KLASSIKKOHAASTE 23: Avain

Heinäkuun viimeinen päivä on perinteisesti pyhitetty klassikkohaasteelle. Klassikkohaaste haastaa lukemaan klassikon kaksi kertaa vuodessa: toinen haastepäivä on tammikuun viimeinen. 

Tällä kierroksella haastetta luotsaa Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregorius. Kiitos haasteen vetämisestä! Tästä haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit osallistujien klassikkopostauksiin.

Pidemmittä puheitta paljastan oman klassikkoni, joka on Junichiro Tanizakin ”eroottissävyinen” romaani Avain. Kirjan nimi viittaa pöytälaatikon avaimeen, jolla pääsee käsiksi nimettömäksi jäävän aviomiehen päiväkirjaan.

Symbolisella tasolla nimi voisi viitata salaisuuksiin, joiden paljastaminen johtaa tyydytykseen. Sillä eräänlaista – mahdollisesti vihjailevaa ja ohjailevaa – vuoropuhelua nuo päiväkirjamerkinnät eittämättä ovat.

Kyseessä on siis päiväkirjaromaani, jossa tutustutaan sekä aviomiehen että vaimonsa Ikukon merkintöihin. Nimittäin myös Ikuko alkaa kirjoittaa päiväkirjaa taka-ajatuksenaan usuttaa miehensä sitä salaa lukemaan. Mies epäilee (ja toivoo) Ikukon lukevan omaa päiväkirjaansa, mitä Ikuko ei tietenkään myönnä. Mieskään ei tosin myönnä lukevansa Ikukon päiväkirjaa. Molempien päiväkirjamerkinnät pyörivät melko lailla seksiin liittyvien asioiden ympärillä.

Aviopuolisot ovat turhautuneita toisiinsa: Ikuko miehensä kyvyttömyyteen tyydyttää hänet ja mies Ikukon siveellisyyteen. Miehellä on kaikenlaisia (seksi)fantasioita, joita hän haluaisi toteuttaa Ikukon kanssa, mutta vaimo on sängyssä lähinnä lahna. Ikukon lahnamaisuus johtunee siveellisestä kasvatuksesta – ei ole sopivaa naisen hurjastella ja näyttää himokkuuttaan sängyssä.

Aviomiestä kiihottaa mustasukkaisuuden tunne ja lusikkansa soppaan sekoittaa – joko vahingossa tai ohjatusti – muuan komea nuorukainen nimeltään Kimura. Kimura ramppaa kylässä alvariinsa, mutta oletettavasti (ainakin joskus alkuaikoina, ennen päiväkirjamerkintöjä) pariskunnan tyttären Toshikon takia. Toshiko ei kuitenkaan vaikuta olevan erityisen kiinnostunut Kimurasta ja koko kuvio vaikuttaa melko omituiselta. Myöhemmin suorastaan perverssiltä.

Mietin, mikä on tarinan pointti mikäli sillä sellaista on. Ehkä on haluttu huomioida tai ottaa kantaa sellaiseen kasvatukseen, jossa naisista on muokattu niin estoisia ja siveitä, että seksistä nauttiminen on suunnilleen mahdotonta, ellei ole puoliksi tajuton. Se (puolitajuttomuus) tuntuu ainakin mahdollistavan Ikukolle suuren nautinnon saamisen ja toisaalta miehelle mahdollisuuden toteuttaa fantasioitaan. Estoista mahdollisesti vapautuminen tosin muuttaa Ikukoa dramaattisella tavalla.

Kaipa tällainen aihe on aikanaan ollut sensaatiomainen ja rohkea, myös siksi kun tässä estynyt vaimo aviomiehen mukaan haluaa ”jatkuvasti” seksiä. Aviomiehelle riittäisi vähäisempikin määrä, kun ei saa edes toteuttaa fantasioitaan. Seksitarpeet pitäisi hoidella pimeässä peiton alla, mikä ei kiihota miestä, joka haluaisi katsella vaimonsa vartaloa.

Avain on hämmentävä romaani, joka viimeisillä sivuilla vastaa kaikkiin heränneisiin kysymyksiin, joten lopussa ainakin kiitos – jos ei mikään muu – seisoo.

Junichiro Tanizaki: Avain
alkuper. Kagi, 1956
Tammi, 1961
englanninkielisestä laitoksesta suomentanut Tuomas Anhava
s. 140

Kooste vielä aiemmin haasteeseen lukemistani klassikoista. Nähtävästi kuusi haastetta on jäänyt välistä. 

1. Joseph Konrad: Pimeyden sydän
2. Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
3. Maria Jotuni: Huojuva talo
4. George Orwell: Animal Farm
5. Minna Canth: Kauppa-Lopo
6. Yasunari Kawabata: Snow Country
7. (jäi välistä)
8. Jean-Paul Sartre: Nausea
9. Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
10. Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
11. Fumiko Enchi: The Waiting Years
12. Sam Selvon: The Lonely Londoners
13. Osamu Dazai: No Longer Human
14. Kobo Abe: The Woman in the Dunes
15. (jäi välistä)
16. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
17. (jäi välistä)
18. (jäi välistä)
19. (jäi välistä)
20. Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
21. (jäi välistä)
22. Seicho Matsumoto: Tokyo Express
23. Junichiro Tanizaki: Avain

Miten elät tai voisit elää?

Genzaburo Yoshino: How Do You Live?
Alkuper. 君たちはどう生きるか, 1937
Rider, 2021
Japanista englannintanut Bruno Navasky
s. 280



Genzaburo Yoshinon romaani How Do You Live? esittää heti nimikkeessään suuren kysymyksen. Siksipä otin kirjan lukuuni, vaikka se on periaatteessa suunnattu kouluikäisille, oman matkansa alussa oleville. Isoja asioita mietittäväksi jo varhain. Vaan mikäpä miettiessä, kun on rakastavia ihmisiä ympärillä.

Romaanin kehystarinassa seurataan 14-vuotiaan Jun’ichi Hondan arkista elämää lyhyen ajanjakson ajan. Jun’ichin, jota Copperiksi kutsutaan (lempinimen tausta selviää lukemalla), päivät täyttyvät koulusta kuten muidenkin ikäistensä. Syntyy ystävyyksiä ja niiden synnyt kuvataan kiinnostavasti.

Ystävyys onkin eräs merkittävä teema tarinassa. Se on oikeastaan punainen lankakerä, joka avautuu kirjan alussa ja kierii somasti auki. Kunnes siihen ilmestyy solmu, joka pitäisi jotenkin saada avattua. Yksi solmu, joka Copperin mielessä muuntuu ylitsepääsemättömäksi umpisolmuksi.

Varsinaisen tarinan rinnalla luetaan Copperin enon muistikirjaa, jonka tekstit hän on osoittanut Copperille. Copper saa muistikirjan, kun eno katsoo pojan olevan siihen valmis. Kirjoitukset ovat eräänlaista vuoropuhelua, sillä niissä eno viittaa Copperin kanssa käytyihin keskusteluihin niitä pohtien ja täydentäen.

Toisinaan enon tekstit ovat melko selittäviä. Esimerkiksi kun eno pohtii varakkaiden ja köyhien eroja, teksi on alleviivaavaa ja otaksuisin, että suurimmalle osalle (aikuisista) melko selvää. Tosin (kuten tiedämme) siitä huolimatta isohko osa (nimenomaan aikuisista) ihmisistä arvottaa toisia juuri varallisuuden perusteella. Copperin erästä ystävää kiusataan vähävaraisen työläisperhetaustansa takia.

How Do You Live on melkoinen runsaudensarvi, joka muistuttaa sillisalaattia, sillä käsittelyyn pääsee kaikenlaisia asioita niin Napoleonin elämästä ja sotimisesta kuin buddhalaisuuden synnystä ja Buddha-patsaiden rakentamisesta näin muutamia mainitakseni. Sillisalaatti pysyy kuitenkin tyylikkäästi koossa, sillä jokainen ainesosa on siististi omassa lokerossaan ja niitä napsitaan pala kerrallaan.

“Even among adults, the human tendency to think about things and form judgements with ourselves at the center remains deep-rooted. --- In the world at large, people who are able to free themselves from this self-centered way of thinking are truly uncommon.” 

Tämä kohta on tärkeä. Eivätköhän kaikki osaa ajatella asioita muistakin näkökulmista. Näennäisesti osaavat, kyllä varmasti. Mutta sitten kuitenkin. Jos näin olisi, ehkä maailma olisi toisenlainen… Just saying.

Tätä kannattaakin pysähtyä miettimään ihan ajatuksella. Koska tietysti jokainen meistä osaa ajatella (tai ei ainakaan myönnä, ettei osaa) asioita toisten näkökulmasta ja olla empaattinen. Mutta kuinka paljon tuosta oletetusta toisen näkökulmasta on lopulta vain sitä itseään eli omaa oletusta, joka kiertää oman navan kautta.

(Mahdollisesti epäoleellinen, mutta pakollinen sivuhuomio: Japanissa tietysti kulttuuri on toisenlainen ja toisten huomioon ottaminen on siinä syvälle juurrutettua. Toisten kasvoja ajatellaan enemmän kuin omia. Hierarkiset toimintatavat tulevat selkärangasta eivätkä välttämättä ole sen syvällisempiä kuin mitkä tahansa automaatiolla toteutetut käytössäännöt.)

Jopa kuuluisa opetus “kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan” alkaa lähtökohtaisesti omasta navasta. Tästä kiertää toisenlainenkin versio, joka menee suunnilleen näin: Älä kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan – makunne voivat olla erilaiset.

Ihmisellä on (ollut ammoisista ajoista alkaen) taipumus pitää itseään luomakunnan keskuksena.

How Do You Live on ihan kiinnostava teos, joskin jotkin kohdat koin hieman puuduttavina. En myöskään jaa kaikilta osin samantyyppistä katsomusta kuin eno kirjeissään opettaa. Kaiken kaikkiaan lukemisen arvoinen – ja myös ajattelemisen, jos ajatella haluaa.

Tuplaitsemurhan arvoitus

Luin japanilaisen Seicho Matsumoton dekkarin Tokyo Express, jota kustantamo pitää modernina klassikkona. Mietin voisinko minäkin sitten pitää sitä klassikkona, vaikka jokin haraa vastaan.

Olen lukenut Matsumotolta aiemmin kaksi muuta dekkaria (Inspector Imanishi Investigates ja A Quiet Place) ja mielestäni niiden potentiaalinen klassikkoaste on huomattavasti korkeampi.

