Rintamakarkureita ja salaisuuksia

Viime (Suomi)reissulla (tammi-helmikuussa) luin lukulistalle hautautuneen ja sieltä ylösnousseen Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa, joka ihastutti kovasti. Jatko-osan (All Human Wisdom/Tulen varjot) luin englanniksi ja nyt on käsissäni trilogian kolmas osa, Tuhon Lapset, jonka juuri luin. Kirjan saalistin kirjastosta. 

Päätin nimittäin kokeilla onneani ja katsoa myönnetäänkö minulle Helmet-kirjastokortti. Ja kyllähän sen saa, jos vain on antaa jokin suomalainen osoite. Annoin majapaikkani osoitteen, josta periaatteessa omistan kolmanneksen. En maininnut, etten siellä vakituisesti asu, koska maininta ulkomailla asumisesta olisi ehkä vain mutkistanut asioita. Palautan lainaamani kirjat ajallaan enkä hukkaa tai riko niitä, joten olen riskitön käyttäjä.

Vietän koko suomiajan (viisi viikkoa, joista pari on kulunut) tällä kertaa Helsingissä ja kirjoja on pakko saada luettavaksi, joten kirjasto on järkevin vaihtoehto. Ei ole mieltä ostaa järisyttävää kirjavuorta, jota en sitten kuitenkaan voi roudata (painorajoitusten takia) himaan.

Mutta nyt muutama sananen Tuhon lapsista, joka yltää samalle tasolle kuin aiemmat trilogian kirjat. Näitä olisikin vaikea laittaa paremmuusjärjestykseen, sillä olen pitänyt kaikista todella paljon. Tuhon lapset on trilogian kenties suoraviivaisin ja juoneltaan etenevin.

Sivuhuomio: taas sota-aiheinen romaani. Minulla tuntuu olevan jokin järisyttävä sotaputki päällä enkä ymmärrä, mistä se johtuu, kun periaatteessa en ole kiinnostunut sota-aiheista. Mutta niin vain lukuun päätyy (tiedostamatonta, koska en etsi sota-aiheisia kirjoja) jatkuvasti kirjoja sodasta ja vieläpä pidän lukemastani.

Pierre Lemaitre: Tuhon lapset
alkuper. Miroir de nos peines
Minerva, 2020
ranskasta suomentanut Susanna Hirvikorpi
s. 508

Tuhon lapsissa seurataan useita henkilöitä, joista yksi on tuttu sarjan ensimmäisestä kirjasta. Hän on Louise, joka ensimmäisen kirjan aikana oli vielä lapsi. Nyt elellään jo vuotta 1940 ja Louise on kolmekymppinen opettaja ja sivutoiminen tarjoilija.

Louisen äiti on kuollut muutamia kuukausia aiemmin, kun tapahtuu merkillisen karmaiseva juttu: eräs kuppilan kanta-asiakas pyytää palveusta Louiselta, mutta ampuukin sitten itsensä Louisen edessä. Kauhistunut Louise pakenee paikalta, mutta tapaus ei jätä häntä rauhaan. Ilmeisesti asialla on jotain tekemistä Louisen edesmenneen äidin kanssa ja Louise alkaa selvitellä äitinsä salaisuuksia.

Samaan aikaan toisaalla seurataan parin sotilaan, Gabrielin ja Raoulin, edesottamuksia rintamalla, jossa ei tunnu tapahtuvan mitään. Sota polkee paikallaan, se onkin niin sanottu ”valesota” jonka ei kai odoteta johtavan ”oikeaan” sotaan. Monien sattumusten summana Gabriel ja Raoul karkaavat ja myöhemmn heidät vangitaan rintamakarkureina. Valesota päättyy ja alkaa oikea sota, kun Saksa hyökkääkin Ranskaan.

Gabriel on matematiikan opettaja ja luonteeltaan oikeamielinen ja lempeä. Raoul taas on ilkikurinen vekkuli, joka onnistuu pyörittämään kaikenlaista bisnestä ja tienaamaan rahaa lähes millaisessa ympäristössä tahansa. Raoul vetää haluttoman Gabrielin mukaan likaisiin puuhiinsa. Ajan saatossa miesten välille kehittyy vahva side ja ystävyys. 

Vielä on mainittava salaperäinen ja toimelias Désiré, jonka sukunimi vaihtelee toimenkuvan mukaan. Désiré on huijari, jolla on suuret luulot itsestään, mutta täysin sydämetön hän ei ole.

On selvää, että mainittujen henkilöiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa, mutta se miten se tapahtuu, on varsin yllättävää ja viihdyttävää.

Pierre Lemaitre räjäyttää potin kolmannen kerran taitavalla tarinankerronnallaan ja henkilökuvauksellaan. Vaikka aihe (sota-aika) on jälleen raskas, kirjailija onnistuu sekoittamaan riittävästi huumoria ja pilkettä tarinan – ja henkilöhahmojen – silmäkulmaan, ettei lukija murskaannu. Tuhon lapsien pariin palaamista suorastaan odotti ja kirjaa teki mieli lukea jatkuvasti. Jatkuva lukuhimo alkoi jo melkein häiritä muuta elämää.

Tämän trilogian voi periaatteessa lukea tai jättää lukematta missä järjestyksessä tahansa, sillä kukin kirja on omanlaisensa kokonaisuus eikä varsinaista jatkumoa ole paitsi tietysti ajankulun tiimoilta (kirjasarja etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1918 ja tavallaan päättyen vuoteen 1940).

Viitteitä aiempiin kirjoihin on, mutta niillä ei periaatteessa ole merkitystä kokonaisuuden kannalta. Esimerkiksi tässä kirjassa Louise viittaa muutaman kerran ensimmäisen kirjan Edouardiin, jonka kanssa hänellä lapsena oli erikoinen ystävyyssuhde. Ei ole kuitenkaan väliä, vaikkei taustoja tietäisi, koska kyseessä on vain pieni muisto.


Trilogian kirjat järjestyksessä:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows 

 

Minusta tuli tämän trilogian myötä suuri Pierre Lemaitre -fani ja ehdottomasti haluan lukea myös hänen Suuri maailma -sarjansa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Loistavat vuodet ja sen saisi Pasilan kirjastosta. Kirja on kuitenkin sen verran tuhti (yli 600 sivua), etten viitsi sitä Suomessa alkaa lukea. Sarja on käännetty enkuksi, joten se voi odottaa kotiinpaluuta.

Kostosta ja anteeksi antamisesta

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että kiireesti halusin jatkaa trilogian parissa. Toisen osan luin englanniksi.

Pierre Lemaitre: All Human Wisdom
alkuper. Couleurs de l'incendie, 2018
MacLehose Press, 2021
ranskasta englannintanut Frank Wynne
suomennettu nimellä Tulen varjot


Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista. Nyt on päästy vuoteen 1927, edelleen Pariisissa ollaan.

Trilogian toisen osan keskiössä on Madeleine Péricourt, joka vilahteli edellisessä kirjassa, mutta pääasiassa sivuhenkilönä. Madeleinen avioliitto Henri d’Aulnay-Pradellen kanssa rysähti karille mutta suhteesta jäi muistoksi poika, Paul, joka on äitinsä silmäterä.

All Human Wisdom alkaa Madeleinen isän, varakkaan pankkiiri Marcel Péricourtin (tuttu niinikään ensimmäisestä kirjasta) hautajaisista. Hautajaisista tulee traaginen fiasko, kun Paul putoaa ikkunasta kesken hautajaissaattueen – vieläpä suoraan sinne saattueeseen.

Lukijalle tulee siten heti alkuun selväksi, että romaanin tyyli on edellisen tapaan (musta)humoristinen ja koominenkin, lisäksi henkilöhahmot ovat jossain määrin itsekin koomisia jopa överillä tavalla, mutta jostain syystä se ei häiritse minua. Olen nihkeä huumorin suhteen, mutta Lemaitren tyyli ihastutti minua jo Näkemiin taivassa -romaanissa ja nyt myös tässä.

Paul vammautuu vakavasti, mutta jää sentään henkiin. Madeleine perii isänsä massiivisen omaisuuden, mutta raha ei häntä varsinaisesti kiinnosta – pääasia, että sitä on, sillä ajatukset pyörivät Paulissa ja Paulin toipumisessa.

Kenties syntymä-äveriään asemansa takia Madeleinelle raha on itsestäänselvyys, jota vain on. Isänsä Marcel ei koskaan kannustanut tytärtään perehtymään (raha)talousasioihin, koska Madeleinehan on vain nainen jonka tehtävä on avioitua ja sitten olla vaimo ja äiti.

Siksipä ei ole järin suuri yllätys, että Madeleinen runsaat perintörahat hupenevat – tai suorastaan katoavat – noin vuodessa. Ei Madeleine toki niin typerä ole, ettei mitään rahasta tajuaisi ja söhräisi varansa silkkaa tyhmyyttään. Hän saa siihen apua lähempää kuin uskoisi samalla kun puukko osuu selkään. Ja kun puukko on selässä, on myöhäistä itkeä. 

Onneksi voi vetää puukon irti, hoitaa haavan ja ryhtyä suunnittelemaan kostoa. Madeleine onnistuu kasaamaan ympärilleen lojaalin ryhmän ja henkilö henkilöltä Madeleine aikoo niin sanotusti ampua alas petturit ja pahantekijät.

All Human Wisdomia voi pitää kostoromaanina, sillä se (kostaminen) on erittäin keskeinen, jopa kantava teema kirjassa. Olen kostamisen ystävä. On jotakin erittäin tyydyttävää siinä, kun paha saa palkkansa. Minua kiehtoo myös lukuisat eri tavat kostaa aina elegantista kostosta kunnon goreen. All Human Wisdom edustaa eleganttia.

Kostoteemoja esiintyy usein aasialaisissa sarjoissa ja elokuvissa. Japanilainen klassikkoelokuva Lady Snowblood teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Siinä kosto on brutaalia ja veristä. Kirjoista tulee mieleeni oitis Kanae Minaton Confessions, joka edustaa hillittyä ja tyylikästä koston muotoa.

