Herrasmies Moskovassa

Lukiessani Amor Towlesin romaania A Gentleman in Moscow mieleeni alkoi kirjan edetessä pompsahdella ajatus, että  kreivi Alexander Ilyich Rostov lienee sympaattisin (huom: ei imelä) romaanihenkilöhahmo sitten naismuistin. Ei ainakaan ihan heti tule mieleeni vastaavaa – kyseessä todellakin on herrasmies. Hyväntahtoinen henkilö, joka valitsee kohdella toisia kunnioittavasti. Omanarvontuntoinen ymmärtäen, että muillakin on arvoa. Sopeutuva, mutta ei alistuva.

Sopeutumista Rostovilla nimittäin riittää. Moskovan Metropol-hotellissa vuonna 1922 huoletonta eloa viettänyt Rostov joutuu ongelmiin ja oikeuteen muinoin kirjoittamansa runon takia. Tuomio on tyly: loppuelämä kotiarestia Metropol-hotellissa eikä suinkaan kreivin asuttamissa hulppeissa huoneissa, vaan hänet häädetään ullakolle kaikenlaisen romun keskelle. Ulko-ovista ei ole enää asiaa ulos, vaan hotellin sisätilat on Rostovin uusi reviiri.

Lupsakka kreivi tokenee pian alkujärkytyksestä ja kunnostaa ullakkohuoneesta itselleen kelvollisen asumuksen ”lisäsiivellä”. Turha on rimpuilla sellaisten asioiden edessä, joita ei voi muuttaa. Niinpä Rostov keskittyy asioihin, joihin voi vaikuttaa. Ja niin on kreivimme kuin huomaamatta rakentanut itselleen uuden elämän uusien rajoitusten sisälle.

Tarina kulkee läpi useiden vuosikymmenten kreivin elämää ja ajatuksia episodimaisin kohtauksin kuvaten. Vaikka moniin tapauksiin ei suoranaisesti koskaan palata, on niillä paikkansa tarinan kulussa ja ajankuvassa.

Tunnelmaltaan eloisa romaani, jota luki kuin hypnoosissa. Towlesin tyyli on omintakeinen ja runsas, mutta siinä ei ole mitään liikaa. Hienostunut huumori pitää lukijan mielen keveänä ja avoimena – ehkäpä niin kuin itse kreivinkin.

Amor Towles: A Gentleman in Moscow
Penguin 2016
s. 462

Minulle A Gentleman in Moscow on täyden kympin romaani, jonka luin juuri oikeaan aikaan. Olen nyt ollut usemman viikon Suomessa surullisten asioiden takia ja äärellä, mutta sellaistakin elämä joskus on. Amor Towles on auttanut hirmuisesti viemällä minut kauas pois toiseen maahan ja aikaan.

Salonkikelvottomat mielipiteet ja ajatukset

Esittelen kaksi kirjaa, jotka eivät varsinaisesti trendaa yleisessä asenneilmapiirissä, mutta joiden lukemista vahvasti suosittelen. Erityisesti Douglas Murrayn The Madness of  Crowdsia (Bloomsbury 2019, s. 280), jonka olen lukenut jo muutama vuosi sitten, mutta jätin bloggaamatta siitä.

Ai miksi? Siksi, etten tuolloin jaksanut vaivata päätäni (enkä jaksa nytkään), miten kirjasta voisin kirjoittaa ilman, että tekstini ja ajatukseni tulkitaan jotenkin omituisesti tai siten, miten en tarkoita. Siksi nytkin vain vinkkaan lukemaan kirjan itse.

Pakollinen huomio: en ole samaa mieltä kaikesta, mitä Murray kirjoittaa, mutta hänellä on paljon hyviä pointteja, joita kannattaisi itse kunkin pohtia. Lisäksi hän perustelee esittämänsä väitteet ja asiat.

Murraylta julkaistiin viime vuonna teos The War on the West, joka kiinnostaa minua suuresti. Murrayn kirjat ovat (mutua yhden lukemani perusteella) ”raskaita” (paljon asiaa ja ajattelemisen aiheita ja näkökulmia plus viitteitä: kyllä, olen ihminen joka tarkistaa ainakin osan viitteistä lukiessaan tietokirjaa tmv.), joten ostanen kys. teoksen omaksi saadakseni lukea sitä rauhassa vaikka puoli vuotta. Joidenkin kirjojen lukemista pidän projektina ja eräänlaisena tutkimusmatkana.

Douglas Murrayn kotisivut 

*

Toinen kirja on vastikään lukemani Konstantin Kisinin An Immigrant’s Love Letter to the West (Constable 2022, s. 210). Kisinin kirja on populistisempi, huonommin jäsennelty ja vailla viitteitä joten sitä en varauksetta suosittele.

Kirjan nimeksi sopisi paremmin Maahanmuuttajan käännytyssaarna länsimaille (lännellä viittaan tässä kuten Kisinkin lähinnä moniin Euroopan maihin ja Yhdysvaltoihin).

Osa Kisinin tulkinnoista on myös varsin erikoisia. Tässäpä esimerkki (sori, en jaksanut kopsata sitä joten siksi kuvana):

Kisin on syntyjään venäläinen, joten hänen suhteensa poliisiin lienee hieman erilainen kuin vaikkapa minun, joka olen suomalainen. Tulkitsen hänen ajattelevan, että mitä vähemmän poliiseja sen parempi (Venäjällä näin varmaan olisikin, mutta siellä pitää olla reilusti ”miliisejä”, että ehditään valvoa niitä mielipiteitäkin toisin kuin Lännessä, jossa ainakin toistaiseksi vallitsee sanan- ja mielipiteenvapaus).

Brittien supistunut poliisivoima on häpeällistä eikä suinkaan johdu rikollisuuden laskusta ja yleisen turvallisuuden lisääntymisestä, vaan määrärahojen leikkauksista. Kisin antaa ymmärtää, että poliisivoimat muka itse olisivat leikanneet värväyksestä, mutta kyse on siitä että hallitus on leikannut poliisin budjettia. Se ei ole mitenkään hyvä asia saati osoitus siitä, että on voitu leikata koska poliisia ei tarvita. Sama juttu NHS:n (täkäläinen julkinen terveydenhoito) kanssa.

Lisäksi Kisin sortuu pitämään joitakin empiirisiä kokemuksiaan esimerkkeinä faktoista. Empiirinen kokemus on totta vain itselle – ei sillä voi perustella yleisiä asenteita tai ”totuuksia”.

Kisinin tyyli kävi ajoittain hermoilleni, joten kirjan lukeminen ärsytti välillä tai itse asiassa aika useinkin. Jollekin Kisinin tyyli saattaa upotakin, mutta itse otan tällaiset aiheet mieluummin kuivana referenssien kera.

Tätä kirjaa lukiessani laputin sivuja aika paljon. Lisään tähän muutamat siteeraukset, mutta en ota kantaa siihen, mitä itse niistä ajattelen. Olen kriittinen lukija ja ajattelija riippumatta siitä tukeeko väite jo olemassaolevaa asennettani vai ei.

On ihan tervettä kyseenalaistaa omiakin ajatuksia (eikä vain toisten). Ja tämä siis yleisenä reunahuomautuksena ei siis liittyen juuri näihin sitaatteihin, jotka valitsin niistä lukuisista laputtamistani kohdista.

 

”It is also why Europe, the UK and America are obsessing over trans issues, such as whether men is dresses can use a female toilet, while China and Russia use their energy on more pressing matters, such as economic growth, technological development and military prowess.”

”Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders. Let me repeat that: Slavery had been prevalent in Africa for centuries before the arrival of the European traders.”

