Kostosta ja anteeksi antamisesta

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa teki minuun niin voimakkaan vaikutuksen, että kiireesti halusin jatkaa trilogian parissa. Toisen osan luin englanniksi.

Pierre Lemaitre: All Human Wisdom
alkuper. Couleurs de l'incendie, 2018
MacLehose Press, 2021
ranskasta englannintanut Frank Wynne
suomennettu nimellä Tulen varjot


Aikaa on kulunut edellisen kirjan tapahtumista. Nyt on päästy vuoteen 1927, edelleen Pariisissa ollaan.

Trilogian toisen osan keskiössä on Madeleine Péricourt, joka vilahteli edellisessä kirjassa, mutta pääasiassa sivuhenkilönä. Madeleinen avioliitto Henri d’Aulnay-Pradellen kanssa rysähti karille mutta suhteesta jäi muistoksi poika, Paul, joka on äitinsä silmäterä.

All Human Wisdom alkaa Madeleinen isän, varakkaan pankkiiri Marcel Péricourtin (tuttu niinikään ensimmäisestä kirjasta) hautajaisista. Hautajaisista tulee traaginen fiasko, kun Paul putoaa ikkunasta kesken hautajaissaattueen – vieläpä suoraan sinne saattueeseen.

Lukijalle tulee siten heti alkuun selväksi, että romaanin tyyli on edellisen tapaan (musta)humoristinen ja koominenkin, lisäksi henkilöhahmot ovat jossain määrin itsekin koomisia jopa överillä tavalla, mutta jostain syystä se ei häiritse minua. Olen nihkeä huumorin suhteen, mutta Lemaitren tyyli ihastutti minua jo Näkemiin taivassa -romaanissa ja nyt myös tässä.

Paul vammautuu vakavasti, mutta jää sentään henkiin. Madeleine perii isänsä massiivisen omaisuuden, mutta raha ei häntä varsinaisesti kiinnosta – pääasia, että sitä on, sillä ajatukset pyörivät Paulissa ja Paulin toipumisessa.

Kenties syntymä-äveriään asemansa takia Madeleinelle raha on itsestäänselvyys, jota vain on. Isänsä Marcel ei koskaan kannustanut tytärtään perehtymään (raha)talousasioihin, koska Madeleinehan on vain nainen jonka tehtävä on avioitua ja sitten olla vaimo ja äiti.

Siksipä ei ole järin suuri yllätys, että Madeleinen runsaat perintörahat hupenevat – tai suorastaan katoavat – noin vuodessa. Ei Madeleine toki niin typerä ole, ettei mitään rahasta tajuaisi ja söhräisi varansa silkkaa tyhmyyttään. Hän saa siihen apua lähempää kuin uskoisi samalla kun puukko osuu selkään. Ja kun puukko on selässä, on myöhäistä itkeä. 

Onneksi voi vetää puukon irti, hoitaa haavan ja ryhtyä suunnittelemaan kostoa. Madeleine onnistuu kasaamaan ympärilleen lojaalin ryhmän ja henkilö henkilöltä Madeleine aikoo niin sanotusti ampua alas petturit ja pahantekijät.

All Human Wisdomia voi pitää kostoromaanina, sillä se (kostaminen) on erittäin keskeinen, jopa kantava teema kirjassa. Olen kostamisen ystävä. On jotakin erittäin tyydyttävää siinä, kun paha saa palkkansa. Minua kiehtoo myös lukuisat eri tavat kostaa aina elegantista kostosta kunnon goreen. All Human Wisdom edustaa eleganttia.

Kostoteemoja esiintyy usein aasialaisissa sarjoissa ja elokuvissa. Japanilainen klassikkoelokuva Lady Snowblood teki aikoinaan suuren vaikutuksen. Siinä kosto on brutaalia ja veristä. Kirjoista tulee mieleeni oitis Kanae Minaton Confessions, joka edustaa hillittyä ja tyylikästä koston muotoa.

Tiedostan, että monet suhtautuvat kostoon ja kostamiseen negatiivisesti. Pitäisi kääntää toinen(kin) poski ja käsitellä asiat jotenkin rakentavasti ihan vaan vaikka mielessään tai näin modernina aikana psykoterapiassa. Sitten antaa vaikka väkisin anteeksi (vaikkei edes pyydetä), koska muutenhan ei voi päästä tapauksesta yli.

Olen täysin eri mieltä anteeksi antamisesta. On tekopyhää (ja mielestäni jopa omituista) antaa anteeksi jollekin, joka ei edes anteeksi pyydä. Tärkeintä on tehdä päätös: joko voi aidosti antaa anteeksi tai sitten ei. Jos ei, niin sekin on päätös ja sen kanssa voi jatkaa elämäänsä ja ajan kanssa asia menettää merkitystään – siitä voi mahdollisesti oppia tai löytää uuden kulman. Se että väkisin yrittää antaa anteeksi on yhtä tyhjän kanssa: se vasta vaivaakin eikä jätä ikinä rauhaan.

En ole kostonhimoinen ihminen, koska olen sellaiseen liian laiska ja intohimoton (tosin en ole kokenut äärimmäistä pahuutta, joten en tiedä miten sellaisessa tapauksessa toimisin: syntyisikö pakottava kostonhimo. Nimittäin kaipa sillekin on rajansa, mitä sietää). Lisäksi ajattelen, että meillä kaikilla on omat taakkamme. Kaikki saavat melko varmasti kokea kärsimystä jossain vaiheessa elämäänsä joka tapauksessa, joten se siitä.

Mutta fiktiossa – niin kirjallisuudessa kuin erityisesti aasialaisissa sarjoissa/elokuvissa – aihe kiehtoo. Kenties siksi, että fiktion myötä voi turvallisesti nauttia kostamisen monimuotoisuudesta ja niistä tunteista, joita onnistunut kosto herättää.

Niin että Pierre Lemaitre osui nyt kostohermooni omintakeisella tyylillään. Bravo.

Trilogian kirjat:

Näkemiin taivaassa/The Great Swindle
Tulen varjot/All Human Wisdom
Tuhon lapset/Mirror of our Sorrows