Tiedostan, että monet suhtautuvat kostoon ja kostamiseen negatiivisesti. Pitäisi kääntää toinen(kin) poski ja käsitellä asiat jotenkin rakentavasti ihan vaan vaikka mielessään tai näin modernina aikana psykoterapiassa. Sitten antaa vaikka väkisin anteeksi (vaikkei edes pyydetä), koska muutenhan ei voi päästä tapauksesta yli.

Olen täysin eri mieltä anteeksi antamisesta. On tekopyhää (ja mielestäni jopa omituista) antaa anteeksi jollekin, joka ei edes anteeksi pyydä. Tärkeintä on tehdä päätös: joko voi aidosti antaa anteeksi tai sitten ei. Jos ei, niin sekin on päätös ja sen kanssa voi jatkaa elämäänsä ja ajan kanssa asia menettää merkitystään – siitä voi mahdollisesti oppia tai löytää uuden kulman. Se että väkisin yrittää antaa anteeksi on yhtä tyhjän kanssa: se vasta vaivaakin eikä jätä ikinä rauhaan.

En ole kostonhimoinen ihminen, koska olen sellaiseen liian laiska ja intohimoton (tosin en ole kokenut äärimmäistä pahuutta, joten en tiedä miten sellaisessa tapauksessa toimisin: syntyisikö pakottava kostonhimo. Nimittäin kaipa sillekin on rajansa, mitä sietää). Lisäksi ajattelen, että meillä kaikilla on omat taakkamme. Kaikki saavat melko varmasti kokea kärsimystä jossain vaiheessa elämäänsä joka tapauksessa, joten se siitä.

Mutta fiktiossa – niin kirjallisuudessa kuin erityisesti aasialaisissa sarjoissa/elokuvissa – aihe kiehtoo. Kenties siksi, että fiktion myötä voi turvallisesti nauttia kostamisen monimuotoisuudesta ja niistä tunteista, joita onnistunut kosto herättää.

Niin että Pierre Lemaitre osui nyt kostohermooni omintakeisella tyylillään. Bravo.

Trilogian kirjat:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows

Näkemiin taivaassa

Jotkut – aika useat – kirjat hautautuvat mentaaliselle lukulistalle ikuisuuksiksi, kunnes jokin yhtäkkinen selkkaus saa ne pompsahtamaan pinnalle. Näin on käynyt muun muassa Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa kanssa. Se oli saanut uinua lähes vuosikymmenen luettavien kirjojen hautausmaalla ennen kuin parisen viikkoa sitten tapahtui ylösnousemus Esteri-kierrätyskeskuksen kirjahyllyssä Länsi-Pasilassa.

Hyvää kannattaa odottaa, kuten sanonta kuuluu.

Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa
alkuper. Au revoir là-haut, 2013
Minerva, 2018
suomentannut Sirkka Aulanko (ilmeisesti käännetty enkunkielisestä käännöksestä)
s. 541

Ranska, marraskuu 1918. Toinen maailmansota alkaa olla lopuillaan ja eloonjääneet sotilaat enemmän kuin valmiita palaamaan koteihinsa.

Vielä viime hetkellä ennen rauhan julistamista tapahtuu hämäräperäinen rynnäkkö ja sotamies Albert Maillard hautautuu elävältä. Kuolema ei kuitenkaan ehdi häntä korjata, sillä aseveli Edouard Péricourt saa hänet kaivettua ylös – vaan millä hinnalla: Kranaatti räjäyttää suuren osan Péricourtin kasvoista tuusannuuskaksi. Tapaus sitoo miehet yhteen tavalla, jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Kun rintamalta vihdoin päästään Pariisiin, ei siellä odota maine ja mammona, vaan näköalaton kurjuus ja köyhyys. Sotatraumat kuiskivat korviin eikä etenkään Albertin asiaa auta tietoisuus siitä, että häikäilemätön luutnantti Henri d’Aulnay-Pradelle on nainut Edouardin sisaren Madeleinen. Nimittäin, Pradelle on itse piru joka sodassa tappoi vaikka omiaan, jos tilanne sitä hänen mielestään vaati.

Kaikki nämä kolme keskeisintä henkilöhahmoa ovat kiinnostavia, joskin Edouard jää melko etäiseksi. Hänestä piirtyy kuitenkin riittävän elävä kuva, ettei hän jää vain seinäruusuksi vaikka periaatteessa vammansa takia sellainen onkin. Edouard on hiljainen – pakon sanelemana tietenkin, koska puolet naamasta ja sen seurauksena puhekyky puuttuu – mutta hiljaisuuden takana on terävät aivot ja vahingoittunut mieli.

Albert yrittää auttaa Edouardia minkä voi, koska kokee olevansa sen hänelle velkaa. Albertin ja Edouardin välinen ystävyys on vaikea erityisesti vallitsevien olosuhteiden takia ja myös siksi, että molemmat ovat sodan jäljiltä pahasti traumatisoituja. Luvattua rahallista tukea valtiolta ei kuulu eikä näy, mutta jostain on rahaakin saatava elämiseen.

Luutnantti, myöhemmin kapteeni, d’Aulnay-Pradelle on ylhäistä sukua, mutta rutiköyhä. Madeleinen naiminen avaa ovet ylhäistön seurapiireihin, mutta appiukko Péricourt pitää huolen, ettei Pradelle pääse Pericourtien varoihin käsiksi. Mikä kaamea pettymys, joten rahaa täytyy hankkia muita kanavia pitkin.

Ote takakannesta:

Teos piirtää tarkan kuvan ranskalaisesta luokkayhteiskunnasta ja sodanjälkeisestä todellisuudesta. Sota haluaa voittajia, vammautuneet siivotaan pois silmistä ja unohdetaan. Kansakunta kiirehtää eteenpäin, jälleenrakennus tarjoaa äkkirikastumisen ja välistävedon mahdollisuuksia. Turhaan käydyn sodan aiheuttama katkeruus antaa tilaa myös kostolle.

Sota-aiheet eivät yleensä kiinnosta minua, mutta kuten olen aiemminkin todennut: tyyli ratkaisee. Tässä romaanissa ei juuri rintamakuvauksia (joita en siis yleensä jaksa) ole alun muutamia lyhitä kohtauksia lukuun ottamatta. Ne ovat merkittäviä juonen kannalta (ja ihmeen kiinnostavia, vaikkakin melko brutaaleja kuten nyt sota yleensä), joten niille on perustelunsa ja paikkansa tarinassa.

Näkemiin taivaassa oli minulle jälleen täyden kympin kirja: juuri sopivaan aikaan luettu ja ihanan pitkä. Nähtävästi kaipaan pitkiä kirjoja, koska en jaksa olla koko ajan miettimässä, mitä lukisin seuraavaksi. Kaiken aloittaminen on minulle nyt vaikeaa, joten mitä pidempi kirja sen harvemmin tarvitsee niitäkään aloittaa. Jokin historiallinen kausi lienee päällä, koska historialliset romaanit erityisesti kiinnostelevat.

Näkemiin taivaassa on käännetty englanniksi nimellä The Great Swindle, joka vihjaa suurenluokan huijaukseen, jollaisella on keskeinen osuus romaanissa. Itse asiassa huijauksia franginkuvat silmissä tehtaillaan useammallakin taholla. Minua kiehtoo kirjan allkuperäinen nimi enemmän sen tietyn runollisuuden ja monimerkityksellisyyden takia. Toki The Great Swindle on nimenä viihteellisempi ja siten vissiin myyvempi.

Näkemiin taivaassa avaa trilogian, jonka muut osat on suomennettu nimillä Tulen varjot ja Tuhon lapset. Tulen varjoissa kirjan keskiöön nousee Madeleine ja olisi kyllä pakko saada se lukuun ASAP. Olen kys. kirjaa metsästellyt kierrätyskeskuksista, antikvariaateista ja parista kirjakaupastakin, tuloksetta. Täytynee vissiin jatkaa sarjan parissa englanniksi, kunhan täältä kotiin pääsen. Harmi sinänsä, koska olisin mielelläni lukenut koko trilogian suomeksi (käännös on mielestäni erinomaisen sujuva). 

Olen lukenut aiemmin Pierre Lemaitrelta kaksi romaania, Irenen ja Alexin. Ne ovat neliosaisen sarjan kaksi ensimmäistä kirjaa. Jostain syystä sarja on jäänyt minulta kesken, vaikka pidin molemmista mainituista kirjoista kovasti.

"Laowai" Shanghaissa

Valtaosassa lukemistani kirjoista, joissa käsitellään vähemmistöjä ja rasismia, asutaan jossakin länsimaassa. Sitä miten (massasta) poikkeava ulkonäkö ja tausta vaikuttavat sopeutumiseen ja ihmisten kohtaamiseen.

Aube Rey Lescuren romaanissa River East, River West asetelma on sama mutta sijaintina pääasiassa Shanghai.

Aube Rey Lescure: River East, River West
Duckworth, 2024
s. 342
Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu

 

On vuosi 2007. 14-vuotias Alva asuu äitinsä Sloanin ja tämän uuden aviomiehen Lu Fangin kanssa Shanghaissa yrittäen elää tavallista arkea koulunkäynteineen sun muine teinijuttuineen. Perheenlisäys isäpuolen muodossa ei innosta Alvaa.

Romaani alkaa Sloanin ja Lu Fangin häistä ja Alvan asenne tulee selväksi heti ensimmäisessä virkkeessä.

A man called Lu Fang stole Alva’s mother in Grand Ballroom B of Shanghai’s Imperial Hotel.

Sloan on valkoinen yhdysvaltalainen, joka on saapunut Kiinaan jo hyvin nuorena ja jäänyt sille tielle. Tarinan edetessä Sloanin motiivit asua Kiinassa tulevat ilmi.

Äidin ja tyttären suhde on vaikea eikä vähiten Sloanin ryypiskelyn takia. Alva haluaisi tietää isästään, mutta Sloanin mukaan mies oli lähinnä spermanluovuttaja eikä koskaan Alvan elämässä mukana. Random pano siis.

Yhdysvaltalainen äiti ja kiinalainen isä tekevät Alvasta laowain: muukalaisen, ulkopuolisen. Laowailla sanana ei sinänsä ole rasistista merkitystä, mutta sen käytöstä riippuen, sillä voi sellainen vivahde olla.

