sen tytön (Parvane) taloon jalallasikaan", Ahmad (Masumen veli) rähjäsi. "Ensinnäkin hänen veljensä on älykääpiö, toiseksi tyttö on häpeämätön ja oikukas. Hän joutaa helvettiin, äitinsäkin kulkee ilman hijabia."

Masumelle on tärkeää saada opiskella ja tuo intohimo säilyy lähes hänen koko elämänsä ajan. Vaikeaksi asian tekee se, että tyttöjen koulunkäyntiä pidetään turhana. Isältään Masume saa onnekseen tukea, ja isän sana on painavin.

Huoleton nuoruus päättyy kuitenkin äkisti Masumen rakastuessa nuoreen opiskelijapoikaan, Saidiin. Länsimaisesta näkökulmasta varsin viaton silmäpeli ja hillittyjen rakkauskirjeiden kirjoittelu on kuitenkin järkyttävän kunniatonta etenkin Masumen veljien mielestä. Ensirakkaus on tuhoon tuomittu, ja samalla tuhoutuu paljon muutakin.

Parinoush Saniee kuvaa tarkkanäköisesti erilaisten asenteiden ja aatteiden ristiriitoja Iranissa. Sitä, miten eri tavalla yksilöt jopa perheen sisällä suhtautuvat uskontoon ja siihen, miten sitä tulisi tulkita ja miten sen mukaan pitäisi elää. Perheen kunnia on tavalla tai toisella läsnä lähes joka asiassa.

Siinä sivussa lukija saa tutustua muun muassa iranilaisiin tapoihin ja elekulttuuriin. Eloisa ja vivahteikas elekulttuuri, jossa tunteita näytetään myös fyysisesti on samaan aikaan kiehtovaa ja jotenkin koomista.

Masumen äiti läpsii itseään poskelle useammankin kerran järkyttyessään. Miehet hakkaavat reisiään. Kaikki tuntuu jotenkin liioitellulta eikä se rajoitu ainoastaan tunteiden näyttämiseen. Asioitakin helposti liioitellaan, mutta vallitsevassa kulttuurissa varttuneet kaiketi osaavat useimmiten erottaa, missä ne rajat kulkevat.

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään tietokirja, vaan fiktiivinen romaani. Mutta useinhan kirjat nimenomaan viestivät voimakkaasti siitä kulttuurista, mihin ne sijoittuvat. Tällainen tarina ei syntyisi esimerkiksi Norjassa.

Tässä varmasti eräs syy, miksi himoitsen lukea "vieraiden" kulttuurien kirjoja (minulle kelpaa sekä fiktio että fakta). En lue eri kulttuureista siksi, että voisin kauhistella ja jeesustella, tuomita. Luen niitä siksi, että haluan oppia, nähdä. Ymmärtää.

Vaikka tässä kirjassa on paljon surua ja murhetta, mahtuu joukkoon aimo annos iloa ja onnistumisia, rakkautta ja kauneutta. Jopa huumoria, etenkin dialogeissa jotka ovat usein nasevia ja liioittelevia.

"Oikeastaan voisin tulla sinne, niin voimme kertoa Sirinille yhdessä. Se on helpompaa niin. Kaksi yhtä vastaan... pystymme hoitelemaan hänet paremmin. Lyödään häntä, jos on tarpeen."

Näin puhuu nainen, mutta kyseessä on kannustuspuhe; oikeasti kukaan ei ole aikeissa lyödä Siriniä. Tämä kirja on räiskyvä ja runsas, tuhti ja tumma olematta kuitenkaan ankeista ankein. Tämä on kirja (Masumen) kohtalosta, johon hän lopulta alistuu.

Kohtalon kirjaa voisi reilusti kärjistäen ja mutkat suoristaen pitää iranilaisena versiona Colleen McCulloughin Okalinnuista. Molemmat ovat sukusaagoja, joiden keskiössä on voimakas nainen. Molemmat kirjat kuvaavat aikaansa ja kulttuuriaan. Toki tällaisia kirjoja on paljon muitakin, joten esimerkkini on kenties typerä, mutta luulen että se saattaa kertoa jotain siitä, mistä Kohtalon kirjassa on kyse.

