Klassikkohaaste VIII: Masentunut historoitsija

Olen halunnut lukea Nausean jo pitkään, mutta aina on ollut jokin syy, miksen sitä voi lukea. Suurin syy on unohdus. Toiseksi suurin syy on nyt ollut se, että kirjaston Nausea on niin järkyttävässä kunnossa, etten voinut sitä lukea. Vihdoin ostin kirjan omaksi.

Ajatukseni Nauseasta olen kirjoittanut osissa, ensimmäinen osa on kirjoitettu keskiviikkona 23.1. Oli pakko ottaa tällainen systeemi käyttöön, koska

a) toivon sen motivoivan kirjan lukemisessa (tätä kirjoittaessani olen siis jo aloittanut kirjan ja lukeminen takkuaa).
b) olen lähdössä reissuun ensi viikolla enkä tiedä ehdinkö kirjan lukemisen lisäksi kirjoittaa siitä, ellen toimi näin.

Mikä ihmeen klassikkohaaste? Lue lisää Tarukirjan blogista ja innostu itsekin osallistumaan ensi kerralla!

Jean-Paul Sartre: Nausea
alkuper. La Nausée 1938
Penguin Books 1965 (ensimmäinen englanninkielinen painos vuodelta 1949 on nimeltään The Diary of Antoine Roquentin)
englannistanut Robert Baldick
s. 253


Nausea on päiväkirjaromaani. Kertojamme, historoitsija Antoine Roquentin, alkoi kirjoittaa sitä kolmisen vuoden jälkeen palattuaan pitkältä (useita vuosia kestäneeltä) matkalta. Parhaillaan Antoine viimeistelee historiallista tutkimustaan Markiisi de Rollebonista.

”You must be very good at arguing,” said the Curé, ”to beat our own people”! ”I didn’t argue,” replied Monsier de Rollebon, ”I made him frightened of Hell.”

Kirjan alku on kiinnostava, suorastaan lupaava. Siinä Antoine pohtii (ihmettelee) muuttumistaan, alienoitumistaan. Pohtii, mitä hänelle on mahdollisesti tapahtunut, tapahtuu parhaillaan. Sitä miten muut hänet kokevat ja miten se eroaa siitä, miten hän itse itsensä kokee. Nausea (kuvotus) alkaa muotoutua, se on kaikkialla – ei lähtöisin Antoinesta itsestään. Nämä ovat mielenkiintoisia pohdintoja, samoin Markiisi de Rolleboniin liittyvät pohdinnat kiinnostavat.

Mutta niin, en millään jaksaisi kiinnostua kanssaihmisten tarkkailemisesta ja kuuntelemisesta (etenkin kun nuo kanssaihmiset ovat kohtuullisen tylsiä), vaikka teen sitä kyllä itsekin. Aikakausi ja miljöö kiinnostavat, mutta haluaisin mieluummin lukea päiväkirjan kirjoittajan AJATUKSIA.

Ja toki ymmärrän, että Nauseassa on useita tasoja ja rivienvälejä, joissa on tulkittavaa ja nimenomaan niitä pitäisikin tulkita ajallisessa kontekstissaan. Mutta minua taitaa vaivata henkinen laiskuus. Alan epäillä, että kenties nyt ei olekaan otollinen aika tälle kirjalle.

Olen tällä hetkellä sivulla 76, Antoine on juuri lähdössä Brasserie Vételizestä, jossa yritti lukea, mutta lähinnä kuunteli vieruspöydän ihmisten keskusteluja.


Torstai 24.1.

Kuka on kirjoittanut yllä olevan tekstin? En tunnusta. Jotakin tapahtui eilen jatkaessani kirjan lukemista. Tajusin, että sunnuntai on suuri teeskentelyn päivä. Tietenkin koko elämä on teeskentelyä, mutta sunnuntaisin on aikaa tajuta se.