Alva käy paikallista shanghailaista koulua ja kaikki tietävät hänen olevan laowai ja asia tuodaan esille aina sopivan paikan tullen ja Alvasta tehdään oletuksia sen perusteella. Sellaisia oletuksia, joita ei “oikeista” kiinalaisista tehdä.

Mietin, mikä tekee ihmisestä jonkin tietyn maalaisen, "oikean"? Olemmehan pääasiassa kulttuuriemme tuotteita. Jos olisin syntynyt ja varttunut (samoista vanhemmista) jossakin muualla kuin Suomessa, tuskin olisin kovin suomalainen (ellei minua olisi kasvatettu eristyksessä ja pakkosyötetty suomalaisuutta/kulttuuria jollain oudolla tavalla, jollaista en nyt edes keksi). En, vaikka erottuisin ulkonäöllisesti valtaväestöstä. Ulkonäkö viittaa perimään, ei välttämättä muuhun.

Alva ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa (kovasti sinne kyllä hinkuu) ja puhuu (englannin lisäksi) sujuvaa kiinaa (mandariinia), mutta silti häntä ei nähdä kiinalaisena.

Alvan ainoa yhdysvaltalainen kulttuuriperintö (passin lisäksi) tulee Sloanilta, mutta todellista (yhdysvaltalaista) kulttuuria hän ei ole koskaan nähnyt (en pidä elokuvia todellisena kulttuurina, vaikka kulttuurin osasia ovatkin) saati kokenut. Silti, oikeana kiinalaisena ei Alvaa voi pitää, koska molemmat vanhemmat eivät ole kiinalaisia. Piste.

Romaanissa on kaksi aikatasoa ja näkökulmaa: Alva nykyajassa joka käsittää vuodet 2007 ja 2008, Lu Fang Menneessä alkaen vuodesta 1985.

Alvan kasvukipuilut ja kapinointi tulevat esille ja siinä ohessa myös suhde Sloaniin kääriytyy auki. Alva on suorastaan pakkomielteinen Yhdysvaltoihin liittyen, mutta toisaalta niin on moni kiinalainen ikätoverikin ainakin jollakin tasolla.

Lu Fangin osuudet avaavat niinikään myös Sloanin tarinaa. Sloan tuntuu olevan kaiken keskipiste, vaikka hänellä ei romaanissa omaa ääntä olekaan. Mainio ratkaisu.

Mielestäni Sloan ei tarvitse omaa ääntä, koska kenties hänellä ei ole mitään varsinaista sanottavaa. Kaipa hän parhaansa yrittää, vaan oma traaginen napansa tuntuu hänellä olevan kaiken keskipisteenä.

Pidin kovasti tästä kirjasta, jossa kukin keskeinen henkilöhahmo on moniuloitteinen ja kaikkea muuta kuin mustavalkoinen. Ei ole ääripaskoja tai -hyveellisiä henkilöitä: on erilaisia ihmisiä, jotka toimivat johdonmukaisesti persoonallisuuksiensa ja intressiensä ohjaamina.

Kirjailijan sivut: Aube Rey Lescure

 *

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa. En tiedä, mitä tällä varsinaisesti haetaan (ehkä nimeä, jossa on yhdysviiva), mutta kaksi etunimeä ja sukunimi ilman mitään viivoja muodostavat mielestäni enemmän kuin kaksi osaa.

Kun kotimaa hajoaa

Ennen kuin aloin lukea Gaël Fayen romaania Small Country halusin tutustua paremmin kirjan nimen viittaamaan pieneen maahan. Joka on siis Burundi Afrikassa.

Ei erityisen tuttu maa minulle ennestään, mutta nyttemmin tutumpi. Katsoin muutaman matkavideon ja luin maan historiasta. Ennalta perehtymisen ansiosta kirjan miljöö ja tapahtumat tuntuivat hyvin eläviltä ja varmaan lukemaansa ymmärsi paremmin, kun tiesi jotain ennestään.

Romaanissa käsitellään muun muassa vuoden 1993 kansanmurhaa, jolloin Hutut massamurhasivat Tutseja. Mutta ennen sitä elellään melko rennosti Bujumburassa, joka tuohon aikaan oli Burundin pääkaupunki (nyttemmin se on Gitega).

Bujumbura, 1992. 10-vuotias Gabriel elelee pikkusiskonsa kanssa mukavasti expattien asuttamalla alueella ranskalaisen isänsä ja ruandalaisen äitinsä kanssa.

Naapurustosta löytyy Gabrielin parhaat ystävät ja päivät täyttyvät koulunkäynnin ohella leikeistä ja pikku kolttosista. Lapsuuden huolettomuus kääntyy hiljalleen levottomuudeksi ja sitten painajaiseksi, kun naapurimaassa Ruandassa kuohuu ja Burundi ajautuu sisällissotaan.

Faye kuvaa taiten Burundia ja sen levottomuuksia nuoren Gabrielin silmin. Gabrielia hämmentää myös äitinsä ja isänsä välit: jokin hiertää ja saa vanhemmat etääntymään toisistaan. Gabriel ei sitä täysin ymmärrä, ei edes myöhemmin kun ikää tulee lisää. Lukijana minulla on tietenkin omat käsitykseni asiasta. Kirjailija ei väännä rautalangasta, vaan kirjoittaa siten, että lukija voi itse arvioida ja vetää johtopäätöksiä.

Muutenkin Fayen kieli on makuuni sopivasti maalailevaa ja suoraa, alussa humorististakin. Ilo katoaa sitä mukaa kun sivut hupenevat. Hiljainen melankolia ottaa vallan, mutta myöhemmin siihen liittyy nostalgiaa ja toivoakin.

Ihan romaanin alussa käy ilmi, että Gabriel on Ranskassa ja jo aikuinen.

I am haunted by the idea of returning. Not a day goes by without the country (Burundi) calling to me. A secret sound, a scent on the breeze, a certain afternoon light, a gesture, sometimes silence is enough to stir my childhood memories. “You won’t find anything there, apart from ghosts and a pile of ruins,” Ana (Gabrielin sisko) keeps telling me.

Lapsuuden paikat tekevät lähtemättömän vaikutuksen (tekivät ainakin minuun, ehkä kaikki eivät näin koe) – ihan sama, mitä siellä lapsuudessa tapahtuu. Kotiseutu jää mieleen, vaikka sieltä lähtisi vapaaehtoisesti. Voin ehkä kuvitella, miten voimakas tunne on, jos on pakotettu lähtemään, vaikka itse en lähtenyt pakotettuna.

Suuri osa ei lähde (pakotettuna tai ollenkaan). Minun kotiseutuni ei ole koko Suomi, vaan eräs tietty alue siellä. On useitakin alueita, mutta se jossa vietin elämäni ensimmäiset reilut kymmenen vuotta, on se, joka vetää puoleensa eniten. Miksi juuri näin? En tiedä.

Yllä oleva lainaus kolahtaa kovaa. Joskus tietynlainen valo (sen kovuus/pehmeys tai suunta) laukaisee jonkin muiston tai selkeän kuvan tietystä maisemasta (joka joskus oli, ei ole enää paitsi päässäni).

Minulla on tapana tehdä ajatusleikkejä milloin mistäkin. Covidin aikana (kun minnekään ei voinut mennä ja jäi vakireissut vakipaikkoihin tekemättä) mietin ehkä eniten, miten ja milloin elämä palautuu uomiinsa – jos palaa ja millaisiin uomiin.

Mietin, jos en enää ikinä pääsisi Järville (jossa nyt asumme), miltä se tuntuisi. Alkoi itkettää ja tunsin jotain niin omituista kaipuuta ja epätoivoa, etten osaa sitä kuvailla. En ollut aiemmin koskaan kokenut sellaista tunnetta: mikään paikka, missä olen käynyt, ei ole synnyttänyt sellaista “pakonomaista” tunnetta.

Paitsi Suomi ja siellä eräät paikat, joissa käyn joka ikinen kerta kun tulen Suomeen. Teen samat kierrokset ja elän jossain muinaisessa nostalgiassa, jolle ei ole paikkaa tässä ajassa.

Sillä ei juuri mikään Suomessa ole enää samaa kuin silloin joskus. Ei voi palata ja kuvitella kaiken olevan ennallaan. Sitä palaa muuttuneeseen maailmaan muuttuneena ihmisenä. Kaikki muuttuu – maailma ympärillämme ja me itse.

Lisään tämän kirjan suosikkeihini ja toivon, että Fayelta käännetään enkuksi jotain muutakin.

Gaël Faye: Small Country
Hogarth (/Vintage) 2018
alkuper. Petit Pays, 2016
ranskasta englannintanut Sarah Ardizzone
s. 183
suomennettu nimellä Pienen pieni maa


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 9. Kirjassa on konflikti.

 

Tietoja kirjailijasta (lähde Goodreads):

French-Rwandan Gaël Faye is an author, composer and hip hop artist. He was born in 1982 in Burundi, and has a Rwandan mother and French father. In 1995, after the outbreak of the civil war and the Rwandan genocide, the family moved to France.

 

Toinen kotini, sydämeni koti on aina Suomessa.

Kahdesti karkuun Pohjois-Koreasta

Kuinkahan kauan Pohjois-Korean on mahdollista olla olemassa sellaisena kuin se nyt on. Asia pompsahtaa mieleeni säännöllisin väliajoin ja nyt jälleen. Syynä tähän on vastikään lukemani pohjoiskorealaisen Jihyun Parkin muistelmateos.

 

Jihyun Park ja Seh-lynn Chai: The Hard Road Out – One Woman’s Escape from North Korea
Harper North, 2022
s. 1990
ranskasta englanniksi kääntänyt Sarah Baldwin-Beneich

 

Jihyun Parkin onnistui paeta Pohjois-Koreasta peräti kaksi kertaa. Joku voisi sanoa, että siihen tarvitaan jo roppakaupalla onnea, mutta voi sanoa niinkin että tarvitaan roppakaupalla epäonnea, että joutuu sieltä kaksi kertaa pakenemaan.

