Murskatut liljat

 

Jane Yangin Kiinaan 1800-luvulle sijoittuva romaani The Lotus Shoes voisi olla nimeltään myös Broken Lilies. Tarina sijoiuttuu aikaan, jolloin tyttölasten jalkojen sitominen oli lähes pakollista, jos halusi saada tyttären naitettua edes jokseenkin “kunnialliseen” perheeseen tai ylipäätään.

Jalkojen sitominen ja liljoen “kasvatus” on kivulias, vuosia kestävä prosessi mutta se tehdään rakkaudesta lapseen. Köyhissä oloissa varttuvan Little Flowerin äiti alkaa sitoa tyttärensä jalkoja tämän ollessa vasta nelivuotias. Kultaisten liljojen on tarkoitus turvata Little Flowerin elämä eli toisin sanoen turvata naimakaupat hänen vartuttua. Tuohon aikaan kultaiset liljat ei enää ollut vain ylhäisemmän väestön trendi.

Little Flowerin ollessa kuusivuotias hänen isänsä kuolee ja perhe köyhtyy entisestään. Äiti päätyy myymään Little Flowerin ylempiluokkaiseen Fongin talouteen samanikäisen tytön muizaiksi eli käytännössä (orja)apulaiseksi.  

Näin Little Flower ja Lady Fongin tytär Linjing kohtaavat toisensa. Lady Fong on suopea ja hyväntahtoinen, mutta tytär Linjingiä vaivaa kateus, joka veisi kalatkin vedestä ja sen jälkeen vielä vedet. Linjingin ansiona tai syynä voi pitää Little Flowerin orastavien kultaisten liljojen tuhoutumista.

Tarinaa kerrotaan sekä Little Flowerin että Linjingin näkökulmasta. Vaikka Linjing on taipuvainen kateuteen, ei hän ole täysin tunteeton tai ääripaha (mistä plussaa, koska mustavalkoisuus henkilöhahmoissa ei oikein innosta). Hän on hemmoteltu ja tottunut saamaan haluamansa eikä tunnu aina täysin ymmärtävän omaa valta-asemaansa tai ainakaan vallankäyttönsä seurauksia muihin – erityisesti Little Floweriin, jonka hän näkee enemmäkin omaisuutena kuin itsellisenä henkilönä.

Little Flower on taustansa ja asemansa takia täysin alisteinen ja toisten armoilla. Hän ei silti ole alistunut kohtaloonsa, vaan tekee parhaansa vallitsevissa olosuhteissa ja haaveilee toisenlaisesta tulevaisuudesta: Lady Fong on luvannut vapauttaa Little Flowerin, jos hänet saadaan naitettua. Avioliitto merkitsisi Little Flowerille ulospääsyä orjamaisesta asemastaan, sillä hän ei halua omistaa elämäänsä Linjingin palvelemiselle.

Epämiellyttävä tragedia Fongin taloudessa turmelee kuitenkin kaikki suunitelmat ja sekä Little Flowerin että Linjingin elämänkulku muuttuu täysin. Muutos pakottaa molemmat nuoret naiset kasvamaan ja arvioimaan itseään ja mahdollisuuksiaan uudelleen. Henkilökehitystä tapahtuu erityisesti Linjingissä ja se on johdonmukaista paitsi ehkä lopun övereitä lukuun ottamatta.

The Lotus Shoes tarjoilee viihdyttävän tarinan ohella kiinnostavan ja aidontuntuisen katsauksen vallitsevan ajan asenteisiin ja käytäntöihin. Ilmassa puhaltelee moderni tuulahdus liittyen jalkojen sitomiseen: sitä ei kaikissa edistyneimmissä (eli länsimaisia vaikutteita saaneissa) piireissä enää arvosteta samalla tavalla.

Kirjailijasta: Jane Yang was born in the Chinese enclave of Saigon and raised in Australia where she grew up on a diet of superstition and family stories from Old China. (kirjan sivulieve)

Jane Yang: The Lotus Shoes
Sphere 2025
s. 385

Katoilemisia ja kolareita

Jane Harperin Exiles (Macmillan UK 2023, s. 420) on kolmas kirja ns. Aaron Falk -sarjassa. Ensimmäinen kirja on nimeltään Dry (suom. Kuiva kausi) ja toinen Force of Nature (suom. Luonnonvoimat).

 Exiles ei ole toistaiseksi saatavilla suomeksi, mutta tutkimusteni mukaan siitä on tulossa ensi maaliskuussa suomennos nimellä Ulkopuoliset.

Exiles on tuttua Harper-tyyliä eli keskeiset henkilöt kuvataan ja kuvaillaan melko perusteellisesti, jolloin heistä tulee varsin lihallisia ja sama miljöön suhteen. Juoni etenee siinä sivussa verkkaisesti kiihtyen loppua kohden.

Aaron Falk matkustaa (kuvitteelliseen) eteläaustralialaiseen Marralee-nimiseen kylään osallistuakseen kummipoikansa ristiäisiin. Ystävien perhettä varjostaa vuosi sitten kadonneen Kim Gillespien selvittämätön mysteeri. Tuntuu, ettei tapauksessa kaikki täsmää, vaikka Kim oli jo ennen katoamistaan vieraantunut ystävistään ja muuttanut muualle.

Erityisesti Kimin teini-ikäinen tytär epäilee, ettei äitinsä noin vain katoaisi ja vieläpä jättäisi pientä lastaan yksin rattaisiin. Kim oli tullut nimittäin Marraleehen festivaaleille nimenomaan aikeenaan tavata siellä ystäviään, joita ei ollut aikoihin nähnyt.

Tapaus on siis erittäin kummallinen vähän moneltakin kantilta katsottuna.

Luonnollisesti Falk alkaa epävirallisesti ja sivumennen tutkailla tapausta ja hänen ystävänsä Raco, joka niinikään on poliisi (ei tosin Marraleessa), jakaa auliisti omia selvityksiään ja ajatuksiaan aiheeseen liittyen. Siinä ohessa käydään vuotuisilla festareilla, muistellaan menneitä ja käydään kävelemässä – myös eräällä toisella onnettomuuspaikalla.

Paljon on viereillä kaiken aikaa, mutta erityisesti kirjan alkupuolisko oli vähän siinä rajalla oliko sitä muuta ihmissuhdemättöä vähän liikaakin makuuni. Turhautuminen oli kuitenkin hetkellistä, koska henkilöt sinänsä ovat ihan kiinnostavia.

Harperinsa lukenut tietää mitä saa eli EI kännisiä poliiseja hortoilemassa yksinään vaarallisissa paikoissa ilman puhelinta ymv. kliseet. Aaron ei nimittäin vieläkään ole ratkennut ryyppäämään eikä vaikuta siltä, että aikoo jatkossakaan ryhtyä alkoholistiksi. Sen sijaan erään muun suuren muutoksen Aaron tekee elämässään.


Helmet-lukuhaaste: 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.

 *

Järkyttävän paskoja muuten nämä viimeaikaiset kirjankansikuvani. En ole jaksanut aikoihin panostaa niihin, mutta nyt särkee jo silmiä niin pahasti, että täytyypä skarpata jatkossa.

Minimiete: The Silence

Ostin Susan Allottin romaanin The Silence (The Borough Press 2020, s. 371) jokunen aika sitten matkakirjaksi (olen tulossa Suomeen), mutta kävi niin että luin sen ”vahingossa” jo nyt. Tämä olisi kyllä sopinut erinomaisesti matkakirjaksi eli sinänsä harmi. Pitää hommata uusi matkakirja.

Alkuperäiskansoja on aina ja joka paikassa syrjitty milloin milläkin verukkeella. Australiaan sijoittuva (fiktiivinen) romaani The Silence sivuaa pinnallisesti aboriginaalien sortoa liittyen lasten mielivaltaiseen huostaanottoon vanhemmiltaan 1960-luvun lopulla.

Sydney 1967

Greenien naapuri Mandy katoaa jälkiä jättämättä. Mandy oli erityisen läheinen tuolloin pienelle Islalle, joka viihtyi Mandyn seurassa jopa paremmin kuin oman äitinsä.

Lontoo 1997

Isla Green saa puhelun Sydneyssä asuvalta isältään Joelta keskellä yötä. Joe kertoo, että poliisi on saanut uusia tietoja liittyen naapurin Mandyn katoamiseen. Keissi on avattu uudelleen ja Joeta epäillään Mandyn murhasta.

Isla on ollut läheinen isänsä kanssa, mutta suhde ei ole mutkaton mikä käy hyvin ilmi tarinan edetessä.