Tokyo Express on melko yksityiskohtainen murhatutkimus, jossa ei oikeastaan mitään muuta käsitellä – paitsi vähän lahjontaa ja muuta korruptiota plus juna-aikatauluja. Muissa lukemissani Matsumoton romaaneissa on ollut rikosten lisäksi huomattava määrä yhteiskunnallista pohdintaa ja kuvailua.

Kallistun nyt kannalle, että olkoon klassikko. Olen halunnut lukea Tokyo Expressin sen enkunkielisestä julkaisusta lähtien ja nyt osallistun sillä klassikkohaasteeseen. Haastetta luotsaa tällä kierroksella (joka on jo 22.) Kulttuuri kukoistaa -blogi. Tästä pääset haasteen koontipostaukseen ja tästä voit lukea haasteen säännöt.

Tokyo Express sijoittunee ajallisesti pääasiassa vuoteen 1957 ja on melko perinteinen murhaysteeri, joka tosin alkuun näyttää rakastavaisten itsemurhalta.

Mies ja nainen löydetään Kyūshūsta Hakatenlahden rannalta makoilemasta vierekkäin. He ovat kuolleita ja ensi näkemältä vaikuttaa siltä, että kyseessä on tuplaitsemurha. Ilmiölle on nimikin, Shinjū. Kyseessä ei siten ole mitenkään eriskummallinen tapaus, joka välttämättä vaatisi kummoista rikostutkintaa.

Erästä  paikallista poliisietsivää tapaus arveluttaa, koska muutamat yksityiskohdat tuntuvat epäsopivilta. Tapaus kuitenkin taputellaan itsemurhaksi, kunnes paikalle saapuu Tokiosta yllättäen etsivä Kiichi Mihara, joka haluaa kuulla tarkemmin mitä paikallisetsivällä on mielessään.

Itsemurha vaikuttaa yhä oudommalta mitä enemmän sitä penkoo. Vahvat faktat ja alibit kuitenkin häiritsevät tapauksen selvittämistä, joka etenee noin viisi senttiä tunnissa. Romaanissa on vain 149 sivua ja se onkin sopiva pituus tällaiselle pikkutarkalle nypräämiselle, jossa samoja asioita vatvotaan kerta toisensa jälkeen luupin kanssa.

Tokyo Express on ihan kiintoisa romaani, mutta ei vedä vertoja aiemmin lukemilleni. Tokyo Expressistä puuttuu kaikki se sielukkuus, jota aiemmissa romaaneissa esiintyi. Tämä on kuin kliininen ruumiinavaus ilman ruumista tosin. Ja silti, kyllähän tätä ihan sujuvasti luki ja kannattikin lukea. Aion jatkaa Matsumoton teosten parissa. Kotona on vielä lukematta Pro Bono.

Tämän Tokyo Expressin ostin Edinburghin lentokentältä jokunen viikko sitten matkalla Suomeen, jossa nyt kärvistelen pakkasenpuremana. Onneksi pääsen viikon kuluttua pois. Toivon, ettei vuosiin tai mieluummin enää ikinä tule mitään pakottavaa syytä tulla tänne talvella.


Seicho Matsumoto: Tokyo Express
alkuper. 点と線, 1958
Penguin Classics, 2023
japanista englannintanut Jesse Kirkwood
s. 149

Lisäys 31.1. kello 15:13

Kirja on suomennettu 1973 nimellä Junaongelma. Suomennos on tehty englanninkielisestä käännöksestä Points and Lines. Eli tämä lukemani Tokyo Express ei olekaan ensimmäinen enkkuversio kys. kirjasta.

Minimiete: Seinä

And were my anxieties really so idiotic? Was the wall not a confirmation of my my childhood fears? Overnight my former life, everything I was fond of, had been mysteriously stolen from me.

Muun muassa tällaisia mietiskelee nimetön kertoja itävaltalaisen Marlen Haushoferin romaanissa The Wall. Seinä on nimensä mukaisesti seinä, joskin näkymätön, joka sulkee kertojan muun maailman ulkopuolelle metsästysmökille Itävallan Alpeille.

Vuoristolaaksossa sijaitsevaan metsästysmökkiin kertoja-nainen on matkustanut serkkunsa ja hänen miehensä kanssa. Naista ei metsästys kiinnosta, mutta aikaa voi viettää muullakin tavoin.

Rento reissu muuttaa naisen – ja kaikkien muidenkin – elämän hänen jäädessä yksin vuoristoiseen laaksoon seinän ulko- tai sisäpuolelle, miten nyt asiaa katsoo. Ihmiset ja eläimet seinän toisella puolella ovat niin sanotusti pystyynkuolleet.

Romaanin arkisuus yllätti, sillä se on pitkälti naisen hengissä pysymiseen liittyvien toimien kuvausta. Mukana on toki yleisempääkin pohdintaa elämästä, mutta painopiste on tekojen kuvauksissa ja siinä, miksi täytyy toimia niin kuin toimii.

Tietynlainen toimintojen sykli täytyy pitää yllä, jos mielii hengissä pysyä. Kyse ei naisen kohdalla ole vain omasta hengestä, vaan velvollisuudentunto hänelle siunaantuneiden eläinten puolesta on voimakas. 

Ymmärrän hyvin, että kirja on aikanaan ollut sensaatio. Minäkin pidin Seinästä, erityisesti tunnelma ja miljöö kiehtoivat ja ne kohdat, kun esiintyi enemmän ajatuksia kuin tekoja. Tekojen kuvaus on toisteista, koska sellaista on naisen uusi elämä, uudet rutiinit.

Uuden edessä (etenkin jos kyseessä on suuri epämiellyttävä ja jopa traumaattinen mullistus) ihminen pyrkii etsimään uuden tavan olla olemassa ja siihen usein liittyy rutiinien luominen uudelleen. Joskus muutos voi olla hyvinkin radikaali. Joskus sitä ei jaksa ja tekee itsarin.

Marlen Haushofer: The Wall
alkuper. Die Wand, 1968
Quartet Books 2013
saksasta englannintanut Shaun Whiteside
s. 211
Suomennettu nimellä Seinä

Klassikkohaaste XX: The Joys of Motherhood

Buchi Emecheta ja erityisesti hänen romaaninsa The Joys of Motherhood on putkahdellut esiin silloin tällöin siellä täällä ja jäänyt kummittelemaan mieleeni. On syntynyt halu lukea kyseinen romaani, mutta kirjan nimi on työntänyt luotaan pois (äitiys keskeisenä aiheena ei kiinnosta, mutta tiesin romaanin olevan muutakin kuin äitiyttä).

Viimeksi törmäsin viittaukseen The Joys of Motherhoodista Ukamaka Olisakwen romaanissa Ogadinma. Tuolloin päätin, että kyllä nyt vihdoin otan lukuuni tuon Emechetan romaanin ja luen sen vaikkapa klassikkohaasteeseen. Ja sitten tosiaan luin.

Tämä onkin jo kahdeskymmenes klassikkohaaste – olen iloinen, että tämä haaste on säilynyt hengissä näin kauan ja toivon sille pitkää ikää jatkossakin! Tätä kierrosta emännöi Tuulevi, jonka blogista (Tuulevin lukublogi) voit lukea haasteen säännöt. Koontipostauksessa on linkit muiden osallistujien klassikkopostauksiin.

Buchi Emecheta: The Joys of Motherhood
Heinemann, 1979 (minulla painos vuodelta 2008)
s. 254
Suomennettu nimellä Nnu Egon tarina

 

Romaanin nimi on ironinen. Ei-ironinen nimi voisi olla vaikkapa The Horrors of Motherhood. Nnu Ego ei ehdi äitiydestä nauttia, sillä kyseessä on lähinnä tehtävä, joka on saatava suoritettua kunnialla. Nnu Egon aviomies on vässykkä, joka taitaa lähinnä paksuksi panemisen ja rahan pihtaamisen.

Lagos, vuosi 1934. Kirja alkaa kohtauksella, joka saa 25-vuotiaan Nnu Egon haluamaan tappaa itsensä päästäkseen eroon Chistään*. Nnu Egon Chi on orjanainen, joka pakotettiin samaan hautaan (eli kuolemaan) ”emäntänsä” kanssa.

Miten tähän on tultu ja miten tästä jatketaan? Täytyy palata ajassa taaksepäin, sillä henkilön tarina alkaa jo ennen syntymäänsä. Kuka on Nnu Ego ja mitä Ibuzasta (Igbojen** asuttama maalaiskaupunki, jossa vanhat perinteet yhä kukoistavat) kotoisin oleva nainen tekee Lagosissa (jossa eri kulttuurit ja etniset ryhmät sekoittuvat ja saavat vaikutteita länsimaisesta kulttuurista Brittien hallinnoidessa maata)?

Emecheta kuvaa taiten erilaisten perinteiden ja uusien vaikutteiden kohtaamista ja myös törmäämistä toisiinsa. Miten sopeutua erilaiseen ympäristöön ja miten ympäristö vaikuttaa omiin asenteisiin vai vaikuttaako lainkaan.

Voiko itsepäisesti elää ”modernissa” ympäristössä traditioiden mukaan, kun ympäristö ei niitä tue joskaan ei varsinaisesti kumoakaan. Mutta vaikka oma kupla olisi vahva ja sitkeä, ei sen sisälle voi sulkea lapsiaan, jotka näkevät ja kuulevat kaikenlaista – imevät ympäröivästä kulttuurista ajatuksia ja asenteita.

Suhtautuminen lapsiin on tietyssä mielessä kaavamaista, sillä lapsilla on omat asemansa perheessä – toisilla merkittävämmät kuin toisilla. Lasten tehtävä on kasvaa asemaansa eikä ”sooloilla”: tulee tehdä niin kuin määrätään eikä kuvitella voivansa elää ja tehdä niin kuin haluaa.

Erityisesti vanhimman poikalapsen rooli on perinteisesti ennalta määritelty: poikalapset ovat nimenomaan vanhuudenturva. Esikoispoikaan panostetaan, koska hänen odotetaan myöhemmin tukevan vanhempiaan taloudellisesti, jotta vanhemmat saavat vuorostaan levätä, eläköityä.

Nnu Egon vanhimmalla pojalla on muuta mielessä ja se tuottaa harmia ja päänvaivaa lopulta koko perheelle: systeemi lakkaa toimimasta, jos sen merkittävin osa temppuilee.

Tyttölapset ovat hieman turhia eikä heihin kannata panostaa, koska heidät naitetaan muihin perheisiin eikä heistä siten saa hyötyjä kuin korkeintaan myötäjäisten muodossa, jos sellainen traditioon kuuluu.

Nimestään huolimatta The Joys of Motherhood on muuta kuin "äitiyskirja". Se on pikemminkin Nnu Egon elämäntarina, jossa elämänpolku on melko lailla valmiiksi kirjoitettu ja olemassaolon määrittelee äitiys.