The Hard Road Out on hieman erilainen kuin muut pohjoiskorealaisista loikkareista lukemani teokset. Kirjan on kirjoittanut yhdessä Parkin kanssa eteläkorealainen Seh-lynn Chai ja kirjassa sivutaan pohjois- ja eteläkorealaisten suhdetta toisiinsa – sekä ihmisinä että “maatasolla”. Korean jakautuminen kahdeksi on ollut traumaattinen kokemus koko maalle/kansalle.

Kirjassa on muutamia kappaleita, joissa Chai kuvailee Parkin ja hänen tapaamisia (kirjan kirjoittamisen tiimoilta) ja niitä jännitteitä, joita niihin ja kirjan kirjoittamiseen etenkin alussa liittyi.

Parkin kuvaus lapsuudestaan noudattelee melko lailla samoja uria kuin muiden pohjoiskorealaisten kuvaukset elämästään Pohjois-Koreassa. Ja miksipä ei. Eihän siellä yksilöllä ole juuri mitään mahdollisuuksia vaikuttaa yhtään mihinkään. Lähinnä toimitaan niin kuin pakotetaan siinä pelossa, että naapuri tai kuka tahansa käräyttää, jos vähänkin poikkeaa linjasta.

Parkin äidin onnistuu pyörittää salabisneksiä vuosien ajan ja siten pitää perhe edes jotenkin ruuassa. 1990-luvun suuri nälänhätä Pohjois-Koreassa tietysti koskettaa heitäkin ja tilanne huononee myös bisnesten saralla.

On surullista, miten perhe hajoaa. Miten läheiset tekevät valintoja ja päätöksiä, jotka tuntuvat käsittämättömän julmilta. Mutta mitä muuta voi tehdä siellä puun ja kuoren välissä.

Ensimmäisestä pakokerrasta Pohjois-Koreasta Kiinaan Park maksaa kalliin hinnan: hänet pakkonaitetaan (myydään) kiinalaiselle farmarille ja hän joutuu eroon sisarestaan ja äidistään (jotka asiasta tietoisia ovat ja Parkin kohtalo päätyä naitetuksi on osa pakosuunnitelmaa).

Liitosta farmarin kanssa syntyy lapsi, jonka Park joutuu jättämään Kiinaan jäätyään kiinni ja saadessaan palautustuomion takaisin Pohjois-Koreaan.

Monien vaiheiden kautta Parkin onnistuu myöhemmin paeta uudelleen ja ensitöikseen hän etsii käsiinsä lapsensa – ja kaappaa hänet.

Parkin tie ulos Pohjois-Koreasta ja jatkuvasta pelosta ja piilossa elämisestä saa lopulta onnekkaan päätöksen hänen saadessaan turvapaikan Isosta-Britanniasta.

Jos on lukenut kirjallisuutta/artikkeleita tai yleisesti Pohjois-Koreasta, ei The Hard Road Out välttämättä tuo kuvastoon mitään uutta. Toisaalta ihmisen elämäntarinan supistaminen joksikin yleiseksi, tiettyä kuvastoa vahvistavaksi “ilmiöksi” kuulostaa varsin alhaiselta. Jokaisen ihmisen tarina (ja ihminen itsessään) on uniikki, vaikka tarinoissa/kohtaloissa kuinka paljon samoja piirteitä esiintyisikin.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan  15. Kirja, jolla on vähintään kolme tekijää. Lasken tässä nyt kääntäjän kolmanneksi tekijäksi, sillä ilman kääntäjää ei minun olisi ollut mahdollista lukea tätä teosta.

 

*

Lisää Pohjois-Koreaan liittyvää kirjallisuutta (sekä faktaa että fiktiota) löytyy blogistani tunnisteen Pohjois-Korea alta.

Venepakolaiset

 

Cecile Pin: Wandering Souls
4th Estate, 2023
s. 240



Vietnam, 1978. 16-vuotias Anh valmistautuu katoamaan kahden nuoremman veljensä, Thanhin ja Minhin, kanssa yön pimeyteen. Matka on ennalta järjestetty, veneellä lähdetään. Kohteena tuo mahdollisuuksien maa, Yhdysvallat.

Yhdysvaltoihin on lähtenyt muuta sukua aiemmin ja tarkoitus on siellä jälleen yhdistyä. Loput Anhin perheestä (vanhemmat ja nejä muuta sisarusta) lähtee matkaan myöhemmin.

Mitään yhdistymistä ei tapahdu, jotkin alukset eivät koskaan saavu satamiinsa. Käy niin kuin käy, elämä ja tulevaisuus siirtyy toisten käsiin. Sillä pakolainen voi suunnitella niin paljon kuin haluaa, mutta vakuuksia saati valtaa ei ole. On liikaa asioita, joihin ei voi varsinaisesti vaikuttaa.

Pakolaisleireissä vietetyn ajan jälkeen Anh veljineen päätyy vihdoin – ei Yhdysvaltoihin, vaan –  Britteihin ja on aika – ja pakko – yrittää rakentaa uutta alkua. Takaraivossa takoo katumus: miksi piti lähteä, miksei vain voinut jäädä, niin perhe olisi vielä elossa ja koossa.

Wandering Souls on kertomus pakolaisuudesta ja ennen kaikkea sisarusten väleistä ja siitä, miten eri tavoin he tapahtumat kokevat. Tai oikeastaan, miten eri tavoin he reagoivat tilanteeseen. Siitä, millaiset roolit kullekin tavallaan lankeaa. Vanhimpana Anh kokee kantavansa vastuun veljistään, mutta vuosien vieriessä ja iän karttuessa roolit luonnollisesti muuttuvat – elleivät ne jää päälle.

Nimenomaan Anhin on vaikeinta luopua vanhimman roolistaan: ymmärtää, että sisarukset(kin) varttuvat, alkavat tehdä itsenäisiä päätöksiä. On päästävä katumuksen ja orastavan katkeruuden yli.

Kiinnostava ja monelle taholle kurkotteleva romaani, joka kattaa pitkän ajan sivumääräänsä (240) nähden eikä siitä syystä ulotu ainakaan minun iholleni. Episodimaiset luvut täydentävät toisiaan, mutta kosketus jää uupumaan.

Romaanin lopussa Anh on monen lapsen äiti, joten pikakelauksen tuntua esiintyy. Olen ymmärtänyt, että tarina pohjaa Cecilen oman äidin (Cecilen äiti on vietnamilainen, isä ranskalainen) vaiheisiin eli inspiraatio kirjaan kumpuaa sieltä.

Romaanin tyylissä ei sinänsä ole mitään moittimista, se on vivahteikas ja vaihteleva, kauniisti kirjoitettu. Itse vain preferoin perusteellisempaa kerrontaa etenkin, jos on näinkin lyhyt romaani kyseessä. Vaan ehdottomasti kannatti kyllä lukea tämä ja pidin lukemastani.

Vaitelias naapuri

Kun takana on kuusikymmentäviisi vuotta kohteliaisuutta, sille ei enää pysty viittaamaan kintaalla – vai pystyykö? Mitä piileekään sivistyneen kuoremme alla...

Näin kuvataan Amélie Nothombin romaania Vaitelias naapuri sen takakannessa. Hyvin kuvattu, sillä se kiteyttää koko romaanin kertomatta siitä liikaa. Sillä melkein mikä tahansa on liikaa kerrottu Vaiteliaan naapurin ollessa kyseessä.

 

Siksi pysyttelen itsekin niukkasanaisena, sillä Vaitelias naapuri ei ole juonivetoinen vaan pikemminkin ajatusvetoinen teos. Keskiössä ovat Émile ja hänen ajatuksensa – ja miksei identiteettinsäkin. Olisiko Émile samanlainen ihminen, jos hän olisi varttunut toisenlaisessa ympäristössä.

Minua tämä ajatusleikki kiinnostaa, koska me ihmisethän olemme – halusimme tai emme, myönsimme tai emme – pitkälti kulttuuriemme tuotteita. Vaiteliaassa naapurissa ei käsitellä kulttuuria laajassa kontekstissa (eli eri maiden kulttuureja), vaan lähinnä korkeakulttuuria. Émile on hyvin tietoinen siitä, millaiset ovat hyvät käytös- ja kohteliaisuustavat ja noudattaa niitä jäykästi. Kunnes alkaa lipsua.

Itsestään ei tiedä mitään. Sitä luulee tottuvansa elämään omana itsenään, mutta käykin päinvastoin. Vuosien saatossa ymmärtää aina vain vähemmän, kuka on se henkilö, jonka nimissä tulee puhutuksi ja toimituksi.
Eihän se mikään ongelma ole. Mitä haittaa on vieraan ihmisen elämän elämisessä? Niin saattaa olla parempikin: oppikaa tuntemaan itsenne ja alatte heti inhota itseänne.

Émilen vaimo Juliette jää jokseenkin aivottomaksi seinäruusuksi, koska hän kuten kaikki muukin romaanissa suodattuu Èmilen ajatusten kautta. Myös vaitelias naapuri jää vieraaksi ja se lienee tämän absurdiutta hipovan pienoisromaanin tarkoitus. Absurdius sopii tähän, koska se alleviivaa teoksen sanomaa.


Mielipide selkokielellä: Ihmeellisen koukuttava, pidin.


Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri
alkuper. Les Catilinaires, 1995
Otava, 1997
ranskasta suomentanut Annikki Suni
s. 205


Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi.

Morsioksi Marokkoon

Luin huhtikuussa 2018 Leïla Slimanin romaanin Lullaby (suom. kehtolaulu), joka oli ihan ok, mutta ei mitenkään tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Olinkin ajatellut jättää Slimanin rauhaan, mutta hänen kirjansa The Country of Others alkoi vaivihkaa kiinnostaa aiheensa ja erityisesti aikakautensa takia.

 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat lähihistoriaan, noin 1940-luvusta eteenpäin. Aluksi ollaan Ranskassa, jossa nuori Mathilde rakastuu palavasti marokkolaiseen sotilaaseen, Amine Belhajiin, joka taistelee Ranskan joukoissa.

Kun Ranska vapautuu 1944, on sotilaiden aika palata koteihinsa. Amine palaa Marokkoon tuoreen vaimonsa Mathilden kanssa. Kuten arvata saattaa, elämä ei mene ihan niin kuin se unelmissa menee. Vaaleanpunaiset lasit haalenevat ja pilivilinnat romahtavat, koittaa arki joka näyttää ihmisten toisen puolen. Sen, mitä ei alkuhuumassa homannut tai halunnut nähdä.