Isla matkustaa Sydneyhin isänsä tueksi ja saa huomata, ettei hänen isänsä ole ihan sellainen kuin hän on kuvitellut. Tunteeko hän oikeastaan edes isäänsä? 

Kerronta tapahtuu kahdessa aikatasossa ja tarina avautuu maltillisesti tamppaamatta kuitenkaan paikallaan. Jotakin on alati vireillä, vaikkei näennäisesti juuri mitään tapahtuisi. Koin rakenteen hyvin koukuttavana ja otteessaan pitävänä. Pieniä vihjeitä ja tiedonmurusia putoilee polulle tuon tuosta ja niistä on parempi olla tietämättä etukäteen, sillä kirjan jännite syntyy paljolti niistä.

Ihmisten väliset suhteet, muistikuvat ja muistot ovat merkittäviä tässä romaanissa.

Kirjan kannessa mainostetaan ”For fans of Celeste Ng and Jane Harper”. Kerrankin on osunut suositus oikeaan, sillä Jane Harperinsa lukenut voisi tosiaan innostua tästäkin. Celeste Ng’ltä olen lukenut vain yhden romaanin enkä oikein osaa sanoa osuuko suositus siltä osin maaliin.

Viihdyttävä romaani, johon palasi aina mielellään. 

 

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 19. Kirjassa on paikka, jossa olet käynyt. Olen käynyt Australiassa ja myös Sydneyssä useammankin kerran.

Selviytyjät ja sivupolkuna äijä-ähky

Jane Harperista on vaivihkaa tullut kirjailija, jonka kaikki kirjat nähtävästi haluan lukea. Jännä juttu sikäli, että taannoin ajattelin skipata koko kirjailijan.

Muutin kuitenkin mieleni luettuani Harperin ensimmäisestä romaanista The Dry (suom. Kuiva kausi) muutamia bloggauksia. Näinkin voi siis käydä: enpä taida lukea -listan kirja voi päätyä täytyypä lukea -listalle just like that.

Harperin maltillinen tyyli ja tempo viehättävät minua. Minnekään ei ole kiire, mutta matkaa tehdään  kyllä eikä jäädä paikalle polkemaan. Jos ei tällainen tyyli innosta, niin tuskin innostaa tämä Harperin tuorukainenkaan eli The Survivors, josta on muuten tulossa suomennos ensi kesänä nimellä Selviytyjät.

Jane Harper: The Survivors
Abacus, 2020
s. 378


Nyt ei ollakaan Australiassa, vaan Tasmaniassa pienessä rannikkokaupungissa nimeltä Evelyn Bay. Kolmikymppinen Kieran Elliott saapuu Sydneystä vaimonsa kanssa entiseen kotikaupunkiinsa auttamaan äitiään muutossa ja muutenkin olemaan tukena. Kieranin isän dementia on edennyt siihen pisteeseen, että häntä on pidettävä silmällä koko ajan.

Evelyn Bayssa vaanivat muistot, joita Kieran ei jaksaisi muistella. Menneisyydessä tapahtunut onnettomuus ja sitä seurannut syyllisyyden tunne kalvaa edelleen Kieranin – ja muutaman muunkin – mieltä.

Tunnelma hankaloituu entisestään, kun rannalta löytyy ruumis. Kyseessä ei ole onnettomuus, vaan murha. Murha ja sen tutkinta nostaa kollektiiviseen muistiin taannoisen onnettomuuden, joka ravisteli Kieranin lisäksi koko kaupunkia.

Evelyn Bay on kiehtova miljöö, johon Harper puhaltaa hengen mielenkiintoisten henkilöhahmojen ja heidän keskinäisten suhteidensa myötä. Vaikka Evelyn Bay on näennäisesti pysynyt samana Kieranin ollessa poissa, ovat ihmiset muuttuneet – elämä kullakin jatkunut tahollaan. Osa jäänyt, osa lähtenyt. Jokunen tullut.

Kuten aiemmin jo mainitsin, Harperin tyyli on rauhallinen ja maleksien etenevä. Painopiste on ihmisten välisissä suhteissa ja siinä, mitä ei sanota ääneen. Yleistunnelma on haikea, surumielinenkin. Iloakin toki on, ja toivoa.

Epämääräinen huomio:

Tämä on Harperin neljäs romaani. Kaikissa hänen kirjoissaan keskeisenä henkilönä on mies (The Survivorsissakin asioita kuvataan lähinnä Kieranin näkökulmasta). Osittaisena poikkeuksena Luonnonvoimat, jossa seurattiin paljon tukkanuottasilla olevien naisten rämpimistä ryteikössä.

En tiedä, miksi mainitsen tämän (ja nyt mietin deletoisinko tämän osan postausta). Pistää varmaan silmääni nyt siksi, koska olen viime aikoina lukenut melko miespainotteista kirjallisuutta ja siis erityisesti sellaista, joissa ei juuri naisia (tai muitakaan sukupuolia) esiinny. The Survivorsissa sukupuolten kirjo on onneksi laajempi.

Voipi tietysti pohtia, mitä väliä sillä on mitä sukupuolta kirjassa esiintyy. Ei sillä olekaan, mutta se tapa millä sukupuolta kuvataan ehkä häiritsee. Tai kenties enemmän häiritsee se, miten poissaolevaa sukupuolta kuvataan. Enkä edes tiedä onko ”häiritä” oikea termi. Kyllästyttää voisi olla parempi.

Ja joo, Metro se oli taas mielessä tätä huomiota kirjoittaessani. Ehkä se oli tietyiltä osin liian ”äijämäinen” minun makuuni.

(antaa olla, en deletoi)

Lopullinen tuomio:

The Survivorsissa toimii sekä miljöö, tunnelma että henkilöt (ja se juonikin tietty). Niin elävästi kirjoitettu, että astelin lukuisia kertoja itsekin Evelyn Bayn rannoilla ja tutkin luolia.

Brutaalisuusmittari: 0/3 Tämä kirja sopii myös heille, jotka eivät kaipaa yksityiskohtaisia rikoskuvauksia, veressä uiskentelua sun muuta väkivaltaa.

Viime aikojen lukemiset maapähkinänkuoressa

 Mitäs sitä on luettu viime aikoina? 

On luettu muun muassa Olga Tokarczukilta Drive Your Plow Over the Bones of the Dead (suom. Aja aurasi vainajain luitten yli). Kirjailija oli minulle ennestään nimenä tuttu, mutta en ollut tarttunut hänen kirjoihinsa, koska olin ennakkoluuloinen. Tuulevin rohkaisemana (kiitos, kannatti!) tartuin kuitenkin aurauskirjaan ja voi että miten pidin. Paitsi kirjan brittikannesta, joka osoittaa (valitse sopiva vaihtoehto)

suurta mielikuvituksen köyhyyttä (toisin kuin tarina!).
resurssipulaa.
henkistä laiskuutta.
jotain sellaista taiteellisuutta, johon en pääse käsiksi.

Kyllä kirja ansaitsisi kunnon kannen. Katsokaa nyt tätä ranskalaista kantta. 

 

Voi että! Voisin ottaa kirjan lukuun ihan pelkän kannen perusteella. Tuo brittiversio on jäänyt aikoinaan lainaamatta osin vain sen mitäänsanomatton kannen takia. Takakansikin on liian täyteen ahdettu: olisin keventänyt ilmettä tyhjillä rivivaihdoilla. Nyt on koko teksti pötkössä hyvin epämiellyttävällä tavalla.

Mutta siis kirja itsessään on oikea helmi, josta en jaksa kirjoittaa koska... eeh, en vain jaksa.

Haluan kuitenkin mainita kirjan, koska se on HELMI. Kirjasta on blogannut muun muassa Luettua elämää -blogin Elina, kannattaa lukea hänen kirjoituksensa. Ja sen jälkeen itse kirja. 

 

Entäs muuta?

On katsottu kirjoja. Muun muassa Shaun Tanin silmiä hiveleviä taideromaaneja. Toisessa pihtaillaan sanoja (Cicada) ja toisessa ne on jätetty kokonaan pois (The Arrival). Koska miksipä sanoa mitään, jos voi sanomattakin ymmärtää. Lukijalle jää suuri vapaus päättää, mitä ja miten ymmärtää. Mahtavaa.

 Lämmin suositus kaikille taiteen ja mielikuvituksen ystäville! Nämä pari hassua kuvaa eivät tee oikeutta kirjoille. Näiden kirjojen "lukeminen" (tai tulkitseminen) on kuin kävisi taidenäyttelyssä.

Erakko

Kirjoitusruuhkaa pukkaa näin loppuvuodesta, joten päästetäänpä osa aiheista ja ajatuksista ilmoille. Aloitetaan kirjalla joka päättää tämän lukuvuoden eli jäänee viimeiseksi kokonaan lukemakseni kirjaksi (tänä vuonna).