Paljon muuta ei Nnu Ego ole: hän on äiti, vaikka romaanissa lapset loistavat poissaolollaan. Ei siis esiinny juuri mitään lapsiperhekuvailua sun muuta lasten touhua (mistä olen kiitollinen), koska ei Nnu Egolta liikene aikaa lapsilleen. Hänen pitää keskittyä tienaamaan jostain elantoa ja luovimaan vaikeissa olosuhteissa. Ystävyyssuhteet muihin naisiin jäävät pinnallisksi, koska ei ole aikaa tai jaksamista.

Romaanissa voi nähdä moderneja tuulahduksia. Eräässä kohdin Nnu Egon poika tuohtuneena kysyy, miksi vanhemmat ovat tehneet niin paljon lapsia, kun varaa heidän elättämiseen ei ole. Lisääntyminen on itseään toistava kierre: pakko lisääntyä, koska (poika)lapset ovat vanhuudenturva. Toisekseen lapset ovat myös miehen mitta: mitä enemmän lapsia, sen arvostettavampaa on miehen miehuus. On siementä kylvetty, wow.

Jos haluaa ajatella nykyaikaa ja ratkaisua tällaiseen kierteeseen, jossa nainen ei ehdi muuta kuin olla raskaana, täytyy kääntää katse tyttöihin. Noihin turhiin lapsiin, joita ei kannata liikaa koulussa istuttaa Sehän on yleisesti tiedossa, että koulutus parantaa tyttöjen/naisten asemaa ja avaa heille muunlaisia mahdollisuuksia kuin toimia synnytyskoneina aviomiehilleen. Ja tietysti luotettavan ehkäisyn saatavuus.

Mielenkiintoinen, runsas ja perusteellinen romaani, joka tuntui sivämääräänsä pidemmältä. En sano tätä negatiivisessa mielessä, vaan huomiona siitä, miten näinkin lyhyeen kirjaan on saatu näin paljon eri aiheita ja kulmia. 

Ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, joka mielestäni on kestänyt aikaa hyvin ja sopii luettavaksi tässä meidänkin ajassa. Lukeminen oli tosin ajoittain kohtuullisen raastavaa, kun vain odotti, mitä karmeaa seuraavaksi tapahtuu. 

*Chi 

**Käytän postauksessani sanaa Igbo, vaikka Emecheta käyttää heimosta sanaa Ibo. Tästä voi lukea perustelut valinnalleni.

Tietoa Buchi Emechetasta Fembion sivulla.

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 13. Kirjailija on työskennellyt kirjastossa.

Lukukuulumiset ennen kotiutumista

Suomireissu lähenee loppuaan, mistä olen melko iloinen. On jo koti-ikävä ja ihmeellisen lauha syksy Suomessa kääntymässä turhan koleaksi makuuni. Pieni ihme oli, että olen päässyt jopa fillaroimaan – kiitos lämpimän syksyn.

Myös lukemisen ilo on palannut. Se olikin minulla pitkään hakusessa. Parhaillaan olen loppusuoralla lukemassa Yasunari Kawabatan romaania Kioto (Tammi 1968, suomentanut Eeva-Liisa Manner, s. 196), joka osoittautui olevan mitä mainiointa mökkilukemista.

Kioto on lempeä tunnelmakirja, jonka tapahtumat sijoittuvat – ylläripylläri – Kiotoon, Japaniin. Kirjan sivuliepeessä kerrotaan, että kirjaa voi pitää eräänlaisena rakkaudentunnustuksena Kiotolle ja olen taipuvainen olemaan samaa mieltä. Kawabata kuvaa miljöötä huolellisesti, erityisesti luontoa ja ihmisten suhdetta luontoon.

Tunnen riemua kulkiessani muun muassa nuoren Chiekon matkassa ja yhdessä ihastelemme kirsikankukkia ja vähän muitakin kukkia ja puita. On jokseenkin ihastuttavaa, että tavataan ystäviä tai mennään perheen kanssa ihan varta vasten katselemaan luontoa.

Chieko on löytölapsi, jonka ottavat huomaansa kangaskauppias Takichiro Sata ja vaimonsa Shige. Takichiro on omalaatuinen mies, joka piirtää kangasmalleja, jotka ovat kuitenkin liian omituisia ollakseen valtavirtaa. Chieko rakastaa ottovanhempiaan, mutta ajatus toisinaan luiskahtaa pohdintoihin omasta biologisesta taustasta. Se ei kuitenkaan ole Chiekolle kovin tärkeää.

Kunnes hän eräänä päivänä tapaa ikäisensä naisen, joka on hämmästyttävän samannäköinen kuin hän itse. Onko hänellä kaksonen!

Tarina käyskentelee rauhaisasti eteenpäin kuin joutilaan ihmisen mieli. Pieniä arkisia asioita tapahtuu, kohtaamisia tuttujen kanssa. Jotakin hyvin kiehtovaa ja viehättävää on ihan kaikessa, mitä tapahtuu.

Oma luontosuhteeni melko samantyyppinen kuin kirjan henkilöhahmoilla. Lähden itsekin varta vasten katselemaan jotain tiettyä (luonto)paikkaa ja ihmettelemään vuodenaikojen vaikutuksia siihen. Miten luonto alati muuttaa muotoaan. Ihastelen sammalia ja jäkäliä, maaston muotoja.

Kirjassa mainitaan tulppaanit, jotka Takichiron mielestä ovat liian voimakasvärisiä ja päällekäyviä. Mietin samaa. Pidän tulppaaneista, joita löytyy lähes kaikissa väreissä, mutta preferoin hempeitä pastellinsävyisiä kukkia: haurasta vaaleanpunaista, herkkää lilaa, hailakkaa sinistä. Suomalaisista luonnonkukista kirjopillike on minulle rakas.

Koska minulla on Kiotosta vielä viitisenkymmentä sivua lukematta, en jauha siitä tämän enempää.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan Kioton kohtaan 45. Kirja sopii haastekohtaan, johon olet jo lukenut kirjan.

Kiotolla kuittaan myös Sadan vuoden -lukuhaasteessa 1960-luvun.

 

*

 

Muutakin olen lukenut sitten Andrea Levyn. Nimittäin Marianne Fredrikssonin historiallisen romaanin Anna, Hanna ja Johanna (Otava 1998, suomentanut Laura Jänisniemi, s. 394).

Kirja on minulle nimenä erittäin tuttu, sillä olen säästellyt sitä täällä mökkikirjastossa kuten Kiotoa. Suurimmasta osasta suomikirjoistani olen hankkiutunut tilanpuutteen takia eroon, mutta joitakin saatoin jättää. Luetut vien pois ja tuon sitten jotain lukematonta vuosittain tilalle, että olisi edes pieni ”puskurikirjasto” täällä. Kirjastosta lainaamani kirjat kun jo palautin.

Anna, Hanna ja Johanna kertoo tarinan kolmen sukupolven naisista Ruotsissa. Hanna on Johannan äiti, Anna on Johannan tytär. Hanna on syntynyt 1871, joten tarinaa seurataan (kirjan) nykyaikaan sieltä saakka ja hieman aiemminkin.

Fredrikssonin tyyli tuntuu aavistuksen naiivilta ja toisinaan kömpelöltä. Kömpelyyteen voi toisaalta vaikuttaa hurja määrä käännökseen jääneitä kirjoitusvirheitä. En jaksa pillastua muutamista virheellisyyksistä, mutta tässä ei nyt ollut kyse muutamasta typosta – virheellisyyksiä tuntui olevan jatkuvasti ja osa oli sellaisia, että piti ihan tavata virke että sai siitä selkoa.

Muuten kyllä kiintoisa romaani, jonka pariin mieluusti aina palasin ja koukuttuneena sitä luin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

 

*

Huomenna siirryn muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja sitten lennähdän takaisin kotiin. Tulossa on raskas reissu, sillä teemme sen yhdessä osassa. Ensin lento Edinburghiin ja sieltä vielä junalla Penrithiin, josta vielä taksilla kotiin Keswickiin. Eniten huolettaa mahdolliset junalakot Briteissä, joita ei kyllä juuri nyt pitäisi olla. Mutta lakon uhka leijuu ilmassa alati.

Amatöörit koskea laskemassa

Mikä voi mennä pieleen, kun neljä miestä lähtee kanoottiretkelle? Erityisesti kun näistä neljästä vain yksi osaa edes auttavasti meloa ja ohjata kanoottia. Tekemällä tietysti oppii, mutta kukaan täysjärkinen tuskin lähtee koskenlaskuun aivan vihreänä. Tosin kosketkin tulivat ainakin osin ylläreinä, koska tämä melajengi ei nähtävästi edes tiennyt, mitä on menossa tekemään. Siis lähdetään laskemaan tuntemattomia koskia ihan vaan perstuntumalla. Jep jep.

Niin että mikä voi mennä pieleen? No, suunnilleen kaikki ja pahemman kerran. Ja mikäs kirja on kyseessä? No James Dickeyn klassikko Syvä joki (Deliverance).

 

Ollaan jossain Yhdysvalloissa, (suomennoksen mukaan) Pohjois-Carolinassa (enkunkielisen teoksen mukaan Georgiassa). Lewis ehdottaa kanoottiretkeä tovereilleen Edille, Bobbylle ja Drew’lle ja hitaasti he lämpenevät ajatukselle. Miksikäs emme lähtisi melomaan joelle, josta emme tiedä hevonpeetä – ei kai se nyt niin vaikeaa voi olla!

Ennen kuin matkaan päästään saa lukija nautiskella kirjan kertojan, joka on Ed, ajatuksista ja huomioista. Edin ajatukset ovat suunnilleen toiselta planeetalta ja tietyssä mielessä ne ovatkin – ovathan ne 70-lukuisen miehen päästä ja se kyllä näkyy läpi kirjan.

Lewis on joukon “aivot” Bobbyn ja Drew’n jäädessä lähinnä tarinan koristeiksi, joilla toki molemmilla on oma tärkeä roolinsa juonessa.

Amatööriretkue etenee kahdella kanootilla ja onnistuu kadottamaan hetkeksi toisensa. Sinä aikana tapahtuu väkivaltainen selkkaus parin paikallisen kanssa. Tuo kohtaus muuttaa täysin matkan luonteen: enää ei olla vain matkalla, vaan selviytymässä.

Testosteroni jyllää, kun äijät selviytyvät. Joen elämää kuvaava symboliikka jää mielestäni haljuksi, vaikka voihan sen nähdä niinkin, että myrskyn jälkeen tyyntyy ja joki asettuu rauhallisesti takaisin uomaansa niin kuin toverusten elämät tahollaan. Piti laskea kosket ja tiedostaa kuolevaisuutensa osatakseen arvostaa elämää ja asettaa villi mieli aloilleen. Tai jotain.