Myös Antoine on alkanut taas kyseenalaistaa olemassaoloaan ja kirjaamaan ajatuksiaan sen sijaan että kuvaa päiväkirjassaan toisten tekemisiä. Ovelaa sinänsä, sillä oikeastaan juuri tarkkailun ja kuvailun kautta voimme nähdä, miten huvittavaa (tai säälittävää) koko elämä on.

Antoine paljastaa päiväkirjassaan, että de Rollebon on ainoa oikeutus hänen olemassaololleen. Toisin sanoen: työ on ainoa määre, jonka Antoine näkee oikeuttavan olemassolonsa.


Joku muu päivä kuin torstai

Tunnen nyt alemmuutta, kun en jaksa innostua joidenkin museomaalausten ja patsaiden kyttäämisestä, kuviteltujen elämien pikakelauksesta (mitäs muuta muuten fiktiivinen kirjallisuus on, haha, mutta ehkä tajuatte mitä tarkoitan tai sitten ette). Liikaa elämiä, liikaa elämää. Haluaisin ajatella kuolemista. Tai edes sitä olemassaoloa.

Innostun aina kun Antoine alkaa pohtia oman olemassaolonsa oikeutusta ja oikeudettomuutta, syytä. Tai tuntee mahdollisesti alemmuutta: muilla on selkeämmät suunnat, ovat (muka) tärkeämpiä. Tekee mieli huutaa, että ihan yhtä turhia ne muutkin ovat, että huoli pois. On ihastuttavan vapauttavaa tajuta, miten turhaa kaikki on ja erityisesti hyväksyä, ettei elämällä ole sen kummempaa tarkoitusta kuin elää.

Siis todellakin: ELÄÄ mieluummin kuin vain olla elossa. Mutta makuasia tietenkin sekin. Ja toisaalta voihan elämänsä käyttää etsimällä elämän tarkoitusta. Olen sitä itsekin tehnyt vuositolkulla – melkein siitä lähtien kuin itsenäistä aivotoimintaa alkoi esiintyä -  ja löytänyt vastauksen. Amen.

Kirjoitan tätä muuten illalla. Nyt menen jatkamaan kirjan lukemista ja jos kirjoitan siitä aamuaikaan, niin teksti ja tyyli saattavat olla ihan toisenlaisia. Olen eri ihminen eri kellonaikoina. On olemassa minäAM ja minäPM. Sitten on vielä MinäAA, mutta sitä ei nyt ole luvassa, koska en käytä alkoholia tammikuussa (onpa nolo "tunnustus", en ole alkoholisti eikä persoonani muutu humalassa vaikka ajatukseni saattavatkin muuttua, ja vältän itseni juomista kaatokänniin). Ai niin, sitten on vielä MinäSP, mutta en kerro mistä se on lyhenne.


En muista päivää, mutta nyt on tänään

Olen lukenut niin kiihkeästi, että kirja on hajonnut. Lisäksi sen päälle kaatui vettä.

Kirja on aikoinaan maksanut 35 penceä, hurjaa!

Eräänä aamuna

Olen merkinnyt sitaatteja, jotka haluan ikuistaa blogiini. Yhdestä tein sitaattitaulun. Lukeminen ei ole edennyt toivotulla tavalla, koska aloinkin lukea erästä toista kirjaa samalla ja se vei liiaksi mukanaan.

Lisäksi koen, että tämä Nausea on kirja jota voi lukea vain tietyssä vireessä eikä ollenkaan iltaisin (jolloin yleensä luen), koska iltainen aivotoimintani on erilaista kuin vaikkapa päiväinen aamusta nyt puhumattakaan.

This is what I have been thinking: for the most commonplace event to become an adventure, you must – and this is all that is necessary – start recounting it. This is what fools people: a man is always a teller of tales, he lives surrounded by his stories and the stories of others, he sees everything that happens to him through them; and he tries to live his life as if he were recounting it. 
 