The Country of Others on pääasiassa Mathilden tarina, mutta historiallinen Marokko, kulttuuri ja myös sen levottomuudet ovat alati läsnä. Tietenkin kirjassa sivutaan muidenkin henkilöiden elämiä, muun muassa Mathilden ja Aminen lapsia, joista erityisesti Aïcha saa huomiota. Samoin Aminen äiti, Mouilala ja Aminen sisarukset ovat tärkeitä henkilöitä kirjassa.

Kirjassa on paljonkin kiinnostavia henkilöitä, esimerkiksi kaikki nuo juuri mainitsemani. Olisin mielelläni lukenut heistä enemmänkin, nähnyt syvällisemmin heidän ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Niin ei käy, vaan oikeastaan kaikki kirjan henkilöt jäävät melko hengettömiksi – jopa Mathilde itse.

Poukkoilua esiintyy henkilöstä ja aiheesta toiseen, mikä tekee tapahtumista hajanaisia ja jokseenkin irrallisia. Esimerkiksi Aïchan koulunkäyntiin ja sen ongelmiin paneudutaan eräässä kohdin erityisen huolellisesti ja sitten yhtäkkiä koko aihe hylätään eikä siihen juuri enää palata. Näin käy monen muunkin asian kanssa.

Henkilöiden hengettömyyden lisäksi yleinen kerrontatyyli on mielestäni varsin latteaa. Hengetön sopisi sitäkin kuvaamaan. Harmillista sikäli, koska periaatteessa kirja olisi voinut olla todella antoisa ja rikas lukuelämys. Vaan minun makuuni se jäi nyt korkeintaan löysäksi kädenpuristukseksi: tiedätkö sen tunteen, kun kättelet ja vastapuoli antaa kätensä vain lojua omassasi eikä purista takaisin.

Kirjan tapahtumat kuulemma pohjautuvat Slimanin omien isovanhempien vaiheisiin. Ilmeisesti jatkoa on luvassa. Ainakin kirja jäi sillä lailla kesken, että voisin helposti kuvitella sille jatkot. Jos jatkoa tulee, voipi olla että jää lukematta.

Kirjasta on blogannut muun muassa Kirjaluotsi, Kirjojen kuisketta ja Tarukirja.

Leïla Slimani: The Country of Others
alkuper. Le pays des autres, 2020
Faber & Faber, 2021
ranskasta englannintanut Sam Taylor
s. 313
suom. nimellä Toisten maa

Trauma ja miten siitä ei selvitä

Pariisi.

Marie on laittanut pöydän koreaksi. Illallinen perheen kesken on viimeinen, sillä kukaan ei jää henkiin Marien kokkausten jälkeen. Pieni Thomas kuolee tuskitta, mutta Laurent ei koe samaa armollista kuolemaa, vaan kärsii viimeiseen henkäykseen asti. 

Inès Bayard: This Little Family
4th Estate, 2020
ranskasta englannintanut Adriana Hunter
s. 264

Miksi Marie surmaa perheensä ja itsensä, kun kaikki näennäisesti on hyvin? Laurent on menestyvä lakimies ja Marie viihtyy työssään pankissa. Kaikki on valmista antaa vauvan tulla. Mutta pieni Thomas ei ehdi varttua edes parivuotiaaksi ennen kohtalokasta myrkkyillallista.

Lienee selvää, ettei kukaan listi perhettään ilman jonkinlaista syytä ja sellainen kyllä löytyy. Marie joutuu brutaalin ”hyökkäyksen” kohteeksi, joka alkaa värittää hänen elämäänsä mustaksi. Epätoivoisesti Marie yrittää pitää kulissia yllä, mutta sisältä hän on rikki eivätkä kammottavat ajatukset jätä rauhaan.

Bayard kuvaa taiten traumatisoituneen Marien mieltä. Sitä miten traumaattinen kokemus kuljettaa Marien yhä syvemmälle mustiin virtauksiin, jotka toisinaan ovat hiljaisempia, toisinaan rajumpia mutta alati liikkuvia. Sitä, miten henkilön ajatusmaailma muuttuu ja murenee trauman seurauksena. Ajatusten pakkomielteisyys ja asioiden peilaaminen trauman kautta sekoittaa lopulta koko pään.

Lukija tietenkin ymmärtää Marien tarvitsevan apua ja on raastavaa seurata hänen tempoiluaan. Yksin. Salaa. Traumaa on suojeltava. Jos valoa näkyykin, se ei riitä valaisemaan kuin hetken.

Marien suhde vauvaansa on vaikea eikä hän mielellään edes koske Thomakseen. Kirjassa esiintyy lapsen heitteillejättöä, joten jos sellainen aihe tuntuu vaikealta tai ei halua sellaisesta lukea, en suosittele tätä kirjaa.

Vaikuttava ja hyvin häiritsevä teos, jossa käsitellään myös sitä, miten vääristyneitä tulkinnat voivat olla, jos ei asioista puhuta vaan haudotaan ja vatvotaan niitä yksin. Laurentilla ei ole mitään hajua siitä, mitä hänen vaimonsa käy läpi ja kun hän saa virheellisen vainun, tulkintakin on tietenkin virheellinen.

Myös, on vaikea auttaa jos autettava ei halua apua. Mitä silloin voi tehdä? Uhkailu ei ainakaan auta. Eikä selän kääntäminen. Tai ignoraaminen. Tässä kohden olisin halunnut kuiskata Marien äidille: How could you? Sen jälkeen kysyisin saman Marien siskolta.

Samaa voisi tietenkin kysyä muutamilta muiltakin kirjan henkilöiltä, mutta en mainitse heitä koska spoilaisin liikaa. 

*

Kirjassa ajetaan polkupyörällä ja fillarilla on muutenkin keskeinen osuus kirjassa. Aika hyytävä. Siksi sijoitankin The Little Familyn Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 22. kirjassa ajetaan polkupyörällä.

Minimiete: Persepolis

Luen tavallisesti kesäisin runsaasti, yleensä kuukausittain enemmän kuin keskimäärin muina kuukausina. Tämä kesä on poikkeus sillä(kin) saralla.

Tosin enpä ole muinakaan kuukausina järin runsaasti saanut luettua, mutta en jaksa stressata lukemiseen liittyvistä asioista. Kerran jo alensin lukutavoitemäärääni Goodreadsissa ja taidan alentaa toisenkin kerran, niin jälkeenjääneisyys ei näytä niin pahalta. Problem solved. Koko vuosi on ollut poikkeuksellinen eikä loppua ole näköpiirissä.

Varmaan arvaatte, että viittaan mm. Koronaan ja sen tuomiin muutoksiin. Se, mikä ennen oli normaalia, ei enää ole ja uusi normaali on tullut jäädäkseen. Tosin uutta normaalia ei edes vielä ole, sillä tämä maa on yhä osittain suljettu ja moni asia yhä hakee käytäntöjä ja muotoutuu.

Viimeisin kokonaan lukemani kirja on iranilaisen Marjane Satrapin graafinen muistelmateos Persepolis. Kyllä, Satrapi on kirjoittanut muistelmansa, jotka kattavat lapsuudesta varhaisaikuisuuteen, sarjakuvamuotoon.

Idea on mainio ja olen aiemminkin lukenut sarjakuvamuotoisia muistelmia ja elämäkertoja, muun muassa George Takein They Called Us Enemy ja The Life of Bob Marley.

Tässä kohden tekee lisäksi mieli mainita iranilaisen Parinoush Sanieen fiktiivinen romaani Kohtalon kirja, jonka luin kuutisen vuotta sitten. Sanieen kirja sijoittuu niinikään Iraniin ja suunnilleen samalle aika-akselille kuin Satrapin muistelmat. Miten 1970-luvun vallankumous vaikutti siviileihin ja millaista elämä oli ennen sitä. Entä sen jälkeen.

Persepoliksessa muutokset tuodaan lukijalle melko konkreettisesti nenän eteen: millaisia vaikutuksia sillä on koulumaailmaan, millaisia työllisyyteen. Lopulta vanhemmat lähettävät Satrapin Itävaltaan opiskelemaan, sillä tilanne Iranissa on levoton ja he haluavat turvata lapsensa opiskelun. Satrapi ottaa lukijan mukaan kasvumatkalleen.

Pelkistetty ja näennäisen yksinkertainen piirrostyyli on yllättävän ilmeikästä ja siitä välittyvät tunteet mainiosti. Persepolis on samaan aikaan sekä viihdyttävä että koskettava ja ennen kaikkea sivistävä.

Marjane Satrapi: Persepolis
Vintage Books 2006
s. 343

Kirjasta on kirjoittanut ainakin Marika, jonka blogissa on enemmän linkkejä. Minun lukemani versio on yhteisnide, jossa on  The Story of a Childhood (ranskasta englannistanut Mattias Ripa) ja The Story of a Return (ranskasta englannistanut Blake Ferris). Nämä kirjat on myös suomennettu. Juuri jostain blogista (en enää muista kenen blogi oli kyseessä) taannoin bongasin tämän kirjan ja haalin lukulistalleni - kauan eläkööt blogit!

Parhaillaan luen kirjaa, joka on herättänyt minussa sellaisia aivomyrskyjä, että oikein ilahduttaa. Eräät kirjan teemat ovat tunnemaailmaltaan minulle täysin alieneita ja periaatteessa jopa epäkiinnostavia, mutta ei sitten kuitenkaan. Teemat liittyvät naiseuteen ja äitiyteen, joista kummatkaan eivät henkilökohtaisella tasolla kiinnosta, vaikka yleisesti tietenkin kyllä (jonkin verran). Näistä enemmän sitten, kun olen saanut kirjan kokonaan luettua.

Talvi Sokchossa ja pari eteläkorealaista tv-sarjaa

Sokcho on rannikkokaupunki Etelä-Korean Pohjoisosassa, josta on vain kivenheitto Pohjois-Korean rajalle. Sokcho on suosittu turistikohde kesäisin kun taas talvisin se vaipuu hiljaiseen horrokseen.