Syvässä joessa ei ole yhtäkään merkittävää naishahmoa: on vain vaimot kotona ja yksi valokuvamalli, jonka olemassaoloa romaanissa en varsinaisesti ymmärrä. Ehkä sen piti olla pönkittämässä miehuutta ja miehistä silmää kauneudelle tmv.

Minun painokseni kirjasta on Suuren suomalaisen kirjakerhon kuukauden kirja. Aivan alussa esitellään elokuva, joka on tehty kirjan pohjalta. Tuo oikein kuvien kera toteutettu esittely spoilaa suunnilleen kaikki juonen pääkohdat ja koko kirjan keskeisen idean, joten sitä ei kannata lukea ennen kuin on lukenut kirjan. Ellei siis halua tietää kaikkea etukäteen.

Mielipide pähkinänkuoressa: Mikään tässä kirjassa ei resonoinut minussa, ei edes se luonto. Johtunee siitä, että se siivilöityi niin erilaisen ihmisen silmin, etten saanut mitään tarttumapintaa ajatuksiin. Muutenkin koko kirjan tunneskaala oli jotain niin omituista, etten saanut siihenkään mitään otetta. Jos tässä kirjassa jotain syvää oli, niin se joki eikä sitten muuta.

Ihmettelen suomennosta Syvä joki kun alkuperäinen nimi on Deliverance. Deliverance ohjaa ajattelua ihan toiseen suuntaan kuin suomenkielinen nimike. 

James Dickey: Syvä joki
alkuper. Deliverance, 1970
Otava, 1981 (ensimmäisen kerran julkaistu suomeksi 1972 Tammen kustantamana)
suomentanut Eero Huhtala
s. 255

Syvällä joella korkaan Sadan vuoden lukuhaasteen ja siitä 1970-luvun.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitain kirjan kohtaan 12. Kirjan nimi liittyy veteen.

 

Tässä meidän toinen joki, se on nimeltään River Derwent (se toinen on River Greta). Kuva viime kesäiseltä fillarireissulta.

Miten erottaa aito feikistä tai päinvastoin?

Se on täällä taas: nimittäin klassikkohaaste. Nyt jo kuudestoista kierros käynnissä. Haastetta luotsaa tällä kertaa Kirjaluotsi, jonka blogista voit katsoa haasteen ohjeet. Tästä pääset haastekoontiin, jossa on linkit osallistuneiden klassikkopostauksiin.

Tällä kertaa lukuun valikoitui Philip K. Dickin scifiklassikko Do Androids Dream of Electric Sheep? jonka luin yhdessä Lauran kanssa.

 

Maapallo on osin tuhoutunut, mutta asumiskelvollinen. Kriteerit täyttäviä ihmisiä patistetaan muuttamaan Marsiin, jonne on perustettu uusi yhdyskunta. Heitä houkutellaan ilmaisilla palvelija-androideilla, jollaisen jokainen saisi käyttöönsä Marsiin muutettuaan.

Rick Deckard on maassa asuva palkkionmetsästäjä, jonka toimenkuva on etsiä androideja ja tuhota ne. Työstä tekee vaikean alati kehittyvä teknologia: androidit ovat niin ihmisen kaltaisia, että niitä on vaikea erottaa ihmisistä. Deckardilla on käytössään testi, joka hänen tulee suorittaa saadakseen selvyyden onko henkilö androidi vai ihminen.

En ryhdy tässä kirjan juonta puimaan sen syvemmin, vaan tartun muutamiin ajatuspolkuihin, joita kirja minussa herätti. Näitä ovat pääasiassa aidon ja “feikin”/keinotekoisen väliset suhteet ja asenteet.

Aivan kirjan alussa lukija tutustutetaan niin sanottuun mood organiin, josta voi valita itselleen tunteita tai intressejä. Jos on vaikkapa alakuloinen, voi valita itselleen innokkaan olon tai ohjelmoida itsensä haluamaan katsoa telkkaria esimerkiksi kymmenen tuntia putkeen.

Tai voi, kuten Deckardin vaimo Iran, valita itselleen kuusi tuntia itsesyytöksillä kuorrutettua masennusta.

“My Schedule for today lists a six-hour self-accusatory depression,” Iran said.
“What? Why did you schedule that?” It defeated the whole purpose of the mood organ. “I didn’t even know you could set it for that,” he (Rick Deckard) said gloomily.

Mood organ kiehtoo ja häiritsee minua. Jos ihminen käyttää tunteidensa säätelyyn mood organia, mistä hän tietää millainen hän oikeasti olisi. Mitä oikeasti tuntisi. Mistä oikeasti pitää. Tunteethan ovat osa persoonaa siinä mielessä, että ne kertovat mistä pidämme/mikä meitä kiinnostaa ja mistä emme. Mood organin avulla voi siten myös määritellä itselleen tekemistä, joka lähtökohtaisesti ei kiinnosta. Siis aidosti, oikeasti. 

Mutta... Onko oikeastaan merkityksellistä onko tunne aito, jos se tuntuu aidolta. Ja onko sillä väliä, mistä tai miten esimerkiksi onnellisuus tulee, jos sen voi valita nappia painamalla. Onko ihminen (tai hänen tunne-elämänsä) silloin aito. Jos ei ole, onko sillä lopulta väliä.

Tästä pääsemme androideihin. Jos androidi on niin ihmisen kaltainen, ettei eroa edes huomaa ilman erillistä testausta, onko silloin väliä onko kyseessä ihminen vai androidi. Kuitenkin synttejä halveksitaan ja halutaan eliminoida epäaitoina. Mutta eikö ihminen, joka säätelee tunteitaan ns. mood organin avulla keinotekoisesti ole aivan yhtä feikki. Androidit on ohjelmoitu, mutta ihminen joka käyttää mood organia, ohjelmoi periaatteessa itseään.

Tämä ristiriita kiehtoo minua ja uskon, että se on kirjailijan tarkoituskin. Philip K. Dick ei myöskään esitä androideja ääripahoina ja ihmisiä hyvinä, vaan kirjo on laaja. Marsista karanneet androidit, jotka Deckard on saanut tehtäväkseen eliminoida (tai ”retire”, jos käytetään kirjan termiä) eivät varsinaisesti välttämättä ole vaarallisia, vaan yrittävät maankamaralla soluttautua ihmisten pariin ja elää elämäänsä paljastumatta androideiksi.

Soppa sekoittuu entisestään, kun ihmiseksi itsensä olettava alkaa epäillä omaa ihmisyyttään. Entäs jos hän onkin androidi. Entä jos Deckard itsekin on androidi. Tämä kirja todella herättää vainoharhoja ja melko vainoharhaiseksi meininki kirjassa äityykin. Hyvällä tavalla erittäin hämmentävää.

Vielä kirjan nimeä sivuten.

Tärkeä statussymboli ihmiselle on omistaa aito eläin. Aidot eläimet ovat harvinaisia ja hyvin kalliita, joten moni hankkii synteettisen eläimen, jotka nekin ovat niin aidonnäköisiä, että niistä on vaikea suorilta käsin päätellä ovatko ne synttejä vai aitoja. Deckardkin haaveilee aidosta eläimestä, jota pitäisi katollaan muiden nähtävänä. Toistaiseksi on ollut tyytyminen feikkiin.

Koen, että kirjassa kaikki peilautuu sen mukaan, mikä on aitoa ja mikä ei. Huvittavana näen sen, että ihminen itse rakentelee replikoita ihmisistä ja eläimistä, mutta kuitenkin jatkuvasti haikaillaan aidon perään tai yritetään selvittää onko jokin aito. Jos ei feikkiä erota aidosta, onko lopulta väliä onko jokin tai joku aito vai ei. Ja kuinka aito on ihminen, joka ohjelmoi tunne-elämäänsä ja intressejään mood organin avulla.

Do Androids Dream of Electric Sheep? on mielenkiintoinen scifiromaani, joka ei anna vastauksia postauksessa esittämiini retorisiin kysymyksiin, vaan jättää ne lukijan pohdittaviksi ja päätettäviksi. Monitasoinen teos, jossa kussakin tasossa on mielestäni kuitenkin aina kyse siitä mikä on aitoa ja mikä on aidon suhde keinotekoiseen.

Kirja tuntuu teemaltaan yllättävän modernilta ottaen huomioon, että se on julkaistu 1968. Itse asiassa kirjan herättämät pohdinnat ovat hyvinkin ajankohtaisia nykyään. Ehdottomasti on mielestäni ansainnut klassikkoasemansa.

Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?
Gollancz 2010 (ensimmäisen kerran julkaistu 1968)
s. 193
kirja on suomennettu nimellä Uneksivatko androidit sähkölampaista?

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Kirja on scifiä eli tieteiskirjallisuutta.

 

Pakollinen jälkihuomautus:

Tätä kirjaa ei voine mainita tuomatta esille sen pohjalta tehtyä elokuvaa Blade Runner. Tai pikemminkin kirja toimii elokuvan raamina: yhtäläisyyksiä on, mutta elokuvassa on käytetty melkoisesti taiteellisia vapauksia ja se onkin mielestäni aivan eri teos kuin kirja.

Katsoin Blade Runnerin hiljattain, koska en sitä ole silloin muinoin nähnyt. En koe aiheelliseksi elokuvasta sen enempää tässä jauhaa: ainoastaan totean, että kirja on huomattavasti enemmän makuuni. Blade Runner ei minua juuri säväyttänyt.

Sarjavinkki:

Katsoin viime vuonna (Amazon Primesta) Humans-nimisen sarjan, joka tuli oitis mieleeni DADoESia lukiessani. Jos scifi ja androidit kiinnostaa, suosittelen sarjaa lämmöllä. Itse pidin siitä todella paljon.

Klassikkohaaste XIV: The Woman in the Dunes / Hiekkaa

 

Nälkävuoden pituisen tammikuun päässä loimottaa inspiroiva valopilkku. Se ei ole aurinko, vaan klassikkohaaste. Olen tämän haasteen siivin lukenut nyt kolmetoista klassikkoa, jotka minun on pitänyt jo pitkään lukea, mutta joihin en vain ole saanut tartuttua ilman tämän haasteen antamaa sysäystä.

Tällä kerralla toimin itse haasteen vetäjänä: tästä postauksesta voit lukea ohjeet ja säännöt. Tästä linkistä pääset koontipostaukseen, johon päivän mittaan lisään osallistujat ja linkit heidän klassikkopostauksiinsa.

