Kun takana on kuusikymmentäviisi vuotta kohteliaisuutta, sille ei enää pysty viittaamaan kintaalla – vai pystyykö? Mitä piileekään sivistyneen kuoremme alla...
Näin kuvataan Amélie Nothombin romaania Vaitelias naapuri sen takakannessa. Hyvin kuvattu, sillä se kiteyttää koko romaanin kertomatta siitä liikaa. Sillä melkein mikä tahansa on liikaa kerrottu Vaiteliaan naapurin ollessa kyseessä.
Siksi pysyttelen itsekin niukkasanaisena, sillä Vaitelias naapuri ei ole juonivetoinen vaan pikemminkin ajatusvetoinen teos. Keskiössä ovat Émile ja hänen ajatuksensa – ja miksei identiteettinsäkin. Olisiko Émile samanlainen ihminen, jos hän olisi varttunut toisenlaisessa ympäristössä.
Minua tämä ajatusleikki kiinnostaa, koska me ihmisethän olemme – halusimme tai emme, myönsimme tai emme – pitkälti kulttuuriemme tuotteita. Vaiteliaassa naapurissa ei käsitellä kulttuuria laajassa kontekstissa (eli eri maiden kulttuureja), vaan lähinnä korkeakulttuuria. Émile on hyvin tietoinen siitä, millaiset ovat hyvät käytös- ja kohteliaisuustavat ja noudattaa niitä jäykästi. Kunnes alkaa lipsua.
Itsestään ei tiedä mitään. Sitä luulee tottuvansa elämään omana itsenään, mutta käykin päinvastoin. Vuosien saatossa ymmärtää aina vain vähemmän, kuka on se henkilö, jonka nimissä tulee puhutuksi ja toimituksi.
Eihän se mikään ongelma ole. Mitä haittaa on vieraan ihmisen elämän elämisessä? Niin saattaa olla parempikin: oppikaa tuntemaan itsenne ja alatte heti inhota itseänne.
Émilen vaimo Juliette jää jokseenkin aivottomaksi seinäruusuksi, koska hän kuten kaikki muukin romaanissa suodattuu Èmilen ajatusten kautta. Myös vaitelias naapuri jää vieraaksi ja se lienee tämän absurdiutta hipovan pienoisromaanin tarkoitus. Absurdius sopii tähän, koska se alleviivaa teoksen sanomaa.
Mielipide selkokielellä: Ihmeellisen koukuttava, pidin.
Amélie Nothomb: Vaitelias naapuri
alkuper. Les Catilinaires, 1995
Otava, 1997
ranskasta suomentanut Annikki Suni
s. 205
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi.
Ah, tämä sopinee sellaiseen vähän (mutta ei liikaa) väsyneeseen olotilaan, jolloin kaipaa pientä aivoravistelua saadakseen energiaa - kuulostaa ainakin siltä.
VastaaPoistaJuu, sellaiseen tämä voisi sopia oikein hyvin! Kieli on simppeliä eli ei vaadi ponnisteluja ja aivoja saa kivasti nyrjäyttää Émilen ajatuksia lukiessa.
PoistaTäytyy pistää listalle :-)
PoistaAjatusvetoinen kuulostaa kiehtovalta! Esittelysi tuo mieleen Anna Cathrine Bomannin Agathen. Liekö sitten yhtään samaa teoksessa, mutta sen tunnelma mulle tuli tästä mieleen.
VastaaPoistaEi ole minulle tuttu tuo mainitsemasi teos, joten googletin ja alkoikin kiinnostaa kovasti! Siitä on enkkukäännöskin, mutta kirjastostamme ei sitä saa. Täytyypi pidellä silmät auki, jos se tulee eteen jossain muualla.
Poista