Elisa Shua Dusapin: Winter in Sokcho
alkuper. Hiver à Saokcho, 2016
Daunt Books 2020
ranskasta englannistanut Abbas Higgins
s. 154

Ranskalainen mies saapuu Sokchoon keskellä talvea. Hän kirjautuu hotelliin (käytän sanaa hotelli, vaikka kyseessä on guest house), jossa kirjan kertoja, parikymppinen nuori nainen, työskentelee. Naisen nimeä ei mainita, joten kutsun häntä jatkossa kertojaksi.

Pari sanaa kirjailijasta tähän väliin, koska toki me haluamme tietää miksi kirjailija sijoittaa kirjansa tapahtumat sinne minne sijoittaa.

Elisa Shua Dusapin on syntynyt Ranskassa ja varttunut Pariisissa, Soulissa ja Sveitsissä. Hänen isänsä on ranskalainen, äitinsä eteläkorealainen.

No niin. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä, että kirjan näyttämö on juuri Etelä-Korea ja siellä Sokcho, joten palataanpa takaisin sinne.

Ranskalainen mies on nimeltään Yan Kerrand ja hän on tullut Sokchoon… Well, mitä väliä. Tämä kirja ei kerro Kerrandista. Kerrand on vain muukalainen, joka poikkeaa paikkaan S ja sotkee kertojan mielenrauhan sitä itse edes tajuamatta. Emme siis voi syyttää Kerrandia mistään – emme edes siitä, että hänestä muodostuu eräänlainen pakkomielle kertojalle.

Onpa nyt hankalaa. Tämä kirja kelautuu päässäni kuin pätkä elokuvaa. Se alkaa jostakin keskeltä ja päättyy paljon ennen loppua. Varsinaisella alulla ei olekaan merkitystä, mutta tuntuu kuin loppu olisi huuhtoutunut pois. Kuva alkaa täristä, sitten hyppiä ennen kuin ruutu pimenee. Juuri ennen kuin kuva lopullisesti katoaa, ehtii nähdä ojennetut kädet jotka laskevat lautasen pöydälle.

Kas, kuljin kirjan loppuun sanomatta varsinaisesti mitään. Pohdin, että lopetan sanomiset tähän, mutta en voikaan. Haluaisin jotenkin tehdä oikeutta tälle kirjalle, jonka miljöö ja tunnelma jylläävät pauhaavan meren lailla päässäni, mutta jota on vaikea sanallistaa.

Mistä tässä kirjassa on oikeastaan kyse? Otaksuisin, että identiteetistä. Oman paikkansa hakemisesta. Kertoja on palannut Sokchoon Soulista, jossa opiskeli. Kertojan poikaystävä sahaa Soulin ja Sokchon väliä, haluaisi kertojankin mukaansa Souliin. Mutta kertojalla on liuta syitä, miksei hän juuri nyt voi muuttaa Souliin.

Äiti asuu Sokchossa, häntä ei voi sinne jättää. Itse tulin siihen johtopäätökseen, ettei kertoja halua takaisin hektiseen ja uuvuttavaan Souliin.

”Tell me about the guest house.”
I told her about the girl with the bandages.
”I’ve got some money saved up,” my mother said. ”If you want to have an operation too.”
”You think I’m that ugly?”
”Don’t be stupid, I’m your mother. But an operation might help you get a better job. I hear that’s how it is in Seoul.”

Kertojan suhde äitiinsä on tietysti rakastava, mutta ei mutkaton. Hän on kasvanut tiettyjen tapojen ohi, joista äiti yhä haluaa pitää kiinni. Se(kin) aiheuttaa ristiriitaisia tunteita kertojassa.

Winter in Sokcho on runsas, mutta vähäeleinen. Eniten tapahtuu kertojan päässä (siitä runsaus), noin muuten ei juuri tapahdu. Vaan ei tarvitsekaan, sillä jokin taika kietoo minut kirjan maailmaan ja voisin jäädä sinne. Edes yhdeksi talveksi. Ja ehkä katsoa, mitä kevät tuo tullessaan…

Sillä olenhan juuri itsekin palannut Soulista (edellinen lukemani kirja: Frances Cha - If I Had Your Face) ja kaipaan yhä rauhaa. Aivan mahtava kirjapari lukea näin toinen toisensa perään.


Ja nyt kun kerran Etelä-Koreassa ollaan, niin lisäänpä tähän parit tv-sarjavinkit kys. maasta. Molemmat ovat nähtävissä Netflixissä. Sarjan nimeä klikkaamalla pääset katsomaan lisätietoja IMDb:stä.


Crash Landing on You

Pähkinänkuori: rikas perijätär päätyy liitovarjo-onnettomuuden tuoksinassa Pohjois-Koreaan ja sieltäpä onkin sitten hieman vaikeampi päästä pois.

Ihastuttava, höpsö, hauska ja tunteellinen olematta imelä. Näyttelijävalinnat täydelliset, samoin itse näyttelytyö. Aivan mahtava sarja!

Mieheni alkoi katsoa sarjaa kanssani, ajattelin että hän jättää sen mahdollisesti kesken, koska meillä on hieman eri intressit tv-sarjojen suhteen. Ihmeekseni mies koukuttui aivan satasella kyseiseen sarjaan ja jopa tunsi haikeutta sen loppuessa.

Jaksoja on 16 eli ei kulu koko elämä sarjan parissa. Hallittu kokonaisuus. Tykkään näistä sarjoista, jotka joskus loppuvat.




The Lies Within

Pähkinänkuori: Seo-heen aviomies katoaa ja häntä sitten etsitään. Taustalta paljastuu melkoinen valheiden verkosto.

Jos tykkää dekkareista, niin tämä on oiva valinta. Synkähkö ja vakava, mutta ei silti liian murskaava. Ja on sitä huumoriakin hitunen. Pidin todella paljon. Tässäkin sopivat 16 jaksoa.



Ensi kerralla matkaammekin Japaniin. Siihen asti hei hei.

Kaksi sarjakuvaa: arkirealismia ja yliluonnollista

Bongasin taannoin Maggy Garrisson -sarjakuvan (Lewis Trondheim/Stéphane Oiry, SelfMadeHero 2019) jostain blogista, mutta en muista mistä. Oli kuitenkin aivan mahtava bongaus eli viihdyin mainiosti tuon sarjakuvan (jonka kaikki kolme osaa on myös suomennettu) parissa.

Minulla oli kirjastosta lainassa yhteisnide, jossa oli kaikki kolme Maggy Garrisson -sarjakuvaa eli

1. Give Us a Smile, Maggy
2. The Man in My Bed
3. Shame it had to End This Way

Maggy on ollut työttömänä pari vuotta, kun hän vihdoin (suhteiden avustamana) saa vihiä työpaikasta yksityisetsivän avustajana. Harmi vain, että yksityisetsivä on alkoholisoitunut ja työrintamakin melko hiljainen. Mutta jotain käyttöä Maggylle sentään on ja nuivan pinnan alla etsiväpomo Anthony Wight on ihan humaani ihminen.

Kaikki nämä kolme sarjakuvaa voi lukea erillisinä tarinoina, mutta yhdessä ne muodostavat kiintoisan jatkumon. Kuvitus on selkeää ja ihastuttavan lontoomaista (erityisesti siis ulkokuvitus). Tuli oikein kodikas olo.

Mahtavaa vaihteeksi lukea tällainen “arkisen oloinen” sarjakuva, jossa on tavallisia ihmisiä. Maggy on piristävän maanläheinen poikkeus isorintaisten kaunotarten valtaamassa sarjakuvamaailmassa (en tosin tiedä ovatko jättirinnat ja kauniit ampiaisvyötäröiset naiset vallanneet sarjakuvamaailmaa, vaan ainoastaan minun lukemani sarjakuvat).

Maggy Garrissonista on blogannut ainakin Oksan hyllyltä ja Luettua elämää.

Toinen lukemani/katsomani sarjakuva on Emily Carrollin maaginen When I Arrived at the Castle (Kyoama Press 2019).

Juonta on ihan mahdoton selittää, koska en todennäköisesti tajunnut sitä ihan kokonaan itsekään. En siis edes yritä. Muutenkin tämä kannattaa ottaa vastaan ilman mitään ennakko-odotuksia ja nauttia pienistä vihjeistä ja paljastuksista, joita tarinan edetessä esiintyy.

Ja ennen kaikkea kannattaa nauttia komeasta mustavalkopunaisesta kuvituksesta, joka minut hurmasi virtaviivaisuudellaan, mystisyydellään ja taiteellisuudellaan. Nautiskeltuani kirjan menin lukemaan Goodreadsista toisten lukijoiden tulkisemia mahdollisia juoniselityksiä (löytyvät kohdasta “Popular Answered Questions”) ja valaistuin hieman.

Kesäkuun ostokset ja luetut tosi lyhyesti

Viime kuussa ostin melko holtittomasti kirjoja. Osa lisäksi sellaisia, jotka saisi kirjastostakin, mutta liha on heikko ja innokas.

Kas tässä kodin uudet kaunokaiset:

1. Ryu Murakami: Coin Locker Babies

2. Niccolò Ammaniti: Steal You Away

3. Jane Harper: The Dry

4. Dunya Mikhail: The Beekeeper of Sinjar

5. Jane Harper: Force of Nature

6. Junichirō Tanizaki: The Makioka Sisters

7. Akala: Natives

8. Dr Richard Shepherd: Unnatural Causes

9. Guy Delisle: Pyongyang – A Journey in Norh Korea

10. Hwang Sok-Yong: Familiar Things

11. Marjane Satrapi: Persepolis



Näistä olenkin jo kaksi lukenut eli Jane Harperin Dryn ja Guy Delislen Pyongyangin (Jonathan Cape 2006), joka on sarjakuvaromaani. Pyongyang on masentavan hauska - masentava siksi, että tuollainen pellevaltio on oikeasti olemassa. Harmi, etten ehdi kirjasta nyt perusteellisemmin blogata, koska matkavalmistelut ovat melko vaiheessa eli en ole vielä edes aloittanut.