”Are they really trying to tell me to pack my things and fuck off back to Russia?
From everything I am told, and everything I see on social media, I can only deduce that I would be better off elsewhere. Weirdly, none of the people who tell you how evil, bigoted, racist and sexist the West is ever move to any of the other 'much better' countries – but maybe they want me to?"

”First things first: The UK is currently a nation at peace. This means they are not at war with anyone (except maybe themselves). Sure, Britain’s record on the international stage is not unblemished, but I don’t see the UK invading its neighbours.” 

 

Konstantin Kisinin kotisivut.


Kas näin, tässäpä suositukset. Olen valmis keskustelemaan näistä kirjoista ainoastaan sellaisen kanssa, joka on ne lukenut itsekin.


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjan kirjailija kuuluu vähemmistöön, ja kirja kertoo tästä vähemmistöstä.

Kisin on maahamuuttaja, kuten minäkin. Kisin muutti Britteihin Venäjältä eikä hänkään ole pakolainen tai turvapaikanhakija. Kisinin teos ei varsinaisesti kylläkään kerro maahanmuuttajista, vaan laajemmin kulttuurista, mutta näkökulma on erittäin voimakkaasti – kuten kirjan nimestä voipi päätellä – maahanmuuttajan. Siten perustelen kirjan sijoittamisen tähän kohtaan.

Veemäiset tilikirjat

Voihan tilikirjat, venäläiset sellaiset.

Eipä voisi noin yleisesti ottaen tilikirjat vähempää kiinnostaa, mutta jälleen saan huomata että minuahan kiinnostaa lopulta mikä tahansa, jos se on oikein (eli minulle sopivalla tavalla ja oikeaan aikaan) tarjoiltu. 

Kiinnostuin Anniina Tarasovan Venäläisistä tilikirjoistani maaliskuussa 2018 luettuani kirjasta Amman blogista. Tuolloin sijoitin kirjan mentaaliselle ehkä-lukulistalleni ja sinne se jäi, kunnes kuuntelin Takakansi-podcastista Anniina Tarasovan haastattelun ja innostuin niin paljon että kirja siirtyi ehkä-listalta pakko lukea -listalle. Ostin kirjan Suomesta ja se oli muuten myös oivallinen matkakirja!

Kriteerini matkakirjalle:

- tarpeeksi pitkä, ettei lopu kesken
- koukuttava ja etenevä
- kohtuullisen selkeä
- lyhyehköt luvut tai muuten sellainen, että se on helppo jättää äkillisesti kesken ja siihen on silti helppo palata

Tarasovan romaani on tätä kaikkea ja paljon muuta. Olen yllättynyt, miten kovasti viihdyin kirjan parissa. Tyyli ei nimittäin ole omintani: chick litiä trillerimäisin höystein.

Tarinan keskiössä on Reija Wren, joka saa komennuksen Pietariin suorittamaan konsernin sisäistä tarkastusta. Suomeen jää poikaystävä, joka ei ole järin iloinen Reijan komennuksesta. Mutta minkäs teet: kun tulee mahtava tilaisuus, on siihen tartuttava.

Pietarin työelämä poikkeaa suomalaisesta eikä tarkastus suju kitkattomasti. Se johtuu paljolti myös siitä, että ei pitäisi tarkastella liian syvältä. Tai tietyistä paikoista. Reija on kuitenkin tunnollinen ja tehokas työssään eikä hänelle alkuun tule mieleen, että jotain oikeasti suurta ja hämäräperäistä saattaa muhia taustalla, kun tarpeeksi kaivaa – ennen kuin hän on kaivanut tarpeeksi.

Omituisia asioita tapahtuu ja ne vaikeuttavat Reijan työtä. Kyseessä eivät ole vahingot, vaan joku sabotoi tutkimuksia tahallaan. Mutta kuka ja miksi?

Tutkimusten ohessa Reija nauttii Pietarin yöelämästä ja vähän muustakin. Hän ei todellakaan ole mikään kuiva (no pun in.) tilintarkastaja.

Kirjan mahtavinta antia ovat ehdottomasti miljöö ja ihmissuhteet yleisesti. Tarkoitan kaikkia ihmissuhteita liittyen työhön ja vapaa-aikaan – en siis erityisesti mihinkään sutinaan liittyviä suhteita, joita niitäkin on. Kirjassa on useita taiten kuvattuja ja moniuloitteisia henkilöhahmoja Reijan itsensä lisäksi. Pidän siitä, ettei kenestäkään ole tehty pyhimystä eikä toisaalta ihan läpipaskaakaan.

 Esiin nousevat myös kulttuurista juontavat ihmisten erilaiset ajatustavat ja -raiteet, jotka hämmentävät Reijaa, vaikka hän niistä onkin tietoinen. Silti toisten puheiden tulkinta ei ole aina helppoa: vaikka ymmärtäisi sanotun, se pitäisi vielä osata tulkita oikein.

Aivan mahtava kirja, ihan uskomattoman hauska ja viihdyttävä! Pietarin kadut ja kahvilat (plus juottolat) tulevat liki, ihmisten hengityksistä nousee höyry – niin elävästi on kaikki kuvattu.

Jokin tässä kirjassa iski hermooni – luin sen juuri oikeaan aikaan. On oikein hykerryttävä olo ja harmittaa, etten tullut hankkineeksi saman tien sitä toista osaa eli Kuoleman kulisseja. Noh, tiedän mitä ostan ensi vuonna paluumatkakirjaksi!

Suurin huolenaiheeni kirjan suhteen:

Reija Wreniä verrataan takakannessa Bridget Jonesiin. Olen lukenut Helen Fieldingin Bridget Jones’s Diaryn muinoin tuoreeltaan enkä enää edes muista sainko luettua sen loppuun (ei tarvinne erikseen ilmoittaa – ilmoitan silti – etten lukenut jatko-osia saati ole katsonut kirjojen pohjalta tehtyä elokuvaa). Ihan kaameaa vatvomista koko kirja: ainoa mitä kirjasta muistan on, että Bridget asui M&S:n yläpuolella, josta osteli vaatteita, söi suklaata, joi viiniä ja laski kaloreita. Bridgetin persoonasta en muista mitään. Reija pesee Bridgetin kuusnolla.

Joten, ei kannata antaa kyseisen viittauksen latistaa, jos kirja muuten kiinnostaa. Toki chicklitmäiseen tyyliin Venäläisissä tilikirjoissanikin kohelletaan, mutta se on vain yksi sivujuonne. Todella muhkea ja rehevä romaani, jonka parissa matka taittui ja ympäröivä maailma katosi.

Anniina Tarasova: Venäläiset tilikirjani
Gummerus 2018
s. 467

 

Kuvassa nappikuulokerasiani.

Elämää metrotunneleissa

 

Dmitri Glukhovsky: Metro 2033
alkuper. ?
Gollancz, 2010
venäjästä englannintanut Natasha Randall
s. 458

Kirja jota inhosin ja josta pidin. Kirja joka puudutti, mutta kuitenkin koukutti. Paitsi silloin kun puudutti. Kirja, jossa periaatteessa tapahtuu koko ajan, mutta ei kuitenkaan tapahdu mitään.

Ristiriitaista.

Sellainen lukukokemus Dmitri Glukhovskyn Metro 2033 oli minulle. Sitä luettiin kauan ja hartaasti, peräti viisi viikkoa, LauraKatarooman kanssa. Mietin, että olisin saattanut jättää kirjan kesken (tosin en olisi ehkä sitä edes aloittanut), ellemme olisi sitä lukeneet kimpassa.

Eli onni, että luimme sen yhteislukuna, koska näin jälkikäteen ajateltuna kirja kuitenkin palkitsi enkä lukemisenkaan lomassa kokenut aikani menevän hukkaan, vaikka se (lukeminen) ajoittain aikamoista tervanjuontia oli.