 

Sitten itse klassikkoon. Lukuun valikoitui Kōbō Aben The Woman in the Dunes, joka on suomennettu nimellä Hiekkaa. Luin kirjan Kirjaimia-blogin Laurakatarooman kanssa kimpassa meidän kahden ihmisen lukupiirissä. Hän luki suomeksi, minä englanniksi.

Tiedoksi: kirjoitukseni sisältää jonkin verran mietoja spoilereita.

Keskustelua herätti heti alkuun kirjan nimi. Alkuperäinen japaninkielinen nimi 砂の女 eli "Suna no Onna" (Hepburn romanization)  tarkoittaa kirjaimellisesti ”Sand Woman” eli ”Hiekkanainen”. Suomenkielisessä laitoksessa nimi ”Hiekkaa” ohjaa lukijaa ajattelemaan lähinnä hiekkaa kun taas alkuperäinen nimi osoittaa sormella naiseen.

No kuka on tuo hiekkanainen tai nainen dyyneillä? Palataan siihen hetken kuluttua.

Eräänä elokuun päivänä mies lähtee pienelle lomalle etsimään ja keräämään hyönteisiä. Häntä kiinnostavat erityisesti dyyneillä elävät hyönteiset. Kirjassa ei mainita paikannimiä, mutta muutamien viittausten perusteella voi olettaa, että ollaan Japanissa. Japanissa hiekkadyynejä on Tottorin alueella. Sinänsä sillä, mihin kirjan tapahtumat sijoittuvat, ei ole merkitystä. Kaiketi Abe on tietoisesti valinnut olla määrittelemättä sen kummemmin sijaintia.

Päivä kääntyy illaksi hyönteisiä etsiskellessä eikä alueelta kulje enää busseja kaupunkiin. Mies huomaa pienen kylän ja päättää kysyä löytyisikö sieltä majoitusta yhdeksi yöksi. Kyllä löytyy juu, ja hieman pidemmäksin aikaa.

Miehen nimi, joka mainitaan vain muutaman kerran, on Niki Jumpei ja hän on opettaja. En käytä jatkossa(kaan) miehen nimeä, koska sitä ei kirjassa käytetä. Yleisesti ottaen kirjassa ei juuri mitään erisnimiä käytetä. Nimeämättömyys voi vapauttaa irrottautumaan kulttuurisesta kontekstista

(ja mahdollisesti tietyistä hierarkioista kieliasussa: jos tietää jotakin siitä, miten japanin kieli rakentuu, ymmärtää mitä tarkoitan. HUOM. En osaa japania, mutta olen lukenut japanin kielen rakenteesta ja kirjoitusmerkeistä ym. teoreettisesta, koska eri kielet ja niiden rakenteet kiinnostavat),

mutta toisaalta se etäännyttää myös henkilöistä. Ihmiset ovat vain ihmisiä, miehiä tai naisia (tässä kirjassa ei pohdita muiden sukupuolten mahdollista olemassaoloa eikä se varmasti ollut tapetilla muutenkaan kirjan julkaisun aikoihin Japanissa), massaa.

Se vähä, mitä miehen taustasta paljastuu, ei maalaa kovin imartelevaa kuvaa hänestä. Toisaalta eivät kaikki ihmiset muutenkaan ole pidettäviä. Hermoilleni nimittäin käy myös tuo ”dyynien daami” (kirjan pohjalta on tehty elokuva ja se on suomeksi nimetty Dyynien daamiksi: en ole katsonut), jonka puhumattomuus on suorastaan raivostuttavaa – joskin kirjan edetessä sitä alkaa ymmärtää.

Vaan kuka on tämä hiekkanainen, jonka nimi ei koskaan lukijalle paljastu? Hän on nainen, joka asuu hiekkakuopassa siinä kylässä, josta mies etsii yösijaa. Mies ohjataan naisen asuttamaan kuoppaan, koska varsinaisia majataloja ei kylässä ole. Kuoppaan laskeudutaan köysitikkailla. Samaisilla tikkailla sieltä kavutaan pois, mutta miehen tehdessä lähtöä seuraavana päivänä, ei tikkaita näy: ne on vedetty ylös. 

Tämä on käännekohta sekä kirjassa että miehen elämässä. Tikkaat eivät nimittäin ole tulossa alas. Tässä kohden kirja muuttuu (tai minä tulkitsen ja tarkastelen nyt sitä niin) eräänlaiseksi sopeutumisprosessin kuvaukseksi. Miehen on vaikea hyväksyä, että hänen vapautensa voidaan noin vain riistää. Hän muuttuu aggressiiviseksi ja vaatii pääsyä pois.

Tässä kohden alkoi minuakin kieltämättä ahdistaa. Miehen lailla lukija on täysin pimennossa: miksi kukaan haluaa vangita jonkun random-ihmisen hiekkakuoppaan? Miksi kukaan ei puhu mitään, kukaan ei vastaa kysymyksiin. On vain hiljaisuus ja epätietoisuus kasvattaa raivoa.

Kyläläiset ovat massa kuopan reunalla, massa joka katsoo alas tai vain katoaa jättäen reunaman autioksi. Naisesta saa kiskoa sanat yksitellen ulos eikä niistä silti muodostu tilannetta valaisevaa tietoa. Miehen mieli alkaa tehdä temppusia, hänestä tulee vainoharhainen. Hän alkaa spekuloida eri motiiveja sille, miksi hänen vapautensa on riistetty. Hän yrittää järkeillä, mutta kaikki tuntuu järjettömältä eikä kukaan kerro mitään.

Tilanteen kieltämisen jälkeen seuraa aktiivista ongelmanratkaisua. Sen sijaan että mies keskittyisi pohdiskelemaan toisten oletettuja motiiveja, hän yrittää keksiä, miten voisi paeta kuopasta ja koko kylästä.

Kirjassa on todella paljon tarttumapintaa riippuen siitä, miltä kantilta asioita tarkastelee (jätän suuren osan pois postauksestani, koska tämä paisuu näemmä muutenkin ihan tarpeeksi). Miehen pyristelyä ”katsoessani” tuli eittämättä mieleeni ne hyönteiset, joita hän oli lähtenyt keräämään (ja joita on aiemmin elämänsä aikana kerännyt) voidakseen sulkea ne lasipurkkeihin. Nyt mies on tavallaan itse hyönteisenä purkissa.

Ja entäs kylä ja kyläläiset sitten. Miksi he vangitsivat miehen, mikä on heidän merkityksensä tarinassa. Minä näen miniyhteiskunnan, jossa valta on jakautunut harvoille ja valituille ja muut pyörivät heidän pillinsä mukaan. Kuulostaako tutulta? Luokkayhteiskunta tulee mieleeni: selkeä nokkimisjärjestys on havaittavissa. Ei liene vaikea arvata, missä luokassa siellä hiekkakuopassa ollaan. Mutta ei sekään aivan lohduton monttu ole: vapauksia voi ansaita, jos sopeutuu.

Kylä ja kyläläiset muodostavat miniuniversumin, joka on kärjistetty (irvi)kuva siitä, mitä elämä toisaalta on. Olet tietyn yhteiskunnan jäsen ja toimit kuten kunnon kansalaisen kuuluu. Toisilla on liikkumavaraa enemmän kuin toisilla. Kuulostaa siis tutulta: ihan ihmiseltä nimittäin. Ei tuo sinänsä eroa orjuuden aikakaudesta juuri lainkaan. Hmm, eikä välttämättä nykyajastakaan tietyssä mielessä.

Kirjan eksistentiaalisen kulman koen liittyvän siihen, miten sopeudumme (tai emme sopeudu) elämään tässä maailmassa.

Kullakin on oma tiensä ja toisille sopeutuminen on helpompaa. Mieskin alkoi sopeutua monttuunsa, kun keksi tarkoituksen (veden etsiminen) olemassaololleen. Tuli tosin vähän laitostuminenkin mieleen. Aluksi mies taisteli sinnikkäästi vastaan, mutta lopulta alistui. Alistuminen oli mahdollista siksi, että hän keksi itselleen merkityksellisen tekemisen.

Näinhän se taitaa yleisestikin olla, että ihminen pääsääntöisesti tarvitsee elämälleen merkitysen ja se merkitys tietenkin on kullekin eri.

Toisaalta se, että tietää elämän yleisesti ottaen olevan turhaa, on sekin hyvin vapauttavaa. En itse siis näe, että ihmiselämällä on mitään kummoista merkitystä universaalissa mielessä eikä muutenkaan. Me nyt vain satumme olemaan täällä ja sitten kuolemme emmekä enää ole.

Kun miehelle avautuu tilaisuus paeta, hän päättääkin jäädä. Sopeutuiko hän lopulta vai kokiko, ettei ole sen vapaampi ”vanhassa” elämässään. Lisäksi mahdollisuus vapauteen – tieto siitä, että voi vain häipyä – ehkä riittää luomaan illuusion valinnanvapaudesta.

Vaikka kirjan nimi viittaa naiseen, jää nainen aika etäiseksi hahmoksi. Oletan, ettei nainen ole koskaan poistunut kuopasta. Hän ei tiedä, että elämä voisi olla toisenlaista ja sitä mistä ei tiedä, ei osaa kaivata.

He was like an animal who finally sees that the crack in the fence it was trying to espace through is in reality merely an entrance to its cage – like a fish who at last realizes, after bumping its nose numberless times, tha the glass of the goldfish bowl is a wall.

 

Mielipide selkokielellä: Pääsääntöisesti pidin, mutta kirjassa on joitakin kohtia jotka koin turhana (en ymmärtänyt niitä?), esimerkiksi miehen orgasmin kuvaukset lentelivät ihan omissa sfääreissään meteorin lailla. Olisi ehkä naurattanut, ellen olisi tylsistynyt. Onneksi nuo miehen villit kuvitelmat ja muutamat muut ajatuskudelmat eivät kestäneet liian montaa sivua, joten ei tarvinnut kuolla tylsyyteen.

Olen erittäin tyytyväinen, että sain tämän klassikon vihdoin luettua. En ole varma olisinko vieläkään saanut otettua tätä lukuun ilman haastetta ja lukupiiriämme. Lukemistani japanilaisista klassikoista tämä ei nouse etujoukkoihin. Esimerkiksi Fumiko Enchin The Waiting Years kolahti minuun kovemmin.

Tietoja kirjasta:

Kōbō Abe: The Woman in the Dunes
alkuper. 砂の女, 1962
Penguin Books, 1964 (minun kirjani on painos on vuodelta 2006)
japanista englannintanut E. Dale Saunders
kirjan kuvitus (paitsi kansikuva): Machi Abe (Kobon vaimo)
s. 239

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 14 – KOONTI

Kirjabloggaajien klassikkohaasteen neljännelletoista kierrokselle ilmoittautui 27 bloggaajaa. Mahtavaa, että tämä haaste jaksaa inspiroida edelleen lukemaan niitä lukemattomia klassikoita, joita on halunnut, mutta ei ole syystä tai toisesta saanut aikaseksi lukea.