Bloggausjonossa on niinikään Tomoka Shibasakin (helmikuun ostos) romaani Spring Garden (Pushkin Press 2017, englannistanut Polly Barton), joka on varsin tapahtumaköyhä mutta tärkeämpää kirjassa onkin yksinäisyyden kuvaaminen ja kokeminen jota miljöö vielä korostaa.

Spring Gardenin lopussa tapahtuu käänne, joka sekoitti hieman tulkintaani enkä edelleenkään ole varma, miten "asetelmaan" tulisi suhtautua. Olisi kiva puida enemmän tätä kirjaa, mutta ainakaan nyt en jouda. Ehkä reissun jälkeen, jos innostun.

Parhaillaan luen Akalan teosta, jolla ei ole niin väliä vaikka jäisi reissun ajaksi kesken. Aihe on sellainen, etten usko lukutauon haittaavan kirjan sisäistämistä. Makustelu voi jopa tehdä ihan hyvää.

Kim Thúy: Ru

Kim Thúyn Ru on levännyt hyllyssäni vuodesta 2013. Aloin lukea sitä tammikuussa 2015, mutta jätin sen tuolloin kesken, koska häiriinnyin kirjan hajanaisuudesta eikä lukuaikakaan ollut sopiva. Näin kauan kesti saavuttaa uusi asenne kirjan lukemiseen. Oikeasti unohdin koko kirjan olemassaolon, kunnes se julkaistiin Suomessa ja sitä alkoi näkyä useammassa kirjablogissa.

Ru tarkoittaa ranskaksi virtaa, virtaamista. Vietnamiksi se on kehtolaulu. Ru onkin kuin poukkoileva kevätpuro, joka virtaa maltillisesti, mutta laitojaan hakien ja alati suuntaa muuttaen. Virtaukset kieputtavat, mutta virkkeet lipuvat selkeinä ja kuulaina kuin aamukaste.

Kirjan kertoja on vietnamilainen Nguyễn An Tịnh. Hän käy läpi elämäänsä aikana ennen venepakolaisuutta Vietnamista ja sen jälkeen mm. Kanadassa ja taas Vietnamissa. Venepakolaisuus on minulle ennestään tuttu termi, sillä Vietnamin kriisi näkyi Suomessakin ja muistan venepakolaisuudesta puhuttaneen paljonkin.

Meidän kouluumme saapui muutama nuori vietnamilainen, joista yhteen ihastuin, yksi ihastui minuun (ei se, johon itse ihastuin). Toisen (se johon ihastuin) tiedän palanneen Vietnamiin aikuisiällä. Toinen asuu edelleen Helsingissä. He tuskin enää edes muistavat minua, mutta minuun he jättivät elinikäisen muistijäljen.

Ru on kuin tilkkutäkki, jossa neliö valmistuu sieltä täältä jättäen täkkiin aukkoja. Kuvaukset ovat lyhyydestään huolimatta voimakkaita ja jos eivät täynnä elämää niin täynnä tunnetta. Miten helposti Kim Thúy herättää sanat henkiin ja lähettää ne virran mukana muodostumaan virkkeiksi, ajatuksiksi.

Ru on omaelämäkerrallinen, mutta lukija voi vain arvailla mikä osuus on totta ja mikä jotain muuta – tai totta jollekin muulle. Sillä ei oikeastaan ole väliä, sillä Ru tuntuu aidolta.

Pidin kovasti tästä kirjasta nimenomaan kielensä takia. Se tekee kirjasta ainutlaatuisen, jättää lukijalle tilaa ajatella ja hahmottaa itse. Noin yleisesti tällainen mosaaiikkimainen tyyli ei tavallisesti ole makuuni, mikä johtunee siitä että minun on helpompi keskittyä laajempiin kokonaisuuksiin. Mahdollisesti tästä samasta syystä novellien lukeminen on minulle hankalaa.


Kirjan tiedot:

Kim Thúy: Ru
alkuper. Ru 2009
The Clerkenwell Press 2012
ranskasta englannistanut Sheila Fischman
s. 153


Ru:sta ovat bloganneet muun muassa Mari A:n kirjablogi, Oksan hyllyltä ja Kirjan pauloissa.

Klassikkohaaste VIII: Masentunut historoitsija

Olen halunnut lukea Nausean jo pitkään, mutta aina on ollut jokin syy, miksen sitä voi lukea. Suurin syy on unohdus. Toiseksi suurin syy on nyt ollut se, että kirjaston Nausea on niin järkyttävässä kunnossa, etten voinut sitä lukea. Vihdoin ostin kirjan omaksi.

Ajatukseni Nauseasta olen kirjoittanut osissa, ensimmäinen osa on kirjoitettu keskiviikkona 23.1. Oli pakko ottaa tällainen systeemi käyttöön, koska

a) toivon sen motivoivan kirjan lukemisessa (tätä kirjoittaessani olen siis jo aloittanut kirjan ja lukeminen takkuaa).
b) olen lähdössä reissuun ensi viikolla enkä tiedä ehdinkö kirjan lukemisen lisäksi kirjoittaa siitä, ellen toimi näin.

Mikä ihmeen klassikkohaaste? Lue lisää Tarukirjan blogista ja innostu itsekin osallistumaan ensi kerralla!

Jean-Paul Sartre: Nausea
alkuper. La Nausée 1938
Penguin Books 1965 (ensimmäinen englanninkielinen painos vuodelta 1949 on nimeltään The Diary of Antoine Roquentin)
englannistanut Robert Baldick
s. 253


Nausea on päiväkirjaromaani. Kertojamme, historoitsija Antoine Roquentin, alkoi kirjoittaa sitä kolmisen vuoden jälkeen palattuaan pitkältä (useita vuosia kestäneeltä) matkalta. Parhaillaan Antoine viimeistelee historiallista tutkimustaan Markiisi de Rollebonista.

”You must be very good at arguing,” said the Curé, ”to beat our own people”! ”I didn’t argue,” replied Monsier de Rollebon, ”I made him frightened of Hell.”

Kirjan alku on kiinnostava, suorastaan lupaava. Siinä Antoine pohtii (ihmettelee) muuttumistaan, alienoitumistaan. Pohtii, mitä hänelle on mahdollisesti tapahtunut, tapahtuu parhaillaan. Sitä miten muut hänet kokevat ja miten se eroaa siitä, miten hän itse itsensä kokee. Nausea (kuvotus) alkaa muotoutua, se on kaikkialla – ei lähtöisin Antoinesta itsestään. Nämä ovat mielenkiintoisia pohdintoja, samoin Markiisi de Rolleboniin liittyvät pohdinnat kiinnostavat.

Mutta niin, en millään jaksaisi kiinnostua kanssaihmisten tarkkailemisesta ja kuuntelemisesta (etenkin kun nuo kanssaihmiset ovat kohtuullisen tylsiä), vaikka teen sitä kyllä itsekin. Aikakausi ja miljöö kiinnostavat, mutta haluaisin mieluummin lukea päiväkirjan kirjoittajan AJATUKSIA.

Ja toki ymmärrän, että Nauseassa on useita tasoja ja rivienvälejä, joissa on tulkittavaa ja nimenomaan niitä pitäisikin tulkita ajallisessa kontekstissaan. Mutta minua taitaa vaivata henkinen laiskuus. Alan epäillä, että kenties nyt ei olekaan otollinen aika tälle kirjalle.

Olen tällä hetkellä sivulla 76, Antoine on juuri lähdössä Brasserie Vételizestä, jossa yritti lukea, mutta lähinnä kuunteli vieruspöydän ihmisten keskusteluja.


Torstai 24.1.

Kuka on kirjoittanut yllä olevan tekstin? En tunnusta. Jotakin tapahtui eilen jatkaessani kirjan lukemista. Tajusin, että sunnuntai on suuri teeskentelyn päivä. Tietenkin koko elämä on teeskentelyä, mutta sunnuntaisin on aikaa tajuta se.

Myös Antoine on alkanut taas kyseenalaistaa olemassaoloaan ja kirjaamaan ajatuksiaan sen sijaan että kuvaa päiväkirjassaan toisten tekemisiä. Ovelaa sinänsä, sillä oikeastaan juuri tarkkailun ja kuvailun kautta voimme nähdä, miten huvittavaa (tai säälittävää) koko elämä on.

Antoine paljastaa päiväkirjassaan, että de Rollebon on ainoa oikeutus hänen olemassaololleen. Toisin sanoen: työ on ainoa määre, jonka Antoine näkee oikeuttavan olemassolonsa.


Joku muu päivä kuin torstai

Tunnen nyt alemmuutta, kun en jaksa innostua joidenkin museomaalausten ja patsaiden kyttäämisestä, kuviteltujen elämien pikakelauksesta (mitäs muuta muuten fiktiivinen kirjallisuus on, haha, mutta ehkä tajuatte mitä tarkoitan tai sitten ette). Liikaa elämiä, liikaa elämää. Haluaisin ajatella kuolemista. Tai edes sitä olemassaoloa.

Innostun aina kun Antoine alkaa pohtia oman olemassaolonsa oikeutusta ja oikeudettomuutta, syytä. Tai tuntee mahdollisesti alemmuutta: muilla on selkeämmät suunnat, ovat (muka) tärkeämpiä. Tekee mieli huutaa, että ihan yhtä turhia ne muutkin ovat, että huoli pois. On ihastuttavan vapauttavaa tajuta, miten turhaa kaikki on ja erityisesti hyväksyä, ettei elämällä ole sen kummempaa tarkoitusta kuin elää.

Siis todellakin: ELÄÄ mieluummin kuin vain olla elossa. Mutta makuasia tietenkin sekin. Ja toisaalta voihan elämänsä käyttää etsimällä elämän tarkoitusta. Olen sitä itsekin tehnyt vuositolkulla – melkein siitä lähtien kuin itsenäistä aivotoimintaa alkoi esiintyä -  ja löytänyt vastauksen. Amen.