Metro 2033 on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia. Maailma on tuhoutunut ja ihmisiä elelee Moskovan metrotunneleissa. Ulkoilma on saastunut ja siellä vaanii monenlaiset vaarat. Omituiset eliöt, mutantit, säteily… Ei siis asiaa maanpinnalle ilman suoja- ja asevarustusta.

Osa metroasemista on tyhjillään, osassa on asutusta. Kuten ihmisille on tyypillistä, asemille on syntynyt ”valtakuntia” erilaisine käytäntöineen. Osa asemista on liittoutunut keskenään, osa on itsenäisiä. Tunnelit yhdistävät asemat toisiinsa, mutta tunneleissa piilee omanlaisensa vaarat.

Parikymppinen Artyom asuu isäpuolensa kanssa asemalla nimeltä VDNKh. Elo asemalla on melko rutiininomaista: kullakin on oma tehtävänsä ja paikkansa. Ulkomaailman uhat ovat kuitenkin alati läsnä.

Kun Artyom saa tehtävän, hän ei liiemmin epäröi sitä ryhtyä täyttämään. Tehtävä on niinkin yksinkertainen kuin toimittaa viesti eräälle henkilölle toiselle asemalle. Matka on vaarallinen, mutta Artyomilla tuntuu olevan onni puolellaan, sillä kuin ihmeen kautta aina löytyy joku auttamaan häntä kiperissä tilanteissa.

Metron maailma on sekä kirjaimellisesti että muutenkin synkkä ja pimeä. Miesvaltaisuus alkaa rasittaa (tähän voi olla osasyynä myös se, että olen jostain syystä viime aikoina onnistunut lukemaan useita kirjoja, joissa on lähinnä pelkästään miehiä), samoin ummehtuneet ajatuskaavat joissa ei varsinaisesti ole sijaa naisille (muuta kuin lisääntymiskoneina ja kodinhengettärinä). Miesten ajatuksia ruoditaan, elämäntarkoitusta pohditaan miehisestä näkökulmasta (ensimmäistäkään naisnäkemystä ei kirjassa ole) ja pitkiä monologeja (jotka ajoittain lähentelevät saarnaa) milloin mistäkin esiintyy.

Puuduttavimmiksi koin monen sivun mittaiset jaaritukset milloin uskonnosta, milloin muusta uskomuksesta tai vastaavasta joista suurin osa ei mielestäni juonen kannalta ollut mitenkään oleellisia. Toki ne taustoittavat kirjan maailmaa, mutta vähempikin olisi riittänyt. Minun makuuni aivan liian perinpohjaista ja lopulta melko mitäänsanomatonta tyhjäkäyntiä. Metron maailmaa olisi varmasti voinut kuvata kiinnostavammallakin tavalla.

Sillä sellaistakin kirjassa esiintyy: kiinnostavia ajatuksia ja pohdintoja, vertauskuvia ja tarinoita. Alla eräs suosikkini.


”Do you know the parable about the frog in the cream?
Two frogs landed in a pail of cream. One, thinking rationally, understood straght away that there was no point in resistance and that you can’t deceive destiny. But then what if there’a an afterlife – why bother jumping around, entertaining false hopes in vain? He crossed his legs and sank to the bottom. The second, the fool, was probably an atheist. And she started to flop around. It would seem that she had no reason to fail about if everything was predestined. But she flopped around and flopped around anyway… Meanwhile the cream turned to butter. And she crawled out. We honour the memory of this second frog’s friend, eternally damned for the sake of progress and rational thought.”


Kirjan loppu kruunaa kokonaisuuden. Minun kohdallani se pelastaa osan lukukokemuksesta ja nostattaa kirjan arvoa silmissäni. Joku muu voi olla eri mieltä ja saa ollakin.


Tuomio: kannatti lukea ja toki täytyy ne kaksi muutakin trilogian osaa lukea (jotka on jännittävästi nimetty Metro 2034 ja Metro 2035). Mutta täytyypä ensin toipua tästä.

Edit. 4.11.2021 kello 9:25

Metrosta on blogannut muun muassa Yöpöydän kirjat ja Oksan hyllyltä. Kirjasta on suomennos.

Lukukuulumiset: nyt luen

Paikallinen Waterstones eli lempikirjakauppani

En ole saanut pitkään aikaan mitään luettua loppuun asti. En ole kirjoja kesken jättänyt, mutta lukeminen on hidasta koska nyt on sellainen kausi, etten vain jaksa. Haluaisin lukea enemmän kuin luen, mutta en jaksa enkä viitsi väkisin itseäni pakottaa lukemaan. Tällaisia kausia tulee ja menee, joten antaapa tulla ja mennä.

Kirjoja minulla on tällä hetkellä kolme luvussa.

1. Kotaro Isaka: Bullet Train

Bullet Trainin lukeminen takkusi erityisesti alussa. Nyt se on alkanut sujua ja kohta kirja loppuukin. Onneksi. Bullet Trainissa on puolensa, mutta se käy ajoittain hermoilleni. Kirja on melko koominen ja täynnä mustaa huumoria, mutta on siinä jokin vakavampikin pohjamuta olemassa. Mutta luenpa kirjan loppuun ja avaudun vasta sitten.

2. Dmitry Glukhovsky: Metro 2033

Lauran kanssa luemme Dmitry Glukhovskyn dystopiaa Metro 2033. Kirjan alku tuntui hieman tahmealta, mutta… eeh, ei tunnu enää. Huoletti alkuun, että kirja on jonkin sortin äksönpläjäys, jossa veri lentää ja suolenpätkät maalaavat metrotunnelin seinät punaisiksi, mutta onneksi niin ei näytä olevan. En ole tiukan toiminnan ystävä kirjallisuudessa enkä elokuvissa. Pidän hitaammasta temposta, että ehtii ajatella ja märehtiä.

Tähän väliin on pakko hehkuttaa lukupiiriämme: en ole ennen tätä harrastanut mitään kimppalukuja, joten on ollut positiivinen yllätys tämä. Mahtavaa, kun voi vaihtaa ajatuksia kirjasta lukemisen lomassa ja lukuun tulee kirjoja (esim. just tämä Metro 2033), jota en välttämättä olisi yksinäni lukuun ottanut.

3. Shalom Auslander: Mother for Dinner

Mother for Dinner päätyi lukuun nyt, koska halusin jotain kevyttä näiden kahden melko synkän romaanin rinnalle. Joten mikäpä olisi sopivampaa kuin lukea siitä kun äiti kuolee ja haluaa tulla syödyksi.

Ote sivuliepeestä:

This (toive tulla syödyksi) is not unusual, as the Seltzers are Cannibal-Americans, a once proud and thriving ethnic group, but for Seventh (kirjan keskushenkilö), it raises some serious questions.

Hellan rikostutkimuksia 50-luvun Suomessa

Kiinnostuin Katja Ivarin dekkarista Evil Things puhtaasti siksi, etttä se sijoittuu 50-luvun Suomeen, tarkemmin ottaen Lappiin.

Katja Ivar: Evil Things
Bitter Lemon 2019
s. 316


Evil Things on poljennaltaan varsin hidastempoinen, mutta jostain ihmeellisestä syystä se ei tunnu hitaalta. Juuri tällainen on makuuni: runsas hitaus. En osaa sitä paremmin selittää. Ja tämä on ehdottomasti ansioikkainta tässä kirjassa.