Only one day. They could feel the minutes flowing between their fingers; would they have time to stock up enough youth to start afresh on Monday morning?  


This Sunday which is drawing to a close has left them with a taste of ashes and already their thoughts are turning towards Monday. But for me there is neither Monday nor Sunday: there are days which push one another along in disorder... - - - -  Nothing has changed and yet everything exists in a different way. Ican’t describe it; it’s like the Nausea and yet it’s just the opposite… - - - -  


I had always realized that: I hadn’t any right to exist.  


Monsieur de Rollebon was my Partner: he needed me in order to be and I needed him in order not to feel my being. 


En tiedä pidänkö tästä kirjasta; ajoittain se rasittaa minua, mutta toisaalta aiheuttaa melkoisia ajatusmyrskyjä, jotka liittyvät vain löyhästi jos ollenkaan itse kirjaan, ja suorastaan hurmioidun. Kirjan ehdottomaksi ansioksi nämä myrskyt koen, sillä ilman kirjan lukemista ei myrskyäisi aivoissani. Jännää.

Jännää on myös se, että iso osa näistä postauksen lätinöistäni ei periaatteessa liity Nauseaan mitenkään. Mutta käytännössä kuitenkin liittyy. Olen onnekas lukija ja iloinen bloggaaja, sillä saan räpeltää tähän mitä vain.

Ai niin, postauksen alussa mainitsemani reissu peruuntui sairastapauksen takia. Tai ei oikeastaan peruuntunut, vaan siirtyi kolmella viikolla, mikä on toisaalta ihan kivakin juttu koska a) se kuitenkin toteutuu ja b) minä ehdinkin lukea toisten klassikkopostauksia ihan rauhassa ja antaumuksella.


Eilen

Life has a meaning if you choose to give it one.

Exactly! But why would you? You’re allowed to exist without a reason, too. It is your choice and you can be even happy with it. It is liberating (to know) after all.


Keskiviikko 30.1.

Kirja taputeltu kunnialla loppuun. Alkupuoli oli melko kuivakka ja joutava, piti ihan pakottaa itsensä sen pariin ja lukea väkisin. Mutta loppua kohden meno parani, kun päästiin oikeasti niihin ajatuksiin eli olemassaoloon ja sen pohtimiseen.

Kyllä, myönnän että suorastaan rakastan eksistentiaalista rypemistä ja olemassaololla – ja sen mahdollisella oikeutuksella tai oikeudettomuudella – pallottelua. Ihan sama olenko samaa mieltä kirjassa esitettyjen ajatusten kanssa. Monesti osittain olen ja osittain en ole. Mutta eihän lukijan olekaan mikään pakko olla samaa mieltä mistään lukemastaan – toisaalta ei ole pakko olla eri mieltäkään. En minä lue siksi, että voisin olla samaa mieltä kaikesta; että saisin tukea jo olemassa oleville ajatuksilleni, harhoilleni tai ennakkoluuloilleni.

Niin että pidinkö Nauseasta? Kyllä pidin enkä pitänyt. Ja taputan itseäni olalle, että sain sen vihdoin luettua. Ei ollut ihan kivuton luku-urakka, vaikka paksuhan kirja ei ole, vaikka siltä tuntuikin.

~~~

Muut osallistujat ja linkit heidän klassikkokirjoituksiinsa näet Tarukirjan blogista, kas tässä suora linkki.

Lisään vielä tähän loppuun aiemmat klassikot, jotka olen haasteen tiimoilta lukenut. Olen osallistunut kaikkiin muihin paitsi seitsemäs jäi välistä.


I Joseph Konrad: Pimeyden sydän
II Veikko Huovinen: Havukka-Ahon ajattelija
III Maria Jotuni: Huojuva talo
IV George Orwell: Animal Farm
V Minna Canth: Kauppa-Lopo
VI Yasunari Kawabata: Snow Country