Nyt pyydän: Jätä kommenttilaatikkoon linkki klassikkopostaukseesi joko heti (jos olet ajastanut postauksen) tai sitten 31.1. (kellonajalla ei ole väliä), kun olet julkaissut postauksesi. Klassikkopostauksen voi julkaista milloin tahansa maanantain (31.1.) aikana.

Pyrin lisäämään luetut kirjat (aakkosjärjestyksessä) ja linkit postauksiin maanantain aikana.

Kiitos, kun olitte mukana! Klassikoiden kirjo on laaja, joten lukematonta luettavaa löytynee varmasti vielä paljon. Siksipä haaste jatkuu edelleen ja seuraavaa eli viidettätoista haastetta luotsaa Anki (Ankin kirjablogi).

Luetut kirjat ja osallistuneet blogit:

 

Abe,  Kōbō: Hiekkaa (LauraKatarooma)

Abe, Kōbō: The Woman in the Dunes (Kartanon kruunaamaton lukija)

Blomqvist, Anni: Tie Myrskyluodolle (Tuijata. Kulttuuripohdintoja)

Bulgakov, Mihail: Saatana saapuu Moskovaan (Kirjasähkökäyrä)

Calvino, Italo: Jos talviyönä matkamies (Luettua elämää)

Chandler, Raymond: Syvä uni (Kulttuuri kukoistaa)

Christie, Agatha: Eikä yksikään pelastunut (Kirjamies)

Dick, Philip K: Palkkionmetsästäjä (Taikakirjaimet)

Hall, Radclyffe: Yksinäisyyden kaivo (1001 kirjaa ja pieni elämä)

Hemingway, Ernest: Vanhus ja meri (Kaikkia värejä)

Hugo, Victor: Kurjat (Bibliofiilin päiväunia)

Hugo, Victor: Kurjat (Ankin kirjablogi)

Ibsen, Henrik: Nukkekoti (Kirjan jos toisenkin)

Jalava, Antti: Asfalttikukka (Mrs Karlsson lukee...)

Jotuni, Maria: Huojuva talo (Kirja vieköön!)

Jotuni, Maria: Kultainen vasikka (Jotakin syötäväksi kelvotonta)

Kallas, aino: Sudenmorsian (Kirjakaapin kummitus)

Lofting, Hugh: Tohtori Tattisen postitoimisto (Jokken kirjanurkka)

Machado de Assis, Maria: Dom Casmurro (Kirjaluotsi)

Masters, Edgar Lee: Spoon river antologia (Kirsin book club) 

McCoy, Horace: Ammutaanhan hevosiakin (Donna mobilen kirjat)

McIntyre, Vonda N: Unikäärme (Yöpöydän kirjat)

Multatuli: Max Havelaar (Tarukirja)

Naipaul, V. S: The Mystic Masseur (Kirjan pauloissa)

Pavese, Cesare: Kuu ja kokkotulet (Kirsin konttuuri)

Solženitsyn, Aleksandr: Ivan Denisovitšin päivä (Korteneva)

Waltari, Mika: Neljä päivänlaskua (Kirjakimara)

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 14 – ilmoittaudu mukaan!

Tuttu ja jo perinteeksi muodostunut kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas, nyt jo neljättätoista kertaa. Haaste on säilynyt mukavan vilkkaana ja toivon sen sellaisena pysyvän ja jatkuvan vaikka ikuisesti. Haasteen on perustanut Omppu.

Idea on simppeli: Valitse ja lue klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea.

Tarjonta tuskin ihan heti loppuu. Minua tämä haaste inspiroi suuresti, koska en välttämättä muuten tulisi niin herkästi tarttuneeksi klassikoihin. Koska haaste toteutetaan kaksi kertaa vuodessa, tulee ainakin ne kaksi klassikkoa vuosittain luettua (vain yksi kerta on minulta jäänyt välistä). Seuraava haastepäivä on 31.1.2022


Klassikkohaasteen viralliset säännöt:

1. Valitse klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea, ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään. (Voit myös vain ilmoittaa osallistumisestasi haasteeseen ja päättää klassikon myöhemmin.)
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2022. Linkitä postauksesi koontipostaukseen, jonka julkaisen blogissani edellisenä päivänä.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon - ja ehkä jopa nautit siitä!
5. Toista kohta neljä useasti!


Voit osallistua myös ilman blogia. Jätä silloin tieto lukemastasi klassikosta haasteen koontipostaukseen ja kerro ajatuksesi kirjasta. Somessa käytetään tunnistetta #klassikkohaaste.

Haasteeseen voi ilmoittautua milloin vain, mutta julkaise klassikkopostauksesi 31.1. Kirjaa saa vaihtaa kesken kaiken tai voit valita kirjan myöhemminkin, jos tarvitset miettimisaikaa. Apuja klassikon valintaan saa mm. aiempien klassikkohaasteiden koonneista.

Aiemmat klassikkohaasteet:

Osa 1: Reader, why did I marry him? (Omppu Martin)
Osa 2: Tuijata. Kulttuuripohdintoja (Tuija Takala)
Osa 3: 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä (Marile)
Osa 4: Yöpöydän kirjat (Niina T.)
Osa 5: Tekstiluola (Tuomas)
Osa 6: Kirjapöllön huhuiluja (Heidi P)
Osa 7: Unelmien aika (Johanna)
Osa 8: Tarukirja (Margit)
Osa 9: Tuntematon lukija (Hande)
Osa 10: Taikakirjaimet (Raija)
Osa 11: Kirjan jos toisenkin (Jane)
Osa 12: Jotakin syötäväksi kelvotonta (Gregorius)
Osa 13: Kirjakaapin kummitus (Jonna)

 --

Mukaan ilmoittautuneet: (lisätty kirja, jos tiedossa - kirjan voi toki silti vaihtaa)

1. Kirsin Book Club

2. Kulttuuri kukoistaa / Arja 

3. Kirja vieköön! / Riitta K

4. Jotakin syötäväksi kelvotonta / Gregorius

5. Yöpöydän kirjat / Niina T. - Vonda N. McIntyre: Unikäärme

6. Kirjasähkökäyrä / Mai Laakso

7. Oksan hyllyltä / Marika Oksa - Jane Austen: Emma

8. Ankin kirjablogi / Anki - Victor Hugo: Kurjat

9. Kirjan jos toisenkin / Jane

10. Mrs Karlsson lukee / Mari

11. Kirjaimia / LauraKatarooma - Kōbō Abe: Hiekkaa

12. Tarukirja / Margit

13. Luettua elämää / Elina - Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies

14. Taikakirjaimet / Raija - Philip K. Dick: Palkkionmetsästäjä - Blade Runner

15. Amatöörihumanisti / Riina

16. Nannan kirjakimara / Nanna

17. Donna mobilen kirjat / Leena Laurila

18. Bibliofiilin päiväunia / Seregi

19. Tuulevin lukublogi / Tuulevi

20. Jokken kirjanurkka / Jokke - Hugh Lofting: Doctor Doolittle's Post Office

21. Kartanon kruunaamaton lukija / Elegia - Kōbō Abe: The Woman in the Dunes

22. Kirsin konttuuri / Kirsi

23. Kirjaluotsi / Tiina -  Machado de Assis: Dom Casmurro

24. Kirjamies / Esko - Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

25. Tuijata / Tuija Takala

26. Kirjakaapin kummitus / Jonna - Aino Kallas: Sudenmorsian

27. Kirjan pauloissa / Paula - V.S. Naipaul: The Mystic Masseur

Klassikkohaaste XIII – No Longer Human

Kuva: Niina T.

Heinäkuun viimeisen päivän kruunaa klassikkohaaste, vuorossaan jo kolmastoista.

Klassikkohaasteen loi Omppu vuonna 2015 ja haaste on nähtävästi tullut jäädäkseen. Sitä ainakin toivon. Olen osallistunut joka kerta paitsi kerran jäi välistä.

Klassikkohaaste on ehkä paras lukuhaaste koskaan jos asiaa minulta kysytään. Ja on se silti, vaikka ei kysyttäisikään.

Tällä kerralla haastetta luotsaa Kirjakaapin kummitus, jonka blogista voit lukea säännöt ja ohjeet.

Tästä linkistä pääset koontipostaukseen, jossa on linkit kaikkien osallistujien tämänkertaisiin klassikkokirjoituksiin. Neljättätoista haastetta emännöi – tadaa – minä. 

*

Sitten itse haasteeseen.

Valitsin luettavaksi Osamu Dazain No Longer Humanin, jonka olen halunnut lukea jo pitkään. Aloin sitä kerran aiemmin jo lukea, mutta ajankohta oli väärä. Nyt tuntui siltä, että aika on oikea ja niin olikin.

(Sori vaan William Somerset Maugham ja The Painted Veil: niin ne lukusuunnitelmat muuttuu, mutta ehkä ensi kerralla!)

 

Mine has been a life of much shame. I can’t even guess myself what it must be to live the life of a human being. 

Kirjan suora käännös on ”Disqualified as a Human Being”. Molemmat käännökset miellyttävät minua, vaikka niillä selkeästi on eri vivahde. Toisessa ihmisyys tai kelpoisuus ihmisenä on ”menetetty” kun taas toisessa ihmiskelpoisuus on hylätty. Ei sovellu ihmiseksi. Diskattu.

Kirjassa on kaksi kertojaa, joista toinen jää nimettömäksi ja hänen osuutensa muutenkin käsittää vain prologin ja epilogin. Hän on henkilö, joka saa Yozon muistikirjat käsiinsä. No Longer Human koostuu pääasiassa Yozon muistikirjoista. Mutta erityisesti prologi on niin voimakas, että sen haluaa lukea uudelleen luettuaan koko kirjan. Prologi on ulkopuolinen katse, joka täydentyy lukijalle kun tarina on kulkenut loppuun. Tai pikemminkin kun muistikirja loppuu, sillä tarina ei pääty vaikka sivut loppuvat.

Milloin Yozo menettää ihmisyytensä vai kokiko hän koskaan olevansa ihminen. Kenties pelkkä kuori, jonka sisällä ei mitään. Nuoruuden naamiona pelle, jolla on paljon merkityksetöntä kerrottavaa ja josta kaikki pitävät. Koska pellestä täytyy pitää, muuten pellellä ei ole oikeutta olla olemassa.