Kirjan keskushenkilö on poliisitutkija Hella Mauzer. Hämmästelin etunimeä siihen asti kunnes selvisi, että se viittaa sanaan “gentle”. En tiedä, mihin ääkköset ovat jääneet, kun ne joihinkin sanoihin on osattu laittaa. Toisaalta kirjassa esiintyy “suomalaisia” sanoja, joita en ole ikinä kuullutkaan. Hellan sukunimen kirjailija kertoo viittavan Saksaan.

Hella on siirretty Ivalon poliisiin, sillä Helsingissä häntä pidettiin liian “tunteellisena”. Hella ei siirrosta ilahtunut, mutta mentävä oli. Helsinkiin jäi muun muassa mies, jota Hella rakastaa.

Kun kuvitteellisessa Käärmelassa, joka kuuluu Ivalon poliisin hallintapiiriin, katoaa iäkäs mies Hella haluaa lähteä selvittämään asiaa. Ivalon poliisipäällikköä (chief inspector: olen huono kääntämään nimikkeitä enkä nyt jaksa tarkistaa, mikä olisi oikea suomenkielinen muoto) Lennart Eklundia ei voisi miehen katoaminen vähempää kiinnostaa: niitä kuulemma katoilee metsiin harva se päivä. Ehkä hän on ylittänyt rajan ja juo nyt Venäjällä viinaa eikä muista edes omaa nimeään.

Marmatusta nimistä
Hella pitää kuitenkin päänsä ja vastentahtoisesti Eklund antaa Hellalle luvan matkustaa Käärmelaan. Sinne hän matkaa limaisen tukkirekkakuskin kyydissä, jonka nimi on Seppo Kukoyakka. Mistähän mahtaa “Kukoyakka” olla väännetty? En ole ikinä kuullut moista nimeä enkä oikein keksi sen mahdollista alkusanaa, vaikka äänsin sitä mielessäni eri tavoin.

Kirjassa esiintyy myös Kyander, joka saattaisi olla Kajander. Tai sitten ei. Mistäs minä tiedän, mistä kirjailija on ammentanut tietonsa. Ihmettelen kuitenkin tällaisia virheellisyyksiä, joita tuskin ei-suomalainen lukija huomaa, mutta jotka luonnollisesti minun silmääni särähtävät melko lailla.

Kirjassa esiintyy myös henkilö nimeltä Tiramaki. Ei olisi ollut suuri vaiva selvittää oikeaa kirjoitusasua: suomalaiseen korvaan kuulostaa melko typerältä, vaikka oikean kirjoitusmuodon voikin päätellä. Ja miksi Käärmelastakin on jäänyt ääkköset lopusta. Kirjailija selittää loppusanoissaan nimen merkityksen (snake’s place), mikä kuulostaa kielioppikirjasta luetulta.
Marmatus päättyy

Mutta takaisin juoneen. Hella saapuu Käärmelaan tarkoituksenaan yöpyä ortodoksisessa pappilassa Timo ja Irja Waltarin hoteissa. Ja niin miehen katoamisen tutkinta voi alkaa ja taustalta paljastuukin lopulta varsin mielikuvituksellisia käänteitä saava salajuoni.

Evil Things on hämmentävä lukukokemus ainakin suomalaiselle, joka odottaa tietynlaista autenttisuutta sekä miljöön että henkilöhahmojen osalta. En kokenut kirjaa järin suomalaisena, vaan se tuntui hyvinkin vieraalta. En tietenkään ole elänyt 50-luvullla Lapissa enkä missään muuallakaan, mutta ei autenttisuus synny siitä, että heitellään paikallisia/suomalaisia nimiä (väärin kirjoitettunakin) ja osoitteita (Rajajoosepintie mainittu ja kerrottu Helsingin rautatieaseman sijaitsevan Kluuvissa) jne.

Tietty henki puuttuu: on myös mahdollista, että tässä vaikuttaa kieli eli englanniksi lukeminen vieraannuttaa. Vaan vaikea sanoa, kun kirja alun perinkin on englanninkielinen. Toisaalta olen lukenut Antti Tuomaisen Parantajan englanniksi (Healer) ja vaikka kyseessä on dystopia, se tuntui varsin autenttiselta eikä “väärä” kieli ollut ongelma.

On vaikea sanoa, mistä kaikista tekijöistä aitouden tuntu syntyy. Tietenkin kyseessä on fiktio ja sellaisena Katja Ivarin Evil Things täytyy vastaanottaa. On haastavaa kirjoittaa aidon oloista fiktiota maasta ja kulttuurista, joka ei ole oma. Kirjailijan kansalaisuutta en tiedä, mutta hän on varttunut sekä Venäjällä että Yhdysvalloissa ja asuu nyt Pariisissa.