Kyseessä on S.R. Whiten Hermit eli Erakko. Kirjan nimi on oikein osuva ja se oikeastaan voisi kuvata koko tätä vuotta kohdallani. Vaikka viihdyn erinomaisesti itsekseni, tämä vuosi oli äärimmäinen siinäkin suhteessa.

Minä minä minä alkaa (voi skipata)

Toisin sanoen en tavannut yhtään ketään minulle merkittävää ihmistä eli vanhempiani/sisaruksiani/ystävääni/sukulaista jne (lukuun ottamatta tietenkin miestäni, mutta en hänestä jauha somessa, koska arvostan hänen oikeuttaan yksityisyyteen). En esimerkiksi pidä lääkäreitä merkittävinä ihmisinä elämässäni, vaikka toki he ovat erittäin merkittäviä noin yleisellä tasolla. Kuitenkin vuorovaikutus lääkärin vs. vaikkapa ystävän kanssa on hieman erilaista. Ymmärtänet, mitä tarkoitan ja jos et, niin sitten et.

Minä minä minä päättyy



S.R. Whiten romaanissa erakko tarkoittaa todellakin erakkoa. Kyseessä ei ole ihminen, joka sanoo itseään erakoksi kun esim. tapaa ”vain” paria ihmistä kuukauden aikana. Kirjan erakko on nimeltään Nathan Whittler, joka on kadonnut kuin tuhka tuuleen viideksitoista vuodeksi kunnes hän yhtäkkiä putkahtaa ihmisten ilmoille murhapaikalla.

Luonnollisesti Nathan on vahva ja myös ainoa epäilty murhaajaksi. Mutta onko hän murhaaja? Nathania kuulustelemaan valikoituu rikosetsijä Dana Russo, jonka tärkeä päivä häiriintyy kyseisen keissin takia. Dana nimittäin kutsutaan töihin kesken itsemurhan hautomisen. Joku laittaisi nyt rastin dekkaribingossa kohtaan ”traumatisoitunut poliisi”, sillä niitähän riittää.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat maaseudulle Australiaan, otaksuisin että alue on kuvitteellinen. Voisi kyllä otta tottakin, sillä kuvaus on yksityiskohtaista ja uskottavaa. S.R. White on käsittääkseni australialainen (mutta on työskennellyt Briteissä poliisivoimissa kaksitoista vuotta) ja ainakin nyt asuu Australiassa. Itse olen patikoinut Australiassa ”bushlandeilla”, joten pystyin eläytymään kirjan maisemakuvauksiin. Miljöö ja kirjan nimi olivatkin minulle syyt ottaa Hermit lukuun.

Hermit on hiillos, joka kytee melko kauan ennen kuin päästää pientäkään kipinää. Sitten seuraa muutamia kipinöitä, mutta varsinainen leimahdus tapahtuu vasta aika lopussa. Myönnän, että joissakin kohdin hieman puudutti, mutta en kertaakaan harkinnut jättäväni kirjaa kesken eivätkä puudutuskohdat olleet pitkiä. Pidin kovasti kirjan pohdinnoista liittyen elämään, ihmisiin ja noin yleisesti.

”It’s no more virtuous than any other preference. You wouldn’t think it took strenght of character to continually surround yourself with people, to be constantly in their orbit, never alone. It wouldn’t be remarkable discipline to be afraid of being by yourself, even for an hour. You’d simply view that as the person’s preference, their personality in action. So why think the reverse has any hint of heroism to it?" (s. 104)

Hermitiä en siten suosittele toimintaa ja tiukkaa menoa kaipaaville. Pohdiskelijoille Hermit  sopii mainiosti ja uskoisin, että kirja palkitsee lopussa (ainakin minut se palkitsi). Veikkaan, ettei moni pidä lopusta. Minä pidin, vaikka kääk… mitäs tässä nyt sanoisi, ettei spoilaa. Eh, lue itse.


Tietoja kirjasta:

S.R. White: Hermit
Headline 2020
s. 375

*

Sitten muihin asioihin. Huomenna kokeilen tosiaan lukumaratoonata elämäni toista kertaa. Minulla ei ole mitään lukutavoitteita, kunhan luen ja fiilistelen. Aloitan maratoonaamisen paikallista aikaa 10am eli Suomen aikaa kello 12.00. Maratonpostaus ilmestyy blogiin aamusella ja sitä päivittelen pitkin päivää, kun joudan. Ja jos yhteys sallii. On taas nimittäin ollut ongelmia nettiyhteyden kanssa.

Vuoden 2020 vaikuttavimmat kirjat -postaus ilmestyy tammikuussa. En ole vielä käynyt lukemiani kirjoja ajatuksella läpi saati tehnyt valintoja. Perinteiseen tapaan kyse ei ole mistään paras lukemani kirja vuonna 2020 -listasta, vaan arvioin valitut kirjat muilla subjektiivisilla mittareilla. Tästä viime vuoden listasta saat osviittaa kriteereistä.

Teen myös perinteisen lukuvuosikatsauksen samalla tyylillä kuin viime vuonna. En ole sitäkään vielä vääntänyt, mutta eipä siinä ole paljon vääntämistä, kun tilaston raami on jo olemassa. Kaikista lukemistani kirjoista en ole blogannut ja osa kirjoista jää muutenkin mainitsematta, jos/koska en ole lukenut niitä kokonaisuudessaan. Minulla on ”salaisia” luku- ja tutkimusprojekteja, joihin liittyviä kirjoja en tuo blogiini enkä merkitse edes Goodreadsiin. Kaikkea ei ole pakko jakaa: se kannattaa muistaa aina. Kukin näyttää sen verran kuin haluaa. Kun vedellään johtopäätöksiä, ne vedellään aina sen mukaan mitä on nähnyt. Turha on kuvitella, että on nähnyt kaikki.

Aasinsilta kirjahyllyyn. Usein kuulee sanottavan, että kirjahylly paljastaa asukkaastaan paljon. No niinpä varmaan, jos tietää mitä pitää nähdä. Pelkkä kirjahylly nimittäin paljastaa lopulta vain sen, mitä kirjoja talossa on. Piste.

Parhaillaan luen Nadia Muradin muistelmateosta The Last Girl (suom. Viimeinen tyttö: Olin Isisin vankina), siitäkin enemmän ensi vuonna kun olen kirjan lukenut.

Nyt on aika toivottaa uudet vuodet – tuokoon vuosi 2021 vaihteeksi jotain mukavaa maailmaan!

Kiitos juuri sinulle, että olet olemassa!

Jalkavaimon lapsi

Luin vaihteeksi historiallisen romaanin, jossa kyllä liikutaan tässäkin ajassa eli kahden aikatason kerrontatekniikalla mennään. Periaatteessa ihan onnistuneesti, mutta mielestäni nykyaika varastaa fokuksen ja talloo jopa hieman alleen sitä historiallista osuutta.

Carol Jones: The Concubine’s Child
Head of Zeus 2018
s. 370


1930, Kuala Lumpur, Malesia. Isä myy 16-vuotiaan Yu Lanin jalkavaimoksi rikkaalle miehelle, joka ei vaimonsa kanssa ole onnistunut saamaan perillistä. Poikalapsi olisi tietysti saatava, että suku voi jatkua. Yu Lanilla, jonka sydän kuuluu toiselle, on ymmärrettävästi suuria sopeutumisvaikeuksia. Ensimmäiseltä vaimolta on turha sääliä odottaa, sillä hän on katkera ja pelkää oman asemansa puolesta.

Nykyajassa kohtaamme Nick Chanin, joka on kyseisen rikkaan Chan-suvun Lontoossa asuva jälkeläinen. Nickin äiti, June, häipyi Kuala Lumpurista nuorena eikä koskaan palannut. Siihen on syynsä. Mitä oikeastaan tapahtui Yu Lanille ja Chanin perheelle?

30-luvun kuvaus Kuala Lumpurista on kiehtovaa luettavaa, vaikka tietenkin myös melko raastavaa Yu Lanin kokemusten tiimoilta (huom. ei sisällä yksityiskohtaista kuvailua tai muuta “repostelua”). Historialliset osuudet ovatkin mielestäni kirjan kantava voima ja sielu, henki.

Nykyaika latistaa (koin sen ajoittain jopa tylsänä pakkopullana). Lisäksi kirjan kansiteksti johtaa todella merkittävästi harhaan. Sen (esittelytekstin) perusteella oletin, että kyseessä on Chanin suvun tarina monen sukupolven ajalta ja siitä tässä onkin pitkälti kyse. Harmi vain, että nykyajassa fokus siirtyy enemmänkin Nickin vaimoon, Sarahiin. Minua taas ei oikeastaan Sarah eikä nykyaika kiinnostanut, koska Chanin suku jää siinä varjoon.