Kirjoitan tätä muuten illalla. Nyt menen jatkamaan kirjan lukemista ja jos kirjoitan siitä aamuaikaan, niin teksti ja tyyli saattavat olla ihan toisenlaisia. Olen eri ihminen eri kellonaikoina. On olemassa minäAM ja minäPM. Sitten on vielä MinäAA, mutta sitä ei nyt ole luvassa, koska en käytä alkoholia tammikuussa (onpa nolo "tunnustus", en ole alkoholisti eikä persoonani muutu humalassa vaikka ajatukseni saattavatkin muuttua, ja vältän itseni juomista kaatokänniin). Ai niin, sitten on vielä MinäSP, mutta en kerro mistä se on lyhenne.


En muista päivää, mutta nyt on tänään

Olen lukenut niin kiihkeästi, että kirja on hajonnut. Lisäksi sen päälle kaatui vettä.

Kirja on aikoinaan maksanut 35 penceä, hurjaa!

Eräänä aamuna

Olen merkinnyt sitaatteja, jotka haluan ikuistaa blogiini. Yhdestä tein sitaattitaulun. Lukeminen ei ole edennyt toivotulla tavalla, koska aloinkin lukea erästä toista kirjaa samalla ja se vei liiaksi mukanaan.

Lisäksi koen, että tämä Nausea on kirja jota voi lukea vain tietyssä vireessä eikä ollenkaan iltaisin (jolloin yleensä luen), koska iltainen aivotoimintani on erilaista kuin vaikkapa päiväinen aamusta nyt puhumattakaan.

This is what I have been thinking: for the most commonplace event to become an adventure, you must – and this is all that is necessary – start recounting it. This is what fools people: a man is always a teller of tales, he lives surrounded by his stories and the stories of others, he sees everything that happens to him through them; and he tries to live his life as if he were recounting it. 
 

Only one day. They could feel the minutes flowing between their fingers; would they have time to stock up enough youth to start afresh on Monday morning?  


This Sunday which is drawing to a close has left them with a taste of ashes and already their thoughts are turning towards Monday. But for me there is neither Monday nor Sunday: there are days which push one another along in disorder... - - - -  Nothing has changed and yet everything exists in a different way. Ican’t describe it; it’s like the Nausea and yet it’s just the opposite… - - - -  


I had always realized that: I hadn’t any right to exist.  


Monsieur de Rollebon was my Partner: he needed me in order to be and I needed him in order not to feel my being. 


En tiedä pidänkö tästä kirjasta; ajoittain se rasittaa minua, mutta toisaalta aiheuttaa melkoisia ajatusmyrskyjä, jotka liittyvät vain löyhästi jos ollenkaan itse kirjaan, ja suorastaan hurmioidun. Kirjan ehdottomaksi ansioksi nämä myrskyt koen, sillä ilman kirjan lukemista ei myrskyäisi aivoissani. Jännää.

Jännää on myös se, että iso osa näistä postauksen lätinöistäni ei periaatteessa liity Nauseaan mitenkään. Mutta käytännössä kuitenkin liittyy. Olen onnekas lukija ja iloinen bloggaaja, sillä saan räpeltää tähän mitä vain.

Ai niin, postauksen alussa mainitsemani reissu peruuntui sairastapauksen takia. Tai ei oikeastaan peruuntunut, vaan siirtyi kolmella viikolla, mikä on toisaalta ihan kivakin juttu koska a) se kuitenkin toteutuu ja b) minä ehdinkin lukea toisten klassikkopostauksia ihan rauhassa ja antaumuksella.


Eilen

Life has a meaning if you choose to give it one.

Exactly! But why would you? You’re allowed to exist without a reason, too. It is your choice and you can be even happy with it. It is liberating (to know) after all.


Keskiviikko 30.1.

Kirja taputeltu kunnialla loppuun. Alkupuoli oli melko kuivakka ja joutava, piti ihan pakottaa itsensä sen pariin ja lukea väkisin. Mutta loppua kohden meno parani, kun päästiin oikeasti niihin ajatuksiin eli olemassaoloon ja sen pohtimiseen.

Kyllä, myönnän että suorastaan rakastan eksistentiaalista rypemistä ja olemassaololla – ja sen mahdollisella oikeutuksella tai oikeudettomuudella – pallottelua. Ihan sama olenko samaa mieltä kirjassa esitettyjen ajatusten kanssa. Monesti osittain olen ja osittain en ole. Mutta eihän lukijan olekaan mikään pakko olla samaa mieltä mistään lukemastaan – toisaalta ei ole pakko olla eri mieltäkään. En minä lue siksi, että voisin olla samaa mieltä kaikesta; että saisin tukea jo olemassa oleville ajatuksilleni, harhoilleni tai ennakkoluuloilleni.

Niin että pidinkö Nauseasta? Kyllä pidin enkä pitänyt. Ja taputan itseäni olalle, että sain sen vihdoin luettua. Ei ollut ihan kivuton luku-urakka, vaikka paksuhan kirja ei ole, vaikka siltä tuntuikin.

~~~

Muut osallistujat ja linkit heidän klassikkokirjoituksiinsa näet Tarukirjan blogista, kas tässä suora linkki.

Lisään vielä tähän loppuun aiemmat klassikot, jotka olen haasteen tiimoilta lukenut. Olen osallistunut kaikkiin muihin paitsi seitsemäs jäi välistä.


I Joseph Konrad: Pimeyden sydän
II Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
III Maria Jotuni: Huojuva talo
IV George Orwell: Animal Farm
V Minna Canth: Kauppa-Lopo
VI Yasunari Kawabata: Snow Country

Lottovoitto pilaa elämän?

Eipä ollut minulla järin suuret odotukset tämän kirjan suhteen ja siksi se pääsikin yllättämään. Aloin lukea kirjaa joskus viime tai toissa vuonna, mutta jätin kesken. En enää muista miksi. Nyt sain sen kuitenkin luettua kokonaan. Kyseinen kirja on

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
alkuper. La liste des mes envies 2012
Wsoy 2013
ranskasta suomentanut Leena Leinonen
S. 163


Lottovoitto tietenkin kiinnostaa enkä panisi pahitteeksi, jos sellainen osuisi omalle kohdalle (en tosin lottoa). Siis päävoitto tietenkin. En usko, että suuri rahamäärä onnistuisi päätäni sekoittamaan, se ainoastaan toisi turvallisuuden tunnetta ja mahdollisuuksia, vapautta. Jos olisin tehnyt kirjan sivuliepeessä mainitut listat ennen kirjan lukemista ja lukemisen jälkeen vielä yhden listan, niin tuskinpa ne olisivat toisistaan mitenkään merkittävästi jos ollenkaan eronneet.

Lankakauppaa pyörittävä Jocelyne voittaa lotossa reilut kahdeksantoista miljoonaa euroa. Jocelyne ei ole mikään ahkera lottoaja, vaan tekee rivin ystäviensä kehotuksesta/painostuksesta. Siitä alkaakin sitten miettiminen lunastaisiko voiton vai ei. Haluaako Jocelyne arkisen elämänsä muuttuvan niin paljon kuin kahdeksantoista miljoona sitä kenties muuttaisi (ihan kuin olisi pakko muuttaa mitään)? Entä miten kävisi hieman väljähtäneen avioliiton, jossa kai kuitenkin on rakkautta?

Näitä asioita kirjassa pohditaan Jocelynen ollessa pääosin kertojana. Hienovireisesti vihjaileva ja pohtiva kerronta avaa hiljalleen Jocelynen ja miehensä monimutkaista suhdetta sekä toisiinsa että jo kahteen aikuiseen lapseensa. Myös Jocelynen arki pienessä kaupungissa tulee lukijalle tutuksi, sen sijaan aviomies jää piikiksi tapettiin. 

Pidin kovasti kirjan kerronnallisesta tyylistä: se on lempeäa ja pohtivaa (katkerahkon realistisella sivumaulla), jossa muistot tulvahtelevat värittämään nykyaikaa. Erityisen kauniisti Jocelyne kuvaa suhdettaan tyttäreensä, mutta myös poika saa äitinsä ehdottoman rakkauden. Koska kirja on lyhyt ja tiivis, ei asioihin jäädä muhimaan. Minulle riitti kuitenkin tällainen niukka kerronta luomaan tunnelmaa ja koskettavuutta, jota en oikeastaan edes pysty määrittelemään. Onnen koukkuja vain on surumielisen kaunis kirja.

Ja sitten. Vaikka pidinkin kirjasta, niin sen tietynlainen “asenne” hieman ärsytti minua. Tarkoitan sellaista raha pilaa kaiken ja tekee ihmisistä ahneita paskoja -asenne. Lottovoitto siis koetaan jotenkin harmillisena ja mahdollisesti elämän tuhoavana asiana. Ehkä sen tietysti voi niin nähdä ihminen, joka lottosi vastentahtoisesti kuten kirjan Jocelyne. Ja ehkä niin voi käydäkin.

Kirjasta löytyy useita bloggauksia, mutta linkitän nyt Kirjakaapin avaimeen, koska olen nähtävästi sinne taannoin kommentoinut, että kirja jäi kesken.

Lukupaikkani

Onnen koukuilla korkkaan Perkeet-lukuhaasteen ensimmäisen kohdan, joka on “Kirja, jonka olet aiemmin jättänyt kesken.”

Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 35. Kirjassa on yritys tai yrittäjä.

Piikkisian muistelot

Tässä oli kolmen kappaleen pituinen mielipide kirjasta, mutta sensuroin sen. Annoin mietteen hautua yön yli ja tulin siihen tulokseen, etten viitsi niin negatiivista julkaista. Kyseessä ei  ollut varsinainen lyttäys, mutta tekstistä puuttui kaikki positiiviset huomiot enkä jaksa niitä siihen lisätä.

Alain Mabanckou: Memoirs of a Porcupine
Alkuper. Mémoires de porc-épic 2006
Serpent’s Tail 2011
Ranskasta englannistanut Helen Stevenson
S. 150


Syy miksi kuitenkin haluan mainita kirjan blogissani on se, että kirjalla valloitin uuden maan, Kongon tasavallan. Ja tietenkin jokunen muu voi innostua kirjasta, vaikka minä en niinkään. Kirjaan voi tutustua vaikkapa Goodreadsisssa, jossa se on saanut paljon suitsutusta osakseen.

Kirjassa kuollaan runsaasti ja henkimaailma on voimakkaasti läsnä, joten sen kunniaksi tässä viimeviikkoisia kuvia hautausmaalta.