Hella Mauzer on kuitenkin sen verran kiinnostava henkilö, että jos tähän sarjaan saadaan toinenkin osa (kirjan kansi sellaista lupailee), lukenen myös sen. Minua Hellan hahmossa kiinnostaa erityisesti se, etten oikeastaan pitänyt hänestä.

~~~

Kirjan kansikuva on muuten suomalaisen Sameli Kujalan ottama. Kannattaa käydä katsomassa hänen kuviaan vaikkapa Flickr:ssa – itse ihastuin niihin ihan satasella!

Minimiete: Aktivistin ajatuksia

Aktivisteja tarvitaan. Mikään ei koskaan muutu, jos ei edes yritetä. Jos ei kukaan uskalla nousta seisomaan muiden istuessa hiljaa. Arvostan aktivisteja (toki valikoiden) ja ihailen heidän rohkeuttaan.

Maria Alyokhina: Riot Days
Allen Lane 2017
Kirja on alun perin kirjoitettu venäjäksi, mutta Alyokhina on saanut apua sen kääntämiseen englanniksi, spesifeja henkilöitä ei mainita paitsi joku Emily. Kirjassa on kuvia, jotka on piirtänyt Alyokhinan poika.
S. 195


I protest whenever I can, wherever I need to. That’s my nature. I need to protest.

Alyokhina on venäläinen poliittinen aktivisti, jonka protestointi lopulta vie vankilaan. Muutama minuutti kirkossa 21.2. 2012 maksaa usean vuoden lusimisen vankilassa. Punk Prayerin, joka johti tuomioon, voi katsoa Youtubesta, kas tässä suora linkki.

Muistelmateoksessaan Riot Days Alyokhina kertoo, miten Pussy Riot päätyi protestoimaan ortodoksikirkkoon ja siihen valmistautumisesta. Pääpaino on kuitenkin tapahtumissa sen jälkeen.

Väljästi ja tehokeinomaisen toisteisesti kirjoitettu mosaiikkimainen teos avaa yllättävän hyvin aktivistin ajatusmaailmaa ja asennetta. Alyokhina jatkaa aktivismiaan vankilassa saaden vankien oloja parannettua.

Epäilin, miten näin “hajanaiseen” teokseen voi mahtua syvällisesti asiaa, mutta hyvin on onnistuttu. Sanojen paljous ei ole tae siitä, että on paljon sanottavaa. Joskus voi sanoa paljon hieman niukemmallakin määrällä ja sen tämä teos todellakin tekee ollen samalla yllättävän mukaansatempaava.

Kirjan sivulieve.

Partiointia Moskovassa

Fantasia kiinnostaa, mutta jostain syystä tulee hyvin vähän luettua kyseisen genren kirjoja ja silloinkin kyseessä on nähtävästi aina dystopia. Niin nytkin.

Sergei Lukyanenko: The Night Watch
alkuper. Ночной дозор 2004
William Heinemann 2006
Venäjästä englannistanut Andrew Blomfield
S. 489


Luin Lukyanenkon trilogiasta (joka ei olekaan trilogia, vaan osia on kuusi) joskus jostain blogista. En enää muista mistä, mutta kirjasarja syöpyi mieleeni ja ostin innoissani koko trilogian omakseni, kun se osui eteeni charity shopissa tarkoituksenani lukea kirjat asap. Tämä tapahtui marraskuussa 2013* ja nyt vihdoin olen lukenut ensimmäisen osan eli The Night Watchin (suom. Yöpartio).

Alkuastelmaa voi pitää melko perinteisenä: hyvä ja paha – light and dark – vastakkain. Tavallisten ihmisten joukossa liikkuu näitä hyvän tai pahan alamaisia, joilla on yliluonnollisia voimia. Heitä kutsutaan kirjassa nimellä ”Other” ja hei voivat olla noitia, vampyyreita, ihmissusia jne. Kukin ”Muu” palvelee joko valoa tai pimeyttä, mutta yhteinen missio on säilyttää hyvän ja pahan tasapaino ja siten turvata tavallisten ihmisten elämä.

Minulle nuo yllämainitut fantasiamaailman hahmot (vampyyrit sun muut) ovat tuttuja lähinnä Charlain Harrisin Sookie-kirjoista, mistä olikin minulle etua tätä kirjaa lukiessa. Lukyanenko ei nimittäin pahemmin selittele yleisesti tunnettujen hahmojen ominaisuuksia tai tiettyjä käyttäytymiskoodistoja kuin ohimennen. Oletus on, että lukija tietää, mistä on kyse ja varmaan moni tietääkin, mutta jos genre ei ole tuttu, niin saattaa olla hankalampaa.

Kirja on jaettu kolmeen tarinaan, joissa kussakin kertojana on Anton, jolla taikavoimia. Anton edustaa valoa ja tämä kirja kertoo yöpartiosta, joka valvoo pimeyden voimia ja nimenomaan sitä, ettei niitä käytetä väärin. Nämä kolme tarinaa ovat periaatteessa erillisiä kokonaisuuksia, mutta selkeästi ne johtavat tiettyyn lopputulokseen (ja ovat muutenkin jatkumoa), johon kirja kokonaisuudessaan lukijaa valmistaa. Taiten rakennettu ja kuvattu, joten mielenkiinto pysyy yllä.

Vaikka kirjan asetelma on jopa mustavalkoisena (hyvä ja paha taas vastakkain!), niin kirja itsessään on kaikkea muuta. Ei pahuus eikä hyvyys ole niin yksiselitteistä, ihminen (tai siis ”muu”) ei ole niin yksiselitteinen. Antonin ajatusten ja puheenvuorojen suodattamana kirja sisältää yllättävän paljon moraalista pohdintaa. Anton on tietyssä mielessä katkera ja turhautunut, mutta niin helposti käy, kun ei täysin voi vastata omasta elämästään, vaan sitä ohjaillaan ulkopuolelta.

Pidin tästä kirjasta ja imaistuin Moskovan katujen pyörteisiin ja rinnakkaistodellisuuteen (kutstutaan nimellä twilight). Kompurointia aiheutti ainoastaan kieli: käännös on ajoittain omituinen ja jopa hieman sekava (ei niin sekava, että olisin pudonnut kärryiltä: piti vain lukea jotkin kohdat useaan otteeseen).

Lauseiden päättyminen todella usein kolmeen pisteeseen myös ärsytti ja kyseessä ei tosiaankaan ole muutama kerta, vaan lähes joka sivulla on useita sellaisia lauseita. Oli hieman vaikea toisinaan ymmärtää, mitä siinä haluttiin nyt oikeasti sanoa. Kyseessä lienee käännöksen kömpelyys. Olen selaillut seuraavaa osaa, The Day Watchia, ja se näyttää tässä suhteessa ”siistimmältä”, vaikka kyllä sielläkin kolmea pistettä esiintyy, vaan huomattavasti maltillisemmin kuitenkin.

Kirjoja on siis yhteensä kuusi, alla kaikki osat (suluissa suomennosnimi). En tiedä aionko lukea muuta kuin nuo kolme ensimmäistä. Jos kerran kyseessä alun perin on trilogia, niin lukemisen voinee päättää kolmoseenkin. Mutta katsotaanpa nyt ensin, miten toinen ja kolmas osa uppoavat. Ne aion kuitenkin lukea.

1. The Night Watch (Yöpartio)
2. The Day Watch (Päiväpartio)
3. The Twilight Watch (Hömörön partio)
4. The Last Watch (Viimeinen partio)
5. The New Watch (Uusi partio)
6. The Sixth Watch - en tiedä onko suomennettu


Päiväpartion takakannen voit lukea suomeksi täältä Goodreadsin sivulta. Se kertoo juonesta enemmän. Tämä on hyvin runsas kirja kaikin puolin: se sisältää useita mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja kohtauksia.


*Tapanani oli aiemmin kirjata ostamani kirjat  heti Goodreadsiin, josta saatoin kätevästi tarkistella mitä kirjoja minulla jo on. Sittemmin tuo tapa on jäänyt, mutta pitäisi elvyttää se uudelleen. Kirjoja on sen verran paljon, että on vaikea muistaa, mitä jo omistan. Olen muutaman tuplaostoksen tehnyt, kun muisti on pettänyt.


Kirjasta on blogannut muun muassa Taikakirjaimet, Sallan Lukupäiväkirja ja Oksan hyllyltä.

Paluu ruumisvuorelle

On kuin jo useamman kerran kuolleet heräisivät henkiin kanssani. Ja on kuin menettäisin useamman kerran kuolleet kuolemalle uudelleen. Elän viimeiset minuutit Rob Hallin kanssa, kun hän todennäköisesti menehtyy hypotermiaan death zonella - hänen ruumiinsa lepää edelleen Everestillä satojen muiden kanssa.

Andy Harris ja Doug Hansen vain katosivat: oletettavasti putosivat kuolemaansa. Tai sitten eivät. Käsittääkseni heidän ruumiitaan ei ole edelleenkään löydetty. Yasuko Namban tapaus on häiritsevin: hänet olisi ehkä voitu pelastaa, jos ja jos ja jos ja jos. Hän kuoli hyvin lähellä nelosleiriä (Camp IV), josta viimeinen nousu huipulle aloitetaan.

Scott Fischer kuoli yksin yli kahdeksan kilometrin korkeudessa. Hänen sherpansa raportoi havainneensa Fischerissä mahdollisesti HACEN (High Altitude Cerebral Edema) oireita: oletettiin, että hän on avun tavoittamattomissa, koska hän ei reagoinut lisähappeen. Boukreev ei halunnut luovuttaa, vaan yritti vielä itse pelastaa Fischerin, mutta saavuttuaan paikalle, oli Fischer kuollut.

Mistä oikein on kyse? Vuoden 1996 Mount Everest -katastrofista, jossa kuoli kahdeksan kiipeilijää.

Anatoli Boukreev ja G. Weston DeWalt: The Climb - Tragic Ambitions on Everest
Pan Books 2002 (alun perin julkaistu 1998)
S. 372