Sarah jää etäiseksi, samoin kyllä Nick joka kirjan esittelytekstin mukaan lähtee Kuala Lumpuriin tutkimaan sukujuuriaan “eikä mikään valmista häntä siihen, mitä hän saa selville.” Jaa, ei hän saa periaatteessa mitään selville. Muuta kyllä tapahtuu, mutta spoilausriskin takia en viitsi tässä enempää asiaa ruotia.

Kokonaisuutena kyllä pidin tästä kirjasta ja erityisesti kirjailijan kirjoitustyylistä ja tavasta kuvata asioita (siis etenkin niissä historiallisissa osuuksissa). Ehkä osittain lukukokemustani latisti nimenomaan virheelliset odotukseni.

Tuomio: Kannatti lukea, mutta sieluun ei tullut haavaa.

Menetetty mies?

Joskus minulla on niin erakkomainen olo, etten edes kirjallisuudessa jaksaisi kauheaa älämölöä, melskettä ja ihmismassoja. Sitä haluaa vain jotakin hitaasti palavaa ja hiljaista, luontoa ja pieniä kyläpahasia korkeintaan. Tällaiseen mielentilaan sopii mainiosti

Jane Harper: The Lost Man
Little, Brown 2019 (Ausseissa julkaistu 2018)
s. 362


Kahden edeltäjänsä tapaan The Lost Manissa ollaan Australiassa ja miljöönä on syrjäinen kylä ja vielä syrjäisempi maatila. Heti aluksi on tarpeen huomauttaa, että kyseessä on itsenäinen romaani eli tämä ei jatka Aaron Falk -sarjaa. Tosin aiemmat kirjat (The Dry eli suomeksi Kuiva kausi ja The Force of Nature, josta on tulossa suomennos ensi vuonna) lukenut voi havaita erään viittauksen. Ei ole kuitenkaan millään lailla merkityksellistä osaako viittauksen nähdä vai ei.

On kolme veljestä, vahimmasta nuorimpaan: Nathan, Cameron ja Bub. Nathan tuntuu olevan joukon mustalammas, joka on eristäytynyt muusta suvusta ja lähes koko ihmiskunnasta erottuaan riitaisasti vaimostaan.

Kun sitten Cameron löydetään kuolleena legendaariselta haudalta keskeltä ei mitään, on Nathanin pakko ryhdistäytyä ja ryömiä ulos erakkoudestaan. Nathan palaa lapsuudentilalleen, jota Cameron hallinnoi ennen kuolemaansa. Cameronin kuolemaa pidetään itsemurhana, vaikka muutama asia on ristiriidassa sellaisen oletuksen kanssa. Mitään muuta syytä omituiselle kuolemalle ei kuitenkaan löydy, ei mitään rikokseen viittaavaa.

The Lost Man on luokiteltu trilleriksi, mutta se kasvaa edetessään eräänlaiseksi sukutarinaksi. Joskus nykyisyyttä on tarkasteltava menneisyyden painolasti huomioon ottaen. On tarkisteltava omia muistoja ja kokemuksia.

Kaikenlaisia asioita paljastuu hyvin maltillisesti ja yllättäin. Lukija saa vihjeen ja jää ihmettelemään, hämmennyksiin. Hämmenyksen tilaa ei kuitenkaan liikaa pitkitetä, sen verran vain että uteliaisuus kohoaa. Minuun tällainen hiljaisella liekillä, mutta ajoittain kipinän heittävä kerronta toimii. Epäilyksen siemenet itävät ja versovat, mutta mitä niistä sitten kasvaa, onkin toinen juttu.

Tässä kirjassa henkilöhahmot ja miljöö ovat todella keskeisiä ja molempien kuvaamisen Harper tekee taiten. Harperilla on tunnistettava tyyli eli uskaltaisin sanoa, että jos pidit Kuivasta kaudesta pidät tästäkin. Mielestäni The Lost Man on jopa parempi kuin aiemmat Harperin kirjat, joista niistäkin pidin.

Kirja nimen, The Lost Man, voi tulkita usella tavalla. Pidän monimerkityksellisistä nimistä, jotka voi toisinaan ymmärtää vasta kirjan luettuaan.

Koska The Lost Manissa sivutaan “kummitustarinaa” ja tunnelma on muutenkin hikisen nahkea ja jännitteinen, rohkenen osallistua tällä Halloween-lukuhaasteeseen. Lue haasteesta lisää Yöpöydän kirjat -blogista, josta olen haasteen kuvan lainannut.

Minun piti muuten lukea haasteeseen kirjoja omasta hyllystä, mutta olenkin lainannut kirjastosta teemaan sopivia kirjoja. Alitajunta on ilmeisesti bongaillut niitä tätä haastetta silmällä pitäen. Ja kirjaston kirjat pitää tietenkin lukea aina ensin, joten anteeksi oma hylly.

Vastahakoiset tumpelot patikoimassa

Luin kesäkuussa Jane Harperin Kuivan kauden ja pidin siitä sen verran, että hankin kirjailijan toisen Aaron Falk -kirjan, Force of Naturen (ei ole ainakaan vielä suomennettu). Otin kirjan lukuun patikkareissun jälkeen lähinnä siksi, että kirjassakin patikoidaan. Se sopi siis hyvin mielentilaani.

Kirjan nimen, Force of Nature, voi ymmärtää monella tavalla. Ei pelkästään luonnonmahtiin liittyvänä, vaan myös ihmisluontoon: molempia esiintyy tässä romaanissa. Luonto on arvaamaton ja oikukas, mutta kyllä siellä voi pärjätä. Edellyttäen että on edes alkeelliset kartanlukutaidot ja osaa käyttää kompassia.

Vakavarainen yritys järjestää virkistysmatkan valitsemilleen työntekijöille. Tavoitteena on lisätä muun muassa yhteishenkeä ja kannustaa tiimityöskentelyyn. Virkistymatka suuntautuu kuvitteelliselle Giralangin alueelle, jossa on tarkoitus patikoida muutama päivä.

Osallistujat jaetaan kahteen ryhmään sukupuolen perusteella. Jotenkin aataminaikaista jakaa ryhmä miehiin ja naisiin, jos kerran tavoite on rohkaista tiimityöskentelyyn. Kaipa siellä työpaikalla miehet ja naiset toimivat keskenään, joten en ihan ymmärrä erottelua.

Tai no, ehkä miehet haluttiin lakaista omaan ryhmäänsä koska miehillä ei mitään ongelmia esiinny patikoidessa. Osaavat lukea karttaa ja käyttää kompassia ja kulkevat reitin suunnilleen aikataulussa. No added drama, koska eiväthän miehet.

Mutta voi noita naisia, melkoisia tumpeloita ovat ja jatkuvasti tukkanuottasilla milloin mistäkin ja kenenkin kanssa. Kartanlukukin sujuu vähän niin ja näin saati että kompassia osattaisiin käyttää. Yksi on saanut jonkin sortin pikakurssin ennen reissua ja siten ottanut hoitaakseen tien näyttämisen. Tässä vaiheessa on todettava, että ei mikään kunnollinen matkanjärjestäjä lähetä tuollaisia amatöörejä (tai ketään muutakaan) keskenään patikoimaan moneksi päiväksi. Kyllä matkanjärjestäjän pitäisi ainakin valvoa, että retkue päätyy joka ilta määrätylle leirille.

Ja niinhän siinä käy, että patikalle lähtee viisi naista mutta vain neljä palaa. Mihin on yksi toveri kadonnut? Ja miten asia liittyy Aaron Falkiin? Sen voitte lukea itse kirjasta.

Kerronta kulkee koukuttavasti kahdessa tasossa: toisessa kuvataan naisten patikointia, toisessa ollaan nykyajassa etsimässä ”viidettä” naista. Aaron Falk on edelleen vakaa eikä ole onnistunut kehittämään alkoholiongelmaa tai muita kliseitä.

Force on Nature on tietyllä tapaa tasapaksu ja maltillisesti ennalta arvaamaton – vähän niin kuin edeltäjänsä Kuiva kausikin. Raakuutta ei juuri esiinny, sopii siis herkille lukijoille. Otaksuisin, että jos pidit Kuivasta kaudesta ja sen tyylistä, pidät tästäkin.

