Tyypillinen asetelma dystopioissa, jotka olen lukenut:
Maapallo on (syystä tai toisesta) jollain tasolla tuhoutunut ja suurin osa ihmisistä on kuollut. Eloonjääneet pyrkivät elelemään parhaansa mukaan maailmassa, josta kaikenlainen infrastruktuuri on murentunut.
Tämä yksittäinen henkilö on nimeltään Monster, joka huuhtoutuu jonnekin Skotlannin rannikolle. Hän on ilmeisesti säilynyt hengissä piileskelemällä Huippuvuorten siemenholvissa. Melko pitkän matkan hän ajelehti veneellään, kun Skotlantiin asti päätyi.
Monsterin menneisyys eli aika ennen sotaa valottuu melko niukasti lyhyin muistoin ja takautumin. Monster itse määrittelee tarinansa alkavan siitä, kun sota on päättynyt ja hän huuhtoutuu Skotlantiin. Monster ei mielestään ollut kiinnostava henkilö ennen sotaa ja nyt on pakko todeta, että ei ole sodan jälkeenkään.
Vaikka olosuhteet olisivat kiinnostavat, ei se tee epäkiinnostavasta henkilöstä automaattisesti kiinnostavaa. Sillä kiinnostava henkilö on kiinnostava epäkiinnostavissakin olosuhteissa. Toki olosuhteet voivat muuttaa ihmistä siten, että hänestä löytyy uusia piirteitä ja hänen on pakko muuttua. Sellaista ei tunnu Monsterille käyvän.
Sivuhuomio: Itse asiassa koin Monsterin aluksi kiinnostavana henkilönä, siis lähinnä hänen lapsuusaikansa, jos hänen persoonaansa vain olisi avattu enemmän. Niin ei käy, Monsterista muodostuu hämmentävä kuva joka on sekoitus välinpitämättömyyttä ja tunteettomuutta. Koin hänen suhtautumisensa vanhempiinsakin melko tunneköyhänä. Syitä tai Monsterin sisäistä logiikkaa kylmäkiskoisuudelle ei avata.
Monsterin persoonan yllä leijuu sumuverho, joka ei ikinä väisty. Kun hän kuitenkin on romaanin ainoa (noin ensimmäiset sata sivua) varsinainen henkilöhahmo, olisi suotavaa että hänessä on karismaa tai muuta taikaa, joka saa lukijan kiinnostumaan hänestä. Valitettavasti itse en saanut Monsterista oikein mitään otetta: hän on kuin kuiva sammal, joka murenee kun sitä puristaa.
Kun Monster kohtaa villiintyneen lapsen, ajattelen että tarina saa tuulta siipiensä alle. Väärä hälytys. Tämä lapsukainen on suunnilleen yhtä epäkiinnostava ja tylsä kuin Monster, joka luulee löytäneensä muovailuvahan.
Häiritsee tämä oma nihkeyteni, mutta kun oikeastaan mitään ei avata kunnolla, jää tarina ontoksi. Dystooppisen maailman kuvauskaan ei juuri muista vastaavista poikkea (on autiota, aavekaupungista käydään etsimässä ruokaa ja muita tarpeita, villiintyneitä koiria pelätään ymv.), joten silläkään saralla ei esiinny varsinaiesti mitään erityisen kiinnostavaa. Käteen jää siis lattea ja melko mitäänsanomaton lukukokemus ja nyt voin rehellisesti todeta, että enpä olisi missannut mitään, jos olisin jättänyt tämän kesken, kuten mielessäni käväisi muutamankin kerran.
Innostuneempia mietteitä kirjasta voi lukea vaikkapa Goodreadsista. Moni on tästä kirjasta pitänyt ja saanut siitä selkeästi enemmän irti kuin minä.