Täällä ollaan taas, Mount Everestillä hyytävässä pakkasessa puoli päätä kuoliossa. Tällä kertaa kiipeän Scott Fischerin (RIP) johtamassa Mountain Madness -nimisessä retkueessa. Viimeksihän kuljin samassa mestassa samaan aikaan Rob Hallin (RIP) luotsaaman Adventure Consultantsin retkueessa. The Climb on tavallaan vastine Jon Krakauerin kirjalle Into Thin Air, jossa Boukreev (RIP 25.12. 1997) kertoo oman näkemyksensä tuon kohtalokkaan päivän tapahtumista.

Into Thin Air sisältää mielestäni melko paljon luonneanalyysia ja vapaata tulkintaa (eli Krakauerin subjektiivisia mielipiteitä) muista kiipeilijöistä. Kommentit eivät rajoitu pelkästään Krakauerin oman ryhmän kiipeilijöihin, vaan hän "kritisoi" (tai pui tai arvostelee) myös Mountain Madness -tiimin kiipeilijöitä ja oppaita. Krakauer kritisoi myös itseään, mutta vastapainoksi tuo melko paljon esille "ansioitaan".

The Climbissa ei niinkään keskitytä kiipeilijöiden oletettujen persoonien kuvaamiseen ja ruotimiseen, vaan itse tapahtumiin. Kenties siinä missä Krakauer kirjassaan etsii syitä katastrofille toisista kiipeilijöistä (etenkin Fischerin ryhmästä, vaikka kaikki menehtyneet kiipeilijät kiipesivät samassa ryhmässä kuin Krakauer), Boukreev keskittyy enemmän olosuhteisiin. The Climb onkin todella valaiseva kirja ja ehdottoman hyvä vastine Krakauerin kirjalle. The Climb itsessään on hyvä muistutus siitä, että parhaiten tai ensin kirjoitettu ei ole sama asia kuin totuus.

For a year and a half, Jon Krakauer was arguably the primary source for the story of the Everest tragedy, and much of what was published about those events drew heavily upon his account, resulting in what the French sociologist Pierre Bourdieu has called the "circular circulation of information". Krakauer's Everest reality, as he promoted it and the media repeated it, was becoming the public reality.  Krakauer's portrait of Boukreev as a guide of "questionable behavior" was starting to hang permanently in the public mind. (The Climb, s. 272)

Tässä kohden on hyvä huomauttaa, että tapausta puitiin taannoin myös ympäri nettiä ja Jon Krakauer johdonmukaisesti ja itsepäisesti nosti tiettyjä samoja asioita (syytöksiä?) esille kerta toisensa jälkeen. The Climb ei ota niihin kantaa ennen kuin kirjan lopussa, jossa on joitakin suoria lainauksia eri tahoilla käydyistä keskusteluista. DeWalt ei sorru arvostelemaan Krakauerin oletettua persoonaa tai motiiveja, vaan kirjassa pysytään asialinjalla. The Climb valaisee erityisesti venäläisen Boukreev'n ajatuksia ja roolia sekä yleisesti että Mountain Madnessin oppaana katastrofin aikana.

Kiipeilijöitä Mount Everestillä etenemässä Khumbu Icefallissa. Kuva ei liity 1996 tapahtumiin, olen lainannuyt sen Wikimediasta.

Jos aihe kiinnostaa, kannattaa ehdottomasti lukea ainakin ensin Jon Krakauerin kirja, joka on suomennettu Jäätäviin korkeuksiin: murhenäytelmä Mount Everestillä. Se on huomattavasti seikkaperäisempi ja avaa monia käsitteitä ja käytäntöjä paremmin kuin The Climb. Se sopii siten aiheesta (high altitude -kiipily, Mount Everestin rakenne ja kiipeilykäytännöt, Sherpat ja heidän roolinsa, mukautuminen vähähappiseen ilmastoon jne.) vain vähän ennestään tietäville. Lisäksi Krakauerin tyyli on kerronnallisempi ja tietyssä mielessä koskettavampi (olihan hän itse paikalla). Ja niin, Krakauer on toimittaja joten draaman kaari on hallussa.

The Climb pohjautuu enemmänkin haastatteluihin, nauhoituksiin ja keskusteluihin eikä kirjan varsinainen kirjoittaja DeWalt ollut itse paikalla Everestillä. Mutta The Climb saa tarkastelemaan Krakauerin kirjaa toisesta kulmasta. The Climbista puuttuu myös täysin Krakauerille ominainen johtopäätösten, vihjausten ja mahdollisesti yliampuvien tulkintojen tekeminen ja muu ihmissuhdemättö.

Näiden kirjojen lukeminen ns. parina on varsin mielenkiintoinen kokemus myös viestinnästä kiinnostuneille. Enkä aio jättää lukemista tähän: tästä aiheesta löytyy ammennettavaa vielä pitkäksi aikaa ja aineistoa löytyy niin kirjallisuudesta kuin artikkeleina netistäkin.

Haluan vielä painottaa, että symppaan kaikkia kiipeilijöitä enkä valitse ns. puolia tyyliin Krakauer vs. Boukreev. Se on turhaa eikä kiinnosta minua. Sitä paitsi Boukreev on kuollut. Hän kuoli vain puolisentoista vuotta Everest-katastrofin jälkeen lumivyöryssä.

Pian on alkamassa vuotuinen Everest-kausi ja sinne on taas matkaamassa useampikin retkue. Olen tutkaillut eri matkanjärjestäjien sivuja, koska ohjelmat ja aikataulut kiinnostavat. Ja koska elämme 2000-lukua, voi täältä kotisohvalta (ei tosin ole sohvaa) seurata toisten ponnisteluja lähes reaaliajassa toisin kuin vuonna 1996.

Loppuun miete:

Yhtä tärkeää kuin mitä kirjoittaa on se, mitä jättää kirjoittamatta.

Salainen puhe

Tom Rob Smith: The Secret Speech
Simon & Schuster, 2009
S. 450
Suomennettu nimellä Salainen puhe

Kannattaa lukea Lapsi 44 ennen kuin tarttuu tähän. The Secret Speech nimittäin jatkuu ajallisesti melko suoraan siitä, mihin edellinen jäi.

Lisäksi viittauksia (ei kuitenkaan ärsyttävää toistoa) edeltävään on paljon ja tämän kirjan ymmärtäminen kunnolla vaatinee, että tietää mitä on aiemmin tapahtunut.

Leo (suomenkielisessä laitoksessa Lev) ja Raisa ovat saavuttaneet jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen ja perustaneet perheen. Lapset - siskokset - on adoptoitu (Leo oli paikalla, kun heidän vanhemmat raa'asti tapettiin) ja siten pelastettu joutumasta orpokotiin. Vanhemmalla tyttärellä, Zoyalla, on suuria sopeutumisvaikeuksia, mikä ei ole ihme. Hän vihaa Leoa, jota pitää vastuullisena vanhempiensa kuolemaan. Osittain (vai kokonaan?) Leo onkin, vaikka ei painanutkaan itse liipasinta.

Stalinin kuoltua 1953 ja Nikita Hruštšovin astuttua Neuvostoliiton johtoon alkaa puhallella erilaiset tuulet. The Secret Speech sijoittuu tähän murrosaikaan, vuoteen 1956. Hallintojärjestelmä natisee liitoksissaan ja valtasuhteet muuttuvat. Jos politiikka ja Neuvostoliiton historia ei kiinnosta, kannattaa harkita pari kertaa tämän kirjan lukemista.

Entisenä MGB:n (myöhemmin KGB) poliisina Leo on onnistunut haalimaan joukon vihollisia. On monia, jotka kantavat hänelle kaunaa ja haaveilevat kostosta. Menneisyydestä nousee eräs, joka ei vain haaveile, vaan järjestelmällisesti toimii romuttaakseen Leon elämän. Leolla, joka ei enää työskentele MGB:llä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin ryhtyä selvittämään, kuka kaunan takana on.

Siinä missä Lapsi 44 nosti vahvasti esille luottamuksen ja sen puutteen, The Secret Speech korostaa syyllisyydentuntoa ja kostoa. Kuka lopulta on syyllinen ja mihin? Onko täysin viattomia ja syyttömiä edes olemassa? Vastaan itse, on totta kai - ja he kärsivät eniten. Pääsääntöisesti (tässä kirjassa) ihmiset toimivat ankaran ryhmäkurin ja -paineen alla ja tekevät mitä tahansa oman perseensä pelastamiseksi: vaikka sitten käräyttävät ystävänsä, sukulaisensa tai kenet tahansa.

Minä pidin tästä kirjasta kovasti, vaikka jossain vaiheessa joukkosurmat alkoivat tympäistä. Ja kuollaanhan tässä muutenkin melko paljon, siis suorastaan urakalla. Ei nyt heti tule mieleeni kirjaa, jossa kuoltaisiin näin paljon. Ei ole minun juttuni ja siinä varmaan syy, miksen jaksa sotakirjoja (ainakaan aktiivivaiheisia rintamakuvauksia) lukea.

Kun pääsee kuolemista yli, kirja on varsin häiritsevää (hyvällä tavalla, jos nyt noin voi edes tämän kirjan kohdalla sanoa) luettavaa. Kirjan punainen lanka on verestä punainen, perustunnelma on synkkä ja melko toivotonkin. Muutaman kerran musta huumorinkukka oikoo terälehtiään, mutta kokonaistunnelma on iloton.

The Secret Speech  haastoi ainakin minut pohtimaan ihmisluontoa. Itse asiassa tuli mieleeni The Lucifer Effectissä käsiteltävät asiat. Ovatko ihmiset niin sanotusti pahoja vai tuleeko heistä pahoja? Miten olosuhteet vaikuttavat ihmisen moraaliin ja "hyvyyteen"/"pahuuteen".

Kirjan juoni on sen verran polveileva ja kiero (ihan ymmärrettävä silti eli ei sekava), etten aio sitä avata. Lukekaa itse ja yllättykää: mitä tahansa voi tapahtua.

Tähän Neuvostoliitto-kirjasarjaan on olemassa vielä yksi osa, Agent 6. Sitä ei käsittääkseni ole suomennettu. Minua se odottaa hyllyssä, mutta täytynee hetki sulatella tätä ennen kuin tartun siihen.