Mielipide selkokielellä: ihan hyvä kirja, pidän maltillisesta temposta, jos aihe kuitenkin kiinnostaa ja kiinnostihan se. Miinusta tulee tumpeloista naisista: miten onkin saatu noin kädettömiä leidejä kirja täyteen.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: Force of Nature
Little Brown 2018 (Australiassa julkaistu 2017)
s. 380

Ei ollenkaan kuiva Kuiva kausi!

Olin ajatellut ainakin toistaiseksi skipata Jane Harperin dekkarin, The Dry (suom. Kuiva kausi), mutta muutin mieltäni luettuani joitakin bloggauksia kirjasta. Harperin romaanit (häneltä on nyt julkaistu Briteissä yhteensä kolme) ovat olleet – ja ovat yhä - täällä varsin näkyvästi esillä, mutta minulle ei ollut syntynyt tarvetta niitä lukea.

Tarve voi kuitenkin tulla myöhemminkin – ei sen aina tarvitse tulla heti kirjan ilmestyessä markkinoille. Lukuvaikeudet levottomuuden sun muiden olotilojen takia talttuivat lopulta nimenomaan dekkareita lukemalla.

Jane Harperin Kuivassa kaudessa minua kiehtoi nimenomaan miljöö: kuvitteellinen ja pikkuinen maalaiskaupunki, Kiewarra, ennen näkemättömän kuivuuden runtelemassa Australiassa.

Melbournessa asuva talousrikoksiin erikoistunut poliisi Aaron Falk palaa juurilleen Kiewarraan lapsuudenystävänsä hautajaisiin. Tapaus on järkyttävä, sillä Luke Hadler on listinyt ensin vaimonsa ja toisen lapsensa ja sitten itsensä. Eloon jäi vain reilun vuoden ikäinen nuorimmainen.

Aaron ei ole järin suosittu Kiewarrassa, sillä parisenkymmentä vuotta vanhat tapahtumat vainoavat edelleen. Tapahtumat, jotka leimasivat Aaronin ja hänen isänsä niin voimakkaasti, että he lopulta joutuivat muuttamaan muualle. Tätä taustaa vasten ei ole ihme, ettei Aaronia hirveästi houkuttele jäädä Kiewarraan yhtään pidemmäksi aikaa kuin on pakko.

Eräänlaisen lojaalisuuden pakottamana visiitti pitkittyy. Luke Hadlerin isä tietää jotain, mitä Aaron ei arvellut hänen tietävän. Lopulta kaupungissa tuntuu yksi sun toinen tietävän vähän sitä sun tätä liittyen nimenomaan menneisyyden painolasteihin. Tietämisen pohjalta on tehty kaikenlaisia tulkintoja, joilla ei välttämättä ole minkäänlaista yhteyttä totuuteen. Juoruja, juoruja, juoruja. Ken uskoo, ken ei.

Kiewarra näyttäytyy sen verran ankeana ja lohduttomana paikkana, että täytyy ihan ihmetellä miksi siellä kukaan haluaa asua. Toisaalta aina ei ole mahdollisuutta lähteä ja toisaalta pienessä paikassa ikänsä eläneen voi olla vaikea sopeutua muunlaiseen. Eikä ole ehkä edes haluja ja erityisesti työ maatilalla kulkee sukupolvelta toiselle.

Aaron Falk on rauhallinen ja mietiskelevä persoona. Tässä siis poliisi, jolla ei ole alkoholi- tai raivonhallintaongelmia (ainakaan vielä tässä ensimmäisessä kirjassa). Tai no, on Aaronillakin tunteet ja joskus voi kiehahtaa yli mutta en sanoisi että hän etsiytyy ongelmiin.

Pidin Kuivasta kaudesta sen verran paljon, että menin hupsista saatana ostamaan jo kirjasarjan toisenkin osan, Force of Nature jota ei ilmeisesti ainakaan vielä ole suomennettu.

Harperilta julkaistiin Briteissä tänä vuonna trilleri nimeltä The Lost Man, joka ei ole tätä Aaron Falk -sarjaa. Goodreadsin mukaan (katso ”Popular Answered Questions”) kirjassa mahdollisesti kuitenkin on muutama risteävä kohta tai viittaus, jonka voi Kuivan kauden lukeneet bongata.


Kirjan tiedot:

Jane Harper: The Dry
Abacus 2016
s.401
suom. Kuiva kausi

Kuivasta kaudesta ovat bloganneet ainakin Kirjasähkökäyrä, Kirjarikas elämäni, Leena Lumi ja Oksan hyllyltä.


Muita kuulumisia:

Lähden viikon kuluttua patikkareissulle: olen kertonut reissusuunnitelmista toisessa blogissani kuvien kera. Blogi siis hiljenee joksikin aikaa, sillä reissussa en lue enkä varmaan juuri pääse nettiinkään.

Swirral Edge: tämän lähemmäs reunaa en uskaltanut viime kesänä mennä, nyt olisi tarkoitus mennä tuosta alas. Apua!

Ennen hiljaisuutta aion kuitenkin paljastaa tämän kuun kirjashoppailut (lähti vähän lapasesta) ja blogata muutamasta kirjasta.

Oikein mukavaa viikonloppua!

Kirveellä päähän

"Lizzie Borden took an axe

and gave her mother forty whacks

when she saw what she had done

she gave her father forty-one."

Sarah Schmidt: See What I Have Done
Tinder Press 2017
S. 325


Sarah Schmidt on australialainen kirjastonhoitaja. See What I Have Done on hänen ensimmäinen romaaninsa, ja se herätti kiinnostukseni paristakin syystä:

1. Luin taannoin kirjasta kiinnostavan arvion.
2. Kirja perustuu todellisiin tapahtumiin.
3. Kirjailija on australiainen ja siten sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Palataan kohtaan kaksi.

Amerikkalainen Bordenin perhe asui Fall Riverissä, Massachusettsissa. Perheeseen kuului isä, äitipuoli ja kaksi tytärtä. Lizzie oli nuorempi tytär, Emma vanhempi. Perheen vanhemmat murhattiin raa'asti 4. elokuuta 1892. Syylliseksi epäiltiin Lizzietä, joka kuitenkin oikeudenkäynnin jälkeen vapautettiin. Ei löytynyt tarpeeksi näyttöä, että hän olisi murhannut vanhempansa. Todellista murhaajaa ei koskaan saatu selville. Se saattoi olla Lizzie tai sitten ei.

Netistä löytyy paljon juttua aiheeseen liittyen. Tässä Schmidt kertoo itse kirjan synnystä eli miten tuli törmänneeksi Lizzie Bordenin tapaukseen ja miksi päätti kirjoittaa siitä kirjan. Schmidt myös matkusti Fall Riveriin ja yöpyi Bordeneiden talossa, joka nykyään toimii bed and breakfast -museona.


Sitten kirjaan, joka alkaa napakasti siitä, kun Lizzie löytää isänsä ruumiin. Lizzie itse toimii kertojana eli kohtaus suodattuu hänen silmiensä läpi. Yhteensä kirjassa on neljä kertojaa: Lizzie, Emma, Bridget (palvelustyttö) ja Benjamin (eräs mies, jonka merkitystä kirjalle en paljasta spoilausvaaran takia). Näistä henkilöistä Benjamin on kirjailijan sepitettä, muut olivat todellisia henkilöitä. Luonnollisesti See What I Have Done taiteilee todellisuuden ja spekulaation rajamailla, koska kukaan ei tiedä, mitä todella tapahtui ja miksi.

Selvää on, että talossa on kireä tunnelma. Lizzien ja Emman oikea äiti kuoli varhain, Lizzien ollessa vasta parivuotias. Hän ei siis varsinaisesti muista oikeaa äitiään. Lizzie on viisivuotias isän, Andrewin, mennessä uusiin naimisiin Abbyn kanssa. Lizzie alkaa kutsua Abbya äidiksi, Emma ei. Jossain vaiheessa jostakin syystä myös Lizzie lakkaa kutsumasta Abbya äidikseen.

Andrew on ankara ja askeettinen isä. Vaikka rahaa on, talosta puuttuu moni mukavuus ja muutenkin isä on joissakin asioissa suorastaan itara. Kirjassa isä näyttäytyy etäisenä ja ilkeänä, joka suosii Lizzietä mutta on hänellekin kylmä ja etäinen. Sisarusten välit ovat selvästi jännittyneet ja latautuneet, kaksijakoisetkin. Kateus ja katkeruus vuorottelevat läheisyyden ja lämmön kesken. Lizzie vaikuttaa lapselliselta manipuloijalta, jonka edessä Emma on melko voimaton.