Kuinka kauan ihminen jaksaa teeskennellä olevansa… ihminen? Pelle? Miksi jotkut solahtavat yhteisöön liukkaasti kuin ankeriaat jokeen, mutta jotkut tukehtuvat, hukkuvat. Yozo ei siedä rooliaan klovnina eikä jaksaisi teeskennellä, mutta hän taipuu muiden odotuksiin. Tuntuu, ettei Yozolla ole muuta arvoa kuin viihdearvo ja siihen Yozo itsekin tarkertuu.

Eräs merkittävä osoitus Yozon taipuisasta – mieleni tekisi sanoa alistuvasta tai jopa alistetusta – persoonasta näkyy jo lapsuudessa. Yozon isä on lähdössä matkalle ja kysyy lapsiltaan, mitä tuliaisia nämä haluavat. Yozon kohdalla hän ”kysyy”, että Yozo haluaa varmaankin asian z. Yozo ei oikeastaan halua mitään ja isä pettyy, pahoittaa mielensä, ehkä jopa suuttuu.

Myöhemmin Yozo käy kirjoittamassa salaa isänsä muistivihkoon isän ehdottaman lahjatoiveen ja isä ilahtuu.

Ihmisarvoa on täyttää toisten odotukset. Mitä väliä, mitä itse haluaa. Kirjan epilogissa eräs henkilö väittää Yozon isän olevan syypää poikansa kohtaloon (jota en aio mainita, sori).

Yozon isä ei tosiaan mikään lempeyden esikuva ole. Jos ei menetellä niin kuin isä haluaa, seuraa rangaistus. Isä katkaisee lopulta välit kokonaan Yozoon. Ei selityksiä, ei mitään.

No Longer Humania on vaikea olla peilaamatta Dazain omaan elämään, sillä Yozon ja hänen elämässään on lukuisia samoja piirteitä. Yozon tavoin Dazai oli vauraan perheen lapsi, jonka oli vaikea löytää paikkaansa yhteiskunnasta. Ulkopuolisuus ja identiteettiongelmat vaivasivat molempia, molemmat myös alkoholisoituivat.

No Longer Humania ei pidä kuitenkaan typistää miksikään autofiktiiviseksi tilitykseksi. Kyseessä on kirjallisestikin merkittävä teos. Minuun se teki suuren vaikutuksen sekä kielellisesti (laadukas käännös!) että muulta tyyliltään. Pidän itseanalyysista ja muusta analysoinnista sekä pohtimisesta yleisesti ja niitä tämä kirja sisältää.

On surullista, ettei Yozo näe itsessään mitään inhimillistä, ihmismäistä. Paine mukautua ympäristöön ja yhteiskuntaan sekä voimakas ihmispelko eivät ole kovin hyviä lähtökohtia oikeastaan millekään. Koin monet ajatukset samastuttavina, vaikka elämämme kovin erilaiset olivat ja ovat.

The fear of human beings continued to writhe in my breast – I am not sure wheter more or less intensely than before – but my acting talents had unquestionably matured.

Samastuttavuus ei tarkoita sitä, että samastuu samoista syistä. Kyse on siitä, että tunnistaa tunteet ja ajatusmallit ja mahdollisesti kokee niihin samastuttavuutta.

Just when I had begun to relax my guard a bit, fairly confident that I succeeded by now in concealing completely my true identity, I was stabbed in the back, quite unexpectedly.

Vaikuttava teos, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. 

 

Osamu Dazai on kirjoittajanimi, Dazain oikea nimi on Shūji Tsushima. Dazai teki itsemurhan 13.6 1948 yhdessä rakastajattarensa Tomie Yamazakin kanssa hukuttautumalla Tamagawa-kanaaliin. Dazai oli kuollessaan 38-vuotias.

Tietoja kirjasta: 

Osamu Dazai: No Longer Human
alkuper. 人間失格 Ningen Shikkaku, 1948
Tuttle, 1981 (ensimmäisen kerran julkaistu englanniksi 1958)
japanista englannintanut Donald Keene
s. 177

Suomennettu nimellä Ei enää ihminen

*

Tästä pääset näkemään haasteeseen aiemmin lukemani klassikot. Viime kerralla luin Sam Selvonin The Lonely Londonersin.

Klassikkohaaste XII: The Lonely Londoners

Tammikuun viimeinen päivä on pyhitetty klassikoille, nyt jo kahdennentoista kerran. Jos et tiedä, mistä on kyse, lue haasteen kuvaus ja ohjeet tämänkertaisen haasteisännän eli Gregoriuksen (Jotakin syötäväksi kelvotonta) blogista.

Tällä kertaa valitsin luettavaksi Sam Selvonin The Lonely Londonersin (Penguin Books 1956, s. 139), jonka olen halunnut lukea jo pitkään, mutta jota en silti ole saanut ikinä luettua. Olen kirjaa aloitellut joskus, mutta jättänyt kesken jo heti alkuunsa. Muistui taas mieleeni miksi: kirjan kieli tökkii. Palaan kieleen tuonnempana.

The Lonely Londoners on kertomus Britteihin Karibialta muuttavista/muuttaneista siirtolaisista. Sam Selvon itse on syntynyt Trinidadissa, josta hän muutti Lontooseen 50-luvulla. Kirjan tapahtumat sijoittuvatkin tuohon aikaan.

Kirjan keskushenkilö on Moses, joka auttaa muita maahanmuuttajia asettumaan ja sopeutumaan Lontooseen. Hän ei varsinaisesti ole itse valinnut niin tehdä, mutta sana kiertää eikä Moses henno kieltäytyä.

Lontoo on avoimen rasistinen ja työnsaanti vaikeaa. Tummaihoiset kelpaavat lähinnä raskaisiin ja huonosti palkattuihin töihin ja pois silmistä. Joskus työnantaja käännyttää hakijan samantien matkoihinsa, kun käy ilmi ettei hän ole valkoinen.

And Galahad watch the colour of his hand, and talk to it, saying, ”Colour, is you that causing all this, you know. Why the hell you can’t be blue, or red or green, if you can’t be white. You know is you that cause a lot of misery in the world. Is not me, you know, is you! I ain’t do anything to infuriate the people and them, is you! Look at you, you so black and innocent, and this time so you causing misery all over the world!”

Niin, Galahad on asian ytimessä kun naiivisti ”esineellistää” ihonsa. Sillä mitään niin naurettavaa (ja turhauttavaa) ei ole kuin ihmisen ”tuomitseminen” tai pelkääminen sen perusteella, minkä värinen hänen ihonsa sattuu olemaan. Jokaisen pitäisi lukea tämä kappale ja sisäistää se. Jokseenkin masentavaa, että aikaa on kulunut yli viisikymmentä vuotta ja aivan samat järjettömät ennakkoluulot ja -asenteet jylläävät edelleen. Eikö olisi jo aika luopua tunkkaisista asenteista ja kohdata ihmiset ihmisinä?

Kirjassa ei varsinaisesti ole juonta niin kuin ei elämässä yleensäkään. Selvon kuvaa sopeutumista uuteen ympäristöön ja kulttuuriin usean eri maahamuuttajan silmin. Joku tekee uutterasti töitä, joku innostuu ihan muista asioista – muun muassa valkoisista naisista.

Lontoota tarkastellaan ulkopuolisen silmin ja niine silmin se näyttäytyy ajoittain varsin absurdinakin. Ajankuvaus vaikuttaa kyllä autenttiselta ja niin elävältä, että lukija siirtyy itsekin ajassa yli puolivuosisataa taaksepäin hortoilemaan Lontoon talviharmaille kaduille ja sitten lempeään kesään, jolloin paljaat sääret vilkkuvat hameiden alta kuin kukasta törröttävät emit jopa niin hengästyttävään tahtiin (kirjassa on osuus, jossa Selvon ei käytä välimerkkejä ollenkaan), että meinasin saada burn outin.

Kirjan lukeminen on kuin mustavalkoista jonkin sortin dokumenttielokuvaa katsoisi. Elokuva on mosaaiikkimainen, jossa näytetään kohtauksia eri ihmisten elämästä. Henkilöstä b pompataan henkilöön c ja sitten d:n kautta palataan b:hen jne. Kytköksiä esiintyy useimpien henkilöiden kesken, mutta kaiken keskusta on Moses. Moses on kuin planeetta, jonka kiertoradalla kirjan muut henkilöt kulkevat – tai kulkeutuvat.

Kirjan perustunnelmaa on vaikea kuvata. Se on samaan aikaan koominen ja melankolinen. Siinä on tilannekoomisia kohtauksia ja hyrisevän hauskoja väännöksiä paikannimistä. Vaikka paikannimet ovat vähän miten sattuu, silti yhdessä ymmärretään mistä paikasta on kyse. Koti-ikävää podetaan ja sitä helpotetaan juttelemalla muiden kanssa ”entisen” kotimaan asioista. Kirjaa syvemmin ymmärtääkseen on etua siitä, että Brittien siirtomaahistoria on hallussa.

Mainitsin postauksen alussa kirjan kielen ja että se häiritsee minua. Kirja on kauttaaltaan kirjoitettu (englannin) kreoliksi, jota on helppo mutta (mielestäni) erittäin rasittava lukea. En muutenkaan ole kovin murteisten (kreoli ei tosin ole murre, vaan kieli) kirjojen ystävä, joten kun sekä kerronta että dialogit ovat kreolia, niin rasituin. Hävettää ihan tunnustaa tällaista. Toisaalta mitenkään muutoin tätä kirjaa tuskin olisi voitukaan uskottavasti kirjoittaa. Eli sinänsä aivan turha napina.

Olen hyvin iloinen, että sain kirjan vihdoin luettua (tuskin olisin sitä jaksanut lukea kokonaan ilman tätä haastetta) ja kyllä tämä paikkansa klassikkona ehdottomasti ansaitsee!

Tästä pääset haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit muiden osallistuneiden klassikkopostauksiin. Ei muuta ku lukemaan!

Ja tästä pääset postaukseen, jossa olen listannut kaikki klassikkohaasteeseen aiemmin lukemani kirjat.

Vaitiolo

Nyt on kyseessä on sen verran tunnettu klassikko, jonka pohjalta Martin Scorsese on vääntänyt elokuvankin (jota en ole katsonut, oletko sinä?), että oletan monen tästä kirjasta kuulleen. Kyseessä on

Shusaku Endo: Silence
alkuper. Chinmoku 1966
englannistanut William Johnston 1969
oma painokseni: Picador 2016
s. 267
suom. Vaitiolo

Miksi Shusaku Endo kirjoittaa kristinuskosta? Koska hän oli itse kristitty, kirjan nähdään heijastelevan hänen omia ulkopuolisuuden tuntemuksiaan. Kuitenkin uskonnon voi halutessaan nähdä olevan vain eräs aspekti monien muiden joukossa.