~~~

BLOGINI NIMENMUUTOSILMOITUS

Blogini nimi on vaihtunut, koska en kokenut edellistä enää omakseni. KirjaValas oli väännös Markus Zusakin romaanista Kirjavaras.

En ole kuitenkaan edes lukenut Kirjavarasta enkä välttämättä koskaan luekaan, sillä intuitioni varoittelee, ettei ehkä ole minun juttuni. Ja minähän en lue mitään kirjaa, jos ei kerta kaikkiaan innosta.

Maailmassa on niin paljon kirjoja, että jostain on pakko karsia ja sisäisen äänen kuunteleminen toimii hyvänä esikarsijana. Tämän takia en koe mielekkääksi, että blogini nimi on väännös kirjasta, joka ei minua kiinnosta.

Uusi nimi olkoon Kartanon kruunaamaton lukija. Osoite säilyy samana eli periaatteessa mikään ei muutu - paitsi se nimi. Tervetuloa blogiini eli kartanooni!

Romanssi kukkii Kirgisian aroilla

Chingiz Aïtmatov: Jamilia
alkuper. Djamilia, 1957
Telegram, 2007
Venäjästä englannistanut James Riordan
S. 96


Nuohosin kirjaston (kaunokirjallisuus)hyllyjä alkaen A:sta tarkoituksenani yllättää itseni ja lainata jotain minulle ennestään ihan outoa. 

Eräs tavoite oli myös löytää kirjallisuutta jostain maasta, josta en ole kirjallisuutta lukenut. Sellaisia maita on paljon.

En päässyt A:ta pidemmälle, kun Jamilia tuli silmilleni. Kirjan kansi on eteerinen, lupaava. Takatekstikin houkutteli, vaikka se lupaili romanssia. Ja se maa, Kirgisia. Kirja lainausautomaatin kautta kassiin ja ulos lukemaan.

Eipä ollut paljon luettavaa, kun sivuja on vaivaiset 96. Lisäksi kirjan juoni on kerrottu kokonaan kirjan takakannessa. Mitään yllättävää ei siis tapahdu, mutta ehkäpä se ei olekaan tämän pienoisromaanin perimmäinen idea. Keskeinen teema lienee lopulta  sota-ajan siviilielämän ja paikallisen kulttuurin kuvaileminen kirgisialaisella arolla.

Kylän hierarkiat ja työjaot tulevat selväksi lukijalle eikä Aïtmatov saa kyllikseen aron kuvailemisesta. Luonto tuleekin tässä romaanissa mielestäni lähemmälle kuin ihmiset. Jamilia, jonka mies taistelee etujoukoissa, jää hänkin etäiseksi taustahahmoksi. Kylään tantereelta haavoittuneena palaava Daniyar on hiljainen ja arvoituksellinen, ja hänen kustannuksellaan pilaillaan. Jamilia on pilailussa mukana täydellä sydämellään, kunnes huomaa rakastuneensa Daniyariin.

Lukija jää Jamilian ja Daniyarin romanssissa täysin ulkopuoliseksi. Siihen voi vaikuttaa myös se, että kirjan kertojana toimii Jamilian "pikkuveli", joten tarina suodattuu hänen kauttaan jääden kenties osittain juuri siksi etäiseksi ja mitäänsanomattomaksi.

Kirjassa parasta on sen kieli ja lyhyys. Näin lyhyen luki helposti loppuun, vaikka eipä tämä sen kummempaa vaikutusta tehnyt. Kulttuurinen aspekti oli minulle mielenkiintoisin osuus tässä romaanissa.

Kirjailijasta voi lukea täältä. 

Lapsi 44 - kun vainoharhoilla ei ole rajoja

Tom Rob Smith: Child 44
Simon&Schuster, 2008
S. 473
Suom. Lapsi 44


Nyt on hyytävä, suorastaan talven jäljiltä ajamattomat säärikarvat pystyyn nostattava romaani. Fiktiivinen, mutta varsin aidon tuntuinen - ainakin tietyiltä osin.

Kirjan sivuliepeessä kerrotaan kirjan pohjautuvan todellisiin tapahtumiin, mutta suhtaudun tällaisiin aina tietyin varauksin ja ajattelen mieluummin, että voisihan se kaiketi olla totta, mutta luen silti kirjaa fiktiona. Koska mitä välii.

En osaa ottaa kantaa romaanin autenttisuuteen, koska en ole historoitsija. Mutta Venäjä on vähän sellainen, että melkein mitä vain on voinut tapahtua ja tapahtuu muuten edelleen niin kuin varmasti kaikki ovat huomanneet. Puitteet varmasti ovatkin varsin todenmukaiset tässä romaanissa, mutta toki asiaan kuuluvalla liioittelulla, kenties. Snadisti tuli pohjoiskorealaiset fiilikset kirjaa lukeissani.

Olemme siis Venäjällä. Tai oikeammin Neuvostoliitossa. Child 44 alkaa talvisella kohtauksella vuonna 1933. Ja jytinällä alkaakin, mutta siitä siirrymme pian Moskovaan ja vuoteen '53. Leo (suomalaisessa käännöksessä ilmeisesti Lev: enkunkielisiä varten on vissiin pitänyt valita "tuttu" nimi, etteivät lukijat järkyty "vieraasta" nimestä) on sotasankari, joka on omistautunut maan hallitukselle. Hän nauttii hallituksen luottamusta, kunnes käy niin kuin monelle muullekin on aiemmin käynyt: luottamus alkaa luisua epäluottamuksen puolelle.

Mutta miksi? Sitä ei tiedä edes Leo itse. Hän ei tiedä onko kyseessä ehkä luottamuksen testaaminen vai silkka epäluottamus. Vai ehkä tahallinen maineen maalaaminen mustaksi. Koska epäluotettavina pidettyjä henkilöitä epäluotettavampia voivat lopulta olla ne luotettavina pidetyt. Joku voi olla niin luotettava, että se epäilyttää.