Koen, että Schmidt on vahvimmillaan kuvatessaan täysin fiktiivistä Benjaminia, jonka osuudet lopulta osoittautuvat kiinnostavimmiksi. Bridget tulee hyvänä kakkosena. Sen sijaan etenkin Lizzien osuudet ovat makuuni liian utuisia ja unenomaisia, hämäriä. On epäilty, että Lizziellä olisi ollut mielenterveysongelmia, mutta varmaa tietoa ei ole. Silti näkisin Lizzien osuuden eräänlaisena kirjailijan vetäytymisenä: hän ei ole uskaltanut tai halunnut spekulouda ja irrotella samalla tavalla kuin esim. fiktiivisen Benjaminin kohdalla.

Kirja on taiten kirjoitettu ja herättää vahvoja tuntemuksia. Kirjan keskus eli Bordeneiden talo suorastaan herää henkiin ja painostavan tunnelman voi aistia. Jokin perheen elämässä ja olemisessa on varmasti herättänyt kauhua tai inhoa, koska palvelustyttö Bridget hyvästä palkastaan huolimatta yritti useita kertoja vaihtaa palveluspaikkaa.

Pidin tästä kirjasta erityisesti ajan kuvauksen, miljöön ja tunnelman tiimoilta. Sen sijaan noin muuten kirja jää valitettavasti hieman latteaksi. Olisin kaivannut jotain enemmän. Toisaalta kirja tekee näin kunniaa Bordeneiden perheelle (ja jättää murhaajan lukijan päätettäväksi tai ratkasemattomaksi kuten todellisuudessakin), sillä mitään ei oikeastaan kerrota suoraan. Lähinnä vihjaillaan, sivutaan, kierrellään ja kaarrellaan (paitsi fiktiivisen Benjaminin kohdalla).

Paljon annetaan ymmärtää, mutta miten tulkita noita vihjeitä? Sinänsä ovelaa, koska tapaus ei koskaan selvinnyt eikä kirjailija selkeästi halua kirjoittaa sille täysin sepitettyä todellisuutta, vaikka spekuloinneillaan ohjaakin lukijaa tiettyyn suuntaan.

Kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole suomennettu.

Bordeneiden tapauksesta on tehty elokuvakin, Lizzie Borden Took an Ax (2014). Traileri alla, en ole katsonut elokuvaa, mutta voisin laitella katsottavien listalle.

Haluatko koota palapelini?

Mark Henshaw: The Snow Kimono
Tinder Press, 2014
S. 396


Jestas, mitä juuri luin. Ja tulkitsin. The Snow Kimonoa ei voi vain lukea, sitä pitää tulkita. Kieli on lyyristä, se ei kuvaile vain maisemia ja tapahtumia, se kuvailee tunnelmia, ajatuksia, sisintä. Ja se karkaa käsistä kuin tiimalasissa juokseva hiekka, se leikittelee ajalla - ja ajattomuudella.

Sillä meidän muistomme ovat toisinaan vain hajanaisia sirpaleita. Palapelin paloja, jotka näennäisesti sopivat toisiinsa, mutta eivät silti. Riippuu siitä, kuka palapelin kokoaa - ja kuka katsoo.

In Japan, we have a saying:

If you want to see your life,

you have to see it through

the eyes of another.

But what if what you see

is not what you want to know?

Niin, entä?

Pariisi, 1989. Tapahtuu useampikin asia. Eläkkeelle jäänyt komisario Auguste Jovert saa kirjeen naiselta, joka väittää olevansa hänen tyttärensä. Vain muutamaa päivää myöhemmin Jovertin ovelle ilmestyy japanilainen Tadashi Omura.

Arvoituksellinen Omura haluaa kertoa tarinansa Jovertille: miesten välille syntyy omituinen ystävyys, joka perustuu Omuran avautumiselle. Tarina kulkee yhä kauemmas nykyajasta, se on maatuska josta avautuu aina uusi ja uusi nukke.  Pitää kulkea kauas taakse päätyäkseen takaisin tähän päivään.

Niin Omuran kertomuksen lumoissa olin, etten olisi halunnut palata lainkaan takaisin. Olisin voinut jäädä Osakaan ja Japaniin muutenkin. Vaikka siellä kytee viha, ystävyys, siellä kytee pakkomielle. Ja rakkaus, niin monitasoinen rakkaus. Myös nurkkaan ahdistettu rakkaus. Olisin halunnut sulkea silmäni joiltakin asioilta, olisin toivonut muuta. Elämä harvemmin menee, niin kuin sen toivoisi menevän. Se vain... menee.

Kirja on jaettu yhdeksään osaan, joista kahdeksan kantaa eri henkilöiden nimiä. Yhdeksäs ja viimeinen on jäähyväinen. Mietin onko pahuudella rajoja. Ehkä onkin, mutta kukin piirtää rajansa itse. Ne rajat, jotka ylitettyään ei voi enää katsoa peiliin.

Olen haltioitunut, olen järkyttynyt, olen liikuttunut. En itke, sillä en tiedä kenelle kyyneleeni vuodattaisin. En edes tiedä tarvitaanko kyyneliä - ehkä ei. Tai ehkä itkisin itselleni.

Omura looked old now, insubstantial, as though he too were already just a memory. No longer there.

Jos tämä kirja tulee eteeni jossain, ostan sen omaan hyllyyni, sillä voisin lukea tämän joskus uudelleen. Ei haittaa vaikka tiedän. Sillä kenties tulkitsen toisin ensi kerralla.

Pari sanaa vielä kirjan tyylistä. Henshaw ei käytä lainausmerkkejä eikä muutenkaan merkitse dialogeja. Dialogit hukkuvat tekstiin, mutta kyllä ne sieltä tunnistaa. Aluksi se häiritsi, mutta siihen tottui ja lopulta ymmärrän ja hyväksyn ratkaisun. Niin vain kuuluu olla tässä romaanissa. Se sopii tähän unenomaiseen ja hiljaiseen tunnelmaan.

Kirjan kannessa lukee "Wonderful... a novel of detection, a thriller of the intellect." Sydney Morning Herald

Hmm, ei ehkä trilleri. Ei ainakaan ihan puhdasverinen. Kirjan lopussa esiintyy kyllä jonkinlaisia trillerimäisiä piirteitä, mutta hmm. Toisaalta ihan sama: mahtavan upea kirja, joka vieläpä yllättää. Se myös pakottaa sietämään epätietoisuutta, mutta sekin palkitaan. Viimeistään sitten, kun kaikki on ohi.

Mark Henshaw on australiainen kirjailija, joka asuu tällä hetkellä Canberrassa. Tutkimusteni mukaan Snow Kimonoa ei ole käännetty suomeksi. Sietäisi kyllä kääntää - nyt on uniikki teos kyseessä!

Kirjan kansi: Ilona Wellman/Trevillion Images

Silver Bay

Jojo Moyes: Silver Bay
Hodder & Stoughton, 2007
S. 390


Kylläpäs onkin Lontoo kuvattu rumasti tässä kirjassa. Lontoo on synkkä ja masentava työnarkomaanien kehto, jossa ei ole sijaa auringonpaisteelle saati rentoilulle. Noh, monelle Lontoo varmaan sellainen onkin.

Minuakin alkoi koko kaupunki etoa kirjassa, joten onneksi ei tarvinnut siellä pahemmin olla. Suurin osa kirjasta nimittäin vietetään Australiassa, kuvitteellisessa rannikkokaupungissa nimeltä Silver Bay.

Kirjan Silver Bay sijaitsee Australian itärannikolla, New South Walesissa. Eräiden nimiväännösten ja etäisyyksien perusteella olettaisin, että jossain Wollongongin tienoilla. Hälärit soivat päässäni, koska olen ollut Wollongongissa ja tuo osa itäistä rannikkoa on muutenkin tuttua road tripiltä. Kirja siis herätti ihan kaamean matkakuumeen Ausseihin!

Silver Bay alkaa melko verkkaisesti. Turisteille - niille vähäisille - on tarjolla delfiininkatselukierroksia merellä. "Delfiinitourit" muuttuvat valaskierroksiksi, kun valaat saapuvat vuosittaisille vaelluksilleen. Moyes kuvailee hartaudella ja sivuja säästämättä näitä kierroksia, elämää uneliaassa Silver Bayssa ja siinä ohella tutustuttaa lukijan kirjan henkilöihin. 

Liza on muuttanut Lontoosta tyttärensä, Hannahin, kanssa Silver Bayhin tätinsä, Kathleenin, hoteisiin. Kathleen pyörittää pientä hotellia rannikolla. Mikään rahasampo se ei ole, mutta toimeen tullaan. Liza työskentelee Ishmael-nimisellä aluksellaan kipparina tehden delfiini- ja valaskierroksia. Päällepäin elämä vaikuttaa varsin mukavalta.