Lähetyssaarnaajat levittävät kristinuskoa Japaniin, mutta Japanin valtaapitävät eivät toivota heitä eikä kristinuskoa tervetulleeksi. Buddhalaisuutta pidetään ainoana oikeana uskontona. Kristittyjä vainotaan ja yritetään saada luopumaan uskostaan. Kirja sijoittuu 1600-luvulle.

Kirjan keskiössä on portugalilainen jesuiittapappi Sebastian Rodrigues, joka lähtee Japaniin kahden muun papin kanssa. Hänellä on oikeastaan kaksi missiota: auttaa japanilaisia vainottuja kristittyjä ja selvittää entisen mentorinsa Ferreiran kohtalo. Huhujen mukaan Ferreira on käännytetty, hylännyt uskonsa. Ajatus tuntuu Rodriguesista mahdottomalta.

Kirjaa voi lukea monesta eri näkökulmasta riippuen omista intresseistä. Olen agnostikko, mutta en varsinaisesti allerginen uskonnoille, vaikka pääasiassa en ole niistä kiinnostunut ja valitsen erityisen tarkasti kirjat, joissa uskontoa on mukana. Uskonnollisuus ainoana näkökulmana tai muuten keskeisenä tekijänä ei innosta.

Silence on kuitenkin enemmän kuin uskonto tai kertomus uskosta. Kirjan voi lukea muun muassa historiallisena romaanina, rakkauskertomuksena (kohteella ei sinänsä ole väliä), moraalisena mietintänä. Itse keskityin lukiessa erityisesti vapauteen pyrkiä elämään omannäköinen elämä. Oman tien kulkeminen: miltä tuntuu kun se estetään ja pakotetaan toisenlaiseen muottiin. Miltä tuntuu, kun kaikki mihin uskot ja pidät hyvänä, halutaan romuttaa?

This was a frightening fancy. If he (God) does not exist, how absurd the whole thing becomes. What an absurd drama become the lives of Mikichi and Ichizo, bound to the stake and washed by the waves.

Voiko ihmisen uskon (käytän nyt sanaa usko väljästi ja se voi merkitä ihan vain vaikka maailmankuvaa tai muuta näkemystä) täysin romuttaa? Pyyhkäistä pois ja kylvää uusi tilalle? Sellainen aiheuttaa pahimmillaan identiteettikriisin. Ihminen voi alistua, näennäisesti luopua uskostaan ja vaikka kaikesta aiemmin oppimastaan. Mutta unohtaa ei voi.

Japani näyttäytyy kirjassa sisäsiittoisena (mitä se tietenkin olikin ja on tietyllä tasolla edelleen) maana, jonka maaperään eivät länsimaiset opit ja tavat voi juurtua. Eivät tietenkään, koska ne pyritään kitkemään alkuunsa. Kristinuskoa Endo käsittelee hellemmin, ainoastaan sivulauseessa ikään kuin hiljaa huomauttaa etteivät kaikki lähetyssaarnaajat suinkaan olleet mitään pyhimyksiä (no pun.in.), vaan oli niitäkin jotka vieroksuivat japanilaisia tapoja ja kulttuuria, pitivät kaikkea japanilaista naurettavana.

Rodriguesin suhdetta Jumalaan voi pitää rakkauskertomuksena ja se on minusta uskomattoman kaunis ja kivulias. Koko kirja itsessään on kiehtovan kaunis ja melankolinen ja ihmeekseni hyvin koukuttava. En olisi uskonut, miten paljon Silence onnistuu koskettamaan. Ei varmastikaan niistä syistä kuin kenties joitakin toisia, mutta muista syistä joita en tässä aio avata. Sillä kuten jo mainitsin, kirjaa voi lukea ja tulkita erilaisista kulmista.

Jos antaisin kirjoille tähtiä, antaisin tälle viisi.

Klassikkohaaste XI: The Waiting Years

Vuorossaan jo yhdestoista klassikkohaaste päättää heinäkuun ja johdattelee meidät elokuulle. Jos et tiedä, mistä haasteessa on kyse, lue haasteen kuvaus ja ohjeet tämänkertaisen haaste-emännän eli Janen Kirjan jos toisenkin -blogista.

Tästä pääset haasteen koontipostaukseen, jossa on linkit muiden osallistuneiden klassikkopostauksiin.

Luin tällä kertaa haasteeseen japanilaisen Fumiko Enchin romaanin The Waiting Years (tietojeni mukaan ei ole suomennettu). Kirja on nuokkunut pitkään hyllyssäni ja tämän haasteen ansiosta se vihdoin tuli luetuksi. Oikein ihmettelen, miksen ole siihen aiemmin tullut tarttuneeksi, koska kirja kuitenkin on aina kiinnostanut kovasti. Mutta nyt ovat kirjan ”odotusvuodet” päättyneet.

The Waiting Yearsin keskus on ehdottomasti Tomo Shirakawa, äveriään miehen puoliso. Kirjan alussa vielä nuori, mutta liian vanha valtion virkamiehenä työskentelevälle miehelleen Yukitomolle, joka ei kykene pitämään himojaan kurissa.

Yukitomo Shirakawaa kiinnostaa lähinnä nuoret naiset, mitä nuorempi sen parempi. Yukitomo kenties kuvittelee olevansa jalo ja armelias, kun antaa vaimolleen tehtäväksi hankkia hänelle jalkavaimon palvelustytön.

”To call the girl a concubine would be making too much of it,” he (Yukitomo) had said to Tomo. ”She’ll be a maid for you, too… It’s a good idea, surely, to have a young woman with a pleasant disposition about the house so that you can train her to look after things for you when you’re out calling. That’s why I don’t want to lower the tone of the household by bringing in a geisha or some other woman of that type...”

Yukitomo jatkaa lätinää kertomalla luottavansa vaimonsa arviointikykyyn ennen kuin jättää homman hänen haltuun. Mikäpäs sen kätevämpää kuin pistää oma vaimo hommaamaan rakastaja itselleen. Jalous piilee siinä, että vaimo saa sentään valita. Sarkastinen kumarrus tähän.

Yukitomon ajatuksiin emme varsinaisesti koskaan pääse sisälle, koska Enchi tarkkailee asioita lähinnä naisten näkökulmasta. Kirjan alussa etenkin Tomon, mutta myöhemmin näemme välähdyksiä myös muiden naisten (lähinnä niiden jalkavaimojen) ajatuksista.

Ja mitäpä Yukitomosta olisi edes sanottavaa: hänelle elämä on yksinkertaista. On työ, jonka hän handlaa ja kotona liuta naisia ja lisää saa, kunhan vain vaimolta pyytää eli käskee. Tomo kyllä etsii uudet vahvistukset taloon, koska ei hänellä varsinaisesti ole vaihtoehtoja.

Eikä Yukitomon röyhkeydellä ole rajaa: jopa oman pojan vaimo on vapaata riistaa. Shirakawojen pojasta olisikin ihan oma tarina kerrottavana, mutta senpä voitte ihan itse lukea kirjasta. Karsea ja toisaalta säälittäväkin tapaus.

Oli aika kun Tomo rakasti miestään ja yllättävän pitkälle hän jaksaa rakastaa ja toivoa. Vuosien edetessä alkaa toivo hiipua ja rakkauskin lakastuu, vaihtuu vihaksi. Mutta viimeiseen asti Tomo pitää yllä hillittyä kulissia, yrittää toimia arvokkaasti.

The Waiting Years on ajoittain hyvinkin yksityiskohtainen ja perusteellinen pohdinnoiltaan. Erityisesti Tomo kasvaa pohtimaan myös omaa moraaliaan: onko hän pilannut jalkavaimoiksi päätyvien tyttösten elämän? Luonnollisesti nimittän tytöillä ei ollut asiaan paljon sanomista, vaan heidät vietiin uuteen talouteen ja siellä he sitten varttuivat tietynlaiseen elämään, josta ei poistumiestietä ollut näköpiirissä.

Erityisesti Suga, jonka Tomo tuo miehelleen Sugan ollessa vain 16-vuotias, kasvaa lopulta katkeraksi Tomoa kohtaan. Omat tunteeni ovat ristiriitaiset, mutta lämpenen silti vahvasti Tomolle. Tomo päätyi itse suunnilleen samanikäisenä Yukitomon vaimoksi. Kuinka paljon näillä naisilla on lopuksi ollut valinnanvaraa? Tietysti Tomo olisi voinut valita jonkun muun kuin Sugan, mutta… niin, kun joku pitää valita niin jonkun elämä siinä aina menee ”pilalle”.

Muut saavat Tomosta viileän vaikutelman, mutta lukija tietää mikä myllerrys hänen sisällään käy. Tunteensa Tomo pitää itsellään ja kantaa häpeänsä hiljaa. Kirjan naiset ovat muutenkin pääasiassa järki-ihmisiä, miehet sen sijaan tunteittensa ja himojensa orjia. Aika ilahduttava piirre sikäli, kun ennen muinoin naiset usein tupattiin kuvaamaan hysteerisinä tunteittensa orjina.

Tomo odottaa, hänellä on tavoite. Hän ei saavuta tavoitettaan (jota en aio paljastaa, sori), mutta saa tietyssä mielessä iskettyä tikarin miehensä sydämeen. Siitäs sait, itserakas mulkku.

The Waiting Years tuntuu sivumääräänsä pidemmältä, mutta en mainitse tätä missään tapauksessa negatiivisessa mielessä. Kirja on ajatuksiltaan runsas eikä sanoja muutenkaan säästellä. Lisäksi kansien väliin mahtuu useampi sukupolvi. Kieli on ajoittain koukeroista ja virkkeet pitkiä, hyvin kauniisti muotoiltuja ja tarkasti mietittyjä. Fumiko Enchi kirjoitti tätä kirjaa kahdeksan vuotta ja minun silmissäni tämä lähentelee täydellisyyttä (käännös ainakin on siis varsin onnistunut).

Fumiko Enchi: The Waiting Years
alkuper. Onna Zaka 1949-1957
Kodansha 2002
japanista englannistanut John Bester
s. 203


Aiemmin haasteeseen lukemani klassikot:

I Joseph Konrad: Pimeyden sydän
II Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
III Maria Jotuni: Huojuva talo
IV George Orwell: Animal Farm
V Minna Canth: Kauppa-Lopo
VI Yasunari Kawabata: Snow Country
VII (jäi välistä)
VIII Jean-Paul Sartre: Nausea
IX Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina
X Shirley Jackson: We Have Always Lived in the Castle
XI Fumiko Enchi: The Waiting Years