Tämä kirja onkin varsinaista peliä luottamuksella. Keneen voi oikeasti luottaa? Sitä on mahdotonta määritellä, koska kuka tahansa voi olla valtion agentti, jonka tehtävä on valvoa ja tarvittaessa narauttaa epäluotettavat poliisit ja virkamiehet. Miten tunnistaa kavalat silmäparit satojen muiden joukosta?

Leolla on pientä perstuntumaa asiaan, mutta systeemi on hänellekin liian kiero. Eilisen sankari voi silmänräpäyksessä muuttua huomisen huoraksi, joka pitää teljetä vankikoppiin. Jota pitää kuulustella, ja ennen kaikkea jolta pitää saada lausunto. Mielellään tunnustus. Ja lopulta se tunnustus aina saadaan ja sen kaverina lista. Ja listalle kukaan ei halua joutua; ei ole olemassa listaa, jonne kannattaisi joutua.

Tämä kirja teki minut suorastaan vainoharhaiseksi. Kaikki pitää kyseenalaistaa - jopa oman kumppanin tekemiset. Leo on elänyt uskossa, että hänellä ja vaimollaan Raisalla on hyvä, normaali (niissä puitteissa) suhde. Mutta onko sekään lopulta sitä, mitä hän on luullut? Yhtä kaikki, tutun elämän raamit rapisevat ja jäljelle jää vain epäluottamus. Ja karkoitus Moskovasta syrjäseudulle Uralin kupeeseen. Sekin epäilyttää: miksi vain karkoittaa, miksi ei tappaa?

Kun (Leon) alamäki alkaa, ei sille loppua näy. Kaikki tuntuu menevän lopulta pieleen. Lisäksi täytyy miettiä, miksi hän saa tietää jotakin: siksi, että hän saa selville itse vai siksi, että hänen annetaan saada selville?

Kirjan nimi viittaa murhatapauksiin, joita Leo alkaa pakkomielteisesti tutkia. En aio tämän enempää juonta avata, koska se kannattaa kokea itse. Nyt on kieroa menoa nimittäin ja voin taata, että sangen koukuttavaa. Romaania oli ihan mahdoton jättää pidemmäksi aikaa koskematta. Sitä piti lukea jokaisessa raossa.

Kirjan pohjalta on tehty samanniminen elokuva, joka sai Brittilässä ensi-iltansa 17.4. Aion elokuvan ehdottomasti katsoa, vaikka sitä on jo kritisoitu naurettavaksi "kielensä" takia. Tällä viitataan näyttelijöiden englantiin, jota he puhuvat "venäläisittäin" murtaen. Pakko tunnustaa, että kuulostaahan se vähän hassulta (olen katsonut trailerin), mutta luulen ettei se ole niin iso "ongelma" meille muilta kielialuelta tuleville.

Child 44 on trilogian avausosa, mutta voin vakuuttaa että kirja on aivan itsenäinen kokonaisuutensa. Mitään ei siis jää kesken eli periaatteessa jos kirjan luettuaan ei haluakaan enää lukea jatkoja, voi lukemisen päättää tähän kirjaan. Itse aion kyllä lukea ne seuraavatkin osat, jotka ovat The Secret Speech (suom. Salainen puhe) ja Agent 6 (jota ei vissiin ole suomennettu ainakaan vielä).

Venäjällä lusimassa

Tig Hague: The English Prisoner
Penguin 2009
S. 432

Tulipahan käytyä venäläisessä vankilassa Tig Haguen kanssa. Ensin lusittiin Moskovassa, sitten meidät kärrättiin Mordoviaan vankileirille keskelle ei mitään.

Kyllä olisi kannattanut heti lentokentällä heittää hieman hilloa vartijalle, niin tältä kaikelta olisi vältytty. On niin helppoa olla jälkiviisas. Haguen housuntaskusta löytyy kerta-annos hashista. Se on unohtunut sinne polttari-illan päätteeksi.

Kerta-annos muuttuu lentokentällä hieman isommaksi ja yhtäkkiä Tig Hague on huumeiden salakuljettaja, varsinainen huumeparoni! Siihen päättyy se työmatka ennen kuin ehti alkaakaan. Siitä alkaa myös Haguen parin vuoden lusiminen Moskovan vankiloissa.

Hague kuvaa kirjassaan melko seikkaperäisesti venäläistä lahjontakulttuuria (vankinäkökulmasta), jossa oikeastaan miltei kaikki on kaupan - jopa oma vapaus. Lähes kaikki on ostettavissa, mutta keneenkään ei voi luottaa.

En puhuisi oikeuslaitoksesta tässä yhteydessä, mutta koska en tiedä juuri mitään venäläisestä oikeus- saati vankilakäytännöistä en voi arvioida, kuinka "totta" tämä kirja on. Toisaalta en näe mitään syytä, miksi Hague valehtelisi.

Kijan alussa en pitänyt Tig Haguesta. Hänessä on jotain äijämäistä uhoa, joka kyllästyttää minua. Paljon kirosanoja ja aggressioita (olisi tosin varmaan minullakin hänen tilanteessaan), pörhentelevä käytös.

Mutta kirjan edetessä alan ymmärtää Hagueta ja hänen persoonaansa. Ymmärrän myös hänen raivokkaita ajatuksiaan, jotka tosiaan ovat vain ajatuksia - ei hän niitä ulos päästä suustaan tai muutenkaan. Paitsi joskus, mikä on ihan ymmärrettävää. Venäläiset vartija todellakin osaavat ankeuttamisen taidon.

En koe aiheelliseksi tästä kirjasta tämän enempää kirjoittaa. Jos vankilat ja toiminta niissä kiinnostavat, suosittelen tämän lukemaan. Vaikka aihe on melkoisen ikävä, ei kirja tunnu raskaalta. Haguen tyyli on ajoittain mustan humoristista, sarkastistakin. Minua jopa nauratti välillä.

Osallistun tällä kirjalla Hei me lusitaan! -haasteeseen ja samalla lunastan itselleni ulkoiluoikeuden, jee!

~~~

Kannen kuva Haguesta: Mark Kehoe / Vankilakuva: RIA Novosti

Kirja kuin taideteos

Alexandr Orlov: A Simples Life – My Life & Times

Törmäsin tähän kirjaan jossain kirjakaupassa about puolisen vuotta sitten. Ihastuin heti kirjan visuaalisuuteen sitä selaillessa, mutta vasta nyt tartuin siihen kunnolla ja luin sen.


Onpas harvinaisen suloinen kirja. Kertojana on Alexandr Orlov, jolta ei itserakkautta puutu, mutta se pukee häntä ja tekee hänestä hauskan.

Orlov kertoo sukunsa tarinan aina siitä lähtien, kun hänen esi-isänsä asuivat Afrikassa Kalaharin aavikolla. Miten sieltä päädyttiin Venäjälle, selviää kirjasta.

Tarina on hauska ja täynnä lempeää huumoria. Kirjan kuvistus on aivan uskomattoman satumainen ja taiten tehty. Varsinainen hyvän mielen kirja ja silmätkin saavat ruokaa.

Miten sai alkunsa Meerkatien vertailu (Compare The Meerkat)? Se selviää kirjasta. Nettisivuilla voi sitten itse käydä mm. vertaamassa meerkatteja.

Sivuista saa enemmän irti, jos on lukenut kirjan. Itse ihastuin kirjan lisäksi noihin nettisivuihin.



Kirjan pohjalta on tehty mainos. Olen nähnyt muutamia niistä telkkarista. Enemmän infoa Wikipediassa.


Ps. Kuvat saa isommaksi klikkaamalla: kuvasin ne itse kirjasta.