Joten miksi Liza on niin surullinen, melkein mykkä ja iloton. Hannah kärsii äitinsä hiljaisesta ankaruudesta, mutta onneksi Kathleen suo enemmän vapautta tytölle. Minua alkoi kirjan edetessä ottaa päähän Lizan rypeminen ja itsepäinen kaiken kieltäminen Hannahilta. Mitä niin kamalaa siellä Lontoossa oikein tapahtui, että pitää olla tuollainen?

Luonnollisesti se selviää ajallaan, mutta siihen vaaditaan ulkopuolinen sysäys, pakote. Tuo laukaisin ilmestyy Silver Bayhin komean Miken muodossa. Mike saapuu näennäisesti lomailemaan, mutta miehellä on kyllä ihan muut metkut mielessä. Melko ennalta-arvattavat ovat nuo metkut jo lukijalle siinä vaiheessa, mutta olikin kiinnostavaa seurata, miten Mike ujuttaa lonkeronsa tuohon piskuiseen kaupunkiin. Ja miten Silver Bay lopulta muuttaa häntä. Ehkä liian myöhään kuitenkin?

Kirjassa on useampi kertoja eli näkökulma vaihtelee aina pikkutytöstä (Hannah) Silver Bayhin tunkeutuneeseen vieraaseen (Mike). Myös Kathleenilla, Lizalla ja paikallisella kipparilla, Gregillä, on omat sijansa kertojina. Näkökulman muuttuvuus tuo mukavaa vaihtelua kirjaan eli se toimii mielestäni hyvin.

Moyes käsittelee kirjassaan myös mielenkiintoista aihetta: missä määrin luonto pitää ottaa huomioon ihmisen ahneuden edessä. Voiko ihminen tuosta noin vaan pistää kaiken sileäksi? Entä ovatko vastustajat vain viherpiipertäviä kehityksen jarruja, jotka pelkäävät muutosta? Muutosta, joka kuitenkin joskus tulee. Itse mietin, onko pakko tulla - siis sen muutoksen: miksi sen pitäisi tulla, mikä ihmeen itseisarvo se on. Tämä kirja herätteli siis monenlaisia ajatuksia sen ihmissuhdemättöosuuden ohessa.

Sanoisin silti, että tämä on tällä hetkellä lukemistani Moyesin kirjoista heikoin. Ei missään nimessä huono, mutta niihin kahteen muuhun lukemaani verrattuna... en osaa sanoa. Ehkä tämä oli aivan liian ennalta-arvattava. Ja juu, Liza kävi minun hermoilleni. Siis että voikin ihminen tehdä sekä oman että lapsensa elämän vaikeaksi, aargh.

Eden, NSW, Australia.

~~~

Aiheeseen liittymätön loppulätinä, jonka laukaisijana toimi tällä hetkellä luvussa oleva kirja, jossa äiti tappaa lapsiaan.


Olen monesti todennut, etten pahemmin lue chick littiä. Se on ihan totta eikä se johdu siitä, että halveksisin kyseistä genreä. En halveksi: olen melko moniruokainen lukija ja olen oppinut, että melkein mistä tahansa genrestä voi löytyä se tietty tyyli ja tapa, joista pitää. Jopa sotakirjoista. Chick lit ei ole pelkkää shoppailua, bilettämistä ja miesten metsästämistä, jotka siis ovat minulle iso turn off.

Chick lit -kirjoja en myöskään jaksa isoina annoksina, mutta se ei johdu genrestä, vaan omista intresseistäni. Minua kiinnostaa enemmän toisenlaiset kirjat ja luonnollisesti tulee luettua enemmän sitä, mikä kiinnostaa enemmän. Enemmän enemmän enemmän tuli oikein kolmesti yhdessä virkkeessä.

Olen viime aikoina miettinyt, miksi luen tietynlaisia kirjoja. Ja yleensäkin sitä, miksi kirjamakuni on mitä on. Kryptinen, lyhyen kaavan vastaus: miksi joku tykkää valkosuklaasta, mutta ei tummasta suklaasta. Maitosuklaa menettelee, jos siinä ei ole rusinoita.

Ja mitä se kirjamaku sitten kertoo ihmisestä? Arvaa mitä: mitä tahansa. Sitä ei tiedä kuin lukija itse. Muut voivat vain spekuloida ja esittää arvauksia omista arvoistaan ja lähtökohdistaan käsin. Ne voivat olla aika kaukana toisen ihmisen motiiveista.

Ps. Palaan mahdollisesti tähän asiaan vielä myöhemmin.

Ps. II Ulkokuosi on taas muuttunut. Jos on valittamista, niin sana on vapaa ja jopa pakollinen. Ei ole tarkoitus tehdä blogin lukemisesta hankalaa tmv.

Afrikan taivaan alla

Tony Park: African Dawn
Quercus 2011
(Alkuper. Australia 2011)
S. 556

African Dawn on talvinen charity shop -löydös, jonka ostin ihan vain sen tapahtumapaikan perusteella, joka on yllättäen Afrikassa.

Tony Park oli minulle ennestään tuntematon nimi, mutta voin jo nyt kertoa, että tämä ei jää tähän.

Jos olisin valinnut tämän kirjan lukumaratonkirjaksi, luulen että olisin onnistunut paremmin siinä. Nythän oma maratonini meni ns. penkin alle. Mutta se siitä, mennään itse kirjaan.

African Dawn on melkoinen mammutti lähes kuudellasadalla sivullaan. Sinänsä kuusisataa sivua ei ole välttämättä paljon, mutta kirja on isokokoinen - ei siis sellainen tavallinen pieni pokkari, vaan melkoinen jytky.

Ja tuhtia on tavara kirjan sisälläkin. Tapahtumapaikka on pääsiasassa Zimbabwe (entinen Rhodesia) ja tarina alkaa aina 1960-luvulta kulkien tähän päivään (tai siis vuoteen 2011).

Kirjan keskiössä on kolme sukua, mutta tapahtumia seurataan lähinnä Bryantin suvun (valkoihoisia afrikkalaisia) kautta. Henkilöiden painopisteet muuttuvat kirjan edetessä, kun vanhempi sukupolvi tekee tilaa nuoremmalle.

Tavoistani poiketen kopsaan tähän kirjan takakannen. Kirja on niin massiivinen, etten oikein tiedä, mistä aloittaa muuten.

"Southern Rhodesia: 1969. Natalie (Bryant) is ten years old when she is kidnapped by guerrillas. Bloodied, terrified, and beaten at the hands of her captors, her life is saved when a young soldier comes to her rescue. 

Thirty years later, Natalie returns to her homeland, now Zimbabwe, and becomes embroiled in the dangerous world of rhino conservation. Hunters are making a fortune on the black market, and now the survival of the black rhino is at stake. Natalie and her family must fight - not only to save Zimbabwe's rhinos, but to save themselves from the enemies that surround them."

Ennen kuin lukija tutustuu Natalieen, hän saa seurata Bryantin tilan vaiheita Natalien isovanhempien ja hänen isänsä kautta. Rotujen väliset jännitteet ja sisällissota vaikuttavat kaikkien elämään eikä traagisilta tapahtumilta voi välttyä.

Erityisesti valkoisen Bryantin ja mustan Ngwenyan suvut kietoutuvat toisiinsa tavalla, josta ei puutu ystävyyden lisäksi vihaakaan. Se on surullista, se on traagista, se on kostoa. Se on myös väärinkäsitysten synnyttämää vihaa.

Tai ei ehkä edes väärinkäsitysten, vaan armottomien lakien ja ennakkoluulojen synnyttämää "ojentamista". Siihen on aika mahdotonta puuttua, koska viranomaiset saavat tahtonsa läpi vaikka vääristelemällä totuutta. Ja sitä toki tehdäänkin, että saadaan haluttu lopputulos.

Oikeudenmukaisuus? Se ei ole oleellista, kun kaikki on lahjottavissa. Voi myös miettiä, mitä oikeudenmukaisuus lopulta tarkoittaa.

Tony Park ei valitse puolta, hän ei osoittele sormella. Hän kuvaa mielestäni taiten sitä sekasortoa, joka Rhodesiassa, myöhemmin Zimbabwessa vallitsi. Tapaammepa Robert Mugapenkin - ensin vankilassa, myöhemmin presidenttinä.

Vaikka kyseessä on fiktiivinen romaani, onnistuu Park välittämään elämää ja hierarkioita ja niiden muuttumista Zimbabwessa. Park on melko perinpohjainen kirjoittaja, ja se saattaa jakaa mielipiteitä: onko hän liian pikkutarkka vai onko kyseessä suoranainen jaarittelu?

Minun päätäni sekoittivat aluksi kuvaukset eri ryhmittymistä. Mitäs eroa Zanlalla, Zanulla, Zapulla ja Zesalla nyt olikaan. Lyhenteet vilahtelevat kirjassa ja Park avaa kyllä niitä, mutta silti oli pää toisinaan pyörällä. Kirjan alussa on kyllä sanasto, josta saattoi luntata, jos iski dementia kesken lukemisen eli plussaa siitä.

Muutaman kerran oli vaikea pysyä pöksyissä, kun juonen kannalta oli jännittävät hetket päällä, mutta Park intoutui kuvaamaan melko yksityiskohtaisesti sarvikuonon kiinni ottamista. Kokonaisuuden kannalta ne ("jaaritukset")  eivät kuitenkaan häirinneet minua kohtuuttomasti, vaan olivat jopa mielenkiintoista luettavaa.

Ajoittaisesta raakuudesta ja jopa toivottomuudesta huolimatta taustalla asuu silti toivo. Joskus toivonkipinä pitää etsiä hyvin pienistä asioista, mutta siellä se silti kytee.

African Dawn on sekoitus trilleriä ja seikkailua ja toki siinä on romanssejakin. Ja draamaa. Voisiko tämä olla miehinen Okalinnut? Ehkä huono vertaus, mutta esimerikiksi minun on vaikea kuvitella, että monet miehet innostuisivat Okalinnuista, mutta tästä kenties kylläkin.