Kohtalon kirja on Parinoush Sanieen ensimmäinen romaani. Sen julkaisu kiellettiin kahdesti Iranissa ennen sen vapautumista sensuurista. En toisaalta ihmettele; Saniee ei tyydy ihmiskohtaloiden kuvaamiseen, vaan kirjassa on selkeä poliittinen aspekti, joka tuskin miellyttää iranilaisia valtaapitäjiä.

"Sano minulle, mikä on demokraattinen hallinto?" kysyin. "Eikö se ole kansan valitsema? No, kansa on valinnut. Mutta sinä, herraseni, et kykene sulattamaan sitä, että kansa, ne ihmiset joiden puolesta olet paukuttanut rintaasi, on äänestänyt islamilaisen hallinnon puolesta. Eli ketä vastaan sinä nyt olet lähdössä sotimaan?"

Minuun tämä kirja teki suuren vaikutuksen. Se pyörii yhä päässäni ja minun on vaikea keskittyä lukemaan seuraavaa kirjaa. Kohtalon kirja olisi erinomainen lukupiirikirja; siinä on kosolti, mihin tarttua. Se on tunteiden vuoristorata.

Googletus ei tuonut eteeni blogia, jossa olisi Kohtalon kirjasta kirjoitettu. Kirjan takakannen voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

Talo Moskeijan vieressä

Kader Abdolah: The House of the Mosque (Suomennettu "Talo moskeijan vieressä")


Tässäpä vasta kirja, joka tavallaan oli pettymys. Tavallaan sitten ei. Daily Mailin mukaan kirja on "Beautifully written". No jaa, kauneinta kirjassa olivat kursiivit. Noin muuten se ei ole kirjallisilta ansioiltaan ainakaan englanniksi käännettynä mitenkään erityinen.

Sen sijaan kirjan asetelma on mielenkiintoinen jo pelkästään sen takia, että lukija pääsee kurkistamaan iranilaiseen elämään. Pelkistetysti kerrottuna kirjassa kuvataan moskeijan kupeessa olevan talon arkea.

Talon peruspilari on mattokauppias Aqa Jaan. Aqa Jaanin tehtävä on pitää huolta, että moskeijan rukoushetket pyörivät ja että heillä on talossa imaami. Imaamit vaihtuvat milloin mistäkin syystä, mutta arki pyörii.

Kunnes vallankumouksellinen aalto alkaa pyyhkiä moskeijan - ja koko maan - yli. Islamin kahden pääsuuntauksen (sunnalaisuus ja Siialaisuus) kannattajat ovat törmäyskurssilla. Oli hyvin mielenkiintoista lukea näiden eri suuntauksien kannattajien toimia ja ajatuksia. Vaikka henkilöt ovat fiktiivisiä, kirjan tapahtumat voisivat periaatteessa olla totta.

Kirja valotti aika hyvin näiden uskonnollisten ristiriitojen syitä ja taustoja sekä sitä julmuutta, jota sen (uskonnon) varjolla käytettiin. Toisaalta mitään suuria paljastuksia tai ahaa-elämyksiä kirja ei tarjoile. Mutta kirjahan on kuitenkin pääasiassa romaani.

Kader Abdolah on onnistunut Aqa Jaanin henkilökuvauksessa hyvin, samoin muutaman muun. Osa henkilöistä jää kuitenkin aika etäisiksi, mikä sinänsä on harmi. Toisaalta se voi olla ihan tietoinenkin ratkaisu.

Kirjassa häiritsi kuitenkin sen ajoittain repaleinen, irrallinenkin rakenne. Se ei vaikeuttanut lukemista (kirja on helppolukuinen), mutta teki siitä jotenkin töksähtelevän. Kullakin luvulla on nimi, mikä minusta on vaihteeksi mukava piirre romaaneissa ainaisen luku 1, luku 2 sijasta.

Osa luvuista tosin antoi ymmärtää, että jatkoa seuraa, mutta sitten aihe jätettiinkin siihen. Jotenkin sitä olisi odottanut kokonaisuuden kannalta perinpohjaisempaa käsittelyä. En oikein osaa selittää, mitä tarkoitan. Tuli vain tunne, että toisinaan esitettiin asia ja saatiin lukija odottavalle kannalle. Sitten kyseiseen asiaan ei koskaan palattu.

Kaiken kaikkiaan tämä oli kyllä ihan lukemisen arvoinen kirja.