~~~

Tony Park on australialainen kirjailija ja näyttääpä olevan melko tuotteliaskin. Minulla on hyllyssäni Parkin African Sky ja vasta aloitettuani lukea African Dawnia tajusin, että Skyssa esiintyy samoja henkilöitä (Bryantit).

Ilmeisesti Sky sijoittuu aikaan ennen Dawnia, mutta ainakaan tätä lukiessani en kokenut aukkoja tai puutteita tarinassa. Näitä kirjoja ei ole myöskään merkitty samaksi sarjaksi, joten ilmeisesti nämä voi lukea, miten päin tahansa.

Summa summarum: Minusta tuli juuri Tony park -fani!

Osallistun tällä kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen.

Ihanan runsaat lastenkirjat!

Arpaonni suosi minua joulukuussa Sannabananan Pinon päällimmäinen -blogissa. Sannabanana arpoi aussilaisen lastenkirjailijan, Roland Harveyn, kirjoja.

Minä siis sain valitsemani kaksi kirjaa: In the City (Allen & Unwin, 2009) ja In the Bush (Allen & Unwin, 2007).

 Kiitos vielä kerran, ihana banaaniSanna!

En juurikaan lue lastenkirjoja, koska oma lapsuus meni jo eikä ole lapsia. Toisaalta pidän kyllä saduista ja on minulla satukirjojakin. Suurin osa tosin Suomessa, mutta on minulla täällä mm. Andersonin satukirja.

Nämä Roland Harveyn kirjat ovat ihastuttavia ja viihdyin hyvin niiden seurassa. Tällaista aussifania ei haittaa ollenkaan, että pääsi samalla ikään kuin matkalle sinne. Olen käynyt Ausseissa pari kertaa ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä.

Runsautta In the City -kirjassa.

Tekstiä on kirjoissa melko vähän, mutta kuvat ovat sitäkin runsaampia, suorastaan rönsyilevän tuhteja. Mutta juuri siksi niissä onkin paljon katseltavaa ja tutkittavaa. Ihastuin kovasti ja voisin kuvitella, että pikkuväki tykkää tutkailla niitä vähintään yhtä suurella innolla kuin minä nyt.

In the City

Kuvilla on suuri merkitys lapsuudessa, uskoisin. Ainakin minulle on jäänyt mieleen monien satukirjojen kuvitukset (esim. Hanhiemon satuaarteessa oli tosi jänniä kuvia!) ja osasta on vielä ns. tunnemuistijäki eli saatan muistaa jopa tuntemukset, joita tietyt kuvat herättivät.

In the Bush

Vaikka nämä kirjat ovat englanninkielisiä, voisin hyvinkin kuvitella lukevani ja tutkivani näitä sisareni lasten kanssa. Tekstit on helppo kääntää ja lapset voivat samalla tutkia kuvia - siihen ei kieltä tarvita.

In the Bush

Sukusalaisuuksia tutkimassa

Kate Morton: The Forgotten Garden


Kuinka paljon kirjassa tulee olla sivuja voidakseen kutsua sitä tiiliskiveksi? Riittääkö yli kuusisataa sivua? Reilut viisisataa sivua ei mielestäni vielä ole tiiliskivi.

The Forgotten Garden on 645-sivuinen järkäle, helppolukuinen sellainen. Tällaiseen sivumäärää mahtuu kuitenkin aika paljon, joten en tiedä, miten tätä kirjaa käsittelisin.

Jonkun mielestä kirjasta voisi helposti huitaista sata tai pari (sataa) sivua mäkeen.

Ehkä voisi minunkin mielestäni, mutta toisaalta mietin miksi: kirja ei jostain syystä kuitenkaan tuntunut niin pitkältä ja se säilytti mielenkiintonsa, vaikka asioita joskus aika perinpohjaisesti käsiteltiinkin.

Kenties syy on kirjan tasoissa, joita on kolme. Mutta ennen kuin kerron noista tasoista enemmän, täytynee hieman valottaa kirjan juonta.

Kirjan punainen lanka on selvittää Nellin tausta. Nell on lähetetty laivalla Englannista Australiaan vuonna 1913 hänen ollessaan nelivuotias. Nell saa vasta aikuisena kuulla, ettei hän ole perheen biologinen lapsi.

Se on valtava jysäys Nellille eikä hän pääse siitä yli sitten millään. Hänelle tulee pakkomielle selvittää, miten kaikki tapahtui: keitä hänen vanhempansa olivat ja miksi he hylkäsivät hänet. Tämä on ihan ymmärrettävää.

Sen sijaan Nell, onnellisen ja rakkaudentäyteisen lapsuuden ja nuoruuden viettäneenä, kääntää kuitenkin selkänsä kasvattiperheelleen.

Voisin ymmärtää paremmin, jos Nell olisi joutunut huonompiin olosuhteisiin, mutta että hän kaiken huomion saaneena ja (puoli)sisartensakin palvonnan kohteena olleena, tunsi lähinnä tulleensa petetyksi. Tämän koen siis jotenkin epäuskottavana, vaan onpahan meitä moneen junaan.

Anyway, Nell alkaa selvittää juuriaan, jotka lopulta monien vuosien kuluttua kuljettavat hänet takaisin synnyinseudulleen Englantiin.

Kolme tasoa, jotka mainitsin perustuvat aikaan.


1900-luvun alkua käsitellään Nellin suvun vaiheiden myötä jo ennen kuin Nell edes syntyi.

Vuosi 1975: Nellin matka takaisin synnyinseudulleen Englantiin, josta hän ostaa suvulleen kuuluneen mökin tarkoituksenaan asettua lopulta sinne asumaan. Suunnitelmat kariutuvat syistä, jotka kyllä selviävät lukemalla kirjan.

Reaaliaika eli 2005: Nellin tyttärentytär, Cassandra, jatkaa isoäitinsä tutkimuksia. Apunaan hänellä on Nellin muistiinpanot ja lopulta oikeille jäljille päästyään myös vanhoja leikekirjoja.

Tämän enempää ei ole oleellista juonesta tietää tässä vaiheessa. Lukemalla asiat saavat selvyyden, koukkuja ja käänteitä on jonkin verran: sekä yllättäviä, että vähemmän yllättäviä.

Olin alussa vähän huolissani kirjan kerroksellisuudesta: ajattelin, että aikakausissa pomppinen tekee lukemisesta hankalan, mutta se toimikin ihan toisin. Se nimenomaan lisäsi mielenkiintoa ja vaihtelevuutta kirjaan, jossa kuitenkin noita sivuja piisaa.

Tämän kirjan perusteella olen ehdottoman kiinnostunut lukemaan myös muita Kate Mortonin kirjoja.

The Distant Hours on jo hyllyssä odottamassa vuoroaan. Paluu Rivertonista olen lukenut toisista kirjablogeista aika paljon ja se houkuttelee myös erityisesti.

En tiedä onko tätä kirjaa käännetty Suomeksi, mutta ainakin sen saa AdLibriksestä englanninkielisenä.

Tämä kirja käsittääkseni soveltuu myös Totally British -haasteeseen, alakategoriaan Stiff Upper LiP. Lue haasteesta enemmän Kirjavassa Kammarissa.